torstai 27. lokakuuta 2016

Kirsin kirjanurkka Cisionin listalla!

Aito Kirjabloggaaja-rintaneula kirjarientoja varten!

Onpa ollut melkoinen päivä! Työstä tullessa pää oli tuttuun tapaan kuin linkouksen jäljitä (pidän työstäni kovasti ja se on todella mielenkiintoista, mutta ilmassa on päivittäin niin paljon erilaisia juttuja, että välillä melkein heikottaa). Mutta työkiireiden keskelle kilahti heti kymmenen jälkeen onnitteluviesti media-alalla työskentelevältä ystävältä. Cision Finland oli laittanut tuoreimmasta blogilistauksesta kertovan mediatiedotteensa jakoon. Tästä on kyse:

Tänään alkavien Helsingin kirjamessujen kunniaksi listasimme Suomen top10 kirjallisuusaiheiset blogit.  Kärkeen kiilasi tänä vuonna haaveilun sekä kirjat lempiharrastuksikseen ilmoittavan Katjan luotsaama ”Lumiomena”, seuraajinaan ”Kirsin kirjanurkka” ja ”P.S. Rakastan kirjoja”. Alla listattujen blogien mukaansatempaavien kirja-analyysien avulla löydätkin juuri sen kiinnostavimman opuksen yöpöydälle!





Kirsin kirjanurkka



Ihan mahtavaa! Onnittelut vielä tätäkin kautta kaikille ihanille bloggaajakollegoille, jotka tänä vuonna kipusivat listalle. Erityislämpöiset onnittelut Lumiomena-blogin Katjalle, joka ansaitusti ja odotetusti nappasi ykkössijan! Oma sijoitukseni kakkostilalle tuntuu edelleen lähinnä käsittämättömältä. Miten sijoitukset sitten on ratkottu? Siitä lainaus listaajan sivuilta:

Cisionin top-blogit listataan kerran kuukaudessa vaihtuvasta aihepiiristä. Aiempiin listauksiin voi tutustua Cisionin verkkosivuilla.

Cisionin top-blogilistaus perustuu seuraaviin arviointikriteereihin:
Onko kyseessä blogi? Cisionin määritelmän mukaan blogin tunnistaa kolmen ominaisuuden perusteella: sen sisältö on käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, sisältöä luovat yksilöt tai tunnistettavien yksilöiden joukko ja sisältö on käyttäjien kommentoitavissa.

Minkä maalainen blogi on ? Cision määrittelee blogin kotimaaksi sen, missä sen kirjoittajan voidaan olettaa asuvan. Jotkut sivut käyttävät .fi-verkkotunnusta, toiset paikannetaan kielen perusteella.

Onko kyseessä top-blogi? Blogin sijoitukseen listauksessa vaikuttavat lukijoiden määrä, someaktiivisuus ja blogiin tehtyjen viittausten todennäköisyys muualla verkossa (esimerkiksi hakukoneiden hakutuloksissa tai Twitterissä).

Cisionin menetelmässä painotetaan erityisesti aktiivisuutta blogissa sekä somessa ja kommentteja. Lisäksi top 10 -blogien osalta arvioidaan päivitystiheyttä, päivitysten lukumäärää sekä bloggaajan ja lukijoiden välistä vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksen laajuutta arvioimme paitsi blogin kommenteista myös blogin ulkopuolella, kuten Twitterissä ja Facebookissa, käydystä keskustelusta. Kehitämme jatkuvasti sosiaalisen median tutkimusmenetelmiämme sekä arvioimme uusia mittareita ja tietolähteitä. Pyrimme mittauksissa mahdollisimman täsmälliseen lopputulokseen.


Sijoittuminen listalle ja vieläpä sen kärjen tuntumaan lämmittää mieltäni kovasti. Kuten tuosta yltä käy ilmi, ansio ei suinkaan ole minun, vaan teidän kaikkien, jotka jaksatte käydä blogiani lukemassa ja kommentoimassa, olette rekisteröityneet lukijoiksi, käytte tykkäämässä, kommentoimassa ja jakamassa juttujani blogin Facebook-sivulla, Twitter-tilillä sekä Instagramissa. Ilman teitä tässä koko touhussa ei olisi mitään mieltä.

En listasijoituksesta huolimatta osaa ajatella tätä rakkainta harrastustani myöskään minkäänlaisena mitattavana kilpalajina, vaan näen listan lähinnä tunnustuksena kaikille kirjablogeille ja niiden lukijoille. Kirjoista ja kirjallisuudesta puhuminen ovat minulle elintärkeitä, samoin tämä kaikki blogiin liittyvä yhteisöllisyys. En tavoittele blogillani mitään taloudellista hyötyä, mainetta tai kunniaa, vaan se on kanava kertoa minulle tärkeistä asioista toisille samoista asioista kiinnostuneille.

Tämä uutinen sydämessä on aivan mahtavaa lähteä huomenna töiden jälkeen kohti Helsingin kirjamessuja, joiden parissa vietän myös koko lauantain. Kirjaihmisen joulu ON lokakuussa, ja moneen kertaan! Pysykäähän kanavilla!




Timo Saarto: Vesimiehen aika



Timo Saarron esikoisdekkarista Vaitelias poika (Karisto, 2011), jota en valitettavasti ole lukenut, käytetään termiä nostalgiadekkari. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin, eli aikaan, jonka vielä moni lukijoista saattaa ihan omakohtaisesti muistaa. Historiallisen dekkarin tapahtumat taas sijoittuvat kauemmas menneisyyteen, vaikkapa 1920-luvulle, lukijan muistin ulottumattomiin?

Vesimiehen aika on omasta näkökulmastani näiden kahden alagenren välimaastossa, sillä vuodesta 1970 en kovin paljoa vielä muista, mutta jotakin sentään. Kirjan toisesta aikatasosta 1940-luvun puolivälistä sen sijaan en voi muistaa yhtään mitään. Vesimiehen aika on Saarron toinen dekkari, ja siinäkin rikosta tutkii poliisi Albert Vaara, joka on tuttu lukijoille jo edellisestä kirjasta. Aikaa on siis kuitenkin kulunut melkoisesti teosten välissä, toistakymmentä vuotta.

Pilvenpolton avulla sisäistä itseään etsivä kaunis Erja tapaa Natsalla entisen poikaystävänsä Jaken. Pari on eronnut jo muutama vuosi aiemmin, mutta tunteita tuntuu olevan edelleen. Jake on kuitenkin liukunut jo syvälle huumemaailmaan. Illan tuoksinassa Erja kadottaa Jaken silmistään, mutta sattuu paikalle silminnäkijäksi, kun Jake tapetaan puistossa myöhemmin samana iltana. Pahaksi onneksi myös tappaja näkee Erjan. Henki kurkussa Erja pakenee kotiinsa, mutta tappaja on hänen kintereillään.

Myös Jaken ystävä Beatson on saanut samana iltana uhkailuja Natsalla. Beatsonin yksityisbisneksiä pilvikaupan liepeillä ei katsota hyvällä astetta kovempien tekijöiden suunnalta. Beatson saa mielestään oivallisen idean. Hän tuo satonsa Erjan luo turvaan! Samalla voisi päästä lähikosketukseen ihastuksensa kanssa. Erja saa siis peräänsä tappajan lisäksi vielä huumerikollisia ja jonkun muunkin, joka on pitänyt Beatsonia silmällä. Erja tuntee syystä olonsa turvattomaksi, varsinkin kun ison asunnon muut asukkaat ovat lähteneet kokeilemaan kommuuniasumista Porkkalaan vanhalle huvilalle.

Tapahtumia seurataan useasta näkökulmasta, mikä kirjan alkupuolella tekee siitä jonkin verran sekavan oloisen. Avuksi on tosin laadittu henkilöluettelo, josta selviävät lukijallekin henkilöiden väliset kytkökset. Poliisi tutkii tietysti Jaken tappoa, ja poliisilaitoksen henkilösuhteita ruoditaan jonkin verran. Vaaran tiimiä keikuttaa nuori tulokas Osmo Kiikala, jolla on omintakeiset ja jonkin verran hämäräperäiset tapansa edetä urallaan. Vaaran luottoalainen Olli Jalava sen sijaan tuntuu menettäneen otteensa työhön, mikä huolestuttaa ja kummastuttaa esimiestä.

