keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Pekka Hyyti: Omantunnon kysymys

 


Olen tyytyväisenä seurannut Pekka Hyytin historiallisten Tampereelle sijoittuvien dekkareiden sarjaa, jossa rikospoliisissa työskentelevä Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling ratkovat kimurantteja rikostapauksia 1920- ja 1930-luvun taitteessa. Pariskunta törmää toisiinsa jo ensimmäisen kirjan Tummat pilvet eilisen alkusivuilla. Alkuun välit ovat ammatilliset, mutta alkavat sitten pian lämmetä. Neljäs kirja Tuonen morsian alkaa Inan ja Voiton häistä.

Sarjan viides osa Omantunnon kysymys sijoittuu vähän yllättäen vuoden 1939 loppuun ja 1940 alkukuukausiin. Ajassa hypätään siis miltei koko vuosikymmen eteenpäin. Inalla ja Voitolla on kolme lasta, mutta lastenhoitojärjestelyjen ansiosta molemmat ovat kiinni leipätyössään. Ina on edelleen toimittajana Aamulehdessä, ja Voitto on ylennyt komisarioksi Tampereen poliisilaitoksella, joka kärsii alkamassa olevan sodan takia jatkuvasta miehistöpulasta. Yllättäen tamperelaiset saavat vahvistuksekseen Helsingistä laitoksen historian ensimmäisen naiskonstaapelin!

Kirjan jälkisanoissa Hyyti kertoo kirjan taustamateriaalia tutkiessaan törmänneensä tamperelaiseen everstiluutnantti (myöh. eversti) Aaro Pajariin ja tämän johtamaan Jalkaväkirykmentti 16:een, joka muodostettiin Tampereella. Pajari pyysi sodan alussa anteeksi toimintaansa Tampereella vuonna 1933, jolloin hän johti suojeluskuntalaisia, jotka kansanjoukon hurratessa repivät sosialidemokraattien liput kaupungin lipputangoista.

Tämä taustatieto avaakin ainakin jonkin verran Omantunnon kysymystä. Olin nimittäin sen äärellä hieman hämmentynyt. Hyytin aiemmat neljä teosta ovat olleet ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvia dekkareita tai ainakin selvästi jännitysromaaneja, joissa on huolellisen ajankuvan lisäksi ollut toimiva ja kiinnostava rikosjuoni.

Omantunnon kysymyksessä ei ole dekkarijuonta. Se on historiallinen romaani, joka kertoo tamperelaisten elämästä ja kohtaloista talvisodan aikana niin Tampereella kuin rintamallakin. Tuttujen tamperelaisten nuorukaisten mukana lukija joutuu keskelle taistelukohtauksia, ja myös Ina päätyy toviksi rintaman kauhujen tuntumaan. Yksi kirjan henkilöistä sattuu epäonnekseen olemaan Helsingin keskustassa marraskuun viimeisenä päivänä 1939.

Poliisi kamppailee sotaan valmistautuvassa teollisuuskaupungissa vakoojien ja sabotöörien kanssa. Näihin kuvioihin liittyvät episodit ovat Omantunnon kysymyksen parasta antia, ja niistä on nykylukijan helppoa vetää yhtäläisyyksiä nykymaailman menoon. Propagandaa ja valeuutisia on ollut ennen nettiäkin, eivätkä kaikki suomalaiset suinkaan olleet tiiviissä yhteisrintamassa talvisodankaan aikana. Vaikka Tampereen poliisi saa tukea supolta, eivät poliisin resurssit sittenkään ole riittävät kaikkien tihutöiden selvittelyyn saati torjuntaan. Tässä leikissä ihmishenki on halpa.

Rintamalle sijoittuvien taistelukohtausten kuvaamisessa Hyyti onnistuu mielestäni kiitettävästi, ja ne ovat pelottavia ja vauhdikkaita. Romaanin koherenssia ne kuitenkin vain hajottavat. Samoin ihailin Helsingin pommituskohtauksien toteutusta. Myös ne ovat realistisen tuntuisia ja siis varsin karmaisevaa luettavaa. Mutta olen vastaavat tapahtumat lukenut viime vuosina ainakin parista muusta romaanista.

Aaro Pajariin liittyvä takauma vuoden 1933 tapahtumista Tampereella on toki kiinnostava anekdootti, mutta tuntuu kovin irralliselta ja kömpelöstikin romaaniin ujutetulta jaksolta. Ankarampi kustannustoimittaja olisi tämän darlingin leikkauttanut pois, vaikka kipeää olisi tehnytkin. Romaani ei olisi poistosta ainakaan kärsinyt.

