sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki

 


Englanninkielinen termi ’Cozy Crime’ kääntyy huonosti suomeksi. Kirjabloggaajakollegani Tuija käytti versiota ’kevytjännitys’ kuvatessaan Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkaria Joki. Ei se huono käännös olekaan. Joki on jännitysromaani, dekkarikin, jossa tapetaan ja yritetään tappaa useita ihmisiä, mutta väkivallalla ei mässäillä. Päähenkilökin on keski-ikäinen työtön historioitsija ja puiden halaamista harrastava Kati Berg, joka on juuri muuttanut kommuuniin pakoon yksinäisyyttään.

Joen joki on Aurajoki, joten Turussa ollaan. Kati on jäänyt työttömäksi yliopistolta. Biologimies on jälleen pitkällä tutkimusmatkalla Amazonilla, poika Mikael opiskelee musiikkia Tanskassa ja tytär Milla on tekemässä ensimmäistä harjoitteluaan Turun poliisilaitoksella. Iso omakotitalo on kallis ja työläs ylläpidettävä, joten Kati on vuokrannut talon pois ja muuttanut ennakkoluulottomasti keskustaan kommuuniin. TE-keskus lähettää hänet työllisyyskurssille, jossa hän tapaa joukon ihan mukavia tyyppejä, kuten karhumaisen Nallen.

Alkukesän iltana Kati asuintoveri Iisa tyrkätään Aurajokeen. Kati on varma, että joku lisäsi jotain Iisan viinilasiin tämän istuessa rantaravintolassa ja tyrkkäsi sitten tytön veteen. Iisa onneksi pelastui neuvokkaiden nuorukaisten avulla. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu päällekarkaajasta ilmoittamaan, koska ei halua kiinnittää itseensä ja sitä kautta kansanedustajaäitiinsä ikävää huomiota.

Sitten nuori tubettajatähti Niko putoaa jokeen keskellä kirkasta päivää, lyö päänsä ja hukkuu. Yksi silminnäkijöistä arvelee nähneensä, ettei Niko ollut rantapenkereellä yksin. Työnsikö joku hänet jokeen? Kuka ja miksi?

Kati on pannut merkille, että joku on viillellyt vuosien varrella jokirannan puihin merkkejä, jotka soittavat etäisesti jotain kelloa hänen mielensä perukoilla. Kuka vandalisoi puistoja tällä tavalla? Ovatko merkit jokin viesti? Entä onko merkeillä jokin yhteys jokeen pudonneisiin ihmisiin? Vuosien varrella Aurajokeen on pudonnut ja hukkunutkin lukuisia ihmisiä.

Nikon tapaus jää pyörimään poliisiharjoitteluaan tekevän Millan päähän. Näkikö silminnäkijä jotain vai ei? Mikä motiivi voisi Nikoa mahdollisesti tönäisseellä henkilöllä olla? Vai hyppäsikö Niko sittenkin tahallaan jokeen? Milla penkoo tapausta niin paljon kuin pystyy muiden työkiireiden ohella. Samaan aikaan Katia askarruttavat puihin viilletyt merkit. Historiantutkijan sitkeydellä ja tutkimusmenetelmiä soveltamalla tulostakin alkaa hitaasti syntyä. Mutta uskooko kukaan hänen villiä teoriaansa?

Samaan aikaan kun tutkimukset eri suunnilla etenevät, lukija tietää, että joku tosiaan työntää uhreja Aurajokeen. Iisa pelastui, mutta murhaaja ei ole luovuttanut…

Joki on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen omakustanne. Se aloittaa Kati Berg tutkii -dekkarisarjan. En kovinkaan usein tule tarttuneeksi omakustanteisiin, joita minulle silloin tällöin tarjotaan luettavaksi. Turkuun sijoittuva leppoisa dekkari, jonka päähenkilö on ikäiseni työtön historioitsija, oli niin kiinnostava konsepti, että päätin tarttua tilaisuuteen. Varoitin tekijöitä kuitenkin, että en ehkä ehtisi heidän kirjaansa tarttua.

Mutta kun Joki sitten tupsahti postilaatikkooni, sen malttanut olla tarttumatta siihen oitis. Ja luinkin sen sitten melkein yhtä kyytiä. Ihan aidosti hämmästelen, että Kiviniemi ja Pietikäinen ovat saaneet käsikirjoitusta tarjotessaan kustantamoilta pelkkiä hylsyjä. Kyllä Kati Berg on ainakin Ellen Lähteen veroinen dekkarisankari. Mielenkiintoisempi jopa. Romaanista ei mistään huomaa, että sitä on kirjoittanut kaksi tekijää. Lopputulos on saumaton ja viimeistelty.

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että loppuratkaisuun liittyy roastaaminen. En ollut ilmiöstä ennen kuullutkaan, mutta sattumalta törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa Antto Terraksen teokseen Roast – Suomen starat kaikilla mausteilla. Lukaisin kirjan pari ensimmäistä lukua ihan mielenkiinnosta ja itseäni sivistääkseni, ja kas vain, siitäpä olikin yllättävää iloa Joen parissa.

Jään innolla odottelemaan seuraavaa Kati Berg tutkii -dekkaria!

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki
BoD-omakustanne 2020. 257 s.


Arvostelukappale.

Lisätietoa tekijöistä ja Kati Berg tutkii -sarjasta löytyy sarjan kotisivuilta ja Eeva Kiviniemen blogista.

maanantai 12. lokakuuta 2020

Kale Puonti: Manni

 


Kun poliisi kirjoittaa dekkarin, voinee lukija luottaa siihen, että rikostutkinnan faktat ovat niin kohdillaan kuin ne nyt ylipäätään voivat olla. Onko tämä sitten uhka vai mahdollisuus, onkin jo toinen juttu. Itse arvostan kyllä realistisuutta, mutta lukijaa ei kannata realistisuuden kustannuksella vaivuttaa uneen arkisten rutiinien yksityiskohtaisella toistelulla. En myöskään jaksa loputonta valitusta poliisin resurssien vähyydestä ja kapenevista toimintaedellytyksistä, niin totta kuin ne ovatkin. Toisaalta masennun, kun oivallan, miten surkean vähän on tehtävissä kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden edessä, varsinkin, kun tämä näkemys saa alituiseen vahvistusta mediaa vähänkin seuraamalla.

Siksi tartuin hieman epäluuloisesti jälleen uuden poliisi-kirjailijan esikoisteokseen eli rikosylikonstaapeli Kale (Kalevi) Puontin Manniin. Kustantajan sivujen esittelyssä kerrotaan, että Puonti on työskennellyt yli 30 vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa ja on nähnyt aitiopaikalta kansainvälisen huumerikollisuuden rantautumisen Suomeen sekä ollut mukana monissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa. Mitäköhän olisi luvassa?

Saamassani ennakkokappaleessa kirjailija kertoo dekkarinsa ja sen aloittaman sarjan taustaa. Puonti työskenteli Helsingin huumepoliisissa vuonna 2013, kun vieläkin meneillään olevat rikosoikeudenkäynnit sen entistä johtajaa Jari Aarniota vastaan alkoivat (tai ainakin prosessi alkoi, en niin tarkkaan ole kuviota seurannut). Tilanne oli henkilöstön kannalta karmea, ja Puonti alkoi omalta osaltaan helpottaa oloaan perustamalla Kaupungin varjoja -nimisen blogin. Vähitellen syntyi ajatus myös kirjasta, ehkä useammastakin.

Ihan hienoa, että syntyi. Manni on nimittäin käyntiin päästyään oivallinen poliisidekkari. Teos on saanut nimensä yhdeltä päähenkilöltä eli nuorelta opiskelijapoika Mannilta. Elämä on näyttänyt nuorelle miehelle epämukavampia puoliaan, mutta opintojen kautta on tarkoitus päästä eteenpäin ja kohti parempaa. Rahasta on kuitenkin aina tiukkaa, ja Manni tienaa opiskelurahoja yövartijana. Sitten sattuma heittää hänen eteensä uskomattoman tilaisuuden, ja hän päättää tarttua siihen. Mannista tulee huumekauppias, joka ei aio jäädä kiinni vaan tehdä nopean ja varman tilin.

