tiistai 23. toukokuuta 2023

Paula Havaste: Lieka

 


Risto on perheensä nuorempi poika, joten hänet päätetään lähettää enon luokse Turkuun ensin katedraalikouluun ja sitten huoviksi, jos vain isä ja isoveli saavat kokoon rahat hevosta varten. Sotilaan kotitila saa himoitun verovapauden, joten pojan koulutukseen ja varustukseen uhratut varat tulevat aikanaan moninkertaisina takaisin.

Oikeastaan Ristolla olisi taipumuksia lain lukuun, mutta koska suku on tavallista köyhää talonpoikaissukua, on turha haaveilla. Katedraalikouluunkin hän pääsee vain takariviin seisomapaikalle muiden vähävaraisten poikien kanssa. Runsaan vuoden kestävien repaleisten opintojen aikana hän ehtii oppia lukemaan ja kirjoittamaan sekä vähän ymmärtämään ruotsia. Se riittääkin hyvin huoviksi aikovalle.

Vaikka oma eno, jonka luona Risto Turussa asuu kuin kasvattipoika, on huovi, ei Ristolla oikein tunnu olevan kummoistakaan käsitystä tulevasta ammatistaan. Sotiminen, tappaminen ja raiskaaminen kammottavat häntä. Mutta kun on tullut hyväksytyksi huovikoulutukseen, ei enää voi perääntyä. Lieka on sidottu, ja se kiristää otettaan, kun maakuntien talonpojat alkavat liikehtiä uhkaavan levottomasti.

Armeijan palkanmaksu on järjestetty nerokkaasti. Huovit saavat itse periä palkkansa veroina talonpojilta. Kuvio perustellaan hyvin, mutta alkaa silti pian epäilyttää oikeudentuntoista nuorukaista. Ovatko kaikki huovitoverit rehellisiä? Millaisia keinoja verojen perintä oikeuttaa käyttämään?

Lieka on Paula Havasten historiallisen Nuijasota-sarjan toinen romaani. Kahden teoksen perusteella sarja näyttää koostuvan itsenäisistä romaaneista, joissa näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat kirjasta toiseen. Aloitusosassa Laahus päähenkilö on piikatyttö Reeta, joka kokee kovia ensin pikkupiikana Turussa ja sitten sodan melskeissä kotiseudullaan.

Reetan ja Jaakko Ilkan polut risteävät, ja samoin käy Riston ja palavasilmäisen sotapäällikön. Myös Reeta ja Risto kohtaavat toisena Liean sivuilla, mutta sen huomaavat vain sellaiset lukijat, jotka ovat Laahuksen jo lukeneet. Kirjat voi siis huoleti lukea muussakin kuin ilmestymisjärjestyksessä.

Laahus avaa 1500-luvun lopun elämää nuoren turvattoman naisen näkökulmasta, eikä se näytä todellakaan kovin lohdulliselta. Raiskatuksi eli pilatuksi päätyminen on aina naisen syy ja seurausten kantaminen yksin hänen osansa. Synnistä siinneet äpärälapset kantavat häpeää vielä seuraavassakin sukupolvessa.

Lieka avaa asiaa toisesta näkökulmasta. Ryöstäminen ja raiskaaminen ovat itsestään selviä sodankäynnin muotoja, luontaisetuja, jotka kuuluvat sotilaille. Aikojen ollessa rauhallisempia huovit käyttävät maksullisia naisia, koska niin on yleisesti tapana ja oikein. Tapojen kyseenalaistaminen ja toisin toimiminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Sen Ristokin huomaa sodan melskeissä moneen kertaan.

Laahusta ja Liekaa yhdistää myös hienoinen yliluonnollinen elementti. Reetan seuralaisena on hänen pienen kuolleen lapsensa haamu, ja Risto on jo lapsesta asti nähnyt lähestyvän kuoleman kanssaihmisten otsilla mustan kruunun hahmossa. Isä ja äiti ovat ankarasti koulineet Ristoa olemaan puhumatta kruunuista, koska sellaisten enteiden näkeminen on noituutta ja siten vaarallista. Risto myös näkee Reetan lapsen kirkkaan hahmon, vaikka ei tiedä, mikä se on.

Havasten Nuijasota-sarjan historialliset romaanit eivät ole romanttista viihdettä, kaukana siitä. Ne kertovat nimensä mukaisesti ajanjaksosta, jolloin nykyisen Suomen alueella käytiin käytännössä sisällissotaa. Havaste kuvaa tapahtumia pienen tavallisen ihmisen näkökulmasta, eivätkä sota ja sotiminen sieltä katsoen näytä hohdokkailta sankariteoilta vaan mielivaltaisen väkivallan häikäilemättömältä käytöltä viattomia sivullisia kohtaan. Sota on pelottavan samanlaista kuin yli neljäsataa vuotta myöhemmin.

Historiallinen miljöö on romaaneissa kuvattu erinomaisesti ja mielenkiintoisesti. Jos jotain jäin vielä Lieassakin kaipaamaan, niin henkilökuvauksen syvyyttä. Kaikesta huolimatta Risto jää aavistuksen ohueksi, enkä täysin vakuuttunut kaikista hänen edesottamuksistaan. Ristosta tulee tarinan edetessä Kristof Grön, mutta muutoksen vaikutukset miehen sieluun ja sydämeen jäävät osin piiloon.

Se kuitenkin käy hyvin selväksi, minkälaiseen liekaan miehet itsensä sidotuttivat ottaessaan huovinpestin vastaan. Systeemi oli rakennettu kertakaikkisen ovelaksi kruunun taholta. Sota myös jättää pysyvät jälkensä jokaiseen, jota se koskettaa.

Paula Havaste: Lieka
Gummerus 2023. 387 s.


Arvostelukappale.

maanantai 15. toukokuuta 2023

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 


Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

perjantai 12. toukokuuta 2023

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 


Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.



Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.


Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.


Lainattu kirjastosta.

keskiviikko 10. toukokuuta 2023

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

 


Sain ranskalaisen Marie NDiayen romaanin Kolme vahvaa naista Gummeruksen Anna Baijarsilta muutama vuosi sitten Turun kirjamessuilla. Yksi sadoista messujen ohjelmista oli Unohdetut kirjat -niminen paneelikeskustelu, jossa kustantamojen edustajat kertoivat julkaisemistaan hienoista mutta jostain syystä flopanneista teoksista. Paneeli oli monin tavoin ikimuistoinen. Kirjoitin siitä perinpohjaisen selostuksen, jonka voi kurkata täältä.

NDiayen Kolmesta vahvasta naisesta olen merkinnyt muistiin näin:

”Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.”

Kolme vahvaa naista lämmitti kirjahyllyäni yli viisi vuotta, mutta vihdoin koitti sen aika, kun lukupiirimme valitsi sen toukokuun kirjakseen. Alun perin lukupiirikokoontumisemme piti olla 3.5.2023, jolloin minulla oli este. Siksi kirjoitin kirjasta blogijutun, jonka aioin julkaista lukupiiritapaamisen alkamisaikaan. Sattumalta lukupiiriämme kuitenkin jouduttiin siirtämään, joten pääsenkin mukaan tapaamiseen. Mutta koska juttu oli jo melkein valmis, toteutan suunnitelmani mutta viikkoa alkuperäistä ajankohtaa myöhemmin.

En ollut kuullut Marie NDiayesta ennen tuota Turun kirjamessujen paneelia, enkä totuuden sanoakseni sen jälkeenkään. Poimin tähän muutamia netistä löytämiäni faktoja, jotka heijastuvat luettuun teokseen tavalla tai toisella.

NDiaye on siis ranskalainen kirjailija, jonka senegalilainen isä muutti takaisin kotimaahansa pian tyttären syntymän jälkeen. Marie NDiaye syntyi vuonna 1967 ja kävi ensimmäistä kertaa Afrikassa yli 20-vuotiaana. Hän tapasi isänsä uudelleen vasta aikuisena. Kirjallinen ura alkoi jo nuorena, ja esikoisromaani ilmestyi, kun NDiaye oli 17-vuotias.

Kun Nicolas Sarkozysta tuli Ranskan presidentti, NDiaye muutti perheineen Berliiniin, koska oikeistopresidentin valtakaudella Ranskasta oli kirjailijan mielestä tullut ankea ja depressiivinen.