Sanotaan nyt vielä erikseen ja alleviivaten, että pidin kiinnostavasta ja sujuvalukuisesta Omantunnon kysymyksestä, paikoin kovastikin, vaikka se herätti minussa edellä olevia osin kriittisiä ajatuksia ja epäileviä kysymyksiä. Analysoisin, että ongelma (jos sellaisesta voi edes tässä puhua) on lähinnä omassa odotushorisontissani. Odotin historiallista poliisidekkaria, mutta sain historiallisen romaanin pikanteilla vakoilu- ja sotaromaanimausteilla.

Olisi mielenkiintoista voida lukea tämä romaani niin, ettei olisi Hyytin aiempaan tuotantoon tutustunut lainkaan. Silloin Omantunnon kysymys olisi ehkä parhaimmillaan. Mielenkiintoista nähdä, mitä Hyyti kirjoittaa seuraavaksi! Vieläkö Voiton, Inan ja Tampereen tarina saa jatkoa?

Pekka Hyyti: Omantunnon kysymys
Myllylahti 2022. 356 s.


Arvostelukappale.

maanantai 30. tammikuuta 2023

Bloggausjonon purkua, osa 2.

 


Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 


Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.


En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.


 


Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 


Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)




Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 


Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.




JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen





Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.


Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu

tiistai 24. tammikuuta 2023

Bloggausjonon purkua, osa 1.

 


Kirjablogipiireissä tunnetaan hyvin termi ’bloggausjono’: pöydänkulmalla kasvaa pino jo luettuja kirjoja, joista ei vielä ole kirjoitettu blogiin juttua. En ole juurikaan bloggausjonosta aiemmin kärsinyt, koska en ole ylipäätään pitänyt tavoitteena kirjoittaa kaikesta lukemastani. Jostain syystä viime keväänä tilanne kuitenkin salakavalasti muuttui. Luin ja kuuntelin kirjoja, joista olin saanut ennakko- tai arvostelukappaleen, ja halusin kirjoittaa niistä, mutta en vain saanut aikaiseksi.

Pinossa on nyt 14 kirjaa, ja kuin vaivihkaa sen rinnalle on alkanut kehkeytyä uusi pino tuoreempia bloggaamattomia! Jotain on tehtävä. Helpoin menetelmä on vain purkaa pino ja lajitella kirjat. Osa lähtee lahjoituksena kirjastoon, osa lainaan ystäville ja joku ehkä omaankin hyllyyn talteen.

Päätin kuitenkin tavoistani poiketen kirjoittaa koko pinon kirjoista koontipostauksen. Kirjoitan rehellisesti useita kuukausia sitten lukemistani kirjoista tänne sen, mitä niistä on jäänyt mieleen. Muistin tueksi kurkistan takakansitekstejä, mutta sen kummempaa uudelleenluentaa en tee. Katsotaan, mitä irtoaa!

Koska jutusta olisi tullut tuhottoman pitkä, jaoin pinon kahtia. Tässä siis osa 1:



Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King)
Suom. Aleksi Milonoff
Atena 2022. 500 s.
Äänikirjan lukija Fiona Musanga.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain alkukeväästä 2022 kustantajalta ennakkokappaleen Maaza Mengisten muhkeasta romaanista Varjokuningas. Teos on ollut Booker-palkintoehdokkaana, ja kirjailija Mengiste oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2022. En kuitenkaan saanut tartuttua 500-sivuiseen ennakkokappaleeseen, mutta kun suomennos ilmaantui äänikirjapalveluihin, otin sen kuunteluun. Ihan helpoin äänikirja tämä ei ollut, mutta alkuun päästyäni tulin imaistuksi sen maailmaan.

Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan 1930-luvun puoliväliin, jolloin fasistisen Italian joukot hyökkäävät maahan, jota eurooppalaiset nimittivät Abessiiniaksi. Keisari Haile Selassie pakeni maasta Englantiin ja jätti kansansa sotimaan ylivoimaista valloittajaa vastaan. Ukrainan sodan juuri alettua ja presidentti Zelenskyin asetuttua vahvasti maansa ja kansansa johtoon myös sodan aikana laittoi kirjan tapahtumat kehyksiinsä. Koska taisteluja on johdettava, päättivät vastarintaan asettuneet etiopialaiset lavastaa keisarin. Valekeisarin henkivartija, entinen piika Hirut on romaanin mielenkiintoinen päähenkilö. Myös naiset tarttuivat aseisiin.

Hieno, koskettava ja ajatteluttava romaani sodasta ja naisten asemasta. Jonkinlaiset taustatiedot Etiopian historiasta ovat avuksi alkuun pääsyssä.

