perjantai 14. elokuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat




Camilla Grebe sai himoitun Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2017 ilmestyneestä dekkaristaan Lemmikki. Kylmän rauhallisesti Grebe kirjoitti sarjansa neljännestä osasta Varjokuvat vielä Lemmikkiäkin paremman rikosromaanin, ja palkintona oli jälleen Lasiavain tänä vuonna. Melkoinen suoritus, sanoisin!

Olen lukenut kaikki kolme Greben aiempaa dekkaria (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros), ja luonnollisesti myös Varjokuvat oli lukulistallani. Kesän mittaan silmiini osui useita hyvin kiittäviä arvioita kirjasta, ja lopulta sain aikaiseksi pyytää arvostelukappaleen. Sain sen luettua juuri ennen tämänvuotisen Lasiavain-palkinnon jakoa, enkä voi muuta kuin todeta, että Varjokuvat on totisesti palkinnon ansainnut. Se on mielettömän kovatasoinen romaani, jossa on vahva persoonallinen ote, hyytävä juoni oveline koukkuineen ja kaiken huippuna yhteiskunnallinen taso, joka nivoutuu tarinaan saumattomasti.

Vuonna 1944 Tukholmassa tapahtuu raaka murha. Prostituutiolla itsensä ja lapsikatraansa elättänyt Märta Karlsson pahoinpidellään kuoliaaksi asunnossaan. Murhaaja naulaa Märtan kädet lattiaan ja tunkee kauhan hänen kurkkuunsa. Poliisin tullessa paikalle tapahtuu toinen väkivallanteko, ja poliisisisar Elsie Svenss saa surmansa. Sekä Märtan murhasta että Elsien taposta tuomitaan aikanaan Märtan väkivaltainen juoppo aviomies, mutta lukija tietää, että tuomion meni väärälle miehelle.

Märtan murha ja Elsien surullinen kohtalo ovat tarinan esinäytös. Ennen varsinaisen tarinan alkua kertoja ottaa puheenvuoron ja selostaa Elsien elämäntarinan. Sulhasensa kuoltua Elsie on synnyttänyt tyttären ja antanut tämän adoptoitavaksi. Tytär Britt-Marie saa kuulla biologisesta äidistään vasta täytettyään 18 vuotta. Äidin surullinen tarina saa Britt-Marien tekemään päätöksensä: hänestä tulee poliisi.

1970-luvun alkuvuosina ei ole helppoa olla nainen ja poliisi. Kaiken lisäksi Britt-Marie on vielä pienen Erik-pojan äiti. Joka tapauksessa Britt-Marie päätyy konstaapeliksi rikospoliisiin. Valitettavasti tutkintaryhmää vetävä komisario on vakaasti sitä mieltä, että on kammottava virhe päästää naisia poliiseiksi. He sopivat korkeintaan arkistoimaan ja kirjoittamaan muistioita puhtaaksi. Niitä töitä kiukun ja harmin kyyneleitä salaa nieleskelevä Britt-Marie joutuu totisesti tekemäänkin, vaikka Östertunan asuinalueella alkaa riehua Hornan murhaajaksi nimetty sarjamurhaaja.

Hornan murhaaja valikoi uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä, jotka asuvat saman Berlinparkenin lähistöllä kuin Britt-Mariekin miehensä ja poikansa kanssa. Kammottavinta on, että murhaaja tuntuu toistavan teoissaan Märta Karlssonin murhan yksityiskohtia. Naiset on raiskattu ja pahoinpidelty raa’asti, mutta sen lisäksi heidät on naulattu kämmenistään lattiaan ja heidän suuhunsa on tungettu esineitä. Voiko tekijä olla Märta Karlssonin ja Britt-Marien äidin tappaja?

Tarina jatkuu 1980-luvulle, ja keskiöön nousee nuori Hanne Lagerlind-Schön, joka aloittaa profiloijan uransa Tukholman poliisissa. Hänet kutsutaan apuun, kun yli kymmenen vuoden tauon jälkeen näyttää siltä, että Hornan murhaaja on aloittanut jälleen kammottavat murhansa. Voiko kyseessä olla sama tekijä kuin vuonna 1944 ja 1970-luvun alussa? Vai onko kyseessä matkija? Nuori ja kaunis Hanne saa katkeran osansa työelämän nurjasta puolesta sen lisäksi, että murhaaja niittää eloa.

Lopulta tarina loikkaa vuoteen 2019, kun Östertunasta löytyvät naisen jäännökset puretun rakennuksen perustusten alta. Tapaus päätyy Manfred Olssonin ja Malin Brundinin ryhmän tutkittavaksi, ja taas kysymys Hornan murhaajan henkilöydestä nousee esille. Malin on juuri palannut äitiysvapaalta töihin ja törmää yllätyksekseen samankaltaisiin ongelmiin kuin Britt-Marie lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemminkin. Pomo ei tunnu hyväksyvän Britt-Marieta eikä siedä mitään viittauksia siihen, että pienen lapsen olemassaolo voisi vaikuttaa alaisen työhön. Malinin esimies on nainen.

Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.

Kuka murhaaja sitten on? Ainakin minä tulin yllätetyksi.

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2020. 461 s.


Arvostelukappale.

torstai 6. elokuuta 2020

Timo Sandberg: Tilinteko ja Kostonkierre





Tuotteliaan dekkarikirjailija Timo Sandbergin uusi historiallinen Lahteen sijoittuva jännitysromaanisarja sai loistavan lähdön, kun jo aloitusosa Mustamäki (Karisto, 2013) sai arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen etsiväkonstaapeli Otso Kekkiin, kaikin puolin rehtiin ja rauhalliseen poliisiin, jota eivät puoluepoliittiset tai aatteelliset kiihkoilut kiinnosta.

Otso asuu kaupungin laidalla Reunanpalstalla, työläiskaupunginosassa, joten työväestö on hänelle tuttua jo naapuruudenkin takia. Reunanpalstan väki tulee tutuksi lukijallekin. Sarjan kolme ensimmäistä osaa eli Mustamäki, Häränsilmä ja Murhakuja sijoittuvat 1920-luvun alkuun ja vuoteen 1930. Otson kautta päästään seuraamaan, miten poliisin tutkintamenetelmät kehittyvät, mutta myös, miten poliittiset jännitteet suoraan vaikuttavat myös lainvartijoiden arkeen, halusivatpa nämä tai eivät.

Otson yksityiselämääkin sarjassa jonkin verran seuraillaan. Aloitusosassa Otso on kolmikymppinen poikamies, mutta hän tutustuu Reunanpalstalle asettuneeseen venäläiseen Veraan, ja ajan mittaan heistä tulee pari. Murhakujassa pariskunta elelee edelleen susiparina, mutta tilannetta on vakiinnuttanut yhteinen poika Urho, joka on noin viisivuotias vuonna 1930. Veran tausta avaa monenlaisia mahdollisuuksia ajankuvan rakentamisessa, ja niitä Sandberg myös oivallisesti hyödyntää.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties olisi päättynyt siihen. Onneksi olin kuitenkin väärässä. Otso Kekki -sarjaa mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tai ainakin suunnitellaan Sandbergin työhuoneella parhaillaankin. Oivallisesti kirjailija on harpannut yli lähes koko 1930-luvun ja sijoittanut sarjan neljännen osan Tilinteko vuosiin 1939-40. Viides osa Kostonkierre jatkuu lähes suoraan Tilinteon tapahtumista ja sijoittuu välirauhan aikaan. Romaani päättyy tietoon jatkosodan alkamisesta.

Eletään siis jälleen erittäin vaikeita ja jännitteisiä aikoja. Sekä Tilinteon että Kostonkierteen alaotsikoksi on merkitty jännitysromaani, mutta en niitä varsinaisiksi jännitysromaaneiksi tai dekkareiksi vieläkään luokittelisi. Edelleenkin ne ovat lähinnä historiallisia poliisiromaaneja, mikäli luokitella halutaan. Kummassakin teoksessa mukana on myös rikossarja, jota ylietsiväksi kohonnut Otso Kekki kollegoineen selvittelee, mutta pääpaino on kuitenkin muualla, tavallisten lahtelaisten arjessa.

Tilinteossa Lahdessa ammutaan lyhyen ajan kuluessa kolme miestä. Tapaukset on lavastettu itsemurhiksi, mutta niin ylimalkaisesti, että Kekki ei sitä suostu nielemään. Miehillä tuntuu olevan yhteistä taustaa ja käy ilmi, että he ovat olleet myös yhteyksissä keskenään Lahdessa oleskellessaan. Hämmentävästi kahdelta uhrilta löytyy kommunistien kiellettyjä julkaisuja. Ovatko uhrit olleet tekemisissä myös Valtiollisen poliisin eli Valpon kanssa?

Kostonkierteessä Lahdessa murhataan raa’asti kaksi Valpon värväämää ilmiantajaa, mutta ensimmäisen uhrin kohdalla itsemurhalavastus on tehty niin taitavasti, että Kekkikin on epävarma. Vaisto kuitenkin sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan. Se ei silti oikein riitä murhatutkinnan aloittamiseen. Mutta toinen saman kaavan mukaan toteutettu tapaus muuttaa kaiken.

Mutta kuten sanottu, murhat ja murhatutkinnat ovat kirjoissa lähes sivuosassa. Paljon keskeisempää on lahtelaisten arjen kuvaus. Ismo Torni on edennyt Rautateollisuuden pääluottamusmieheksi, kun sodan uhka on selvästi kasvamassa. Aatetoveriensa Anton Rimmisen ja Långin veljesten kanssa hän pohtii, miten menetellään, jos sota oikeasti alkaa. Miten voisi tarttua aseeseen ja surmata omia aateveljiään? Ismo päättää pian, että kutsuntailmoituksen saapuessa hän noudattaa määräystä. Eliisa-sisaren mies Anton sen sijaan päättää paeta.

Poliiseille on sälytetty paljon väestönsuojelutehtäviä sodan aikana. Ismon vaimo Silja on lotta ja toimii ilmavalvontatehtävissä. Sitä kautta lukija pääsee seuraamaan myös Lahden ankaria pommituksia kuin aitiopaikalta.

Kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyy poliisin arjessa kuitenkin selvimmin Valpon toiminnan aktivoitumisena. Ylhäältä kehotetaan toistuvasti poliisia toimimaan yhteistyössä Valpon kanssa. Lahden poliisiasemalle asettuvat Karl Mannelin ja Torsti Teräväinen, joilla kummallakin on henkilökohtaisia kaunoja Lahden kommunisteja kohtaan. Teräväinen on syyllistynyt kansalaissodan aikana veritekoon, joka ei ole lahtelaisilta unohtunut. Mannelin taas on ollut sodassa valkoisten puolella ja joutunut sen takia koville yrittäessään jatkaa työskentelyään lahtelaisissa tehtaissa.

Kekki tuntee kasvavaa vastenmielisyyttä Valpon miesten toimintaa kohtaan. Yhtään asiaa ei paranna, että Vera on yksi Valpon silmätikuista. Venäläinen nainen asuu poliisin kanssa samassa taloudessa. Se jos mikä vaikuttaa valtion kannalta epäilyttävältä ja vaaralliselta. Lisäksi kummassakin murhatutkimuksessa Mannelinin ja Teräväisen nimet pulpahtelevat pintaan epäilyttävän usein, mutta johto ei anna mahdollisuutta kuulustella miehiä. Jatkosodan lähestyessä myös Valpon otteet kovenevat.

Pidän kovasti Otso Kekistä ja hänen lähipiiristään. Sandberg on onnistunut luomaan henkilöistään aitoja ja inhimillisiä. Aatteen palo on joissakin vahva, mutta aatteen oppien mukaan eläminen on välillä vaikeaa ellei mahdotonta. Arjen velvoitteet kahlitsevat monia, ollaanpa sitten millä puolella hyvänsä. Henkilökuvauksessa on myös lämmintä huumoria ja rakkautta.

Timo Sandberg: Tilinteko
Karisto 2018. 384 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 6 min
.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Timo Sandberg: Kostonkierre
Karisto 2020.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 8 h 39 min.


Storytel.

Otso Kekki -sarja:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre


P.S. Jos tykkäät Otso Kekki -sarjan tyylisistä kirjoista, suosittelen ainakin Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjaa

Sinisen kuoleman kuva
Veri ei vaikene

Kadonneen kaupungin varjo

sekä Pekka Hyytin Tampereelle sijoittuvia historiallisia dekkareita

Tummat pilvet eilisen
Musta talvi

ja Timo Saarron sarjaa

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo 
Kivikalmisto


lauantai 1. elokuuta 2020

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar




Tilasin alkukesästä Bazarilta kirjapaketin, johon valkkasin mielestäni vähän itselleni erilaista luettavaa. Tarkoituksena oli lukea vaihteeksi jotain vähän keveämpää, jolla saisi ajatukset mukavasti nollattua tai ainakin irti tästä riivatusta koronapaniikin lietsonnasta. Lucinda Rileyn Perhosten huone toimikin aika hyvin, mutta Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar ei aivan niin hyvin kuin teoksen romanttisen ulkoasun perusteella arvelin. Itse asiassa koleran iskiessä haciendalle ja saaren kaupunkeihin tunnelmat alkoivat liikaakin muistuttaa nykyuutisointia.

Sokeriplantaasin valtiattarella tarkoitetaan romaanin päähenkilöä eli espanjalaisen ylimystöperheen tytärtä Anaa, joka päätyy Puerto Ricoon aviomiehensä Ramónin ja tämän identtisen kaksosveljen Inocenten kanssa. Kolmikko ottaa haltuunsa miesten suvun omistaman laiminlyödyn sokeriplantaasin kunnianhimoisena suunnitelmanaan saada se tuottavaksi viidessä vuodessa. Tila nimetään uudestaan Los Gemelosiksi.

Ajatus on lähtöisin Analta, joka on innokkaasti tutkinut sukunsa miesten tarinoita valtamerentakaisista rikkauksista. Amerikka väikkyy Anan silmissä jonkinlaisena paratiisina, jossa hän voisi vapaasti toteuttaa haaveitaan. Ramón ja Inocente, erottamattomat veljekset, lumoutuvat Anan kuvaamasta seikkailusta ja taivuttavat rikkaat vanhempansa suunnitelman taakse.

Todellisuus iskee nuorten kasvoille rajusti. Sokeriruo’on viljely ja sadonkorjuu ovat vaativaa ja raskasta työtä. Työvoimana ovat orjat. Koko tila on huonossa hoidossa, ja entistä tilanhoitajaa on huijattu muun muassa orjakaupoissa. Koneet ja rakennukset ovat kelvottomassa kunnossa. Jos kaikkea ei valvoisi pätevä tilanhoitaja Severo Fuentes Arosemeno, mistään ei tulisi mitään. Mutta Ana ei suostu luopumaan unelmastaan. Vaikka orjien käyttäminen työvoimana tuntuu aluksi vastenmieliseltä, oppii hän pian suhtautumaan heihin omaisuutena eikä ihmisinä. Los Gemelos on hänen kohtalonsa.

Ana on teoksen ihmispäähenkilö, mutta lopulta hän on vain väline, jonka avulla kirjailija Esmeralda Santiago kuvaa Puerto Ricon kipeää ja riipaisevaa historiaa. Espanja käytti siirtomaataan häikäilemättä hyväkseen riistäen kaiken irti lähtevän emämaalle suostumatta kehittämään saaren oloja. Valkoisen siirtoväen keskuudessa iti itsenäisyyshaaveita ja afrikkalaistaustainen orjaväestö luonnollisesti haaveili myös vapaudesta. Kummallekaan sitä ei haluttu antaa, koska taloudelliset tappiot olisivat olleet liian suuria.

Santiago kuvaa vastenmielistä järjestelmää tarkkanäköisesti. Isännät osasivat loistavasti perustella itselleen oman toimintansa oikeutuksen. Pelko kuitenkin hiipi arvaamatta pintaan yhä uudelleen. Omaakin väkeä jouduttiin jatkuvasti valvomaan ja pitämään tarkasti tiukassa kurissa.

Anan ja Los Gemelosin tarina on kiehtova. Santiago on kutonut Anan elämänvaiheista poikkeuksellisen juonikudelman, josta ei dramatiikkaa ja yllätyskäänteitä puutu. Silti tai sen vuoksi Ana ja muutkin romaanin henkilöt jäävät lopulta lukijalle valitettavan etäisiksi. Anankaan sisäiseen maailmaan ei päästä kunnolla käsiksi, mikä on oikeasti iso harmi. Santiago ei ole malttanut jättää opettavaa otettaan tarpeeksi sivuun, vaan historian käänteet saavat monin paikoin liikaa tilaa ja ne tunkevat etualalle. Orjuudesta ja ihmisoikeuskysymyksistäkin olisi ehkä saanut enemmän irti kaunokirjallisin keinoin, vaikka vaikuttavasti niitä nytkin käsitellään.

Vaikuttavasti Santiago kuvaa myös Puerto Ricon upeaa ja samalla ankaraa luontoa. Maisemat ovat henkeäsalpaavat, mutta sitten iskee hurrikaani tai jokin muu luonnonkatastrofi ja pistää kaikki polvilleen hetkessä. Kuten alussa totesin, myös kulkutaudit riivaavat saaren asukkaita. Kolera raivoaa Los Gemelosilla mutta myös kaupungeissa. Koska kaupunkien köyhissä osissa tauti riehuu pahiten, päätetään ne polttaa maan tasalle. Jopa Ana kauhistuu tätä. Mihin ihmiset sitten joutuvat? Kysymys ei kiinnosta päättäjiä. Köyhyys ja kurjuus ovat ihmisten omaa syytä.

Sokeriplantaasin valtiatar ei siis tarjonnut sellaista romanttista helppoa viihdettä kuin sen kannen ja nimen perusteella odotin. Itse asiassa romaanin alkuperäinen nimi Conquistadora on hyvinkin kuvaava nimitys Anasta. Ei kirja silti ollut pettymys. Karibianmeren saarten historia ei ollut minulle entuudestaan juurikaan tuttua, mutta nyt sain rautaisannoksen ainakin yhden pienen kolkan osalta.

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar (Conquistadora)
Suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2020. 560 s.


Ostettu.