perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Tumma



Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarjan kakkososa Suojattomat (Otava 2014) nappasi ansaitusti vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, ja sarja on menestynyt mainiosti myös ulkomailla. Kiistatta Hiekkapelto kuuluu suomalaisten dekkaristien kirkkaimpaan kärkikaartiin. Jonkinlaista viisautta on ollut kustantajallakin, koska menestyskirjailijan on annettu työstää sarjan kolmatta osaa Tummaa rauhassa ja osien väliin on maltettu jättää kaksi vuotta. Eivät lukijat karkaa minnekään, vaikkei joka vuosi kirjaa ilmestyisikään.

Anna on tehnyt kovia ratkaisuja yksityiselämässään ja on loman tarpeessa. Lomailu äidin ja ystävien luona kotona Serbiassa ei kuitenkaan taida olla kokonaan hyvä idea. Kotikaupunki on virittynyt odottamaan vuotuista kansanjuhlaa, joen kukkimista. Kaikki tuntuvat myös odottavan Annalta jotakin. Äiti jaksaa jankuttaa vakiintumisesta ja perheestä, ja ystävät odottavat Annan heittäytyvän heidän huomaansa kuin pitkiä poissaolokuukausia ei olisi ollutkaan.

Annaa raastavat paitsi ulkopuolisuus myös kotiin liittyvät muistot. Toinen Annan veljistä on kuollut Jugoslavian sodassa ja rakastettu ja kunnioitettu poliisi-isä on ammuttu virantoimituksessa vuosikymmeniä sitten. Äiti tuntuu pysyvän koossa vain vaikenemalla menetyksistään ja pitämällä talonsa pikkutarkassa järjestyksessä. Julkisivun pitää olla kunnossa, eikä siihen oikein tunnu sopivan itsenäinen ja omapäinen poliisitytär, joka on suomalaistunut epätoivottavan paljon.

Loma ei muutenkaan ala suotuisissa merkeissä. Heti ensimmäisenä iltana Annan laukku varastetaan kaupungin torilla järjestetyssä viinijuhlassa. Nuori mies ja pikkutyttö tekevät ryöstön ammattimaisesti harhauttaen, mutta Anna onnistuu pääsemään punatakkisen tytön kannoille ja seuraa tätä juosten halki kaupungin. Turhaan, sillä tekijät livahtavat Annan laukku mukanaan illan varjoihin.

Seuraavana aamuna laukku löytyy joenrannasta nuorukaisen ruumiin viereltä. Passi on kuitenkin kadonnut jäljettömiin. Poliisi pitää asiaa loppuun käsiteltynä. Romanivähemmistöön kuulunut nuorukainen on joutunut tappeluun ja kaaduttuaan hukkunut rantaveteen. Romanien välienselvittelyt eivät virkavaltaa kiinnosta. Annan sisällä asuva poliisi takertuu kuitenkin asiaan kuin kiukkuinen terrieri voimatta päästää irti. Missä on punatakkinen tyttö, joka oli nuorukaisen seurassa? Missä on Annan passi? Miten nuorukainen kuoli? Miksi hänelle ei haluta näyttää ruumista?

Annan perhe kuuluu Serbiassa itsekin vähemmistöön, koska on unkarinkielinen. Poliisiasemalla Anna törmää ennakkoluuloihin, koska on nuori nainen, suomalainen poliisi ja unkarilaistaustainen. Lisäksi hänen isänsä kuolema tuntuu nousevan tapauksen myötä jollain tavalla pintaan. Mitä isän kuolemaan oikein liittyi? Miksi äiti ei suostu puhumaan asiasta? Pian Anna saa uhkauskirjeen, joka kehottaa keskittymään lomailuun. Kun Anna ei tottele, joku yrittää ajaa hänen päälleen. Mutta luovuttaako Anna? Turha luulla. Hitaasti mutta varmasti Anna penkoo totuuden esille, vaikka se ei lopulta miellyttävä olekaan.

Hiekkapelto onnistuu nostamaan esille hyvin ajankohtaisia kansainvälisiä teemoja viedessään Annan toiseen kotimaahansa Euroopan etelälaidalle. Sielläkin rajan yli tulvii epätoivoisia pakolaisia, ja aina joku haluaa ja osaa hyötyä toisten hädän kustannuksella. Vähemmistöjen osa ei ole ruusuinen missään, eikä ainakaan Serbiassa. Kuvaukset romanihökkeleistä ovat masentavia.

Toisaalta Hiekkapelto ei ole tinkinyt teoksen dekkarijuonestakaan. Annalla ei ole Serbiassa poliisin valtuuksia, mutta hän ei anna sen estää itseään. Tietoa kyllä saa, jos osaa kysyä oikeilta ihmisiltä ja kuunnella vastaukset tarkasti. Lopussa juostaan oikeaoppisesti kilpaa kuoleman kanssa kansanjuhlan toimiessa taustanauhana. Vaikuttavaa.

Pidän kovasti Hiekkapellon korkeatasoisesta kerronnasta. Tumma on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari. Hiekkapelto panostaa henkilökuvaukseen, ja Annan hahmo syvenee tässä kirjassa entisestään. Hän tuntuu yhä enemmän olevan verta ja lihaa, oikea ihminen kaikkine ulottuvuuksineen. Anna ei ole ongelmaton sankarihahmo, joka tulee ja ratkaisee rikokset omalla ylivoimaisella taidollaan. Hän on monitahoinen ja mielenkiintoinen.

Myös miljöökuvaus ansaitsee maininnan. Serbian luonto on teoksessa tärkeä. Lukija pääsee solahtamaan avaraan, polttavan auringon paahtamaan maisemaan tai kosteutta uhkuvan joen partaille kuin huomaamatta. Serbia myös maistuu voimakkaasti kirjan sivuilla. Upeaa.

Kati Hiekkapelto: Tumma
Otava 2016. 300 s.


Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja:

Kolibri (Otava 2013)
Suojattomat (Otava 2014)
Tumma (Otava 2016)

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa



Virpi Hämeen-Anttilan mainio historiallinen Kalle Björk -dekkarisarja on edennyt kolmanteen osaansa. Kuka kuolleista palaa sijoittuu vuoden 1921 loppukesään, vain joitakin viikkoja edellisen osan Käärmeitten kesä jälkeiseen aikaan. Karl Axel Björk puurtaa kolean kesän jälkeen jälleen sisäministeriössä muistioiden ja kokousten parissa. Naisasiat ovat edelleen levällään: ihana Katja on kadonnut Euroopan melskeissä maan alle vieden Björkin sydämen mennessään. Pikkuserkku Lisbet lähettää signaaleja syvenevästä kiinnostuksesta, eikä ystävän pikkusisko Idakaan vaikuta vastenmieliseltä. Mutta sitoutuminen kammottaa Kallea.

Perintökuviokaan ei ole varsinaisesti edennyt, ja Björk asustaa edelleen karun vaatimattomasti ja vain haaveilee mukavuuksista ja hienostuneesta ylellisyydestä, johon voisi pian olla varaakin. Sitten asia mutkistuu entisestään, kun Björkin jo kuolleeksi luultu isä yllättäen palaa kotiin ja alkaa vaatia jo kerran torjumaansa perintöä itselleen.

Päähenkilön yksityiselämä ei siis juurikaan etene tässä sarjan kolmannessa osassa, vaikka väitöskirja sentään taitaa olla pian kansissa. Myös sisäpoliittiset kiemurat, joita edellisessä osassa jo lupaavasti lämmiteltiin, ovat nyt visusti taka-alalla. Vasta aivan viimeisillä sivuilla annetaan lupaus, että seuraavassa osassa jälleen palataan asiaan tosissaan.

Ensimmäisestä osasta Yön sydän on jäätä saakka Björkiä vainonnut pahamaineinen rikollispomo Atamaani aiheuttaa jälleen kylmää hikeä niin Björkille kuin lukijalle, mutta karkuun pääsee Vahanaama harmillisesti tälläkin kertaa. Ei siis varsinaista edistystä silläkään suunnalla, vaikka Björk uhrautuu vierailemaan jopa bordellissa asian takia!

Varsinainen juoni on tälläkin kertaa monipolvinen ja kimurantti. Helsinkiläisiä on keväästä saakka piinannut tuhopolttaja, joka on sytytellyt erilaisia rakennelmia tiheään tahtiin. Tekijästä ei ole tietoa. Onneksi on sentään säästytty ihmishenkien menetyksiltä. Tilanne muuttuu, kun Hietalahdessa poltetaan Pedersenin laivanvarustamon toimisto. Raunioista löytyy pahoin palanut ruumis, jota joidenkin tuntomerkkien perusteella päätellään toimiston konttoripäällikkö Juveliukseksi. Toimiston kassakaappi on murrettu auki ja sieltä on kadonnut merkittävä määrä arvokasta omaisuutta. Juveliuksella on ollut myös iso henkivakuutus, jonka korvaussummaa on nostettu kevättalvesta.

