Onnittelut, Riikka Pelo!

Riikka Pelo Turun kirjamessuilla.

”Riikka Pelo on Suomen taitavimpia nykykirjailijoita. Hän ei varmaankaan vedä vertoja Sofi Oksasen brändäystaidoille, mutta kirjoittamisessa uskallan väittää, että vetää. Taivaankantaja oli vuonna 2006 Runeberg-ehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Jokapäiväiselle elämällemme veikkaan ainakin F-ehdokkuutta. En panisi pahaksi voittoakaan.”

Näin olen todistettavasti kirjoittanut tänä keväänä, toukokuun kuudentena, luettuani Pelon esikoisromaanin Taivaankantaja. Sitä ennen olin jo lukenut Jokapäiväisen elämämme ja vaikuttunut. Kirja on suorastaan hengästyttävän hieno! Kirjoitin siitä arvion paikallislehteen, ja sanoin muun muassa näin (SSS 4.4.2014):

Rakenteen katkelmallisuudella Pelo on onnistunut välttämään elämäkerrallisia romaaneja usein rasittavat dramaturgiset ongelmat. Jännite säilyy ja vain tiivistyy musertavaa loppua kohden. Henkilöt ovat eläviä.  Pitkät virkkeet hengittävät kuin venäläiset joet, hitaasti vyörymällä.

Taiteen tekemisen palo ja tuska on teoksen keskeinen teema. Marina Tsvetajeva tuntuu uhraavan kaiken kirjoittamiselle, jonka käyttövoimana on intohimo. Myös äidin ja tyttären kipeä suhde toistuu katkeralla tavalla. Tsvetajevan oma äiti oli pianisti, joka vaati tyttäreltään kohtuuttomasti. Samojen vaatimusten edessä Alja kapinoi. Silti äitejä ja tyttäriä yhdistää rakkauden tiukka side.

Pelo kirjoittaa Neuvostoliiton sisäisestä terrorista vähintään yhtä hyytävästi kuin Sofi Oksanen. Jokapäiväinen elämme on kaikin tavoin vaikuttava teos.

Mainittakoon tässä sekin, että Puhdistus on toinen romaani, jonka olen koskaan lukenut ennen kuin se on voittanut Finlandia-palkinnon. Senkin äärellä olin vaikuttunut. Yhteisiä tekijöitä siis on näiden teosten välillä, mutta yhtä isoa suuren yleisön suosikkia Pelon romaanista tuskin tulee kuin Puhdistuksesta. Se ei ole juonellisesti yhtä vetävä. Mutta maailmanluokan kirjallisuutta se on, ehdottomasti.

Lukiessani Jokapäiväistä elämäämme en voinut olla ihmettelemättä kirjailijan aihevalintaa ja muutenkin kirjan syntyprosessi askarrutti mieltäni. Rohkaistuin pyytämään kustantajalta kirjailijan yhteystiedot pientä haastattelua varten, onhan Pelolla yhteyksiä kotiseudulleni. Ilahduin kovasti, kun sain nopeasti kirjailijalta vastaukset kysymyksiini. Jälleen lainaan 4.4. ilmestynyttä juttuani:

Marina Tsvetajevan hahmo on kulkenut mukanani pitkään. 1990-luvun alussa asuin Prahassa saman vuoren rinteellä, jolla Tsvetajevakin oli aikoinaan asunut. Luin tuolloin paljon hänen runojaan ja myöhemmin kirjoitin ääni-installaatiokäsikirjoituksen Tsvetajevan kirjeenvaihdosta Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa.

Käsikirjoituksessa esiintynyt puolifiktiivinen tytär alkoi mielessäni vaatia omaa tarinaansa kerrottavakseni luettuani Tsvetajevan oikean tyttären kirjeet vankileiriltä Boris Pasternakille. Äiti ja tytär rakastivat tätä samaa miestä läpi elämänsä. Heidän suhteensa oli monella tapaa hyvin erityinen, se millä tavoin he rakastivat tai eivät kyenneet toisiaan rakastamaan. Tätä halusin romaanillani luodata.

