keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa


Hän vihasi tapaa, jolla juniorit pahoinpitelivät hänen rakasta suomeaan. Pahimpia olivat ne, jotka kyselivät, että ketä soittaa. Se osoitti että turhaan, koska vastaanottajalla ei ollut ketään kotona. Lisäksi tekstiviestien ja sosiaalisen median kokoonpuristettu ja ratkiraiskattu kieli johti siihen, että nuorten toimittajien teksteissä vilisi kirjoitus- ja yhdyssanavrheitä. Vertauksetkin ontuivat kuin kissa kuumalla puurolla. Ja kun näitä reppanoita korjasi, ne töksäyttelivät nenäkkäät pystyssä, että lukija kyllä ymmärtää sisällön, eikö se ole tärkeintä…pappa.

Näin murhaavasti nuoremmista kollegoistaan ajattelee Suomen Sanomien legendaarinen rikostoimittaja Lauri Aleksis Kivi toimittaja Simo Hiltusen kiitellyssä esikoisromaanissa Lampaan vaatteissa. Lauri ei ole helppo ihminen, vähiten omasta mielestään. Takana on ankeaakin ankeampi lapsuus Outokummussa. Isä on ollut avoimen väkivaltainen niin vaimoaan kuin lapsiaankin kohtaan. Äiti ei ole osannut pitää suutaan, vaan on yllyttänyt miestä tämän äityessä viinanjuontiin. Seuraukset ovat olleet Tuomaksen ja pikkuveli Laurin kannalta kaikkea muuta kuin mukavia.

Kerran isän lyönti osui tavallista pahemmin, ja sen muistona Lauri käyttää lopun ikäänsä kuulolaitetta. Lisäksi heiveröistä Lauria kiusattiin koulussa armotta. Ei siis ihme, että nuorukainen alkoi kasvaa kieroon. Jossain tyynen ulkokuoren alla asuu peto, jota Lauri koettaa parhaansa mukaan hillitä. Peto on kuitenkin jo vienyt Laurilta perheen. Tuomas taas on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Veljen kohtalo ei jätä Lauria rauhaan, ja isälle ei voi antaa anteeksi.

Työ on kuitenkin jäljellä, ja siinä Lauri on hyvä. Erityisesti miestä kiehtovat laajat rikosartikkelit, joita hän on laatinut lehden kuukausiliitteeseen. Mieltä kiehtovat myös kammottavat perhemurhat. Mikä saa suomalaisen miehen mielen suistumaan niin raiteiltaan, että hän tappaa pienet lapsensa, vaimonsa ja itsensä? Tähän kysymykseen Lauri haluaisi saada vastauksen. Vai onko kyse sittenkin jostain muusta? Ovatko miehet tosiaan tehneet itsemurhan vai onko liikkeellä ennenkuulumattoman ovela ja pirullinen murhaaja?

Kirja alkaa pelottavalla kohtauksella, jossa poika on vähällä joutua metsässä suden saaliiksi. Viime hetkellä poika kuitenkin iskee sutta veitsellään kurkkuun ja tappaa sen. Voitonmerkiksi poika kaivaa sudelta kulmahampaan. Tästä hypätään nykyhetkeen. Lauri Kivi on matkalla töihin, kun hän kuulee taas uudesta perhemurhasta. Tällä kertaa tekijä on poliisi. Lauri saa tapahtumasta skuupin, mutta juttu ei etene. Sen sijaan Lauri päätyy haastattelemaan suomalaista poptähti Aavaa. Miksi rikostoimittaja haluaa tehdä tällaisen jutun?

Vähitellen Hiltunen kerii auki Laurin tarinaa, lapsuuden ja nuoruuden traumoja, jotka selittävät miehen tunnekylmää nykyolemusta. Samalla Lauri pureutuu yhä syvemmälle muutamaan tuoreimpaan perhemurhaan tehdessään erikoisjuttua lehdelle. Pala palalta alkaa hahmottua kuvio. Vai onko Lauri sittenkin aivan väärillä jäljillä? Vai lukija? Yllättäen Hiltunen kiepsauttaa kuvion päälaelleen, ja tarinan vauhti alkaa kiihtyä.

Lampaan vaatteissa -teoksen aihe on mielenkiintoinen ja puhutteleva, ahdistavakin. Harmillisesti Hiltunen ei kuitenkaan malta pysyä valitsemallaan linjalla, vaan hyppää kesken kaiken aivan toisenlaiseen tyylilajiin. Muutenkin laajassa teoksessa on hallitsemista. Sivuja on päälle neljäsataa, eli melko runsaasti. Karsimisen varaa olisi ollut. Lisäksi kaikesta hämmentämisestä huolimatta löin lanttini likoon oikean ratkaisun puolesta jo puolivälissä kirjaa, siis silloin, kun tarina varsinaisesti vasta lähtee käyntiin. Jahti kiihtyy ihan kiitettävästi loppua kohden, mutta sitten alkaa kummallinen selittelyvaihe. Kaikki langat pitää pilkuntarkasti solmia yhteen ja vääntää kuvio vielä rautalankamalliksikin. Loppua olisin siis toivonut napakammaksi myös. Lukijaankin voisi hieman luottaa.

Alkuun pääseminen tämän teoksen kanssa otti myös poikkeuksellisen koville. Salaperäisyyden huntu leijuu tarinan yllä, eikä juttu oikein ota käynnistyäkseen. Sadan sivun paikkeilla olin jo luovuttaa, mutta muutama luottohenkilö onneksi kannusti jatkamaan lukemista. Eniten minua kuitenkin tökki erityisesti alkuosan täyteen monimerkityksisyyksiä ladattu kieli. Pidän kielellä leikittelystä ja vitsailustakin, mutta liika on liikaa. Sen sijaan mediamaailman kuvaus on kiinnostavaa ja aidonmakuista, vaikka toivoakseni Hiltunen sentään edes vähän liioittelee.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että vaikka Lampaan vaatteissa ei minua ihan saanut haltioitumaan, on Hiltunen varteen otettava esikoiskirjailija. Jatkoa jään kiinnostuneena odottelemaan.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
WSOY 2015. 417 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä I: A-hylly


Kevätaurinko kauniisti paistaa ulkona, mutta flunssatoipilas on tuomittu viettämään pyhäpäivää sisätiloissa. Jotain puuhaa pitää kuitenkin keksiä, joten päätin lopultakin aloittaa kauan hautomani blogikirjoitussarjan Kirjahyllyjeni kätköistä.

Kirjanörtillä jatkuva pulma on, mihin saada kirjat mahtumaan, niitä kun tuntuu tulvivan ovista ja ikkunoista alati. Kirjahyllyt eivät ole muotikalusteita, mutta meidän taloudessamme niitä on useita. Työhuoneen yhden seinän peittävä Lundia on jatkuvasti lähes täynnä, ja siitä joudun tasaisin väliajoin kirjoja karsimaan. Nytkin nurkassa odottaa kaksi täyttä kassillista kirjaston kierrätyshyllyyn heivaamista.

Sivukirjahyllyni sijaitsee omilleen muuttaneen tyttären huoneessa. Siihen olen säilönyt dekkarini. Valitettavasti sekin alkaa olla melkoisen täynnä, vaikka kirjoja on ahdettu pariin riviin. Lundiassa on kirjoja vain yhdessä rivissä, koska muuten en löytäisi mitään. Kirjani säilytän tekijän sukunimen mukaan aakkostettuina.

Huomaan säilyttäväni kirjoja kaksi johtoajatusta mielessäni pitäen: kirjat, jotka aion lukea ja kirjat, jotka ehkä luen vielä uudelleen. Dekkareiden osalta tämä ei ihan toimi, vaan säilytän näemmä sellaistakin, mistä vain olen kovasti pitänyt, vaikka en enää todennäköisesti koskaan lue uudelleen. Sarjojakin olisi mukava kerätä, mutta tila yksinkertaisesti loppuu kesken.

Mitä sitten kirjahyllyistäni löytyy? Se selvinnee tämän kirjoitussarjan kuluessa kiinnostuneille. Tervetuloa kurkistamaan hyllyihini!