Murhapoltossa on muitakin Björkiä ja Helsingin rikospoliisia askarruttavia piirteitä. Miten mies on saanut raahattua paikalle useita kanistereita palavaa nestettä kenenkään huomaamatta? Miksi ruumis on pöydän alla? Miksi se on räjäytetty? Oikeuspatologi Krogiuksellakin on vielä lisättävää epäilysten listaan.

Tutkinta lähtee etenemään kahta linjaa. Ensinnäkin on Helsingin yössä hiiviskelevä tuhopolttaja. Kuka hän on? Mikä ajaa häntä sytyttämään tulipaloja? Miksi hän on yllättäen muuttanut toimintatapaansa? Jälleen Björkin naamiointitaidoista on hyötyä. Tosin hän joutuu kohtaamaan omat painajaisensa pariinkin otteeseen ennen kuin tuhopolttaja on onnistuttu nappaamaan.

Toinen suunta tutkimuksille on Juveliuksen arvoitus. Kuoliko konttoripäällikkö tulipalossa? Jos ei kuollut, kuka uhri oli ja miksi tutkijoita yritettiin tarkoituksellisesti hämätä? Miksi Juveliuksen leski vaikuttaa perin vastahakoiselta tekemään yhteistyötä poliisin kanssa? Kuka on kauniskasvoinen mies, joka vierailee Juveliusten tyhjässä asunnossa? Kuvioon tuntuu liittyvän monenlaista hämärää, josta poliisin on hankala saada otetta. Luvat kotietsintään ovat kiven alla, kun asukkaita ei suoraan epäillä mistään konkreettisesta, ja muutenkin aikaa tuntuu kuluvan hukkaan. Tutkintamenetelmät ovat ylipäätään tuskastuttavan tehottomia. Pääsevätkö konnat livistämään tällä kertaa?

Kaikki, mistä olen aiemmissakin Kalle Björk -sarjan dekkareissa pitänyt, on tallella: huolellinen miljöökuvaus, joka herättää menneen Helsingin eloon, yksityiskohtien ja suurten linjojen hallinta, henkilökuvaus, juonenrakentelu ja ihana, vanhoilla sanoilla ja tyylillä terästetty kieli. Kuitenkin jälkimaussa viipyilee aavistus jarruttelusta. Tämäkin dekkari on haluttu kirjoittaa, mutta tuntuu, että sekä kirjoittajan että lukijan sormet syyhyävät jo kovasti sen varsinaisen ison jutun, Ritavuoren murhan, takia. Toivottavasti tosiaan jo seuraavassa osassa!


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa
Otava 2016. 348 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

maanantai 24. heinäkuuta 2017

J. M. Ilves: Sorjonen. Nukkekoti



Tätä kirjoittaessani (16.10.2016) TV1 on jo toista kuukautta kiihtyvällä tahdilla mainostanut syksyn suurta kotimaista dekkarisarjahittiään Sorjonen. Se alkaa tänään. Kuin pisteeksi i:n päälle postilaatikossani oli kaksi päivää sitten uunituore kirja, jonka kannessa komeilee suurella Sorjonen.  Kirjoittajasta eli J. M. Ilveksestä kerrotaan takaliepeessä, että kyseessä on kahden nimettömänä pysyttelevän ammattikirjoittajan yhteinen kirjailijanimi. Teoksen nimikin on hieman hankala: Sorjonen Nukkekoti. Miksei Sorjonen ja Nukkekoti tai pelkkä Nukkekoti tai Sorjonen tai Lappeenrannan Nukkemestari? Tulossa on siis myös kirjasarja, mutta kai sen olisi voinut jotenkin sulavammin kertoa nimessä tai kannessa.

Vaikka kansikuvassa onkin jonkun minulle tuntemattoman miehen kuva, on voimallinen tv-mainonta saanut aikaan sen, että lukiessani päässäni puhui ja seikkaili Ville Virtanen Kari Sorjosena.

Sarjan päähenkilö on siis KRP:n huippututkijaksi takakannessa esiteltävä Sorjonen, nelikymppinen mies, jolla on erityistaitoja mutta myös erityispuutteita. Sorjosella on poikkeuksellinen, valokuvan tarkka muisti, jota hän on vielä kehittänyt erilaisilla muistitekniikoilla. Myös keskittymiskyky on erityisen hyvä, joskin paikoin hallitsemattomalta tuntuva. Näiden vahvuuksien vastapainoksi Sorjoselta tuntuvat puuttuvan sosiaaliset taidot lähes kokonaan. Tunnekylmä hän ei ole, mutta tunteet eivät aina näy mitenkään miehen käytöksessä. Tästä seuraa hankaluuksia niin työssä kuin kotonakin.

Ammatin kannalta hankalaa on, että vuosien poliisityö on aiheuttanut Sorjoselle allergian väkivallan uhrien näkemiselle. Ruumiiden haju ja ulkonäkö saa kokeneessa poliisissa aikaan paniikkikohtauksen oireita, joiden peittely työtovereilta on hankalaa. Uhkaava työuupumus ja perheen tilanne muutenkin ovat ajaneet Sorjoset uuteen asetelmaan: kolmihenkinen perhe muuttaa Helsingistä Lappeenrantaan.

Ulkoministeriössä uraa tehnyt vaimo toipuu aivokasvainleikkauksesta ja tytär aloittaa lukion Lappeenrannassa. Sorjonen itse on nimitetty upouuteen EU:n hankkeeseen eli vakavien rikosten yksikköön vetämään pientä kolmihenkistä tutkijaryhmää. Pomona hänellä itsellään on kokenut virkanainen. Hyvien ihmisten kaupungiksi itseään reteästi mainostava Lappeenranta on Sorjosen odotuksissa paratiisin kaltainen, mutta valitettavasti totuus on toinen.

Heti parina ensimmäisenä päivänä Lappeenrannassa Sorjosen uusi tutkintaryhmä saa kaksi tehtävää. Ensimmäinen on nuoren naisen, oikeastaan tytön alaston ruumis, joka huuhtoutuu Saimaan rantahietikolle. Toinen on käytettyjen autojen kauppias Esa Kuparinen, joka on ammuttu oman autokauppansa takahuoneeseen. Johtolankoja tuntuu kummassakin tapauksessa olevan tuskallisen vähän, mutta Sorjosen tarkan huomiokyvyn ansiosta poliisikin saa lopulta selville, että ruumiit liittyvät samaan tapahtumaketjuun. Mutta mitä oikein on kaiken takana?

Lukija on paljon poliiseja edellä, koska tapahtumia kuvataan myös toisista näkökulmista. Autokauppias Esa Kuparinen on tehnyt Venäjän-reissuillaan jotain hämärähommia, joihin liittyy nuorien tyttöjen kuljettamista Saimaan rannalla sijaitsevaan mökkikylään. Suomalaisen äidin Katia-tytär on hänen viimeiseksi jäävä kuljetettavansa. Katian äiti ei olekaan ihan kuka tahansa, joten häntä Kuparisen ei ehkä olisi kannattanut saada kannoilleen…

Kierrokset kiihtyvät, kun mukaan kuvioihin tuntuvat kiertyvän myös Lappeenrannan kaupungin ylimmät viranhaltijat ja muut kaupungin silmäätekevät. Ketkä viattoman kuuloisen Karelia-killan jäsenet ovat sotkeutuneet Nukkekodiksi kutsuttuun nettirinkiin? Sorjonen törmää jatkuvasti ’kaikki tuntevat kaikki’ -sanontaan, ja lopulta se osuu myös hänen omaan perhepiiriinsä. Entä onko tutkintaryhmässäkin joku myyrä? Entä kuka on salaperäinen, pahamainen Nukkemestari, joka vetelee lankoja kaiken takana?

Sorjonen on lukusukkulamainen dekkari, jonka lukeminen sujuu vaivattomasti mutta jonka todennäköisesti unohtaa todella nopeasti. Oikein mikään ei nimeä lukuun ottamatta teoksessa ärsytä saati töki. Juoni etenee jouhevasti, leikkaukset ovat nopeita ja tv-sarjamaisen kerronnan mieleen tuovia eikä kielessäkään ole moitittavaa, jollei kliinistä persoonattomuutta sellaiseksi lasketa. Varsinaista jännitystä ei kirjan tarinassa selvästä yrittämisestä huolimatta oikein synny, joten on mielenkiintoista verrata, millainen on tv-version tunnelma.

