Tarja Lappalainen: Salonkielämää - Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon rakkaustarina

 

Kaupallisten kuunteluaikapalveluiden henkilökohtainen boikottini jatkuu edelleen, eikä loppua ole näkyvissä. Olen sen sijaan käyttänyt kuunteluaikani maksuttoman E-kirjaston kirjojen parissa.

E-kirjasto on nimenomaan kirjasto, ei supermarket. Valikoima ei ole rajaton kuten maksullisissa palveluissa, ja muitakin eroavuuksia on. Kirjat eivät läheskään aina ole heti saatavilla, vaan niitä pitää jonottaa, ja varauksessa voi olla vain viisi kirjaa kerrallaan. Laina-aika on 13 vuorokautta. Isot kustantamot eivät ole antaneet kirjojaan palveluun, mutta parhaillaan minulla ovat varauksessa muun muassa Pirkko Saision Ilmestyskirja (olen sijalla 65) ja Milja Kauniston Napoleonin koodi (sijalla 6), joten uutuuksiakin palvelusta löytyy.

Palvelua voi selata eri tavoin. Koska varauksia ei voi olla kuin vain viisi kerrallaan, selailen välillä myös heti saatavilla olevia kirjoja. Niin päädyin kuuntelemaan Tarja Lappalaisen tietokirjan Salonkielämää - Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon rakkaustarina.

Teoksen pääotsikko viittaa kahteen tunnettuun kirjalliseen salonkiin, jotka olivat elinvoimaisia 1880-luvulla. Toista emännöi aatelisrouva Elisabet Järnefelt ensin Helsingissä ja sittemmin Kuopiossa, toista taas kirjailija Minna Canth Kuopiossa. Kuopio oli tuohon aikaan varsin vireä kulttuurikaupunki kokoonsa nähden, ja jonkinlainen kukoistuskausi oli näiden kahden kulttuurivaikuttajan toimiessa kaupungissa samaan aikaan. Osa salonkien vakituisista vieraista oli myös samoja henkilöitä, joista keskeisimpiin lukeutui kiistämättä nuori kirjailija Juhani Aho.

Salongit olivat siis käytännössä niiden vetäjien kotien olohuoneet tai salit, joihin kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneet eri ikäiset ihmiset kokoontuivat epämuodollisiin tapaamisiin. Lappalaisen mukaan Elisabet Järnefeltin salonkiin piti saada erikseen kutsu, kun taas Minna Canthin salonkiin saattoi poiketa hetken mielijohteesta, jos vain sattui kadulta näkemään emännän olevan kotosalla.

Olen lukenut lukuisia Juhani Ahon teoksia ja suurimman osan Minna Canthin tuotannosta. Olen myös lukenut heihin liittyviä tietokirjoja, kuten elämäkertoja, sekä useita biofiktiivisiä kaunokirjallisia teoksia. Sitä en enää varmuudella muista, olenko lukenut Arvid Järnefeltin muistelmaromaanin Vanhempieni romaanin (WSOY, 1928–1930), jossa siis kerrotaan hänen äidistään Elisabet Järnefeltistä ja isästään Alexander Järnefeltistä ja näiden vaikeasta avioliitosta.

Joka tapauksessa ajattelin kuuntelua aloitellessani, että on mukava vähän kerrata tuttuja juttuja. Niin olikin, mutta opin jälleen myös paljon uutta näiden tunnettujen kulttuurihenkilöiden keskinäisistä suhteista ja niiden vaikutuksesta ainakin Juhani Ahon kirjailijanuraan ja tuotantoon.

Juhani Ahon ja Elisabet Järnefeltin läheisistä väleistä toki tiesin siis entuudestaan, mutta yllätyksenä tuli tieto suhteen pitkästä kestosta sekä siitä, kuinka intensiivinen se oli ainakin Elisbetin osalta. Osapuolet olivat ajan tavan mukaan tiiviissä kirjeenvaihdossa. Elisabet aneli useaan otteeseen Juhania hävittämään hänen kirjeensä, mutta turhaan. Juhani Aho ilmeisesti arvosti kirjeilmaisua niin paljon, ettei halunnut luopua kirjeistä.

Kuuntelemani äänikirjan alaotsikko painottaa Ahon ja Järnefeltin rakkaussuhdetta. Siksi olin hieman yllättynyt, kuinka perusteellisesti kirjoittaja esittelee Minna Canthin taustan ja toiminnan. Canth vaikutti osaltaan Ahon tuotantoon kuten Järnefeltkin, ja naiset ajautuivat välirikkoon osin Ahon takia, mutta enemmän kuitenkin erilaisten yhteiskunnallisten näkemystensä takia. Kirjalliset salongit vaikuttivat pienessä kaupungissa samaan aikaan, mutta välit olivat ainakin loppuaikoina lähinnä hyiset.

Kirjan kuunneltuani huomasin Goodreadsista, että teos on ilmestynyt aiemmin toisella nimellä eli Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa. Tämä alaotsikko kuvaakin paremmin, mistä teoksessa oikeasti on kyse.

Lappalainen kertoo teoksessaan ajanjaksosta, jonka aikana nuorella kirjailija Juhani Aholla ja hänen opiskelutoverinsa Arvid Järnefeltin äidillä Elisabet Järnefeltillä oli rakkaussuhde. Se alkoi, kun Juhani oli 21-vuotias opiskelija ja päättyi, kun Juhani kosi Aino Järnefeltiä, Elisabetin tytärtä (josta tuli Jean Sibeliuksen puoliso) ja Juhani kirjoitti rukkaset saatuaan kohua herättäneen pienoisromaanin Yksin (WSOY, 1890).

Tarja Lappalainen: Salonkielämää - Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon rakkaustarina
Saga Egmont, 2023. Äänikirjan lukija Carla Rindell.
Tarja Lappalainen: Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa
Breakwater, 2014. 256 s.

Äänikirja lainattu E-kirjastosta.

Aiheesta lisää:

Riitta Konttinen: Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie
(Otava, 1996)

Tuula Levo: Neiti Soldan (Otava, 2000)
Tästä kirjasta en harmi kyllä ole kirjoittanut blogijuttua, mutta se oli aikoinaan täräyttävä lukukokemus. Suosittelen.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
(Icasos, 2019)

Minna Rytisalo: Rouva C.
(Gummerus, 2018) 

Pirkko Määttälä: Marie

 

Tammisaaresta lähtöisin ollut liikemies August Eklöf (1837–1912) perusti Tolkkisten tehdasalueelle Porvoon maalaiskuntaan Tolkkisten sellutehtaan, jota kutsuttiin myös Eklöfin sellutehtaaksi ja Porvoon Selluloosatehtaaksi, vuonna 1893. Sitä ennen alueella oli muuta teollisuutta, ainakin höyrysaha ja tiilitehdas. Sulfiittiselluloosatehdas toimi vuoteen 1975 asti, joskin omistussuhteet ja nimi vaihtuivat vuosien mittaan.

Pian sellutehtaan perustamisen jälkeen Eklöf pestasi palvelukseensa saksalaisen insinööri August Schauppin (1865–1943), joka tuli johtamaan tehdasta ja kehittämään tuotantoa. Mukanaan August Schauppilla oli vaimo Marie ja kaksi lasta.

Pirkko Määttälä kertoo romaaninsa Marie jälkisanoissa varsin viitteellisesti romaanin pohjalla olevasta oikeasta historiasta ja sen henkilöiden esikuvista. Hän kertoo kuulleensa romaaninsa nimihenkilön tarinan ensimmäisen kerran kolmekymmentä vuotta sitten. Hän mainitsee myös tehneensä taustaselvittelyjä, joiden ”perimmäinen tarkoitus oli kirjoittaa perheelle jonkinlainen yhteenveto isoisovanhempien tiestä Suomeen.” Perhe, johon Määttälä viittaa, asuu Helsingissä ja lienee siis Schauppien jälkeläisiä.

Marie-romaanissa ei kuitenkaan kerrota August ja Marie Schauppista, vaan Albert ja Marie Schwabista. Augustin tavoin Albert tulee Porvoon Tolkkisiin johtamaan Eklöfin sellutehdasta, ja hänen mukanaan Saksasta muuttavat vaimo Marie ja perheen kaksi lasta.