Aloitusosassa keskitytään A-hyllyyn.

Jo tästä rivistä saa hyvän käsityksen kirjahyllyni toimintaperiaatteesta. Hyllyyn ovat päätyneet ja sinne saaneet jäädä klassikot ja vielä lukemattomat laatuteokset sekä muutama muu suosikki.

Juhani Aho kuuluu kotimaisten klassikoitten kärkijoukkoon, ja millainen kotimaisen kirjallisuuden opintoja suorittanut kirjamaanikko olisin, jos en omistaisi Rautatietä ja Juhaa? Romaanikaksikko Papin tytär ja Papin rouva ovat myös suosikkejani ja ne on kummatkin luettu pariinkin kertaan. Omasta hyllystä puuttuu vain Panu. Muuten Ahon tuotannon helmet olisivatkin siististi nipussa.

Ehdottomia omaan hyllyyn kuuluvia klassikkoja ovat myös Jane Austenin teokset Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet. Molemmat on siis myös luettu, ei vain katsottu leffoina tai sarjoina. Kotimaisiin klassikoihin lasken ehdottomasti myös Orvokki Aution Pesärikko-trilogian. Sille vahva lukusuositus, mikäli se vielä on lukematta. Sen voisin itsekin vielä ainakin kertaalleen lukea.

Jo luettujen ja säilytettävien aarteiden joukkoon kuuluvat ehdottomasti Chimamanda Ngozi Adichien teokset Purppuranpunainen hibiskus, Kotiinpalaajat ja novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Eniten pidän Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa, mutta se on teillä tietymättömillä. Jos muistat lainanneeni teoksen minulta, palautathan se luettuasi? Kokoelmani on ilman sitä valitettavan aukkoinen.

Joskus vielä luen nämä -osastoon kuuluvat myös Margaret Atwoodin kirjat sekä suurin osa Paul Austerin romaaneista. Molempien tuotannosta olen lukenut joitakin teoksia ja ihastunut kovasti. Atwoodin Herran tarhurit vakuutti minut kerrasta, ja olen hamstrannut itselleni sarjan aloitusosan Oryx ja Crake sekä uusimman ja ymmärtääkseni päätösosan Uusi maa. Mieluiten lukisin sarjan vielä kokonaan järjestyksessä, mutta Herran tarhureita en ole ostanut itselleni toistaiseksi.

Paul Austerin tuotantoon tartuin luettuani hänen vaimonsa Siri Hustvedtin hienon romaanin Kaikki mitä rakastin. Ensikosketukseni taisi olla Illuusioiden kirja, joka vakuutti Pidin siis kovasti lukemastani ja olen sittemmin koonnut omaa Auster-kokoelmaani pahan päivän varalle. Eipähän heti lopu kesken!



A-hyllystäni löytyy vielä yksi erikseen mainittava helmi eli Anssi Asunnan Kolmas aikakirja. Se osui luettavakseni reittiä, jota ei enää ole olemassa. Vuonna 2005 kustantamot nimittäin vielä lähettivät teoksiaan lehtien kulttuuritoimituksiin ilman, että niitä erikseen tilattiin. Kolmas aikakirja päätyi tästä satunnaispinosta minun lukupinooni ja kirjoitin siitä aikanaan siis lehtiarvion. Suurimman osan vuosien mittaan arvioimistani kirjoista olen pistänyt eteenpäin, mutta mieluisimmat olen pitänyt tallessa. Tämä kuuluu ehdottomasti säilytettäviin. Lainaan tähän vähän lehtijutustani:

”Nasan tutkija Andy Coppola katselee v. 2035 televisiosta uutiskuvaa, jossa sukeltajat esittelevät Messinansalmen pohjasta nostettua aarretta: liitonarkkua ja Mooseksen laintauluja. Löytö sinänsä on ällistyttävä läpimurto, mutta Andyn leuan saavat loksahtamaan liitonarkun kerubit, jotka itse asiassa näyttävät olevan kevyitä fuusioreaktoreita, joita hänen oma suunnitteluryhmänsä on parhaillaan vasta kehittelemässä.

Laintaulut taas näyttävät avaruussukkuloiden mustilta laatikoilta. Onko kyseessä pila tai huijaus vai onko Mooseksella ollut käytössään huipputekniikkaa ja atomienergiaa? Jotta selvyys saataisiin, on esineet käytävä ryöstämässä Vatikaanista, jonne katolinen kirkko on ne pian asettanut näytteille.

Tästä Asunnan huikea tarina vasta alkaa. Andy ei voi ymmärtää, miten esineet ovat merenpohjaan joutuneet. Hän jatkaa fuusioreaktorin rakentamista, ja kymmenisen vuotta myöhemmin hän on mukana jättiläismäisen Trinity-avaruusaseman kohtalokkaalla matkalla. Asema ajautuu madonreikään, ja vain muutama pelastussukkuloista palaa koskaan Maahan.

Asunta pistää reippaasti uusiksi niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin tapahtumia. Monet hänen ”teorioistaan” ovat kutkuttavalla tavalla loogisia ja mahdollisia. Dan Brownin tai Tom Egelandin tavoin Asunta ei sorru pitkiin teoreettisiin tai historiallisiin jaaritteluihin, vaan ratkaisut selittyvät henkilöiden toiminnan ja oivallusten kautta. Monimutkaisin teoria Asunnan kirjassa on oikeastaan ajan suhteellisuus: on olemassa vain menneisyys ja nykyhetki, joiden välillä voi kulkea. Salaliittojen sijaan Kolmannen aikakirjan kertoman tarinan tapahtumia ohjaa sallimus tai kohtalo, ehkä Jumala.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, joka näyttäytyy melko negatiivisessa valossa. Israel on taistelukenttä, Helsinki mereen vajonnut konkurssipesä. Aivan, Suomellakin on tässä huikeassa ja mielenkiintoisessa romaanissa oma tärkeä osuutensa.”

A-hyllyni kirjat tällä hetkellä (30.10.2016):

Umayya Abu-Hanna: Sinut (WSOY, 2007), arvostelukappale, luettu
Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015), a-kpl, lukematta

Chimamanda Nogozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011), ostettu, luettu
Chimamanda Nogozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava, 2013), arvostelukappale, luettu
Chimamanda Nogozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Otava, 2010), a-pkl, luettu
Juhani Aho: Juha (SKS, 1911), ostettu, luettu
Juhani Aho: Omatunto (WSOY, 1914), ostettu, luettu  poistettu 9.5.2017
Juhani Aho: Papin tytär, Papin rouva (SKS, 1885, 1893), ostettu, luettu
Juhani Aho: Rautatie (WSOY, 1892), lahja, luettu
Juhani Aho: Yksin (WSOY, 1890), ostettu, luettu
Päivi Alasalmi: Suden hetki (Gummerus, 1995), ostettu kirjaston poistomyynn., lukematta
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002), ostettu, luettu
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen (Gummerus, 2006), ostettu, lukematta
Susanna Alakoski: Sikalat (Schildts, 2007), ostettu, lukematta
Eeva-Kaarina Aronen: Edda (Teos, 2014), ostettu, lukematta
Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Otava, 2011), ostettu, lukematta
Niccolò Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala, 2015), ostettu, lukematta