Kansainvälinen rikoskuvio ratkeaa kotoisin voimin poliisityön tuloksena, eikä mitään kovin yltiöpäistä erikoisuutta ole tavoiteltu. Tuttuja aineksia pohjoismaisesta dekkarigenrestä ja huippusuosituista tv-dekkarisarjoista on hyödynnetty häikäilemättä (Kari Sorjonen on esimerkiksi lievennetty ja miehistetty versio Sillan Sagasta), mutta samalla suomalaiseen ympäristöön sovittaen. Lappeenranta dekkarin miljöönä on myös raikas ja tervetullut, eikä muutenkaan huono idea itäyhteyksineen.


J. M. Ilves: Sorjonen. Nukkekoti
Gummerus 2016. 283 s.

Vuoden 2017 johtolanka -ehdokas

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina



Kolmikymppisen Zackarias Levinin elämä on vauhdilla menossa kiville. Vaimo on jättänyt ja toimittajanpaikasta tukholmalaisessa sanomalehdessä on tullut potkut. Rahat ovat lopussa. Ainoa ratkaisu näyttää olevan vihoviimeinen oljenkorsi eli palaaminen äidin hoiviin Etelä-Ruotsiin. Voiko huonommin enää mennä? Kohentaakseen itsetuntoaan Zack uskottelee itselleen ja pian muillekin, että on oikeastaan vain vetäytynyt vihdoinkin kirjoittamaan kauan hautomaansa menestysromaania.

Paluu kotiseudulle ja nuoruuden maisemiin nostavat pintaan kaksitoista vuotta sitten tapahtuneet dramaattiset sattumukset. Yhdeksäntoistavuotiaana nuorukaisena Zack osallistui Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen kurssille, johon oli huolella valittu toistakymmentä nuorta kirjallista lupausta. Kurssia veti häikäisevä ja ylistetty kirjailija Li Karpe, johon Zackin tuleva paras kaveri Adrian oli palavasti ihastunut jo ennen kurssin alkua. Zackin ja Adrianin lähipiiriin liittyvät pian myös lahjakas Betty sekä syrjäänvetäytyvä Fredrik.

Nelikko pääsee nopeasti Li Karpen suosioon ja sitä kautta nuorille avautuu poikkeuksellinen mahdollisuus henkilökohtaisesti tutustua Lundin ja koko Ruotsin ylpeyteen eli kirjailijalegenda Leo Starkiin. Eksentrinen Stark elää puolierakoituneena yliopistokaupungin kulttuurikerman keskellä ja tekee taianomaista luomistyötään. Zack ei ole vielä ehtinyt Starkin tuotantoon tutustua, mutta kerran tartuttuaan tämän esikoisromaaniin hän on mennyttä miestä. Mitä tekstiä! Mikä imu! Jotain vastaavaa Zack aikoo itsekin vielä jonain päivänä kirjoittaa.

Nykyhetkestä katsoen vuoden 1996 tapahtumat Lundissa näyttävät hämmentäviltä. Kirjailija Leo Stark katosi jäljettömiin, ja opiskelija Adrian Mollberg tuomittiin hänen murhastaan. Zackin kirjoittajaopiskeluporukka on kadonnut maailman tuuliin. Mutta murhasiko Adrian Leo Starkin, jonka ruumista ei ole koskaan löytynyt? Sitä Zack ei jaksa ystävästään uskoa. On aika kaivaa totuus esille. Sen Zack päättää tehdä ja kirjoittaa siitä samalla tulevan bestsellerinsä Syyttömän murhaajan. Mutta asioiden kaivelu ei taida olla pelkästään hyvä idea…

Suurin piirtein tällaisista lähtöasetelmista alkaa Mattias Edvardssonin romaani Melkein tosi tarina. En luokittelisi sitä varsinaiseksi dekkariksi, vaikka siinä murhaakin selvitellään. Rikosjuoni liittyy kyllä olennaisesti tapahtumiin, mutta jotenkin hauskan kierteisesti. Lukemisesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneelle romaani on mukava herkkupala, jonka hotkaisee nopeasti. Mitään mullistavaa jälkeä siitä tuskin kuitenkaan jää mieleen.

Edvardsson siis kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa. Toinen on romaanin nykyhetki, vuosi 2008, jolloin Zack palaa nolosti äitinsä helmoihin ja aloittaa kirjaprojektinsa. Toinen on kirjoittajakurssivuosi 1996, jota lukija pääsee kurkistamaan Zackin romaanikäsikirjoituksen kautta. Asetelma on pulmallinen, ja sen Zackkin tunnistaa. Kuinka paljon hän oikeasti pystyy luottamaan omaan muistiinsa? Ovatko hänen muistikuvansa tapahtumien kulusta totuus? Ainakaan toiset, joita Zack onnistuu menneisyydestä tavoittamaan, eivät tunnu muistavan kaikkea täsmälleen samoin kuin hän. Tähän Edvardsson viitannee romaaninsa nimelläkin: kirjailija aina muokkaa totuutta. Juuri se on fiktion ydintä. Keskeinen kysymys on myös, kuinka paljon lukija voi luottaa Zackiin kertojana. Paljastaako hän kaiken rehellisesti?

Melkein tosi tarina muistutti minua ikisuosikistani Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanista. Se ei ole läheskään yhtä runsas eikä valitettavasti yhtä lumoavan taidokaskaan, mutta ikään kuin ruotsalainen kevytversio teemasta. Nuoret opiskelijat kokeilevat nuoruuden huumassa siipiään, kokevat ensiaskeliaan rakkauden, seksin ja taiteen tekemisen saroilla. Mukana on ripaus salaperäistä tunnelmaa, jonkinlaista varkain kasvavaa uhkaa. Edvardssonilla on lisäksi mausteena lempeää huumoriakin. Zackin hahmo on helppo kuvitella jonkinlaiseksi kirjailijan ironiseksi omakuvaksi.

Idea romaanista, jossa kirjoitetaan romaania, jossa kirjoitetaan romaaneja, ei ole ainutlaatuinen, mutta Edvardsson saa kuvion toimimaan ihan mukavasti. Seassa on vielä metaviittauksia Melkein toteen tarinaankin, joten lukijalla on mahdollisuus iloita oivalluksistaan. Minua lämmittää aina, kun kirjan henkilöt suhtautuvat intohimoisesti lukemiseen, kirjoittamiseen ja kirjalliseen maailmaan ylipäätään.

Monen kaltaisensa teoksen tavoin Melkein toden tarinan heikkous on se loppu. Tunnelmaa on mukavasti tihennetty ja arvoitus tuntuu jossain vaiheessa kihelmöivältäkin, mutta loppuratkaisu on sitten jonkinlainen antikliimaksi kaikkineen.

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina (En nästan sann historia)
Suom. Tiina Ohinmaa.
Like 2017. 413 s.


Arvostelukappale.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Emma Bohman elää väritöntä arkea ketjuvaatekaupan myyjänä. Rahat ovat tiukassa, sillä myyjän palkalla ei elä. Onneksi asunto Tukholman keskustan tuntumasta on tullut perintönä ja bonuksena tädin sinne kätkemä käteispesämuna. Sen Emma tosin on mennyt lainaamaan salaiselle sulhaselleen, jonka takaisinmaksuhalut alkavat Emmaa mietityttää siinä vaiheessa, kun mies jättää tulematta heidän kihlajaisillalliselleen.

Sulhanen on pidettävä salassa, sillä tämä on Emman työnantajafirman kiistelty toimitusjohtaja Jesper Orre. Julkisuuskuvaa läikittävät kiusallisesti Orren lukuisat naissuhteet ja työntekijöitä kyykyttävät johtamismenetelmät. Ja onko seassa vielä hämäriä raha-asioita rikollisen tuttavapiirin ohella? Tässä tilanteessa olisi tuhoisaa paljastaa, että kihlattu työskentelee Orren alaisena. Mutta miksi Jesper Orre lakkaa yhtäkkiä vastaamasta Emman viesteihin ja puheluihin?

Tämä on ollut tilanne kaksi kuukautta ennen hetkeä, josta ruotsalaisen Camilla Greben vetävä uutuustrilleri Kun jää pettää alta alkaa. Rikkaitten asuinalueella sijaitsevan hulppean omakotitalon kellarista löytyy nuoren naisen ruumis, jolta on hakattu pää irti viidakkoveitsellä. Talon omistaja, toimitusjohtaja Jesper Orre, on kadonnut jäljettömiin. Kuka nuori nainen on? Miksi murha on tehty äärettömän brutaalisti? Missä on talon omistaja? Lisää kysymyksiä nousee nopeasti pintaan, sillä murhatapa muistuttaa kummallisesti kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtunutta nuoren miehen edelleen selvittämätöntä murhaa. Miten se voi olla mahdollista? Mikä on yhdistävä tekijä uhrien välillä?