Työskentely oli hyvin hidasta: taustatutkimus vei paljon aikaa mutta erityisesti siitä ulos kirjoittaminen, romaanin oman kielen ja maailman löytäminen, oli aikaa vievää. Minulla oli alussa hyvin kirkas näkemys Alja-tyttären kielestä ja rytmistä, mutta kului pitkän aikaa ennen kuin se todentui proosana sekä Aljan osin runomuodossa kirjoitetussa “omassa kirjassa”.

Liikuttavinta oli, että Riikka Pelo kertoi jo alakoulun opettajan kannustaneen häntä kirjailijaksi. Hyväksyessään haastatteluni Pelo vielä erikseen mainitsi, että oli mukavaa, kun jutussa tulee opettaja ihan nimeltä mainittua. Opettajilla on väliä!

Opettajani Reino Läärä Alhaisten ala-asteella oli itsekin kirjailija ja otti 12-vuotiaan tytön kirjailijahaaveet vakavasti. Musiikkiopisto ja kirjasto olivat Salon elämäni keskipisteitä, ja kirjastossa olin myös kesätöissä.

Riikka Pelo oli toukokuussa vieraana Ylen Aamun kirja -ohjelmassa. Jakso on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Kun ehdokkaat julkistettiin, kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen sanoi, että hänen ehdoton suosikkinsa niiden joukossa on juuri Riikka Pelon romaani. Niin minunkin, vaikka muista ehdokkaista olenkin lukenut vain Kjell Westön Kangastus 38:n. Siitäkin pidin.

Nyt on aika onnitella voittajaa lämpimästi. Onnittelut, Riikka! Aivan mahtavaa!

P.S. Jos et ole vielä Jokapäiväistä elämäämme lukenut, suosittelen! 

Riikka Pelo: Taivaankantaja ( ja vähän Jokapäiväisestä elämästämme)

Vanha totuus, että lukemalla jonkin kirjan joutuu tai oikeammin pääsee lukemaan yhä uusia, kiinnostavia kirjoja, piti jälleen kutinsa. Maaliskuun puolivälissä minulta pyydettiin arvostelua paikallislehteen Riikka Pelon uutuusromaanista Jokapäiväinen elämämme. Tietysti suostuin mielihyvin, jälleen kerran. Kipaisin siis hakemassa toimituksesta lehdistön ennakkokappaleen huhtikuun alussa ilmestyvästä kirjasta ja ryhdyin luku-urakkaan. Harvinainen deadline painoi päälle, ja luin paksun, yli viisisataasivuisen kirjan viikossa muiden töiden ohella iltaisin.

Vasta kirjaan ja sen mukana tulleeseen kustantajan lyhyeen saatekirjeeseen tutustuessani tajusin, että Pelolla oli siteitä Salon seudulle: hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Perttelin Kaivolassa ja Salon keskustassa. Juttuni ilmestymisen jälkeen selvisi, että meillä on muutamia yhteisiä ystäviä ja tuttujakin. Pieni maailma!

Jokapäiväinen elämämme oli melkoinen lukukokemus, joka ei ole haihtunut mielestä vieläkään. Ällistyin sitä, miten suomalainen nainen kirjoittaa sellaisesta aiheesta ja vielä niin mielettömän väkevästi, upeasti suorastaan. Kirjahan kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta. Tsvetajeva pakeni Neuvosto-Venäjältä Eurooppaan vallankumouksen jälkimainingeissa. Kyse on paitsi naisten keskinäisistä väleistä myös taiteilijuudesta sekä politiikasta. Kumpikin tuhoutuu tavallaan Neuvostoliitossa, Ariadna menettää kaiken vankileirillä ja Marina tekee itsemurhan karkotuksessa. Huh, vieläkin menevät kylmät väreet selässä, kun kirjaa ajattelee. Kaiken huipuksi se on rakenteeltaan poikkeuksellisen huolella mietitty ja kieli on runollista ja pakahduttavaa. Kirjasta huokuu tietty venäläisyys hyvin aitona, miltei käsin kosketeltavana.