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja (Teos, 2005), arvostelukappale, luettu poistettu 5.5.2017
Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts&Söderströms; 2014), ostettu, luettu 
Kate Atkinson: Hävityksen jumala (S&S, 2016), ostettu, luettu
Margaret Atwood: Nimeltään Grace (Otava, 1997), ostettu kirj. poistomyynn., lukematta
Margaret Atwood: Orjattaresi (Tammi, 1998), ostettu, lukematta
Margaret Atwood: Oryx ja Crake (Otava, 2003), ostettu, lukematta
Margaret Atwood: Ryövärimorsian (Otava, 1994), ostettu, lukematta
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015), ostettu, lukematta
Orvokki Autio: Pesärikko (Kirjayhtymä, 1986), ostettu, luettu
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (WSOY, 3. painos, 1985), ostettu, luettu
Jane Austen: Järki ja tunteet (WSOY, 1952), ostettu, luettu
Paul Auster: Illuusioiden kirja (Tammi, 2002), ostettu, luettu
Paul Auster: Kuun maisemissa (Tammi, 1990), ostettu, lukematta
Paul Auster: Mr. Vertigo (Tammi, 1997), ostettu, lukematta
Paul Auster: Näkymätön (Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Paul Auster: New York -trilogia (Tammi, 2007), ostettu, lukematta
Paul Auster: Oraakkeliyö (Tammi, 2006), ostettu, lukematta
Paul Auster: Sunset Park (Tammi, 2011), ostettu, lukematta
Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (Tammi, 2005), ostettu, luettu
Majgull Axelsson: Toista tietä (WSOY, 2005), ostettu, lukematta

***

Mitä Sinun kirjahyllystäsi löytyy a-kirjaimen kohdalta? Mitä olennaista mielestäsi puuttuu minun hyllystäni? Onko jotain yhteistä? Lukusuositukset ja muut kommentit ovat tervetulleita!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pekka Hiltunen: Varo minua



Olen vilpittömän iloinen Pekka Hiltusen Studio-sarjan sekä kotimaisesta että kansainvälisestä menestyksestä. Yhtä vilpittömästi haluaisin myös itse tempautua sarjan pauloihin. Olen totisesti yrittänyt. Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) jätti minut ristiriitaisiin mutta kuitenkin odottaviin tunnelmiin, mutta Sysipimeä (WSOY, 2012) jäi poikkeuksellisesti kesken.

”Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan”, olen todennut sarjan kahta ensimmäistä osaa (tai siis ensimmäistä ja toisen alkua) pohtiessani. Olen todella harmissani, että joudun toistamaan tuon ajatuksen myös kolmannen Studio-trillerin Varo minua yhteydessä. Jollen olisi sitoutunut lukemiseen palkintoraatilaisuuden kautta, olisin todennäköisesti jättänyt tämänkin teoksen kesken.

Hiltunen on näet uskollinen omalle tyylilleen ja toistaa tässä kolmannessa osassa kaikki ne piirteet, joista en aikaisempien kirjojen osalta pitänyt. Tämä on toki hyväksyttävää ja ihan kunnioitettavaakin. Kirjat ovat löytäneet lukijansa ja ne ovat monin tavoin kiiteltyjä, Johtolanka-palkintokin napsahti aloitusosasta. Miksi siis muuttaa tyyliä? Ei miksikään, tietenkään, mutta loogista siis on, että minä en vieläkään päässyt studiolaisten menoon sisälle. Lasiseinä on ja pysyy välissämme.

Olen moittinut kustantajaa Sysipimeän liian pienestä fontista. Tästä vaivasta on Varo minua -kirjassa onneksi päästy, mikä tietysti näkyy muhkeampana sivumääränä: 446 sivua. Tästä tosin noin kolmannes olisi ollut karsittavissa. Hiltunen nimittäin pelaa jälleen riskillä. Kirjan alusta noin 150 sivua on hidasta, rohkenen sanoa pitkäpiimäistä, aiheeseen johdattelua, jonka kuluessa ei tapahdu oikeastaan mitään. Liaa ja Maria ei juurikaan lukijalle esitellä, vaan luotetaan siihen, että he jo ovat tuttuja. Toki kirjan voi täysin itsenäisenäkin teoksena lukea, mutta aiempien osien lukeneille mukaan pääsy lienee helpompaa. Samalla Hiltunen joutuu varomaan, ettei liikaa paljastaisi aiempien kirjojen juonista.

Tässäkin osassa erillisiä juonilinjoja on kaksi. Toinen, jännittävämpi (oikeastaan jopa kammottava) liittyy Lian henkilökohtaiseen menneisyyteen. Toista juonilinjaa hoitelee Mari muiden studiolaistensa kanssa. Tämä on monipolvinen ja paikoin sekavahko ja perusteluiltaan ontuva puoli kirjassa. Studion toiminta on herättänyt turhan kovaa kiinnostusta Lontoon poliisin rikosylikomisario Peter Gerrishissä. Jopa pakkomielteisen tiukkana tutkijana tunnetun Gerrishin kiinnostus on kaikkea muuta kuin toivottavaa, ja Mari päättää selvittää miehen heikot kohdat saadakseen tämän tutkimukset herpaantumaan.

Poliisimiehen toimien penkominen johdattaa Studion nopeasti pahamaineisen katujengin KFM:n jäljille. Kill for Money -jengi on kerännyt mainetta nopealla laajenemisellaan ja ilkeällä menetelmällään pakottaa kuolemaan tuomittu vastustajansa soittamaan viimeisen puhelunsa läheisimmälle ihmiselleen. Puhelun kuluessa tuomittu ammutaan. Jengiä johtaa sisaruspari Jay Jay ja Janice. Miksi jengi ei kuitenkaan ole kostanut Janicen taannoista joukkoraiskausta? Mitä jengi suunnittelee naapurijengin alueen autioon taloon? Marin erikoisille taidoille, rahoille ja alaisille on jälleen kysyntää.

Keskeltä Varo minua on jännittävä, hetkittäin jopa piinaava. Kumpikin juonilinja kokee kliimaksinsa kuitenkin hyvissä ajoin ennen kirjan loppua, joka jälleen on pitkähköä loiventelua. Kummassakin juonilinjassa olisi mainiot ainekset oman trillerin kirjoittamiseen, enkä aivan ymmärrä, miksi ne on nivottu yhteen kirjaan niin, ettei kumpikaan oikein pääse kunnolla syvenemään ja siten oikeuksiinsa. Marin tai Lian kanssa en vieläkään päässyt läheiseksi.

Lontoon perinpohjainen tuntemus, kiinnostus historiaan ja arkkitehtuuriin sekä nykyteknologiaan sen sijaan paistavat jälleen hyvällä tapaa läpi kirjasta.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY 2015. 446 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

torstai 24. maaliskuuta 2016

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet



Aloitin Harri V. Hietikon biker-trilogian vähemmän taitavasti keskeltä eli Näkemiin, Shosannasta viime vuonna. Järkevää olisi ollut aloittaa alusta, mutta nyt, päätösosan Insomnian ensioireetkin luettuani taitaa olla liian myöhäistä palata alkuun. Niin selkeästi Hietikko nimittäin avaa menneisyyden arvoitukset ja päättää tarinan tässä viimeisessä osassa.

Nimeämättömäksi hamaan loppuun saakka jäävä minäkertoja, eräänlainen moottoripyöräkostaja on kirjan alussa hyvin surullisissa puuhissa. Rakastettu G. menehtyy vaikeaan sairauteen Saksassa, ja bikerin elämästä katoaa merkitys. On aika palata kotiin, Tampereelle, selvittää tilit ja tehdä kaikesta loppu vähin äänin.

Toisin kuitenkin käy. Kotiin palaava motoristi toivotetaan tervetulleeksi liivijengiin ja sen kerhotaloon ristiriitaisin tuntein. Syykin selviää vähitellen myös lukijalle. Viidestä perustajajäsenestä on nyt koolla kolme: biker, presidentti ja asekessu. Vain viimeksi mainitulla on vaimo. Mutta naisiin liittyy olennaisesti se asia, joka kolmikon välejä edelleen hiertää. Kuvio ei ole aivan yksinkertainen.

Kerho viettää leppoisaa juhannusjuhlaa luonnon helmassa, mutta juhannuspäivän aamuna joukkoa odottaa ikävä yllätys: presidentti on tapettu telttaansa. Ensimmäinen johtopäätös on, että jokin kilpaileva kerho on aloittanut sodan. Mutta mikä ja miksi? Ensimmäisen hämmennyksen jälkeen päätetään palata Tampereelle ja ainakin toistaiseksi säilöä presidentti kerhotalon pakastimeen, jossa säilytetään myös snapsiviinoja. Kun ruumiita ja pakastimia alkaa tulla lisää eikä kilpailevien kerhojen havaita liittyvän asiaan, alkaa bikerin päässä syntyä jonkinlainen hahmotelma tapahtumista. Mutta murhaaja on lopulta melkoinen yllätys menneisyydestä.