Tapausta ryhtyy selvittämään viisikymppinen rikospoliisi Peter Lindgren työtovereineen. Ryhmäänsä hän värvää myös profiloija Hannen. He ovat työskennelleet yhdessä myös aikaisemman murhan kimpussa, joten Hannen apu on korvaamaton. Hanne tosin itse epäröi. Hän on ollut jo jonkin aikaa poissa aktiivityöstä varhaisessa vaiheessa olevan dementian takia. Kuusikymppiselle naiselle muistisairaus on ollut kova isku.

Tarina etenee pääosin kahdessa aikatasossa. Hannen ja Jesperin kihlajaispäivästä kahden kuukauden takaa edetään kohti ruumiin löytymishetkeä. Toisaalta seurataan tutkimuksia siitä eteenpäin. Jokaisen henkilön osalta palataan runsaastikin ajassa taaksepäin, esimerkiksi Hannen ja Peterin kohdalla aivan lapsuudentapahtumiin ja teini-ikään asti. Menneisyys kätkee monenlaista traumaa ja haavaa, jotka selittävät henkilöiden käytöstä nykyhetkessä.


video


Kun rikostarinan tyylilajina on psykologinen trilleri, lukija tietää olla varuillaan. Siitä huolimatta Grebe onnistuu kiitettävästi harhauttamaan ja kieputtelemaan kuviota yhä uusiin asentoihin. Siinä vaiheessa kun totuus alkaa jo uhkaavasti lukijalle valjeta, on jäljellä vielä kosolti jännitettävää. Sitä riittää mukavasti aivan viimeisiin virkkeisiin asti. Lopetus on tehokas, siitä erityiskiitos! Se ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, ainakaan näissä tiiliskivimitat eli yli viisi sataa sivua täyttävissä nykydekkareissa. Usein kaipailen tiivistämistä, ja toki Kun jää pettää alta olisi sitä myös sietänyt. Onko kaikkien osallisten pakko olla niin läpitraumatisoituneita? Toisaalta mutkikkaat ihmissuhdekuviot juuri ovat teoksen raaka-ainetta.

Minulle Camilla Grebe oli entuudestaan tuntematon tekijä. Sain ennakkokappaleen Kun jää pettää alta -trilleristä kustantajalta ja osallistun tällä jutullani Gummeruksen organisoimaan blogi-iskuun, jossa yhteensä kymmenen kirjabloggaajaa julkaisee juttunsa kirjasta samanaikaisesti. Grebe ei kuitenkaan ole kokematon tekijä, sillä hän on sisarensa Åsa Träffin kanssa julkaissut kolme trilleriä ja Paul Leander-Engströmin kanssa niin sanottua Moskova noir -sarjaa. Kun jää pettää alta on Greben ensimmäinen yksin kirjoittama kaunokirjallinen teos. 

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret)
Suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2017. 506 s.


Arvostelukappale.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Marko Immonen: Kuoleman koeaika



Ruotsalaisbestselleristi Stefan Ahnhem kertoi Ruumiin kulttuuri -lehden (4/2016) haastattelussa, että hänen kirjoissaan tapahtuu koko ajan jotain, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Kaikki tylsät poliisitutkinnan rutiinit ynnä muut hidasteet on karsittu pois.

Kun luin Marko Immosen esikoisteosta Kuoleman koeaika, tuo Ahnhemin resepti nousi etsimättä mieleeni. Immosen yli neljäsataa sivua käsittävä romaani on täynnä jatkuvaa toimintaa, yllättäviä ja yhä uskomattomampia juonenkäänteitä. Palloja on ilmassa koko ajan niin monta, että lukijaa välillä hirvittää. Lähes kaikki pallot kuitenkin pysyvät kirjoittajan näpeissä. Onneksi.

Vähän päälle kolmikymppinen ekonomi Joonas Salmi selvittelee äitinsä kuolinpesää ja löytää vanhan kellastuneen lehtileikkeen, jossa uutisoidaan hänen isänsä Pertti Järvisen katoamisesta. Joonas on ymmällään. Hän on tiennyt vain, että isä on kuollut ennen hänen syntymäänsä. Juuri muuta äiti ei ole miehestään suostunut kertomaan. Mitä uutisen takana oikein on? Liittyykö isän kuolemaan jokin rikos?

Kuin kohtalon oikusta Virroilla sijaitseva PF-tuote etsii talouspäällikköä. Juuri saman firman palveluksessa ollessaan isä katosi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Joonas kaipaa muutenkin elämänmuutosta, joten kun paikkaa tarjotaan hänelle, hän päättää tarttua siihen ja selvittää, mitä isälle oikein aikoinaan tapahtui.

Pikkupaikkakunnalla käy nopeasti ilmi, että Patriarkaksi kutsuttu Raimo Peltonen ja hänen poikansa, firmaa nykyään vetävä Casimir (!), hallitsevat pitäjää ja lähiseutuja kovin ottein. Sen on saanut tuta myös Tapio Jartti, paikallislehden entinen toimittaja. Omistajan kättä ei kannata purra eikä lehdistön vapaudesta ole tietoakaan. Kun Tapio kuulee, että Joonas penkoo PF-tuotteen varhaisia vaiheita, hän tarjoaa innokkaasti apuaan.

Melkoisen olemattoman vinkin perusteella Joonas ja Tapio pääsevät tuota pikaa tehtaalla harjoitettavan hämäräbisneksen jäljille, vaikka heillä ei ole pitkään aikaan hajuakaan, mitä merkillistä on kontillisessa muovisia imurinletkun haarapaloja. Niitä kun säilytetään visusti lukkojen takana sen ajan kun ne tehtaalla viivähtävät. Entä miten tämä kaikki liittyy isä-Pertin taannoiseen kohtaloon? Amatöörietsivät jäävät valitettavasti lähes verekseltään kiinni, mutta siitä juonenkäänteet vasta kunnolla saavat vauhtia. Seuraa täpäriä tilanteita, hurjia takaa-ajoja, murhia ja petoksia niin että hitaampia heikottaa.

Joonaksen ja Tapion seikkailut vyöryvät Virtojen ja lähipitäjien läpi lopulta aina Espanjaan asti. Ja kun kaikki näyttää jo selvältä ja siistiltä onnelliselta lopulta, seuraa vielä muutama mojova yllätys, joita tosin lukija on osannut aavistellakin. Myös menneisyyden juonilinja saadaan sievästi kerittyä kerälle.

Immosen esikoisteos pitää siis sisällään monia tuttuja aineksia. Mukana on harrastajaetsiviä, poliiseja, kansainvälisiä rikollisia ja ripaus vakoilutrilleriä ja kuten asiaan kuuluu, myös romantiikkaa. Sujuva kirjoitustyyli niin kielen, tarinankuljetuksen kuin rakenteenkin puolesta pitää huolen siitä, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa kohtauksesta toiseen. Viis siitä, että suurin osa juonenkäänteistä ei kestä lähempää kriittistä tarkastelua, mitä uskottavuuteen tulee, sillä teoksen sisäisessä maailmassa ne toimivat miltei loppuun asti. Vasta aivan viime metreillä veto alkaa hiipua kenties siksi, että kaikella on sittenkin rajansa, myös lukijan halulla niellä yhä mahdottomampia kuvioita.


Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Marko Immonen: Kuoleman koeaika
Myllylahti 2016. 416 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Risto Isomäki: Haudattu uhka



Itsenäisyyspäivää vietetään vuonna 2027 perinteisin menoin, eli presidenttipari kättelee Linnassa parituhatta suomalaisen politiikan ja talouselämän eliitin edustajaa ja ulkona juhlitaan kuokkimalla, vaikka sää onkin karsea. Ilmastonmuutos on pilannut Suomen sään, ainakin talven. Sitten tapahtuu jotain. Vieraat alkavat rajusti oksennella ja heidän iholleen nousee pahan näköisiä rakkuloita. Nopeasti on ilmeistä, että tosi on kyseessä. Osa vieraista menettää henkensä jo suorassa tv-lähetyksessä.

Tapauksen karmeus valkenee eloon jääville hieman hitaammin. Terroristit, tarkemmin sanoen Isis, on onnistunut ujuttamaan äärimmäisen tappavaa radioaktiivista ainetta juhlaväen ruokaan ja siten lamauttamaan Suomen päätöksentekoelimistön kerralla. Presidentti, pääministeri, hallitus ja lähes koko eduskunta ovat joko kuolleet tai ainakin kamppailevat hengestään teho-osastolla. Lisäksi kaikki hoitohenkilöstö, poliisi ja muut apuun tulleet ovat myös välittömässä hengenvaarassa.

Pahempaa on kuitenkin tulossa. Terroristit kiristävät samanlaisilla ja pahemmilla iskuilla koko maailmaa, jos sen vaatimuksiin ei nopeasti suostuta. Miten terroristit ovat saaneet käsiinsä käytettyä ydinpolttoainetta? Miten he onnistuvat toimimaan käytännössä näkymättöminä? Mitä he ihan oikeasti haluavat? Onko Suomella, Euroopalla ja maailmalla mitään mahdollisuuksia näitä häikäilemättömiä raakalaisia vastaan?