 


Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja (The Storyteller of Casablanca)
Suom. Taina Helkamo.
Otava 2022. 336 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tunnustan, että en tuntenut kovin suurta paloa tarttua menestyskirjailija Fiona Valpyn ’aistivoimaiseksi’ historialliseksi romaaniksi hehkutettuun teokseen Casablancan tarinankertoja, jossa historiallinen taso sijoittuu vuoteen 1941. Päätin kuitenkin kokeilla kirjaa äänikirjana, ja lopulta pidin kirjasta itsellenikin yllätykseksi kohtalaisen paljon.

2010-luvun alussa englantilaisen Zoen aviomies lähetetään työkomennukselle Marokkoon Casablancaan, ja pariskunta pienen vauvansa kera muuttaa kauniiseen taloon kaupungin hyväosaisten alueelle. Näkökulma on noin kolmikymppisen Zoen, jonka arki uudessa maassa ja kaupungissa käynnistyy vähän onnahdellen. Maan tavan mukaan talossa on myös taloudenhoitaja, joten aikaa vauvanhoitoon ja ajatteluun on runsaasti. Jokin on pariskunnan avioliitossa vikana, mutta mikä, avautuu lukijalle verkalleen.

Zoe löytää lastenhuoneen lattialankun alta salaisen kätkön, jossa on muutamia vanhoja esineitä sekä nuoren tytön päiväkirja toisen maailmansodan alkuvuosilta. Talon entisten asukkaiden tarina alkaa kiehtoa Zoeta ja hän lukee päiväkirjamerkintöjä (täysin epäuskottavasti) pienissä erissä. Zoe alkaa vähitellen voida paremmin, ja ratkaiseva käänne tapahtuu, kun hän alkaa tehdä tilkkutyötä ja osallistua vapaaehtoistyöhön naisten ja lasten auttamiseksi. Romaanin lopussa aikatasot tietyllä tavalla yhdistyvät.

Valpy on saanut eri aikatasot punottua kiinnostavasti yhteen, vaikka kovin realistinen ratkaisu ei ole. Mutta jos pystyy heittäytymään tarinaan, tulee viihdytetyksi ja kokee muutaman yllätyksenkin. Tyydytyksekseni osan yllätyksistä arvasin etukäteen, mikä ei vähentänyt niiden arvoa.

Valpylta on juuri ilmestynyt suomeksi toinen romaani Rue Cardinalen ompelijattaret, joissa jo nimenkin mukaisesti taas tehdään käsitöitä. Tällä kertaa on kyse ’vavahduttavasta’ historiallisesta romaanista, joka sijoittuu Pariisiin vuoteen 1940. Mukana on myös nykyajan taso. Katsotaan, tartunko vai en. Kenties äänikirjana tämäkin tulee ahmaistua.




Aiden Thomas: Hautausmaan pojat (Cemetery Boys)
Suom. Inka Parpola.
Karisto 2022. 372 s.
Äänikirjan lukija Miiko Toiviainen.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aiden Thomasin YA-fantasiaromaania Hautausmaan pojat on asiantuntevissa piireissä kehuttu kovasti. Sain kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen, mutta päädyin ottamaan kirjan kuuntelukaverikseni heinäkuun lopun mustikkamättäille. Jälleen voin todeta, että kuunteleminen taisi lopulta olla viisas valinta, sillä huomasin viihtyväni oikein hyvin eläytyvästi lukevan Miiko Toiviaisen äänen kanssa metsässä.

Kustantaja toteaa ”yltäkylläisen YA-romaanin yhdistelevän murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.” Kyllä vain, ja lisäksi mukana on vahva transsukupuolisuuteen liittyvä juonne ja kiihkeää teinierotiiikkaa mutta myös aimo annos huumoria. Päähenkilö Yadriel on naisen ruumiiseen syntynyt poika, mitä hänen isänsä ei hyväksy.

Romaanin maailma on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, eivätkä kaikki yksityiskohdat enää ole kirkkaina mielessäni, mutta joka tapauksessa pohjana on meksikolaisten perinteinen usko, että kerran vuodessa kuolleiden päivänä vainajat palaavat keskuuteemme. Kirjan maailmassa kyse ei ole vain uskomuksesta, vaan niin tapahtuu oikeastikin. Yadrielin perhe ja suku vartioi hautausmaita ja auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen sekä palaamaan kuolleiden päivänä tapaamaan omiaan. Miehet toimivat tässä vaarallisessa tehtävässä, ja naiset toimivat parantajina.