NDiayea pidetään 1950-luvulla syntyneen ranskalaisen kokeellista romaania edustavan kirjallisen suuntauksen perillisenä, ja esimerkiksi hänen toinen julkaistu romaaninsa Comédie classique koostuu vain yhdestä virkkeestä. Teoksissa on myös yliluonnollisia ja maagisia elementtejä, viiltävää yhteiskuntakritiikkiä, psykologisesti syväluotaavaa analyysia sekä hyytävää tunnelmaa.

Kolme vahvaa naista sai siis vuonna 2009 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle ja omaperäisimmälle proosateokselle. Palkinto on nimenomaan mainetta ja kunniaa tuottava huomionosoitus, sillä sen rahallinen arvo on kymmenen euroa. NDiaye oli ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto on myönnetty.

Concourt-palkinto ja erityisesti kirjailijan siinä yhteydessä lausumat kärkkäät valtaapitäviä arvostelevat kommentit herättivät Ranskassa kiivaan sananvapautta koskeneen keskustelun. Sarkozyn puoluetoveri kansanedustaja Eric Raoult kirjoitti kulttuuriministerille vaatien kurinpalautusta. Hänen mielestään etenkin palkituilta kirjailijoilta edellytetään asianmukaista pidättyvyyttä lausunnoissa. Syntynyt kohu ilmeisesti siivitti kirjan myyntiä.

NDiayelle on myönnetty eri teoksista muita merkittäviä palkintoja, ja vuonna 2020 hän sai siihenastisesta tuotannostaan Prix Marguerite Yourcenar -kirjallisuuspalkinnon.

Kolme vahvaa naista on kuitenkin edelleen NDiayen ainoa suomennettu teos. Alkuperäisteos ilmestyi siis vuonna 2009 Ranskassa ja oli selvästi kansainvälinen läpimurto. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2013 Anna-Maija Viitasen suomentamana, ja Anna Baijarsin kertoman mukaan neljä vuotta myöhemmin myynti oli siis Suomessa 600 kappaletta.

On vaikea tietää, mistä kaikesta kirjan floppaaminen eli todella masentavan alhaiset myyntiluvut johtuvat. Kymmenen vuotta sitten ilmestyneen kirjan painettujen lehtiarvioiden jäljittäminen ei onnistu kovin hyvin pelkän netin avulla. Kolme vahvaa naista -romaanista en löytänyt yhtään päivälehtiarviota netistä. Sen sijaan erilaisten verkkolehtien sivuilta ja kirjablogeista arvioita löytyy nykymittapuulla runsaasti.

Kaikissa lukemissani esittelyissä ja arvioissa muistetaan mainita, että Kolme vahvaa naista on triptyykkiromaani. Kuvataiteen puolelta napattu termi siis tarkoittaa kolmiosaista teosta ja sopii kieltämättä oikein hyvin tähän kolmesta osasta ja kolmesta tarinasta muodostuvaan romaaniin. Lukiessani kirjaa mietinkin, missä menee raja yhtenäisen romaanin ja kolmen erillisen mutta samoihin kansiin sidotun pienoisromaanin (tai pitkän novellin?) välillä.

Kolmiosainen rakenne tekee teoksesta hankalalukuisen. Olin sanoa raskaan, mutta se ei ehkä ole tässä oikea määritelmä. Kaikki tarinat ovat mielestäni omilla tavoillaan raskaita, jopa synkkiä, mutta se ei johdu rakenteesta vaan tunnelmasta ja aiheesta. Lukija joutuu kuitenkin romaanin parissa kolme kertaa aloittamaan alusta, joten lukuflow’n saavuttaminen ei onnistu (jos sitä siis tavoittelee).

Teoksen nimi antaa odottaa, että kaikissa kolmessa osassa päähenkilö olisi nainen, mutta keskimmäisessä ja sivumäärältään laajimmassa osassa päähenkilö on Fanta-nimisen senegalilaisnaisen ranskalainen aviomies Rudy. Miltei kaikki, mitä lukija saa Fantasta tietää, suodattuu Rudyn näkökulman läpi. Lukija ei voi olla kovinkaan luottavainen sen suhteen, että Rudy olisi objektiivinen itsestään kertoessaan tai edes reilu, kun on puhe Fantasta.

Monet kriitikot ja bloggaajat sanovat romaanin olevan rankka mutta kuitenkin toiveikas. Olen eri mieltä tästä. Minusta kirjan tarinoiden tunnelma oli ahdistava, ja viimeinen tarinoista on suorastaan karmea ja päättyy kaikkea muuta kuin toiveikkaasti! En ymmärrä, miten joku voi sen kokea toiveikkaana tai rohkaisevana.

Senegalin historia on polveileva ja väkivallan sekä levottomuuksien kyllästämä. Valtion alueet kuuluivat aikanaan Ranskan siirtomaavallan alle, ja Senegal itsenäistyi toisen maailmansodan jälkeen. Isäntämaan ja entisen siirtomaan välillä on ilmiselvää jännitettä, ja Rudyn äiti paljastaa kommentillaan murskaavasti, millainen kuva ranskalaisilla on senegalilaisista.

Ensimmäisen tarinan Norah on (ilmeisesti) ranskalaisen äidin ja senegalilaisen isän jälkeläinen, joka kokee olevansa enemmän kotonaan Ranskassa. Lapsena isän luona vietetyt lomaviikot eivät ole luoneet hänelle senegalilaista identiteettiä. Tosin muistojen luotettavuus asettuu tarinan lopussa kyseenalaiseen valoon.

NDiayenen valikoimaan kuuluva maagisuuskin on ujutettu kaikkiin tarinoihin muuntuvan lintumotiivin muodossa. Norah palaa isänsä kotitalolle vain huomatakseen, että isä on muuttunut. Entinen itsevarma ja määrätietoinen mies on kadonnut omituisesti käyttäytyvän vanhuksen tultua tilalle. Jo tullessaan portilta pihaan Norah huomaa suuren pihapuun alla höyheniä. Ne ovat pudonneet isästä, joka yöpyy puun oksalla linnun hahmossa. Kukaan ei kuitenkaan pidä tätä mitenkään outona, ei edes Norah.

Rudy taas kohtaa useampaan otteeseen ällistyttävän aggressiivisesti käyttäytyvän suuren kanahaukan, jonka hän tietää olevan Fantan lähettämä viesti tai oikeastaan linnun hahmossa saapuva kosto. Viimeisen tarinan Khady näkee itselleen määrätyssä miessaattajassa välillä afrikanvariksen piirteitä.

Kolme vahvaa naista ei ole kovin helppolukuinen tai mukaansa tempaava romaani, eikä se tietenkään sellainen missään nimessä yritä tai haluakaan olla. Kaikki henkilöt joutuvat vähintään hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin, pahimmillaan suoranaiseen hengenvaaraan. Miten on mahdollista tällaisissa tilanteissa säilyttää arvokkuutensa ja kasvonsa? Nöyryytykset ja hyväksikäyttö jatkuvat hamaan loppuun saakka, mutta jopa julmimmin kaltoinkohdeltu Khady pitää silti kiinni nimestään, siitä, kuka on.

Mielenkiintoista oli kuitenkin tämä kirja lukea. En ainakaan muista lukeneeni ennen teosta, joka sijoittuu Senegaliin ja avaa runsasväkiseen maahan edes pikkuriikkisen kurkistusaukon. Itse asiassa hyvin vähän tulen lukeneeksi ranskalaistakaan kirjallisuutta. Jos törmäätte Kolmeen vahvaan naiseen vaikkapa kirjastossa, suosittelen kyllä kurkistamaan kansien väliin.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista (Trois femmes puissonies)
Suom. Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2013. 279 s.


Arvostelukappale.

tiistai 25. huhtikuuta 2023

Johanna Valkama: Tervahovi



Tervahovi on Johanna Valkaman historiallisen Ilkkalan Susanna -romaanitrilogian päätösosa. Aloitusosa Katariinanpyörä sijoittuu vuoteen 1597. Jaakko Ilkka kannattajineen on hävinnyt nuijasodan, ja Jaakko itse on teloitettu. Jaakon leski Susanna Katariina Ilkka os. Weck joutuu lähtemään Pohjanmaalta kohti Turkua voidakseen pelastaa oman ja lastensa tulevaisuuden.

Kuningatarlaiva sijoittuu vuoteen 1625 ja Pohjanlahden toiselle puolelle Tukkiholmiin. Katariina on muuttanut valtakunnan pääkaupunkiin ottolastensa kanssa ja ryhtynyt pyörittämään maustekauppaa. Kauppakumppanin poismeno kuitenkin saattaa Katariinan pienen perheen pahaan talousahdinkoon.