Kirjaa lukiessani mietin, että jotenkin pitää sen synnyn arvoitus koettaa ratkaista. Pyysin Teokselta Pelon sähköpostiosoitetta tehdäkseni haastattelun lehteen arvostelun kylkeen. Olihan kirjailija paikallisestikin kiinnostava henkilö. Ilokseni sainkin nopeasti kirjailijalta vastauksen ja haastattelu saatiin nopsaan kasaan. Hän kertoi aikanaan asuneensa samoilla seuduilla Prahan tuntumassa kuin Tsvetajeva ja kiinnostuneensa hänestä ja hänen runoistaan. Kirjan kirjoittamiseen Pelo käytti viisi vuotta, mutta teki muita töitä kuten väitöskirjaa sen rinnalla. Kirja on varmasti vaatinut mielettömän määrän taustatyötä.

Pelo myös sanoi, että hän on esikoiskirjaansa sijoittanut joitakin Kaivolan kylän piirteitä. Mikään ei siis enää voinut estää minua kaivamasta esiin vuonna 2006 ilmestynyttä Taivaankantaja-romaania. Kotiseutujeni tuntumaan sijoittuva romaani oli jäänyt minulta lukematta!

Taivaankantajassa on jo tunnistettavissa tiettyjä Pelolle ominaisia tyylipiirteitä. Ensinnäkin hän osaa kirjoittaa todentuntuisesti lapsen näkökulmasta. Toiseksi kieli ja kerrontatekniikka ovat jo hyvin kehittyneitä. Kuvaus on hyvin aistivoimaista ja vahvaa, silottelematonta. Tarinassa kuvataan yhden vuorokauden tapahtumia varsinaissuomalaisessa pikkukylässä. Kuusivuotias Vendla asuu kaksin isoäitinsä Maammon kanssa maatilalla hieman syrjässä kylältä. Vendlan äiti Pieta on lähtenyt vuosia sitten Ameriikkaan, kuten Vendla ajattelee. Maammo on saanut aikanaan Pietan avioliiton ulkopuolella, eikä Vendlan isästä ole tietoa. Tämä on ollut liikaa niin isoisälle kuin kylän uskonnollisen lahkon johtajillekin. Vendla on äpärä ja saa myös kuulla sen. Muitakin häpeällisiä asioita tuntuu Vendlan perheeseen liittyvän.

Maammo alkaa olla käytännössä sokea eikä muutenkaan enää oikein pärjää talossaan. Niinpä Vendlalle on suunniteltu sijaiskoti uskovaisten sukulaisten luona. Paperit Vendlan äidin kanssakin on tehty. Muutto on sovittu kesäseurojen yhteyteen. Vastustelusta huolimatta Vendlan on mentävä uuteen kotiinsa. Seurojen aikaan kuitenkin tapahtuu koko yhteisöä vavahduttava onnettomuus. Pelo kuvaa hienosti ahtaan yhteisön sääntöjä vastaan kapinoivan pienen tytön tuntoja.

Eniten minua kuitenkin tämän kirjan parissa kiehtoi se, miten kirjailija käyttää oikeita historiallisia tapahtumia aineksina käsittääkseni täysin fiktiivisen tarinan rakentamisessa. Pelo on nimittäin punonut tarinaan kaksi traagista ja kuohuttavaa paikallista tapahtumaa muistaakseni kahdeksankymmentäluvulta. Asiat olivat jo päässeet mielestäni unohtumaan, vaikka tutuntutut olivat kai osallisinakin, mutta nyt ne nousivat elävinä mieleeni.

Näiden kahden kirjan perusteella olen totisesti vakuuttunut! Riikka Pelo on Suomen taitavimpia nykykirjailijoita. Hän ei varmaankaan vedä vertoja Sofi Oksasen brändäystaidoille, mutta kirjoittamisessa uskallan väittää, että vetää. Taivaankantaja oli vuonna 2006 Runeberg-ehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Jokapäiväiselle elämällemme veikkaan ainakin F-ehdokkuutta. En panisi pahaksi voittoakaan.

Riikka Pelo: Taivaankantaja

Teos 2006.193 s.

http://areena.yle.fi/tv/1916803/#/play