Yadriel vihkiytyy salaa miesten eli brujojen rooliin ja saa hoitaakseen nuoren vainajan Julianin hengen, joka ei halua siirtyä pois elävien maailmasta. Julian on ollut eläessään oikean naistenkaatajan maineessa, mutta paljastuu, että hän onkin ollut oikeasti kiinnostunut miehistä. Kuviosta seuraa kimurantteja ongelmia, jotka kuitenkin jäävät sivuun, kun paljastuu katala juoni, joka uhkaa koko maailmaa. Lopussa on siis oikein kunnon rymistelyt hyvän ja pahan taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta!

 


Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Alt vi inte sa)
Suom. Sirje Niitep
õld.
Like 2022. 326 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta ennakkokappaleen, mutta kuuntelin sen kesän aikana äänikirjana. Ratkaisu ei ollut tälle teokselle paras mahdollinen, sillä siinä on kolme nuorta naisminäkertojaa ja vielä lisäksi eri aikatasoja ennen ja jälkeen aivan loppuun sijoittuvan kohtalokkaan juhannuksen traagisia tapahtumia. Äänikirja on toteutettu vain yhdellä lukijalla, joten kärryillä pysyminen pelkästään kuuntelemalla ei ole aivan vaivatonta. Saan toki syyttää vain itseäni tästä tekemästäni valinnasta, joka ei tee täyttä oikeutta kirjalle.

Tästä kirjasta jäi myös kovin vähän mitään mieleen. Takakansitekstissä avataan asetelma kuitenkin aika hyvin:

”Amanda on bilehile, jonka menneisyydessä painaa pikkuveljen itsemurha. Sofia on toisen polven somalimaahanmuuttaja ja lakifirman uusin kiinnitys, jolla on paineita olla työssään paras. Caroline on kultalusikka suussa syntynyt influensseri, jolla on poikaystävä ja luksuskoti.

Päällisin puolin kaikki on ystävysten välillä kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan Carolinen juhannusjuhlissa, ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille - traagisin seurauksin.”

Kirjan kohtalokkaan juhannuksen jälkeisissä osuuksissa puhuu Amanda, joka on päätynyt suljettuun laitokseen. Amandalla ei selvästikään ole kaikki kunnossa, mutta mikä on juhannuksena suistanut hänen mielensä raiteiltaan? Se paljastuu vasta aivan lopussa, mutta sitä kohti mennään vääjäämättä kirjan muissa luvuissa. Varsinainen jännitysromaani tai dekkari Kaikki mitä jää sanomatta ei ole, vaikka markkinointimateriaalissa niin vihjataankin. Taitavasti rakennettu se kyllä on, mutta dekkariodotuksin lukemaan lähtenyt saattaa pettyä. Ehkä oma nuiva suhtautumiseni johtuu osittain tästä myös.

Alle kolmikymppisten tukholmalaisnaisten ongelmat eivät oikein jaksaneet minua sytyttää, varsinkin, kun kaikki ongelmat yritetään kaikin keinoin pitää piilossa. Tärkeintä on, miltä näyttää, muusta viis. Toisten ihmisten käyttäminen omiin tarkoituksiin on etovaa, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, osaa jopa inhosin. Mutta tunnustan, että en oikein päässyt tähän sisälle kuten se mitä ilmeisimmin olisi ansainnut.

 

 


Ann Cleeves: Kulovalkea (Wild Fire). Shetlanninsaarten murhat 8.
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ann Cleevesin dekkareiden suurimmat ansiot ovat niiden kiehtova miljöö eli Shetlanti sekä päähenkilö komisario Jimmy Perezin sympaattisuus. Dekkarijuonet eivät ole mitenkään poikkeuksellisen kekseliäitä tai tunnelma jännittävä, mutta tämänkaltaisten leppoisahkojen brittiläisten poliisi- ja arvoitusdekkareiden ystäville Cleevesin tuotanto on oivallista luettavaa. Vähän harmillisesti suosittu ja ihan kohtalaisen hyvä tv-sarjaversio näistä kirjoista elää ihan omaa elämäänsä sotkien lukijan (ainakin minun) orientaatiota.

Kulovalkea on Shetlanninsaarten murhat -sarjan kahdeksas ja ainakin näillä näkymin viimeinen osa. Perezin oma elämäkin on saamassa uuden käänteen, joten on ilmeisesti aika sanoa hyvästit. TV-sarja sen sijaan voi vielä hyvinkin jatkua, niin kauas niiden tarinat ovat toisistaan loitontuneet.

Kulovalkeassa Perez työryhmineen joutuu selvittämään paikkakunnalle muuttaneen lontoolaisperheen lastenhoitajan murhaa. Perhe on ostanut talon ja remontoinut sen mieleisekseen, mikä ei suinkaan ole miellyttänyt paikkakuntalaisia. Kaiken kukkuraksi talon entinen omistaja on tehnyt itsemurhan talon piharakennuksessa. Nyt lastenhoitaja on murhattu ja ripustettu samaan paikkaan hirttoköyden jatkoksi. Perez ja kumppanit penkovat tapausta tuttuun tyyliin ja lukijalle ripotellaan vihjeitä, mutta ratkaisevan vihjeen kirjailija pitää visusti omana tietonaan siihen asti, että Perez sen oivaltaa.