Ihastuin Hietikon tyyliin ja omintakeiseen tapaan käyttää kieltä ja viljellä huumoria alun perin ensimmäisen Joulukalenterin yhteydessä. Kaikki tämä on edelleen tallessa, ja pidinkin Insomnian ensioireista ihan kohtalaisesti, vaikka jonkinlainen venytyksen maku tässä kuviossa on jo kahden kirjan mittaisenakin. Miksi on pitänyt kirjoittaa trilogia? Myönnän, että syy on todennäköisesti itsessäni ja viimeaikaisessa runsaassa dekkariannoksessani. En millään jaksaisi mitään pidempiä sarjoja, jolleivat ne hyvin nopeasti uudistu ja tuo mukanaan jotain olennaista uutta. Trilogiat tuntuvat olevan myös muodissa.

Hietikko kirjoittaa pelottavista moottoripyöräjengeistä sellaiseen sävyyn, että on mahdotonta olla naurahtelematta. Touhuilu kerhohuoneistojen seinien sisällä on lähinnä koomista, eivätkä kaikkien kerhon jäsenyyttä havittelevien älynlahjoissa ole paljoa kehumista. Meno kaupungissa on muutenkin hieman vinksahtanutta. Edellisen osan vahva noir-sävytys tuntuu kuitenkin olevan tiessään, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono juttu. En edellistä lukiessani vielä oikein osannut päättää, oliko tarkoituskin hihitellä lukiessaan. Nyt ei tarvinnut yhtään epäröidä: kyllä oli.

Mielenkiintoista on nähdä, mitä Hietikko dekkarin alalla seuraavaksi kirjoittaa. Aion lukea.

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet
Reuna 2015. 224 s.

Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa



Harmillista, että ensikosketukseni Marja-Liisa Heinon tuotantoon on vasta hänen viides teoksensa Älä tähti putoa. Heinon esikoisdekkari Enkelimies (WSOY, 2006) oli ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja toinen dekkari Suomen suuntaan (WSOY, 2008) voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2008. Ilmeisen laadukasta tuotantoa Heino siis kirjoittaa, ja tämän viidennen teoksen luettuani olen samaa mieltä.

Ensimmäiset omat havaintoni Heinon tuotannosta ovat ajalta, jolloin ilmestyi Astuit väärään autoon (WSOY, 2013). Kirjaa kehuttiin sen verran, että olen ostanut kehujen innoittamana hyllyyni sitä edellisen Heinon teoksen eli Niemisen tyttövainaan tapauksen (WSOY, 2011). Se odottelee kuitenkin edelleen lukuvuoroaan. Heino vaikuttaa paitsi laadukkaalta myös monipuoliselta dekkaristilta.

Älä tähti putoa on toinen osa rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta kertovasta sarjasta. Eerola on mielenkiintoisimpia suomalaispoliiseja, jonka olen dekkareissa tavannut. Hän on syntyperältään puoliksi romani, ja hän noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Miehellä on erikoisen sukutaustansa takia laaja kielitaito. Isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Heino ei ainakaan tässä toisessa Karli Eerola -dekkarissa vaivaudu lukijalle paljoakaan päähenkilöään esittelemään. Tiedonmuruset saa lukija poimia tarinan mittaan matkan varrelta ja osin rivien välistä. Eerola tuntuu olevan pätevä poliisi, mutta työpaikalla on erilaisia skismoja, jotka osin vaikuttavat liittyvän Eerolan etniseen taustaan.

Yksityiselämässä tapahtuu suuria muutoksia, kun Eerolan rakastettu Jessi muuttaa Eerolan luo asumaan. Ratkaisu on monimutkainen, sillä Eerola on jonkinlainen omaishoitaja isoisälleen, eläköityneelle maalaispapille. Tyttöystävä Jessi ei taida olla romani, koska puhtaussäännöistä on tulla sanomista Eerolan itsehillintäponnisteluista huolimatta. Jessi ei esimerkiksi saisi poimia puutarhan herukoita.

Kuten huomaa, minua kiinnosti kirjassa eniten juuri Eerolan hahmo. Olisin halunnut tutustua mieheen lähemmin, joten jossain vaiheessa on vielä ehdittävä aiempi osakin lukea. Varsinainen rikosjuonikaan ei ole huono. Maahanmuuttajataustaisen muslimiperheen teini-ikäinen Tara-tytär on kadonnut. Perheen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta, ja isoveli Kia tuntuu potevan lähinnä syyllisyyttä siitä, ettei ole opiskeluiltaan ehtinyt vahtia sisartaan tarkemmin.

Suomessa syntynyt Tara ei ole elänyt ihan sillä tavalla kuin muslimiperinteet edellyttävät. Kaunis tyttö on ollut kiinnostunut vaatteista, meikeistä ja tietysti pojista. Kun koululle on tullut kuvausryhmä etsimään juontajaa uuteen tv-sarjaan, on Tara ollut innoissaan ja mukana loppumetreille saakka. Esiintymistä on kuitenkin vielä pitänyt hioa, ja Tara on päässyt mukaan mallikoulun kurssille muutaman muun tytön kanssa. Tara on halunnut tähdeksi, jota hänen nimensäkin tarkoittaa.

Kun perhe on matkustanut sukulaisiin Ruotsiin, Tara on jäänyt Suomeen. Heti ensimmäisenä iltana hän on kadonnut, eikä puhelimeen enää saada yhteyttä. Netistäkin tyttö tuntuu haihtuneen täysin. Kenen matkaan Tara lähti Ilveksen yökerhosta? Mitä tytölle on tapahtunut? Selvitystyö on vaikea, sillä totuuden irti saaminen Taran perheestä ja ystävistä on lähes mahdotonta.

Poliisi tekee aika nopeasti johtopäätöksen, että perhe on halunnut päästä tytöstä eroon, ja samaa mieltä tuntuu olevan maahanmuuttajayhteisökin. Kia tekee omia selvityksiään Taran poikaystävistä ja miestuttavista. Sitten alkaa liikkua huhuja kunniamurhasta, joka olisi tapahtunut suvun piirissä kymmenisen vuotta sitten. Mitä saaristomökillä oikein tapahtui 16-vuotiaalle Marjanille? Entä missä on Tara?

Heino kirjoittaa etäännyttävästi, jotenkin viitteellisesti. Kehenkään henkilöistä ei pääse oikein lähelle, ja tapahtumien ymmärtämisessäkin saa olla tarkkana. Heinon kerronta on muutenkin niukkaa, mutta vaikka teos on sivumäärältään ohuehko, pitää tarina sisällään paljon mielenkiintoista ja mieltä askarruttavaa. Lukiessani mietin Marja Björkin teosta Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014) ja Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava, 2011), joissa samoja teemoja sivutaan kuin Heinokin. Tässä teoksessa oikeastaan yhdistyvät noiden teosten teemat hienosti.

Vielä varoituksen sana kirjaan tarttuville: älkää lukeko takakansitekstiä! Jostain syystä kustantaja on päästänyt takakanteen oikean juonipaljastuspläjäyksen, joka latistaa pahasti lukukokemusta.

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa
WSOY 2015. 232 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Heidi Köngäs: Hertta



Kylläpä totisesti harmittaa, että en kaikesta huolimatta katsonut Heidi Könkään ohjaamaa ja yhdessä Taina Westin kanssa käsikirjoittamaa Punaista kolmiota televisiosta, en edes Yle Areenasta ajoissa. Ajattelin, että haluan lukea ensin Könkään romaanin Hertta, sitten vasta olisi sarjan aika. On nimittäin ärsyttävää, kun näyttelijöiden olemus on takertunut alitajuntaan äänineen ja eleineen, eikä suostu hevillä irtoamaan vaan häiritsee lukukokemusta sitkeästi. Kiireitä syytän, että en muka ehtinyt Herttaan ajoissa tarttua. En olisi varmasti kirjaa vieläkään lukenut, ellen olisi sattumalta huomannut äänikirjaversion tarjousta ja älynnyt siihen tarttua. Onpa romaani! Ja mikä nainen!

