tiistai 12. helmikuuta 2019

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina


Rokkitähti onnen kerjäläisenä

Yhden Yön tarina on uudenlainen äänikirja, jossa on hyödynnetty cd-levyn formaattia aiempaa laajemmin. Teoksen pohjana on Olli Lindholmin samanniminen muistelmateos, johon on äänikirjaa varten kirjoitettu täydentäviä lukuja niin, että teos päättyy nyt vuoteen 2006.

Koska kyseessä on rockyhtyeen tarina, on loogista, että mukana on myös musiikkia. Jokainen luku alkaakin lyhyellä pianolla säestetyllä lauluosuudella. Lisäksi mukana on pari näytettä yhtyeen alkuvaiheen tuotannosta alkuperäisinä esityksinä.

Oikeastaan teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Olli Lindholm ei kerro vain Yö-yhtyeen tarinaa vaan oman tarinansa, joka on paljon laajempi kokonaisuus. Yötä ei olisi olemassa ilman Olli Lindholmia, joten ratkaisu on ymmärrettävä ja kieltämättä erittäin toimiva. Nelikymppisenä on aikaista puhua muistelmista tai elämäntarinasta, mutta Lindholmin elämään on mahtunut yhtä ja toista kertomisen arvoista.

Lindholm on säälimätön itseään kohtaan. Hän paljastaa teoksessaan itsestään arimmatkin piirteet ja irvailee heikkouksilleen toistuvasti. Taiteilijan elämä ei ole helppoa, eikä ainakaan rokkitähden Suomessa. Yhtye nousi nopeasti huipulle 1980-luvun alkupuolella, kun Lindholm ja silloiset soittajat olivat vasta parikymppisiä nuorukaisia. Suosio ja julkisuus näyttivät parhaat mutta myös pahimmat puolensa nopeasti.

Kun arki sitten koitti ja suosio alkoi laantua, oli edessä ankara paikka. Miten jatkaa eteenpäin? Lindholm selvitti asian itselleen tyypillisellä tavalla lisäämällä työntekoa. Laulamisen ja säveltämisen ohella hänellä oli myös siviiliammatti lähes parin kymmenen vuoden ajan. Lisäksi 1990-luvulla tuli mukaan vielä perhe-elämä.

Kuvio oli paikoin lähes kestämätön, eikä tilannetta helpottanut se, että Lindholm vaati aina itseltään onnistumista ja täydellistä omistautumista kaikkeen tekemäänsä. Ainoa lohtu oli liian usein alkoholi. Alkoholismistaankin Lindholm kertoo avoimesti ja kaunistelematta, samoin kuin raitistumisestaan myöhemmin. Ystävien ja perheen merkitystä Lindholm korostaa väsymättä.

Taiteilijan itsetunto on kovin herkkä. Pieninkin moite tai arvostuksen puute saa mielen painumaan tai raivon valtaan. Lindholmin luonteeseen kuuluu lisäksi armoton pessimismi, joten ei ihme, että asiat eivät aina tunnu sujuvan. Saavutukset latistuvat heti, kun ne ovat todellisuutta. Mikään ei tunnu riittävän, eikä onnellisuuden tunnetta tahdo saavuttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Vaikka Yö-yhtyeen uraa on tullut seurattua lähinnä vain toisen silmän nurkalla, voi teoksesta päivittää suomalaisen musiikkielämän historiaa koskevia muistojaan mukavalla tavalla. Lindholm kuvailee elämäänsä ja yhtyeensä vaiheita värikkäästi ja tunteella, kuten hänellä on tapana tehdä musiikkiaankin.

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY 2017. Äänikirja, 9 CD:tä.
Lukija Ville Tiihonen, laulu Olli Lindholm, piano Mikko Kangasjärvi.
.

Äänikirja-arvio on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 18.5.2007. 