 


Simone Buchholz: Mexicoring (Mexikoring)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.

Arvostelukappale.

Fanitan rankasti Saksan kiistattoman dekkarikuningattaren Simone Buchholzin Chastity Riley -sarjaa, jota Kustantamo Huippu ja kustantaja-suomentaja Anne Kilpi ovat meille suomalaisille lukijoille pukanneet luettavaksi. Vuonna 2021 suomeksi ilmestynyt Mexikoring on neljäs sarjasta suomennettu osa, ja muistan sen luettuani ajatelleeni, että se on tähänastisista Chas Riley -kirjoista selvästi paras. Ei todellakaan ihme, että se on aikanaan saanut Saksassa ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin palkinnon.

Kirjan nimi Mexikoring viittaa Hampurin toimistokortteliin, josta löytyy nuoren miehen ruumis poltetusta autosta. Autoja on roihunnut Hampurissa öiseen aikaan tiheään tahtiin, mutta nyt löytynyt uhri on ensimmäinen. Tapausta tutkiva Chas Riley ja hänen työparinsa Stepanovic päätyvät Bremeniin asti tutustumaan libanonilaistaustaisiin maahanmuuttajayhteisöihin ja niiden välisiin julmiin valtakamppailuihin.

Tutkinnan lomassa kulkee toinen tarinan taso, jossa kuolleen nuorukaisen nuoruudenrakastettu Aliza kertoo omaa tarinaansa. Vaikuttava ajankohtainen yhteiskunnallinen romaani, jota suosittelen myös niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Minna Lindgren: Minun oopperani - Epätäydellinen historia

 


En ole kovin kummoinen musiikki-ihminen. Haluaisin kyllä olla, siitä ei ole kyse. En luonnehtisi itseäni myöskään miksikään oopperaihmiseksi, vaikka muutaman oopperan olen elämäni aikana nähnyt ja kuullut. Ensimmäinen oopperani taisi olla Kansallisoopperan Macbeth Aleksanterin teatterissa joskus 1980-luvulla, jonne lukion musiikinopettaja vei opiskelijoitaan (valitsin lukiossa musiikinkurssit, koska olen vielä surkeampi kuvataiteissa).

Sittemmin olen vieraillut uudessa oopperatalossa ja Savonlinnassa, ja arvioisin, että kaikkiaan olen nähnyt alle kaksikymmentä oopperaesitystä. Vaikka kuinka aina puhutaan siitä, että ooppera on tarkoitettu kaikille ja että taidemuotoa siksi tuetaan yhteisistä varoista, totuus on ainakin näin Helsingin ulkopuolella asuvalle toinen. Liput ovat ymmärrettävästi hintavia, mutta päälle tulee vielä melkoinen lista muita kuluja. Puhumattakaan sitten siitä, että kohteena on Savonlinnan oopperajuhlat käytännössä Suomen toisella laidalla.




Tällainen oli ja on siis oma taustani, josta lähdin lukemaan ja kuuntelemaan musiikkitieteilijä, toimittaja, kirjailija ja oopperalibretisti Minna Lindgrenin tietokirjaa Minun oopperani – Epätäydellinen historia. Muhkeassa opuksessaan Lindgren todellakin kertoo oopperan historian 1600-luvun alusta 1900-luvun alkuun, asettaa sen (väljästi) poliittisen ja historian ja kulttuurihistorian kehykseen ja avaa sitä kunkin ajanjakson merkittävimpien säveltäjien ja oopperoiden kautta.

Sain kirjasta painetun arvostelukappaleen, mutta päädyin kuitenkin kuuntelemaan sen äänikirjana, jonka Minna Lindgren itse lukee. Ratkaisu oli minulle toimiva monestakin syystä. Vaikka teoksessa kulkee kronologian punainen lanka, se toiminee parhaiten hakuteoksena, josta kerrataan tai opiskellaan ensimmäistä kertaa taustatietoja ennen oopperanautintoa. Siihen tarkoitukseen aion oman painetun kappaleeni tallettaa.

