tiistai 23. tammikuuta 2018

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja #dekkaritiistai #luekoskinen2017



Kansanlihassa on suolainen, aavistuksen kahviin vivahtava maku. Toisinaan kansanlihassa on samoja aromeja kuin juoponlihassa, mutta se ei ole yhtä marinoitua. Liha saattaa olla myös aavistuksen sitkeää, jos kansalainen on tehnyt raskasta työtä. Sen vuoksi kansanlihaa käytetään mieluiten jauhelihan raaka-aineena.


Entäpä, jos liha tosiaan on vain lihaa? Jos proteiini on proteiinia, ”eikä sitä pitänyt väheksyä ylpeyden, jonkin vanhan kertomuskokoelman tai lapsellisen inhon vuoksi”. Jos elävää olentoa ja ihmistä edelleen kunnioitettaisiin, mutta kuolleeseen suhtauduttaisiinkin viileän käytännöllisesti? Millainen maailma ja yhteiskunta olisi silloin? Olisiko maailman ruokaongelmat ja nälänhädät ratkaistu lopullisesti?

Näillä hyvinkin syväluotaavilla moraali- ja etiikkakysymyksillä leikittelee kirjailija JP Koskinen viime syksyn menestyskirjassaan Kannibaalien keittokirja. Veijaridekkariksi ja mustan huumorin jännäriksi luonnehditun teoksen päähenkilö Oskarilla on poikkeuksellisen tarkat haju- ja makuaistit. Ne ovat koituneet miehelle sekä siunaukseksi että kiroukseksi. Oskarin on vaikea sietää toisten ihmisten läheisyyttä, joten hän on saanut puhuttua itselleen oikeuden tehdä mainostoimittajan työtäänkin pääosin etänä. Toisaalta hänen poikkeuksellisen analyyttiset ravintola-arvionsa ovat alkaneet niittää mainetta ja tuoda kaivattua lisätienestiä.

Erityisherkät aistit eivät ole Oskarin ainoa erikoisuus. Hänen perheessään on aina suhtauduttu lihaan ja lihansyöntiin poikkeuksellisen ennakkoluulottomasti. Kun pienen Oskarin lemmikkimarsu kuoli, äiti lohdutti poikaansa valmistamalla marsusta poikkeuksellisen ja ikimuistoisen herkkuaterian. Äiti vihki Oskarin muutenkin lihankäsittelyn nyansseihin. Varsinaiseen teurastamiseen oppi tuli isoisältä.

Valitettavasti vapaamielinen suhtautuminen ihmislihan ravintokäyttöön on pidettävä nykymaailmassa visusti salassa. Oskaria kuitenkin kutkuttelee kirjoittaa aiheesta keittokirja. Käsikirjoitus on jo lähes valmis ja luettavana Markus-veljellä, jota sen ironinen huumori viehättää kovasti. Kenties kirjan uskaltaisi julkaista? Eihän sitä kukaan ottaisi tosissaan?

Taiteilijoita on suhteellisen hankala pyydystää, sillä parhaimmat yksilöt liikkuvat hyvin vähän ja silloinkin yleensä öisin. Siinä missä kuvataiteilijan saattaa löytää erämaa-ateljeestaan, voi kirjailija liikkua suvereenisti tavallisen kansan parissa sulautuen joukkoon suojavärinsä avulla tai metsän pimennossa sieniä etsimässä. Parhaiten taiteilijoita voi houkutella esiin ilmaisen alkoholin avulla.

Kannibaalien keittokirja alkaa näillä Oskarin käsikirjoituksen resepteillä ja eri ihmislihatyyppien esittelyillä. Niihin on nivottu paitsi parhaiten ruoaksi sopivien ruhonosien erittelyä (esimerkiksi kansanedustajan kieli on ihmisravinnoksi kelpaamaton!) myös vinkkejä saalistukseen ja lihan säilytykseen.

Vähitellen tekstin sekaan alkaa tulla yhä enemmän katkelmia, joiden päättelin kuvaavan Oskarin omia toimia. Sitten käsikirjoituksen työstäminen katkeaa kesken lauseen, kun Oskari saa sähköpostin työpaikalleen. Hän on saanut uuden esimiehen, ja vanhat säännöt heitetään kerralla romukoppaan.

Takaisin toimistolle pakotettu Oskari tuntee olonsa nurkkaan ahdistetuksi. Jotenkin on inhottava perunalastuja rouskuttava esimies Hakkarainen raivattava pois tieltä, jotta elämä voisi asettua entisiin uomiinsa. Onneksi Markus-veljeltä saa teknistä tukea. Muuta ei suoraviivaiseen ja kylmäveriseen toimintaan tottunut mies kaipaakaan. Tuota pikaa ongelmat ovat poistuneet päiväjärjestyksestä.

Hakkaraisen tapauksen lisäksi Oskari sotkeutuu vielä kahteen tapaukseen. Toinen on hyvin henkilökohtainen, sillä ensimmäistä kertaa elämässään Oskari hellittää hieman tiukasta periaatteestaan olla päästämättä ketään turhan lähelle. Kansallismuseon virkailija Rean merkillisen lumoavat silmät saavat miehen lumoihinsa.

Toinenkin kuvio on tietyllä tavalla henkilökohtainen. Veljesten lapsuudenkodin naapurissa on asunut epämiellyttävä mies, josta on nyt tullut merkittävä poliittinen ja taloudellinen vaikuttaja. Mutta ovatko kansanedustaja Karakallion jauhot niin puhtaat kuin julkisuudessa  annetaan ymmärtää? Markus on sitä mieltä, että rajanaapurin tonttia sietäisi tutkia hieman tarkemmin. Mitä veljekset löytävät maakellarin uumenista alkavan salakäytävän päästä?

Kirjamessujen haastattelussa JP Koskinen kertoi, että kirjan idea syntyi vitsinä. 
Kaikenkarvaista keittokirjaa puskee markkinoilla jatkuvana virtana, ja lopulta alkoi tuntua, että vain kannibaaleille suunnattu keittokirja puuttuu. Kerran ääneen lausuttu ajatus jäi muhimaan, ja nyt kirja on meillä luettavana. Keittokirjaosuus on mainio pastissi trendikeittokirjoista, ja huumori syntyy oivallisesti äärimmäisen tabun ja sujuvasanaisen kepeän keittokirjajutustelun räikeästä ristiriidasta. Aivan mainio oivallus, joka kantaa juuri sen matkaa, kuin on tarpeen.

Rakenteeltaan Kannibaalien keittokirja on omintakeinen, enkä muista vastaavaan ennen törmänneeni. Keittokirjapastissi siis hallitsee alkuosaa, mutta seassa on jo maistiaisia tulevasta Oskarin tarinasta. Varsinainen dekkariosuus koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tai ainakin hyvin löyhästi yhteen liittyvästä jännitysjuonesta, joita on vielä höystetty Oskarin ja Markuksen lapsuuteen ja perheen ja suvun menneisyyteen liittyvillä rönsyillä. Lisäkierteenä on tietysti veljesten hyvin poikkeuksellinen suhtautuminen ihmisruumiiseen.


Tätä kirjaa lukiessani naurahtelin jos en nyt aivan ääneen niin moneen kertaan ainakin itsekseni. Se taas sai minut oikeasti miettimään, millaiset asiat minua oikein huvittavat ja pitäisikö siitä olla huolissaan. Kenties. Yhtä kaikki pidin kovasti Kannibaalien keittokirjasta. Silti olen sitä mieltä, että tätä vitsiä ei voi toistaa. Mutta hienoa, että Koskinen sen meille kertoi!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Like 2017. 250 s.