Oikeista historiallisista henkilöistä kirjoittamisessa on omat vaikeutensa. On ratkaistava, missä kulkee faktan ja fiktion raja. Kun kirjoittaa tarpeeksi kauan sitten eläneistä ihmisistä, kuten vaikkapa Milja Kaunisto Olavi Maununpoika -sarjassaan, voi päästää mielikuvituksen melko vapaaseen laukkaan, koska kirjallisia lähteitä on tarjolla vain jonkinlaisiksi löyhiksi kehyksiksi. Mutta kun kirjan päähenkilö on elänyt julkista elämää 1900-luvulla ja ollut ahkera dokumentoija itsekin, on liikkumavaraa huomattavasti vähemmän.

Toinen ongelma tuntuu liittyvän draaman kaareen. Ihmisen elämä on harvoin kauttaaltaan kiinnostavien tapahtumien sävyttämä. Miten siis rajata elämäkerrallisen romaanin kattama alue? Onko aloitettava lapsuudesta, vanhempien taustoista, ja jatkettava hautajaisiin saakka? Voihan se onnistua, ainakin, jos on rohkeutta tarpeeksi rikkoa kronologiaa. Mutta usein kannattaisi kuitenkin tehdä rohkeita rajauksia ja uskaltaa jättää jotain pois. Tässäkin suhteessa Heidi Köngäs on Hertassa on ollut ihailtavan taitava. Kirjassa ei tunnu olevan mitään turhaa. Silti siinä on kaikki.

Historian tunneilta ja luennoilta Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon nimet ja jotkin teotkin olivat tietysti jo tuttuja, samoin romaanissa sivurooleissa olevat Otto-Ville Kuusinen ja Hella Wuolijoki. Könkään romaani sai kuitenkin miltei haukkomaan henkeä lähihistoriamme hurjien käänteiden takia. On vaikea tajuta, millaista elämä Suomessa ja Neuvostoliitossa on ollut 20- ja 30-luvuilla, ei niin kovin kauan sitten. Kaunokirjallisuuden avulla tästä voi päästä jotain kokemaan. Suosittelen. Näkemys asioihin avartuu kirja kirjalta.

Hertta Kuusinen oli siis Suomen vihatuimman kommunistin Otto-Ville Kuusisen tytär, joka loikkasi nuoren veljensä kanssa Neuvostoliittoon lukioikäisenä tyttönä. Isä otti lapsensa vastaan, mutta pisti nämä oitis työhön vallankumouksen hyväksi. Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään maanalaista vallankumousta, mutta hänet pidätettiin vain kahden viikon kuluttua ja suljettiin viideksi vuodeksi vankilaan. Hertan mieltä raastoi se, että hän oli joutunut jättämään Neuvostoliittoon poikansa Jurin. Miten poika on selviytynyt? Ymmärtääkö tämä, miksi äidin oli lähdettävä ja jätettävä hänet?

Romaani Hertta alkaa keväästä 1939, kun Hertta Kuusinen vapautuu Hämeenlinnan naisvankilasta. Vapaus tuntuu huumaavalta! Mitä siitä, että vankilavuodet ovat kuihduttaneet naisen fyysisesti lähes olemattomiin. Nyt pääsee taas tekemään työtä vallankumouksen ja paremman maailman hyväksi. Uutiset rajan takaa vain ovat niukkoja ja enimmäkseen huonoja. Hertan on vaikea niellä tietoja lähimpien toveriensa katoamisista ja leirituomioista. Mutta Stalin on erehtymätön, eikä syyttömiä rangaista työläisten ihannevaltiossa. Tähän Hertta luottaa kuin kallioon. Kunpa silti saisi yhteyden poikaan ja tämän luokseen Suomeen!
Sitten Hertta kohtaa miehen, Yrjö Leinon. Intohimo leiskahtaa liekkiin, eikä mikään voi estää häntä saamasta miestä. Mitä siitä, että tämä on jo toista kertaa naimisissa. Erotkoon!

Poliittinen amatööriuskin korjaantuisi, kunhan mies pääsisi oppiin Moskovaan. Mikään ei voisi estää Herttaa saamasta Leinoa. Naisella on oikeus samaan seksuaaliseen vapauteen kuin miehelläkin. Näin Hertta uskoo ja elää sen mukaisesti. Paheksukoon äiti tai kuka hyvänsä. Mitä siitä!

Tunnustan, että tässä vaiheessa oli käännyttävä Googlen puoleen ja tarkistettava, mitä Hertan minäkertojille, Hertta Kuusiselle, Yrjö Leinolle ja valtiollisen poliisin Esko Riekille ’oikeasti’ tapahtui. Se ei kuitenkaan vähäisessäkään määrin vähentänyt kirjan vetoa ja vaikuttavuutta. Ihmiskohtalot ovat niin puhuttelevia ja Könkään kerronta niin vetovoimaista, että kirjaa oli suorastaan ahmittava (vaikka äänikirjassa on se hyvä puoli, että silmäilevä lukeminen, juonen ’ahnehtiminen’, ei ole mahdollista). Oli myös muistutettava itseään useaan otteeseen, että kaikesta huolimatta kyse on fiktiosta. Kuitenkin.

Kirjan kuunneltuani vasta katsoin Heidi Könkään haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Kylläpä kirjan syntykin kuulostaa kiehtovalta! TV-käsikirjoitusta työstettiin perusteellisesti vuosia, ja romaani syntyi Könkään mukaan jonkinlaisena sivutuotteena, kun hän joutui pysähtymään solmuun menneen käsikirjoituksen työstämisen kanssa. ”Romaani halusi tulla”, kuten kirjailija sanoo. Hertta Kuusisen ääni on niin voimakas, ettei se jättänyt rauhaan?

Köngäs korostaa, että Hertta on ennen kaikkea rakkausromaani. Niin se onkin, mutta kuunnellessani ajattelin kyllä monesti, että Hertan todellinen rakkaus ja intohimo oli sittenkin aate. Miehet ja jopa lapsi olivat sittenkin lopulta toissijaisia. Köngäs näyttää Hertan ja Leinon eron tässä suhteessa melko jyrkkänä. Hertta asetti aatteen ja puolueen aina kaikessa kaiken edelle. Köngäs käyttää hänestä luonnehdintaa ’kommunismin pyhimys’, joka joutuu sitten aatteen uhriksi. Leinolla ei tällaista aatteen paloa koskaan ollut, vaan hänen vaikuttimensa olivat Hertassa selvästi henkilökohtaisempia.

Heidi Köngäs kuvaa Hertta Kuusisen äärimmäisen voimakkaaksi ja aikaansa reilusti edellä olevaksi epäsovinnaiseksi naiseksi. Elämä kolhi Herttaa armotta, ja kohtalon keinu vei vuoroin pohjalle, vuoroin huipulle. Uskomaton nainen, uskomaton elämä ja ura. Hertta herättää kovan janon lukea lisää suomalaisista kohtaloista ja Suomen lähihistoriasta. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän haluaa vielä lukea! Toivon myös kiihkeästi, että Punainen kolmio jossain vaiheessa uusitaan televisiossa tai tulee muuten nähtäville. Nyt olisin siihen valmis.

Äänikirjan lukee hienosti Elsa Saisio, jonka luennasta olen oppinut kirja kirjalta pitämään yhä enemmän. En kuitenkaan voinut olla jälleen toivomatta, että kirjassa, jossa on eri minäkertojia, olisi useampi lukija. Tässä heitä olisi tarvittu Saision lisäksi vielä kaksi, mieluiten miehiä. Jos toivoa saisi, kaikki lukijat olisivat olleet Punaisen kolmion näyttelijöitä…

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015. Äänikirjan lukija Elsa Saisio, kesto 8 h 11 min.