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Mikael Niemi: Karhun keitto




Miten saisin Sinut, rakas blogini uskollinen lukija tai satunnainen käväisijä, vakuuttuneeksi siitä, että todellakin kannattaa tarttua Mikael Niemen romaaniin Karhun keitto?

Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen siitä pitäen seuraillut Niemen tuotantoa, vaikka kaikkea en ole lukenutkaan.

Nuortensarja Kirkon piru, Verenimijät ja Nahkakolo jäi minulta kesken ja siitä on jäänyt mieleen joitakin todella ällöttäviä kauhukohtauksia. Romaani Mies joka kuoli kuin lohi ja  nuortenromaani Aivot pellolle ovat vielä lukematta, mutta Veden viemää -trillerin olen lukenut ja se teki vaikutuksen. Kirja on edelleen hyllyssäni tallessa, mikä kertoo jo paljon sekin. Veden viemää ilmestyi vuonna 2013, joten aika paljon on vettä virrannut Luulajajoessa ennen tätä seuraavaa eli viime vuoden syksyllä ilmestynyttä Karhun keittoa.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hieno, absurdejakin piirteitä sisältävä kasvukertomus, Veden viemää huima ja tiheätahtinen ekotrilleri ja Karhun keitto taas sisältää klassisia salapoliisiromaanin aineksia. Niemi siis mitä ilmeisimmin kokeilee eri genrejä ja kirjoittaa erilaisia romaaneja. Lukemieni perusteella voin todeta, että hänen teoksilleen on ominaista hieno tarinankuljetus ja upea henkilökuvaus. Niemi pitää lukijan tiukasti otteessaan, vie matkalle tuntemattomaan ja yllättää hänet, viihdyttää ja koskettaa sekä opettaakin jotain. Mainio kirjailija!

Ilahduin siis, kun Karhun keiton ilmestyttyä alkoi kuulua somekuisketta, että tällä kertaa Niemi leikittelee dekkariperinteellä. Romaanissa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. Siis mitä ihmettä? Miten tämä muka voisi toimia?! Pakkohan tuollainen keitos on itse lukea!

Karhun keitossa on kaksi minäkertojaa. Loppupuolella ääneen pääsee rovasti Laestadius. Pitkälti yli puoliväliin kertojana on kuitenkin Laestadiuksen taloudessa asuva Johan Sieppi -nimellä kirkonkirjoihin merkitty nuorukainen, jota kutsutaan tavan mukaan Jussiksi.
Laestadius on löytänyt Jussin aikoinaan tienposkesta ja ottanut kotiinsa jonkinlaiseksi kasvattipojan ja avustajan sekoitukseksi. Jussi oli tuolloin alle kymmenvuotias pikkupoika, joka oli karannut juopon äitinsä luota sietämättömistä oloista. Saamelaisuutensa ja äitinsä maineen vuoksi Jussia kutsutaan noidanpojaksi ja hyljeksitään yleisesti. Tuskallisen ujo poika on kuitenkin nopeaoppinen ja älykäs. Laestadiuksen kotona hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan eri kielillä.

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä. Sekään ei auta, että piikaparan ruumis myöhemmin löytyy suonsilmästä. Karhuillahan on tapana kätkeä saaliinsa suonsilmäkkeisiin.

Asetelma tuo hakematta mieleen klassikkosalapoliisiromaanit. Luonnontieteilijä Laestadius tekee tarkkoja havaintoja ja kerää todistusaineistoa, kuten näytteitä kenkärasvasta ja irronneista hiuksista sekä jopa sormenjäljistä. Dagerrotypiatkin pääsevät upouuden tekniikan edustajina rikostutkimuksen piiriin. Havainnot tukevat johdonmukaisia päätelmiä, joiden avulla Laestadius lopulta pääsee selville syyllisestä. Sitä ennen ehtii kuitenkin tulla lisää ruumiita ja syyllisehdokkaita vilisee lukijan mielessä.