Ostettu
.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä #Viro100

Viro juhlii tänä vuonna satavuotispäiväänsä. Jo viime vuoden puolella tulin liittyneeksi Facebook-ryhmään Juhlin Viroa lukemalla! Siinä yhteydessä havahduin jälleen, kuinka hävettävän ohuesti tunnen naapurimaamme kirjallisuutta. Mutta jotain olen sentään lukenutkin, ja aikomus on lukea lisää. Kaivelin vanhoja arkistojani ja löysin muutamia vuosien varrella Salon Seudun Sanomiin kirjoittamaani arviota. Päätin hieman niitä pölyttää ja pistää kiertoon tätä kautta. Ensimmäinen juttuni on harrastajakriitikkourani alkumetreiltä eli vuodelta 2001. Käsittelyssä on ollut Kaur Kenderin esikoisteos Itsenäisyyspäivä.

***




Kaur Kender (s. 1971) on virolainen kirjailija, joka on kotimaassaan julkaissut jo kolme kirjaa. Nyt suomeksi ilmestyvä Itsenäisyyspäivä oli alun perin omakustanne, joka sai aikanaan Virossa kirjallisuuspiireiltä tyrmäävän vastaanoton.
Syyksi Kender itse arvelee sen, että kirjassa käsitellään aiheita, joita kirjallisuudessa ei yleensä käsitellä: pikkurikollisia, väkivaltaa, seksiä ja viinanjuontia.

Itsenäisyyspäivän päähenkilö ja kertoja on Karl, joka on selviytynyt hengissä neuvostoarmeijasta. Uskomattomista armeijakokemuksistaan pohjoisessa hän kertoo auliisti kaikille. Siviilissä Karl unelmoi rikastumisesta yhdessä ystävänsä Marksin (!) kanssa. Keinoilla ei ole väliä, omatuntoa miehillä ei ole. Karl on sivistymätön öykkäri, joka hakkaa ja nöyryyttää vaimoaan aina kun jaksaa. Marks on kaksikon aivot, mutta silti bisnekset menevät jatkuvasti pieleen.

Kirjan alkupuoli on humalaista ja krapulaista toilailua Tallinnan kaduilla 1980-luvun loppupuolella. Erään kännäysreissun jälkeen Karl pakenee ja loikkaa Ruotsiin. Seuraa ankea jakso Pohjois-Ruotsin pakolaiskeskuksessa ilman viinaa ja naisia, liian rehellisten ruotsalaisten kanssa kun ei voi edes tehdä kauppaa. Suomen puolella sentään pääsee ainakin pimeisiin töihin rakennuksille. Lisäksi suomalaisia pekkaniskoja on helppo petkuttaa.

Kirjan lopussa unelma miljoonista on ainakin lähempänä: 300 000 Suomen markalla Karl laskee saavansa Tallinnassa tuhat ravintolailtaa, jos selviää hengissä. Karl ja Marks ovat siis uusrikkaita, tai ainakin -varakkaita. Onnellisilta he eivät silti vaikuta. Huvittelukin saa yhä irvokkaampia muotoja, kun he ammuskelevat puliukkoja öisessä puistossa. Laitapuolen kulkijat ovat vapaata riistaa, sillä heitä ei kukaan kaipaa.

Kenderin kirja ei suomalaista lukijaa hätkäytä, tällaisinahan me olemme virolaisia pitäneetkin! Terveellistä on lukea virolaisten ajatuksia Suomesta ja suomalaisista, vaikka ei romaanihenkilön ajatuksista kannatakaan loukkaantua.

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä (Iseseisvuspäev).
Suomentanut Hannu Oittinen. WSOY 2001. 165 s.

***


Mikäli Wikipedia-artikkeliin on uskominen, Kender on julkaissut tämän esikoisteoksensa jälkeen vielä yhdeksän kirjaa, mutta Itsenäisyyspäivä on edelleen ainoa suomennettu. Kender tuntuu olevan lievästi ilmaistuna värikäs persoona. Viimeksi hän on päässyt Suomen tiedotusvälineisiin saatuaan vapauttavan päätöksen lapsipornosyytöksestä. Kirjailijaa siis syytettiin siitä, että hänen kauhunovellinsa olisi ollut lapsipornoa eikä kaunokirjallisuutta.  

torstai 18. tammikuuta 2018

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija #nuortenkirjatorstai



Muisko, ajatto, uneru, tudas, aisto.

Kuusitoistavuotias vuosaarelaistyttö Kiuru on muisko, vaikkei sitä itse vielä varsinaisesti tiedäkään. Pienestä asti hän on osannut napata toisten ihmisten muistot, jotka näyttäytyvät hänelle lintuina. Kiurun paras ystävä Samuel taas osaa lukea ajatuksia eli hän on ajatto. Kiuru ja Samuel ovat tienneet voimistaan lapsesta asti, mutta ne ovat heidän kahden yhteinen salaisuus. He eivät tunne ketään kaltaisiaan. Kunnes Kiuru nappaa huolimattomuuttaan romanilaispojan muiston ja saa tämän peräänsä kaupungilla. Niin Kiuru ja Samuel tutustuvat Daihin, Neluun ja Bollywoodiin, kolmikkoon, joka asuu vallatussa talossa ja pitää ystävineen hippijuhlia joka ilta.

Ujo ja syrjäänvetäytyvä, kirjoja ja lukemista intohimoisesti rakastava Kiuru on hämmennyksissään uusista ystävistään ja uudenlaisesta elämästä, johon hän tempautuu mukaan. Dai, Nelu, Bollywood, Samuel ja Kiuru muodostavat tietämättään ringin, yhteen kuuluvan joukon, jonka voimat kiinnostavat vaarallisesti merkillistä Väki-nimistä ihmisryhmää. Nuoret eivät tajua, että Väki muodostaa konkreettisen uhan, ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Suojautuakseen ja pelastautuakseen he joutuvat turvautumaan äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kiuru on Elina Rouhiaisen uuden fantasiasarjan Väki ensimmäisen osan Muistojenlukija päähenkilö. Olen lukenut Rouhiaisen edellisestä Susiraja-sarjasta kolme ensimmäistä osaa (Kesytön, Uhanalainen ja Jäljitetty), ja vain viimeinen osa eli Vainuttu on toistaiseksi vielä lukematta. Olen sarjan parissa mukavasti viihtynyt, vaikka reilu ikäeroni varsinaiseen kohderyhmään onkin selvästi ollut paikoin haitaksi. Susiraja on alalajiltaan paranormaali romanssi, mutta Väki on enemmän perinteiseen fantasiaan kallellaan olevaa urbaania fantasiaa, kuten kustantaja määrittelee teoksen takakannessa.

Moni asia on Rouhiaisen tyylissä entisellään. Susirajan osien äärellä olen toistuvasti kaivannut jonkinlaista tiivistämistä ja jäntevöittämistä, eivätkä ne olisi haitaksi olleet Muistojenlukijallekaan. Lukijalta vaaditaan kestävyyttä pitkälti yli sadan sivun verran, ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Kiurun kyvytkin unohtuvat pitkäksi toviksi teinikuvioiden veivaamisen alle. Rouhiaisella on kuitenkin takataskussaan melkoisen kiinnostava henkilögalleria ja iso juonikuviokin pääsee hädin tuskin vasta aluilleen tässä aloitusosassa. Hieman enemmän olisi voinut paukkuja laittaa jo tähän, vaikka myönnettävä on, että loppuasetelma on kyllä jälleen niin koukuttava, että vaihtoehtoja ei oikein ole. On luettava seuraavakin osa.