Määttälä kertoo myös, että oli työmatkallaan Ranskassa poikennut Haguenaun henkikirjoitusarkistossa ja löytänyt sieltä Marien vihkitodistuksen. Se oli juuri sellainen asiakirja, joka romaanissakin kuvataan. Romaanin tapahtumilla on siis vankka todellisuuspohja, mutta koska lähteet ovat aukkoiset, on kirjailijalla ollut vapaus kuvitella osa käänteistä. Yhtä kaikki Marie-romaanin taustat ovat erittäin mielenkiintoiset, ja opin jälleen paljon uutta historiasta.

Romaanin alussa Marie on yhdeksäntoistavuotias alsacelaisneito vuonna 1891. Hänen syntymänsä aikoihin Ranska ja Saksa (tai oikeammin Preussin johtama Pohjois-Saksan liitto) kävivät lyhyen sodan, jonka Ranska hävisi. Ranska joutui luovuttamaan Elsass-Lothringenin alueen Saksan valtiolle, joka syntyi heti sodan jälkeen Preussin yhdistäessä hajanaiset pikkuvaltiot. Marien perhe ja muutkin alueen asukkaat ovat ranskankielisiä, ja monet vihaavat miehittäjiä katkerasti, myös Marien isä.

Marien perhe kasvattaa lampaita, eikä tilalla ole miespuolista perillistä. Isä päättää ratkaista ongelman naittamalla Marien läheisen sikatilan pojalle, josta on tuleva kotivävy lammastilalle. Marie kuitenkin haaveilee aivan toisenlaisesta elämästä. Häntä eivät maatalon työt kiinnosta, vaan hän haluaisi oppia lisää käsitöiden tekemisestä.

On siis selvää, että matkassa on melkoisia mutkia ja vastuksia, ennen kuin Mariesta tulee saksalaisen insinööri Albert Schwabin vaimo. Tarvitaan paitsi rohkeutta ja päättäväisyyttä myös koko joukko onnea ja kohtalon huomaan heittäytymistäkin, että päästään pariskunnan vihkitodistuksen kirjoittamiseen.

Kaikki ei mene aivan Marien toiveiden mukaan avioliitossakaan. Hän tyrmistyy kertakaikkisesti, kun Albert alkaa tosissaan puuhata perheen muuttoa Venäjään kuuluvaan Suomeen, Marien mielestä käytännössä maailman ääriin. Miten kukaan voisi muuttaa sellaiseen takapajulaan?

Miehen mieltä ei kuitenkaan voi Mariekaan kääntää, vaan alkaa vaivalloinen matka Hagenausta kohti Tolkkisia, vaikka Marie odottaa pariskunnan kolmatta lasta. Vaikeuksia ja murheita mahtuu matkalle yli oman tarpeen.

Kaikkien vaikeiden vaiheiden jälkeen asettuminen Tolkkisiin sujuukin sitten yllättävän mutkattomasti. Marie Schwab hyväksytään oitis tehdasyhteisön toimeliaiden rouvien piiriin, ja hän alkaa häärätä koulun perustamista muiden naisten ohella. Loppu on siis hieman hätäinen alun perusteellisesti kuvattujen käänteiden jälkeen. Mitään varsinaista koukkua ei jää lukijan lihaan, vaikka tietysti kiinnostaa saada tietää, mitä kaikkea tulossa olevat kuohuvat ajat tuovat Schwabeille tullessaan.

Loppusanoissaan Määttälä paljastaakin tekevänsä jo työtä jatko-osan parissa. Sitä odotellessa!

Pirkko Määttälä: Marie
Sitruuna, 2025. 306 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Arvostelukappale. Äänikirja E-kirjasto.

 

Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen

 

Olen lukenut ensimmäisen Jaakko Melentjeffin trillerin vuonna 2018. Kyseessä oli kirjailijan debyytti Hukkuneet, joka aloitti Nordsa-sarjan (sarjaa kutsutaan myös Paula Korhonen -sarjaksi). Sarjassa on nyt ilmestynyt yhteensä neljä osaa, eli esikoisen jälkeen on julkaistu teokset Papin kosto (Atena, 2019), Jos et valvo (Atena, 2019) ja nyt tänä vuonna tullut Hunnutettu nainen (Lind & Co).

Melentjeffin kustantaja on siis alun perin ollut Atena, mutta yhteistyö ruotsalaisen Lind & Co:n kanssa alkoi Melentjeffin uuden Laura Kask -trillerisarjan myötä. Sen ensimmäinen osa Venäläinen peli ilmestyi painettuna Enostonen kustantamana v. 2024, mutta äänikirjan kustantajana on Lind & Co.

Näillä kustantamokuvioilla ei sen kummempaa merkitystä ole, mutta minua ne jostain syystä kiinnostavat. On mielenkiintoista seurata, miten kustannustoiminta Suomessa elää ja kehittyy.

Hukkuneissa esitellään Nordsa, joka on pohjoismaiden poliisiviranomaisten yhteinen vakavan rikollisuuden yksikkö. Sitä vetää suomalainen Kalle Nordin, ja sen tehtävänä on siis helpottaa kansainvälisten rikosten tutkintaa ja ennalta ehkäisyä. Kovin paljoa yksiköllä ei ole resurssia, sillä Kalle Nordin on myös sen ainoa työntekijä.

Myös tamperelainen KRP:ssa työskentelevä rikosylikonstaapeli Paula Korhonen tulee lukijalle tutuksi aloitusosassa. Yli viisikymppisen Paulan elämää kuormittavat deittisovellusriippuvuuden ohella huonokuntoiset vanhemmat sekä kehnot välit nuoreen esihenkilöön. Matkan varrella Paula on ehtinyt siirtyä Kallen alaiseksi Nordsan leipiin. Tukholmassa Paulan vastine on Ruotsin poliisin kansallisen erikoisyksikkö NOA:n rikosetsivä Annmari Axelsson, josta on tullut pienten kaksosten äiti sitten viime näkemän. 

Hukkuneitten tapahtumat levittyvät koko Eurooppaan ja tutkintayksiköitä on kolmessa maassa. Henkilöitä, tapahtumapaikkoja ja juonenkäänteitä on siis ruuhkaksi asti, ja olenkin arviossani todennut näin:

”Hukkuneet on hyvinkin lupaava esikoinen. Se on liian täyteen ahdettu, mutta kun nyt pahimmat höyryt on purettu, seuraavassa kirjassa Melentjeff toivottavasti on hieman maltillisempi henkilögalleriansa suhteen. Kaikkea ei tarvitse käyttää ja näyttää kerralla!”

Sarjan seuraavia osia en ole lukenut, mutta Venäläisestä pelistä sain kustantajalta arvostelukappaleen. Siinäkin on kyse kansainvälisestä rikollisuudesta, ja Tampereen seudulla tapahtuneesta omituisesta rikoksesta liikkeelle lähtevään tutkintaan sotkeutuu lopulta hyvin kirjava joukko eri kansallisuuksia ja valtioita edustavia toimijoita. Kokonaisuus toimii kuitenkin erinomaisesti, joten totesin tyytyväisenä kirjailijan ottaneen kehityksessä aimo harppauksia ja jäin odottelemaan jatkoa Laura Kaskin edesottamuksiin.

Seuraava Melentjeffin trilleri ei sitten kuitenkaan ollut jatkoa Venäläiseen peliin vaan neljäs osa Nordsa-sarjaa. Koska en ole lukenut aiemmista osista kuin aloitusosan ja senkin kahdeksan vuotta sitten, olivat muistikuvani Nordsa:sta ja sarjan henkilöistä vähintäänkin hatarat. Kärryille kuitenkin pääsin mielestäni kohtuullisen helposti, ja ainoastaan Kalle Nordinin osuus tarinassa jäi jokseenkin epäselväksi.

Hunnutettu nainen alkaa räväkästi kohtauksella, jossa hijabiin pukeutunut kuusikymppinen nainen ammutaan Tukholmassa. Ruumis löytyy puistonpenkiltä, jolle se on aseteltu istumaan. Naisen henkilöyden selvittäminen ei ole aivan helppoa, sillä ainoa johtolanka on kukkaron vuorin alta löytyvä lappunen. Sille on kirjoitettu suomalainen puhelinnumero. Tätä kautta Tukholmassa kuitenkin päästään sen verran jäljille, että yhteyttä otetaan Paula Korhoseen ja kumppaneihin Suomessa.