Jussin tehtävä on kirjoittaa rovastin havainnot tarkasti muistiin rikospaikoilta ja samalla oppia havaintojen ja päätelmien tekemistä. Jussin voi myös lähettää paikkoihin, joihin rovasti ei itse voi mennä, kuten latotansseihin. Ujo ja ahdistuneen estynyt Jussi tarkkailee muutenkin yhteisöä ulkopuolelta, usein näkymättömistä. Erityisesti hän pitää suuren rakkautensa Marian tarkkailusta. Naisen luonteva lähestyminen on hänelle ylivoimaisen vaikeaa.

Dekkariperinteestä ammentuu myös virkavallan ylenkatse ja jopa avoin vihamielisyys harrastajasalapoliiseja kohtaan. Nimismies Brahe on öykkärimäisen suoraviivainen ja huolimaton tutkiessaan kuolemantapauksia ja tehdessään ratkaisujaan. Joka paikkaan ennen häntä ehtivä Laestadius apulaisineen ärsyttää virkamiestä todella. Oikean syyllisen kiinni saaminen ei tunnu poliisia kovinkaan paljoa kiinnostavan, vaan tärkeintä on saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian.

Karhun keiton voi siis mainiosti nautiskella vetävänä dekkarina, jossa pientä pohjoista kylää riivaa verenhimoinen raiskaaja ja murhaaja. Viimeinen tapaus on vielä kaiken kukkuraksi oiva versio suljetun huoneen murhasta. Mutta tämä hienosti toteutettu dekkarijuoni on kuitenkin vain yksi taso, eikä Karhun keittoa voi mielestäni arvottaa vain sen perusteella.

Laestadiuksen ja Jussin välinen suhde kuvataan romaanissa vaikuttavasti. Oppinut Laestadius jakaa auliisti oppimaansa ja Jussi oppiikin siis nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan, myös saameksi. Luku- ja kirjoitustaidon merkitykseen itselleen ja ihmisille ylipäätään palataan useaan otteeseen niin Jussin kuin Laestadiuksenkin osuuksissa. Kumpikin näkee niiden valtavan merkityksen. Laestadius unelmoi maailmasta, jossa kansa ostaa viinan sijasta kirjoja. Jussille nimen saaminen kirkonkirjaan kirjatuksi on vahvin todiste siitä, että hän on olemassa. Laestadius ja Jussi näkevät myös puhutun sanan merkityksen. Suuret massat lumotaan puheen voimalla.

Niemi antaa myös järkyttävän karun kuvan siitä, miten alkuperäiskansoja kohdeltiin 1850-luvun Ruotisissa. Tieteen nimissä jopa ryöstetään hauta, jotta tutkijat saisivat aineistoa. Kirjaimellisesti mikään ei ole pyhää eikä mikään hävetä. Kun saamelainen tuomitaan mestattavaksi, on päällä jo tilaaja ennen tuomion täytäntöönpanoa! Saamelaisilla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa viranomaisten silmissä, eikä tavallinen kansa juuri kummoisemmin käyttäydy.

Karhun keitto on mielenkiintoinen historiallinen romaani ajasta, jossa nykyaika on vähin erin murtamassa vanhaa maailmankuvaa. Hykerryttävästi Niemi kuvaa herätysliikkeen vaikeita alkuvaiheita. Laestadius käy mielenkiintoista keskustelua muun muassa vaimonsa Brita Kajsan kanssa siitä, voisivatko myös naiset olla saarnaajia. Ainoa este Laestadiuksen mielestä on, että naisen ääni on liian heikko kantamaan täyden kirkkosalin joka kolkkaan. Naisiin herätyskin tuntuu vetoavan miehiä voimakkaammin, onhan heillä vähemmän hävittävää, kuten Brita Kajsa viisaasti toteaa.

Olen aikaisemminkin todennut, että vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!

Mikael Niemi: Karhun keitto (Koka björn)
Suom. Jaana Nikula
Like 2018. 409 s.