Parasta antia Muistojenlukijassa on Kiuruun tutustuminen. Tyttö totisesti rakastaa kirjoja ja lukemista! Ihan tähtihetkiä kirjassa on kohtaus, jossa Kiuru käy uuden ystävänsä kanssa suosikkiantikvariaatissaan. Ihana paikka! Kiuru myös analysoi omaa suhdettaan kirjoihin ja lukemiseen:

Kiuru ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut yrittänytkään omaa näkemystään siitä, mikä oli elämän tarkoitus. Mutta jos hänen tässä ja nyt olisi pitänyt antaa paras vastauksensa, hänen mieleensä olisivat aivan ensimmäiseksi tulleet kirjat ja se tunne, kun hän luki lauseen, joka tuntui todelta. Kun maailma samaan aikaan sekä pienentyi että laajentui, kun hän koki ajattelevansa jotain yhtä aikaa aivan uutta ja samalla hyvin vanhaa, jotain, mitä jo tuhannet elleivät miljoonat ihmiset olivat ajatelleet ennen häntä. Kiuru ajatteli sitä kirkastumisena.

Kiurun hahmoon tuo mielenkiintoista syvyyttä hänen taustansa. Äiti on romani, joka on katkaissut välinsä sukuunsa ja mennyt naimisiin valkolaisen, Kiurun isän kanssa. Edes isoäidin hautajaisiin Kiuru ei saa äidistään seuraa. Isä taas on lintuihin hurahtanut työtön tutkija, joten pääasiassa pelkästään äidin hoitajan palkalla elävä perhe on alituiseen tiukoilla. Onneksi kirjasto on avoin kaikille.

Samuelin perhe-elämä on täydellinen vastakohta Kiurun kotioloille. Rahaa on ja se näkyy kaikessa. Tässä on yksi keskeinen jännite teoksessa. Kiuru pohtii useaan otteeseen omistamista ja varallisuuden jakautumista. Erityisesti tilanne kärjistyy, kun Kiuru vie Samuelin tapaamaan uusia ystäviään näiden leiripaikalle. Romanian romaneiden Dain ja Nelun kautta alkaa suomalaisnuorille raottua uusi rinnakkainen maailma, josta heillä on ollut aikaisemmin vain kalpea aavistus, jos sitäkään.

Susirajan kolmessa ensimmäisessä osassa on jatkuvasti läsnä vahva eroottinen lataus, joka kuitenkin pysyy hyvin kilttinä ja kainona. Muistojenlukijassa ei jäädä pelkästään kuumottavien hivelyjen asteelle. Seksikohtauksen kuvauksesta kyllä pisteet Rouhiaiselle:

Sillä hetkellä he olivat vain tyttö ja poika, eikä ollut väliä, että toinen heistä oli romani ja toinen vain halusi olla, että toinen eli elämäänsä tekstin kautta eikä toinen edes osannut lukea, tai että toinen unohtaisi tästä kaiken ja toinen harvinaista kyllä muistaisi yksityiskohdat vielä vuosienkin päästä.

Tunnustan yllättyneeni, miten teoksessa käsitellään kannabiksen myyntiä ja käyttöä. Huumeen myynti on romanialaisnuorille keino ansaita kipeästi tarvittavaa rahaa, mutta se on myös vaarallista ja riskialtista. Dai ja Nelu ovat paperittomia, joten poliisin kanssa tekemisiin joutuminen ei ole kovin toivottavaa. Mutta hassista ei pelkästään myydä, sitä myös käytetään – Kiurukin. Eikä kokemusta kuvata mitenkään vastenmieliseksi tai arveluttavaksi. Vasta kun äiti myöhemmin saa asiasta vihiä, Kiurun otsalle nousee muutama kylmä hikipisara. Selvästikin omat asenteeni tässä kohdassa ovat jyrkästi vanhoilliset, ja tätä kuviota oli vaikea niellä.

Väki-sarja on selvästikin puhdasveristä YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta, jonka kohderyhmää lienevät pääasiassa kahdeksas-yhdeksäsluokkalaiset ja sitä vanhemmat naisoletetut lukijat, joilla on hyvä olla jo runsaahkosti lukukokemusta takanaan. Muistojenlukijassa on paljon aineksia, joista saa hyviä pohdintoja ja keskusteluja aikaan vaikkapa koululuokassa.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Tammi 2017. 387 s.
Kansi Laura Lyytinen
(kansi on minusta hieno!)


Arvostelukappale.

Elina Rouhiainen sai Muistojenlukijasta viime viikolla Suomen nuorisokirjailijat ry:n myöntämän Topelius-palkinnon. Tässä perustelut:
”16-vuotias Kiuru viihtyy paremmin kirjojen maailmassa kuin ihmisten seurassa. Kiurulla on myös salaisuus: hän voi hallita muiden muistoja. Kun hän löytää muita kaltaisiaan, tuttu ja turvallinen elämä nyrjähtää sijoiltaan. Mihin ja keneen Kiuru voi luottaa? Muistojenlukija nivoo kiehtovaan tarinaan taidokkaasti keskustelua etuoikeuksista, ihmisarvosta ja yhteiskunnasta. Henkilöhahmojen kuvaus on vahvaa, uskottavaa ja monisyistä. Sujuvasti etenevä ja erinomaisesti kirjoitettu urbaani fantasiateos vangitsee lukijan mukaansa ja jättää vahvan muistijäljen.”

Onnea!

#nuortenkirjatorstai-sarja:


Tulossa:

Sanna Heinonen: Noland 25.1.2018
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 1.2.2018
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu 8.2.2018

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

#luekoskinen2017 - lanu-kirjat*



Lokakuussa 2017 kirjailija JP Koskinen heitti Twitterissä ilmaan ajatuksen lukuhaasteesta, jossa hän haastaisi kirjabloggaajat lukemaan koko hänen vuoden 2017 aikana julkaistun tuotantonsa. Vaikka olen päättänyt opetella pysymään tällaisten loistavien ja houkuttelevien ideoiden äärellä kylmän viileänä ja treenannut sanomaan jämäkästi ei, huomasin oitis innoissani kannustavani muita bloggaajia lähtemään mukaan. Itsehän luonnollisesti olin jo mukana. Se siitä cooliudestani jälleen kerran!

Koskinen esittelee #luekoskinen2017-haastettaan ja sen taustoja omassa Savurenkaita-blogissaan. Jutun hännässä on myös lista kirjablogeista, joiden omistajat ovat osoittaneet suopeuttaan haastetta kohtaan. Hieman nolosti oma blogini on siinä ihan listan ensimmäisenä. Noloa se on siksi, että lupasin avokätisesti, että jutut kirjoista olisivat eetterissä hyvissä ajoin, viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Ja tässä ollaan. Mutta parempi myöhään, ainakin toivottavasti.

Lähtötilanteeni haasteen selättämiseen oli edullinen, sillä olin jo muiden projektien yhteydessä lukenut Koskisen Murhan vuosi -sarjan dekkarin Maaliskuun mustat varjot. Lisäksi anoin kirjailijalta vapautusta toistaiseksi vain äänikirjana julkaistun Ruosteisen sankarin kuuntelemisesta, koska olen lukenut sen aiemman version Eilispäivän sankarit jo aikaisemmin. Vaikka teokset eivät yksi yhteen samat olekaan, sain vapautuksen. Kieltämättä Ruosteisen sankarin kimppuun käyminenkin houkuttaa, koska sille on tulossa jatkoakin. Lisäksi kerrottakoon, että kuunnelmasarjan Töissä täällä kuuntelin sen vielä ollessa Yle Areenassa. Harmi, että se on nyt poistunut jonnekin bittiavaruuteen, sillä se on oivallinen työelämäsatiiri.