Alkaa monimutkaisen vyyhdin paikoin piinaavan hankala ja monipolvinen selvittely. Murhatutkinta muuttuu jossakin kohdin terroristijahdiksi ja pommi-iskun torjunnan yritykseksi.

Kuvioon liittyy olennaisesti perhe, joka on vuosia aikaisemmin paennut Iranista ja päätynyt vaarallisen pakomatkan jälkeen Suomeen. Matkalla perheen 8-vuotias poika eksyi läheisistään ratkaisevalla hetkellä ja katosi Valko-Venäjälle. Migrin tarkastaja Matti Järvinen muistaa perheen ja sen jäsenten kohtalon hyvin ja auttaa poliisia asian tutkinnassa. Mies joutuu tietojensa takia melkoisiin vaikeuksiin, kun terrori-iskua valmisteleva Opettaja haluaa rangaista myös häntä.

Viihdyttävän trillerijuonen lisäksi Hunnutettu nainen tarjoaa myös ajattelemisen aihetta. Iranista paenneen perheen kohtalo koskettaa syvältä. Perhe palautetaan useiden Suomen-vuosien jälkeen Iraniin, ja seuraukset ovat kammottavat. Valitettavasti tässäkään tapauksessa ei voi lohduttautua sillä, että kuvio olisi fiktiota. Se on paljas raaka totuus valitettavan monessa tapauksessa.

Viiden trillerin kirjoittajana ja pian kymmenen vuotta julkaisseena tekijänä Jaakko Melentjeff on jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisella jännityskirjallisuuskentällä. Hänellekin soisi mieluusti laajempaa näkyvyyttä ja tunnettuutta. 

Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen
Lind & Co, 2026. 430 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Äänikirjatiedosto saatu käyttöön kirjailijalta.

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia

 

Olen tänä kesänä ollut iloinen, että asun jo omakotitalossa. Saan siis vapaasti toteuttaa itseäni piha- ja puutarhatöissä aina kun siltä tuntuu. Jos asuisin kerrostalossa, olisin saanut vimmatun siirtolapuutarhakuumeen. Se taas olisi väistämättä tullut erittäin kalliiksi.

Luin nimittäin kesän aikana kaksi siirtolapuutarharomaania, joissa tämä erityinen miljöö hehkuu houkuttelevana. Toinen niistä on Sirpa Kähkösen yhdenpäivänromaani Marius (Siltala, 2026), jossa kuusikymppinen Lili askaroi helteisenä elokuun päivänä siirtolapuutarhapalstallaan ja odottaa Mariusta saapuvaksi.

Toinen on toimittaja ja tietokirjailija Leeni Peltosen esikoisromaani Daalioita ja sipulinvarsia, jossa viisikymppinen Iiris Ruusunen viettää ensimmäisen kesän hankkimallaan siirtolapuutarhapalstalla. Romaani aloittaa Mansikkatie-sarjan, ja toinen osa Chilejä ja köynnösruusuja ilmestyy keväällä 2027.

Keski-ikäinen Iiris on jonkinlaisessa elämän käännekohdassa. Pitkä avioliitto on päättynyt eroon, jota alkoholisoitunut puoliso ei ole täysin vielä hyväksynyt. Aikuiset lapset ovat muuttaneet omilleen, ja lapsuuden haaveammatti kirjastovirkailijana on alkanut puuduttaa muututtuaan Iirikselle epämieluisaksi esihenkilötehtäväksi ja erilaisten tehostamisraporttien laadinnaksi.

Vastoin kaikkien neuvoja Iiris on ostanut itselleen palstan ja mökin Vaahterametsän siirtolapuutarhasta. Iäkäs pariskunta on joutunut toteamaan, että rakkaudella itse rakennettu mökki ja puutarha ovat alkaneet käydä heidän voimilleen liian vaativiksi. Mökki on päällisin puolin hyvässä kunnossa, mutta puutarha on päässyt jo villiintymään. Tämän miniparatiisin seuraava omistaja Iiriksestä tulee pienenä yllätyksenä hänelle itselleenkin.

Kun Iiris toukokuussa vihdoin saa avaimet vaaleansiniseen mökkiin, hän tuntee olevansa kuin rakastamansa Salainen puutarha -romaanin sankaritar. Mitä kaikkea palstalla oikein kasvaa? Miten hän saa kaiken uuteen kukoistukseen? Millaiseksi hän haluaa oman pienen paratiisinsa muokata? Oppisiko hän hoitamaan puutarhaa ja kasvattamaan kukkia ja vihanneksia?

Iiris on kerännyt lomapäiviä, joten hän viettää palstallaan käytännössä koko kesän. Elokuussa on kuitenkin väistämättä palattava ainakin osin arkeen, kun työt taas alkavat. Ajatus toimistoon palaamisesta tuntuu ylipääsemättömältä. Ennen syksyn tuloa Iiris haluaa järjestää vielä juhlat puutarhassaan Vaahterametsästä saamilleen uusille ystäville ja muille hänen elämänsä tärkeille ihmisille.

 

Daalioita ja sipulinvarsia -romaanin
äänikirjaversion lukee Linda Wiklund.

Daalioita ja sipulinvarsia on kovassa muodissa olevan hyvänmielenromaanigenren malliesimerkki. Sankaritar on aivan tavallinen nainen, jonka elämä saa tarinan alussa uuden suunnan, tässä tapauksessa päätymällä siirtolapuutarhapalstan omistajaksi. Mielenrauhaa ja hyvää oloa saadaan välillä raivokkaaksi suorittamiseksi muuttuvasta fyysisestä puuhailusta, kirjaimellisesta käsillä tekemisestä. Erilaisia käytännön pulmia ja ihmissuhdekuvioita ratkotaan, mutta mitään oikeasti pahaa ei tapahdu, vaan kaikesta selvitään. Pientä ja hyvin kilttiä romanttista väreilyä on sopivasti mausteena.

Hyvin kirjoitettua sujuvasti etenevää tarinaa lukee tai kuuntelee mielikseen ja sen parissa viihtyy oikein hyvin. Iiris vaikuttaa mukavalta tyypiltä, jonka kanssa voisi hyvin juoda kupin teetä puutarhaa ihastellen ja kasviongelmia ratkoen. Siirtolapuutarhan muut asukkaat ovat lempeästi piirrettyjä karikatyyrejä tyypeistä, joita kaikissa tuollaisissa suljetuissa yhteisöissä takuuvarmasti on.

Puutarhakärpäsen purema lienee miltei taattu seuraus Mansikkatie-sarjaan tarttumisesta.

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia
Docendo 2026. 334 s.
Äänikirjan lukija Linda Wiklund.

Arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mansikkatie-sarjan seuraava osa
Chilejä ja köynnösruusuja 
ilmestyy 7.4.2027.

 

Siirtolapuutarhaan sijoittuu myös Anne Halosen romaani Jotain omaa (Karisto, 2026), joka ilmestyi kesäkuun alussa. Kirja aloittaa Versola-sarjan. Tätä kirjaa en ole lukenut.

 

Anu Patrakka: Sydänvaras

Portugalin Portoon asettuneen kirjailija Anu Patrakan henkirikosyksikön päällikkö Nelson Monteiron tutkimuksista kertova dekkarisarja on edennyt neljänteen osaansa. Sydänvaras-dekkarissa Monteiro on jo sujahtanut työyksikköönsä ja pieni tiimi on hyväksynyt hänet esihenkilökseen, joten työt sujuvat asianmukaisesti elleivät jopa tyydyttävämmin.

Yksityiselämän puolella sen sijaan riittää pulmia. Iäkkään isän muistisairaus pahenee tasaisen varmasti, ja Nelson on asettunut isän taloon huolehtimaan arjesta. Huoli isästä kulkee mukana jatkuvasti. Suhde Emilian kanssa on jämähtänyt jonkinlaiseksi tapailuksi, mikä ei enää naisystävää tyydytä. Emilia asettaa Nelsonin seinää vasten: he joko muuttavat yhteen tai Emilia palaa Suomeen. Nelson on tyrmistynyt. Miten Emilia voisi muuttaa hänen isänsä taloon? Mutta tämän lähtö Suomeen tietäisi suhteen loppua. Sitäkö Emilia haluaa? Entä hän itse?