Manni on kuitenkin vain yksi näkökulmahenkilö lopulta hyvin runsasväkisessä tarinassa. Näkökulmien lukuisuus ja henkilöiden määrä ovatkin Mannin sekä vahvuus että heikkous. Helsingin huumerikoksia tutkivan yksikön väkeä jo on tuhoton määrä. Tapahtumia onneksi seurataan kuitenkin lopulta vain muutaman poliisin kautta. Yksi heistä on rikosylikonstaapeli Pesonen, jo pidemmän uran tehnyt vanhanaikainen kunnon poliisimies, jota kyrsivät huumepoliisiin kohdistuvat epäilyt ja tutkinnat niin, ettei hän voi osallistua edes arkiseen työpalaveriin KRP:n edustajien kanssa.

Mukana on helsinkiläinen liivijengi Yhdistynyt Veljeskunta ja sen johtaja Niemeläinen, joka vastoin odotuksia on arkisin töissä isänsä rakennusfirmassa timpurina. Veljeskunta kuitenkin välittää huumeita, joita se ostaa Virosta venäläisliigalta. Niemelän alainen sotkee asiansa perin pohjin yrittäessään paikata kariutuneita bisneksiään, ja niin huume-erä päätyy kohtalokkaiden sattumien jälkeen täysin vääriin käsiin eli Mannille. Venäläisten kanssa ei kuitenkaan voi pelleillä.

Manni on siis odottamaton liikkuva osa muuten varsin perinteisessä poliisin ja järjestäytyneiden rikollisten välisessä tasapainokamppailussa. Sattuma tekee hänestä rikollisen, ja leikkiin ryhdyttyään hänen on vaikea luopua helpon rahan tekemisestä. Lukija kuitenkin aavistaa, että ahneus ei ole niissä kuvioissa kovin terveellistä. Manni on mielenkiintoinen henkilö, sillä on vaikea olla pitämättä hänen puoliaan ja toivomatta kaikesta huolimatta hänelle hyvää.

Puonti kirjoittaa sujuvasti ja elävästi samalla napakan lyhyitä lukuja ja nopeita leikkauksia suosien. Alun hienoisen tahmeuden (liikaa väkeä!) jälkeen tarina pääsee vauhtiin, ja lopulta minulle kävi klassisesti. Oli jo myöhä, mutta kirja oli edelleen kesken. Lopettaa en kuitenkaan voinut, ennen kuin saisin tietää, miten kaikki päättyy! Loppuhuipennus sai kääntämään sivuja melkoiseen tahtiin. Puontin tyyliin ei kuulu nokkela sanailu, vaan tarinaan kätkeytyvä huumori on ennemminkin ironiaa, mutta onneksi ei kovin katkeraa sitten kuitenkaan.

Lopputulema oli siis hyvinkin positiivinen. Jään tyytyväisenä odottelemaan jatko-osia, joita onkin luvassa pikapuoliin, eli kakkososa Milo ilmestyy ilmeisesti jo keväällä ja kolmas osa Virkki julkaistaan syksyllä 2021.

Kale Puonti: Manni
Bazar 2020. 270 s.


Ennakkokappale.

keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

 




Joskus jotkut kirjat vain osuvat täsmälleen oikeaan lukuhetkeen. Niin kävi tälle Anja Snellmanin romaanille Kaikkien toiveiden kylä, jonka olin hankkinut äänikirjana jo pari vuotta sitten mutta johon en jostain syystä tullut aiemmin tarttuneeksi. Myönnän, että olin kuvitellut mielessäni teoksen ihan toisenlaiseksi, vaikka muistaakseni olin syksyllä 2018 Helsingin kirjamessuilla WSOYn vieraana tilaisuudessa, jossa Snellmania haastateltiin tästä romaanista.

Olen tänä vuonna harjoittanut itsekuriani äänikirjojen suhteen, eli olen asettanut itselleni ehdon, että Elisa Kirjasta hankitut äänikirjatiedostot on kuunneltava ennen kuin saan ostaa käyttööni jonkin kuunteluaikapalvelun. Urakka on kestänyt tovin, sillä varastoon oli ehtinyt kertyä yli kaksikymmentä kuunneltavaa kirjaa. Pahanpäivänvaraahan pitää toki olla, mutta nyt oli aika tyhjentää varastot alta.

Kaikkien toiveiden kylä osoittautui siis oikeaksi täsmäromaaniksi korona-aikaan. Tarinan mukana pääsee matkustamaan todelliseen toivelomakohteeseen eli Kreetan saarelle, ja kaiken huipuksi toinen päähenkilöistä on suomalainen matkaopas. Turismia ja matkailua tarkastellaan kirjassa myös kriittisesti, ja korona-aika sekä kiihtyvä ilmastokriisi tuovat väkisinkin omaan luentaan uusia sävyjä. Romaani on myös kuvaus jokseenkin täydellisestä eristyksestä.

Myös maaseudun vääjäämätön autioituminen on yleispätevä teema, joka kosketti minua. Puhumattakaan julmuuksien sarjasta, jonka teoksen toinen päähenkilö, 93-vuotias Agave, on joutunut elämänsä mittaan kokemaan ja todistamaan.

Kreetan vuoristossa sijaitsee pieni Pneuman kylä, joka on viimeisten vuosikymmenten mittaan vähitellen autioitunut, kuten maaseudulle tapaa käydä. Lapsia on syntynyt yhä vähemmän ja nuoret ovat joutuneet lähtemään opintojen ja työn takia muualle. Jäljelle jääneet ovat pikkuhiljaa kuolleet pois, ja lopulta kylässä asuu enää Agave pienen kotieläinlaumansa kanssa.

Eräänä päivänä Agave löytää vuorenrinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen, jonka hän vie taloonsa. Vähitellen nainen, joka sanoo nimekseen Monika, alkaa Agaven hoivissa toipua. Muisti kuitenkin pätkii, eikä Monika ole aivan varma, miten on rinteeseen yltä päältä kolhiintuneena päätynyt.

Monikan toipumisen päivät venyvät viikoiksi, sitten kuukausiksi. Autiossa, maanjäristysten vähitellen murentamassa kylässä ovat vain he kaksi naista, jotka ovat mahdollisimman erilaiset. Vähitellen he kuitenkin alkavat tutustua toisiinsa ja avata toisilleen kipeitäkin muistojaan.

Kiehtovinta Pneumassa on se, mikä ei näy. Kylän alle on vuosisatojen mittaan kaivettu luolasto, jonne on oma kulkureittinsä kaikista kylän taloista. Vuoren sisässä on siis toinen, rinnakkainen kylä, Kaikkien toiveiden kylä, jonne ihmiset ovat paenneet milloin mitäkin vainoajaa, joita historian juoksussa on kyllä riittänyt. Luolasto lienee ainakin osittain luonnon muovaama, mutta sitä on aikojen saatossa paranneltu. Yhdessä suuressa luolassa on kylän kirjakokoelma.

Onnettomuudessa Monikan kännykkä menee rikki, eikä Agavella ole talossaan tietenkään tietokonetta tai edes televisiota. Ainoa side ulkomaailmaan on vanha radio. Kylässä ei käy ketään, ja lähimpään kylään on tunnin kävelymatka. Miten urbaani maailmankansalainen sopeutuu tilanteeseen? Entä mitä kätkeytyy vanhan vuorimummon elämäntarinaan?