Jäljelle jäivät siis Koskisen lasten- ja nuortenkirjat sekä Kannibaalien keittokirja. Jälkimmäisen suhteen olen sikäli valmistautunut, että ostin sen Helsingin kirjamessuilta. Samalla kuuntelin kirjailijan antaman haastattelun teoksen taustoista ja sisällöstä ja jonotin saadakseni siihen myös signeerauksen.

Sitten koko haaste pääsi hautautumaan jonnekin muun elämän ja kirjarientojen syövereihin, kunnes joululomani viimeisinä päivinä vein autoni määräaikaishuoltoon ja sitä sieltä odotellessani poikkesin pääkirjastoomme. Päätin etsiä puuttuvan materiaalin käsiini ja lopultakin lunastaa lupaukseni. Isommille suunnatut kaksi kirjaa löysin omin voimin hyllystä, mutta pienimmillekin sopivan Gabriel Hullo -kirjan kanssa meni sormi suuhun, mutta onneksi kirjastoissa on ammattitaitoista henkilökuntaa, joka iloisesti palvelee.



Gabriel eli tuttujen kesken Kaapo Hullo on merikapteenin poika, jolla on ystävinään esi-isien haamut kenraali Paulus ja merikapteeni Hullo. Kenraali Pauluksen haamu asustaa muotokuvassa ja merikapteenin haamu vanhassa laivapullossa. Gabrielin seikkailuista on kerrottu nyt jo neljässä runomittaisessa tarinassa: Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011), Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu 2014), Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu 2016) ja Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, jonka luin tätä haastejuttua varten.




Tilanteeni on siis juuri sellainen kuin Koskinen omassa haastelanseerauksessaan arveleekin eli harvoin kukaan lukee systemaattisesti jonkun kirjailijan tuotantoa pitkittäin saati poikittain. En ole lukenut Gabriel Hullo -sarjan aiempia osia, joten jouduin hyppäämään haamuilla höystettyyn meriseikkailuun kylmiltäni. Matkalla huomasin, että henkilöiden aiempiin vaiheisiin tutustumisesta olisi saattanut olla iloa, sillä kenraali Paulus ja vanhempi merikapteeni Hullo tupsahtavat kokemattoman lukijan mielestä hieman tyhjästä tarinaan.

Tarina on siis kirjoitettu riimirunomuotoon. Se houkuttaa lukemaan kirjaa ääneen, ja mielestäni sellaisena se parhaiten toimisikin. Miranda Mordin (aik. Koskinen) värikästä ja persoonallista kuvitusta ei ole säästelty, ja lukemisen lomassa on varmasti mukava yhdessä aikuisen kanssa pysähtyä tutkimaan kuvien sisältöä. Toki alakouluikäiset lukevat tämän itsekin nopsasti, mutta en epäile, etteikö viisivuotiaille jo voisi tätä ääneen lukea.



Kaapon isä palaa kotiin pitkältä merimatkalta mukanaan puosu Baldomero Meksikosta. Baldomeroa vaivaa alituinen matkakuume. Lisäksi häntä kaihertaa petos, jonka uhriksi hän on kotona joutunut. Kiero serkku on huijannut häneltä perinnön. Tarina alkaa kiehtoa Kaapoa, ja niin matkakuume on pian tartutettu jopa vastahakoiseen äitiin. Koko perhe sekä kenraali Pauluksen muotokuva ja isoisä Hullon laivapullo pakataan laivaan ja seikkailu Baldomeron omaisuuden palauttamiseksi alkaa.



Salaperäiseen sirkukseen tarttuessani en ollut aivan yhtä ummikko kuin Gabriel Hullon parissa, sillä olen lukenut sarjan aloitusosan Haavekauppias (Karisto 2013). Siinä sisarukset Sami ja Liisa tutustuvat antiikkikauppiaan poikaan Joniin. Salaperäinen sirkus on reippaan kolmikon neljäs yhteinen seikkailu. Lapsilla on nimittäin ilmeinen taipumus osua paikalle, kun jotain kummallista tapahtuu. Ratkaisuissa ovat usein apuna Jonin pelottavalta isoisältä saadut oudot esineet.

Tuttu sirkus on taas kiertueellaan saapunut kaupunkiin. Juuri kun Sami harmittelee rahapulaansa värikkään julisteen äärellä, paikalle saapuu kummallinen mies ärhentelemään. Hänen mielestään sirkus on suurta huijausta. Mies kuitenkin pudottaa lähtiessään kuoren, jossa on kolme lippua illan näytökseen. Sami, Liisa ja Joni siis päätyvät parhaille paikoille esitykseen. Joni herättää sirkusväen keskuudessa hieman kiusallista huomiota ja käy ilmi, että hänen isoisänsä on aikanaan kuulunut sirkusväkeen.

Nopeasti lapset huomaavat, että sirkuslaisilla on huolia. Joku sabotoi heidän toimintaansa varastamalla tärkeitä esineitä. Lasten ollessa vielä paikalla huomataan, että illan kassa on varastettu. Sirkusta uhkaa konkurssi. Apua päätetään pyytää Jonin isoisältä, joka tyylilleen uskollisena antaa vain hämäräperäisiä vinkkejä. Kannattaisi kääntyä kilpailevan sirkusyrittäjä Hannu Hatan puoleen, hän kun on taitava kuuttaja. Mitä kuuttaminen on, selviää sitten aikanaan sekä lapsille ja sirkusväelle ihan konkreettisesti.

Samin, Liisan ja Jonin vauhdikkaat ja jännittävät mutta mukavalla huumorilla maustetut seikkailut ovat oivaa luettavaa alakouluikäisille, suunnilleen kolmannesta luokasta ylöspäin. Ääneen luettaviksi nämä sopivat vähän nuoremmillekin.




Benjamin Hawk – Myrsky nousee on jatkoa 2016 ilmestyneelle Benjamin Hawk – Merirosvon oppipojalle (Karisto), jota en ole lukenut. Historiallisen seikkailutarinan päähenkilö on viisitoistavuotias portsmouthilainen suutarin oppipoika Benjamin. Pojan isä on teillä tietymättömillä, ja äiti koettaa pitää Benjaminista ja tämän pikkusisko Ginnystä huolta. Pihiydestään tunnettu setä on ottanut Benjaminin oppiin suutariverstaaseensa, mutta poikaa ei käsityöläisammatti kiinnosta yhtään. Niinpä hän sopii vanhan ystävänsä tykkimestari Dolen kanssa, että keväällä he kaksi karistavat Englannin pölyt koivistaan ja purjehtivat kohti Karibian lämpimiä maisemia. Siellä houkuttaa paitsi ilmasto ja seikkailu myös kapteeni Morganin aarre, josta he ovat aikaisemman seikkailunsa yhteydessä saaneet vasta pienet maistiaiset.

Kaksikon suunnitelmat muuttuvat äkkinäisesti, kun kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava hajuvedeltä löyhkäävä Edward Wolf. Täpärien ja kiperien vaiheiden jälkeen Benjamin ja isoisä Hawk huomaavat olevansa purjelaivassa matkalla kohti Jamaikaa. Kapteeni Gun on luvannut auttaa paikallista kuvernööriä, jonka tytär on karannut mennäkseen naimisiin. Palkaksi on tiedossa kartta, jonka avulla pitäisi kapteeni Morganin aarteen löytyä.