On toki, eihän muuten olisi kyse trilleristä. Suomen keskusrikospoliisikin on menettänyt iskussa ylimmät portaansa, mutta rehdit suomalaispoliisit eivät vähästä lamaannu. Ylikomisario Juho Pennonen alkaa kansainväliseen apuun nojaten tutkia toivottoman laajalta vaikuttavaa juttua. Lähimpänä työtoverinaan ja alaisenaan hänellä on Aishawarya Sadiq, somalialaisen isän ja suomalaisäidin Suomessa syntynyt tytär, joka on ensimmäisiä naispuolisia somalitaustaisia muslimipoliiseja Suomessa. Taustansa takia Aishawarya on tottunut tekemään monin verroin kovemmin ja parempaa työtä kuin kollegansa.

Aishawarya saa työparikseen salaperäisen kansainvälisen agentin Lauri Nurmen, joka on asettunut viettämään eläkepäiviään Raaseporiin. Laurilla on rautaisen kokemuksen ja luotettavan intuition lisäksi etunaan ylivoimaisia fyysisiä ominaisuuksia, joille totisesti on tarinan mittaan vielä käyttöä, kunhan vastahankainen sankari saadaan ensin taivuteltua hoitamaan osuutensa maailman pelastamisesta.

Koska mikään ei luonnollisesti ole sitä miltä ensin näyttää, joutuvat poliisit tekemään mielettömästi töitä seuloessaan esiin totuutta tapahtumista ja niiden taustoista. Samaan aikaan Lauri Nurmi päätyy vastoin Pennosen ohjeistusta tutkimaan Pohjanlahden eteläpäässä sijaitsevaa Rönnskäriä, jolla näyttäisi satelliittikuvien perusteella olevan tekeillä kenties jotain kummallista. Kumppanikseen hän saa tietysti Aishawaryan. Tällä retkellä kaksikolle paljastuu karmea totuus kaiken takana, mutta he myös joutuvat vertaansa vailla oleviin vaikeuksiin.

Kirjailija Risto Isomäellä on paljon sanottavaa monesta asiasta, ja se on jälleen kerran hänen painolastinaan trillerissä Haudattu uhka. Tiedemies, tietokirjailija ja pamfletisti eivät suostu Isomäessä kunnolla astumaan syrjään, kun hän ryhtyy kirjoittamaan fiktiivistä trilleriä, ja tekstiin ujuttautuu aivan liian suuria annoksia luentoja ja saarnoja sekä aiheesta että sen vierestä. Toki lukijalle on jotenkin avattava ydintuhojen kammottavat seuraukset, ne kun ovat niin mittavia, että tavallinen ihminen mieluiten sulkee niiltä korvansa. Mutta kuinka perusteellisesti ja tieteellisesti se pitää tehdä? Siinä pitäisi pystyä oikaisemaan rutkasti enemmän kuin mitä Isomäki suostuu tekemään. Vanha hyvä perusohje ’näytä, älä selitä’ toimisi jälleen parhaiten.

Yli neljän sadan sivun romaanissa olisi ollut muutenkin tiivistämisen varaa, sillä Isomäellä on piinallisesti tapana laittaa henkilönsä ennen johonkin toimintaan ryhtymistä perin pohjin ruotimaan kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet sekä uhat ja sitten vasta kertoa, miten homma hoituu. Kun lopulta päästään toimintaan, sen kuvaus kyllä toimii.

Henkilökuvauksessa Isomäki on onnistunut keskimääräistä trilleristiä paremmin, ja ainakin Aishawarya on kiinnostava hahmo inhimillisyydessään. Isomäki ei päästä kaksikkoaan mitenkään helpolla! Terroristit eivät sääliä tunne, eikä Isomäki kiertele.

Takakansiteksti paljastaa, että Haudattu uhka on itsenäistä jatkoa Litium 6 ja Jumalan pikkursormi -trillereille. Näihin teoksiin viitataan lyhyesti kumpaankin, mutta niiden tunteminen ei ole mikään edellytys Haudatun uhan lukemiselle. Lisäksi Isomäki viittaa kirjassaan ainakin Ilkka Remeksen trillereihin 6/12 ja Jäätyvä helvetti. Kovin moni asia tuntuu Suomessa voivan mennä todella katastrofaalisesti vinoon. Toivottavasti sekä Linnan juhlien että ydinvoimaloiden ja erityisesti sen Olkiluotoon tekeillä olevan loppusijoitusluolan turvallisuusvastaavat lukevat tämän huolella! Suosittelen muillekin.


Risto Isomäki: Haudattu uhka
Tammi 2016. 436 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Seppo Jokinen: Rahtari



Olen julkisesti useaan kertaan (esimerkiksi täällä ja täällä) vannonut rakkauttani komisario Koskiseen ja erityisesti hänestä kertoviin Seppo Jokisen dekkareihin. Siksi on erityisen karvasta todeta, että Rahtari oli muutamallakin tavalla jopa pettymys. Odotukseni olivat asettuneet valmiiksi korkealle, tietysti. Lisäksi huomaan näin jälkikäteen, että olen niin kaavoihin kangistunut Koskis-fani, että en osannutkaan oikein sulattaa Jokisen tapaa varovasti uudistaa sarjaansa. Totta lienee, että yli kaksikymmenosainen sarja, olipa kyse mistä tahansa, jo kaipaa pientä tuulettelua.

Koska kyseessä on dekkari ja siten juonivetoinen teos, aion seuraavaksi ruotia Rahtarin (ja samalla muutaman edellisenkin osan) juonenkäänteitä. Annan siis JUONIPALJASTUSVAROITUKSEN! Luet eteenpäin omalla vastuullasi!

Aloitetaan henkilöiden yksityiselämästä. Koskinenhan on tunnetusti loistava poliisi ja kohtalaisen hyvä esimieshommissakin, mutta naisasiat hänellä ovat olleet jatkuvasti enemmän tai vähemmän solmussa. Avioliitto rakoili sarjan alusta asti ja päättyi lopulta eroon. Ex-vaimo on parin viimeisen romaanin ajan koettanut lämmittää avioliittoa uudelleen henkiin, ja Koskinen tuntuu paikoin olevan vietävissä. Sitten työpaikalla houkutti tutkintasihteeri Taru, ja Ulla Lundeliniin Koskinen on aina tuntenut vetoa. Tämä kuvio sitten lopulta saatiin jonkinlaiseen maaliin Kuolevaksi julistetussa, kun Ulla ja Koskinen lopussa heittäytyivät toistensa käsivarsille. Viitteitä tästä tapahtumasta oli ollut aavisteltavissa jo jonkin aikaa.

Rahtarissa Ulla ja Koskinen ovat avoimesti seurusteleva pariskunta, mutta he silti jatkavat töissä alais-esimies-asetelmassa kuin ei mitään. Hämmentäviä tilanteita tosin sattuu, mutta työyhteisö tuntuu olevan tyytyväinen asian saamaan käänteeseen. Suhde ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ensinnäkin Raija on edelleen mustasukkainen. Suurempi ongelma on traumastaan hitaasti toipuva Ullan tytär, jonka kanssa Ulla kokee olevansa aivan avuton. Ullan pienen perheen asioiden setvimiseen käytetään Rahtarissa paljon sivuja, joista osa tuntuu täytemateriaalilta.

Ensimmäisiä kertoja Jokinen on juoneensa täytemateriaalia kaivannutkin. Pääjuoni nimittäin on jokseenkin hajanainen ja mikä pahinta, heppoinen ja epäuskottava. Hervannan lenkkipolulla pahoinpidellään eläkkeellä oleva opettaja. Lähes samaan aikaan jää rekkaterminaalin pihalla nuori mies rekan ruhjomaksi. Kummassakin rikoksessa on omat omituisuutensa ja tutkimusten edetessä vielä paljastuu niiden välinen yhteyskin. Lisää ruumiita tulee tiheään tahtiin, sillä kuolleen nuorukaisen isä kuolee omituisessa auto-onnettomuudessa Pohjois-Suomessa vain tunteja myöhemmin. Tuttuun tapaan tutkinta hajoaa ensin moneen suuntaan, mutta pian alkaa hahmottua jonkinlainen kuvio, joka johtaa Tampereen yliopiston tutkimushankkeiden suuntaan.

Samaan aikaan kun seurataan tamperelaispoliisien arkista puurtamista, kuljetetaan lukijaa myös salaperäisen Rahtarin matkassa. Mies lähtee Pohjois-Suomesta täysperävaunurekallaan kohti etelää ja koukkaa matkalla parissakin salaperäisessä osoitteessa ja poimii kyytiinsä matkustajia. Keitä tai mitä perävaunussa matkustaa, paljastetaan vasta loppurytinöiden alettua. Sitä ennen annetaan vain verhottuja vihjeitä lastin ominaislaadusta. Vähemmän sen sijaan tulee viitteitä sille, miten mies rekkoineen ja lasteineen liittyy yhtään mihinkään. Mutta kyllä liittyy, tietysti.

