torstai 26. huhtikuuta 2018

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät #nuortenkirjatorstai




Olin helmikuussa Kom-teatterin vieraana katsomassa Anneli Kannon romaaniin Veriruusut perustuvaa samannimistä vaikuttavaa näytelmää. Tekstissä kerrotaan vuoden 1918 tapahtumista tamperelaisten tyttöjen näkökulmasta. Tehtaassa pitkää päivää tekevät tytöt ja nuoret naiset päättävät sodan syttyessä värväytyä naiskaartiin. Vaikuttimet vaihtelevat aatteen palosta ja oman surkean tilanteen kohentamistoiveista seikkailun ja näyttämisen haluun. Naiset pukevat jalkaansa housut, ottavat sotanimikseen miesten nimet ja opettelevat ampumaan kivääreillä. Rankka näytelmä päättyy Hennalan vankileirille ja teloituskuopan reunoille.

Intensiivisen näytelmän tunnelma ja tapahtumat nousivat useaan otteeseen pintaan, kun luin Laura Lähteenmäen nuorten aikuisten romaania Yksi kevät. Sen lopusta löytyy aiheesta kiinnostuneille pieni lukuvinkkilista vuoden 1918 tapahtumiin liittyen, mutta Kannon Veriruusuja siinä ei mainita. (Kumpikin huomioni on vain huomio, ei moite tai muunlainen arvolauselma.)

Yhden kevään keskiössä on viiden nuoren tytön porukka, joka on tutustunut tamperelaiselle kenkätehtaalla syksyn 1917 kuluessa. Joukkoa johtaa Kurusta kotoisin oleva määrätietoinen ja lujatahtoinen Linnea vanhimman (ja kauneimman) oikeudella. Tukenaan hänellä on uskollinen pikkusisko Katri. Realistisin ja käytännön asioista parhaiten perillä tuntuu olevan järkevä Bea. Jenny on joukon jatkona lähinnä seuran ja jännityksen vuoksi toisin kuin kiltti Aada, joka on jäänyt hiljattain orvoksi. Isä on kaatunut sodan alkuvaiheissa, eikä Aadalla ole tietoa aikuisten veljiensä tilanteesta. Aadalla ei ole kotia tai muutakaan paikkaa, jonne mennä.

Huhtikuussa 1918 kenkätehdas on sodan takia suljettu ja tytöt päätyvät avaamaan sairaalan kevyesti haavoittuneiden punakaartin sotilaiden hoitoa varten tyhjillään seisovaan porvarishuvilaan. Idea tuntuu uskomattomalta, sillä on tarkoitus, että tytöt käytännössä viidestään Lindan johdolla hoitavat kaikki hoito- ja huoltotyöt. Sairaanhoitajan ja lääkärin on tarkoitus sentään käydä talossa päivittäin. Vain Lindalla ja Bealla on takanaan lyhyt sairaanhoidon kurssi, jonka on vetänyt pari Punaisen Ristin palveluksessa olevaa saman ikäistä tyttöä. Käytännössä kenelläkään heistä ei ole mitään tietoa haavojen hoitamisesta, ja kokemukset ovatkin sitten aikanaan karuja.

Paheneva nälkä, pula kaikista tarvikkeista ja kiihtyvä yhä vaikeammin haavoittuneiden potilaiden tulva ovat näännyttää tytöt niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Taistelumoraalin pitäminen korkealla on vaikeaa ellei mahdotonta. Kun taloon sitten kannetaan poika, joka on tytöille tuttu toveri tehtaalta ja johon ainakin Aada on ollut ihastunut, tilanne kärjistyy kestämättömäksi.

Valkoisten saartorenkaan kiristyessä Tampereen ympärillä tyttöjen sairaala suljetaan ja tytöt päättävät liittyä Tampereen naiskaartin vasta perustettuun toiseen komppaniaan. Teko on uskalias ja kaikin puolin kuohuttava. Rohkeudenpuuskassaan osa tytöistä leikkaa pitkät lettinsäkin housuihin pukeutumisen lisäksi. Selkäänsä he saavat itsensä pituiset kiväärit, joihin ei kovin monta sopivaa panosta tyttöä kohti ole saatavana. Tilanne kaupungissa on ahdistava ja sekasortoinen. Tytöille annetaan vartiointitehtäviä, jotka heistä itsestäänkin tuntuvat absurdeilta. Keitä heidän on tarkoitus vartioida ja mitä he voisivat tehdä tiukan paikan tullen? Entä kuka oikeasti edes kuvittelisi laukaisevansa aseen toista ihmistä kohti? Edes lahtaria?

Jälleen kerran lukukokemukseen vaikuttaa olennaisesti, että lukija tietää tulevista tapahtumista huomattavasti enemmän kuin tarinan henkilöt. Tyttöjen viattomuus ja vilpittömyys tuntuvat koskettavilta ja samalla sydäntä kouristaa, kun haluaisi huutaa ’Seis! Älkää!’ mutta ei voi muuta kuin vierestä seurata omalla painollaan vyöryviä tapahtumia. Lähteenmäki kertoo jälkisanoissaan, että nimenomaan Tampereella naiskaartilaisiin suhtauduttiin sentään lempeämmin kuin muualla maassa, mutta silti pelko henkilöiden puolesta on aiheellinen.