Portoon iskee kuitenkin sarjamurhaaja, joka sysää Nelsonin yksityiselämän jos ei nyt taka-alalle niin sivummalle kuitenkin. Joku ottaa raa’asti päiviltä keski-ikäisiä parrakkaita miehiä, jotka ovat etsineet treffiseuraa deittisovelluksen kautta. Uhrien suusta ja rinnalta löytyy murskattu vadelmatäytteinen suklaakonvehti. Koska uhrien ulkonäkö sattumalta sopii kuin valettu Nelson Monteiroon, päätetään hänelle tehdä valeprofiili deittisovellukseen. Some- ja digimaailmaa kartteleva poliisi on hämillään kokemuksesta, jossa asetutaan tarjolle kuin lihatiskillä.

Poliisien tuskaillessa olemattomien johtolankojen ja kovaan aikapaineen kanssa lukijalle näytetään lyhyitä välähdyksiä uhrien elämästä juuri ennen murhaa. Erilainen tapaus on plastiikkakirurgi Paulo Valente, joka saa uhkauksia. Yksi niistä on kirjekuori, jonka sisällä on murskattuja vadelmatäytteisiä suklaakonvehteja. Mies miettii kuumeisesti, kuka uhkailujen takana voisi olla. Joku pettynyt asiakas? Naisystävä? Salainen toinen nainen, jonka kanssa välit on jo katkaistu? Tilanne muuttuu nopeasti yhä uhkaavammaksi.

Murhajuoni on kertakaikkisen ovela, eikä Monteiro tiimeineen pysty täysin varmistumaan tekijän henkilöydestä ennen kuin vasta aivan viime metreillä. Silloin tosin saattaa olla Monteiron itsensä kannalta jo liian myöhäistä. Kun tulee vahva tunne, ettei kehenkään voi lopulta luottaa, saattaa tehdä kohtalokkaita virheitä.

Olen pitänyt kovasti Patrakan Nelson Monteiro -sarjasta, ja Sydänvaras on ehkä sarjan paras osa. Nelsonista on tullut jo tuttu tyyppi, josta on alkanut kaikkine pinttyneine tapoineen ja vähän luutuneine asenteineen pitää. Iäkkään isän muistisairautta Patrakka kuvaa todella taitavasti ja sydäntä särkevän todentuntuisesti. Kirjan lopun käänteet Nelsonin yksityiselämässä lupaavat hyvää seuraavan osan suhteen.

Myös rikostarinan perinteisen asetelman kääntäminen nurinniskoin on piristävää. Uhrit eivät tällä kertaa olekaan kauniita nuoria naisia, joita saalistetaan netin deittisovelluksesta. Erinomaista!

Anu Patrakka: Sydänvaras
Otava 2026. 272 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Arvoton (Otava, 2023)
Kiusaaja (Otava, 2024)
Ihailija (Otava, 2025)
Sydänvaras (Otava, 2026)

Jørgen Jæger: Varjojahti

 

Myöhäiskeski-ikäinen Ole Vik on norjalaisen Fjellberghavnin pikkukaupungin nimismies. Vik on järjestänyt poikamieselämänsä mukavasti. Asunto on samassa kiinteistössä poliisiaseman kanssa, joten siirtyminen vapaalta töihin ja takaisin tapahtuu viimeistellyn hiotusti. Seuranaan hänellä on kolaripaikalta pelastettu bordercollie Birk, jonka omistaminen ei ole aivan mutkatonta, sillä Vikin pitää kouluttautua tottelevaisuuskilpailussa palkitun koiransa tasoiseksi isännäksi. Sitä kautta Vik tutustuu ihanaan Hildeen, jonka kanssa hän yrittää epätoivoisesti saada sovittua treffejä.

Työssään Ole Vik on arvostettu ja kunnioitettukin virkamies. Hänen tiiminsä tärkeimmät jäsenet ovat luotettava Cato Holgersen ja huipputaitava nuori Cecilie Hopen. Harmillisesti poliisipiiri on saanut hiljattain nuoren ja kunnianhimoisen uuden poliisimestarin, jolla on kova halu tehdä nopeita uudistuksia. Hyvä keino saada vanhoja jääriä pois viroistaan on alkaa vaatia näiltä erilaisten tietoteknisten taitojen hallintaa ja sen osoittamista testien avulla. Vik on kauhuissaan, sillä hän ei todellakaan hallitse tietotekniikkaa. Hän on taitava delegoimaan siihen liittyvät tehtävät alaisilleen, erityisesti tutkintasihteeri Evalle.

Fjellberghavnin rauha järkkyy, kun Cato Holgersenin eläköityneen romukauppiasisän uskollinen taloudenhoitaja kuolee omituisissa olosuhteissa. Skitsofrenian takia eläköitymään joutunut varakas Ingolf Holgersen on ilmeisesti sairastunut jälleen, koska hän hälyttää poliisipoikansa hätääntyneenä luokseen. Mustapukuinen ja kommandopipoon sonnustautunut tunnistamaton mies on ampunut Ingolfia kohti tämän omalla pihalla. Cato Holgersen ei kuitenkaan löydä tunkeilijasta merkkiäkään. Seuraavana yönä tunkeilija on jälleen Ingolfin tontilla. Kun Cato saapuu isänsä hälyttämänä paikalle, makaa taloudenhoitaja rantakivikossa kallo murskana. Naamioituneesta miehestä ei löydy todisteita, joten alkaa olla ilmeistä, että Ingolf on aiheuttanut naisen kuoleman.

Poliisimestari vaatii Cato Holgersenin hyllyttämistä murhatutkinnan ajaksi. Ole Vikin mielestä ajatus on absurdi. Hänen paras työntekijänsä ei voi olla sekaantunut rikokseen.

Alkaa vaikea tutkinta, jota poliisin ylempi johto ei venkoilullaan ainakaan helpota. Vähitellen poliisikin alkaa lukijan lisäksi saada näyttöä siitä, että Ingolf Holgersen ei ehkä sittenkään nähnyt harhoja ja aiheuttanut taloudenhoitajansa kuolemaa. Kuvio kääntyy yhä uusiin asentoihin kiihtyvällä vauhdilla. Ingolf Holgersen on suljetulla osastolla, mutta hänen kuntonsa ei ota kohentuakseen. Onko vanhus turvassa sairaalassa? Kuka hänet haluaa hengiltä ja miksi? Motiivi tuntuu olevan kovin monella, ja pelissä on huomattava omaisuus.

Norjalaisen Jørgen Jægerin rikostutkija Ole Vikistä kertova sarja on kotimaassaan erittäin suosittu, ja sen käännösoikeuksia on myyty lukuisiin maihin. Suomessa sarjan kirjat ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa Gyldendal Astran kustantamina, ja ne ovat kuunneltavissa ja luettavissa useimmissa kuuntelu- ja lukuaikapalveluissa. Sarjassa on ilmestynyt viitisentoista teosta, ja suomennoksia on tähän mennessä julkaistu yhdeksän. Kymmenes osa Kaikkivaltias on ilmestymässä vielä tänä vuonna.

Kuuntelemani Varjojahti aloittaa sarjan ja on ilmestynyt Norjassa vuonna 2003. Tämä näkyy kirjassa esimerkiksi osittain vanhentuneina tutkintamenetelminä. Vaikkapa matkapuhelinten paikantaminen tukiasemien avulla on vielä uutta tekniikkaa, jonka hyödyntämistä vasta opetellaan.

Varjojahti on kelpo dekkari, jossa on paljon tuttuja aineksia (ilkeät sanoisivat kliseitä), kuten johdon mielivaltaisten päätösten kanssa kamppaileva suoraselkäinen päähenkilö. Juoni on ovelasti punottu, ja vaikka lukijalle näytetäänkin enemmän kuin poliiseille, on ratkaisu kuitenkin riittävän yllättävä. Herkuille perso ja rakkaushuolien kanssa kamppaileva Ole Vik vaikuttaa leppoisalta ja mukavalta tyypiltä, josta on helppo pitää. Muihin poliiseihin, kuten Cecilieen, ei vielä juurikaan tutusta. Oikein hyvä avaus pitkälle sarjalle siis.