Saarron esikoista kiiteltiin huolellisesta ajankuvasta, eikä siitä löydy moitteen sijaa tässä toisessakaan teoksessa. Helsinkiläisnuorten yritykset päästä sisälle hippiaatteeseen ja -elämäntapaan ovat vilpittömyydessään liikuttavia. Poliisityötä kuvataan myös hyvin realistisen oloisesti antamatta mitään turhan ruusuista kuvaa. Helsingissä poliisi kärvistelee loputtomien tilaongelmien kanssa. Henkilöresurssia tuntuu olevan, mutta työtiloja ei. Samaa kopperoa käytetään yhdessä ja vuorotellen, mikä ei ole kovin tuottavaa sekään. Asuntopula ja muutkin sodan jäljet ovat edelleen kaupungissa nähtävissä, jos vain osaa katsoa.

Vaiteliaassa pojassa on mukana myös yliluonnollinen elementti, mutta tässä Vaara-sarjan toisessa osassa siitä on luovuttu. Onneksi, voisi sanoa, sillä harvoin dekkari ja maaginen realismi sopivat yhteen. Juoni on monipolvinen ja tiivistyy mukavasti loppua kohden, ja toimintaa on riittävästi. Kelpo nostalgiadekkari.

Timo Saarto: Vesimiehen aika
Karisto 2015. 308 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.


tiistai 25. lokakuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kylmä syli



Mies oli kävellyt joen rantaan, paikkaan jonka hän tiesi hyvin entuudestaan. Jokavuotinen levottomuus oli jälleen vallannut hänet, sama tunne joka oli tullut niin monena talvena aikaisemminkin. Vaikka hän tiesi että tulisi vielä kärsimään ja kierimään katumuksessa, hän ei voinut mitään jääkylmän veden kutsulle. Joen synkkä vesi veti häntä puoleensa kuin magneetti. Kun mies hiljentyi veden ääreen kuuntelemaan, se tuntui kuiskivan hänelle. Pyytävän häneltä lisää. --- Hän naurahti itsekseen ja laittoi kädet ristiin rinnalle. Kun hän vilkaisi uudestaan hennosti väreilevään veteen, sieltä katsoi takaisin pyöveli.

Sarjamurhaajiahan on tunnetusti vain Amerikassa ja jossain muualla ulkomailla, ei meillä lintukoto-Suomessa. Vaan kaikki voi olla toisin, jos maailmaa katselee dekkarikirjailijan silmin. Ensin Simo Hiltunen kirjoitti oman näkemyksensä perhesurmista Lampaanvaatteissa -dekkarissaan, ja nyt Christian Rönnbacka näyttää Kylmässä sylissä, mitä voi olla suomalaisten nuorten miesten hukkumiskuolemien ja katoamisten takana. Aika karmivaa. (Muokattu noin vuosi jutun kirjoittamisen jälkeen: Suomessa on kuin onkin juuri tällaisia tappajia!)

Joulukuun alun hyisessä säässä katoaa porvoolainen nuorukainen matkallaan kotiin pikkujoulujuhlista. Hätääntynyt kihlattu tekee katoamisilmoituksen, ja poliisi päättelee, että poika todennäköisesti makaa Porvoonjoen mustan veden alla. Se kun on valitettavan todennäköinen selitys vastaavissa tilanteissa. Sitten toinen nuori mies joutuu vedenvaraan öisellä joella. Silminnäkijät kertovat poliisille, että paikalta näytti poistuvan kummallisesti käyttäytynyt läpimärkä mies. Vienot hälytyskellot alkavat soida komisario Antti Hautalehdon mielen perukoilla. Hukuttaako joku tahallaan nuoria miehiä?! Heiveröisen todistusaineiston varassa on vaikea jatkaa tutkimuksia, eikä oikein johtolankojakaan ole.

Lukija tietää jälleen hitusen enemmän ja aiemmin kuin poliisi, koska tapahtumia seurataan välillä murhaajan ja tahtomattaan vyyhteen sekaantuvien muiden rikollisten näkökulmasta. Antti joutuu itsekin taistelemaan hengestään hyisessä Porvoonjoessa, eikä tekijää silti vielä saada nalkkiin. Tarvitaan koko joukko sitkeää poliisityötä, vainua ja ennen kaikkea mielettömän hyvää (tai tekijän näkökulmasta huonoa) tuuriakin, että jäljille lopulta päästään. Harmillisen vähälle Rönnbacka jättää kuitenkin tekijän motiivin tai edes psyyken analysoinnin. Jotain perustelua sairaalle pakkomielteelle kuitenkin kaipaisin. Tyypin taustat vaikuttavat melkoisen kiinnostavilta, joten miksi on nyt jäänyt juttu vähän puolitekoiseksi.

Työrintamalla ei Hautalehdolla muutenkaan pyyhi kovin kaksisesti. Antin komisarionpesti on määräaikainen, ja kirjan mittaan alkaa vaikuttaa siltä, että jatkotoiveet saa heittää. Yksityiselämässäkin on pomppuista. Suhde Leenan kanssa vaikuttaa toimivalta ja vähän enemmänkin, mutta sitten Leena yllättäen toimii täysin epäloogisesti (ihan näin arvaamattomia naiset sentään eivät ole!) ja Antti-parka on ymmällään.

Kylmä syli on siis neljäs osa Antti Hautalehto -sarjaa. Olen pitänyt sarjasta kovasti, ja pidän sitä edelleen piristysruiskeena suomalaisessa (mies)dekkarigenressä, vaikka kirjan alun lupauksia Rönnbacka ei ihan pysty loppuhuipennuksessa tällä kertaa lunastamaan. Hieman jäi lopusta turhan kiireen jälkimaku. Kuukausi tai pari lisäkirjoitus- tai sulatteluaikaa ei ehkä olisi ollut Kylmälle sylille pahitteeksi? Antti Hautalehto on kuitenkin tullut jollei jäädäkseen niin kuitenkin pidemmäksi aikaa meitä lukijoita viihdyttämään.

Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Bazar 2015. 317 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen

Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää

torstai 20. lokakuuta 2016

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus



”Ropposen järjestyksessä toinen dekkari on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.” 

Näillä sanoilla on perusteltu vuoden 1991 Vuoden johtolanka -palkinnon myöntämistä Markku Ropposen dekkarille Kuolemanuni (Tammi, 1991).

Kuhala ja vapaa pudotus (Tammi, 2015) on Ropposen kahdeskymmeneskolmas rikosromaani ja Kuhala-sarjan osa numero neljätoista. Palkintolautakunnan taannoiset perustelut sopisivat siihenkin vallan mainiosti tuota rakenteellista tiiviyttä lukuun ottamatta.

Ropponen on ansioitunut ja monipuolinen kirjailija ja dekkarigenressä siis todellinen vanha tekijä, mutta Kuhala ja vapaa pudotus on kuitenkin vasta toinen koskaan hänen tuotannostaan lukemani teos. Edellinen kosketus välillämme on ollut vuoden 2006 alussa lukemani Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004), joka on sarjan kolmas osa. Siitä olen merkinnyt itselleni muistiin muun muassa näin: ”Kuhala on entinen poliisi, nykyään yksityisetsivä. Hän on eronnut ja nykyinen tyttöystäväkin yrittää ottaa etäisyyttä muuttaessaan viran perässä Jyväskylästä Espooseen. Kuhala ei ole fyysisesti kovin kaksisessa, jos ei huonossakaan kunnossa. Viina maistuu, mutta melko kohtuudella.”

Kovin paljon ei Kuhalan elämässä tunnu vuosikymmenessä tapahtuneen. Entinen poliisi toimii edelleen Jyväskylässä yksityisetsivänä. Mies elelee poikamiehenä koiransa Hipun kanssa, joskin jonkinlainen seurustelusuhde on olemassa rikoskomisario Saimi Kaakonkulman kanssa. Haddington House -viskiä kuluu, samaten erilaisia psyykelääkkeitä, joita Kuhala joutuu hakemaan psykiatrilta pitääkseen päänsä jotenkin kasassa. Kuuttakymmentä likenevällä miehellä on jos jonkinlaista fyysistäkin vaivaa, mutta rikollisten perässä sentään jotenkuten pysytään, vaikka juonenkäänteet edelleen ovat paikoin absurdeja.