Loppuhuipennus onkin sitten Jokisen dekkarisarjassa poikkeuksellisen apokalyptinen ja epäuskottava. Lisäksi harmittaa, että ratkaisevin motiivi koko jutussa menee mielenterveysongelmien piikkiin. Liian helppo ratkaisu, johon ei haluaisi oman suosikkikirjailijansa ainakaan kovin usein sortuvan.

Rakkaus tunnetusti kestää niin myötä- kuin vastamäissäkin, joten vielä ei sydämeni lakkaa Koskiselle sykkimästä. Mutta toivon seuraavalta Koskis-dekkarilta paluuta realistisempaan suuntaan. Ja Ullan ja Koskisen suhteelle joko pistettä yksityiselämässä tai ainakin työpaikalla!

Seppo Jokinen: Rahtari
CrimeTime 2016.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä



Loppuhuipennuksen mittaan oli henki kurkussa ainakin tällä lukijalla moneen otteeseen! Lisäksi kirja päättyy niin koukuttavasti, että lukijat kiljunevat jo kuorossa lisää. Onneksi eivät turhaan! Minäkin haluan tietää, miten Metrolle lopulta käy.

Näin olen kirjoittanut luettuani loppuun Jari Järvelän Metro-trilogian kakkososan Tyttö ja rotta. Nyt luettuani päätösosan Tyttö ja seinä tiedän, miten Metron lopulta käy, mutta valitettavasti innostukseni on vajentunut ainakin kolmanneksen aiemmasta. Kärjistäen voisin jopa sanoa, että trilogian päätösosa oli pettymys. Olen siitä todella harmissani.

Trilogian nyt ollessa valmis näyttäytyy armottomana, että alun perin oli tarkoitus kirjoittaa vain yksi kirja Metrosta. Aloitusosa Tyttö ja pommi on räjähtävä pakkaus hallittuine rakenteineen ja koherentteine juonineen. Ajatus tarinan venyttämisestä trilogiaksi on todennäköisesti syntynyt vasta tämän kirjan julkaisemisen jälkeen. Toiseen osaan on vielä löytynyt mukavasti paukkuja, mutta jostain syystä tästä päätösosasta paistaa läpi, että tekijän ajatukset ovat jo toisissa töissä. Tämä piti kuitenkin kirjoittaa, koska oli tullut luvattua. Harmi.

On kulunut vain viikko edellisen osan tapahtumista. Metro parantelee vammojaan eksentrisen äitinsä asunnolla ja koettaa samalla pysytellä vihollistensa tutkan alapuolella. Venäläistaustainen miljoonikko Putikov ei aio luovuttaa, vaan on lähettänyt torpedonsa Metron kintereille. Ensimmäiset tiukat paikat koetaankin, kun Metro koettaa karistaa murhanhimoiset varjot kintereiltään.

Jos Metron äiti on omintakeinen, vielä oudompi on hänen entinen miesystävänsä Voltti, Kotkan ja Kouvolan välimaastossa asusteleva monialayrittäjä. Viimeksi mies on koettanut rikastua savustamalla siankorvia koiranherkuksi. Nurkkiin on kertynyt monenlaista, muun muassa konkurssiin ajautuneen hautaustoimiston jäämistöä mallihautakivineen ja ruumisautoineen. Nyt mies kuluttaa aikaansa rakentelemalla tilalleen kauhuelämyspuistoa ja kirjoittelemalla nettiin yrittäjähenkeä kipunoivia kommentteja.

Metro siis hakee turvaa Voltin suojista, koska tämä elelee itsekin yhteiskunnan reuna-alueella eikä ole kovinkaan sovinnainen. Opeteltuaan mitenkuten ajamaan autoa Metro alkaa tehdä tunnustelukeikkoja Kotkaan ja Kouvolaan vanhalla ruumisautolla. Näistä kohtauksista irtoaa paitsi henkeä salpaavia toimintakohtauksia myös makaaberia huumoria, jota en ole aikaisemmista osista huomannut.

Tallessa on Järvelän kyky kirjoittaa hiuksia nostattavia toimintakohtauksia, joissa Metro kumppaneineen joutuu vertaansa vailla oleviin kiipeleihin. Valitettavasti muu jännite onkin sitten tiessään. Varsinaista uutta Tyttö ja seinä ei enää lukijalle tarjoa. Juoni on suoraa jatkoa edelliselle osalle, eli Putikovin joukot jahtaavat Metroa, joka taas hautoo heille ja heidän kanssaan sopivasti liittoutuneelle vanhalle viholliselle vartija Hiililuomalle kauheaa kostoa. Tämä kissa-hiiri-leikki jatkuu pitkitettynä kohti loppuhuipennusta, joka on vähällä muodostua antikliimaksiksi.

Välillä tosin maalataan yksi yhteiskunnallisen viestin sisältävä seinän peittävä graffititeoskin, mutta muuten kaikki tästä kapinallisesta taiteenlajista on jo kerrottu aikaisemmissa kirjoissa, eikä se enää ole kiinnostavaa. Kiinnostus on jotenkin kadonnut kirjoittajaltakin, kuten jo ylempänä totesin.

Metro henkilönäkin tuntuu jämähtäneen paikoilleen. Parikymppinen nainen ei enää oikein tunnu uskottavalta roolissaan. Kostaa pitää ja mahdollisimman raa’asti. Vastapainoksi listimilleen vihollisille Metro huolehtii, että takin hihalle eksynyt muurahainen pääsee turvallisesti takaisin polulleen…


Hyvä, että Metro-trilogia nyt on valmis. Kirjailijakin huokaissee helpotuksesta?

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
Tammi 2016. Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta, kesto 6 h 35 min.
Painetussa kirjassa 262 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Metro-sarja:

Tyttö ja pommi
Tyttö ja rotta
Tyttö ja seinä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kirjahyllyjeni kätköistä XV: Les - Lön



L-hyllyni jälkiosa Les – Lön eli Lessingistä Lönnrotiin pitää sisällään todellisia kirjahyllyni peruskiviä, runsaasti hyviä aikomuksia ja muutaman muuten vain loistavan kirjan.

Peruskiviosastoon kuuluvat tietysti Linnat ja Kalevala. Sanottakoon nyt ihan tähän alkuun, että kyllä, olen lukenut Kalevalan. Tein siitä nimittäin aikoinaan graduni. Päivätyössäni yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen myös saanut Kalevalaa käsitellä. Ihan tarkoituksella sanon ’saanut’, sillä Kalevala on vallan mainio teos, josta voi ammentaa yläkouluikäisten kanssa vaikka mitä. Teoksen elinvoimasta todistavat lukuisat uudehkot taideluomat, joiden innoittajana se on toiminut. Itse olen kirjoittanut aiheesta täällä.

Kun kysytään voimakkaimman vaikutuksen tehnyttä teosta, joudun antamaan hyvin ilmeisen vastauksen. Se harmittaa jollain tavalla. Miksi en olisi voinut vaikuttua jostakin vähemmän ilmeisestä teoksesta? Mutta turha on harmitella, sillä totuus on, että Täällä Pohjantähden alla (tuttujen kesken TPA) ihan oikeasti ravisteli nuorta minuuttani perin juurin. Luin ensin (muistaakseni 15-vuotiaana?!) Tuntemattoman sotilaan. On tunnustettava, etten siitä paljoakaan tainnut tajuta, vaan se oli jännittävä ja surullinenkin sotakuvaus. (Luin sen seuraavan kerran opintojen aikana ja hämmästyin sen avointa sodanvastaisuutta – tällainenko tämä onkin?) Ihailen näin jälkikäteen omaa nuorta lukijaminääni, joka jaksoi kahlata TPA:n ykkösosan nurisematta. Kakkososassa sitten saikin itkeä silmänsä verille. Kuten kuvasta näkyy, kirjat on myöhemmin hankittu hyllyyn. Omistan kummastakin myös äänikirjaversiot. On kuunneltu. Viimeksi kuuntelin TPA:n kuunnelmaversiona Yle Areenasta. Itkin. Taas.

Hyviä aikomuksia onkin hyllyssä sitten aimo pino. Doris Lessingiä olen ostanut hänen Nobelinsa jälkeen hyllyyni, mutta enpä ole ehtinyt lukea. Laura Lindstedtin ja Katri Lipsonin kirjat ovat päätyneet samoin ajatuksin hyllyyni: palkintoehdokkuudet ja -voitot ovat siivittäneet hankintapäätöstä mutta lukuaikaa ei sitten ole vielä löytynyt. Jostain pitäisi kaivaa aikaa myös Taina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanille, joka on viime syksyn kirjamessusaalista. Kirjailija kertoi Atenan bloggaajatilaisuudessa niin kiinnostavasti kirjan synnystä ja kirjoittamisesta ylipäätään, että kirja on ehdottomasti luettavien listallani.