Benjamin Hawk -sarja edustaa perinteistä (poikien) seikkailukirjatyyliä, mutta se on mukavasti päivitetty nykyaikaan ja höystetty leppoisalla huumorilla. Kohderyhmää ovat ainakin 10-13-vuotiaat eli viidesluokkalaisista seiskaluokkalaisiin. Kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Haastelanseerausjutussaan Koskinen kyselee, onko hänellä se kuuluisa ’oma ääni’, joka on tunnistettavissa läpi tuotannon. Minusta ainakin tämän otannan ja aiemmin lukemani perusteella voi huoleti vastata kyllä. Yllä olevien lanu-kirjojen yhteydessä olen maininnut huumorin niitä yhdistävänä tekijänä. Koskisen huumori on lämminhenkistä ja hieman salakavalaa. Ketään ei näissä lanu-kirjoissa pilkata tai saateta naurunalaiseksi, ei ainakaan ilman omaa syytään, eli pilkan kohteina ovat tarinoiden pahikset. Yleensä huumori on kuitenkin enemmän kielellistä. Hauskat kielikuvat ja sutkautukset tuovat tarinoihin iloa ja kepeyttä.

Juonenkuljetus toimii kaikissa kolmessa teoksessa myös luistavasti. Mitään turhia jaaritteluja ei ole, vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä aikuisenkin lukijan oikeasti yllättäviä käänteitä on tasaiseen tahtiin. Tätä arvostan todella, sillä kun koettaa houkutella kenties epäluuloista ja vastentahtoistakin lasta ja nuorta kirjan maailmaan, on tarinan pidettävä lukija tiukasti kynsissään alkusivulta viimeiselle asti. Jos lukijaa alkaa pitkästyttää, on peli menetetty.

Myös dialogin kirjoittamisen taito on Koskisella hallussa. Näissä lasten- ja nuortenromaaneissa juoni kulkeekin paljon dialogin varassa eteenpäin, mikä on todella hyvä juttu. Henkilöt eivät vain pysähdy jutustelemaan, vaan samalla tapahtumat etenevät.

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon
Kuvitus Miranda Mord.
Haamu 2017. 39 s.

Juha-Pekka Koskinen: Salaperäinen sirkus
Karisto 2017. 129 s.

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – Myrsky nousee
Karisto 2017. 192 s.


Kaikki lainattu kirjastosta.

* lanu-kirjat = lasten- ja nuortenkirjat

torstai 11. tammikuuta 2018

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla #nuortenkirjatorstai



Kiinnostuin L. K. Valmun eli kirjailija Leena Valmun nuortendekkarista Poika – murha seitsemännellä luokalla kuultuani kirjoittajaa Turun kirjamessuilla jossakin lukuisista kirjailijapaneeleista. Koulumaailmaan sijoittuva nuortendekkari kuulosti juuri sellaiselta kirjalta, joka minun olisi ehdottomasti otettava luettavakseni. Kun sitten vielä päätin aloittaa #nuortenkirjatorstai-projektini, ajatus sai vain vahvistusta.

Pojan päähenkilö on Hege, joka aloittaa yläkoulun eli seitsemännen luokan uudessa koulussa Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa Klykissä. Lukijalle vihjaillaan, että koulunvaihtoon liittyy jotain ikävää entisessä koulussa, mutta sitä ei sen kummemmin availla. Klyk on arvostettu eliittikoulu, joka sattuu sijaitsemaan mukavan lähellä Hegen enon Olan asuntoa. Ola on Hegelle tärkeä ihminen, koska hänellä ei ole tietoa omasta isästään. Yksinhuoltajaäiti on hieman ylihuolehtiva ja luonnollisesti kolmetoistavuotiaan mielestä kaikin tavoin rasittava.

Hege tuntee uudesta koulustaan entuudestaan Eeron, joka on äidin opiskelukaverin Karrin poika. Karri sattuu olemaan myös Klykin biologian opettaja. Eeron kautta hiljainen mutta älykäs Hege tutustuu nopeasti muutamiin muihinkin koulun poikiin, kuten Eliaan ja Tuukkaan. Elia on ollut Teemun paras ystävä. Teemu taas on kuollut kesälomalla ollessaan isänsä, Elian ja viiden muun Klykin opettajan kanssa mökillä viettämässä miesopettajien viikonloppua. Teemun isä Ilari Valla on myös Klykin opettajia. Miesopettajien kesäviikonloppuun osallistui poikkeuksellisesti myös kaksi koulun naisopettajaa sekä Teemu ja Elia.

Teemun kuolinsyyksi todettiin kesällä tapaturma. Poika oli pistänyt vahingossa liikaa insuliinia ja kuollut nukkuessaan. Hege ei siis koskaan Teemua tavannut. Kaikki pojan tunteneet kaverit kuitenkin pitävät onnettomuutta epätodennäköisenä. Teemu oli tarkka ja huolellinen diabeteksensa hoidossa, ja lisäksi tämän äiti toimii Klykin terveydenhoitajana. Teemu siis todennäköisesti tiesi, mitä teki. Itsemurhan mahdollisuutta ei kuitenkaan nosteta kirjassa missään vaiheessa esille edes sivulauseessa.

Hege kyselee insuliinista ja sen käytöstä biokemiaa opiskelleelta äidiltään, rikostutkijaenoltaan Olalta sekä kummitädiltään Mallulta, joka työskentelee kemistinä oikeuslääketieteellisessä (asiantuntijoita on siis kätevästi aivan lähipiirissä). Sekä Ola että Mallu ryhtyvät tahoillaan varovasti penkomaan jo suljettua tapausta, ja se päätetäänkin vielä avata uudelleen. Murhattiinko Teemu kuitenkin?

Kahdeksan henkilöä, seitsemän Klykin opettajaa ja yksi oppilas, ovat lopulta epäiltyjä Teemun murhasta. Mutta kuka heistä murhasi Teemun ja miksi? Entä miten murha tehtiin? Näitä kysymyksiä selvitetään teoksessa pitkään ja hartaasti kunnon arvoitusdekkarin perinteitä noudattaen. Kuvion selkeytymistä hidastaa vielä se, että parhaiten asioista perillä olevat tahot eli toisaalla Ola työtovereineen ja toisaalla seiskaluokkalaiset Hege ja Elia eivät voi tai halua jakaa tietojaan.

Poika – murha seitsemännellä luokalla on mielenkiintoinen teos. Se on selkeästi suunnattu nuorille, pääosin yläkouluikäisille lukijoille. Se on kuitenkin ihan täysiverinen arvoitusdekkari, jota aikuinen dekkariharrastaja lukee mielikseen ja nautiskellen. Näin tiettyyn pisteeseen saakka pitää ollakin. Nuorille on kirjoitettava vähintään yhtä kunnianhimoisesti ja hyvin kuin aikuisille. Mietin kuitenkin lukiessani, että Poikaa tuskin tarjoaisin yläkouluikäiselle lukijalle, jollen olisi vakuuttunut hänen kokeneisuudestaan lukijana. Tuhdin teoksen verrattain laaja henkilögalleria, lukuisat näkökulmat ja sitä vaivaava piinallinen hidastempoisuus valitettavasti uuvuttanevat kokemattomat lukijat.

Kokeneet yläkouluikäiset lukijat, mielellään dekkareitakin jonkin verran lukeneet, olisivat siis paras kohderyhmä Pojalle. Seuraavaksi mietityttääkin sitten päähenkilön ja hänen ystäviensä ikä. Seitsemäsluokkalaiset ovat yläkoulun nuorimpia, ja kuten olen ennenkin todennut, kokemukseni mukaan useimmat yläkouluikäiset lukevat mieluiten henkilöistä, jotka ovat hieman heitä itseään vanhempia. Kovin kapeaksi jää siis lukijakunta tällä haarukoinnilla. Harmi, jos näin todella on.