Tervahovin tapahtumat sijoittuvat nekin Tukkiholmiin, mutta ajassa on taas tehty reilu loikka eteenpäin. Nyt valtakuntaa hallitsee nuori Kristiina-kuningatar, kun eletään vuotta 1648. Katariina on saavuttanut kunnioitettavan iän ja on jo yli 70-vuotias. Tervakauppa on suvun liiketoimien selkäranka ja ydin, mutta taivaalle alkaa kertyä uhkaavia pilviä, kun Katariinan ja hänen kauppahuoneensa pahimmat kilpailijat alkavat suunnitella tervakomppaniaa. Osakkuuteen vaadittaisiin oman laivan varustamista. Miten kummassa sellainen pienporvareilta onnistuisi?

Katariina ei jouda muutenkaan viettämään rauhallisia vanhuudenpäiviä, sillä hänen ovelleen tupsahtaa yllättäen vieras meren takaa. Pojanpoika Samuel Joosepinpoika Ilkka on lähetetty Katariinan hoiviin. Nuorukaisella on vaivoinaan taipumus unissakävelyyn. Lisäksi hän myös puhuu unissaan, mikä on herättänyt kotipuolessa pahoja puheita ja epäilyksiä, onhan pojalla vielä kaiken lisäksi eripariset silmätkin. Samuel haluaa oppia kauppaporvariksi, ja Katariina ryhtyy innokkaasti raivaamaan suojatilleen tietä Tukkiholmin suhdeverkostoissa.

Toinenkin kohtaaminen saa Katariinan veren virtaamaan kiivaammin. Kapteeni Söfring Hansson on palannut Uudesta maailmasta monen vuoden jälkeen Tukkiholmiin. Miksi mies ei ole vaivautunut ilmoittamaan tulostaan mitään Katariinalle?

Odotettu Tervahovi jää harmillisesti lähinnä pitkitetyksi epilogiksi kahdelle aiemmalle romaanille. On toki mukavaa päästä päivittämään Katariinan ja hänen lähipiirinsä kuulumiset sekä heidän kauttaan kurkistamaan Tukkiholmin valtakiemuroihin ja jopa Tre Kronor -linnan uumeniin. 1600-luvun puolivälin elämänmeno valtakunnan hallinnon ytimen tuntumassa on kiinnostavaa, ja Valkama on kaivanut esiin mielenkiintoisia kuriositeetteja kuten kuninkaallisen pallohallin, jossa pelattiin koukuttavaa tennispeliä.

Samuelin unissakävely ja -puhuminen, tervakomppanian muodostama taloudellinen uhka ja Söfringin omituinen käytös eivät kuitenkaan riitä luomaan Tervahoviin kunnon jännitettä. Kaikki kuvaan ilmaantuvat vaikeudet saavat ratkaisunsa kovin helposti, välillä jopa ällistyttävän pikaisesti. Kuningatarlaivan dramaattisten tapahtumien kaltaista huipennusta jäin turhaan kaipaamaan. Esimerkiksi kuningatar Kristiina* on verrattoman kiinnostava historiallinen henkilö, mutta häntäkään ei juuri tarinassa hyödynnetä.

Mielenkiintoinen tieto on, että Samuel Joosepinpoika Ilkka on historiallinen henkilö ja on sidoksissa kirjailijan omaan sukuhistoriaan. Tämän kirjailija kertoo jälkisanoissa.

Parhaiten Tervahovi toiminee niille lukijoille, jotka tarttuvat Katariinanpyörään vasta nyt, koko sarjan valmistuttua, ja voivat lukea koko trilogian yhteen menoon. Itse olen tyytyväinen, että syksyn Tukholman-matkalla kävimme Vasa-museon lisäksi tutustumassa myös kuninkaanlinnan yhteydessä sijaitsevaan Tre Kronor -museoon ja nykyiseen kuninkaanlinnaan. Kerrankin olin kaukaa viisas!

Johanna Valkama: Tervahovi
Otava, 2023. 234 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kuningatar Kristiinasta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Peter Englundin tietoteosta Kuningatar Kristiina (WSOY, 2012).


lauantai 15. huhtikuuta 2023

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

 


Neiti Beatrice Hyde-Clare on 26-vuotias ja naimaton. Tilanne ei ole kehuttava, sillä Bealla ei ole mitään, mitä herrasmies vaimoltaan toivoisi: ei ulkonäköä, asemaa eikä omaisuutta tai myötäjäisiä. Beatrice on jäänyt viisivuotiaana orvoksi ja päässyt armosta kasvattilapseksi tätinsä perheeseen. Häntä on kohdeltu hyvin mutta ei sydämellisesti, saati rakastavasti. Edessään hän näkee harmaan tulevaisuuden Vera-tätinsä siivosti käyttäytyvänä ja kiitollisena palvelijana.

Koko Hyde-Claren perhe on kutsuttu vierailulle lordi Skeffingtonin maalaiskartanoon Lakeview Halliin Englannin järviseudulle. Paikalla on myös valtamerentakaisilla liiketoimilla rikastunut Otleyn perhe, jonka kerrassaan häikäisevän kaunis ja kaikin puolin upea Emily-tytär olisi ainakin perheen omasta mielestä juuri sopiva puoliso Skeffingtonien Andrew-pojalle. Tosin Vera-tädillä on omat samansuuntaiset suunnitelmansa Flora-tyttärensä suhteen. Vierailulla on mukana myös verraton miesselittäjä Kesgraven herttua Damien Matlock, joka on onnistuneesti kartellut avioliiton satamaa.

Luvassa on siis rauhallinen ja Bean näkökulmasta sekä pitkäveteinen että kiusallinen viikko upeassa ympäristössä: lounaita ja illallisia, kävelyretkiä puistossa, juoruilua ja ompelutuokioita päivähuoneessa. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdellä iskulla, kun Bea törmää keskellä yötä ruumiiseen. Hän etsii epätoivoisesti viihdyttävää luettavaa ja löytää herra Otleyn kuolleena kartanon kirjastosta. Miestä on ilmeisesti lyöty päähän kynttilänjalalla, jonka Bea on poiminut jonkin matkan päästä lattialta.

Kuinka ollakaan, ruumiin äärelle tupsahtaa myös ärsyttävä Kesgraven herttua. Miten kiusallisessa tilanteessa tulisi menetellä? Jos paljastuu, että Bea ja herttua ovat olleet yöllä samassa huoneessa vain ruumis esiliinanaan, heidän on vallassa olevien sovinnaisuussääntöjen mukaan avioiduttava keskenään pikaisesti. Sitä ei tietenkään toivo heistä kumpikaan! Mutta kuka on halunnut tappaa herra Otleyn? Ja miksi juuri Lakeview Hallissa?

Yhdysvaltalaisen Lynn Messinan cozy mystery -tyyppisessä Beatrice Hyde-Claire ratkaisee -dekkarisarjassa on jo kymmenen osaa. Aloitusosa A Brazen Curiosity on ilmestynyt vuonna 2018 ja on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Murha paremmissa piireissä. Kirjailijan nettisivujen perusteella Messina on julkaissut useita menestyneitä viihdesarjoja niin aikuisille kuin nuorillekin.

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarja on ainakin aloitusosan perusteella murhalla höystettyä epookkikomediaa, jossa yhdistyvät Jane Austenin purevat huomiot 1800-luvun Britannian säätyläisten sovinnaisista ja hyvin kaksinaismoralistisista käytöskoodeista ja Agatha Christien näppärät murha-arvoitukset ja niitä ratkovat älykköamatöörietsivät. Messina tosin korostaa purevia huomioitaan paria piirua Austenia vahvemmin ja myös hänen huumorinsa on esikuvaansa suorasukaisempaa. Murhajuoni taas on muutamaa astetta Christien kuvioita suoraviivaisempi.

Bea on ihan mainio tuttavuus ja sujahtaa kepeästi kotoisan ja leppeän, aavistuksen humoristisen brittidekkarin lokeroon, vaikka tekijä ei siis britti olekaan, hämmentävää kyllä. Bea on ulkonäöltään vaatimaton, mutta äly on veitsenterävä eikä yleissivistyksessäkään ole moitittavaa. Hänestä löytyy myös tarvittaessa sisua, eikä kielikään ihan tylsä työkalu ole, vaikka Vera-täti tekee kaikkensa suitsiakseen kasvattityttönsä käytöstä. Mutta mitä harmaasta hiirulaisnaisesta ajattelee Kesgraven komea miesselittäjäherttua?

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity)
Suom. Nelli Hietala.
Aula & co 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

 

tiistai 11. huhtikuuta 2023

Pentti Kirstilä: Imelda

 


Pentti Kirstilä sai toisen (!) Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1993 psykologisesta rikosromaanistaan Imelda. Palkintoraati, johon kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen, perusteli valintaa näin:

Pentti Kirstilän jännitysromaani Imelda ansaitsee Vuoden johtolanka -palkinnon 1993 erityisesti kirjailijalle jo aiemmin ominaisen rakenteellisen taidokkuutensa sekä kunnianhimoisten kirjallisten lähtökohtiensa takia. Romaanin kerrosmainen rakenne pitää lukijan tiiviissä otteessaan tarinan loppuun asti ja taidokkaasti pohjustettu loppuyllätys pakottaa lukijan palaamaan tarinaan uudelleen.

Käyttämällä päällekkäisten ja keskenään ristiriitaisten kertomusten ohella epäluotettavaa ja epäkompetenttia kertojaa Kirstilä haastaa lukijansa otteluun, joka hankaluudestaan huolimatta toimii perinteisen dekkarin säännöillä.”

En innostunut Kirstilän vuoden 1987 Johtolangan napanneesta Sinivalkoisista jäähyväisistä, enkä lämmennyt oikein Imeldallekaan. Tunnistan siitä kaikki palkintoraadin mainitsemat ominaisuudet, mutta kolmekymmentä vuotta ovat tehneet kyllä tehtävänsä tämän teoksen suhteen. Rakenteellinen taidokkuus tuntuu nykylukijasta lähinnä kikkailulta ja kunnianhimoiset kirjalliset lähtökohdat tekotaiteellisuudelta tai vähintäänkin tekemällä tehdyltä erikoisuuden tavoittelulta.

Juoni on toki kimurantti, mutta niin epäuskottava, että lukija pyörittelee pöyristyneen ällistyneenä silmiään kerran jos toisenkin. Jää ainakin minulle arvoitukseksi, mikä epäuskottavuuksista on tarkoituksellista lukijan harhauttamista (tai ’kunnianhimoista kirjallista lähtökohtaa’), mikä vain ylipäätään laiskaa oikaisemista. Realismiin ei liene pyrittykään, mutta ihan kummalliset ratkaisut lähinnä etäännyttävät lukijaa, joka kaipailee ’perinteisiä dekkarin sääntöjä’.

Imeldan minäkertoja on helsinkiläinen freelancetoimittaja ja kirjailija, jonka nimeä ei mainita. Miehellä on parikymppinen tytär Sari, jota mies kutsuu mielessään nimellä Elektra. Sari opiskelee yliopistolla ja toimii isänsä tutkimusassistenttina. He myös asuvat yhdessä. Mies on eronnut.

Mies saa yllättävän työtarjouksen, kun yksi Suomen rikkaimmista miehistä haluaa hänen kirjoittavan tositapahtumiin perustuvan romaanin. Kenenkään ei kuitenkaan pidä koskaan saada tietää, kenen elämään ja tekoihin romaani perustuu. Kirjailija antaa asiakkaalleen pseudonyymin Jens Marttiira.

Monikerroksisuudessa ja epäluotettavuudessa on siis kyse ainakin tästä, eli Jens Marttiira kertoo oman ja Imeldan tarinan kirjailijalle, joka on huomaavinaan kertomuksessa aukkoja ja epäloogisuuksia, joita ei pysty todistamaan. Lukija taas on minäkertojan varassa, eli romaanin kirjailija kertoo lukijalle vain sen, minkä haluaa. Loppuyllätyskin on, mutta jos lukija on kaikesta huolimatta ollut hereillä, häntä on kyllä varoitettu.

Romaanin nimihenkilö Imelda on madeiralainen tarjoilija, johon Jens on rakastunut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1970-luvun alussa. Hän on pyytänyt Imeldaa postittamaan hänelle postikortin puolen vuoden välein. Muuten he eivät ole olleet tekemisissä toistensa kanssa paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Romaanin alkupuolisko on armottoman pitkäveteistä pohjustuksen pohjustusta. Vasta kun Jens paljastaa kirjailijalle mahdollisesti tekemänsä murhan, alkaa vähitellen syntyä jännitettä. Kun kirjailija sitten lopulta tapaa Imeldan ihka elävänä, tapahtumat varsinaisesti käynnistyvät. Jännitystä tai imua Kirstilä ei kuitenkaan ole tässäkään vaiheessa lähtenyt kehittelemään, vaan tietty lakonisuus, raskassoutuisuus ja väsyttävä ironisuus jatkuu loppuun asti.

Oma osuutensa on silläkin, että tässä teoksessa ei ole ainuttakaan henkilöä, jota voisi pitää edes hitusen mukavana saati miellyttävänä. Epämiellyttävien henkilöiden kanssa ei lopulta ole kovin viihdyttävää viettää aikaansa. Jens Marttiira on rikas k***pää, Imelda ahne ja kylmä naispaholainen, joka viettelee ja manipuloi ulkonäöllään miehen kuin miehen pauloihinsa, eikä minäkertojakirjailija ole juurikaan miellyttävämpi persoonallisuus. Hänellä on muun muassa rankka alemmuuskompleksi ja raiskausfantasioita, eikä hän häikäile kokeeksi myrkyttää naapurin koiraa, jos siitä on apua totuuden selvittämisessä erään väitetyn myrkkypurkin suhteen.

Mielenkiintoisinta oli tämän teoksen parissa sukeltaa nostalgiseen lähihistoriaan. Kirjailija työskentelee jo tietokoneen avulla työstäessään tekstejään, mutta verkkoon laitetta ei vielä ole kytketty. ”Elektralla oli oma tietokone, jolla hän teki yliopistollisia juttujaan, piti yhteyttä ystäviinsä jonkin ihme elektronisen postin välityksellä….”  Taskukokoisia matkapuhelimia ei vielä ole käytössä, ja tv-kanaviakin on vasta muutama.

Kuten etukäteen uumoilinkin, suhteeni Pentti Kirstilän tuotantoon ei muuttunut ainakaan positiivisemmaksi Imeldan lukemisella. Myönnän kyllä auliisti, että ennakkoasenteeni varmasti vaikutti itse lukukokemukseenkin. Samoin myönnän, että en todennäköisesti osannut lukea teosta sen ansaitsemalla tavalla ja että siitä lausumani kitkeryydet ovat ainakin osin epäoikeutettuja. Mutta kuten olen aiemminkin sanonut, haluan kuvata rehellisesti omaa lukukokemustani. Näin olen tässäkin tapauksessa tehnyt. Olen samalla iloinen, että Kirstilä ei ole saanut enemmän Johtolanka-palkintoja.

Pentti Kirstilä: Imelda
WSOY 1992. 233 s.

Lainattu kirjastosta.


Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset




sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Monika Helfer: Missä isä on?

 


”Hän takertui yhteen [kirja]pinoon, joka kaatui ja vei hänet mukanaan. Isä kaatui lattialle ja kuoli. Ilo oli ollut hänelle liikaa. Hän eli kuusikymmentäseitsemänvuotiaaksi.”

Tämä lainaus on aivan itävaltalaisen Monika Helferin pienoisromaanin Missä isä on? lopusta. Sotaveteraani-isä Josef Helferin elämä päättyy traagisesti mutta samalla aavistuksen koomisesti kaatuvan kirjapinon alle. Josef Helfer oli aina rakastanut kirjoja yli kaiken ja oli jo aiemmin ollut vähällä kuolla niiden takia. Lopulta kirjat siis perivät miehestä voiton.

Kirjoja rakastavalle lukijalle, kuten minulle, Helferin autofiktiivinen teos on lähestulkoon täydellinen lukukokemus. Tosin kuuntelin Missä isä on? -romaanin äänikirjana. Sen lukee Sinikka Sokka, enkä voisi kuvitella tälle helmelle timanttisempaa lukijaa. Kuuntelukokemus oli miltei meditatiivinen.

Ihastuin Helferin lämpimään kertojanääneen jo Roskaväkeä-romaanin parissa pari vuotta sitten, ja Missä isä on? vain vahvisti rakkauttani. Roskaväkeä-romaanissa Helfer kertoo äidinpuoleisen sukunsa tarinaa. Helferin äidinäiti Maria ja äidinisä Josef kuuluivat ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävallan maaseudun vähäpätöisimpään liikkuvaan köyhään työväkeen, jota kutsuttiin halventavasti roskaväeksi.

Monika Helferin äiti Grete syntyi sodan alettua ja Josef-isän jo astuttua palvelukseen. Koska raskaus alkoi näkyä vasta aviomiehen lähdettyä sotaan, alkoi kylillä liikkua huhu, että lapsen isä ei olisikaan Josef. Valitettavasti epäilys pesiytyi vahvasti myös Josefin mieleen niin, ettei mies koskaan sanonut sanaakaan äpäräksi uskomalleen tyttärelle.

Missä isä on? kertoo nimensä mukaisesti lähinnä Helferin oman isän eli Vatin tarinan, mutta myös äiti Grete sekä Helferin sisaret, enot ja tädit sekä muut sukulaiset pääsevät luonnollisesti kirjan sivuilla. Teos on vahvasti autofiktiivinen, ja mukana on paljon metatekstiä, jossa kirjailija kertoo kirjan kirjoittamisprosessista. Kun hän kertoo äidilleen aikovansa kirjoittaa kirjan isästä, tämä kysyy, onko tulossa faktaa vai fiktiota. Kirjailija vastaa, että molempia, mutta todennäköisesti enemmän fiktiota, koska faktoja on käytettävissä niin vähän. Miten voi luottaa lapsuusmuistoihin ja moneen kertaan muuntuneisiin tarinoihin? Sisaruksilla tuntuu olevan kovin erilaiset käsitykset tapahtumista.

Josef menetti sodassa toisen jalkansa. Hän tapasi tulevan vaimonsa Greten sairaalassa, jossa tämä työskenteli sairaanhoitajana. Myöhemmin pariskunta veti vuorilla sijainnutta eräänlaista loma- ja toipilaskotia, johon saksalaiset sotainvalidit tulivat viettämään aluksi kesäkuukausia. Myöhemmin laitos alkoi toimia ympärivuotisesti. Näihin aikoihin sijoittuvat Monika Helferin varhaiset lapsuusmuistot isästä, jonka silmäterä oli laitokselle lahjoitettu upea kirjakokoelma.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisesta tulee myös Monika Helferille tärkeitä. Kun hän aikanaan julkaisee ensimmäisen oman teoksensa, on isän ilo ja ylpeys koskettavaa.

Monika Helferin vanhempien ja heidän perheensä tarinassa on paljon vaikeuksia ja synkkiäkin vaiheita. Menetyksistä ja murheista ei kuitenkaan puhuttu, vaan mentiin eteenpäin taakse pahemmin vilkuilematta. Lasten oli usein vaikea ymmärtää erilaisia tilanteita, joihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämän perinteen Helfer on halunnut omassa perheessään katkaista, joten onnettomuudessa kuolleesta tyttärestä puhutaan usein ja suoraan.

Roskaväkeä ja Missä isä on? muodostavat hienon kokonaisuuden, jonka voi huoleti nautiskella haluamassaan järjestyksessä, mutta ehdottomasti suosittelen molempiin tarttumista. Mikrohistorian kautta avautuu näköala viime vuosisadan tavallisten eurooppalaisten historiaan. Sotien varjot olivat mustat ja pitkät, ja ne vaikuttivat arjessa monin tavoin.  

Lämmin kiitos jälleen Kustantamo Huipulle ja Anne Kilvelle, että meillä on mahdollisuus nauttia näistä loistavista teoksista omalla äidinkielellämme. Kirjat eivät käänny itsekseen, eikä ole itsestään selvää, että edes parasta eurooppalaista nykykirjallisuutta käännetään suomeksi.

Monika Helfer: Missä isä on? (Vati)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 203 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Sokka.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

tiistai 4. huhtikuuta 2023

Anne Manner: Dominoefekti

 


Turri on antropomorfisten eläinhahmojen ympärille muodostunut alakulttuuri tai sen jäsen. Muun muassa tämän opin Anne Mannerin dekkarista Dominoefekti, jossa turrien keskuudessa riehuu sarjamurhaaja. En ollut turrimaailmasta ennen kuullutkaan, joten tartuin Dominoefektiin kiinnostuneena. Kerrankin jotain uutta!

Parasta Dominoefektissä onkin vähän salamyhkäinen turrikulttuuri. Ensimmäinen luku on tyrmäävä. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija Anni on liittynyt Facebookin turriyhteisöön nimimerkillä Miukumauku, hänen fursonansa kun on kissa eli hän pukeutuu kissa-asuun. Tikru-niminen henkilö on värvännyt Annin paritusrinkiinsä, ja nyt Anni myy seksiä turriasuunsa pukeutuneena turrimiehille. Viimeiseksi jäävä asiakas on Dragon, joka seksin jälkeen tappaa Annin ja lavastaa teon itsemurhaksi.

Teoksen päähenkilö on Hanna Lammi, joka on saanut kotipaikkakunnaltaan urheilu- ja rikostoimittajanpestin Viikko-Uutiset-nimisestä lehdestä. Hanna sattuu työmatkallaan paikalle, kun Annin ruumista tuodaan ulos kerrostalon alaovesta. Nuoren naisen itsemurha järkyttää Hannaa, mutta jutunaiheeksi surullisesta tapauksesta ei ole. Toisaalta paikkakunnalla ja lähiseuduilla on viime aikoina tapahtunut kummallisen paljon itsemurhia, erityisesti nuorten naisten itsemurhia.

Seuraava Dragonin uhri on nimimerkkiä Bubble käyttävä nuori nainen. Tällä kertaa murhaaja tekee virheen, ja poliisi alkaa epäillä, että kyseessä ei sittenkään ole itsemurha. Entä ovatko kaikki aiemmatkaan nuorten naisten kuolemantapaukset varmasti olleet itsemurhia?

Hanna tapaa baarissa lukiokaverinsa Villen, joka työskentelee poliisina, ja he alkavat seurustella. Kumpikin kiinnostuu itsemurha-aallosta, joka alkaa tuntua yhä epäilyttävämmältä. Molemmat myös saavat esihenkilöiltään tukea asian selvittelyssä, mutta sitten Hannan ura toimittajana saa ikävän käänteen. Hänellä on kuitenkin jo johtolanka, jota voi ryhtyä seuraamaan.

Dominoefektin perusidea on siis erinomainen. Harmillisesti se on kuitenkin lopulta ainoita asioita, joista teosta voi vilpittömästi kiitellä. Harmittaa todella, että hyvä idea menee hukkaan, koska teos on päästetty painoon kovin keskeneräisenä, oikeastaan raakileena. Juonen tasolla teos on naiivi, kerronta on paikoin kömpelöä ja kieli valitettavan viimeistelemätöntä. Parhaiten toimivat dialogiosuudet ja murhakohtaukset, mutta ne eivät pysty kannattelemaan kokonaisuutta.

Niin toimittajan kuin poliisinkin työn kuvaus on kaukana realistisesta ja uskottavasta. Ihan liikaa kuvataan asioita, jotka eivät liity mihinkään eivätkä vie juonta eteenpäin. Liian monta kertaa kerrotaan sama kohtaus kahdesta eri näkökulmasta. Teos olisi siis ehdottomasti kaivannut tiukkaa kustannustoimittamista. 

Kustantamon sivulla kerrotaan, että Dominoefekti aloittaa Hanna Lammin tutkimuksista kertovan sarjan. Seuraava osa Juoksuhiekkaa ilmestyy lokakuussa.

Anne Manner: Dominoefekti
Lector Kustannus 2022. 228 s.


Arvostelukappale.

Miksi julkaisen näin kriittisen arvion pienkustantamon esikoisdekkaristin teoksesta? 
Kuten blogiani seuranneet tietävät, luen paljon dekkareita ja kirjoitan niistä blogissani. Viime vuosina olen kuitenkin vähän väsynyt kirjoittamaan pitkiksikin venahtaneista sarjoista ja niiden uusista ties monensistako osista ja etsimään niihin raikasta tulokulmaa. Viime vuonna päätin, että panostan erityisesti kotimaisten esikoisdekkareiden ja konkaridekkaristien uusien sarjojen aloitusosien esittelyyn. 