Ropposen kirjoitustyyli on omintakeinen. Kieli on tosiaan hallittua ja paikoin positiivisella tavalla runollistakin oivaltavine kielikuvineen. Huumori on läsnä tarinassa monella tasolla, myös kielellisellä, mutta mitään kuoliaaksi naurattamista ei tavoitella, vaan huumori pysyy aisoissa. Samalla kerronta on omalla tavallaan hyvin eleetöntä. Hyvä esimerkki on aivan kirjan alkusivujen tapahtuma. Kuhala saa soiton vanhalta tietolähteeltään Hinkulta. Mies pyytää epätoivoissaan apua Kuhalalta, joka ei oikein ota avunpyyntöä tosissaan. Kuhala päättää kuitenkin ajaa itselleen outoon Venykekujan osoitteeseen katsomaan, mistä on kyse:

Kuhala kääntyi. Hinku mätkähti asfalttiin yläilmoista. Vapaan pudotuksen imakka rusahdus soi Kuhalan korvissa vielä sen jälkeen, kun juttu oli ratkennut.

Poliisi pitää Hinkun putoamista itsemurhana, mutta Hinkun veli on toista mieltä ja palkkaa Kuhalan tutkimaan tapausta. Tarkastaessaan Hinkun asuntoa erään purettavaksi tuomitun omakotitalon yläkerrassa Kuhala törmää toiseen ruumiiseen. Jyväskylä tuntuu melko väkivaltaiselta seudulta! Eikä ruumiiden kertyminen suinkaan jää tähän.

Kuhalalla ei ole mitenkään lämpimät välit Urhonkadun väen kanssa, kuten hän poliisia kutsuu. Edes Saimi ei anna vihjeitä siitä, mitä poliisi tahollaan tekee. Kuhalan tutkimukset polkevat lähinnä paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän on saanut peräänsä uhkailijan. Joku arvelee selvästikin, että Kuhala tietää liikaa. Mitä ja mistä, siitä Kuhalalla ei tunnu olevan oikein ajatusta. Kaveriksi tutkimuksiin Kuhala saa kirjailijaystävänsä Kanen. Miehet seuraavat johtolankaa, joka vie heidät absurdiin seikkailuun Sukevan vankilan tienoille savolaismetsiin. Tämä sivuhaara on viihdyttävä mutta ei edelleenkään avaa itse rikosvyyhteä oikein millään lailla. Lopulta ratkaisu pusertuu esiin helpohkosti ja valitettavan epäuskottavastikin. Tosin uskottavuus ei tämän dekkarin kohdalla tunnu olevan olennaista.

Kuhala vaikuttaa oikein sympaattiselta tyypiltä ja hänen tutkimansa tapaukset mukavan kierteisiltä, joten olisi mukavaa ehtiä lukea vaikka koko sarja alusta asti läpi. Myös Ropposen muut dekkarit alkoivat kiinnostaa uudella tavalla, tuo Johtolanka-palkittu nyt ainakin.

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus.
Tammi. 373 s.

 Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.


Otto Kuhala -sarja:

Puhelu kiusaajalta. Tammi, 2002
Kuhala ja musta juhannus. Tammi, 2003. 
Kuhala ja viimeinen kesävieras. Tammi, 2004. 
Linnut vaikenevat, Kuhala. Tammi, 2005. 
Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo. Tammi, 2006. 
Kuhala ja kuoleman hipaisu. Tammi, 2007. 
Suruaika päättyy, Kuhala. Tammi, 2008. 
Kuhala ja hautausmaan risteys. Tammi, 2009. 
Kuhala ja kevään ensi ruumis. Tammi, 2010. 
Kuhala ja vanginvartijan mandoliini. Tammi, 2011. 
Kuhala ja yöjuna. Tammi, 2012. 
Kuhala ja jokimurhat. Tammi, 2013. 
Kuhala ja tuomitut. Tammi, 2014. 
Kuhala ja vapaa pudotus. Tammi, 2015.
Kuhala ja isku Helsingissä. Tammi, 2016

tiistai 18. lokakuuta 2016

Sanna Vaara: Maa kutsuu!





Blogissani on lähes kuuden vuoden aikana ilmestynyt miltei 900 tekstiä. Tämä tänään julkaistava juttu on kolmas jonkun muun kuin itseni kirjoittama. Vierailevana kirjoittajana toimii tällä kertaa siskoni, jolle tehtävä ei ollut uusi. Marjut on kirjoittanut aikaisemmin  Raili Ojala-Signellin kirjasta Yksin tein tieni viitat. Tällä kertaa sain puhuttua hänet ympäri kirjoittamaan jutun vaellusaiheisesta romaanista, koska hän itsekin harrastaa vaeltamista. Minä en.

***

Maa Kutsuu! -romaanissaan kirjailija Sanna Vaara kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan ensimmäiseen vaellusmatkaan valmistautumisesta ja vaelluksesta Lapin erämaassa. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä yksin erämaan haasteista, vaan osallistumisesta yhdessä vajaan kahdenkymmenen muun vaeltajan kanssa järjestettyyn vaellusretriittiin Muotkatunturin erämaa-alueella.

Romaanin punaisena lankana on vaeltajan oman mielen avartaminen sekä erilaisten tunteiden julkituominen ja käsitteleminen erämaan avarissa maisemissa. Sielunmaisemien kuvaukset ovat tulosta luonnon avaruudellisuudesta ja yhteisöllisyyden haasteista sekä kirjailijan omasta halusta ja suostumisesta päästä pois entisestä arjestaan. 

Kirjoittaja tuo vaiherikkaasti esille vaellukseen valmistautumisen tuskaa, joka ei siis suinkaan ole yksinkertainen juttu, sillä matkaan lähtijä joutuu pohtimaan jopa hengissä selviytymistä erämaassa ja erityisesti sitä, mitä pitää ottaa vaellukselle mukaan. Taakseen pitää myös uskaltaa jättää tuttu ja ”kauhean” turvallinen arki.

Kirja ei jätä lukijaa kylmäksi, sillä vaellusmatka on kirjailijalle yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerronta on tältä osin rohkeaa. Se ilmenee kirjailijan konstailemattomasta suoruudesta tuoda ajatukset ja pohdinnat sellaisenaan esille, jopa kaikessa pikkumaisuudessaankin.  Kerrontatyyli on humoristista ja hersyvää olematta kuitenkaan vakavien asioiden äärellä millään tavalla ristiriitaista. Kyllähän siinä huumoria tarvitaan, kun yhteisöllisellä vaelluksella koetaan yhdessä muun muassa ruoan laittoa, omien ja toisten vaivojen selvittelyä, jättifinnistä selviytymistä, wc-huoltoja, retriittiin kuuluvia rituaaleja, yhteisiä keskusteluja, tunteita herättävä hierontoja, nukkumisjärjestelyjä ja jopa jonossa kävelemisen haasteita.

Tarina huipentuu yllättävällä tavalla kirjan lopussa. Vasta vaelluskertomuksen päätyttyä
kirjailija tuo epilogissa ytimekkäästi esille oman lapsuutensa, äidin traagisen kuoleman ja vieraaksi jääneen isäsuhteen kokemuksiaan. Kirjailija myös kohtaa isänsä kaikkien kokemustensa jälkeen. Kirjan lopputulema on, ettei isän kohtaaminen olisi onnistunut ilman vaelluksen antia.

Avoimeksi jää, lähtikö kirjailija tietoisesti hakemaan vastauksia tietyille sisäisille kokemuksilleen ja ahdistuksilleen vai tuottiko vaellusmatkan anti vasta jälkikäteen ymmärryksen omista sisäisistä lukoista. Niin tai näin, lukijalle kirjan kerronta ja loppuhuipentuma voivat parhaimmillaan herättää uusia kysymyksiä ja pohdintoja omien sielunmaisemien tutkailutarpeisiin. Kirja on hyvä opas omien mukavuusrajojen ulkopuolelle menemiseen. Sinne on yksinkertaisesti uskallettava mennä, jotta pystyy näkemään omaa tilannettaan uudessa valossa ja toimimaan uudella tavalla. Se taas lopulta voi helpottaa todella paljon omaa elämää.


Kirja ei missään nimessä ole tekninen vaeltamisen vaellusopas, vaan oiva opas siihen, miten luonto ja erämaan lakeudet sekä yhteisöllisyys mahdollistavat oman sielunmaiseman avartamisen.

- Marjut Sampinen

Sanna Vaara: Maa kutsuu!
Sammakko 2016. 172 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Kiitos tekstistä vierailevalle kirjoittajalle!

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä XII: Kaa - Kiv



Kirjahyllysarjani etenee tänään (iltamyöhään vasta, anteeksi) k-kirjaimeen. Koska k:lla alkavien kirjailijoiden teoksia on kertynyt lähes kaksi hyllymetriä, päätin jakaa homman kahtia. Niinpä siis tänään ruodimme osuuden Kaa – Kiv eli Kaariniemestä Kiveen mennään.