Valmu on selvästikin paneutunut taustoitukseen huolella. Oikeuslääketieteen ja poliisitutkinnan yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Sen sijaan muutama koulumaailmaan liittyvä pikkuseikka, kuten kouluasteiden sitkeä nimittäminen vanhoilla ala- ja yläaste-termeillä ala- ja yläkoulun sijaan, tökkäsivät minun silmääni. Eniten kuitenkin harmistuin, kun yhden epäillyn opettajan kohdalla käy ilmi, että hän oli tehnyt työsopimuksensa tekaistulla nimellä ja henkilötunnuksella. Ihan niin helppoa se ei sentään ole, koska kouluun työskentelemään päästäkseen on esitettävä rikosrekisteriote. Sen väärentäminen ei toivottavasti liene ihan helppoa.


Narinoistani huolimatta mielelläni palaisin Klykiin murhien merkeissä toistekin.

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017. 293 s.


Arvostelukappale.
#nuortenkirjatorstai-sarja:

tiistai 9. tammikuuta 2018

Tuomas Nyholm: Leijona #dekkaritiistai



Noin vuosi sitten luin hämmentyneenä Tuomas Nyholmin toista romaania Omiensa luo (Teos 2016) Johtolanka-raatilaisen silmin. Pian sen jälkeen tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin rikosromaanisarjan aloitusosasta Leijona. Tästä olin kyllä hieman yllättynyt, sillä Nyholmin kaksi aiempaa kirjaa luettuani en olisi uskaltanut veikata, että hän valitsisi nimenomaan dekkarin suuntaan kääntymisen.

Leijona jäikin odottelemaan lukuvuoroaan, enkä ennakkokappaleeseen tullut tarttuneeksi, mutta sitten huomasin teoksen äänikirjaversion olevan saatavilla edulliseen tarjoushintaan. Päätin siis kokeilla, miten Nyholmin hieman hankalalukuiseksi tietämäni kerronnan kuuntelu sujuisi.  TV:n luontodokumenteista tuttu Tuomo Holopainen ei ollut minulle entuudestaan tuttu äänikirjaääni, ja hänen lukutyyliinsä totuttelu vei kieltämättä hetken aikaa.

Aiemmissa Nyholmin teoksissa ei ole sanallakaan viitattu Suomeen tai suomalaisuuteen, joten siinä mielessä Leijona tekee heti alkuun poikkeuksen. Sen päähenkilö nimittäin on lissabonilainen poliisi Daniel da Costa, jonka äiti on ollut suomalainen. Tämä mainitaan kirjassa muutamaan kertaan, mutta muuta virkaa suomalaisuudella ei kirjassa ole. Daniel on saanut siirron Lissaboniin jonkin vakavan Portossa sattuneen rikkeen takia. Hänen vaimonsa Anna on myös poliisi, tarkemmin sanoen huippuluokan analysoija. Pariskunnalla on kuusivuotias Isabella-tytär.

Tarina käynnistyy, kun Lissabonin kuvernööri Óscar Balazar ja Policia Judiciárian komentaja Patricia Salgueiro kiinnittävät Danielin äärimmäiseen salaiseen erikoistehtävään: hänen on napattava Lissabonia jo vuosia piinannut salaperäinen Caetano de Leon, Leijona. Parikseen Daniel saa brasilialaispoliisi Rorion Sinhan.

Leijona on erikoistunut kaappaamaan rikkaiden lapsia. Lunnaita ei vaadita, vaan lapset vain katoavat ikiajoiksi jäljettömiin, ja todennäköisesti heidät myydään pedofiileille. Leijona on saattanut syyllistyä myös ainakin välillisesti kuvernööri Balazarin veljentytön Lauran brutaaliin murhaan. Danielia ja Sinhaa tämä yhteys kummastuttaa, mutta he ottavat työn vastaan. Lauran murhan tutkinta onkin yksi keskeinen juonilinja teoksessa.

Johtolankoja on äärimmäisen niukasti, eikä kukaan halua puhua mitään. Balazarilla ja Salgueirolla on kuitenkin vinkki, kenet Leijona aikoo seuraavaksi kaapata. Tätä jälkeä miehet alkavat yksissä tuumin penkoa. Pian käy ilmi, että Lissabonin kaduilla liikkuu myös tappaja, jolla tuntuu olevan kiikarissaan sama saalis kuin poliiseilla. Vähitellen lukija saa paremmin vihiä salaperäisestä Joaquinista, satumaisen taitavasta ja kylmäverisestä tappokoneesta.

Nyholmin Lissabon on suorastaan dystooppisen synkkä. Pelko, väkivalta, korruptio ja ties mitkä vitsaukset myrkyttävät sen ilman. (Tästä kirjasta ei siis kannata mainita Portugalin matkailuviranomaisille.) Äärimmäinen synkkyys ja läpitunkeva pahuus ovat hieman hankalia dekkarinkin aineksia, koska ne menevät helposti liiallisuuksiin ja kääntyvät itseään vastaan. Minusta Leijonassa ollaan jo sillä hilkulla, ettei meno muutu camp-huumoriksi. Kehenkään ei voi luottaa, ei edes itseensä. Jos operaatiosta tietää vain neljä ihmistä, eikä kukaan heistä ole vuotaja, miten vuotoja silti voi olla?

Lajityypin konventioihin kuuluu myös, että uhka ulottuu konkreettisesti päähenkilöiden eli tässä tapauksessa Danielin lähipiiriin. Hänen pahimmat kauhukuvansa toteutuvat. Yllättäen kaiken latauksen jälkeen loppuratkaisu, tai se mitä loppuratkaisuksi virallisesti tarjoillaan tässä vaiheessa, on kovinkin tutunomainen, vaikka toki kauhea. Loppukoukku tosin antaa ymmärtää, ettei kaikki ollut suinkaan vielä tässä...

Tuntemukseni Leijonan kuunneltuani olivat ristiriitaiset. Kuuntelukokemus ei ollut koukuttava, sellainen, että olisin kiihkeästi odottanut pääseväni jatkamaan tarinan kuuntelua. Toisaalta se kuitenkin hoiti tehtävänsä työmatkaviihdykkeenä ihan hyvin, vaikka ruumiita kertyikin pinoittain. Painettua jatko-osaa tuskin luen, mutta äänikirjan saatan ottaakin kuunteluun. Nyholmin tyylissä on kaikesta huolimatta jokin kiehtova nyanssi, joka pitää otteessaan kummallisesti.

Ullan luetut kirjat -blogin Ulla on loppuyhteenvedossaan jokseenkin samoilla linjoilla kanssani: ”Juoni hajoaa monitahoiseksi ja ei ole oikein selvä, mutta koukuttaa silti lujasti mukaansa. Kirjoittaminen on muuten selkeää ja johdonmukaista, jos jaksaa muistaa kaikki mitä edellä on tapahtunut. Teos on dekkareiden ystävälle oikein hyvää lomapäivän lukemista, vaikka auringossa löhöillessä.”

Hemulin kirjahyllyn Henna on ollut selvästi Ullaa ja minua vaikuttuneempi: ”Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa.”

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017. Äänikirjan kesto 12 h 57 min, lukija Tuomo Holopainen.


Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Elämä ei ollut mitään sen hienompaa. Oli parempi tajuta ajoissa.

Kun lukemattomissa nykyajan romaaneissa tuntuu olevan pääsääntöisesti yli viisisataa sivua mittaa, tuntuu alle parisataasivuinen romaani mukavalta poikkeukselta. Voinee puhua pienoisromaanista, jos sivuja on ’vain’ 175, kuten Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (nimen osalta ei sitten olekaan enää tyydytty minimalismiin!).