Ostettu.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Yrsa Sigurđardóttir: Pyörre




Dekkarien lukijoille lienee useimmille tuttu tunne, että kirjan luettuaan ei osaa sanoa, miksi piti tai viihtyi sellaisen tarinan parissa, jonka monia keskeisiä aiheita inhoaa sydämensä pohjasta. Kuka normaali ihminen haluaa lukea kammottavasta pedofiilista, jonka uhreja ovat pienet, alle kymmenvuotiaat lapset? Tai mitä mielikuvituksellisimmista murhista, joiden tekotavat suorastaan kirkuvat kammottavaa sadismia?

Näitä ajatuksia herätti islantilaisen Yrsa Sigurđardóttirin dekkari Pyörre. Se on toinen osa Freyja & Huldar -sarjaksi kutsuttuja dekkareita, joista on toistaiseksi suomennettu kaksi eli Perimä (Otava, 2017) ja Pyörre (Otava, 2018). Kolmas osa Synninpäästö ilmestyy maaliskuussa. Islannissa sarja on jo viisiosainen.

Yrsan tuotannosta on aiemmin suomennettu kaksi osaa kuusiosaisesta sarjasta Thóra Gudmundsdóttir eli kirjat Kolmas merkki (Otava, 2007) ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa (Otava, 2008). Olen näistä lukenut aikanaan ensimmäisen melko tuoreeltaan, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut niin paljoa, että olisin tarttunut jatko-osaan. Ilmeisesti kaltaisiani on ollut niin paljon, että suomennoksissa tuli miltei kymmenen vuoden tauko.


Yrsa Sigurđardóttir Rukalla Nordic Noir 2019 -festivaalissa
19.1.2019.


Yrsa Sigurđardóttir oli mukana tammikuussa Kuusamon Rukalla järjestetyssä Nordic Noir 2019 -dekkarifestivaalissa. Siellä päätin, että on tullut aika antaa tekijälle uusi mahdollisuus ja ostin Pyörteen saman tien. Perimääkin olisi ollut pokkariversiona tarjolla, mutta päätin ottaa riskin ja aloittaa sarjan kakkososasta. Ratkaisuni ei kenties ollut aivan paras mahdollinen mutta toimi kuitenkin vähintäänkin siedettävästi.

Rukalla Yrsa kertoi leppoisissa haastatteluissa muun muassa siitä, miksi hän edelleen haluaa jatkaa alkuperäisessä insinöörin työssään. Se kuulemma tasapainottaa mukavasti kirjailijantyötä, jossa näkyvää valmista syntyy paljon hitaammin ja lopputulos on muutenkin epävarmaa. Yrsa kuitenkin kirjoittaa hyvin insinöörimäisesti. Kullakin kirjalla on vuoden ja yhden viikon verran aikaa valmistua. Kustantamo haluaisi kirjan syntyvän tasan vuodessa, mutta Yrsa kertoi tarkoituksella venyttävänsä aikataulua vuosi vuodelta pidemmälle syksyyn. Pikkuruisen markkina-alueen joulumyyntiin kirjan on kuitenkin aina ehdittävä.

Pyörteen alussa Huldar saa tutkittavakseen hyvin olemattomalta ja mitättömältä tuntuvan tapauksen. Reykjavikilaisen peruskoulun pihamaalta on kaivettu esiin sinne kymmenen vuotta aikaisemmin haudattu aikakapseli. Oppilaat ovat saaneet piirtää ja kertoa, millaiseksi he kuvittelivat kymmenen vuoden päässä olevan tulevaisuuden. Nyt on tarkoitus koota näistä töistä näyttely. Seassa on kuitenkin nimetön uhkauskirje, jonka mukaan useampi henkilö tapetaan samana vuonna, kun kapseli kaivetaan esille. Tapettavista on kerrottu vain nimikirjaimet.