Yhteen menoon kirjan läpi lukeminen on melkoinen urakka, sillä musiikin ammattilaisena ja intohimoisena oopperan ystävänä Lindgren on ladannut kirjan hengästyttävän täyteen tietoa. Sen omaksuminen ei ole ihan helppo pala, eikä tietysti välttämätöntäkään. Saattaa olla, että painetun kirjan lukeminen olisi jäänyt jossain vaiheessa minulta kesken, mutta äänikirjaversio piti kuitenkin mielenkiinnon yllä niin, että selviydyin urakasta. Suoritukseksi tämä tosiaan oli lipsahtaa muutamaankin kertaan. Ainakin yksi osasyy on, että oma musiikin teorian tuntemukseni on tosiaan peräisin sieltä 1980-luvun alun lukio-opintojen ajoilta.

Lindgren keventää faktatykitystä kuivakkaalla ja terävänäköisellä huumorillaan, josta pidän: ”…oopperakirjallisuuden vaikein rooli, kolmivuotias lapsi, joka ei päästä ääntäkään mutta jota draaman käänteissä kiljuvat sopraanot retuuttavat kuin sätkynukkea. Roolin tehneet ovat ratkaisseet tehtävänsä joko kauhusta itkien tai vilkutellen tutuille yleisössä.” (Madame Butterfly.)




Lindgren myös puhuttelee lukijaa toistuvasti rakkaaksi lukijakseen, joka toistuvasti tapaa oopperasta kaiken tietävän ja verrattoman naapurinsa roskakatoksella, ja opastaa tätä antamalla vinkkejä, miten saada naapurille jauhot suuhun. Lindgren myös antaa ymmärtää, että hänen teoksensa ei kovin laajaa yleisöä kiinnostane puhuttelemalla lukijaoletettua ’toiseksi’ tai ’jommaksikummaksi’ lukijakseen.



Äänikirjan kuunneltuani selasin vielä painetun kirjan läpi. Se on taitettu kauniisti, ja jokaisen esitellyn oopperan alkusivu on koristeellinen. Kirjassa on myös Ville Rannan laatima piirroskuvitus, joka keventää taittoa. Kuvia on kuitenkin verrattain vähän ja jotenkin satunnaisesti siellä täällä. Niiden osuutta olisi voinut korostaa ja suhdetta tekstiin terävöittää, sillä nyt ne tuntuvat vähän irrallisilta lisäyksiltä. Hauskoja ja oivaltaviakin ne toki ovat.

Mitä Minun oopperani minussa sai aikaan? Ainakin vimmatun halun kuunnella ääninäytteitä esitellyistä teoksista. Pitäisikö kaivella YouTubea? Olisipa äänikirjoja, joissa olisi myös musiikkinäytteitä! Oopperaankin voisi taas mennä jossain vaiheessa…

Minna Lindgren: Minun oopperani – Epätäydellinen historia
Teos 2022. 412 s.
Kuvat Ville Ranta.
Äänikirjan lukija Minna Lindgren.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

 


Prologissa mies suutelee hellästi matkalaukusta esiin työntyvää jääkylmää naisen kättä. Matkalaukku on raahattu syrjäiselle paikalle ja työnnetty alas jyrkänteen reunalta. Laavakivikon keskeltä sitä on miltei mahdotonta huomata, ellei tiedä, mistä etsiä. Ennen kuin poistuu paikalta mies pujottaa naisen kädestä kihlasormuksen ja laittaa sen omaan taskuunsa.

Tämä lähtöasetelma mielessään lukija lähtee tutustumaan kolmikymppiseen Áróraan, jolla on brittiäiti ja islantilainen isä. Isosisko Ísafold on muuttanut isän kuoltua ilmeisesti lopullisesti Islantiin, mutta Áróra tuntee olevansa ennen kaikkea englantilainen, vaikka menee ulkonäkönsä puolesta täysin islantilaisesta. Äiti pysyttelee mieluiten mahdollisimman kaukana miehensä omituisesta synnyinmaasta.

Jonkinlaisena talousetsiväyrittäjänä itsensä elättävä Áróra ei ole kovin hyvissä väleissä äidin kanssa, eivätkä välit Ísafoldiinkaan ole aivan mutkattomat. Isä on aina sanonut, että vahvempana Áróran on huolehdittava isosiskostaan, mutta Ísafold on tehnyt valintansa.

Äiti ottaa Áróraan yhteyttä, kun ei ole kuullut vanhemmasta tyttärestään mitään pariin viikkoon. Äidin mielestä Ísafold on kadonnut. Pitkin hampain Áróra suostuu lähtemään Reykjavikiin tarkistamaan, mitä siskolle on tapahtunut. Kaikkein vähiten hän haluaisi tavata Björnin, Ísafoldin vastenmielisen ja väkivaltaisen kihlatun. Äidin rauhoittamiseksi ja kuten Áróran on tunnustettava, myös oman omantuntonsa tyynnyttämiseksi, hän kuitenkin siis suostuu.

Jääkylmä aurinko aloittaa islantilaisen menestysdekkaristi Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -nimisen sarjan, jonka neljäs osa ilmestyi Islannissa viime syksynä. Monipuoliselta Lilja Sigurðardóttirilta on aiemmin julkaistu Reykjavik Noir -trilogia, jonka elokuvaoikeudet on myyty. Lilja Sigurðardóttirin dekkarit ovat keränneet lukuisia palkintoehdokkuuksia, ja hän on muun muassa voittanut kahdesti Islannin parhaasta dekkarista myönnettävän palkinnon. Kirjojen käännösoikeuksia on myyty lukuisiin maihin, ja nyt siis myös Suomeen.

Palkintosateen ja myyntimenestyksen ymmärtää hyvin Jääkylmää aurinkoa lukiessaan. Áróra on riittävän miellyttävä päähenkilö olematta kuitenkaan liian siloiteltu. Pinnan alla ja välillä pinnallakin on rosoa ja naisessa sisua. Miehiin ja seksiin Áróra suhtautuu käytännöllisesti. Kun reykjavikilaisen hotellin aulabaarista tarttuu mukaan komea Hákon, on kyse puhtaasta huvittelusta.

Tilanne saa lisäväriä, kun Áróra hoksaa, kenen kanssa on lakanoissa peuhannut: Hákon Hauksson on Islannin tunnetuin talousrikollinen, jonka suunnaton omaisuus on edelleen kateissa. Áróra ei voi vastustaa kiusausta, vaan aarrejahti alkaa kuin varkain.

Áróra tajuaa pian, että Ísafold on kuin onkin kadonnut. Björn ei tunnu olevan huolissaan kadonneesta morsiamestaan, mutta Áróra alkaa käydä yhä levottomammaksi. Äidin vinkistä hän ottaa yhteyttä Daníeliin, poliisiin, josta äiti nimittää tyttäriensä sedäksi mutta joka oikeasti ei ole heille mitään sukua. Daníel osoittautuu kaikkea muuta kuin sedäksi, ja ilmassa on selvästi havaittavaa kipunointia heti ensikohtaamisella.

Lukija saa seurata Áróran ja Daníelin selvitystyötä, mutta lisäksi tarinassa mukana ovat Ísafoldin ja Björnin kerrostalonaapurit Grímur ja Olga sekä Olgan luona majaileva paperiton maahanmuuttaja Ómar. Näiden näkökulmien avulla Lilja Sigurðardóttir kieputtaa juonta mainiosti niin, että lukija joutuu useaan otteeseen korjaamaan arviotaan tapahtumien kulusta.

En voi kuin ihailla kirjailijan ideaa Áróran taustasta. Islantilaisen isän ja englantilaisen äidin myötä hänelle ovat avoinna molemmat kulttuurit. Áróra osaa islantia riittävästi pärjätäkseen sillä, ja hänellä on myös kontakteja maassa. Silti hän tuntee olevansa sen verran ulkopuolinen, että hän aina silloin tällöin huomaa kummastelevansa jotain peri-islantilaista tapaa, joka tilanteesta riippuen on joko viehättävää tai perin ärsyttävää. Islantilainen ilmasto on jopa britille kova pala! Joka tapauksessa Lilja Sigurðardóttir saa Áróran ulkopuolisuuden varjolla kuvailla Islantia tarkemmin kuin jos kaikki kirjan henkilöt olisivat vain islantilaisia.

Áróran tutkimuksia -sarjassa on siis ainakin neljä osaa jo julkaistuna Islannissa, ja niissä näyttäisi olevan mukana myös rikostarkastaja Daníel. Toivottavasti myös nämä jatko-osat saadaan suomeksi.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Helköld sól)
Suom. Marjakaisa Matthíasson
Kansi Jussi Jääskeläinen
Blue Moon 2023. 253 s.

Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Ennakkokappale.

sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Merja Kurkinen: Kohtalon kellot

 


Luin syksyllä Hannu Salmen Finlandia-ehdokkaana olleen tietoteoksen Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Teos teki suuren vaikutuksen monestakin syystä. Turun palo vuonna 1827 oli todellinen suurkatastrofi, joka muutti historian kulkua.

Kirja johdatti jälleen kirjan luo, sillä törmäsin Facebookin Historialliset romaanit -ryhmässä Merja Kurkisen uutuusromaanin Kohtalon kellot, jossa Turku palaa vuonna 1827. Innostuin pyytämään kirjasta arvostelukappaleen, vaikka tunnustan suhtautuvani erittäin varovasti omakustanteina julkaistuihin teoksiin.