Snellman kieputtaa tarinaa herkullisesti. Muisti on epäluotettava, eikä muistojensa kertojaankaan aina voi täysin luottaa. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mitä on oikeasti tapahtunut ja kenelle se on tapahtunut? Nykyisyys ja mennyt, muistot ja toiveet lomittuvat. Mutta silti kirja ei ole vaikealukuinen tai omituinen, vaan se lumoaa lukijansa monella tapaa. Olen iloinen, että luin tämän, vaikka moni asia kirjassa sai myös surulliseksi ja vihaiseksikin. Oivallinen teos siis!

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
WSOY 2018.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 10 h 27 min.


Ostettu.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Kuiskaajien kilta

 


”Aarniolaiset eivät ymmärrä, että he kulkevat kuninkaansa johdolla kohti tuhoa.
Vain me kuiskaajat voimme estää sen.”

 

Kuiskaajien kilta on Kimmo Ohtosen Ikimaa-fantasiasarjan toinen osa, joka valitettavasti kärsii muutamasta hyvin tyypillisestä trilogiaksi suunnitellun kirjasarjan kakkososan tyyppivaivasta.

Soturin tiessä tutustuttiin henkilöihin ja miljööhön ja saatiin juonikuviot hyvälle alulle. Oliver lähtee äitinsä perään ympäristötuhoista kärsineestä reaalimaailmasta rinnakkaiseen Ikimaahan. Siellä hän tutustuu Kallaan ja saa kuulla, että hän on itsekin kuiskaaja. Kuiskaajat ovat eri klaaneihin kuuluvia aarniolaisia, jotka pystyvät keskustelemaan oman eläinlajinsa kanssa.

Kalla on susikuiskaaja ja Oliver karhukuiskaaja. Kotkakuiskaajien suku on joutunut pahoihin vaikeuksiin omassa kuningaskunnassaan ja kotkat on alistettu vallan anastaneelle Viktor-kuninkaalle. Viktorin tavoitteena on alistaa muutkin aarniolaiset kuiskaajineen.

Kuiskaajien killan alussa uudelleen syntynyt tietäjähenki Minerva on vallannut itselleen kuiskaajan ruumiin ja haluaa saada myös yhdelletoista muulle hengelle uuden tomumajan. Minervan tavoitteena on saada valtaansa Oliverin ruumis ja sitä kautta muutkin kuiskaajat. Apunaan kuiskaajajahdissa Minerva käyttää valloittaja Baltatsaria, joka on joutunut pakenemaan henkensä kaupalle syvälle metsiin.

Samaan aikaan Oliver ja Kalla pakenevat Kallan hukkien ja Oliverin Jätti-karhun kanssa Viktorin sotureita. Nuorten välit kuitenkin alkavat rakoilla, kun susilaumaan syntyy pentuja. Sitten Oliver kuulee vastustamattoman kutsun ja joutuu tietysti pahaan pulaan. Onnistuuko Kalla Jätin ja susiensa avulla pelastamaan Oliverin ajoissa?

Toisaalla kotkien parissakin tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Petturi Alvar Ahilan poika Johan saa yhteyden kotkiin, jotka haluavat hylätä Viktorin. Pystyvätkö kuiskaajat vielä yhdistämään voimansa Johanin avulla?

Mitä sitten ovat ne kakkososan tyyppiviat, joihin viittaan alussa? Ensinnäkin ainakin päältä katsoen päämäärätön vaellus läpi fantasiamaailman erilaisia vaikeuksia kohdaten on hyvin tuttu juonikuvio. Varsinainen juoni etenee kirjan mittaan lopulta vain vähän, ja vaikka loppuhuipennuksena onkin lopulta varsin vauhdikas taistelukohtaus, se ei kunnolla pelasta kokonaisuutta. Toiseksi tarina hajoaa turhan laajalle useiden näkökulmahenkilöiden takia, ja yleiskuvaa on välillä vähän vaikea hahmottaa. Asioiden oikean luonteen paljastumista selvästikin säästellään seuraavaa osaa varten.

Sitten aivan viimeisellä sivulla on kuitenkin koukku, joka pakottaa vähän nuivan aikuislukijankin vielä palaamaan Oliverin ja Kallan pariin!

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Kuiskaajien kilta
Otava 2019. 346 s.


Arvostelukappale.

maanantai 21. syyskuuta 2020

Anne Lukkarila: Enkelilunta

 


Tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja Anne Lukkarila on julkaissut esikoisdekkarinsa Enkelilunta. Väitän, että vaikka kirjan takakansitekstissä ei tekijän vankkaa tietokirjailijataustaa olisi mainittukaan, olisin sen todennäköisesti dekkarista arvannutkin.

Enkelilunta-dekkarin miljöönä on lähitulevaisuuden Suomutunturi ja siellä sijaitseva huippuunsa viritetty moderni hiihtokeskus Suomu Ski Resort. Tarina alkaa prologilla, jossa kongressikeskuksen johtaja Jarmo Teittinen saa yllättävän sairauskohtauksen ja menehtyy. Vuotta myöhemmin Teittisen veli Jere on tarttunut määrätietoisesti Suomu Tomorrow Ltd:n ohjaksiin ja lähtenyt kehittämään yrityksestä huippuunsa trimmattua valioyksilöä, joka kestäisi kansainvälisessäkin vertailussa.

Dekkarin päähenkilö on ympäristöasiantuntija Katarina Lahti, jonka työnantajalta Jere Teittinen on pyytänyt alustavaa arvioita ympäristösertifikaatin anomista varten. Heti ensimmäisenä työpäivänään Katarina ja häntä opastava ympäristöpäällikkö Sampo Anttila törmäävät tunturin kupeessa ruumiiseen.

Käy ilmi, että hangessa makaa rinnepäällikkö, joka ei ole tullut illalla kotiin normaaliin aikaan. Alkuun näyttää siltä, että mies on saanut sairauskohtauksen, mutta ihan kaikki ei ole kohdallaan. Katarinakin huomaa, että kuolleen silmät ovat muuttuneet täysin valkoisiksi. Ruumishuoneella havaitaan muutakin outoa.

Lukija tietää, että rinnepäällikkö Mikko Veteläinen ei ollut kuollessaan yksin, mutta hänen tappajansa henkilöys jää hämärän peittoon. Lukijalle vilautetaan tosin matkan varrella välähdyksiä hänen kostonhimoisista ajatuksistaan.

Kuolleen miehen kummalliset silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan. Hänen on pakko saada selville, mitä miehelle oikein tapahtui. Työtehtäviensä ohessa hän alkaa tehdä kysymyksiä ja penkoa asioita. Kaikenlaista paljastuukin, mutta esille tulevat asiat eivät auta ratkaisemaan rinnepäällikön kuolemaa. Sen sijaan Katarina alkaa uumoilla, että Jarmo Teittisenkään kuolema ei ollut luonnollinen. Jos hänet murhattiin, murhaajaehdokkaita tuntuu hiihtokeskuksessa pyörivän melkoisesti.

Enkelilunta on ihan lukukelpoinen ja omaperäinenkin dekkari ja se sujahtaa kyllä ’lupaava esikoinen’ -kategoriaankin, vaikka toivomisen varaa on jonkin verran vielä jäänyt. Selvästikin ympäristöasiat ja futuristisen teknologian huimat mahdollisuudet ovat kirjoittajalle tuttuja. Lukijalle vähän vähempikin olisi riittänyt. Lumetusmenetelmien kehitykseen ynnä muuhun melko korkealentoiseen käytetään kirjassa paljon sivuja. Mukana on myös kokonaisia lukuja, jotka maistuvat lähinnä matkailumainonnalta.

Teknologiahypetyksen vastakohtana mukana on ripaus yliluonnollisuutta. Hiihtokeskuksen liikekumppaneille järjestetyssä illanvietossa Lapin shamaani posottaa Katarinalle synkän ja hämärän ennustuksen, jonka mukaan hänen pitää estää jokin kuolemaan liittyvä tapahtuma uudenkuun aikaan. Yliluonnollisen tai Lappiin liittyvän taikuuden lapinpöllöineen mukaan ottaminen tuntuu vähän turhan helpolta keinolta sysiä Katarinaa ja juonta eteenpäin.