Marina Lewyckan Muu maa mansikka? on hyllyssäni, koska ihastuin ikihyviksi hänen mainioon romaaniinsa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Lukekaa ainakin se! Minä vielä luen jonain päivänä tämän toisen. Tuula Levon aiemmasta tuotannosta olen aikoinani ihastunut silmittömästi Juhani Ahon ja Tilly Soldanin suhteesta kertovaan romaaniin Neiti Soldan (Otava, 2011). Sen sijaan Hyppytunnista (Otava, 2011) en niin pitänyt. Mutta kirjailija Teuvo Pakkalasta kertova Tuulenajama sen sijaan kiinnostaa kovasti.

Loistavia kirjoja, jotka olen jo lukenut mutta silti halunnut säästää hyllyssäni, ovat Minna Lindgrenin hykerryttävä Sivistyksen turha painolasti, riipaisevan hieno Ulla-Lena Lundbergin Jää ja aivan karmivan rehellinen Kalle Lähteen Happotesti. Jokaiselta olen valmis lukemaan lisää.
****
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

****

L-hylly Les – Lön 9.7.2017:

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (Otava, 1988), ostettu, lukematta
Doris Lessing: Kesä ennen pimeää
(Tammi, 2007), ostettu, lukematta
Tuula Levo: Tuulenajama
(Otava, 2009), ostettu, lukematta
Marina Lewycka: Muu maa mansikka?
(Sammakko, 2008), ostettu, lukematta
Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa (Tammi, 2015), ostettu, lukematta
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011), ostettu, luettu
Laura Lindstedt: Sakset (Teos, 2007), ostettu, lukematta
Laura Lindstedt: Oneiron (Teos, 2015), lahja, lukematta
Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, 2016), a-kpl, lukematta
Väinö Linna: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954), ostettu, luettu
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (WSOY, 1959, 1960, 1962), ostettu, luettu
Katri Lipson: Kosmonautti (Tammi, 2008), lahja, lukematta
Katri Lipson: Detroit (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
Vladimir Lort
šenkov: Lentävä traktori (Karisto, 2013), a-kpl (?), lukematta
Tina Lundán: Ensimmäinen kesä (WSOY, 2008), ostettu, lukematta
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos ja Schildts & Söderströms, 2012), ostettu, luettu
Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, 2015), a-kpl, lukematta
Kalle Lähde: Happotesti (Otava, 2015), a-kpl, luettu
Elias Lönnrot: Kalevala (1849, Jukka Salmisen kuvittama laitos Like 1999), ostettu, luettu


Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:
A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hol-Höe)
I-hylly
J-hylly
K-hylly (Kaa – Kiv)
K-hylly (Kjæ – Kön)

torstai 6. heinäkuuta 2017

Jussi Katajala: Romuluksen pojat



Diplomi-insinööri ja ohjelmistosuunnittelija Jussi Katajalan novellituotanto on runsas ja monipuolinen. Omia novellikokoelmia mieheltä on julkaistu kaksi, Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita (Osuuskumma, 2013) ja Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita (Osuuskumma, 2015), ja lehdissä ja antologioissa on julkaistu yli viisikymmentä novellia. Historia ylipäätään ja erityisesti keskiaika ja viikingit ovat hänen rakkaita harrastuksiaan.

Tiivis, napakka kerronta ja huima historiantaju hiottuine yksityiskohtineen yhdistyvät mainiosti Katajalan esikoisdekkarissa ja samalla ensimmäisessä romaanissa Romuluksen pojat. Se sijoittuu tosin antiikin ajan Roomaan, tarkemmin sanoen vuoteen 22 eaa. Lukiessani ajattelin moneen otteeseen, että se sopisi mainiosti esimerkiksi lukiolaisten oheislukemistoksi antiikin ajan kurssille. Eikä se ole moite, päinvastoin. Itse ainakin nautin kovasti poimiessani tarinan virrasta latinan sanastoa, jota ei selitetä vaan annetaan lukijan itse päätellä merkitykset.

Tarinan päähenkilö on entinen pankrationin olympiavoittaja Marcus Sertorius Merula, jonka kukkaro on keventynyt lähes painottomaksi ja tulevaisuus vaikuttaa lievästi sanoen epäselvältä. Pelastukseksi ahdinkoon tupsahtaa henkitoreissaan paikalle kannettu Merulan kanssa samassa majatalossa asuva kauppias. Majatalon isäntä palkkaa Merulan selvittämään kauppiaan kuolemaa, koska majatalon maine kärsii asiakkaiden epäselvistä kuolemantapauksista.

Merula tarttuu ilahtuneena tarjoukseen ja alkaa seurata hataria johtolankoja. Kauppias mutisi viimeiseksi sanakseen: ”Lupus.” Miten susi liittyy tapaukseen? Entä miksi kauppiaan toogan liepeistä löytyi hänen kukkaronsa, vaikka hänet oli pahoinpidelty kuin ryöstössä? Miksi senaattori Picens seurueineen vaivautui kantamaan verisen kauppiaan majataloon kuolemaan eikä jättänyt tätä epämääräisen kaupunginosan kadunkulmaan?

Selvitystyö johtaa Merulan pian yllättävän korkean tahon juttusille. Kauppiaan kuoleman selvittämisestä tuntuu olevan moni merkittävä henkilö kiinnostunut, mutta tutkimukset on paras pitää visusti salassa. Ilman kovaa fyysistä kuntoaan ja pankrationin taitojaan Merula olisi moneen kertaan ollut vainaa tutkimusten pyörteissä. Apua on myös kumppanista, joka hänelle osoitetaan työpariksi, sekä arvovaltaisen toimeksiantajan määräyskirjasta, jolla aukenevat jopa Rooman muurien portit.

Onnekkaat yhteensattumat johtavat lopulta Merulan kumppaninsa kera omituisen kultin jäljille. Susinaamiot ja kiihotuspuheet peittävät alleen vertahyytävän salaliiton, joka onnistuessaan suistaisi koko valtakunnan sekasortoon. Tässä kohdassa salapoliisitarinaan tulee mukaan yhteiskunnallinen allegoria, jonka yhtymäkohtia nyky-Suomeen ei tarvitse kovin paljoa arvuutella.

Nettihaastattelussa Katajala kertoo kirjoittamistyylistään: ”Tyylini on hyvin tiivis ja sen sijaan, että joutuisin tiivistämään novellejani tiettyyn sivu- tai sanamäärään, on minua toisinaan pyydetty laajentamaan niitä.” Niinpä niin. Osuvasti sanottu. Nimittäin Romuluksen poikien äärellä minäkin, ainaisesti karsimista ja tiivistämistä peräänkuuluttava lukija, olisin toivonut hieman laajempaa käsittelyä, vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Romuluksen pojat kun on mittansa puolesta lähellä pienoisromaania: 139-sivuinen dekkari on jo tiiviydessään mestariluokkaa. Erityisesti lopun ratkaisevassa toimintakohtauksessa Katajalan lause lyhenee entisestään, ja homma paketoidaan ennätysnopeasti.

Pankrationmestari Merulan tutkimuksia lukisin mieluusti lisääkin.


Jussi Katajala: Romuluksen pojat
Kuoriaiskirjat. 139 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi



Vihaiset ja nälkäiset kulkukoirat vaeltelevat Helsingin märillä kaduilla marraskuussa 1917. Kruununmakasiinin liepeillä Alppu kiinnittää huomiota koirien kummalliseen käytökseen. Kun hän seuraa niitä makasiinin toiseen kerrokseen, häntä kohtaa veret seisauttava näky. Hysteerisesti huutava poika taas kiinnittää neljännen piirin miliisissä palvelevan Leo Waaran huomion. Pian makasiinissa makaavan ruumiin äärellä melskaa rikospoliisin komisario Asp apulaisineen. Aspin tyly käytös ja suoraviivainen tapa tutkia rikosta ärsyttävät paitsi Leoa myös irtisanottua poliisia Anders Autiota. Kumpikin alkaa tutkia tapausta omalla tahollaan toisistaan tietämättä ja ilman virallista valtuutusta.