Kohtalon kellot kuitenkin yllätti erittäin positiivisesti jo ulkoasullaan, joka on miltei ylellinen. Kovakantisen kirjan kansikuvassa on taustana Carl Ludvig Engelin maalaus Turusta vuodelta 1814. Siinä kirkon torni on siis vielä paloa edeltävässä asussa. Siististi sidotussa kirjassa on myös lukunauha, ja taitto on miellyttävä. Myös fontti on riittävän suurta ja miellyttävälukuista. Kirjan taitosta vastaa kirjailija itse.

Sisältönsä puolesta Kohtalon kellot on puhdasta rehellisenromanttista historiallista viihdettä. Sanon tämän siis kaikella rakkaudella.

Päähenkilö on turkulaisen nahkurimestari David Waldainin lempitytär Catharina, joka romaanin alussa kesällä vuonna 1827 täyttää kaksikymmentä vuotta. Isän toiveena on, että Catharina kihlautuisi syntymäpäivänään serkkunsa Oskarin kanssa, joka on otettu nahkurinverstaaseen kisälliksi ja josta isä toivoo yritykselleen jatkajaa ja perheensä toimeentulon turvaajaa. Sulhasehdokas ei älykästä ja taitavaa Catharinaa miellytä. Hän haluaisi jatkaa työskentelyään verstaalla kenkien suunnittelijana, mutta Oskarilla on toisenlaiset ajatukset vaimon tehtävistä ja asemasta.

Kesän korvalla Catharina kirjaimellisesti törmää salskeaan ylioppilaaseen tuomiokirkon nurkilla kirkon kellojen juuri kumistessa ja menettää sydämensä. Pian selviää, että kiinteäkatseinen punapää on Joakim Hornhufvud, varakkaan pohjalaisen laivanvarustajasuvun jälkeläinen.

Tarina etenee romanttisen viihteen kaavan mukaan, eli hyveellisten kyyhkyläisten onnen eteen rakentuu toinen toistaan vaikeampia esteitä. Lukija on alkusivuista alkaen jokseenkin varma, että aikanaan vielä hääkellot kumahtelevat oikeille ihmisille. Mutta miten sinne asti päästään, kun Turkukin palaa ja koleraepidemia niittää kaupunkilaisia hurjat määrät?

Genren konventiot ovat Kurkisella hyvin hallussa, samoin historiallisen ajankuvan rakentaminen. Itse odotin kiinnostuneena, miten kirjailija onnistuu romaanin alkupuolelle sijoittuvan Turun tuhoisan palon kuvauksessa. Koska se on vain yksi tapahtuma, joskin vaikutuksiltaan moninainen, kirjan päähenkilön elämässä, se ei lohkaise romaanista kovin merkittävää sivumäärää. Katastrofaalinen tunnelmakin jää osittain tavoittamatta, mutta ihan tyydyttävästi kirjailija siitä kuitenkin selviytyy.

Tarinaan on mukavasti ujutettu myös oikeita historiallisia henkilöitä, joista on kirjan lopussa vielä lyhyet esittelyt. Kirjan lopussa on myös lukuvinkkejä lisätietoa kaipaaville lukijoille.

Suurin piirtein tarinan puolivälissä jännite karkaa toviksi ja mietin, miten mielenkiinto on tarkoitus pitää yllä paksuhkon teoksen loppuun. Sitten alkaa kiiriä ensin etäältä mutta vähitellen yhä lähempää huolestuttavia uutisia uudesta vitsauksesta eli koleraepidemiasta. Korona-ajan lukija koki melkoisia déjà-vu-hetkiä, kun Turkuun alettiin perustaa kolerasairaalaa tartunnan saaneille ja määrätä ihmisiä koteihinsa eristyksiin. Valitettavan tuttua on myös ihmisten tehottomalta vaikuttava kamppailu epidemiaa vastaan. Kolera hiipii yhä lähemmäs Catharinan perhettä. Ketkä joutuvat taudin uhreiksi?

Kurkinen siis kirjoittaa luistavasti ja vakuuttavasti romanttista historiallista proosaa. Catharinassa on lieviä emansipatorisia piirteitä, vaikka ihan mutkatonta hänen pyrkimyksensä sekä ammatinharjoittajaksi että vaimoksi ei tietenkään ole. Eniten tiellä tuntuvat olevan konservatiivisesti ajattelevat naiset Oskar-serkkua lukuun ottamatta.

Viihdyin Kohtalon kellojen parissa oivallisesti. Se avasi jälleen uusia näkökulmia menneeseen Turkuun ja Suomeen.

Merja Kurkinen: Kohtalon kellot
BoD 2022. 378 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 


Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.


Ostettu.