Huomasin Facebookin Dekkariryhmässä viime marraskuussa Anne Mannerin esittelevän joulukuussa ilmestyvää esikoisdekkariaan Dominoefekti. Kuvassa olivat Dominoefektin kannet, joten turrimaailmaan sijoittuvasta sarjamurhaajasta sai hyvän käsityksen. Kiinnostuin minun korviini erikoiselta kuulostavasta ideasta ja laitoin kirjailijalle yksityisviestin, jossa tiedustelin, olisiko hänen kustantajansa kenties kiinnostunut lähettämään minulle kirjasta arvostelukappaleen blogia varten. Sain myöntävän vastauksen ja pian kirja tupsahtikin postilaatikkooni.

Koska olin itse pyytänyt kirjasta arvostelukappaleen, katsoin velvollisuudekseni myös lukea kirjan ja kirjoittaa siitä lupaamani blogijutun. Haluan kirjoittaa blogiini rehellisesti ja avoimesti lukukokemuksistani, mutta en halua loukata sen paremmin kirjailijaa kuin teoksen kustantamoakaan. Pyrin löytämään kaikista lukemistani ja blogissa esittelemistäni teoksista hyvät puolet, ja kun esitän kritiikkiä, yritän perustella sen niin hyvin kuin mahdollista. 

Kun kirja kuitenkin on julkaistu rahaa vastaan ostettavaksi, se on samalla vapaa arvosteltavaksi. Yllä olevassa esittelyssäni peräänkuulutan teoksen perusteellisempaa kustannustoimittamista. Katson, että kustantamolla on aina vastuunsa siitä, mitä julkaisee ja millaiselle kritiikille suojiinsa ottamansa kirjailijan altistaa. Korostan kuitenkin, että minulla ei ole mitään tietoa, mitä kirjailija ja kustantamo ovat keskenään kirjan julkaisusta sopineet. En voi tietää, kuinka paljon kustannustoimittaja on tekstiä hiotuttanut tai miten kirjailija on näihin näkemyksiin suhtautunut. Kaikki kirjoittamani on siinä suhteessa puhdasta arvailua.

Julkaisen omat kirjoitukseni omalla vastuullani ja omalla nimelläni, ja näin aion toimia jatkossakin. Seison sanojeni ja näkemysteni takana. Toivon, että esittämäni kritiikin kärki suuntautuu sinne, mihin olen sen tarkoittanut.

Toivon myös Anne Mannerille ja hänen Hanna Lammi -sarjalleen kaikkea hyvää!




sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène

 


Tiedätkö, kuka oli Nancy Wake? Minä en ollut Nancy Wakesta kuullutkaan vielä muutama päivä sitten, mutta nyt tiedän hänestä ja hänen hurjasta elämästään jo koko joukon enemmän. Sain nimittäin arvostelukappaleen yhdysvaltalaisen kirjailija Ariel Lawhonin (josta en myöskään ollut aiemmin kuullut) muhkeasta romaanista Koodinimi Hélène. Kanteen painetun houkuttelulauseen mukaan kyseessä on ”kertomus toisen maailmansodan vakoojasta, jolle Gestapo antoi nimen Valkoinen hiiri.”

Hieman nihkeästi tartuin kirjaan, vaikka kieltämättä historiallisten romaanien fanittaja sisälläni ainakin lievästi kiinnostui. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaan kymmeniä tuhansia teoksia, mutta toisaalta siitä alkaa olla kulunut jo sen verran pitkä aika, että enää ei pitkään puhuta siitä lähihistoriana vaan reilusti historiana. Ja nainen sentään keskiössä, joten voisinhan ainakin kokeilla, mitä kansien välistä löytyy. Päätin kuitenkin aloittaa tutustumisen Hélèneen äänikirjan avulla. Jospa se kuitenkin lähtisi vetämään?

Lähtihän se. Ensimmäisen viidenneksen kirjasta kuunneltuani huomasin olevani koukussa. Kun jäljellä oli vielä kaksi viidennestä, oli pakko jättää äänikirja sivuun ja tarttua painettuun, koska äänikirja eteni liian hitaasti (en kuuntele kirjoja kuin normaalinopeudella).

Koodinimi Hélène on siis niin sanottu biofiktiivinen romaani, jossa oikean historiallisen henkilön tarinasta kerrotaan fiktion keinoin ja ainakin joiltakin osin fiktiivisesti. Australialainen Nancy Wake syntyi vuonna 1912 ja karkasi ankeiden kotiolojen takia 16-vuotiaana maailmalle. 1930-luvun puolivälissä Wake työskenteli journalistina Pariisissa ja matkusti työnsä takia muun muassa Itävallassa ja Saksassa. Sodan sytyttyä hän liittyi Ranskan vastarintaliikkeeseen ja paettuaan Iso-Britanniaan hänet värvättiin Special Operations Executive -agenttiyksikköön ja pudotettiin Ranskaan johtamaan vastarintaliikkeen aseellisia soluja.

Lawhonin romaani keskittyy Nancy Waken vaiheisiin Ranskassa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa lähdetään liikkeelle vuodesta 1936 ja Pariisista, missä amerikkalaisen lehden freelancereportterina työskentelevä Nancy Wake opettelee ystävättärensä opastamana pariisittaren elämää ja kiehuu raivosta, koska ei saa sukupuolensa takia alallaan ansaitsemaansa arvostusta. Juttukeikalla Wienissä Nancy joutuu silmätysten Obersturmführer Wolffin ja tämän ruskeapaitojen kanssa. Kohtaamisen seurauksena Nancy alkaa vihata natseja kiihkeästi ja vannoo tekevänsä kaikkensa taistelussa näitä vastaan.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Hélène matkustaa 29.2.1944 Liberator-pommikoneen kyydissä ja hänet pudotetaan toverinsa Hubertin kanssa Auvergnen ylängölle. Tarkoituksena on aseistaa ja kouluttaa metsissä piileskeleviä ranskalaisen vastarintaliikkeen soluja sekä toteuttaa koko joukko sabotaaseja ennalta sovittujen aikataulujen mukaisesti. Normandian maihinnousu lähenee, sen lukija tietää, mutta aikalaisilla ei ollut varmaa tietoa, toteutettaisiinko maihinnousuyritystä ylipäätään, saati onnistuisiko se. Jälleen Nancy Wake työskentelee erittäin miehisessä ympäristössä, mikä lisää osaltaan hengenvaarallisen tehtävän vaikeuskerrointa melkoisesti.

Luin Koodinimi Hélènen fiktiivisenä, erittäin viihdyttävänä ja tunteisiin vetoavana romaanina. Samalla pohdin, tarinan tosipohjaisuuden tietäen, että kyseessä on sota- ja rakkausromaanin emansipatorinen yhdistelmä, joka on suunnattu erityisesti naislukijoille. Twitterissä toimittaja ja kriitikko Kai Hirvasnoro totesi jättäneensä kirjan kesken sen lörpöttelevän tyylin takia. Kepeä kerronta oli hänen mielestään liikaa ristiriidassa rankan aiheen kanssa. Itse suhtaudun hieman vastahakoisesti kohderyhmäajatteluun, ja toivoisin, että yleistävästä nais-mies-jaottelusta voisi kirjallisuudesta puhuttaessa luopua. Mutta siitä huolimatta pidän Koodinimi Hélèneä nimenomaan naislukijoille suunnattuna, vaikka luonnollisesti kuka tahansa voi sen lukea ja siitä nauttia.

Lawhon siis kertoo Nancy Waken tarinan vetävästi ja tunteisiin vetoavasti. On suurta, leiskuvaa ja karrelle polttavaa rakkautta, on kihelmöivää jännitystä, kammottavia kauhun ja pelon hetkiä, vihaa ja katkeruutta mutta myös kostonhimoa ja suurta tyydytystä voiton koittaessa. Natsien loputon mielikuvitus julmuuksien toteuttamisessa ei tullut yllätyksenä, ja niitä Lawhon kuvaa armollisesti vain muutamassa kohtauksessa. Sen sijaan Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta tiesin entuudestaan vähemmän, joten näkökulma oli itselleni tuoreehko.


Lukiessani muistelin myös tuntemuksiani Natasha Lesterin romaanin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus, 2021), joka perustuu löyhästi valokuvaaja Lee Millerin elämään ja kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Olin sen luettuani ja Lee Millerin elämästä guuglailtuani melkoisen turhautunut. Millerin pojan julkaisema elämäkerta olisi pitänyt ja pitäisi suomentaa, ei tällaista hänen elämäänsä härskisti ryöstöviljelevää höttöä.

Lawhon kertoo romaaninsa loppusanoissa käyttämistään lähteistä ja siitä, missä kohdin on päätynyt tekemään kaunokirjallisia ratkaisuja, jotta tarina etenisi sujuvammin. Nancy Wakesta on julkaistu useita elämäkerrallisia teoksia, ja niistä ehdottomasti kiinnostavin on hänen itsensä kirjoittama muistelmateos The White Mouse. Senkin toivoisin käännettävän suomeksi, sillä Nancy Wake on todellakin superkiinnostava historiallinen henkilö. On jo aika nostaa esiin myös naisten osuus toisessa maailmansodassa.


Jälkiguuglailuni perusteella yllättävin löytö itselleni oli vain pari vuotta sitten suomeksi julkaistu romaani Sankaritar (Minerva, 2020), jonka on kirjoittanut Imogen Kealey eli Darby Kealey ja Imogen Robertson. Romaani on siis ilmestynyt alkukielisenä samana vuonna (v. 2020) kuin Koodinimi Hélène, mutta suomennettu huomattavasti rivakammin. Aihe on mitä ilmeisimmin ollut niin sanotusti ilmassa.

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène (The Code Name Hélène)
Suomentanut Päivi Rekiaro.
Docendo 2023. 541 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

perjantai 31. maaliskuuta 2023

Tiina Martikainen: Ruuti

 


Dekkaristi Tiina Martikainen on aloittanut uuden sarjan teoksella Ruuti. Edellisestä sarjasta tutut sammattilainen poliisi Hanna Vainio ja hänen työparinsa poliisikoira Riina ovat muuttaneet Turkuun. Hannan paikan niin kotitalossa kuin Lohjan poliisiasemallakin on ottanut Hannan tytär Mira Tulenheimo. Mira on koeajalla rikosylikonstaapelin virassa ja toimii myös poliisikoiraohjaajana. Hänen ohjattavansa on saksanpaimenkoira Ruuti.

Voisi siis puhua eräänlaisesta spin off -tyyppisestä ratkaisusta. Hannasta kertovien dekkareiden lukeminen ei ole millään tavoin tarpeen ennen Ruutiin tarttumista, mutta se voi houkutella lukijan niidenkin pariin. Ihan toimiva konsepti minusta.

Sammatin Myllykylän entiseen kouluun on asettunut rescue-koiria maahan tuova ja uusiin koteihin välittävä yhdistys, joka toimii pääasiassa lahjoitusvaroin ja vapaaehtoisvoimin. Ruutin tapahtumat alkavat, kun Lohjan poliisille tulee tieto, että yhdistyksen puheenjohtaja on löydetty kuolleena koulun tiloista. Mira ja Ruuti saapuvat tapahtumapaikalle ensimmäisten joukossa, ja Mira alkaa heti ruumiin nähtyään epäillä rikosta. Epäily osoittautuu pian oikeaksi.

Henkirikos pienellä uinuvalla paikkakunnalla nostattaa pintaan monenlaista kuhinaa. Taholla jos toisella tuntuu olevan salattavaa. Rikostutkinnan edetessä Mira ryhmineen tulee sohaisseeksi useaan arkaan paikkaan niin perhe- ja parisuhteissa kuin liiketoimissakin. Kuinka moni esitetyistä alibeista on lopulta vedenpitävä? Millaisia motiiveja tinkimättömänä eläintenystävänä ja mukavana miehenä pidetyn puheenjohtajan surmaamiseen löytyy? Onko yhdistyksenkään toiminnassa kaikki ollut sitä, miltä päältä katsoen näyttää ja pitäisi?

Mira on nuori sinkkunainen edelleen hyvin miehiseksi mielletyssä ammatissa. Lohjan poliisin rikostutkintaryhmässäkin työskentelee lähinnä miehiä, eikä Mirakaan säästy asetelman nurjilta puolilta. Koeaika lähestyy loppuaan, ja Mira on epävarma työsuhteen jatkosta. Onko hän osoittanut riittävää osaamista ja aktiivisuutta? Kun hänet asetetaan johtamaan Sammatin tapauksen tutkintaa, hän kohtaa alaistensa taholta myös avointa vastarintaa. Moni tuntuu haikailevan Miran äidin Hannan perään, tämä kun oli jämäkkä ja osaava poliisi. Samalla annetaan ymmärtää, että Mira ei sitä ole. Ryhmän uusin tulokas taas heittäytyy turhankin tuttavalliseksi, eikä Mira tunne oloaan mukavaksi.

Kustantamo kehaisee, että ”Ruuti kuvaa uskottavasti nykyaikaista rikostutkintaa.” Näin onkin, mutta se on samalla teoksen hienoinen heikkous, koska nykyaikainen rikostutkinta ei kaikilta osin ole kovin vetävää luettavaa. Poliisityö on pääosin hidastempoista asioiden selvittelyä, ihmisten loputonta jututtamista ja toisiaan seuraavia palavereja. Kuinka paljon tätä on tarpeen tai edes mahdollista tuoda dekkariin, on varmasti monen muunkin realistista poliisidekkaria kirjoittavan päänvaiva kuin Martikaisen.

Ruuti on todellinen täsmädekkari kaikille koirien ystäville. Martikainen kuljettaa Ruutia mukana tarinassa huolella. Poliisikoiraohjaajan työn kuvaus on myös mukavasti esillä. Koska tutkittava rikoskin liittyy koiriin, on koiratietoutta tarjolla ainakin riittävästi! Rescue-koirien ja pentutehtaiden kautta päädytään pohdiskelemaan monenlaisia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Onko oikein tuoda pahastikin traumatisoituneita eläimiä Suomeen? Mikä niiden kohtalo täällä on? Miksi poliisia tuntuvat eläinsuojelurikokset kiinnostavan niin vähän?

Miljöökuvaus on tehty pieteetillä, ja uskon muidenkin kuin lohjalaisten nauttivan Lohjanjärven ympärille sijoittuvan tarinan seurailusta. Itselle tietysti tuli mukavana bonuksena vaikkapa omassa suosikkikahvilassani käynti. Kannattaa laittaa vinkki mieleen, jos olet Lohjalle päin tulossa käymään!

Tiina Martikainen: Ruuti
Otava 2023. 366 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hanna Vainio -sarja

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

keskiviikko 29. maaliskuuta 2023

Leonard Merrick: Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee

 


Kirjailija Leonard Merrick (1864–1939) on vaipunut lähinnä unholaan, vaikka oli omana aikanaan laajalti arvostettu Iso-Britanniassa ja melkoisen tuottelias ja monipuolinen tekijä. Hänen ensimmäinen julkaistu romaaninsa oli pieni ja napakka salapoliisiromaani Mr Bazalgette's Agent (1888), joka sekin on ollut lähinnä unohduksissa. Jostain syystä kirjailija itse tuhosi suurimman osan esikoisteoksensa ensimmäisestä painoksesta, ja British Library otti siitä uusintapainoksen vasta vuonna 2013.

Merrickin esikoisromaani on nyt saatavana myös suomeksi Pekka Masosen suomentamana. Kyseessä on dekkarikirjallisuuden historian kannalta oivallinen kulttuuriteko jo itsessään. Masonen on lisäksi kirjoittanut pienoisromaaniin laajan esipuheen sekä varustanut itse tekstin runsailla selityksillä, jotka on lukijaystävällisesti sijoitettu varsinaisen kaunokirjallisen tekstin perään. Todellinen herkkupala siis asiaan vihkiytyneille!

Esipuheessaan Masonen kertoo, miksi on antanut suomennetulle teokselle nimeksi Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee. Se on hänen mielestään paljon informatiivisempi kuin alkuperäinen nimi. Se toki pitää paikkaansa, mutta on makukysymys, onko valinta nytkään mennyt ihan nappiin. Masosen mukaan Miriam Lea on ainakin brittiläisen dekkarikirjallisuuden historiassa vasta kolmas nimeltä mainittu naispuolinen salapoliisi, mutta miten tämä perustelee kirjan nimen, jää ainakin minulle avoimeksi. Mutta totta on alkuperäinenkin otsikko, sillä teoksen alkusivuilla työttömäksi jäänyt ja jo epätoivoon vaipuva Miriam onnistuu pestautumaan yksityisetsivä Bazalgetten palvelukseen.

Tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun loppuun ja lähtevät siis liikkeelle Lontoosta, missä entinen näyttelijä ja kotiopettaja Miriam Lea etsii epätoivoisesti kunniallista keinoa ansaita elantonsa. Sattuman oikusta hänet pestataan yksityisetsiväksi ja lähetetään heti ensi töikseen etsimään peliriippuvaista miestä, joka on kavaltanut työpaikastaan pankista huomattavan rahasumman ja kadonnut jonnekin. Miriamin ja hänen palvelijakseen pestatulla toisella etsivällä on tehtävänään jäljittää Jasper Vining mistä maailmankolkasta tahansa ja hankkia todisteet hänen henkilöydestään pidätystä varten.

Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta naiset lähtevät matkaan riittoisan matkakassan turvin. Nopeatempoinen tarina kuljettaa Miriamin aina Etelä-Afrikkaan timanttikaivoksille asti. Kohde on hänen tähtäimessään, mutta miten saada asia hoidettua kunnialla loppuun? Asiaa ei suinkaan helpota, että yhteydenpito Lontooseen on melkoisen hidasta ja vaivalloista lennättimestä ja sähkeistä huolimatta. Ohjeiden saaminen ei siis sujunut todellakaan tuosta vain!

Pienoisdekkari on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mikä toimiikin erinomaisesti. Miriam kuvailee tapahtumia hauskasti, eloisasti ja vauhdikkaasti. Kun naiset ovat yhyttäneet epäillyn, onkin vaikein osuus vasta edessä. Miten voittaa ovelan rikollisen luottamus? Naiselliset avut tulevat todella tarpeeseen, mutta onneksi Miriamilla on hyvän ulkomuodon ja moitteettomien tapojen lisäksi terävät hoksottimet. Vain kokemusta varsinaisesta etsivän työstä puuttuu.

Masonen toteaa esipuheessaan, että kaikki eivät välttämättä pidä Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee -teosta dekkarina, koska se alkaa jossain vaiheessa liukua toisen genren puolelle. Olen Masosen kanssa kuitenkin samaa mieltä, että kyseessä on nimenomaan dekkari tai jännitysromaani, jossa on varsin näppärä juoni. Lisäksi naispäähenkilö tuo teokseen vielä lisää kiinnostavuutta, samoin mainio ajankuva. Pienen ja napakan teoksen lukaisee nopeasti, ja loppuun päästyään huomaa tulleensa oivallisesti viihdytetyksi. Mieleen jää lisäksi muutamakin ajattelemisen arvoinen huomio esimerkiksi tasa-arvosta.

Leonard Merrick: Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee (Mr Bazalgette's Agent)
Suom. Pekka Masonen.
Mala fide 2023. 122 s.

Lainattu kirjastosta. 

torstai 23. maaliskuuta 2023

Anu Patrakka: Arvoton

 


Anu Patrakan Rui Santos -dekkarisarjan kuudes osa Katumuksen kallio (Into, 2022) oli Vuoden johtolanka -palkinnon lyhytlistalla, mutta vielä tällä kertaa ei Johtolanka Patrakalle napsahtanut. Olen pitänyt kyllä silmällä Patrakan Portugalin Portoon ja lähiseuduille sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en ole ainuttakaan Rui Santos -dekkaria vielä lukenut.

Patrakka on jo vuosia asunut Portugalissa päätettyään jättää suomalaisen liike-elämän oravanpyörän taakseen ja ryhtyvänsä kirjailijaksi. Wikipedia tietää kertoa, että Patrakalla on portugalilainen puoliso, joka hoitaa vanhaa sukutilaa Porton kaupungin lähellä.

Päätin paikata aukon sivistyksessäni ja lukea Anu Patrakan dekkarin, kun sain hänen uuden dekkarisarjansa aloitusosasta Arvoton kustantajalta ennakkokappaleen. Kyse on jälleen poliisidekkarisarjasta. Päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi juuri palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää isäänsä.

Sopeutuminen uuteen tiimiin ei ole aivan helppoa. Esihenkilötehtävää on hakenut myös Monteiron alainen Ana Torres, varakkaan teollisuussuvun perijä. Ryhmän nuorin jäsen Kiame Pinheiro on lojaali Analle, vaikka ei halua vaikeuksia Monteironkaan kanssa. Työpaikan tunnelma on vähintäänkin nihkeä, eikä Monteiro ole kovin taitava tunnelman nostattamisessa. Säilyttääkseen auktoriteettinsa hän haluaa kiivaasti näyttää pätevyytensä niin esihenkilöilleen kuin alaisilleenkin.

Paikka näyttöihin aukeaakin pikaisesti, sillä heti Monteiron ensimmäisinä työpäivinä paljastuu kammottava rikos. Rannalla sijaitsevalta roskalavalta löytyy irti leikattu ihmisen pää. Se on ilmiselvästi kuulunut miehelle, jonka etniset juuret lienevät jossakin Aasiassa Intian suunnalla. Muita ruumiinosia ei ilmaannu, joten uhrin henkilöyden selvittäminen osoittautuu todella suuritöiseksi urakaksi.

Lukijalla on pahat aavistukset, että uhri saattaisi olla Aran, bangladeshilainen nuorukainen, johon suomalainen Emilia tutustuu sunnuntaisella rantakävelyllään. Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Lyhyt keskustelutuokio Aranin kanssa paljastaa karusti, miten erilaisista lähtökohdista he ovat saapuneet Portugaliin tekemään töitä. Aasialaiset siirtotyöläiset ovat miltei avoimen riiston kohteena, kun taas suomalaisnainen voi vapaasti valita, suostuuko kotimaataan kehnompiin työehtoihin saadakseen paremman ilmaston suomat edut.

Poliisi tuntuu etsivän neulaa heinäsuovasta, mutta Monteiro ryhmineen ei niin vain luovuta. Jokaiseen oljenkorteen tartutaan vimmalla. Sitten suomalaisyritys tekee katoamisilmoituksen kadonneesta naistyöntekijästään. Jäljet alkavat vähitellen lämmetä, mutta ehtiikö poliisi ajoissa? Löytyykö paloittelusurmaajan jäljiltä vielä lisää uhreja?

Tunnustan, että odotin ehkä hieman kepeämpää tai aurinkoisempaa dekkaria kuin Arvoton on*. Patrakka ei tosiaankaan ole säästellyt yhteiskunnallisia näkökulmia. Ilmiselvää on siirtotyöläisten epäoikeudenmukainen riisto, jonka varassa tuotetaan edullinen ruoka eurooppalaisten pöytiin. Jokainen maahan tullut siirtotyöläinen on tarpeen tullen vaivattomasti korvattavissa toisella yhtä ahkeralla ja vaatimattomiin oloihin tyytyvällä työntekijällä.

Orjuuteen vertautuva ihmiskauppakuvio ei ole suinkaan ainoa epäkohta, jota Patrakka sohaisee. Esiin tulevat ainakin portugalilaisen työelämän räikeä eriarvoisuus, ympäristön ja luonnon tuhoutuminen tehomaatalouden ja rakentamisen takia, sosiaaliturvan olemattomuus, erilaisten etuuksien väärinkäyttö, vanhustenhoidon epäkohdat ja maaseudun autioituminen. Myönnän, että Arvottoman luettuani en ihan hirmuisen innokkaasti ole lähdössä Portugalin-matkalle! Sen verran ankea kuva tästä Euroopan lounaiskolkasta dekkarissa piirtyy.

Nelson Monteiro ei anna alkuvaiheessa itsestään kovinkaan sympaattista kuvaa, mutta vähitellen häneen alkaa ainakin tottua ja lopulta tuntea jonkinlaista myötätuntoakin. Monteiron pieni mutta tehokas tiimi on ihan mielenkiintoisista henkilöistä koottu. Heidän kauttaan päästään helposti kurkistamaan Portugalia ja portugalilaista työelämää sekä arkea monesta näkökulmasta. Monteiro edustaa perinteistä miesnäkökulmaa, mutta ei ole onneksi kaikkein mahdottomin jäärä. Kyllä tämän joukon tapaa ihan mielellään uudelleenkin.

Miljöö- ja henkilökuvaus ovat siis kuosissa, eikä juonenkuljetuksessakaan ole moitittavaa. Poliisi rämpii alkuun tuskastuttavan hitaasti mahdottomalta tuntuvan tehtävänsä kanssa, mutta lukijan ei tarvitse tyytyä vain siihen, mitä poliisi tietää. Näkökulmavaihdoksilla seurataan tapahtumia mukavan monipuolisesti, ja Patrakka myös johtaa lukijaa ovelasti harhaan useassa kohtaa. Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensin näyttää.

Anu Patrakka: Arvoton
Otava 2023. 311 s.


Ennakkokappale.

* Selvennetään nyt vielä, että vaikka odotin kepeämpää, astetta tummempi ote ei ollut suinkaan pettymys!