Melkoisen kliseisinä pidän tarinaan sujautettuja välähdyksiä murhaajan ajatuksista. Kuinkahan monessa dekkarissa olen viimeksi kuluneen vuodenkin aikana tähän rakenteeseen törmännyt? En tiedä, mutta en muista, milloin se olisi oikeasti puolustanut paikkaansa. Samaten Lukkarila turvautuu ratkaisuvaiheessa keinoon, josta en lainkaan pidä. Kylmähermoinen murhaaja ei taaskaan malta olla kerskumatta tekosillaan ennen varsinaista kiinni jäämistään. Mikä ihmeen himo näillä tiukoissa paikoissa kylmän viileillä tyypeillä on aina tunnustaa kaikki väärällä hetkellä?

Katarina guuglailee kirjassa ahkerasti, ja myönnettävä on, että itsekin paria asiaa tulin lukiessani Googlella etsineeksi. Kun epäilyt rinnepäällikön kuolintavasta alkavat tarinassa saada vahvistusta, haut vain kiihtyivät täälläkin. Sattumalta Lukkarila on valinnut hyvin ajankohtaisen aseen, josta eräskin asiantuntija totesi noin kuukausi sitten näin Helsingin Sanomissa:

”He käyttivät ******a, vaikka aine on osoittautunut toimimattomaksi. Ei saada tapettua ja jää jälkiä, joita pitkin tutkinnoissa päästään eteenpäin. Maailmasta löytyy paljon tehokkaampia tappamiseen tarkoitettuja myrkkyjä.”

Mutta Suomulla tämä toimii! Ainakin hengenlähdön osalta.

Anne Lukkarila: Enkelilunta
Aviador 2020. 277 s.

Kirjasto.

perjantai 18. syyskuuta 2020

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 


Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.


Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen




”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia



”… että hiukkanen mielikuvitusta, huumoria ja englantilaisen kirjallisuuden tuntemusta
ovat arvokkaana apuna nykyajan salapoliisille!”

Kirjastoreissulla käteen sattui mielenkiintoinen kirjanen, joka on otsikoitu hauskan vanhahtavasti Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia. Sexton Blaken nimi ei sanonut minulle mitään, mutta päätin ottaa kirjan mukaani kotiin, koska tunnistin sen sijaan sen toimittajan ja kustantamon nimet. Matti Järvinen on tullut tutuksi Suomen dekkariseuran hallituksesta ja seuran muunkin toiminnan yhteydessä. Innokkaana kirjallisuusharrastajana ja piinkovana kirjastoammattilaisena Järvinen on perustanut oman Nysalor-kustannus-nimisen pienkustantamon.

Kadonneen timantin esipuheessa kirjan toimittaja avaa lukijalle yksityisetsivä Sexton Blaken arvoitusta. Blake on jonkinlainen Sherlock Holmesin pikkuserkku, sillä myös hän on Lontoon Baker Streetilla asustava kolme-nelikymppinen poikamies, joka harjoittaa yksityisetsivän ammattia. Blakella ja Holmesilla on paljon yhtäläisyyksiä, mutta aivan identtisiä he eivät ole.

Sexton Blake seikkailee tiettävästi noin 4000 tarinassa. Järvisen mukaan kirjoittajiakin on vuosikymmenten mittaan ollut parisen sataa, eikä kaikkien tekijöiden oikeaa henkilöyttä tiedetä. Tarinat ovat ilmestyneet aikakaus- ja sanomalehdissä ja myös esimerkiksi sarjakuvamuodossa. Ensimmäiset tarinat ilmestyivät vuonna 1893.

Kadonneessa timantissa on yhdeksän rikosnovellia, joista kuusi on aiemmin ilmestynyt suomeksi eri lehdissä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Niiden käännöksen kieliasua Järvinen on jonkin verran parannellut ja modernisoinut. Loput kolme novellia hän on itse suomentanut tätä kokoelmaa varten.

Sexton Blake tutkii niin murhia kuin vähäisempiäkin rikoksia. Kadonnut timantti -kokoelman novelleissa monissa on kyse verrattoman ovelista rikosjuonista, joiden avulla rikolliset yrittävät päästä hyötymään taloudellisesti. Pahaksi onneksi rikollisten kannalta paikalle kuitenkin kutsutaan Sexton Blake, jonka terävältä katseelta ei jää pieninkään vihje huomaamatta (toisin kuin poliisilta) eikä älyltä kieroinkaan juonittelu paljastumatta.

Ainakin tämän kokoelman perusteella Sexton Blake -rikosnovellit ovat mukavan suoraviivaisia ja tiiviitä. Kuvailua tai taustoitusta ei juuri harrasteta, jos se ei ole tarinan kannalta ehdottoman tarpeellista. Dialogia on runsaasti ja se vie tarinaa joutuisasti eteenpäin. Henkilökuvauskaan ei ole kovin syvälle luotaavaa, ja Blake itsekin jää jokseenkin ohueksi. Lukijan oletetaan myös tietävän, kuka ja millainen Sexton Blake on. Rikokset ovat katalia, mutta Blakella on kyllä pieni huumorin pilke silmäkulmassaan ja myös inhimillisyyttä rikoksen tehnyttäkin kohtaan, ainakin joskus.

Novellit sopivat mainiosti pieniksi lukuvälipaloiksi, ja lukija pääsee testaamaan omiakin hoksottimiaan. Itse esimerkiksi hoksasin niminovellin jujun heti alkumetreillä ja tunsin siitä suurta iloa, kun huomasin olleeni oikeassa.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia
Nysalor-kustannus 2018. 93 s.


Lainattu kirjastosta.

maanantai 31. elokuuta 2020

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu



Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Niko Rantsin esikoisdekkari Sinun puolestasi vuodatettu edustaa totisenrealistista suomalaisen poliisidekkarin alagenreä. Sen ansiot eivät ole niinkään kimurantissa juonenkuljetuksessa tai moniulotteisessa henkilökuvauksessa, vaan pikemminkin järjestäytyneen rikollisuuden vaikean torjunnan ja arkisen poliisityön riskien ja kuormittavuuden esille tuonnissa.

Järjestyspoliisin luotettuna kenttäjohtajana työskentelevä Veli-Matti Suojanen on saanut riesakseen Pajusen, pikkurikollisen, joka ei säästele vaivojaan vainotessaan kohdettaan. Mies ilmestyy milloin lasten jääkiekkoharjoitusten katsomoon, milloin omakotitalon aidan taakse. Tilanne alkaa olla äärimmäisen stressaava, mutta silti Veli-Matti ei ole kertonut asiasta vaimolleen. Miehen omituinen käytös kummastuttaa kotona, eikä avioliitto ole parhaissa voimissaan.

Veli-Matin kokemia kauhunhetkiä kuvataan talveen ja kevääseen ajoittuvissa takaumissa. Toukokuussa Porkkalanniemestä löytyy väkivaltaisesti surmatun miehen ruumis, joka pian tunnistetaan Pajuseksi. Murhan tai tapon tutkinta etenee nihkeästi. Onko Veli-Matilla jotain tekemistä miehen kuoleman kanssa? Se kiinnostaa myös Espoon rikosyksikön ja KRP:n tutkijoita.

Toukokuussa Veli-Mattiin ottaa yhteyttä myös Tuija, Veli-Matin hyvän ystävän Jussin vaimo. Jussille ei kuulu hyvää. Pariskunta on hiljattain eronnut eivätkä Jussin firmankaan asiat ole oikein tolallaan, ja nyt Tuija on huolissaan Jussin uusista ystävistä. Tuija on nähnyt Jussin liikkuvan epäilyttävän Pertti Mäki -nimisen miehen kanssa. Ei kai Jussi ole sekaantunut rikollisiin puuhiin? Veli-Matti lupaa olla yhteyksissä Jussiin ja tunnustella tilannetta.