Sekä painettu kirja että äänikirja ostettu 



torstai 17. maaliskuuta 2016

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla



Johanna Tuomola on laittanut komisario Noora Nurkan tutkimukset toistaiseksi tauolle, mutta Lohjalle ei silti ole päässyt syntymään maantieteellistä dekkarityhjiötä. Sammatissa asuva kirjailija, toimittaja ja kirjoittajaopettaja Tiina Martikainen on nimittäin kirjoittanut ensimmäisen dekkarinsa Kasvot pinnan alla tapahtumat Lohjalle ja Sammattiin.

Martikaisen päähenkilö on Lohjan poliisiaseman pitkäkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevä rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio. Hanna asuu omakotitalossa Sammatissa murrosikäisen tyttärensä kanssa. Tytön kiireinen isä asuu Nummelassa. Tyttärestä Hannalla on murheita, eivätkä suhteet ex-mieheenkään ole ihan parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Yhtä tärkeä kuin Hanna tarinan kannalta on Hannan saksanpaimenkoira Riina, joka on koulutettu etsintätehtäviin. Riinan pettämätön kuono paljastaa paljon sellaista, mihin ihmisen kyvyt eivät edes parhaan tekniikan avulla pysty. Kun Lohjan keskustan tuntumasta Aurlahden rannasta katoaa nuori nainen ja hieman myöhemmin Sammatista löytyy ruumis, on Riina korvaamaton apu poliisille.

Kadonnut ja surmattu ovat yksi ja sama henkilö, lohjalainen Sonja Lahtinen, 27-vuotias kahviotyöntekijä. Ruumiin löydyttyä alkaa sitkeä ja perusteellinen poliisityö. Kaikkia vähänkin Sonjan elämään liittyneitä henkilöitä puhutetaan. Vähitellen paljastuu, että Sonja on ollut aikeissa hakea lähestymiskieltoa jollekulle häntä vainonneelle ihmiselle. Onko vainoaja ehtinyt toimia ennen Sonjaa? Kuka Sonjaa on vainonnut ja miksi?

Hanna saa selville, että useampikin henkilö on roikkunut Sonjan liepeillä. Motiivi veritekoonkin saattaa olla monella. Onko entinen poikaystävä uskonut suhteen loppuneen? Onko uusi miesystävä ollut jostain mustasukkainen? Tai onko tämän vaimo sittenkin tiennyt suhteesta? Entä onko omituisesti käyttäytyvä nuorukainen, joka on pitänyt Sonjaa tyttöystävänään, sittenkin myös vaarallinen?

Johtolankoja on niukahkosti, mutta jotakin sentään. Murhaaja on poliisin onneksi toiminut varsin epäloogisesti hävittäessään todisteita. Tosin välillä vaikuttaa siltä, että joku koettaa lavastaa jotakuta syylliseksi. Lopulta totuus paljastuu, kun on tarpeeksi pengottu henkilöiden keskinäisiä yhteyksiä. Silloin Hanna sortuu alkeelliseen virheeseen ja joutuu itse hengenvaaraan.

Ammattikirjoittajana Martikainen on selvästikin opiskellut dekkarin olemusta ja sitä, mistä aineksista hyvä dekkari syntyy. Voi myös arvata, että tarkoitus on kirjoittaa lisääkin tästä lohjalaispoliisista, sen verran huolella henkilöitä on pohjustettu.

Valitettavasti huolellinenkaan työ ei vielä korvaa tiettyä imua, joka syntyy luistavasta kerronnasta ja mielenkiintoisesta tarinasta. On totta, että arjen yksityiskohdat antavat mukavan mausteen juonenkuljetukselle, mutta se ei tarkoita, että jokainen aamupala ja koiranulkoilutus on raportoitava. Jos säällä ei ole tilanteen kannalta olennaista merkitystä, miksi kerrotaan lämpötila kymmenyksen tarkkuudella? Martikainen on huolella selvittänyt poliisikoirien koulutusta ja toimintatapaa, mutta ihan kaikkea ei olisi ehkä kannattanut laittaa kirjaan. Tai ainakin tieto pitäisi vielä hieman sulavammin saada liitetyksi tarinaan. Irralliset luennot puuduttavat turhaan.

Jos kirjan tapahtumat sijoittuvat reaalimaailman oikeisiin paikkoihin, on tietysti tärkeää olla tarkkana, että paikat on kuvattu oikein. Martikaisen matkassa on helppo suunnistaa, mikäli entuudestaan tuntee Lohjan kadut ja Sammatin nurkat. Kadunnimet ja muut paikat on uskollisesti aina mainittu, mutta ympäristöä ei juuri sen enempää kuvailla. Paikallisuudesta nauttiminen jää siis niille, jotka jo paikat tuntevat.

Dialogi on tunnetusti ongelmallista. Jos vuoropuhelu on luontevaa, sen avulla saa juonta joutuisasti eteenpäin. Martikaisella on tässä vielä hiottavaa, sillä paikoin henkilöiden keskustelut vaikuttavat kovin kankeilta, jopa teennäisiltä.

Rikosjuonessakin on siis mielestäni vielä hiomisen varaa. Martikainen hukkaa valitettavalla tavalla mahdollisuudet tunnelman tiivistämiseen. Jos pienen kylän uimarannan tuntumasta todella löytyy murhatun naisen ruumis, tilanteesta syntyisi paljon enemmän dramatiikkaa kuin tässä dekkarissa on kaiken kaikkiaan. Motiivit ja itse murhan tekotapa eivät nekään taida ihan kriittistä tarkastelua kestää.

Lupaava esikoisdekkari kuitenkin on kyseessä. Tästä on hyvä jatkaa sarjan kehittelyä.

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla
Myllylahti 2015. 319 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Sain tämän kirjan kustantaja Myllylahdelta heti tuoreeltaan viime keväänä. Olin sitä ihan erikseen toivonut, koska se sijoittuu Lohjalle. Kuvittelin, että teos olisi mukana myös Vuoden johtolanka -kisassa, mutta Myllylahti päätti sitten kuitenkin jättää tämän teoksen kilpailun ulkopuolelle. Kustantajathan itse vapaasti päättävät, mitkä kirjat kisaan lähettävät. Arvio oli siis valmiina, mutta se jäi julkaisematta. Parempi myöhään kuitenkin. 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Jouko Heikura: Asemapaikka New York



Asemapaikka New York oli ensikosketukseni toimittaja-kirjailija Jouko Heikuran kaunokirjalliseen tuotantoon. Kokemus oli hämmentävä, sillä teos ei oikein ota asettuakseen mihinkään lajityyppiin tai lokeroon, vaikka siinä on kosolti tuttuja aineksia useammastakin genrestä. Wikipedia tietää kertoa, että Heikura on kirjoissaan käyttänyt pohjana omia kirjeenvaihtajakokemuksia, ja New Yorkissa Heikura työskenteli vuosina 2001–2003, eli samoihin aikoihin kuin kirjan päähenkilö toimittaja Rakel Varga.

Rakel on itsenäinen sinkkunainen, joka on jo useamman vuoden kiertänyt maailmaa kirjoittaen juttuja helsinkiläiseen lehteen. Hän pitää itseään maailmankansalaisena, josta suomalaisuus on karissut vuosia sitten, mutta silti hän mielellään korostaa rehellisyyttään ja oikeudentuntoaan, piirteitä, jotka suomalaiset mieluusti liittävät itseensä.

Rakel on asettunut kirjeenvaihtaja-ajakseen Manhattanilla sijaitsevaan legendaariseen Hotel Chelseaan, jossa kymmenet julkisuuden henkilöt ovat asuneet. New Yorkin upeat pilvenpiirtäjät takaavat huikean näköalan hotellin ikkunoista. Tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin, kun vastapäisen talon parvekkeelta syöksyy nuori muslimimies katuun. Rakel ei malta pysyä poissa, vaan ryntää katsomaan ruumista. Myöhemmin hän tutustuu samassa paikassa kuolleen nuorukaisen siskoon ja saa aitiopaikalta seurata amerikkalaistuvien muslimien ristiriitojen sävyttämää elämää. Kaiken lisäksi sisko ei usko veljensä tehneen itsemurhaa…

Rakel on kiinnostunut amerikkalaisten viehtymyksestä aseisiin. Sattumalta hän joutuu todistamaan uhkaavaa tilannetta, jossa hotellin omistajalle vilautetaan asetta neuvottelujen vauhdittamiseksi. Rakel ei haluaisi saada peräänsä venäläisiä liikemiehiä, mutta voiko ystävänsä jättää pulaan?

Varsinaisen jännitteen teokseen tuo kuitenkin sen tapahtumien sijoittuminen vuoden 2001 syksyyn ja Manhattanille. Kaksoistornit ovat Rakelille tärkeät, sillä lapsena hän käynyt näköalatasanteella isän ja äidin kanssa. Syksyn korvalla Rakel tutustuu mieheen, jonka työpaikka sijaitsee toisessa tornissa. Henkilökohtainen jännite on siis mallikelpoisesti vireessä, kun syyskuun yhdeksännen päivän aamu koittaa kauniina ja kirkkaana. Pian kuitenkin taivaalta alkaa sataa ihmisiä ja Rakel on tavoilleen uskollisena keskellä tapahtumia.

Näiden löyhien jännitysjuonikuvioiden lisäksi Heikura on punonut tarinaan runsaasti aineksia Sex and the City -sarjasta. Amerikkalaisten ystävättäriensä kanssa Rakel bilettää, juo kuohuviiniä ja vetää kokaviivoja sekä harrastaa villiä irtoseksiä. Huvittelun vastapainoksi on välillä tehtävä töitäkin, ja erilaisia juttukeikkoja siunaantuu niin Floridaan kuin Kaliforniaankin Valkoista taloa unohtamatta. Lisämausteena on runsaasti nippelitietoa New Yorkista ja Yhdysvalloista niin historian, politiikan kuin taloudenkin aloilta, joten ylessivistystään voi kätevästi kartuttaa tai ainakin päivittää tämän teoksen avulla.

Heikura kirjoittaa luistavasti ja kirjan lukaisee nopeasti. Se ei pahemmin ärsytä, vaikka Rakel hieman liian ylivertainen paikoin onkin. Henkilöihin ei pääsee kiintymään sen kummemmin, mutta se ei haittaa. Kepeys on muutamista raskaista teemoista huolimatta teoksen perussävy.

Jouko Heikura: Asemapaikka New York
Gummerus 2015. 287 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala



Elämä elämältä -romaanissaan Kate Atkinson pyörittelee ajatusta elämän sattumanvaraisuudesta, siitä, kuinka pienet, mitättömiltä vaikuttavat valinnat ja päätökset saattavat vaikuttaa ratkaisevasti omaan ja muiden ihmisten kohtaloihin. Ursula Todd ja hänen perheenjäsenensä elävät elämänsä teoksessa moneen kertaan erilaisia valintoja tehden. Romaani on kiehtovimpia koskaan lukemiani, ja suosittelen sitä kiihkeästi kaikille!

Jonkinlaista vaihtoehtoelämää toivoisin myös itselleni aina silloin tällöin. Olisi nimittäin joskus mukavaa pystyä täysin nollaamaan aiemmat lukukokemuksensa ja testata, miltä jokin teos tuntuisi niin sanotusti puhtaalta pöydältä luettuna. Tätä mietin jälleen lukiessani Elämä elämältä -romaanin sisarteosta Hävityksen jumala. Kuinka paljon edellisen teoksen voimakas lukukokemus heijastuu jälkimmäisen lukemiseen? Ainakin omalla kohdallani paljonkin, halusin tai en. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse asiassa harmittelin useaan otteeseen myös, etten sittenkään muista kovin tarkasti enää, mitä aiemmassa romaanissa kenestäkin kerrottiin.

Jälkisanoissaan Atkinson kertoo aikoneensa ensin kertoa kaiken kattavan tarinan toisesta maailmansodasta. Onneksi kirjailija kuitenkin tuli nopeasti järkiinsä ja huomasi, että aihe on aivan liian valtava. Lukijan kannalta yksityiskohtiin keskittyminen on huomattavasti hedelmällisempää. Hyvä tarina syntyy yksittäisten ihmisten kohtaloista. Niin tälläkin kertaa.
Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat todellakin sisarteokset. Ne kertovat osin samoista henkilöistä ja aikajanat lomittuvat toisen maailmansodan kohdalla, mutta muuten ne ovat miltei täysin erilliset teokset ja aidosti itsenäiset myös. Ne voinee ongelmitta lukea kummassa järjestyksessä tahansa, ja tätä haluaisin myös päästä kokeilemaan, siis niin, että en muistaisi aiempia lukukokemuksiani.

Elämä elämältä -teoksessa keskeinen aihe on Lontoon suurpommitukset toisen maailmansodan aikana. Hävityksen jumalassa avataan tämän kääntöpuolta eli kerrotaan liittoutuneiden tekemistä mittavista Saksan pommituslennoista. Näistäkin maailmansodan kauhuista olen kaunokirjallisuudesta aiemmin lukenut, mutta pääasiassa toisesta näkökulmasta, pommitettujen kohtaloiden kautta.

Ursulan veli Teddy värväytyi sodan alussa ilmavoimiin, sai koulutuksensa Kanadassa, toimi lähes ennätyksellisen pitkään pommikonelentäjänä ja joutui sodan loppuvaiheissa saksalaisten vankileirille. Kadonnut ja kuolleeksi luultu Teddy kuitenkin palaa sodan päätytty’ kotiin ja elää vielä pitkään, 2010-luvulle asti.

Sota ja sen kauheudet vaikuttavat pohjavirtauksena vuosikymmeniä kaikkien sen kokeneiden elämään ja myös heidän läheistensä elämään, lapsiin ja lastenlapsiin. Teddy päättää sodan aikana, että jos hän selviää siitä hengissä, hän koettaa aina olla ystävällinen ihminen. Teddy avioituu lapsuudenrakkautensa naapurin Nancyn kanssa ja saa tyttären Violan. Vaatimaton, rauhallinen elämä tuntuu parantavan pahimpia kolhuja.

Atkinson kirjoittaa hyvin tunnistettavalla persoonallisella tyylillään ja käyttää muun muassa edelleen runsaasti sulkeita tekstissään. Huomaan, että alan kiinnittää sulkeisiin huomiota, jos teksti ei vedä. Ne alkavat silloin nopeasti ärsyttää, ja tuntuu, että lukemiseni kompastelee niihin alituiseen. Kun tarina taas alkaa imeä, en huomaa koko tyylikeinoa! Hävityksen jumalaa lukiessani ärsyynnyin muutamaan otteeseen näihin etäännyttävästi toimiviin sulkeisiin. Kirja on edeltäjäänsä raskaslukuisempi eikä vie tarinana mennessään yhtä voimakkaasti.

Mietin jo lukiessani, mistä hitaalta tuntuva syttymiseni oikein johtui, vaikka kaikki edellytykset lukemisen imulle olivat olemassa. Lopulta totesin, että syitä oli useita. Atkinson on rikkonut kronologian taiten ja paljastaa Teddyn tarinan käänteistä keskeiset lukijalle jo alkumetreillä, mutta varsinaisia tapahtumia avataan vähän kerrallaan ja viivytellen. Edessä olevat pahat asiat, kuten Teddyn sotaonnen lopullinen kääntyminen, ovat jatkuvasti edessäpäin. Tuntui, että en halunnut tietää, mitä kamalaa vielä olisi tulossa, vaikka jo tavallaan tiesin. Sama pätee Teddyn sodanjälkeiseen elämään ja sen käänteisiin.

Toinen tarinaan sisältyvä etäännyttävä seikka on Teddyn tyttären Violan kertakaikkinen vastenmielisyys. Harvoin inhoan niin syvästi fiktiivisiä hahmoja kuin nyt inhosin Violaa! Olisin halunnut useaan otteeseen kuristaa kyseisen ämmän! Onneksi sama tunne oli usein myös Teddyllä ja Violan lapsilla. Kaikki kolme sanovat ääneenkin, että vaikka ihmistä kuinka rakastaa, ei hänestä silti välttämättä pidä. Viola on juuri tällainen äiti ja tytär, itsekeskeisyydessään vertaansa vailla.