Kirjasarjan markkinoinnin yhteydessä mainitaan, että Suomessakin keväällä näytetty tv-sarja Vuonomurhat perustuu Jørgen Jægerin Ole Vik -dekkareihin (MTV Katsomo). Game of Thrones -sarjassa (ja myös uusissa Beck-sarjan jaksoissa) esiintynyt punapartainen jättiläinen Kristofer Hivju esittää ylikomisario Ole Vikiä. Varjojahtia kuunnellessani mietin moneen otteeseen, mitä oikein olin ymmärtänyt väärin.

Mielestäni juuri mikään ei kuuntelemassani kirjassa vastannut tv-sarjassa näkemääni, alkaen nyt vaikka pääosan esittäjästä, joka on yhtä paljon kirjan Ole Vikin kaltainen kuin Eero Aho on Seppo Jokisen kirjojen komisario Koskinen. Eli ei siis yhtään. Ilmeisesti myös Vuonomurhat-sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa on yhdistelty useiden kirjojen juonia varsin vapaasti. Vaikka siis olisi jo tv-sarjan katsonut, voi mielestäni vallan mainiosti kuunnella kirjat.

Jørgen Jæger: Varjojahti (Skyggejakten)
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
Gyldendal Astra, 2023. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale eli äänikirjan mediatiedosto kustantajalta.

Ole Vik -sarjan osat (suomennoksen ilmestymisvuosi):

 

1. Varjojahti (2023)
2. Kameleontit (2023)
3. Kuoleman sinfonia (2023)
4. Verellä kirjoitettu (2024)
5. Karma (2025)
6. Ääni (2025)
7. Ritarin risti (2025)
8. Hirviö (2026)
9. Kätketty (2026)
10. Kaikkivaltias (tulossa 2026)

Hélène Gullberg: Suojatti ja Kokelas (Majja Skog -sarjan osat 1 ja 2)

Ruotsissa riittää aina vain uusia hyviä dekkaristeja ja dekkarisarja-avauksia kadehdittavaksi asti. Itselleni tuoreimpia tuttavuuksia on Tukholman kuninkaanlinnan intendenttinä työskentelevän Hélène Gullbergin Majja Skog -sarja, jossa on tähän mennessä ilmestynyt Ruotsissa kolme osaa. Niistä kaksi ensimmäistä eli osat Suojatti ja Kokelas on suomennettu.

Sain Hanni Salovaaran suomentamat teokset kustantajalta luettavaksi keväällä, ja aikomukseni oli esitellä ne naistenviikon lukutempauksen yhteydessä, koska nimenomaan naisenergiaa tämä sarja tuntuu suorastaan pursuilevan. Sarja on nimetty eksentrisen antiikkiasiantuntija Majja Skogin mukaan, mutta aivan yhtä keskeisessä roolissa on Tukholman poliisin rikostarkastaja Karin Klinga. Kun naiset yhdistävät osaamisensa, ratkeavat häijyimmätkin rikokset.

Kirjailija on taide- ja antiikkialan asiantuntija. Hän on työskennellyt aiemmin huutokauppayhtiö Bukowskissa ja Tukholman huutokauppakamarissa sekä esiintynyt ruotsalaisissa antiikkialan tv-ohjelmissa. Tätä taustaansa ja asiantuntemustaan kirjailija hyödyntää nautittavasti dekkareissaan, joissa sukelletaan taidemaailman jos ei nyt pohjamutiin niin ainakin kuohuviin pintakerroksiin. Ylelliset ja huippukalliit antiikkiesineet kiehtovat ja riivaavat ihmisiä, joten ei ihme, että niiden liepeiltä löytyy myös ruumiita.

Majja Skog on kotoisin Östhammarissa sijaitsevalta pieneltä maatilalta. Tyttö on kasvanut lähinnä alkoholisoituvan isänsä ja maatilan aikanaan haltuunsa ottaneen isoveljensä kanssa. Isällä on ollut jonkinlaisena sivubisneksenä tilan yhteydessä toimiva kirpputorin tapainen yritys. Vaikka isä ei kovin kummoinen kasvattaja ole ollut, hän on kuitenkin huomannut tyttärensä erityisyyden ja onnistunut tekemään erikoisen diilin. Lähistöllä sijaitsevan Hammarnäsin kartanoa isännöivä antiikkia ja taidetta keräilevä Sten Hammar otti Majjan eräänlaiseksi suojatikseen, jolle hän opetti kaiken mahdollisen antiikkiesineistä. Majjalle oppiminen ja muistaminen on poikkeuksellisen helppoa, ja esineitä hän on rakastanut aina. Ihmisten suhteen hän on huomattavasti varautuneempi.

Ei tarvitse kovinkaan hyviä hoksottimia huomatakseen, että Majja Skogin hahmon esikuvana on Stieg Larssonin romaanien Lisbet Salander. Sen kirjailija myös avoimesti tunnustaa laittaessaan huomion rikostarkastaja Karin Klingan suuhun. Ihan yhtä vaikeita asioita Majja ei ole joutunut kohtaamaan kuin Lisbet, eikä hänen erityisyytensäkään ole aivan yhtä erityistä.

Rikostarkastaja Karin Klinga on myöhäiskeski-iän kynnyksellä eli päälle viisikymppisenä eronnut miehestään, kun lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet omilleen. Karin on ostanut ihan vain itselleen asunnon Tukholman uudesta tornitalosta ja nauttii täysin siemauksin uudesta elämänvaiheestaan, vaikka irrottautuminen vanhasta ei ole aivan helppoa. Työrintamalla sujuu hyvin, vaikka kehityskeskustelussa esihenkilö toteaakin, että Karinin pitäisi lakata puristamasta mailaa ja yrittää heittäytyä johonkin uuteen. Esihenkilön uusi tarkoittaa poliisin vaihto-ohjelmaa, ja niin Karin huomaa ajelevansa kohti pohjoista eli Östhammaria.

Ennen kuin Karin on ehtinyt edes kunnolla perille Östhammariin, hänet kutsutaan jo rikospaikalle katsomaan ruumista. Hammarnäsin kartanon isäntä Sten Hammar on löydetty kartanon eteishallista ilmeisen raa’an ryöstömurhan uhrina. Tieto Sten Hammarin kuolemasta kiirii myös Tukholmaan Walliuksen huutokauppakamariin, josta pyydetään apua Hammarin taide- ja antiikkiesineiden läpikäymisessä sen varalta, että jotakin on varastettu. Tehtävä lankeaa yrityksen parhaalle taideasiantuntijalle eli Majja Skogille. Tieto Sten Hammarin kuolemasta ja edessä oleva käynti Hammarnäsissa saa Majjan miltei pois tolaltaan. Muistot, jotka hän on halunnut haudata lopullisesti, alkavat nousta väkisin pintaan.

Romaani rakentuu kahdesta aikatasosta eli nykyhetkeen sijoittuvasta rikostutkinnasta ja 1990-luvun alun tapahtumista, joissa kerrotaan Majjan lapsuudesta ja nuoruusvuosista ennen kuin hänestä tuli Walliuksen työntekijä.

Sarjan toinen osa Kokelas rakentuu samalla tavalla. Sen menneisyyteen sijoittuvassa osuudessa kerrotaan Majjan uran vaikeista alkuvaiheista. Ne kietoutuvat yhteen nykyhetken rikoksen kanssa, sillä Karin päätyy tutkimaan Tukholman Suurkirkossa tehtyä murhaa. Uhri on kirkon palveluksessa työskentelevä pappi Lars Nyman. Runsaasti verta vuotanut ja rujosti ruhjottu ruumis on aseteltu näytteille kirkkoon. Erikoisin yksityiskohta on ruumiin rintakehän sisään tungettu arvokas lohikäärmeen muotoinen rintakoru.