Kuten sanottu, varsinainen rikosjuoni ei ole kovinkaan kimurantti. Sen sijaan Rantsi paneutuu kuvaamaan sitä, miten helposti tavallinen poliisi voi tahtomattaan sotkeutua hankalaan verkkoon ja siitä irti pyristellessään sotkeutua yhä pahemmin sen lankoihin. Sattumalla on oma sijansa tapahtumissa, mutta myös Suomen pienuudella on osuutensa. On melkoisen mahdotonta karistaa vainoajia kannoiltaan ja samalla jatkaa tavallista työ- ja kotiarkea.

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia paitsi Veli-Matin, myös Jussin sekä Espoon poliisin vanhemman rikoskonstaapeli Tommi Malkin ja KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautasen kautta. Poliisikolmikon yksityiselämääkin kuvataan jonkin verran, vaikka aika ohuiksi henkilöt vielä jäävät. Olisiko tässä kuitenkin tulevan poliisiromaanisarjan ydinjoukko?

Kuten tästä jutustani ehkä huomaa, en ollut Rantsin esikoisesta mitenkään hurmaantunut. Se avaa kyllä mielenkiintoisia ja aika kylmääviäkin näkymiä poliisin toiminnan sisälle, mutta kaunokirjallisesti sen ansiot jäävät vielä raakileeksi. Kliseisesti voisi jälleen todeta, että käsillä on lupaava esikoinen. Kunhan Rantsi saa henkilöihinsä vähän lisää lihaa ja verta, ollaan jo pitkällä. Juonenkäänteisiinkin saa mieluusti vielä lisätä muutaman kierteen ja vauhtia.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu
Tammi 2020. 346 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen, kesto 8 h 51 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel. Kuuntelin alun, loppupuolen luin.

torstai 27. elokuuta 2020

JP Koskinen: Hukkuva maa



Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.


Arvostelukappale.

tiistai 25. elokuuta 2020

Eva Frantz: Tästä pelistä pois




Vanhempi konstaapeli Anna Glad työskentelee pienen nimeämättömän suomenruotsalaisen rannikkokaupungin poliisissa rikostutkijana. Aiemmissa Anna Glad -dekkareissa Anna erosi puolisostaan ja rakastui uuteen mieheen, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Nyt Anna on raskaana. Hän on pitkään toivonut lasta, mutta raskaus on tullut täytenä yllätyksenä, eikä Anna oikein pysty käsittelemään tilannetta. Käytännön asioiden ratkaiseminen lapsen isän kanssa on hankalaa, koska Anna ei halua tehdä päätöksiä. Hän haluaa olla poliisi, ei äiti! Tai oikeastaan Anna ei taida tietää, mitä haluaa.

Annan raskaus näkyy ja kuuluu siis pitkälle Eva Frantzin kolmannessa dekkarissa Tästä pelistä pois. Dekkari pyörii muutenkin vahvasti vanhemmuuden ja lasten ympärillä. On ylimääräinen vauva, jonka nuori äiti kauhukseen löytää oman lapsensa vierestä vaunuista ja jota kukaan ei kaipaa. On lapsettomuutta ja salattuja lapsia väärien kumppaneiden kanssa.

Tästä pelistä pois alkaa siis kohtauksella, jossa äiti jättää vaunuissa nukkuvan vauvansa hetkeksi kukkakaupan eteen. Kotipihalla häntä odottaa karmiva yllätys, kun hän poistaa kuomua peittävän kankaan. Herkullisesti asetelma on käänteinen kuin totutusti. Vauva ei olekaan kadonnut, vaan vaunuihin on ilmestynyt toinen vauva! Kenen lapsi on, ja miksi hänet on jätetty vaunuihin? Poliisi on ymmällään, varsinkin, kun kukaan ei kysele lapsen perään.

Samaan aikaan kaupunkia ja naapureitaan vuosikymmeniä valituksillaan ja kaiken totaalisella vastustuksellaan piinannut Börje Bohman on kadonnut. Bohmanin viimeisin jarrutusurakka on koskenut rakenteilla olevaa pyörätietä, jonka edestä hänen aikanaan komea mutta nyt pahasti rapistumaan päässyt omakotitalonsa on pakkolunastettu. Bohman ei kuitenkaan ole suostunut poistumaan talostaan, joten kaupungin rakennushanke seisoo aiheuttaen sekä kuluja että pilkkaa. Mutta nyt miehestä ei näy jälkeäkään. Vain kuivunut verilammikko on jäänyt ulko-oven eteen.

Kolmas juonihaara liittyy jääkiekkoilijamiljonääri Samuel Lindbergiin ja hänen Alison-vaimoonsa, jotka ovat muuttaneet paikkakunnalle saareen rakennutettuun hulppeaan huvilaan. Amerikkalainen vaimo kummastelee, millaiseksi hänen unelmien aviomiehensä on kotimaahan paluun jälkeen muuttunut: kylmäksi, kiukkuiseksi ja poissaolevaksi. Miten hankkia lapsia miehen kanssa, joka ei ole koskaan paikalla?

Kuten genren perinteisiin kuuluu, kaikki tämä liittyy lopulta yhteen. Mutta ennen kuin yhteydet selviävät lukijalle ja lopulta Annalle ja kumppaneillekin, ehtii tapahtua monenlaista niin varsinaiseen juonenkuljetukseen kuin henkilöiden yksityiselämäänkin liittyvää.

Anna Glad -dekkarit ovat varsin perinteisiä arvoitus- ja poliisidekkarin risteytyksiä. Pääasiassa leppoisissa tunnelmissa ratkotaan kimurantteja rikosvyyhtejä ilman turhaa välivallalla mässäilyä. Mukana on arjen ongelmia ja sen vastapainona ripaus romantiikkaa ja huumoria. Osa henkilöistä on piirretty karikatyyrimaisesti, kuten tällä kertaa uusi riikinkukkomaisesti tepasteleva kaupunginjohtaja Jasper Jokela.

Eva Frantz sai viime vuonna arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon sarjan kakkososasta Kahdeksas tyttö. Tästä pelistä pois on juonenpunonnaltaan vähintään sen veroinen, ellei parempi. Kunhan Annan raskauden paikoin yliampuvasta alleviivaamisesta pääsee yli, dekkari tarjoaa oivallista viihdettä.

Eva Frantz: Tästä pelistä pois (För han var redan dö)
Suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele.
S&S 2020. 383 s.


Arvostelukappale.

Anna Glad -sarja:

Sininen huvila
Kahdeksas neito
Tästä pelistä pois

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Tommi Kinnunen: Pintti




Kirjasomessa huokaillaan kiivaasti ihastuksesta Tommi Kinnusen juuri ilmestyneen Ei kertonut katuvansa -romaanin äärellä. Se on toki omallakin lukulistallani, mutta tällä hetkellä kappaleeni on vielä kaupassa. Tunnen itseni todelliseksi perässähiihtäjäksi, sillä luin vasta pari viikkoa sitten Kinnusen kolmannen romaanin Pintti, joka ilmestyi alkusyksystä vuonna 2018. Senkin hankin itselleni heti tuoreeltaan, olinhan ollut täysin myyty Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeys, eikä Lopottikaan ollut suinkaan mikään pettymys.

Lopulta Pintille sitten avautuikin oivallinen lukuhetki. Otin sen nimittäin mukaan muutaman päivän mittaiselle kesälomareissullemme, joka suuntautui tänä vuonna Kotkan, Kouvolan ja Tampereen suunnille. Matkasuunnitelmamme tarkentui luettavana olevan kirjan ansiosta vielä niin, että kotimatkalla poikkesimme Nuutajärven lasikylässä. Tienhaaran ohi olemme ajaneet lukuisia kertoja vuosien varrella, mutta nyt oli lopulta aika pistäytyä perillä saakka.




Käynti lasikylässä ja lasimuseo Prykärissä avasi romaania hienosti. Siellä pääsi omin silmin näkemään, millainen on esimerkiksi saviupokas, joita sokeutunut Huber romaanissa väsymättä valmistaa. Paikan päällä käynti myös antaa jonkinlaisen hahmon romaanin miljöön pohjapiirrokselle, sillä valitettavasti kirjassa ei ole karttaa Nuutajärven lasiruukin ja kartanon alueesta. Yllättävän usein muuten kaipaan karttaa lukemisen tueksi.

Nuutajärven lasikylän nettisivuilla oleva kartta.


Pintti on alaotsikkonsa mukaisesti kolmenpäivänromaani. Se kertoo kolmesta aikuisesta sisaruksesta Jussista, Helmistä ja Railista, jotka asuvat ja tekevät työtä Nuutajärvellä. Kukin sisar on vuoroin näkökulmahenkilönä kirjan osissa yhden päivän ajan. Jussin päivä on 23.6.1949, Helmin 31.1.1950 ja Railin 13.9.1951. Rakenne toimii loistavasti ja tekee romaanista samaan aikaan tiiviin ja ilmavan. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta näin sen koin.

Jussi on sisarussarjan vanhin mutta myös heikoin lenkki. Hänet on diagnosoitu kaatumatautiseksi ja heikkolahjaiseksi. Helposti omiin maailmoihinsa vajoava ja pelottavia kohtauksia saava hyväntahtoinen poika ja myöhemmin mies joutuu helposti julmastikin kiusatuksi. Vanhan perinteen mukaan ruukkiyhteisö kuitenkin pitää huolen omistaan, ja tehtaan disponentti on ottanut asiakseen huolehtia, että Jussillakin on aina jotain tehtävää tehtaalla.

Sisarukset asuvat yhdessä vanhassa kotimökissään, jota Helmin mies Reko on ryhtynyt laajentamaan. Pariskunnan on tarkoitus mennä naimisiin, kunhan laajennusosa valmistuu. Tilaa tarvitaan, koska Helmillä ja Rekolla on jo yhteinen pieni Saara-tyttö. Ahdas asuminen kiristää perheenjäsenten välejä, mutta rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen on juuri päättyneen sodan takia vaikeaa.

Muutenkin sisarusten suhteissa tuntuu olevan jännitteitä. Jussista huolehtiminen tuntuu välillä ylimääräiseltä taakalta ja hänen toimensa, jotka usein päättyvät onnettomasti, kiusallisilta. Helmin ja Railin väleissä on muitakin kipeitä kohtia. Railin rempseä ja levoton elämänasenne harmittaa tunnollista ja rauhaa kaipaavaa Helmiä. Perheessä on paljon puhumattomia asioita ja salaisuuksiakin. Jokainen on rikki ja vereslihalla omalla tavallaan.

Kinnunen kuvaa lasinvalmistusta ja sen vaiheita tarkasti ja huolella. Olen lukenut mielipiteitä tästä, ja jotkut ovat sanoneet väsyneensä yksityiskohtaiseen työn kuvaukseen. Minua se ei pitkästyttänyt, oikeastaan kaikkea muuta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat ajankohtaan, jossa lasinvalmistus koki merkittävän muutoksen. Taustalla ovat jo sota-ajan mullistukset, joissa perinteisesti hyvin jyrkkä jako miesten ja naisten tehtäviin tehtaalla murtui. Naisille oli iso pettymys, että sodan loputtua palattiin vanhoihin toimintamalleihin mitään puhumatta ja itsestään selvästi. Lasitehtaan tulipalo vuoden 1950 viimeisenä päivänä osoittautuu myös merkittäväksi vedenjakajaksi.

Kuten jo sanoin, mielestäni romaanin rakenne toimii oivallisesti. Kolme sisarusta ja kolme päivää runsaan puolentoista vuoden välein avaavat tarinaa juuri sopivasti. Lukija saa rakentaa paloista kokonaisuuden. Näkökulmavaihdokset valaisevat hienosti sitä, miten helposti teemme omia päätelmiämme ihan läheisimpienkin ihmisten ajatuksista ja tunteista virheellisin perustein, jos asioista ei ole ollut tapana puhua. Niin surullisen inhimillistä.

Pintti ei ole kovin iloinen tai toiveikas romaani. Sen kaikki osiot päättyvät jonkinlaiseen katastrofiin. Se myös kuvaa yhden pienoismaailman murrosta. Paluuta entiseen ei enää ole. Siihen liittyy paljon luopumista ja ikäviä tunteita, vaikka muutokset ovat väistämättömiä eivätkä tietenkään kaikilta osin lopulta huonoja. Nuutajärven lasikylän ankeanunelias tunnelma heinäkuun lopun torstaina oli omiaan vahvistamaan näitä tuntemuksia.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018. 291 s.


Ostettu.

Kinnunen sai Pintistä Botnia-palkinnon v. 2019.

perjantai 21. elokuuta 2020

Kjell Westö: Tritonus




Kirjavuoden huipennus on yleensä alkusyksy, sillä elokuun alun ja lokakuun loppupuolen välisenä aikana ilmestynee edelleen suuri osa kotimaisista uutuuksista. Jos kirjavuoteen osuu vielä Kjell Westön uutuusromaanin ilmestyminen, voikin jo puhua erinomaisesta kirjasadosta.

Tällainen erinomainen kirjavuosi on meneillään parhaillaan, sillä noin viikko sitten ilmestyi Westön odotettu uutuus Tritonus. Onnekkaana sain sen tuoreeltaan käsiini ja otin sen oitis luettavaksi ohi yhä pitenevän lukujonon. Lukusuunnitelmia näemmä tehdään täällä vain, jotta niitä ei sitten kuitenkaan toteuttaisi.

Tritonus osoittautuikin kovaksi palaksi. Ihan alkajaisiksi oli nimittäin guugletettava, mitä romaanin otsikko oikein tarkoittaa, koska sana vilahtaa tekstissäkin hetimiten. Wikipedia kertoo seuraavaa:

Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus)…

Aivan. Täydellisenä musiikkimaallikkona (kuuntelen kyllä sujuvasti eri lajeja, mutta teoriasta en tiedä mitään) en tullut valaistuksi. Wikipedia-artikkelin toisessa kappaleessa mainitaan kuitenkin mielenkiintoinen yksityiskohta, joka nousee esiin romaanissakin:

Dissonoivan luonteensa vuoksi tritonusta pidettiin keskiajalla paholaisena musiikissa ("diabolus in musica"), ja sen käyttö oli pannassa.
Myös tämä tieto on mielenkiintoinen:

Huomiota herättävän ja "räikeän" luonteensa vuoksi tritonusta käytetään yleisesti myös hälytys- ja varoitussignaaleissa. Esimerkiksi paloautojen ja muiden hälytysajoneuvojen äänimerkissä vuorottelee usein kaksi tritonuksen päässä toisistaan olevaa säveltä.

Näillä eväillä lähdin sukellukselle Tritonuksen maailmaan, ja näin jälkikäteen mietittynä siinä onkin oikeastaan aika hyvä opastus. Romaanissa on massoittain musiikkipuhetta, joka meni monesti yli ymmärrykseni ja sai vähän nolostumaan, koska se paljasti oman musiikkisivistymättömyyteni jokseenkin raa’asti.

Jossain vaiheessa aloin toivoa, että teoksen lopussa olisi jonkinlainen teosluettelo, jonka avulla voisi paikata pahimmat puutteet. Myöhemmin tajusin, että kuunneltavaa ja opiskeltavaa todellakin riittää, ennen kuin voin alkaa puhua vaikkapa Mahlerin tai Sibeliuksen sinfonioista tuttavallisesti pelkkien numeroiden avulla niin, että oikeasti tietäisin, miltä ne kuulostavat ja millainen niiden rakenne tai luonne on.

Paholaisen läsnäolokin teoksen pohjavirrassa tuntuu monin tavoin. Päähenkilöt taistelevat omien demoniensa kanssa, ja sivujuonteina ovat äärioikeistolaisuuden nousu, pakolaiskysymys, terrorismi, ilmastonmuutoksen aiheuttamat epämieluisat ilmiöt elinympäristössä, tyhjenevä maaseutu ja jopa pandemiat. Toinen päähenkilö kapellimestari Thomas Brander on nimennyt hulppean (tai hirveän) talonsakin Casa Tritonukseksi. Eli ei vähä mitään!

Thomas Branderilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hän rekisteröi automaattisesti ympäristönsä ääniä, kuten ovikellojen soiton, sävelkulkuina. Hälytysajoneuvojen ääntäkin romaanissa kuullaan niin nykyhetkessä kuin muistoissa. Niistä on Branderilla erittäin ikäviä kokemuksia muutaman vuoden takaa, eivätkä painajaiset ota hellittääkseen.

Tritonuksen päähenkilöt ovat keski-ikäisiä miehiä, joista tulee sattumalta naapureita ja sitä kautta vähitellen myös ystäviä. Kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa ökytalon (koska mikään ei tunnu riittävän täyttämään sisäistä tyhjiötä) saaristoon kolmen lossimatkan taakse upealle merenrantatontille. Kansainvälinen ura ja vanhemmilta saatu perintö ovat tuoneet varallisuutta, joka näkyy kauas ja pistää ikävästi joidenkin silmään. Naapuri Reidar Lindellin Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi, mutta niin on miehen urakin lähikaupungin lukion koulukuraattorina.

Kummallekin miehelle musiikki on tärkeä osa elämää. Brander luonnollisesti elää musiikin tekemisestä, mutta Lindellille se on enemmän rakas harrastus. Mies soittaa jo aikoja sitten perustetussa Rainbow-nimisessä harrastebändissä, joka tekee satunnaisia tanssikeikkoja paikallisissa ravintoloissa.

Näiden kahden miehen maailmat tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta yhdistäviä tekijöitä on lopulta tarpeeksi, kunhan ennakkoasenteet saadaan karistettua. Vaikeuksitta tämä ystävyys ei kuitenkaan synny, sillä kummallakin osapuolella on taipumusta melkoiseen omien tuntemusten ja vastapuolen sanomisten ja eleiden piilomerkityksien analysointivatulointiin.

Tritonus on hyvin miehinen romaani. Branderilla on takanaan joukko traumaattisia naissuhteita, joista viimeisimmästä hän ei tahdo päästä yli millään. Sitä edellinen on koitumassa hänen uransa tuhoksi. Lindell taas on leski, jonka rakastettu Madde-vaimo on äkillisesti kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Lindellin on ollut vaikea päästä yli vaimon kuolemasta, ja hän on nostanut tämän jonkinlaiselle jalustalle, ainakin tyttären mielestä. Uuden suhteen aloittaminen on vaikeaa.

Romaanin miljöö on pieni saaristolaispaikkakunta isomman yliopistokaupungin kupeessa. Mihin se reaalimaailman kartalla sijoittuu, jää auki. Myös ajankohta on epämääräinen, jossakin aivan lähitulevaisuudessa, kun pandemia vielä on hyvin tuoreessa muistissa mutta ei enää paljoa vaikuta ihmisten arkielämään.

Kuten alussa sanoin, Tritonus osoittautui kovaksi palaksi, joka ei suostunut helposti nieltäväksi. Paikoitellen lukeminen tuntui rämpimiseltä, kun miehet vuorollaan pyörittelevät omia pulmiaan mielissään ja kappaleet jatkuvat tautta aukeama aukeaman perään. Juonta on kovin vähänlaisesti, oikeastaan vain sivujuonet varsinaisesti etenevät. Sen sijaan aiheita tuntuu olevan runsaasti, ehkä jopa liiaksi asti. Musiikista minua enemmän ymmärtävälle romaani antanee enemmän, vaikka ei se minuakaan kylmäksi jättänyt. Vähän surumieliseksi pikemminkin.  

Kjell Westö: Tritonus (Tritonus)
Suom. Laura Beck.
Otava 2020. 445 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Antti Tuomainen: Jäniskerroin




Lyön, ja lyön uudelleen.
Lyön kunnes raivo ja suuttumus eivät enää nosta kättäni.
Siihen menee aikaa.
Päästän irti korvasta.

Antti Tuomaisen Jäniskerroin alkaa, kuten vetävän ja mustan huumorin värittämän dekkarin kuuluukin: vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen nuijii pimeässä seikkailupuisto SunMunFunissa kimppuunsa käyneen tuntemattoman miehen kovamuovisella jäniksenkorvalla kuoliaaksi ja kätkee sitten ruumiin Käyrän Kakun kahvilan arkkupakastimeen.

Miten kummassa värittömin ja kuivakoin kuviteltavissa oleva kaveri oikein päätyy moiseen absurdiin ja kammottavaan tilanteeseen? Koko aikuiselämänsä Henri Koskinen on elänyt säntillisesti ja ehdottoman suunnitelmallisesti, vakaasti ja harkiten. Työpaikalla vakuutusyhtiössä hänen tehtävänsä on ollut tilastomatematiikkaa hyödyntäen arvioida vakuutusten kannattavuutta. Kotonaan hänellä on seuranaan kissansa Schaupenhauer. Muuta hän ei elämältään kaipaa.

Mutta sitten vakuutusmatemaatikon elämän vakaa pohja alkaa järkkyä. Ensin hän saa tyrmistyksekseen potkut työpaikastaan, koska ei sopeudu pomonsa nykyaikaisiin johtamismenetelmiin. Sitten hänet saavuttaakin suruviesti. Juhani, Henrin veli, on yllättäen kuollut sydänkohtaukseen ja Henrin suureksi ällistykseksi testamentannut hänelle viimeisimmän yrityksensä eli seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja muine velvoitteineen. Testamentin ohessa on vielä Juhanin kirje, jossa hän erikseen alleviivaa toivovansa, että Henri jatkaisi seikkailupuiston toimintaa eikä pistäisi sitä myyntiin.

Mutta Henri ei voi kuvitella itseään johtamassa jotain koko perheen huvip… ei kun seikkailupuistoa (on muuten aivan eri asia, kuten tulee lukijalle Henrin ohella selväksi!), vaan ajatuksena on selvittää yrityksen arvo ja päästä siitä eroon mitä pikimmin.

SunMunFunin henkilöstö tuntuu ainakin Henrin silmissä koostuvan mitä oudoimmista yksilöistä. Vastaanotossa Venla loistaa poissaolollaan päivästä toiseen, ja kiltti kiinteistönhoidosta vastaava Kristian hoitaa hänenkin työnsä omiensa ohessa. Mutta oikeasti Kristianin pitäisi olla koko firman toimitusjohtaja. Niin hänelle on kuulemma Juhani luvannut.

Seikkailupuiston turvallisuudesta vastaa armeijaunelmiinsa vajonnut Esa, lasten virikkeistä taas lastentarhanopettaja Samppa. Markkinointivastaava Minttu K. tuoksahtaa vahvasti lonkerolta jo aamuisin. Mielenkiitoisin on kuitenkin SunMunFunin juoksevista asioista ja päiväkassasta huolehtiva Laura, entinen taidemaalari.

Henri ei ehdi kunnolla edes tutustua uuteen yritykseensä, kun paikalle saapastelee epämieluisa vieras, Liskomies, kuten Henri tätä alkaa mielessään nimittää. Kaapinkokoisen ja puhumattoman seuralaisensa kanssa Henrin toimistoon pölähtänyt Liskomies kertoo Juhanin olevan hänelle velkaa huomattavan summan. Ja että velka on nyt siirtynyt Henrin maksettavaksi. Juhani ei olekaan ollut aivan niin varoissaan, kuin Henri on kuvitellut.

Koska Henrin sosiaaliset taidot ovat hyvin rajoittuneet, esimiestehtävien hoitaminen ottaa koville, eikä kommelluksilta vältytä. Rikolliset, jotka Henri on saanut niskaansa hönkäilemään, eivät ole kovin ymmärtäväisiä hekään. Henri huomaa olevansa pian kaulaansa myöden melkoisessa sopassa, johon hän ei olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan ikinä uskonut joutuvansa. Pragmaattisesta ajattelusta ja matemaattisesta logiikasta on kuitenkin yllättävää hyötyä niin seikkailupuistoa johdettaessa kuin roistoja kuritettaessakin. Mutta Laura saa Henrissä heräämään jotakin täysin uutta ja odottamatonta. Todennäköisyyslaskentakaan ei auta kaikissa tilanteissa!

Henrin persoonallisuuden ja seikkailupuisto SunMunFunin välinen ristiriita on herkullinen ja luo Jäniskertoimeen kerrassaan riemastuttavan jännitteen. Tuomainen on kirjoittanut romaaniinsa melkoisen henkilökaartin, jonka jäsenten ominaisuuksilla herkutellaan oivallisesti. Henri joutuu hyvistä aikeistaan huolimatta myös melkoiseen kiipeliin, mutta lyö kyllä vastustajilleen luun kurkkuun verrattoman yllättävillä tempauksillaan. Mutta onnistuuko hän vetämään nenästä harmaata rikoskomisario Osmalaa, joka tuntuu harmillisesti putkahtavan paikalle kerta toisensa jälkeen kuin paraskin Columbo?

Antti Tuomainen on Mies joka kuoli -romaanistaan lähtien kirjoittanut sysimustan huumorin sävyttämiä dekkareita, ja Jäniskerroin jatkaa tätä sarjaa mainiosti. Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.

Kuten monesti on tullut todettua, huumori on hankala juttu. Jos lukijan huumorimaku ei ole kirjailijan tyylin kanssa samalla aaltopituudella, ei ole oikeastaan mitään tehtävissä. Itse pidän kovasti Tuomaisen tavasta olla hauska. Se perustuu ennen kaikkea kerronnan lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien suhteen. Allekirjoitan mielihyvin The Timesin arvion, että Tuomainen on Euroopan hauskin kirjoittaja.

Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020. 343 s.

Ennakkokappale.

Antti Tuomaisen kirjat blogissani:

Veljeni vartija (2009)
Parantaja  (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)




maanantai 17. elokuuta 2020

Delia Owens: Suon villi laulu



Yhdysvaltalainen eläintieteilijä Delia Owens julkaisi esikoisromaaninsa Suon villi laulu miltei 70-vuotiaana. Romaani on ollut huima myyntimenestys, ja tätä kirjoittaessani (heinäkuussa 2020) se on ollut New York Timesin bestsellerlistalla yli 95 viikkoa ja pitää edelleen ykköspaikkaa kovakantisen kaunokirjallisuuden osiossa. Saamani ennakkokappaleen kannessa kerrotaan, että teosta on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta.

Ennen romaanin kirjoittamista Owens loi arvostetun ja palkitun uran Afrikan villieläinten, kuten leijonien, hyeenoiden ja norsujen, tutkijana. Aviomiehensä tutkija Mark Owensin kanssa hän asui yli kaksikymmentä vuotta Afrikassa tutkimustyön takia. Pariskunta on julkaissut yhteisestä työstään ja elämästään Afrikassa kolme tietokirjaa.

En kovin aktiivisesti seuraa kirjamaailman käänteitä Suomen ulkopuolella, mutta huomasin jossain vaiheessa viime talvena merkinneeni muistiin Owensin ja hänen romaaninsa kirjamuistivihkooni. Kun sitten sain Suon villin laulun ennakkokappaleen, ei se soittanut mielessäni mitään sen kummempia kelloja ennen kuin törmäsin tuttuni Facebook-päivitykseen. Kaverini suosituksesta päätin tarttua romaaniin hetimiten, ja hyvä niin, sillä tämä teos on mitä parhainta lomalukemista: juoni vetää, miljöö kiehtoo ja päähenkilön tarina koskettaa.

Kya Clark on seitsemänvuotias vuonna 1952, kun hän näkee äitinsä katoavan viimeisen kerran polunmutkan taakse. Kya on viisilapsisen perheen pahnanpohjimmainen, ja muut sisarukset ovat jo lähes aikuisia, vain Jodie-veli on enää murrosikäinen. Sodan vaurioittama isä ryyppää ja on juovuspäissään paha suustaan ja väkivaltainen, joten vanhemmat sisarukset häipyvät Pohjois-Carolinan rannikon marskilla sijaitsevasta hökkelistä yksi toisensa jälkeen, kunnes jäljellä ovat vain Kya ja arvaamaton isä. On vain ajan kysymys, milloin isä ei enää palaa välillä viikoiksi venyviltä ryyppyreissuiltaan.

Vuonna 1969 Barkley Coven pikkukaupungin vähän arveluttavan maineen erityisesti naisasioissaan kerännyt kultapoika Chase Andrews löytyy kuolleena rämeen reunalta. Chase on mitä ilmeisimmin pudonnut hylätystä palotornista. Ruumiin ympäriltä tai palotornista ei löydy jalan- tai sormenjälkiä, mutta kuolleen vaatteissa on vieraita kuituja. Mitä on tapahtunut? Onnettomuus, itsemurha vai murha? Pian kaupungissa alkavat kiertää huhut, että Chase on nähty useaan otteeseen yhdessä epäilyttävän Rämelikan kanssa. Onko omituinen suolla yksin asuva nainen tappanut Chasen?

Näitä kahta tarinaa ja aikatasoa Owens kuljettaa rinnan, kunnes ne odotetusti aikanaan yhdistyvät. Suolla itsekseen varttunut Kya pidätetään aihetodisteiden perusteella Chasen murhasta. Onko erikoisella nuorella naisella riittävästi ystäviä ja tukijoita pelastamaan hänet varmalta tuomiolta?

Juonivetoisen romaanin tarinasta ei oikeastaan kannata sen enempää tässä paljastaakaan, vaan jokainen lukija nauttikoon itse Owensin punomista käänteistä ja niiden tarjoamista oivalluksista. Kovin realistinen tarina ei ole, vaan paikoin jopa naiivi, mutta sen ei kannata antaa häiritä vaan pikemminkin päinvastoin, kannattaa heittäytyä satumaisen lumoavan tarinan vietäväksi.

Owens on upeasti hyödyntänyt tietämystään luonnosta, sen ihmeistä ja upeasta monimuotoisuudesta. Kya rakastaa kotikontujaan, Pohjois-Carolinan hyljeksittyä ja arvottomana pidettyä marskia ja rämeitä. Hänelle ne edustavat paratiisia ja turvapaikkaa, kotia. Eläinten ja kasvien maailmaan tutustuessaan hän on parhaimmillaan, ja hän tuntee olevansa osa luontoa. Kyan silmien kautta myös lukija saa sukeltaa kiehtovaan, elämää kuhisevaan mutta kovin herkästi haavoittuvaan ekosysteemiin. Tämä on ehkä lopulta romaanin paras ja pisimpään mieleen painuva anti.

Koskettavasti Owens myös kuvaa tytön ja nuoren naisen kaipuuta kuulua laumaan, saada osakseen rakkautta, hyväksyntää ja toisen ihmisen kosketusta. Erilaisuutta on kuitenkin vaikea hyväksyä ja heikommassa asemassa olevaa helppo haavoittaa, sen Kya saa kokea moneen kertaan karvaasti.

Ei ole yllätys, että tästä romaanista on tekeillä myös elokuva. Tarina ja maisema, johon se sijoittuu, ovat kuin tehtyjä valkokankaalle.

Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.


Ennakkokappale.