Ahokumpu on koonnut teoksensa tarinan tutunoloisista aineksista. Lapin sodan aikaiset poikkeusolosuhteet heittävät varjonsa vielä 1980-luvulle, joka on romaanin nykyhetkeä. Puhumattomuus ja vaikeat perhesalaisuudet ovat romaanin käyttövoimaa. Minäkertoja perhostutkija Max Halma kokoaa oman historiansa ja itsensä palapeliä, ja saman puuhan äärellä on myös lukija. Paljon sanotaan rivien välissä. Jokainen ilmi kirjoitettu sana ja lause tuntuu tärkeältä. Silti teoksessa on ilmavuutta. Se hengittää kuin hyvä musiikki.

Max Halma on ollut äitinsä Silvan ainoa lapsi. Isästään Max ei tiedä juuri muuta kuin että tämä on ollut saksalainen sotilas ja kuollut hukkumalla viikkoa ennen Maxin syntymää. Äidin kuolema havahduttaa Maxin huomaamaan, että hyvin vähän hän tiesi äidistäänkään. Välit ovat olleet viileät ja etäiset. Maxin oma avioliitto on päätynyt eroon, eikä suhde omaan murrosikäiseen tyttäreenkään tunnu kovin helpolta tai lämpimältä. Mieluiten Max tutkii perhosiaan.

Äidin piirongin päältä Max yllätyksekseen löytää kuolleen perhosen ja oman ikivanhan määritysoppaansa. Oliko äiti kaikesta huolimatta ollut kiinnostunut perhosista? Max ei tunnista perhosta, ja sen lajimäärityksestä tulee hänelle pakkomielle. Onko äiti tietämättään löytänyt uuden lajikkeen? Voisiko äidin perhonen olla Maxin portti menestykseen ja maineeseen?

Äidin poismeno sysää liikkeelle myös toisen tutkimuksen. Max päättää lopultakin selvittää tiedot isästään. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Voisiko Saksassa olla sukulaisia, jotka kenties tunsivat hänen isänsä? Max ei ole kovin tarmokas, oikeastaan kaikkea muuta, mutta nämä kaksi asiaa alkavat askarruttaa hänen mieltään niin, että lopulta on toimittava.

Lukijalle (ja osittain Maxillekin) paljastuu katkelmallinen ja intohimoinen rakkaustarina sodan ajalta. Silva Halma tutustuu saksalaisiin veljeksiin Erik ja Viktor Stanislaukseen ja rakastuu. Sekavat ajat ja kohtalo heittelevät nuoria holtittomasti. Kirjavien vaiheiden jälkeen Max kuitenkin päätyy kuuntelemaan erikoislaatuista konserttia Saksaan ja tapaa vanhan miehen, jolla on kerrottavaa hänen isästään.

Kirjassa on kolmetoista lukua eli sinfoniaa kuten on Viktor Stanislauksen merkillisessä jäähyväiskonsertissakin. Ahokumpu on käyttänyt erilaisia tekniikoita ja tekstilajeja, joten luvut ovat keskenään hyvin erilaisia. Mukana on autenttisen vaikutelman antavia haastatteluja valokuvineen, päiväkirjamerkintöjä, uutisia ja kirjeitä tavanomaisen kerronnan rytmittäjänä.

Teoksen nykyhetken sijoittuminen 1980-luvun alkuun on merkillisen nostalgista. Ihmisten on viestiäkseen kirjoitettava kirjeitä ja jos haluaa tutkia vanhoja asiakirjoja, on matkustettava arkistokaupunkiin ja pengottava materiaalia ihan fyysisesti. Eipä siitä tosiaan vielä niin hirveän pitkä aika ole!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on mielenkiintoinen avaus. Jään seurailemaan, mitä Ahokumpu vielä saakaan aikaan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018. 275 s.


Arvostelukappale.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Katulehti Iso Numero



Jouluntienoolla Münchenissä liikuskellessamme paikalliset asunnottomat myivät aktiivisesti katulehtiä muun muassa päärautatieaseman tuntumassa, missä mekin paljon liikuimme. Perheen nuoret kyselivät, mistä oikein oli kyse. Vastaukseni jäi hyvin hataraksi, tiesin vain, että Helsingissäkin vastaavaa lehteä myydään.

Heti vuodenvaihteen jälkeen minuun otti yhteyttä suomalaisen Iso Numero -lehden päätoimittaja Hannele Huhtala ja kyseli, olisinko kiinnostunut tutustumaan lehteen ja mahdollisesti siitä jotain kirjoittamaankin. Vastasin oitis myöntävästi. Olen blogissani aiemminkin silloin tällöin tehnyt juttuja aikakauslehdistä, ja Iso Numero tuntui kiinnostavalta ja tutustumisen arvoiselta lehdeltä.

Lehden idea on yksinkertainen. Vuonna 2011 perustettu Iso Numero on kaduilla myytävä kulttuurilehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehden myyjät saavat jokaisesta viiden euron hintaisesta lehdestä kolme euroa. Lehteä julkaisee Kultti ry. Lehtien irtomyynti kaduilla on laillista toimintaa, johon ei tarvita lupaa ja josta saatava tulo ei ole palkkaa vaan luovutusvoittoa. Verottomasti voi myydä noin 300 lehteä vuodessa. Lehteä kauppaavat ihmiset siis työllistävät itsensä laillisesti.



Näytekappaleeni on tuorein numero 6/2017, jok on samalla erikoisnumero, koska sen hinta on kaksinkertainen tavalliseen verrattuna. Tarkoituksena on kerätä rahoitusta, jotta lehti voisi tänä vuonna ilmestyä kymmenen kertaa aiemman kuuden sijaan.

Lehti on tuhti lukupaketti ja sen sisältö yllätti kulttuuri-ihmisen positiivisesti. Luonnollisesti mukana on aineistoa, joka käsittelee lehteä itseään, sen ideaa ja myös myyjiä, kuten koko sivun jutussa, jossa esittelyvuorossa on Bulgariasta Suomeen tullut Angel Stanos Stanchev. Useat jutut käsittelevät eri näkökulmista köyhyyttä Suomessa ja ulkomailla sekä esimerkiksi ihmisoikeusasioita. Johanna Vehkoon laajassa artikkelissa selvitetään, mitä tarkoitetaan vapaaehtoisen paluun järjestelmällä ja mitä se käytännössä tarkoittaa esimerkiksi kahden albanialaisperheen osalta. Teija Laakson jutussa kerrotaan naisten perustamasta palestiinalaisesta radioasemasta ja sen toiminta-ajatuksesta.

Mutta mukana on myös artikkeleja ja haastatteluja, jotka eivät ainakaan suoraan liity näihin aiheisiin. Sanna Klemetin alias Litku Klemetin sekä saksalaisen sarjakuvataiteilija Ralf Königin haastattelut, juttu Sevettijärven kylän historiasta ja nykyhetkestä (kiintoisaa!) ja politiikan dialogin puutetta käsittelevät jutut edustavat tätä osastoa. Osa lehden jutuista on julkaistu joissakin muissa Kultti ry:n jäsenlehdissä aiemmin ja osa on käännöksiä muiden maiden katulehtien jutuista.

Lehden loppupäässä on tietoa menossa olevasta rahoituskampanjasta, joka vielä kaipaisi sijoittajia. Itse kävin pienen summan laittamassa kiitokseksi lehdestä. Menestystä Isolle Numerolle!


Isoa Numeroa voi seurata myös Facebookissa ja Twitterissä.



torstai 4. tammikuuta 2018

#nuortenkirjatorstai-projekti 2018 alkaa!



Uusi vuosi ja uudet haasteet! Pari vuotta luin kohtuullisen järjestelmällisesti läpi uutta kotimaista dekkarikirjallisuutta ja julkaisin lukemistani dekkareista kirjaesittelyjä blogissani. Vuoden 2018 kirjasadosta olen päättänyt keskittyä erityisesti nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuuden kotimaisiin uutuuksiin. Syitä on monia. Motiivini ovat osin ylväät ja jalot, mutta toki myös itsekkäät.