Kummankin romaanin rikokset liittyvät antiikin ja taiteen lisäksi Majjan henkilökohtaiseen menneisyyteen. Hän avustaa poliisia taideasiantuntijana, mutta hänen tiedoillaan ja kokemuksillaan on myös ratkaiseva osuutensa rikosten selvittelyssä. Molemmat rikokset ovat monisyisempiä kuin mitä ensi silmäyksellä näyttää, eikä kiperiltä tilanteilta loppuhuipennusten tullen vältytä.

Gullberg kirjoittaa sujuvasti ja genren perinteeseen tukevasti nojautuen. Kuumista aalloista kärsivä ja aikuisten lastensa asioista murhetta kantava rikostarkastaja Karin Klinga on mukava poikkeus dekkareiden poliisikaartissa ja tarjoaa samastumispintaa myöhäiskeski-ikäiselle naislukijalle. Majja on tässä kaksikossa kliseisempi erityispiirteineen. Vastaavia huippuälykkäitä mutta sosiaalisesti osaamattomia henkilöitä vilahtelee niin kirjoissa kuin tv-sarjoissakin hyvin taajaan.

Pidin erityisesti elitistisen taide-esinekaupan kuvauksesta, jonka kirjailija siis tuntee perinpohjaisesti. Mitään mullistavaa uutta kirjoista ei tässäkään suhteessa löydy, mutta asiansa osaavan kirjoittajan tekstistä kyllä nauttii.

Myös painettujen kirjojen ylellinen ulkoasu miellyttää. Suomenkielisten versioiden ulkoasun on suunnitellut Lotta Mellberg.

Hélène Gullberg: Suojatti (Adepten)
Suom. Hanni Salovaara.
Docendo 2025. 393 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.


Hélène Gullberg: Kokelas (Novisen)
Suom. Hanni Salovaara.
Docendo 2026. 336 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappaleet. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sarjan kolmas osa Specialisten on ilmestynyt Ruotsissa lokakuussa 2025. Komentajakapteeni Gustaf Broman löytyy kuolleena antiikkisen sukelluspuvun sisältä Muskön sotilastukikohdasta.

Christian Rönnbacka: Armoton

 

Edellisessä Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjan jutussani, jonka kirjoitin vuonna 2021 ilmestyneestä sarjan yhdeksännestä osasta Tulen aika, kerroin Antin ja minun suhteen pompuista. Sen jälkeen pidimme spontaanin kolmen kirjan mittaiseksi venahtaneen tauon, johon syyllinen löytyy täältä suunnalta. Aikaa ei vain löytynyt Antille, hänen rikostutkinnoilleen ja kuulumisilleen.

Koska kuitenkin olin päättänyt, että luen kaikki Vuoden 2026 johtolanka -palkinnon ehdokkaat, oli sarjan 13. teos Armoton lukulistallani. Sitkeä päähänpinttymäni on ollut, että sarjat pitää lukea järjestyksessä, mutta olen vähitellen oppinut ottamaan vähän rennommin tämän asian suhteen. Niinpä päätin nyt kylmästi ohittaa kolme väliin jäänyttä Hautalehtoa, jättää ne odottelemaan sopivampaa hetkeä ja tarttua rohkeasti Armottomaan.

Ihan hyvin sujui näinkin. Taukomme aikana komisario Antti Hautalehto on palannut tutulle paikalleen Porvoon poliisiin. Tiimikin on tutuhko aiemmin lukemistani kirjoista, eli teknisestä tutkinnasta vastaa pikkutarkka Simon Kannas ja leppoisa Pappa-Lindfors valmistautuu eläköitymään. Rikosylikonstaapeli Jonna Holm saa tässä osassa seurakseen toisen naispoliisin, kun joukkoon liittyy nuori ja määrätietoinen Linda Sund.

Antin yksityiselämän kuulumiset ovat vähän ankeahkot, mutta hän ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee rivakasti niin talo- kuin autokaupatkin rikostutkinnan lomassa. Parisuhde Leenan kanssa on ilmeisesti tämän kirjan jälkeen lopullisesti ohi.

Itse tutkittava rikosvyyhti on puistattava. Rönnbacka kuvaa tapahtumia uhrien ja poliisin lisäksi myös rikollisen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta kylmäävän. Alkuun tekijän henkilöys salataan lukijalta, mutta aika pian Rönnbacka kääntää kuvion niin, että lukija tietää, kuka rikollinen on. Tieto on tyrmäävä, ja on raastavaa lukea eteenpäin poliisin hapuillessa pimennossa. Kuinka monta uhria iljettävä tekijä ehtii vielä saada ennen kuin hänet lopulta napataan?

Tällä kertaa kyse ei ole sarjamurhaajajahdista, vaikka rikossarjasta onkin kyse ja ruumiitakin tulee. Kyse on pirullisen ovelasta sarjaraiskaajasta, joka pakottaa uhrinsa hyväksikäytettäviksi kiristämällä. Kun tekijä lopulta jää kiinni, paljastuu, että rikossarja on jatkunut vuosia ja että monet Porvoon poliisin tietämät kuolemantapaukset vuosien varrelta saavat aivan uuden sävyn.

Pelottavaksi kuvion tekee sen realistisuus. Nykytekniikka osaavan ja riittävän pahasti vinksahtaneen ihmisen käsissä antaa kammottavia mahdollisuuksia.

Jo Tulen ajasta totesin, että Rönnbacka on kääntänyt Antti Hautalehto -sarjaa enemmän realistisen poliisidekkarin suuntaan ja vähentänyt hieman yliampuvia rymistelykohtauksia, joissa Antti Hautalehdolle on kirjoitettu supersankarin ominaisuuksia. Realistinen linja jatkuu Armottomassa. Kokonaisuus on perinteisen arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin toimiva yhdistelmä, jota maustaa oivallinen Porvoon kuvaus.

Christian Rönnbacka: Armoton
Bazar 2024. 350 s.
Lukija Ville Tiihonen.

Lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää
Tuonen korppi
Majakka
Ruska
Tulen aika
Kostajan merkki
Mennyt mies
Rafael
Armoton
Tinasotilas (ilmestyy lokakuussa 2026)

Tämä juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -teemaviikkoa, jota vetää Tuulevi Tuulevin lukublogissa.

Tämä juttu on osa sarjaa, jossa luen kaikki Vuoden 2026 johtolanka -palkintoehdokkaat.

Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaat:

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti 2025)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie vuoden 1942 kevääseen Tampereelle. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti. Kirja välittää mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo 2025)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into 2025)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar 2025)
Kata Kovanen toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja: tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar 2025)
Komisario Antti Hautalehdon johdolla poliisi saa selvittääkseen kirkkoherraan ja tämän puolisoon kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Rönnbacka kirjoittaa sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava 2025)
Tarina on mukaansatempaava ja koukuttava kertomus rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä, ja kielenkäyttö suvereenia. Kirjan juonenkäänteet itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

 

Vuoden 2026 esikoisdekkari -ehdokkaat:

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Kaivosten kaupunki ja Siivet ja juuret (Jenny- tai Kanada-sarja)

 

Parikymppiset ystävykset Jenny ja Hanna saapuvat vuonna 1927 Kanadan Torontoon paremman elämän ja mahdollisuuksien toivossa. Tulevaisuus tuntuu olevan sumun peitossa. Miten he pärjäisivät maailman toisella puolella vieraassa maassa, jonka kieltäkään he eivät osanneet? Työtä he toki olivat valmiita tekemään, mutta millä ehdoilla se tapahtuisi? Kotiin palaaminen ei ollut vaihtoehto, kun jo tulomatkalippua varten oli pitänyt lainata kotimaasta rahat. Ottaisiko valtava maa heidät vastaan ystävällisesti ja ynseästi?

Onneksi Jennyn isoveli Ensio on jo valmiiksi Kanadassa, vaikkakin jossain metsätyömailla erämaassa. Veli on kuitenkin osannut vähän valmistella tyttöjä maahantuloon. Myös Jennyn ja Ension isä on aikanaan lähtenyt Kanadaan onneaan etsimään mutta kadonnut sille tielle niin, että kotona on uskottu hänen kuolleen aikoja sitten.