Hyvinkin perinteistä on meno tälläkin sektorilla, eli hyllyyn on kertynyt koko joukko lukemista vielä odottelevia teoksia, tukevia klassikoita (joista jonkin olen lukenut, toista taas en ehkä koskaan luekaan) sekä uudempia jo ainakin kertaalleen luettuja suosikkeja.

Vanhoihin rakkauksiin ja klassikoihin lukeutuvat Aleksis Kivi ja Aino Kallas. Kummaltakin olen onnistunut hankkimaan niteet, jotka pitävät sisällään ulkomuotoaan enemmän. Kiven Teokset on kattava: ”Tämä nide sisältää kaikki Aleksis Kiven suomen kielellä kirjoittamat kaunokirjalliset teokset, ei kuitenkaan runojen toisintoja.” Kuvakin paljastaa, että tämä opiskelijan niukasta budjetista hankittu teos on ollut myös ahkerassa käytössä. Seitsemän veljestä omistan muuten myös äänikirjana, ja suosittelen sitä(kin) lämpimästi!

Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista -romaanissa Inkeri viettää paheksuttua laiskaa elämää ensin neitona, sitten rouvana, ja lukee Aino Kallaksen Barbara von Tisenhusenia.. Pakkohan sitä oli ottaa selvää, mistä oli kyse. Kerrasta oli menoa se. Edelleen Kallaksen novellit ovat vaikuttavia, ja romaanitkin voisin taas lukea. Mikä kieli! Mikä kirjailija! Valituissa teoksissa mukana ovat Katinka Rabe, Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi, Sudenmorsian ja joukko novelleja. Kaikki novellit eivät siis ole kansien välissä, joten aiemmin hankittua Lähtevien laivojen kaupunkia en ole raaskinut poistaa, vaikka ne ovat osittain päällekkäiset.

Uudempia suuria kirjallisia rakkauksiani ovat Tommi Kinnunen ja Katja Kettu. Kinnusen Neljäntienristeyksen olen sekä lukenut että kuunnellut äänikirjana, samoin Ketun Kätilön. Rasitan tilaisuuden tullen kirjailijoita kerjäämällä signeerauksia kirjoihin. Niinpä sekä Neljäntienristeys että Lopotti ovat hyllyni aarteita nimmareineen, samoin Ketun Pimppini on valloillaan ja Fintiaanien mailla (joka on vielä niin uusi hankinta, ettei ole päätynyt hyllyyn asti ja kuvaan). Kummankin tuotantoa odotan tulevan lisää, joten k-hyllyni tulee vielä paisumaan!

Kirjailijan signeeraus on myös Riina Katajavuoren Venla Männistössä, joka sopii hyvin samalle hyllylle Kiven Teosten kanssa. Ihastuin aikanaan kovasti Katajavuoren Hevikimmoihin, ja Lahjat on myös oikein hyvä. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, joten Katajavuori on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tekijä.

Kirjahyllyn inventoiminen tällä menetelmällä on muuten yllättävän antoisaa. Kirjariveiltä tuntuu löytyvän itsellekin yllätyksiä (Ai omistan tämänkin?! Oho, noloa, tämäkin on edelleen lukematta!). Monessa kirjassa on kirjailijan signeeraus (Kiitos niistä jokaisesta, ovat aarteita!), ja muutamien väliin olen säilönyt nimikkokirjanmerkin tai jotain muuta asiaan kuuluvaa. Tällainen löytyi Kilven Alastalon salin välistä: 




***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?
***
Kaa – Kiv -hyllyni 20.4.2017:

Sari Kaarnimaa: Miesmarras
(Myllylahti, 2013), a-kpl, lukematta
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY, 2014), a-kpl, luettu
Mikko Kalajoki: Miesmuisti (WSOY, 2017), a-kpl, lukematta
Aino Kallas: Valitut teokset (Otava, 2008), ostettu, luettu
Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki
(SKS, 1913), ostettu, luettu
Katja Kallio: Yön kantaja (Otava, 2017), ostettu, luettu
Mikko Kamula: ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus), a-kpl, luettu

Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus, 2015), ostettu, lukematta
Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria (WSOY, 2009), ostettu, lukematta
Mikko Karppi: Väinämöisen vyö
(Tammi, 2007), ostettu, lukematta
Petri Karra: Pakenevat unet
(Gummerus, 2012), a-kpl (?), lukematta
Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo
(Gummerus, 2009), ostettu, lukematta
Riina Katajavuori: Hevikimmat
(Tammi, 1999), ostettu, luettu
Riina Katajavuori: Lahjat
(Tammi, 2004), ostettu, luettu
Riina Katajavuori: Venla Männistö
(Tammi, 2014), a-kpl, luettu

Milja Kaunisto: Luxus (Gummerus, 2016), a-kpl, luettu
Milja Kaunisto: Corpus (Gummerus, 2017), a-kpl, luettu
Yasunari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita (Tammi, 1998), ostettu kirjastopoistona, lukematta
Ilmari Kianto: Punainen viiva
(Otava, 1909), ostettu, luettu
Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi (Otava, 1924), ostettu. lukematta (?)
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga, 2015), ostettu, lukematta

Milla Keränen: Kapteeni (Gummerus, 2016), ostettu, lukematta
Katja Kettu: Kätilö (WSOY, 2011), ostettu, luettu
Katja Kettu: Piippuhylly
(WSOY, 2013), a-kpl, luettu
Katja Kettu: Yöperhonen 
(WSOY, 2015), a-kpl, luettu
Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi: Pimppini on valloillaan
(WSOY, 2012), a-kpl, lukematta
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi, Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
(WSOY, 2016), ostettu, lukematta
Julie Kibler: Matkalla kotiin
(Gummerus, 2013), a-kpl, lukematta
Volter Kilpi: Alastalon salissa (Otava, 1933), ostettu, lukematta
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
(WSOY, 2014), ostettu ja a-kpl, luettu
Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY, 2016), a-kpl, luettu
Henni Kitti: Elävän näköiset (WSOY, 2014), a-kpl (?), lukematta
Aleksis Kivi: Teokset
(Otava, 1984), ostettu, luettu




Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:


torstai 13. lokakuuta 2016

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)



Raisiolaisen Jasu Rinneojan tuotannosta olen aikaisemmin lukenut psykologisen trillerin Myrkyttäjä (Reuna, 2013). Sen rohkeista ratkaisuista en aivan valtavasti innostunut eikä se saanut minua tarttumaan kirjoittajan rikoskomisario Kylmäkorvesta kertovaan sarjaan, jonka kolmas osa Tuhlaajapojan meno-paluu on. Sääli, sillä kolmannen osa perusteella Rinneojan poliisidekkarit ovat oikein oivallisia.

Vetävästi lähdetään ainakin liikkeelle, sillä jo alkusivuilla työttömäksi jääneen kirjanpitäjä Mirjam Teräsvuoren pihaan toimitetaan kookas laatikko, jonka sisältä paljastuu hänen entinen pomonsa Pentti Erävaara kylmenneenä, kuten miehen rintaan isketty kinkkumittarikin todistaa. Näin kunnon dekkarin pitää alkaa! Itse olisin siis karsinut turhat alkulämmittelyt, jotka tätä kohtausta edeltävät. Samaa karsintaa olisin käyttänyt kirjan lopussa, jossa vielä rautalangasta väännetään, miten kaikki oikein menikään. Mutta pääosin siis kerronta on oikein luistavaa ja juoni kutkuttava.

Pasilan poliisitalon porukka on leppoisaa ja sympaattista. Jonkin verran väläytellään kunkin poliisin yksityiselämää, ja sarjan alusta asti lukeneille kuulumisten päivitykset avautuvat varmasti paremmin. Henkilöt ensi kertaa tapaaville he jäävät vielä ohuehkoiksi tuttavuuksiksi. Kylmäkorvella ei ole riesanaan virkaintoista pomoa eikä poliisien vähenevistä resursseistakaan mainita, mikä tuntuu yllättävän raikkaalta vaihteeksi. Aina ei tarvitse olla niin hirveän kantaaottavaa tai yhteiskunnallista.

Eläkkeelle jääneen puusepänverstaan omistajan Pentti Erävaaran ja hänen perheensä menneisyydestä löytyy synkkiä tapahtumia vaikka muille jakaa. Ensimmäinen vaimo on ammuttu kuoliaaksi omassa kodissaan viisitoista vuotta sitten. Pariskunta oli tuohon aikaan asunut erillään jo vuosia, ja Pentillä oli suhde vaimon siskon Mirjamin kanssa. Vaimon tappaja ei koskaan selvinnyt, vaikka epäillyistä ei ollut pulaa.