Kukaan ei usko, että uhkauskirje on millään tavoin tärkeä tai että uhkaukset toteutuisivat, mutta yhtä kaikki Huldar määrätään selvittämään juttua. Huldar on saanut hiljattain alennuksen, eli hänet on siirretty esimiestehtävästä takaisin rivirikostutkijaksi. Se ei miestä haittaa, mutta työkavereiden hyljeksivä käytös ja totaalinen tehtävien puute alkavat olla rasitteita. Siksi tehtävä kelpaa hänelle oikein hyvin. Samalla se on hyvä tekosyy ottaa yhteyttä Lastentalon lastenpsykologi Freyaan, jolle on heidän yhteisen työtehtävänsä takia käynyt täsmälleen samoin kuin Huldarillekin. Harmi vain, ettei Freya ole lainkaan halukas tekemään mitään yhdessä Huldarin kanssa.

Samaan aikaan kun Huldar ja Freya selvittelevät välejään ja vanhan uhkausviestin kirjoittajaa, tehdään erään reykjavikilaisen omakotitalon takapihan kylpytynnyristä kammottava löytö: irti leikatut miehen kädet kelluvat vedessä. Käsien omistajasta ei ole tietoa. Sormenjälkiä ei löydy rekisteristä eikä kädetöntä henkilöä ole tuotu hoidettavaksi tai ruumista löytynyt.

Sitten erään suuren liikerakennuksen parkkihallissa tapahtuu ikävä kuolemantapaus, joka nopeasti osoittautuu kammottavan pirullisesti suunnitelluksi murhaksi. Freya ja Huldar ovat saaneet selville, että koulun aikakapselin uhkauskirjeen takana on silloinen yläkoulupoika, jonka isä Jón Jónsson oli tuomittu kahdeksanvuotiaan tyttärensä koulutoverin raiskauksesta ja murhasta.

Kaikki nämä juonilinjat eli uhkauskirje, kylpypaljun kädet ja parkkihallin murha sekä vielä tulevat murhat outoine yksityiskohtineen liittyvät luonnollisesti yhteen. Mutta miten? Kuka tai ketkä ovat päättäneet lähteä toteuttamaan kauheaa koston kierrettä, joka ammentaa voimansa vihan pyörteestä?

Poliisin tehtävä ei ole lainkaan helppo, sillä kestää kauan, ennen kuin eri tapaukset alkavat hahmottua yhdeksi kuvioksi. Senkin jälkeen syyllisen seulominen siitä joukosta, joilla on motiivi tekoihin, on kaikkea muuta kuin helppoa. Lisäksi kaikkien listalla olevien nimikirjaimien arvoitus ei tunnu ratkeavan, eikä poliisi tiedä, keitä pitäisi varoittaa ja suojella.

Pyörre ei siis ole millään muotoa leppoisaa tai miellyttävää luettavaa. Se ei toisaalta ole kuitenkaan ihan niin iljettävä kuin varsinainen tarina pinnan alla on. Yrsa ei kuvaile väkivallantekoja, vaan ’vain’ niiden seurauksia. Lukija joutuu itse kuvittelemaan kauheudet mielessään, mikä tietysti esimerkiksi pienten lasten raa’an hyväksikäytön eli raiskaamisen kohdalla jo on ylikäymätöntä.

Kirja ei siis sovi herkimmille lukijoille, ja kuten sanottu, itsekin välillä mietin, miksi luen huvikseni tällaisista asioista. Huldar ja Freya ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat kuitenkin inhimillisiä ja kiinnostavia ja halusin tietää, miten heidän käy. Samaten halusin saada tietää loppuratkaisun. Senkin suhteen Yrsa Sigurđardóttir on täysiverinen dekkaristi ja osaa yllättää paatuneenkin lukijan - vielä viimeisellä sivulla!

Yrsa Sigurđardóttir: Pyörre (Sogiđ)
Suom. Tuula Tuuva.
Otava 2018. 397 s.

Ostettu.