Nuorten, erityisesti poikien, vähenevästä lukuharrastuksesta on puhuttu paljon ja syystä huolestunein äänenpainoin. Lukutaidon tärkeyttä ja lukuharrastuksen kaikinpuolista hyödyllisyyttä mutta myös ihanuutta ei varmaan voi liikaa korostaa. Samaan aikaan tuntuu, että juuri nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat saavat yhä vähemmän tilaa ja huomiota mediassa.

Syksyllä osallistuin Twitterissä keskusteluun, jossa koetettiin vedota lehtiin edes kotimaisen lasten- ja nuortenkirjojen arvostelujen julkaisemiseksi (en valitettavasti muista, kuka aloituksen laittoi). Eikö voitaisi julkaista juttu jokaisesta kirjasta? Hieman myöhemmin kirjailija JP Koskinen jyrähti Twitterissä: ”Älkää taivastelko lehdissä, ettei lapset ja nuoret lue. Esitelkää ja arvostelkaa lasten- ja nuortenkirjoja, jotta ne näkyvät!” Taivastelu on helppoa ja halpaa, mutta toimeen pitäisi oikeasti tarttua.

Päätin, että ainakin minä voin koettaa tehdä edes jotain. Päätin siis, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta. Välttämättä juttu ei joka kerta ole kirjaesittely, vaan saatan kirjoittaa jonkin toisenlaisenkin jutun niin halutessani, mutta enin osaa tullee olemaan kirjaesittelyjä.

Haastan mukaan kotimaiset nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta julkaisevat kustantamot: lähettäkää minulle kotimaisia uutuusteoksia luettavaksi ja esiteltäviksi! Kohderyhmän ikähaarukka asettuu johonkin 12 – 20-vuotiaiden tietämille, mutta hyvä nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuus sopii tietysti kaikille. 

Vuoden 2019 alussa lupaan lahjoittaa kaiken saamani materiaalin jonkin valitsemani yläkoulun koulukirjaston täytteeksi (ja saatan olla tässä valinnassa aika puolueellinen, vinkiksi vain!).

Haastan mukaan myös kaikki blogini seuraajat. Käykää lukemassa näitä juttujani, kommentoikaa ja jakakaa niitä eteenpäin. Katsotaan, onko projektillani mitään vaikutusta. En myöskään pahastu, jos joku muu bloggaaja lähtee mukaan haasteeseen, vaikka vähän maltillisemminkin. Jos ei tästä muuta hyötyä ole, niin ainakin itse luen joukon todella hyviä kirjoja!

En lähde tähän vapaaehtoisurakkaani mitenkään uhrimielellä vaan iloisesti ja innolla. Olen blogissani esitellyt aiemminkin myös nuortenkirjoja ja nuorten aikuisten romaaneja, koska ihan vilpittömästi pidän niiden lukemisesta. Haluaisin, että muutkin keski-ikäiset ja kaikenikäiset lukijat ylipäätään etsiytyisivät kirjakaupoissa ja kirjastoissa myös näiden kategorioiden äärille. Siellä on tarjolla upeita elämyksiä, mahtavia tarinoita ja hienoa kirjallisuutta. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus ja nuorten aikuisten kirjallisuus ovat korkealaatuisia, maailman huippuja. Niistä voimme olla kaikki ylpeitä. Miksi emme sitten lukisi niitä myös?

Toivon, että tästä projektistani on iloa muillekin kuin vain itselleni. Erityisesti olen miettinyt kollegojani, opettajia, joiden harteille usein sälytetään lasten ja nuorten lukuharrastuksen kipinän vaaliminen lukuisten muiden velvoitteiden lisäksi. Tiedän, että opetustyön arjessa ei aina liikene aikaa eikä energiaa pysytellä kartalla tuoreesta nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuudesta. Jospa blogiani seuraamalla tämä edes hieman tämän vuoden osalta helpottuisi. Koetan liittää juttuihini myös osion, jossa pohdiskelen teoksen sopivuutta esimerkiksi koulukäyttöön tai edes sitä, mikä kulloisenkin kirjan mahdollinen kohderyhmä voisi olla.

Nuortenkirjajuttuni ilmestyvät vastaisuudessa aina torstaisin, ja olen antanut projektilleni tunnuksen #nuortenkirjatorstai, jonka avulla jutut löytyvät esimerkiksi Twitteristä. Lisäksi otin varaslähdön ja purin jonkin verran varastoon kertynyttä aineistoa jo vuoden 2017 puolella. Jo julkaistujen juttujen linkit löytyvät aina uusimman jutun alta.


Tulossa:

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla (11.1.2018)
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (18.1.2018)


Kieltämättä urakkaan lähteminen hieman hirvittää. Piti ottaa selvää, millaisesta kirjavuoresta on vielä tiukan rajaukseni jälkeen kysymys. Kävin läpi kaikki löytämäni kustantamojen julkaisemat kevään 2018 kirjaluettelot ja löysin seuraavat tulossa olevat kirjat.

Tammikuu:

1. Laura Salmela: Silmänkääntötemppu (Karisto)
2. Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus – Tähtiketju 1 (Karisto)
3. Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (Otava)
Vain e-kirjoina ilmestyvät:
4. Sanna Heinonen: Noland (WSOY)
5. Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Helmikuu:

6. Juha-Pekka Palviainen: Virityksiä (Karisto)
7. Jyri Paretskoi: Shell’s Angles – Aivot narikkaan (Karisto)
8. Kimmo Ohtonen: Ikimaa (Otava)
9. Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat (Karisto)

Maaliskuu:

10. Maria Autio: Lohikäärmekesä (Karisto)
11. Mervi Heikkilä: Revonpuro (Karisto)
12. Anne Leinonen: Noitakirja (WSOY)
13. Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY)
14. Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY)
15. Veera Salmi: Saari (Otava)
16. Anders Vachlin, Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality (Tammi)

Huhtikuu:

17. Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti)

18. Maija Haavisto:  Perhonen vatsassa (Nordbooks)

Toukokuu:

19. Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? (Karisto)

20. Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent – runotytön tarina jatkuu (WSOY)
21. J.S.Meresmaa: Hämäränsäteet (Robustos)


Yhteensä viiden kuukauden aikana näyttäisi siis ilmestyvän kaksikymmentäyksi rajaukseni sisälle sopivaa teosta. Myönnän, että hieman yllätyin, kuinka suppea listan kustantamojoukko on. Karisto selvästikin panostaa nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuihin teoksiin, ja heiltä putkahtaa julki kevätkaudella lähes puolet listan teoksista. WSOY ja Tammi voinee niputtaa yhteen. Heiltä ilmestyy yhteensä kahdeksan teosta, joista kaksi vain e-kirjoina* (mielenkiintoista!). Loput ovatkin sitten hajapaikkoja.

Maria Calendulan blogissa vinkataan myös Maija Haaviston (Nordbooks) keväällä ilmestyvästä nuortenromaanista Perhonen vatsassa, mutta sen julkaisuaikataulusta en löytänyt tarkempaa tietoa**. Pidetään sitä silmällä kuitenkin. Muutkin lisävinkit listaltani puuttuvista kirjoista ovat lämpimästi tervetulleita! Pysykäähän kuulolla!

* Sanna Heinosen Noland-romaani tupsahti juuri eilen sähköpostiini, joten siitä lisää tammikuun aikana!

** Kirjailija Maija Haaviston mukaan Perhosia vatsassa ilmestyy huhtikuussa. Päivitin tiedon listalle.