Vain viikkoa ennen Pentin surmaa hänen toinen aikuinen poikansa Kimmo löytyi asunnostaan kuolleena. Kimmo oli surmannut itsensä vanhalla sotilaspistoolilla, jonka olemassaolo tuntuu olevan kaikille yllätys. Sen sijaan boheemin Kimmon päätyminen itsemurhaan ei yllättänyt yhtä paljon. Mutta kuolemantapauksia on yhtä kaikki liian paljon, ja Pentin kuolema on niistä kaikkein omituisin. Miten kummassa Pentti päätyi Räyskälän mökillään puiseen kuljetuslaatikkoon kinkkumittari rinnassaan?


Kuka murhasi kenet, miten ja miksi? Siinä on komisario Kylmäkorvella alaisineen monta pähkinää purtavaksi. Sitkeä poliisityö, todisteiden seulonta ja ihmisten puhuttaminen vievät tutkintaa askel askeleelta eteenpäin, mutta lopulta asiat ratkeavat vasta, kun syylliset itse tunnustavat tekosensa. Tämä ei kenties ole aivan vakuuttavaa uskottavuuden kannalta. Juoni on niin ovela ja rikokset niin täydellisiä, että poliisi on vähällä jäädä näppejään nuolemaan!

Rinneoja on tarkoituksellisesti rakentanut Kylmäkorpi-sarjaansa jenkkiautomotiivia, eli jokaisessa kirjassa on jonkinlaisessa roolissa tyylikäs amerikanrauta. Tässä osassa se on Pentti Erävaaran silmäterä, hieno LaSalle, joka majailee Kari Erävaaran tallissa. Minulle auton rooli ei oikein auennut, mutta eipä tuo haitaksikaan ollut. Ilman olisi myös hyvin pärjätty.

Juonenkuljetus siis Rinneojalta sujuu, eikä kielenkään suhteen ole valittamista. Erityisesti dialogi soljuu mukavasti. Vain muutamissa kohdissa pysähdyin jonkin kovin muodollisen lauseen äärellä. Käyttääkö tavallinen kansalainen sanamuotoa ’hänellä ei ollut hallussaan asetta’? Tuskin. Poliisin muodolliseen jargoniin sellainen istuu, ei muiden. Mutta pääosin siis oikein sujuvaa dialogia, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää. Huumoriakin sanailussa on, mutta ei liikaa. Kelpo poliisidekkari.

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)
Reuna 2015. 287 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.



tiistai 11. lokakuuta 2016

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta



Lukijat kuulemma haluavat nykyään tietokirjoilta romaanimaista kerrontaa. Tähän kysyntään vastaa Aamulehden rikostoimittaja Tuomas Rimpiläisen tietoteos Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Rimpiläinen käy tietokirjailijan huolellisuudella läpi kuusi tunnettua suomalaista rikostapausta 1920- ja 1930-lukujen ajoilta, mutta kerronta muistuttaa vetävyydessään monin paikoin fiktiivistä tarinaa.

Messukylässä tapahtui 5.8.1924 raaka kahden miehen surma keskellä yötä hiljaisella kylätiellä. Tekijä ampui kaksi miestä autossa ja pakeni paikalta. Tutkintaa vaikeutti merkittävästi, että poliisi itse pilasi kaikki rikospaikkatutkintaan tarvittavan materiaalin: auto vietiin pois paikalta ja siivottiin ennen kuin tutkimukset alkoivat. Tapaus herätti kansallisella tasolla paljon huomiota ja sai aikaan sen, että Suomessakin alettiin kouluttaa poliiseja rikosteknisissä asioissa.

Rimpiläinen on huolella kaivanut kaiken käsittelemiinsä rikostapauksiin liittyvän materiaalin esiin ja rekonstruoi niiden avulla tapahtumat huolellisesti eri näkökulmista. Mielenkiintoista on seurata esimerkiksi sitä, miten aikoinaan rikosasioista uutisoitiin ja miten poliisi tiedotti hyvin suorasukaisesti keskeneräisestä tutkinnasta. Epäillyn maine oli lopullisesti menetetty, vaikka syylliseksi olisi myöhemmin todettu joku aivan toinen. 

Perinpohjaiseen ruotimiseen tähtäävä tyyli saa teoksen vaikuttamaan paikoin puuduttavalta, vaikka tapaukset mielenkiintoisia ovatkin. Rikokset on esitelty ikäjärjestyksessä, joten kirjaa lukiessaan voi myös vertailla menetelmien kehittymistä ja yleisen ajattelutavankin muuttumista. Surullisin on viimeinen tapaus, jossa rikos tapahtuu syyllisen mielenterveyden rajun horjumisen seurauksena. 40- ja 50-luvun alun mielisairaanhoito oli karua.

Rikostarinoita Suomesta taustoittaa mukavasti lähihistoriaan sijoittuvia puhtaasti fiktiivisiä dekkareita, kuten vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin sarjoja, jotka sijoittuvat 1920-luvun kiihkeisiin vuosiin. Huolellisesta ja ammattimaisesta toteutuksesta on annettava vilpitön kiitos, vaikka samalla omat lukumotiivit hieman mietityttävätkin. Onko oikein viihtyä oikeasti tapahtuneiden rikosten äärellä? Rimpiläinenkin on joutunut muuttamaan joitakin nimiä ihmisten yksityisyyttä suojatakseen, mutta toisaalta tapaukset ovat niin tunnistettavia, että halutessaan oikeat nimet saisi varmaankin kohtuullisen helposti selville. 

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Gummerus 2015. 384 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä XI: J-hylly



Kirjahyllyni J-osasto ei ole määrältään suuren suuri, mutta sitäkin painavampi monella tapaa. Joukossa on monenlaisia suosikkejani, ja sitten myös niitä, joita olen jossain elämäni vaiheessa pitänyt tarpeellisina hankintoina, vaikka lukeminen on ainakin toistaiseksi jäänyt pelkäksi haaveeksi.

Eeva Joenpelto on ollut suosikkikirjailijoitani jo vuosikymmeniä. Jälleen jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli kotiin, jonka kirjahyllyssä Joenpeltoa oli kosolti. Siitä taas on kiittäminen Suurta Suomalaista Kirjakerhoa, jonka jäseniin äitini ja monet muutkin lähipiirini ihmiset tuolloin kuuluivat. Hyllyssäni onkin muutama kirja isotätini perintönä juuri Joenpellon kohdalla. Kuvasta puuttuu ainakin minulle tärkein osa Joenpellon tuotannosta eli Lohja-sarja, koska se on lainassa lohjalaisella työkaverillani. Minusta jokaisen lohjalaisen pitäisi lukea Lohja-sarja, ja työkaverini on tällä hetkellä tämän kampanjani uhri.

Olen viimeksi kirjoittanut Lohja-sarjasta blogiini, kun olin kesällä katsomassa Sammatissa näytelmäversiota Vetää kaikista ovista -teoksesta. Sen olen kuunnellut myös äänikirjana. Kovasti toivon, että koko sarja jossain vaiheessa olisi saatavana äänikirjoina, sillä uudelleen lukemiseen ei taida olla muuten aikaa ihan lähitulevaisuudessa. 



Rivin toisessa päässä komeilee toisen suosikkini eli Pasi I. Jääskeläisen tähänastinen kirjallinen tuotanto. Ihastuin valtavasti Lumikko ja yhdeksän muuta -romaaniin, joka edelleen on suosikkini miehen tuotannosta. Harjukaupungin salakäytävät yltää lähelle, mutta Sielut kulkevat sateessa oli hieman liian täyteen lastattu makuuni. Uudelleen lukuun ottamista odottelee novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha. Onnistuin nappaamaan siitä kovakantisen version Sammakon kirjakaupan alekorista pari vuotta sitten. Lumikonkin ottaisin mieluusti kovakantisena hyllyyni, jos sellaisen jostain löytäisin. Sieluissa minulla on aarteena kirjailijan signeeraus.



Komea härän kuvalla somistettu signeeraus koristaa myös Jari Järvelän Särkyvää-romaanin nimiölehteä. Noloa myöntää, että teos on pian täydet kaksi vuotta nököttänyt hyllyssä odottelemassa lukuvuoroaan. Olen ollut kovin ihastunut Järvelän Metro-dekkaritrilogiaan sen anarkistisen päähenkilön ja poikkeuksellisen aiheen eli graffitien maailman takia, joten odotan Järvelän muun tuotannon kimppuun pääsemistä.