Kivityömiehen kaunis leski Betty Blom, Alpun äiti, on joutunut vaikeuksiin. Entinen miesystävä Ivuli on heittäytynyt hankalaksi ja haluaisi ryhtyä parittamaan Bettyä. Itsensä myyminen on jo muutenkin Bettylle kova pala, eikä Ivulin alaiseksi joutuminen houkuta. Mutta mitä voi nainen tehdä? Pojalle ja itsellekin olisi hyvä saada jotain syötävää. Ajat ovat sodan saartamassa Suomessa ankarat, erityisesti kaupungeissa. Yllättäen Bettyn tueksi ilmaantuu itsellinen ja topakka Mirjam Drifva, Anders Aution vuokralainen, joka kantaa käsilaukussaan todistusta sukupuolisesta koskemattomuudestaan ja osallistuu iltaisin uskonnollisen yhteisön kiihkeätunnelmaisiin kokouksiin.

Suurin piirtein tällaisista alkuasetelmista lähtee Timo Saarron kolmas historiallinen dekkari Kuoleman kuukausi. Jo ennen kirjaan tarttumista huokailin tyytyväisyydestä, sillä vuoden 1917 marraskuu ja Helsinki ovat melkoinen miljöö dekkarille. Enkä joutunut pettymään. Saarto puhaltaa hienosti henkiin tuon sekasortoisen ja vaarallisen ajan kaikkine vivahteineen. Taustatyö on tehty huolella, eikä dekkarijuonessakaan ole valittamista.

Tilanteen yleistä sekavuutta kuvastaa vaikkapa juuri poliisiorganisaation tila. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen suomalainen poliisiorganisaatio on ainakin Helsingissä käytännössä lakkautettu rikospoliisia lukuun ottamatta. Poliisin tilalle on perustettu miliisilaitos. Irtisanotut poliisit kokoontuvat edelleen harjoittelemaan epävirallisesti ja osa henkilöstöstä toimii edelleen jonkinlaisina puolivirallisina lainvalvojina, kuten Anders Autiokin. Hänet tosin on irtisanottu juuri rikospoliisista. Lisäksi kaupungissa toimii punaisten järjestyksenpitokaarti, ja suojeluskunnatkin ovat kovaa vauhtia muotoutumassa. Miliisin aseistukseen kuuluu vain Tokoin tuolinjalaksi pilkattu puupamppu. Sakilaisten ja muun levottoman aineksen takia Leo Waarankin olo tuntuu syystä levottomalta.

Leo Waara ja Anders Autio ovat siis Kuoleman kuukauden päähenkilöt, joiden näkökulmista yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia seurataan. Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa miesten polut risteävät, ovathan Helsingin kadut kuitenkin melkoisen kapeita, vaikka tiedonkulku ei aina kovin mutkatonta olekaan. Kun muutamien lisäruumiiden jälkeen päädytään loppuhuipennukseen, tapahtumat vyöryvät pidäkkeettömästi.

Pidin siis kovasti Kuoleman kuukaudesta. Se sopii mainiosti Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvien dekkareiden lukijoiden yöpöydille. Ainoa minua kiusannut asia kirjassa oli, että Leo ja Anders ovat kovin samanoloisia henkilöitä. Lukiessani jouduin olemaan tarkkana, että tiesin, kumman sankarin matkassa milloinkin ollaan. Miesten osuudet kerrotaan kummatkin ulkopuolisen hän-kertojan avulla. Olisiko ollut mahdotonta valita toinen teoksen sankariksi ja kertoa hänen osuutensa minämuodossa? Silloin sekaantumisen vaara olisi poistunut ja miehet olisivat erottuneet selvästi eri persooniksi.


Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017. 310 s.


Arvostelukappale.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kirjahyllyjeni kätköistä XIV: Laa – Lei



L-kirjaimen kohdalla hyllyssäni on niin pitkä rivi kirjoja, että on jälleen paikallaan jakaa sen esittely kahtia. Vuorossa on siis Kirjahyllyjeni kätköistä XIV eli Laa – Lei. Harvinaista kyllä L-hyllykin on oikeassa järjestyksessä. Jostain syystä siihen on osunut poikkeuksellisen korkeita kirjoja, jotka eivät mahdu pystyasentoon edelliselle hyllylle, joten olen joutunut sijoittelemaan niitä ’vääriin’ väleihin. Tällä hetkellä L-hylly kuitenkin sijaitsee sopivankorkuisessa hyllyvälissä.

Piikkipaikalta löytyy todellinen kestosuosikkini sanamaija Heli Laaksonen runo- ja kolumnikokoelmineen. Innokkaana fanina olen osan teoksista hankkinut sekä painettuina että kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina (Sulavoi ja Peippo vei). Tällä hetkellä suosikkini tästä joukosta taitaa olla Aapine.

Seuraavan kirjailijan eli Jhumpa Lahirin tuotannosta tiedän pitäväni kovasti ja olen siksi hamstrannut hänen teoksiaan hyllyyni. Harmi, että lukuaikaa on toistaiseksi löytynyt vasta ensiksi hankkimalleni Tuore maa -novellikokoelmalle. Mutta se onkin hieno!

Leena Landerin tuotantoa olen lukenut vuosien varrella useammankin teoksen verran, mutta lopullisen vaikutuksen minuun teki Liekin lapset (Siltala, 2010). Olen omistanut sen, mutta se lienee jollakulla hyvässä lainassa. (Saa palauttaa.) Lander julkaisee harvakseltaan, ja olenkin jo ehtinyt odotella seuraavaa teosta, jonka pitäisi olla jonkinlaista jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Kuka vartijoita vartioi. Sekin imaisi minut maailmaansa.

L-hyllyssä on myös tuhti joukko klassikoita. Maiju Lassilan kirjoista Tulitikkuja lainaamassa on aikoinaan kuulunut opiskeluluettaviin ja myös opetusmateriaaliin valmistumisen jälkeen, joten sen olen lukenutkin. Kuolleista heränneen olen vain katsonut elokuvana, ainakin toistaiseksi. Harper Leen Kuin surmaisi satakielen hankin itselleni joitakin vuosia sitten pokkaripainoksena ja luin jollakin lomareissulla. Aukko sivistyksessä tuli paikkailtua, ja kirjan tarina kosketti. Vahva suositus tälle. Sopinee hieman nuoremmankin lukijan käteen.

Myös Joel Lehtosen Putkinotko taisi kuulua tutkintovaatimuksiin, ainakin olen sen opiskeluaikoina lukenut ja myöhemmin hankkinut hyllyynikin. Tämänkin kirjan kohdalla elokuvaversio on vahvasti mielessä päällimmäisenä. Eino Leinon runoja on hyllyyn päätynyt parinakin valikoimana, joista toisessa on ekstrana elämäkertaosuuskin. Kokonaan luettuna on vain Helkavirsiä, joka onkin suosikkejani Leinon tuotannosta.

****
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

****
Laa – Lei -hylly 2.7.2017:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko, 2000), ostettu, luettu
Heli Laaksonen: Raparperisyrän (Sammakko, 2002), ostettu, luettu
Heli Laaksonen: Sekaherelmäpuu (Sammakko, 2004), ostettu, luettu
Heli Laaksonen: Sulavoi (Otava, 2006), ostettu, luettu (+ äänikirja)
Heli Laaksonen: Peippo vei (Otava, 2011), ostettu, luettu (+ äänikirja)
Heli Laaksonen: Aapine (Otava, 2013), ostettu, luettu
Heli Laaksonen: Lähtisiks föli? (Otava, 2015), ostettu, luettu
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (Tammi, 2001), ostettu, lukematta
Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi, 2005), ostettu, lukematta
Jhumpa Lahiri: Tuore maa (Tammi, 2008), ostettu, luettu
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi, 2014), ostettu, lukematta
Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi (Siltala, 2015), ostettu, luettu
Maiju Lassila: Kuolleista herännyt (SKS, 1916), ostettu, lukematta
Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (Otava, 1910), ostettu, luettu
Taina Latvala: Välimatka (WSOY, 2012), a-kpl, luettu
Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015), a-kpl, lukematta
J. M. G. Le Clézio: Harhaileva tähti (Otava, 2000), ostettu, lukematta
J. M. G. Le Clézio: Autiomaa (Otava, 1984), ostettu, lukematta
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, 1960), a-kpl, luettu
Asko Lehtonen: Tuuli vei kuistilta hatun (Enostone, 2009), ostettu, luettu
Asko Lehtonen: Puhukaa oikeilla nimillä (Enostone, 2012), a-kpl, luettu
Asko Lehtonen: Tuuli vei kuistilta hatun (Enostone, 2014), lahja, luettu
Joel Lehtonen: Putkinotko (Otava, 1919-1920), ostettu, luettu
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (Tammi, 2014), a-kpl, lukematta
Eino Leino: Helkavirsiä (Otava, 1903, 1916), ostettu, luettu
Eino Leino, Hannu Mäkelä: Virta venhettä vie – Eino Leinon elämä ja runot (Otava, 2003), ostettu, lukematta
Eino Leino: Laulun lapsi (Otava, 1992), ostettu, luettu osittain
Anne Leinonen: Viivamaalari (Atena, 2013), a-kpl, lukematta


Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat: