torstai 28. heinäkuuta 2022

Kaari Utrio: Vaskilintu

 


Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.



Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.



Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.



Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!




Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.


Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.


Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.


Kirjasto.

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

 


Useimmat suomalaiset dekkarikirjailijat voivat vain haaveilla ruotsalaisten kollegojensa huippumenestyksistä. Mutta välillä kotimaisetkin osaavat yllättää! Pohjanmaalla Oravaisissa asuva Nilla Kjellsdotter -nimellä dekkaristin uraa rakentava kirjailija näyttää melkoiset taivaanmerkit: esikoisdekkari I rättvisans blod julkaistiin Ruotsissa vuonna 2020 Boklund Publishingin kustantamana. Loppukesästä 2021 Kjellsdotter solmi kustannussopimuksen ruotsalaisen Nordstedts-kustantamon kanssa kolmesta uudesta dekkarista, ja pian suomalainen Gummerus teki sopimuksen samojen teosten suomentamisesta.

Menestys on ollut huikea. Kuka sitten oikein on komeettamaisen nousun dekkaritaivaalle tehnyt Nilla Kjellsdotter? Vuonna 1987 syntynyt Kjellsdotter asuu Oravaisissa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Sen lisäksi, että on toisen diabetesta sairastavan lapsensa omaishoitaja, Kjellsdotter on työskennellyt lakitoimiston sihteerinä ja ajanut perheyrityksessään rekkaa.



Esikoisdekkari I rättvisans blod aloittaa Murhia Pohjanmaalla -sarjan, jossa rikoksia ratkoo Vaasan poliisin rikoskonstaapeli Mija Wadö kollegoineen. Marraskuun lopulla pohjalaiselta pihamaalta löytyy pikkulapsiperheen äiti murhattuna. Poliisi alkaa nopeasti epäillä tekijäksi perheen isää, joka on tunnetusti pahoinpidellyt vaimoaan. Kun sitten löytyy toinen samanikäinen tapettu nainen, tapaus mutkistuu.

I rättvisans blod -dekkaria ei ole suomennettu, eikä Gummerus ole sitä näillä näkymin suomentamassa. Ilmeisesti kustantajan vaihdos Ruotsissa on aiheuttanut vähän kummallisen käänteen sarjan osalta, sillä nyt suomeksi ilmestyvän Kivipuiston tytön takakannessa lainataan Dagens Nyheteriä, joka kuvailee teosta ’raikkaaksi debyytiksi’. Sarjassa on siis kaksi aloitusosaa. Harmi, jos varsinainen aloitusosa jää pimentoon, sillä Kivipuiston tyttö on erinomainen dekkari.

Teini-ikäinen tyttö löydetään pahasti paleltuneena Oravaisten Kivipuiston keskellä olevan taideteoksen juurelta. Viikkojenkaan jälkeen tyttö ei suostu puhumaan mitään. Kukaan ei kaipaa tyttöä eikä kukaan tunnista häntä, vaikka hänen kuvansa julkaistaan. Tyttö on pahasti aliravittu, ja hänessä on myös erilaisia vammoja. Ranteissa on selvät merkit vuosia kestäneestä kiinnisitomisesta.

Vaasan poliisin rikososasto saa tytön arvoituksen lisäksi tutkittavakseen murhan. Varakas ja arvostettu diabetestutkija David Heselius löydetään hulppeasta talostaan kuoliaaksi pahoinpideltynä. Talosta ei kuitenkaan löydy pienintäkään johtolankaa, jonka avulla tutkinta saataisiin käyntiin. Kuten lukija aavistaa, jutut liittyvät yhteen, mutta miten, sen selviäminen kestää aikansa.

Kjellsdotterin dekkarisarjan päähenkilö on 37-vuotias Mija Wadö, joka asuu Oravaisissa. Mija on selkeä työnarkomaani, joka ilahtuu, kun orastava suhde alkaa takkuilla. Kun miesystävästä ei tarvitse välittää, voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaa. Mijan perhe- ja ihmissuhteet ovat kiemuraiset, mutta ne saavat Kivipuiston tytössä valaistusta, kun tapauksen tutkinta alkaa mennä hänellä ja muulla tutkintaryhmällä pelottavankin syvälle ihon alle.

En kauheasti tykkää työhulluista poliisipäähenkilöistä, jotka eivät ehdi kaupassa käydä saati sitten hankkia uutta akkua kännykkäänsä. Työn asettaminen kaiken muun edelle ei ole minun mielestäni mikään ihannoitava asia, mutta Kjellsdotterin Mijalla on kyllä ihan kelvollinen syy siihen, miksi hän on sellainen kuin on. Ehkä se työnarkomaniakin voi jossain vaiheessa pikkuisen hellittää? Mija on nimittäin muuten oikein mukava uusi tuttavuus, jonka tapaan erittäin mielelläni uudelleenkin, mieluusti useastikin. Samoin tykästyin Vaasan poliisin rikostutkintatiimiin ja sen lisävahvistuksiin Hasseen ja Ronnieen. Pieniä jännitteitä työyhteisössä on, muttei mitään ylitsepääsemätöntä. Olisi mukavaa tutustua myös muihin työntekijöihin, kuten vaikka Anyaan, hieman paremmin.

Romaanin miljöönä on ruotsinkielinen Pohjanmaan rannikkoseutu, Vaasa, Oravainen ja Vöyri. Ne, joilla on paikallistuntemusta, nauttinevat kovasti kirjan tapahtumapaikkojen todentunnusta, minä sain turvautua Googleen. Onko siellä Oravaisissa vielä Kivipuistoa vai ei? Tämä jäi vähän hämärän peittoon. Entä ne Kahvituvan pitsat? Ovatko maineensa väärttejä? Joka tapauksessa kevättalvinen hyytävä pohjalaisrannikko on loistava tausta karmeille rikoksille.

Juonenpunonnassa Kjellsdotter on kyllä melkoinen velho. Kirjan keskivaiheilla poliisit istuvat jälleen kerran palaverissa ja joku heistä luettelee, mitkä kaikki rikokset heillä on samanaikaisesti ratkottavanaan. Lista on melkoinen! Ja lopulta kaikki liittyy kaikkeen tavalla tai toisella! Lisäkierteenä nykyhetken lomassa kulkevat vielä 13-vuotiaan tytön muistot kohtalokkaasta vuodesta, jonka aikana hänen maailmansa romahti. Kuka tyttö on, ja miten hänen tarinansa liittyy tapahtumiin? Tämänkin melko kliseisen rakenteen Kjellsdotter saa toimimaan. Arvostan! Ylipäätään Kjellsdotter pyörittelee teemojaan useassa juonen tasossa ihan mallikkaasti. 

Tunnetusti olen viime aikoina kärttyillyt poliisidekkareiden epäuskottavuuksista niitä bongattuani. Kivipuiston tytössä kohauttelin kulmiani oikeastaan vain parille asialle, jotka nieltyäni voin vain todeta, että juoni on totisesti koukuttava. Luin Kivipuiston tytön yhdessä kesälomapäivässä, joten se aiheutti myös keskivaikeaa ahmintaa. Erinomaista!

Milla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö (Flickan i Stenparken)
Suom. Anna Heroja.
Gummerus 2022. 351 s.


Ennakkokappale.