Joenpellon kaltainen ikisuosikkini on myös Maria Jotuni, jonka tuotantoa olen lukenut paljonkin mutta jonka teoksista omaan hyllyyni on lopulta päätynyt vain kaksi. Monet omistamani klassikot olen vuosien saatossa siirtänyt varsinaisen työpaikkani hyllyyn yhteiseen käyttöön, mutta joitakin ei vain raaski.

***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***
J-hylly 9.10.2016:

Jaatinen, Heidi: Kaksi viatonta päivää (Gummerus, 2014), ostettu, lukematta
Jalonen, Olli: Poikakirja (Otava, 2010), a-kpl, luettu
Jalonen, Riitta: Kirkkaus (Tammi, 2017), ostettu, luettu
Jansson, Tove: Kesäkirja (WSOY, 1972), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Uskomattomia uhrauksia (WSOY, 2000), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Tuomari Müller, hieno mies (WSOY, 1995), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Ei ryppyä, ei tahraa
(WSOY, 1989), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Avoin, hellä ja katumaton (WSOY, 1991), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Vesissä toinen silmä (WSOY, 1971), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1955), perintö, luettu
Joenpelto, Eeva: Vetää kaikista ovista
(WSOY, 1974), ostettu, luettu, lainassa
Joenpelto, Eeva: Kuin kekäle kädessä (WSOY,1976), ostettu, luettu, lainassa
Joenpelto, Eeva: Sataa suolaista vettä (WSOY, 1978), ostettu, luettu, lainassa
Joenpelto, Eeva: Eteisiin ja kynnyksille
(WSOY,1980), ostettu, luettu, lainassa
Jones, Sadie: Ehkä rakkaus oli totta
(Otava, 2015), a-kpl, luettu
Jones, Sadie: Kotiinpaluu (Otava, 2016), ostettu, luettu
Joyce, James: Dublinilaisia (Tammi, 1965), ostettu, lukematta
Joyce, James: Odysseus
(Tammi, 1964), ostettu, lukematta
Jotuni, Maria: Kun on tunteet
(Otava, 1913), ostettu, luettu
Jotuni, Maria: Arkielämää
(Otava, 1929), ostettu, luettu
Jungersen, Christian: Poikkeus säännöstä
(Otava, 2006), ostettu, lukematta
Järvelä, Jari: Parempi maailma
(Tammi, 2012), ostettu, lukematta
Järvelä, Jari: Särkyvää
(Tammi, 2014), a-kpl, lukematta
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena, 2008), ostettu, luettu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
(Atena, 2006), ostettu, luettu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupunginsalakäytävät (Atena, 2010), ostettu, luettu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
(Atena, 2013), a-kpl, luettu



Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:

perjantai 7. lokakuuta 2016

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti



Tätä tekstiä kirjoittaessani on tammikuu ja lämpömittari kertoo, että ulkona on pakkasta -22 astetta. Sähkönkulutus Suomessa hipoo ennätyksiä, ja yöstä on tulossa yksi talven kylmimmistä. Edellisenä päivänä on uutisoitu vakavista tietoliikennehäiriöistä Soneran verkossa. Ainekset Jäätyvän helvetin todeksi muuttumiseksi alkavat olla koossa…

Ihastuin aikoinaan 2000-luvun alussa Ilkka Remeksen tuotannon alkupäähän, ja erityisesti vaihtoehtohistorian ideaan perustuva esikoisteos Pääkallokehrääjä (WSOY, 1997) kutkutti mukavasti mielikuvitusta. Nopeassa tahdissa luetut pari kolme trilleriä alkoivat kuitenkin pian vaikuttaa turhan samankaltaisilta keskenään, ja lukemisinto hyytyi jonnekin Uhrilennon (WSOY, 2001) tietämille. Ennen Jäätyvää helvettiä olen tainnut viimeksi nauttia Remekseni äänikirjamuodossa Itäveren (WSOY, 2002) parissa.

Remes on hyvin tuottelias kirjailija, sillä aikuisten trilleri on ilmestynyt esikoisesta lähtien vuosittain. Vuodesta 2003 vuoteen 2010 ilmestyi sen lisäksi vielä nuorille suunnattu rinnakkaisteos. Myös myyntiluvut ovat olleet vuodesta toiseen kovat, ja Jäätyvä helvettikin oli syksyllä 2015 joko myydyin tai ainakin toiseksi eniten myyty kotimainen kaunokirja syys-joulukuussa.

En ihmettele suosiota. Jäätyvän helvetin ahmin parissa päivässä sydän kylmänä ja hiukset pystyssä. Kriittinen silmä kyllä huomaa, millä keinoilla kirjoittaja pelaa koukuttaessaan lukijansa, mutta mitä sitten. Pääasiahan on viihtyä vetävän, hyytävän tarinan kyydissä. Jos tätä toivoo, Remekseen sijoittamalla saa varmasti rahalleen vastinetta.

Jäätyvä helvetti on ymmärtääkseni jonkinlainen jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Hornalle. Ainakin päähenkilö sotilastiedustelussa työskentelevä Lari Vuori on mukana kummassakin kirjassa, ja aiemman osan tapahtumiin viittaillaan hienovaraisesti muutamissa kohdissa.  En siis ollut Hornaa lukenut, eikä se haitannut yhtään. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan tai aavistuksen kirjan julkaisuhetkestä tulevaisuuteen.

Tapahtumat käynnistyvät suorastaan murhaavan tehokkaasti heti ensi sivuilla. Lari Vuori on palaamassa Finnairin koneella Saksasta naisystävänsä 12-vuotiaan pojan kanssa, kun jossain Suomenlahden yläpuolella koneeseen törmää venäläinen tiedustelukone. Törmäys on mitä ilmeisimmin tahallinen. Lari ja Eero pelastuvat täpärästi.

Juonen pohjarakenteena on Venäjän harjoittama aggressiivinen omien etujensa valvonta. Suomi on Venäjän näkökulmasta uhkaavasti liukumassa kohti Natoa, ja se aiotaan estää kuitenkaan liikaa provosoimatta EU:ta tai Yhdysvaltoja. Otetaan käyttöön samat menetelmät kuin Ukrainassakin. Käytännössä tämä toteutetaan äärimmäisen pirullisesti lamauttamalla Suomen sähkönjakelu ja -tuotanto hakkereiden ja sabotöörien avulla muutamassa hetkessä. Kun ulkona paukkuu parinkymmenen asteen pakkanen, on kaaos valmis. Venäjä tarjoaa hädässä olevalle naapurilleen humanitaarista apua…

Tässä vaiheessa sain pidätellä itseäni, etten noussut tarkistamaan talouden elintarvike- ja paristovarastoja. Ne ovat kohtalaisessa valmiudessa, kiitos Tapani-myrskyn tarjoaman harjoitussession. Sähköverkon lamauttaminen on kuitenkin vasta esimakua tulevasta. Venäläiset ovat päättäneet panna Suomen polvilleen nopeasti ja tehokkaasti. Tässä suomalaiset ovat tahtomattaan mainioksi avuksi, sillä anarkia on vain muutaman päivän päässä kriisin hetkellä.

Lari Vuoren harteille ei nyt ihan maailman pelastamista sälytetä, mutta Suomen kuitenkin. Monipolvisten ja jännittävien juonenkäänteiden seuratessa toisiaan kiivaalla vauhdilla Lari joutuu tekemään ratkaisuja, joita ei olisi itsekään uskonut pystyvänsä tekemään. Viime kädessä taistelu käydään mies miestä vastaan. Venäläisten vastapari Larille on Putinin lähipiiriin kuuluva Igor Rybkin, joka pääosin Suomesta käsin johtaa operaatiota, jota pelataan monella tasolla ja osittain merkityin kortein. Pelastuuko Suomi, jää oikeastaan varsinaista vastausta vaille. Kipeitä asioita on kuitenkin luvassa enemmän kuin tarpeeksi, jos pieni osakaan Remeksen maalaamista uhkakuvista toteutuisi.

Pahinta on, että Remes osaa taitavasti nivoa jo tapahtuneita asioita ja faktoja kuvitteellisiin (mutta mahdollisiin?!) tapahtumiin. On tapahtunut ilmatilaloukkauksia, maakauppoja ynnä muita tilanteita, joita Remes kirjassaan käyttää materiaalina. Onko jo liian myöhäistä? Olemmeko sinisilmäisiä hölmöjä kaikki?

