Koskaan ei tosiaan
kannattaisi sanoa ei koskaan. Lokakuussa vuonna 2012 tulin julkisesti sanoneeksi, etten varmasti koskaan lue yhtään Kalle Päätalon teosta. Nyt olen lukenut tai oikeammin kuunnellut
yhden, nimittäin Ihmisiä telineillä
-teoksen. Pidin siitä.
Ihmisiä telineillä on Päätalon vuonna 1958 ilmestynyt esikoisromaani. Siinä päähenkilönä
on Mauno Joensivu -nimen rakennusmestari, joka vetää kerrostalotyömaata
Tampereella joskus 1950-luvulla. Romaani kertoo rakennustyömaan etenemisen
perustuskuopan kaivuusta ensimmäisten asukkaitten sisään muuttoon asti. Samalla
seurataan Joensivun yksityiselämän vaikeaa murrosta. Meneillään on kipeä
avioero vaimosta, mutta löytyy myös uusi rakkaus odottamattomasta suunnasta.
Mauno Joensivun ja Kalle
Päätalon omassa elämässä on monia yhtymäkohtia, eikä liene mikään salaisuus,
että Päätalo on ammentanut paljon omasta elämästään jo tässä
esikoisteoksessaan. Joensivu on noussut köyhästä ja vaatimattomasta taustasta
omin voimin keskiluokkaan, jossa ei kuitenkaan oikein tunnu täysin viihtyvän.
Joensivu on perikunnollinen mies, jolla on vain yksi heikkous: naiset. Syy
katkeraan avioeroonkin on Joensivun oma uskottomuus, jota hän ei koeta salata.
Toisaalta erossa tuntuu miestä eniten riipovan omin käsin rakennetusta omakotitalosta
luopuminen, vaikka senkin hän luovuttaa omaa kunnollisuuttaan. Hän kun katsoo
olevansa sen vaimolleen velkaa.
Rakennustyömaan eteneminen
rytmittää romaania mukavasti. Päätalo kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti eri
työvaiheita. Hän tulee tehneeksi huomioita siitä, miten jo tuolloin monet
ammattikunnat rakennuksilta olivat kadonneet koneiden myötä. Murros on edelleen
menossa romaanin tapahtumahetkellä. Muurareiden repsikoina toimivat naiset
esimerkiksi ovat jo väistyvää ammattikuntaa, vaikka heitä vielä Joensivun
palkkalistoilla onkin. Näiden henkilöiden kautta Päätalo kertoo monta
koskettavaa tarinaa.
Kirjan alussa rakennustyö on
jo vastatuulessa, kun yksi pilarimontuista osoittautuu hankalaksi kaivaa
vetiseen maahan. Joensivu laskeutuu itse kuoppaan ja kaivaa sen henkensä
kaupalla lunastaen näin avainhenkilöiden kunnioituksen työmaalla.
Oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja rauhallisuus ovat Joensivun keskeisiä
luonteenpiirteitä, joita myös hyväksikäytetään tarinan mittaan. Liikaa ei
kuitenkaan kannata Joensivunkaan hermoja koetella, sillä suuttuessaan hän on
vaarallinen mies. Vastuu isosta työmaasta painaa miehen harteita, eikä
tilannetta helpota tieto rakennusliikkeen taloudellisista vaikeuksista. Oman
mausteensa tuovat vielä ammattiliitot tai oikeammin niiden yli-innokkaat
edustajat, jotka Joensivun näkökulmasta lähinnä koettavat hankaloittaa kaikkea
mahdollista. Myös kieroilevat alihankkijat tuottavat paikoin tuskaa.
Kuten sanottu, fuskasin sen
verran, että kuuntelin tämän ensimmäisen Päätaloni äänikirjana. Tuskin olisin
koskaan perinteisessä kirjamuodossa tullut tähän tarttuneeksi, mutta Kai
Lehtinen lukijana sai minut lopullisesti houkutelluksi tämän kirjan pariin.
Lehtinen onkin lukijana vallan upea! Mutta tunnustettava on, että nyt ymmärrän
varsin hyvin, miksi niin monet ovat vannoutuneita Päätalo-faneja. Teoksessa on
tiettyä vastustamatonta imua. Realistisuus on hiottu lähes huippuunsa, mutta
silti tarina eteni mukavasti. Rakenne oli suunniteltu taiten. Rakennustyömaan
tapahtumat ja yksityiselämän nousut ja laskut vuorottelevat ja pitävät romaanin
hengittävänä. Aiheet ja näkökulmat ovat myös hyvin perimiehisiä, joten ei ihme,
että erityisesti miehet ovat kirjailijan tuotantoon viehtyneitä.
Päätalon tuotantoon
perehdytään parhaillaan menossa olevassa Iijoki-kimppaluvussa, jota vetää Kirjavan kammarin Karoliina. Lukuhaaste on vasta alkumetreillään, joten mukaan ehtii
vielä hyvin. Itse en sentään tähän lähtenyt mukaan, vaikka yllytyshullu
olenkin.
Tämän Ihmisiä telineillä on
lukenut myös Kirjasfäärin Taika, jonka kanssa sovimme samanaikaispostauksesta.
Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Gummerus 1958. Äänikirja 16 CD:tä, lukija Kai
Lehtinen.
Lainattu kirjastosta.