Jenny ja Hanna havittelevat kotiapulaisen työpaikkoja, ja Jenny palkataankin suorilta käsin varakkaaseen Carletonin perheeseen, jossa on palvelusväen joukossa jo ennestään suomalainen sisäkkö. Alkuun pääsy sujuu siis kohtalaisen hyvin, vaikka Hanna joutuukin hakemaan paikkaansa hieman pidempään.

Jenny on Marja-Leena Lempisen Kanada- tai Jenny-sarjan päähenkilö (sarjan nimi häilyy lähteestä riippuen). Kolmiosainen kirjasarja kuvaa suomalaisten siirtolaisten elämää 1920–1940-lukujen Kanadassa. Aloitusosa Naisten taivas ajoittuu vuosiin 1927–1929, eli lukija tietää odottaa lopussa tapahtuvaa pörssiromahdusta, joka tuhoaa Carletonin perheen talouden ja vaikuttaa sitä kautta dramaattisesti myös Jennyn elämään. Kakkososa Kaivosten kaupunki sijoittuu Timminsin kaivoskaupunkiin vuosiin 1929–1934 ja päätösosa Siivet ja juuret vuosiin 1934–1946. 

Jenny tavoittelee sinnikkäästi jotain muuta kuin paras ystävä Hanna ja pikkusiskopuoli Suomessa. Hanna lyö nopeasti hynttyyt yhteen kaivoksessa työskentelevän Veikon kanssa, hankkii tämän kanssa yhteisen farmin ja asettuu aloilleen. Onni on hänelle yhtä kuin oma perhe. Pikkusiskolla on hyvä lukupää, ja Jenny tukee kotona olevaa perhettään siskon kouluttamisessa, mutta siitä huolimatta tämä valitsee Jennyn pettymykseksi lopulta avioliiton ja lapset.

Naimisiin työteliäs ja päättäväinen Jennykin lopulta päätyy, mutta unelmistaan hän ei suostu luopumaan. Hän haluaa oman yrityksen, ja saakin niitä lopulta useamman. Kaivosmiehen ja poortitalon emännän palkoilla unelma ei ihan toteudu, mutta kohtalo avittaa sopivasti juuri ratkaisevalla hetkellä.

Sarja on sujuvaluikuinen ja sisällöltään mielenkiintoinen. Kuuntelin sen äänikirjaversioina yhteen menoon, ja pidin kovasti mukavan jouheasti etenevästä tarinasta. Jenny on selvästikin sarjan päähenkilö, mutta välillä näkökulma vaihtuu toviksi Hannaan, ja kerrontaa rytmittää myös tarinan lomaan kirjoitettu Jennyn ja kotiväen välinen kirjeenvaihto. Kieltä elävöittää hauska fingelska, joka tarttuu vuosien mittaan yhä vahvemmin suomalaissiirtolaisten puheeseen.

Siirtolaisten kohtaamat ankaratkin koettelemukset, sitkeys ja rohkeus saivat jälleen kerran kiinnostumaan aiheesta, ja kaivelin hieman kirjaston tarjontaa. Törmäsin miltei välittömästi suomalaiskanadalaisen tutkija Varpu Lindström-Bestin nimeen, ja lainasin hänen väitöskirjansa suomennoksen Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890–1930 (WSOY, 1991). Sitä en kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta sen sijaan tutkin tarkoin Lindström-Bestin ja Charles M. Sutylan toimittaman kuvateoksen Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi (SKS, 1984).

Teoksessa on paljon aiheeseen liittyviä valokuvia ja aikalaistekstejä, ja oli mielenkiintoista havaita, että lähes kaikki teoksessa esiin nousevat faktat suomalaissiirtolaisten elämästä ovat tavalla tai toisella mukana myös Lempisen romaaneissa. Lindström-Bestin tutkimuskohde ovat olleet nimenomaan suomalaiset siirtolaiset ja heidän vaiheensa Kanadassa ja Neuvosto-Karjalassa, jonne myös Lempinen kuljettaa muutaman henkilönsä.

Mitään ruusuilla tanssimista ja kullan vuolemista suomalaisten elämä ei Kanadassa suinkaan ollut. Monelle kävi todella huonosti, kuten Jennykin ihan konkreettisesti huomaa. Työväestön, naisten ja siirtolaisten perusoikeuksista joudutaan taistelemaan Kanadassakin, joka on houkutellut maahanmuuttajia rakentamaan edullisesti yhteiskuntaa. Kaukaa ei valitettavasti tarvitse etsiä vertailukohtia tälle ilmiölle. Olisi hyvä muistaa, että myös suomalaiset ovat joutuneet kokemaan todella kovia siirtotyöläisinä niin lännessä kuin idässäkin.

Marja-Leena Lempinen: Kanada-sarja / Jenny-sarja
Naisten taivas, Icasos 2021, 231 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 263 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Siivet ja juuret, Icasos 2024, 359 s.

Kirjat kuunneltu E-kirjasto-palvelusta.

Varpu Lindström-Best, Charles M. Sutyla (toim.): Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi
Suom. Olli Alho.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984. 160 s.

Lainattu kirjastosta.

Anu Patrakka: Rui Santos -dekkarisarja

 

Sarjamuoto kuuluu olennaisesti dekkarigenreen. Itse suhtaudun nykyään ilmiöön kaksijakoisesti. Totta kai on minustakin hienoa, että hyvän dekkarin löydettyään voi luottaa siihen, että saa myöhemminkin tasaisin väliajoin uutta samanlaista luettavaa.

Toisaalta haluaisin lukea mahdollisimman monipuolisesti ja seurata dekkarikenttää laajasti. Silloin tasaiseen tahtiin kerran vuodessa (ja joskus jopa kahdesti!) tupsahtava tutun sarjan uusi osa voi alkaa tuntua uuvuttavalta. Lukujonot ja kirjapinot venyvät, ja pian huomaa pudonneensa jo vuosia sitten suosikkisarjansa kärryiltä.

Anu Patrakan dekkareiden kanssa kävi niin, että kyllä tiesin hänen kirjoittavan Portugalin Portoon sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en jostain syystä ollut tullut tarttuneeksi aloitusosaan Huomenna sinä kuolet, vaikka olin siitä saanut kustantaja Myllylahdelta arvostelukappaleen.

Näin jälkikäteen katsottuna yksi selitys tähän ohittamiseen on epäonninen ajoitus. Huomenna sinä kuolet on ilmestynyt vuonna 2017. Olin juuri saanut päätökseen kaksivuotisen urakkani Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, jonka tehtäviin kuului lukea kunkin vuoden miltei kaikki kotimaiset uutuusdekkarit (luimme yhteensä n. 150 uutuusdekkaria kahdessa vuodessa). Vuoden 2017 aikana podin jonkinlaista dekkarikrapulaa, ja hyllyyn jäi moniakin kiinnostavia avauksia.

Lisäksi huomaan edelleen suhtautuvani dekkarisarjoihinkin niin, että ne pitäisi mieluusti lukea järjestyksessä, eli kesken kaiken kyytiin hyppääminen ei ole muka mahdollista. Niinpä sitten tulin jättäneeksi Patrakan Rui Santos -sarjan sivuun, odottelemaan jotain parempaa hetkeä.

Kun Patrakka aloitti uuden Portugaliin sijoittuvan Nelson Monteiro -sarjan, ilahduin. Nyt olisi tilaisuus päästä kyytiin alusta asti. Sain ilokseni vuonna 2023 ilmestyneestä Arvoton-dekkarista kustantamolta ennakkokappaleen, ja tykästyin kovasti Patrakan dekkarityyliin. Olen sittemmin lukenut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Nelson Monteirosta kertovaa dekkaria, ja seuraavaa osaa odottelen hyvillä mielin.

Olen toisessa yhteydessä avautunut kuunteluaikapalveluihin turhautumisestani. Sen seurauksena ryhdyin aiempaa systemaattisemmin selvittämään, mitä voisin ottaa kuunteluun maksuttomasta E-kirjasto-palvelusta. Ilahduin, kun huomasin äänikirjatarjonnan laajentuneen ja monipuolistuneen.