On ilmeistä, että Remeksellä on ollut kirjaa kirjoittaessaan selvä agenda. Hän haluaa näyttää, kuinka helppoa Suomen valtaaminen on ja kuinka nopeasti se pystytään toteuttamaan. Vihollinen on sama, jota Remes on heiluttanut silmiemme edessä trilleri trilleriltä. Tarkoituksen paksu alleviivaaminen ja paikoittainen rautalankamallin käyttö alkavat pitkän tarinan mittaan käydä vaivaannuttaviksi, mutta sanoma menee kyllä perille. Edelleen toivon, että poliitikot ja turvallisuudestamme vastaavat tahot tämän lukevat huolella. Mukavaa olisi saada myös rauhoittava viesti, että tämä on vain viatonta hupia kaikki. Toivottavasti en elättele turhan kovia toiveita!

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti
WSOY 2015. 412 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla



Vähän päälle parikymppinen Johannes elelee hiljaista ja vaatimatonta elämää Helsingissä. Työpaikkana hänellä on kellosepänliike, jossa kellot tikittävät aikaa, mutta omassa elämässään Johannes tuntee ajan pysähtyneen hetkeen, jolloin hänen lapsuudenystävänsä ja suuri rakkautensa Aalo teki itsemurhan.

Onnettoman tapauksen takana oli onneton rakkaus. Nuoret asuivat pienessä rannikkokaupungissa, jonne yllättäen muutti keski-ikäinen rikas Sandvall-niminen mies. Sandvall osti vanhan kartanon, remontoi sitä ja perusti monenlaista liiketoimintaa hiljaiselle paikkakunnalle. Jostain syystä nuori Aalo rakastui Sandvalliin. Aalon vanhemmat koettivat estää Aaloa tapaamasta miestä, mutta eräänä juhannuksena Johannes, Antti ja Karoliina todistivat, miten Aalo hukuttautui myrskyävään mereen. Aika pysähtyi.

Kaikki muuttuu, kun Johannes tapaa yllättäen taas Antin, Aalon kaksosveljen, sekä nelikon neljännen jäsenen Karoliinan. Antti ja Karoliina ovat päättäneet tappaa Sandvallin kostoksi Aalon kuolemasta ja vaativat Johannesta mukaan suunnitelmansa toteuttamiseen. Aluksi Johannes vastustelee, mutta huomaa pian liukuvansa mukaan entisten ystäviensä vaikutuspiiriin.

Sandvall on viidessä vuodessa ehtinyt naimisiin ja perustamaan menestyvän proteeseja ja lääkkeitä valmistavan yrityksen. Firman uusin menestystuote on unilääke nimeltä Nukkumatti. Sen kunniaksi järjestettävät juhlat muuttavat Johanneksen elämän ja suistavat sen raiteiltaan.

Tiina Raevaaran romaani Yö ei saa tulla on erikoinen sekoitus kauhuromaania ja psykologista trilleriä. Lukijan on vaikea seurata kertojana toimivan Johanneksen mielenliikkeitä, sillä hänen otteensa todellisuudesta tuntuu lipsuvan pahasti. Tilannetta ei lainkaan helpota, että Johannes lopulta turvautuu Nukkumattiin saadakseen nukuttua. Lääkkeellä taitaa olla odottamattomia sivuvaikutuksia.

Teos toi alkupuolellaan mieleen Kaj Korkea-ahon kauhuaineksia sisältävän romaanin Tummempaa tuolla puolen, mutta yhtä voimakasta ja viihdyttävää lukukokemusta Raevaara ei valitettavasti pystynyt tarjoamaan. Sopassa on hieman liikaa aineksia, jotka eivät sitten kuitenkaan tunnu liittyvän yhteen. Esimerkiksi myyttinen kertomus Nukkumatista, joka keräilee silmiä ravinnoksi lapsilleen, jää leijumaan ilmaan. Inhottava se toki on, ja silmillä, näkemisellä ja totuudella on osuutensa tarinassa, mutta silti.

Raevaara on itse joissakin haastatteluissa kertonut, että on tarkoituksella käyttänyt E. T. A. Hoffamanin satuklassikkoa Nukuttajasta oman teoksensa jonkinlaisena pohjana. Selvästikin lukijan etu olisi, että tämä aineisto olisi entuudestaan tuttua. Silloin voisi nautiskella ahaa-elämyksistä intertekstuaalisuuden äärellä. Nyt sen sijaan vain paljastui oma kirjallisen sivistykseni ohuus, koska kyseinen satu ei ollut minulle tuttu. Toisaalta se ei kuitenkaan tainnut hirveästi haitatakaan, ovathan tällaiset myyttiset ainekset ylipäätään universaalia omaisuutta ja siten tunnistettavia ainakin yleisluontoisesti.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna 2015. 239 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Turun kirjamessut 2016 kuvakoosteena

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut messuiltiin viime viikonloppuna 25. kerran. Kuuluin etuoikeutettuun valiojoukkoon eli messujen vapaaehtoiseen somelähettiläsjoukkueeseen. Messujärjestäjät olivat poimineet kontaktilistaltaan parisenkymmentä hyvin erilaista someaktiivia raportoimaan messumeiningistä omille kanavilleen. Itse vietin messuilla kaikki kolme intensiivistä hulinapäivää ja päivitin blogini Twitter- ja Instagram-tilejä niin paljon kuin vain kykenin! 

Kokosin tähän juttuun vielä makupaloja messupäivistäni. En julkaise nyt tässä yhteydessä perinteisiä otoksia messuesiintyjistä, vaan säästelen niitä myöhempään käyttöön. Olen sen sijaan koonnut sekä puhelimeni että kamerani muistikortille tarttuneita hieman toisenlaisia otoksia iloksenne.



Ensimmäisen messuaamun tunnelma sisääntuloporteilla on aina yhtä kärsimätön. Tänä vuonna Turussa järjestettiin ensimmäistä kertaa koululaisille suunnattu Suunnista kirjaan -tapahtuma, ja messuhallissa vieraili avajaispäivänä kuuleman mukaan 4 000 koululaista opettajineen. Säpinää messuosastojen välissä oli siis heti alusta saakka oikein mukavasti. Onneksi pressilipulla pääsi tuosta tungoksesta nopeasti ohitse!



Olen monesti ihmetellyt, miksi kirjamessuilla ei ole 'kaljatelttoja' samaan tapaan kuin monilla muilla messuilla olen nähnyt olevan. Nyt oli tällainen pystybaari viritetty, mutta vain kerran näin se toiminnassa. Kaljaa ja skumppaa oli tarjolla, mutta ei tainnut oikein kirjamessuilijoita houkutella. Kummallista?



Heti ensimmäisenä päivänä oli varmistettava, että Tammen osastolla on jälleen tämä kuuma tarjous. Ja olihan se! Lauantaina kävimme tyttäreni kanssa ostamassa yhteisen kolmen kirjan annoksen. Helsingissä sitten uudelleen...Vastustamatonta.




Pojatkin tunnetusti lukevat mutta myös kirjoittavat kirjoja. Olisivatkohan tässä kuvassa messujen nuorimmat kirjailijat? KaMuNI - 354 elämänviisautta -kirjan kirjoittajat eli Roope Kankare, Sampo Mustonen ja Jalo Niinikangas jaksoivat promota kirjaansa ahkerasti ja iloisina koko viikonlopun.




Messujen antikvariaattiosastolta olisi voinut ostaa vaikka tällaisen!



Yleisradion osastolla oli kova hyörinä ja kauniit siniset lamput. 


Messuilla jaetaan monenlaisia palkintoja. Niistä yksi on Runo-Kaarina-palkinto, jonka tänä vuonna vei Oulussa asuva Riikka Ulanto kokoelmallaan Vedelmiä. Kuva on napattu perjantain pressistartista. Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio toimii Runo-Kaarinan suojelijana ja on itse voittanut samaisen kilpailun vuonna 1999. Ulanto kertoi pikahaastattelussa, että voitto tuntuu lähinnä hirvittävältä. Ymmärsin, että hän viittasi voiton myötä tuleviin esiintymisiin. Eiköhän hirvitys pian kaikkoa. Onnea voittajalle!