Hävityksen jumalan määritteleminen sotaromaaniksi tekee sille osittain vääryyttä, mutta sotaromaani se siitä huolimatta on. Ja millainen sotaromaani! Lukija pääsee brittien ja liittoutuneiden pommitusilmavoimien sisälle, mukaan pommituslennoille, joilta yhdeltäkään ei ollut varmaa paluuta kenelläkään niihin osallistuneilla. Järkytyin siitä, kuinka suuria tappioita pommituslennoista koitui. Välineet ja tekniikka olivat karun alkeellisia. Lisäksi sotilaidenkin mieliä alkoi jossain vaiheessa kaihertaa pommituksien moraalinen puoli. Oliko oikein kylvää kammottavaa tuhoa siviilikohteisiin?

Teddyn sotakokemukset ovat karmaisevia, ja ne avaavat vain yhden kurkistusaukon tuhansiin ja taas tuhansiin samankaltaisiin tarinoihin. Pysäyttävää. Tämän kaiken ajatusmyrskyn Atkinson sai päässäni aikaan romaanillaan. Loistavan teoksen tunnusmerkkejä, kuten sekin, että vasta jälkikäteen romaani tuntuu asettuvan mielessäni ansaitsemaansa kohtaan sisäisessä arvoasteikossani. Vaikka lukeminen vaati minulta enemmän kuin Elämä elämältä, on Hävityksen jumala silti sen veroinen. Vähintään.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins)
Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2016. 494 s.


Ostettu.

Samansuuntaisissa tunnelmissa Hävityksen jumalan äärellä on ollut myös Lumiomena-blogin Katja.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin



Kustantaja Otava esittelee sivuillaan uuden norjalaisdekkaristin lyhyesti näin:

Samuel Bjørk on kirjailijanimi, jonka takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut viisi näytelmää ja julkaissut kaksi arvostelumenestyksiksi noussutta romaania ja kuusi musiikkialbumia. Minä matkustan yksin on hänen ensimmäinen trillerinsä.

Jollain lailla alkoi kuulostaa hyvin tutulta, ja kun kaivelin omia blogiarkistojani, nousi esille tämä:

Carl-Johan Vallgren (s. 1964) on Ruotsin arvostetuimpia nykykirjailijoita. August-palkinnon romaanillaan Tarina merkillisestä rakkaudesta (2002) voittanut Vallgren on myös kuvataiteilija ja muusikko. Hänen ensimmäinen trillerinsä Varjopoika aloittaa Danny Katzin tutkimuksista kertovan sarjan.

Monilahjakkaat pohjoismaiset kirjailijat siis jossain vaiheessa siirtyvät kirjoittamaan dekkareita tai trillereitä, ja menestystä tuntuu riittävän. Mikäs siinä, hyvin kirjoitettu jännityskirjallisuus kelpaa mainiosti. Vallgrenin tavoin Bjørk on kirjoittamassa pidempää sarjaa, ja päähenkilöiden hahmojen rakenteluun on panostettu. Sarjamaisuushan on myös muotia, tai sanottakoon, että se ainakin tuntuu myyvän mukavasti, kunhan alkuun on päästy. Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Itsekin luen mielelläni hyviä (dekkari)sarjoja. Hienoa on sekin, että kirjat ylipäätään käyvät kaupaksi.

Minä matkustan yksin toi mieleeni muitakin viime aikoina pinnalle nousseita pohjoismaisia bestsellereitä. Sarjamurhaaja listii pieniä tyttöjä, mutta ihan niin sairasta ja vastenmielistä meno ei onneksi ole kuin Erik Axl Sundin Viktoria Bergman -sarjassa. Lars Keplerin Joona Linna -sarja taas tulee mieleen päähenkilöiden tietystä ammatillisesta ylivertaisuudesta ja siitä, että poliisien menneisyydessä piilee jotain arvoituksellista, joka pyrkii pintaan tarinan edetessä. Sanottakoon nyt vaikka niin, että myös Bjørk on tehnyt huolellisen maastokartoituksen itselleen uuteen genreen siirtyessään, mikä on siis vain ihan hieno asia. Tosin silti toivoisin, että uudet dekkaristit, joilla on jo vankkaa kirjallista taustaakin, tekisivät rohkeampia uudistuksia ja antaisivat kaavoille reippaammin kyytiä.

Minä matkustan yksin on huolella rakennettu, sujuva ja erittäin koukuttava jännitysromaani: laatuviihdettä. Norjalaisesta metsästä löytyy puuhun ripustettu kuusivuotiaan tytön ruumis, joka on puettu kauniisiin varta vasten teetettyihin nukenvaatteisiin. Selässä tytöllä on koulureppu kirjoineen ja kaulassa lappu: ”Minä matkustan yksin”. Tapaus on niin poikkeuksellinen ja huomiota herättävä, että Holger Munch kutsutaan takaisin Osloon kahden vuoden pikkukaupunkikomennuksen jälkeen.

Munch päättää houkutella mukaansa entisen alaisensa, poikkeuksellisen lahjakkaan Mia Krügerin. Mia on ollut sairauslomalla kaksi vuotta ja on nyt päättänyt ottaa lopultakin hengen itseltään. Mutta Munchin esittelemä murha vaikuttaa liian kiinnostavalta. Ehtiihän itsensä tappaa myöhemminkin.

Munch ja Mia palaavat pääkaupunkiin ja käyvät oitis töihin. Kaksikko saa takaisin entiset tilansa, joissa on oma parveke Munchin jatkuvan tupakoinnin takia. Myös vanha tiimi jatkaa työtä yhdessä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Mukaan palkataan vahvistukseksi vielä nuori tietokonenero ratkomaan tietoteknisiä pulmia. Vähitellen tarinan edetessä selviää lukijalle sekin, miksi Munch ja Mia ovat joutuneet ammatilliseen epäsuosioonsa.

Nopeasti pikkutyttöjen kauniisiin mekkoihin puettuja ruumiita alkaa löytyä lisää. Seuraavan löytävät veljekset Tobias ja Torben kotinsa läheltä metsästä. Myöhemmin Tobias lähtee selvittämään, millaista joukkoa ovat metsän takana sijaitsevan uskonnollisen yhteisön asukkaat.

Poliisit ovat totuttuun tapaan alussa täysin pimennossa, ja johtolankojen päitä alkaa löytyä vasta pitkän ja sitkeän uurastuksen jälkeen. Tilanne muuttuu kuitenkin olennaisesti, kun murhaaja uhkaa suoraan Munchin pientä tyttärentytärtä. Miten koko karmea murhasarja liittyy Munchiin? Miasta on korvaamaton apu, sillä hänellä on taito huomata olemattomilta vaikuttavia yksityiskohtia ja yhdistää niitä toisiinsa.

Jahti kiihtyy nopeasti, ja lukijaa pidetään vielä lisäjännityksessä vaihtelemalla näkökulmia tiheään tahtiin. Kuka murhaaja on ja mikä on hänen motiivinsa? Miten palaset oikein liittyvät yhteen? Bjørk on punonut juonen tosiaankin taitavasti ja pitänyt huolen, että kaikki tosiaan liittyy lopulta kaikkeen.

Minä matkustan yksin on siis hyvin ja huolella kirjoitettu, koukuttava jännitysromaani. Paljon genreä lukevalle se on kuitenkin valitettavan yllätyksetön. Yllätyksillä en tarkoita, että pitäisi olla kauheampia murhia ja kidutusta. En oikein tiedä sitäkään, mitä pitäisi ajatella siitä, että edes pikkutyttöjä sieppaavat ja murhaavat hirviöt, ainakaan fiktiiviset, eivät saa minusta enempää tunnetta irti. Olenko turtunut kirjallisiin kauheuksiin?

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (Det henger en engel i skogen)
Suom. Päivi Kivelä. Otava 2016. 428 s.


Ennakkokappale kustantajalta.