Tarjontaa selatessani huomasin, että Anu Patrakan Rui Santos -sarja on kokonaisuutena E-kirjaston valikoimissa äänikirjoina. Voisin siis aloittaa huoleti sarjan ensimmäisestä osasta ja luottaa siihen, että saisin aikanaan kuunneltavakseni kaikki osat järjestyksessä, mikäli vain haluaisin.

Ja halusinhan minä. Ihastuin miltei oikopäätä niin sympaattiseen Ruihin kuin karheanidylliseen Portoonkin. Dourojoen partaalle rakennetun kaupungin kukkulat portaineen ja joen yli kurkottavat komeat sillat olisi mahtavaa päästä joskus itse kokemaan. Lasi hyvää portviiniä ilta-auringossa kylpevällä terassilla…

Rikosetsivä Rui Santos vetää väkivaltarikosten tutkintaryhmää Porton poliisilaitoksella. Santos on pidetty ja arvostettu pomo. Hänen ryhmänsä ytimen muodostavat luotettava vanhempi konstaapeli Pedro Silva, joka on myös Ruin hyvä ystävä, sekä kaunis ja älykäs, työssään erinomainen nuorempi konstaapeli Rita Pereira. Myös piparminttupurukumia ahkerasti jauhavalla oikeuslääkäri Sandra Sardinhalla on oma tärkeä osuutensa rikosten selvittelyssä.

Rui Santos on sarjan alussa poikamies, jolla kyllä on yhden yön seikkailuja, mutta joka ei varsinaisesti kaipaa vakituista parisuhdetta. Osansa tässä lienee Ruin karuilla, traumaattisilla lapsuudenkokemuksilla. Hän on menettänyt äitinsä nuorena, eikä kuva avioliitosta ole vanhempien esikuvan perusteella mitenkään kannustava. Rui kasvoi aikuiseksi setänsä viinitilalla ja on nyt myös kyseisen tilan perijä. Ajatus viininviljelijäksi vetäytymisestä tuntuu kuitenkin olevan etäinen, miltei mahdoton. Verenperintö vilahtelee kuitenkin sen verran, että Rui keräilee antaumuksella portviinejä ja on niiden melkoinen asiantuntija.

Rui Santos -sarja on päähenkilöidensä eli Ruin ja hänen pienen tiiminsä yksityiselämien käänteiden osalta jatkuvajuoninen, joten jos haluaa seurata vaihe vaiheelta Ruin ja Rita Pereiran keskinäisten välien kehittymistä, kannattaa sarja lukea järjestyksessä. Rikosjuonet ovat kuitenkin täysin itsenäisiä ja ratkeavat aina kunkin osan lopussa.

Sarjan jokaisessa osassa on mukana suomalaiskytkös. Vahvimmillaan se on ensimmäisessä osassa Huomenna sinä kuolet, jonka ensimmäinen uhri on kaunis suomalainen Johanna. Nainen on naimisissa portugalilaisen maatilan omistajan kanssa. Maatila sijaitsee pienessä maalaiskylässä Porton liepeillä. Tapahtumat käynnistyvät, kun Johanna löytyy surmattuna maatilaan kuuluvan maissipellon laidalla olevasta vesialtaasta.

Kuolet vain kahdesti -dekkarissa yksi keskeisistä epäillyistä on suomalainen kiinteistönvälittäjä. Suomalaisten osuus hiipuu vähitellen sivuun sarjan edetessä, mutta on kuitenkin mukana aina edes pienen silmäniskun verran.

Anu Patrakka on miettinyt Rui Santos -sarjan konseptin siis huolellisesti. Ensinnäkin päähenkilö on sympaattinen, hänessä on tiettyä rosoa, mutta häneen ei liity liiallista ongelmissa rypemistä tai rasittavia pakkomielteitä (Rui harrastaa pyöräilyä, mutta se asia lähinnä vain mainitaan eikä muistaakseni edes kaikissa kirjoissa). Itse asiassa Patrakka toteaakin Dekkaribrunssi-podcastissa itsekin kyllästyneensä Ruin kunnollisuuteen ja aloittaneensa siksi uuden sarjan uuden päähenkilön kera.

Tapahtumapaikkana Portugalin Porto lähiympäristöineen on nappivalinta. Kartalta katsoen Portugali on niin kaukana Suomesta kuin Euroopassa on mahdollista, joten miljöö on lukijan kannalta eksoottinen ja kiehtova. Portugalissa asuva kirjailija tuntee kohteensa loistavasti ja avaa dekkareissa maan ihmisten elämäntapaa, kulttuuria ja maisemia mielenkiintoisesti. Kuten sanottu, matkakuume sarjan parissa kyllä pahenee!

Rui Santos -sarja ei ole varsinaista cozy crimea, vaikka väkivallalla ei mässäillä eikä iljettävyyksiä juuri kuvailla. Patrakka on antanut lupauksen, että hänen kirjoissaan eivät lapset tai eläimet joudu rikosten uhreiksi. Ilmankin saadaan mielenkiintoisia ja hankalia rikoksia ratkottavaksi.

Juonenpunonnassa Patrakka on myös taitava. Usein rikos näyttää ratkeavan alkuun hyvinkin suoraviivaisesti tai sitten poliisilla ei ole mitään, mihin tarttua. Vähitellen alkaa kuitenkin käydä selväksi, että taustalla on hyvinkin monimutkaisia kuvioita. Esimerkiksi sarjan kakkososan Kuolet vain kahdesti uhri on mitä ilmeisimmin murhattu kahteen kertaan, eli on selvitettävä kaksi rikosta, joilla on sama uhri. Verratonta!

Pidän myös siitä, että vaikka Rui Santos tiimeineen jahtaa usein häijyjäkin tappajia, jotka ovat syyllistyneet kauheisiin rikoksiin, hän tai hänen alaisensa eivät ole sotkeutuneina juonikuvioihin tai joudu vaaratilanteisiin epäammattimaisen sähellyksen seurauksena.

Olin siis lukenut Nelson Monteiro -sarjaa ennen Rui Santosiin tutustumista. Melko hitaiksi osoittautuivat omat hoksottimeni, sillä tajusin miesten työskentelevän saman poliisilaitoksen saman tiimin vetäjinä vasta Rui Santos -sarjan puolivälissä, kun paikalle hurautti Ruin tiimin uusi jäsen Ana Torres upealla urheiluautollaan. Sen jälkeen olikin mielenkiintoista seurata, miten kirjailija oli suunnitellut päähenkilövaihdoksen toteuttaa. Selvisi sekin sitten aikanaan.

Kun sarjaan tutustuminen oli minulla vasta alkupuoliskollaan, avauduin niistä jo kirjasomessa. Ihmettelin vähän ääneen, miten vaikeaa oikein voi olla niin sanottu läpi lyöminen kotimaisessa dekkarikentässä. Supertähti Satu Rämö singahti dekkaritaivaalle sellaisella ryskeellä, että alta pois. Sitä menoa on ollut upeaa seurata. Temppu on siis tehtävissä ja vieläpä kaikilla mahdollisilla areenoilla ja kaikki ennätykset murskaten. Aivan mahtavaa!

Rämön Hildur-sarja ei kuitenkaan kylmän arvioinnin perusteella eroa juurikaan lukuisista muista vastaavista dekkarisarjoista (kurkkaa arvioni avausosa Hildurista täältä), ja esimerkiksi Anu Patrakan Rui Santos - ja Nelson Monteiro -sarjat pitävät sisällään lähestulkoon kaikki samat keskeiset osatekijät kuin Hildur-sarjakin. Niinpä totesin ja totean edelleenkin, että jos Hildurit on jo aikaa sitten luettu eikä samantyylistä tahdo löytyä, ota Huomenna sinä kuolet luettavaksi tai kuunneltavaksi. Tuskin ainakaan petyt.

Tätä juttua valmistellessani kuuntelin Suomen dekkariseuran Dekkaribrunssi-podcastin, jossa Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Päivi Remes haastattelee kirjailija Anu Patrakkaa.

Rui Santos -sarja:

Huomenna sinä kuolet
Myllylahti 2017.

Kuolet vain kahdesti
Myllylahti 2018.

Syyllisyyden ranta
Into 2019.

Totuuden portaat
Into 2020.

Häpeän auki
Into 2021.

Katumuksen kallio
Into 2022.