Tässä kuvassa istutaan ja seistään B-hallissa Tieto-lavan edessä. Lavalla istuvat kirjailijat Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Mari Seppälä kertomassa suurprojektistaan, jonka hedelmä on tietoteos Fintiaanien mailla. Kolmikko olisi keveästi vetänyt täyteen messujen päälavankin katsomon. Tieto-lavan liepeillä tunnelma oli paikoin kireä, kun sopivaa kuvauspaikkaa ei löytynyt, istumapaikasta puhumattakaan. Tässä kohdin myös toivoin, että kirjan ostaminen olisi mahdollista saman tien siinä esiintymisen yhteydessä. Sain kyllä oman kappaleeni kaikkien kolmen tekijän signeeraamana ostettua. Valtava tungos oli muuten aina myös siellä, missä haastateltiin arkkipiispa Kari Mäkistä.






Messujen teemat olivat tänä vuonna Saksa ja Satakunta. Satakunnan messuosasto oli satumaisen kaunis! Aamuvarhain ennen varsinaisen hulinan alkua saattoi kuulla taustalla linnunlauluakin! Toisen somelähettilään eli Jouko Pukin Facebook-seinältä kävinkopsaamassa tiedot: Sanojen Satakunta -osaston on suunnitellut läänintaiteilija Marjo Heino. Suurennetut grafiikat Tuuli Salin, kirkko Paavo Paunu, "Juuriaan myöten" Reetta Partanen, letkuveistokset Tapio Haapala, Puput Henna Tyrväinen, "Kesä" Päivi Setälä.




 Mistäköhän aiheesta ei olisi Suomessa kirjoitettu kirjaa?!






Suomen dekkariseurallakin oli jälleen oma pieni osastonsa, joka pyöri ahkerien talkoolaisten voimin. Tarkoituksena oli markkinoida seuraa ja tehdä kullanarvoista jäsenhankintaa. Jos jäsenyys ja laadukas Ruumiin kulttuuri -lehti kiinnostavat, voi jäseneksi liittyä myös netin välityksellä seuran sivuilla. Tämän vuoden uutuustuote on muuten tappavan hyvä laku! 



Sunnuntaina messuilla puhui kirjoistaan myös Turun oma megajulkkis Robin. Itse en päässyt Robinia katsomaan, koska olin samaan aikaan ensin Enni Mustosen Ruokarouvaa käsitelleessä lukupiirissä ja sitten ystävän kanssa lounaalla. Lukupiiri muuten oli aivan ihastuttava kokemus. Menkää ihmeessä, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Seuraavat messulukupiirit ovat kuukauden päästä Helsingissä.



Lauantaiaamuna piipahdin myös Robustoksen, Osuuskumman ja Kustannus Aarnin yhteisellä messuosastolla, jossa päivystivät Heikki Savola, J.S. Meresmaa ja Pasi Luhtaniemi. Oli mukava juttutuokio, kiitos! Kuvassa on Suomi lukee -kirjatornin messuversion prototyyppi! 


Tässä kuvassa valmistaudutaan teatteriesitykseen! Satakunnan messuosastolla esitettiin sunnuntaina maistiaispala upouudesta Heli Laaksosen kirjoittamasta näytelmästä Sylvia, Tuija ja laulava patja. Kuvassa patja keskellä. Miten sen saa laulamaan, paljastuu kyllä!




Tuijan komeat tohvelit!




Messujen arvokkain yksittäinen esine lienee kuvassa oleva vanha asiakirja, jota vartioi ihan oikea vartija herkeämättä. Kuvata sai, mutta ilman salamaa, ja näyttelyteltassa oli pimeää!
Kuvassa siis kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316.





Messuilla tehdään aina myös kirjahankintoja. Tänä vuonna sain kolmelta kustantajalta mukaani juttumateriaalia vastaisen varalle. Kustannus Aarnin omistaja Pasi Luhtaniemi tuikkasi kainalooni Timo Teräsahjon Paskiaiset saatesanoilla, että se on kovinta, mitä heidän kustantamonsa tänä vuonna julkaisee. Osuuskumman kojupäivystäjä J.S. Meresmaa antoi mukaani Anni Nupposen sadan sanan novelleja sisällään pitävän pikkuisen Hirviöasiakaspalvelun. Jospa lopultakin saisin luettua ensimmäisen Nupposen teoksen. Haamu-kustannuksen Tiina Hautala taas suositteli Antti Saarnion ja Cata Ahlbäckin hellyttävää Aavepoika Aapeli & Mörkölinnaa. Lupasin sen luettuani kierrättää naapurin kohderyhmäläisille. Jostain syystä nämä arvostelukappaleet ovat kovin pelottavaa osastoa!


Tammella on siis messuilla huipputarjouksia Keltaisesta kirjastostaan, mutta ohittaa ei kannata Teoksen osastoakaan. Sieltä olen viime vuosina joka kerta tehnyt huippulöytöjä. Niin tälläkin kertaa! Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissaa on kehuttu kovasti, ja pakkohan se oli ostaa. Saattaa sujahtaa joululahjapakettiin, kunhan ensin sen itse luen. Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sen sai edullisesti pokkarina. Raija Oranen ei ole ihan kärkisuosikkejani, mutta Aurora kiinnostaa sitäkin enemmän. Sopii hyvin jatkoksi Metsästäjän sydämelle, joka kertoo Hjalmar Linderistä.


Näitä kirjoja en ostanut tai saanut messuilta, mutta ne olivat mukanani, koska halusin niihin signeerauksen. Enni Mustosen Ruokarouvaa siis käsiteltiin Otavan lukupiirissä, ja minut oli kutsuttu sinne bloggaajana mukaan seuraamaan keskustelua. Kirsti Manninen on sydämellinen ja lämmin esiintyjä, jolla hyviä tarinoita riittää! Olin saanut kirjan arvostelukappaleen kustantajalta etukäteen lukupiiriä varten. Minna Rytisalon Lempin kovakantisen version olen itse ostanut. Kustantajalta sain jo kesällä pehmeäkantisen ennakkokappaleen, mutta vaikutuin kirjasta niin, että se oli hankittava hyllyyn. Ja nyt siinä siis on kirjailijan omakätinen signeeraus! Kiitos!








Ensimmäinen messupäiväni huipentui kirjallisilla treffeillä, jotka Anna-Riikka Carlson oli järjestänyt messupäivän päätteeksi. Ideana oli tulla paikalle sellaisena kuin on mukanaan mielikirja, jonka raaski laittaa kiertoon. Jos kirjaa ei ollut, ei se haitannut. Lukuvinkkinsä saattoi jakaa ilmankin.

Paikalle saapui toistakymmentä pääosin keskenään ennestään tuntematonta henkilöä . Naisia taisi olla niukka enemmistö ja keski-ikäkin täällä 40:n paremmalla puolella. Nimiä tai taustoja ei kyselty, vaan puhuttiin vain kirjoista ja lukemisesta. Tunti hurahti kuin varkain! Aivan lumoava idea! Suosittelen kokeilemaan!
Treffeillä puhuttiin ja suositeltiin näitä kirjoja:

Joni Pyysalo: Alaska
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Arne Nevanlinna: Marie
Annika Idström: Veljeni Sebastian
Harri Nordell: Hajo
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, Kauimpana kuolemasta, Kun aika loppuu
Milja Kaunisto: Piispansormus
Peter Höeg: Rajatapaukset, Lumen taju
Colm Toibin: Nora Webster
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Terry McMillan: Mamma hoitaa hommat
Neitzel & Welzer: Sotilaat. Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta
Hannah Arendt: Totalitarismin synty
Terhi Rannela: Frau
Tove Jansson: Muumi-kirjat
Minna Lindgren: Ehtoolehto-trilogia
Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin, Puut kaikki heidän vihreytensä
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Antti Nylen: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Erkka Filander: Torso
Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
Ilkka Remes: Kiirastuli
Joakim Zander: Uimari
Oikeasti! Ehdimme puhua kaikista näistä ja vielä sivusimme muitakin! Aivan valtavan elähdyttävää!


Anna-Riikka Carlson kirjailija Joni Pyysalon kainalossa
Turun kirjamessujen kirjallisilla treffeillä.


Tein hyvät vaihtokaupat kirjallisilla treffeillä:
Uimari-pokkari vaihtui uunituoreeseen Alaskaan!



On tunnustettava, että kolme messupäivää putkeen ovat melkoinen rutistus. Antoisaa ja hauskaa kyllä oli! Monia mahtavia keskusteluja seurasin ja paljon kertyi luettavaa loputtomalle lukulistalle. Ihanaa on aina, kun on sukulaissielujen eli kirjoja rakastavien ihmisten keskellä. Turun kirjamessut on tosiaankin tapahtuma, jolla on sydän!