Kun nuorille suunnatun historiallisen romaanin aiheena on Suomen kansalaissota, voi jo ennen lukemista arvata, että vastaan tulee rankkoja asioita. Lähteenmäki ei säästele lukijaa turhaan, vaikka Yhden kevään lukeminen ei aivan yltiöahdistava kokemus kuitenkaan ollut. Kirjailija on siis ottanut hienosti huomioon kohderyhmänsä, joksi arvioisin nuoret, 14-15-vuotiaat lukijat sekä nuoret aikuiset. Mutta jälleen kerran on todettava, ettei yläikärajaa todellakaan ole, vaan nautin tästä koskettavasta tarinasta ja aidosta miljööstä sekä rohkeasta ja raikkaasta näkökulmasta kovasti.

Kun pohdiskelen Yhden kevään koulukäyttömahdollisuuksia, hykertelen tyytyväisenä. Teoksen mitta on juuri sopiva, sillä 170 sivua ei karkota hieman tottumattomampia lukijoita mutta se on kuitenkin tarpeeksi, jotta lukemista harrastavatkin saavat riittävästi pureksittavaa. Rakenteeltaan romaani on vaihteleva, kun esimerkiksi kertoja ja näkökulmat vaihtuvat eri osissa. Samalla se on riittävän selkeä.

Sisällössä riittää pohdittavaa, keskusteltavaa ja työstettävää vaikka millä mitalla. Yksi kevät sopii myös mainiosti oheislukemiseksi historian tuntien kansalaissotateemaan. Nuorimmat lukijat ainakin hyötynevät tästä syventämismahdollisuudesta. Oppiainerajojen ylittäminen onnistuu tämän kirjan avulla loistavasti. Mukaan voisi tulla vielä ainakin uskonto tai filosofia, jos halutaan syventyä moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin, joihin henkilöiden ja heidän toimintansa kautta on suorastaan houkuttelevaa pureutua. Melkoinen romaani!

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
WSOY 2018. 170 s.

Arvostelukappale.

P.S. Jouduin muuttamaan ennakkoon suunnittelemaani lukemis- ja kirjoittamisjärjestystä, koska huomasin aloitettuani Anne Leinosen Noitakirjaa, että on jokseenkin välttämätöntä lukea ensin Kirjanoita. Nyt se on tilauksessa ja tulossa lukuun tuota pikaa!



Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Tulossa:


Veera Salmi: Saari 3.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 10.5.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 17.5.2018

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2.




Kirjailija Mikko Kamulan ja kustantamo Gummeruksen jättihankkeelta vaikuttava kuusiosaiseksi suunniteltu Metsän kansa -sarja on edennyt suunnitelmien mukaisesti ja kakkososa Iso härkä on ilmestynyt tänä kevään melko tarkalleen vuoden kuluttua aloitusosan eli Ikimetsien sydänmailla -romaanin ilmestymisestä. Historiaa, kansanperinnettä ja fantasiaa rohkealla kädellä sekoitteleva Kamula tutustutti lukijat aloitusromaanissa Savon metsien kätköihin 1400-luvulla muuttaneeseen Juko Rautapartaan ja tämän huonekuntaan.

Ison härän tapahtumat ovat saumatonta jatkoa aikaisemman romaanin tapahtumiin, joten suosittelen lämpimästi lukemaan Kamulan sarjan kirjat järjestyksessä. Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho nousevat kakkososassa aikaisempaa enemmän etualalle. Kaksitoistavuotias Tenho, joka jo aikaisemmin osoitti selvää taipumusta tietäjän vaativaan tehtävään, näkee toistuvasti yhä pahempia painajaisia suunnattomasta härästä, joka tuntuu vainoavan erityisesti häntä. Unet ovat pelottavan konkreettisia, ja kaiken lisäksi valtava härkä tuntuu vain suurenevan yö yöltä.

Jukon pahaksi harmiksi kruununveroja keräävä neljännesmies Tönius Ikäheimonen löysi Rautapartojen tiluksille jo aiemmin. Miesten kohtaaminen ei päättynyt suotuisissa merkeissä ja Ikäheimonen langetti Juholle moninkertaisen verotaakan muihin uudisraivaajiin verrattuna. Neljännesmiehestä koituu kosolti lisäharmeja tälläkin kertaa, sillä mies ei malta olla poikkeamatta Rautaparran talossa ohikulkumatkallaan. Käynti kärjistyy lopulta avoimeksi tappeluksi ja ruumiita tulee. Juhon vanha Mallu-äiti menehtyy väkivaltaisesti, eikä Ikäheimosen aseenkantajalle käy sen paremmin.

Isoäidin hautaan valmistelusta ja hautaamisesta ei selvitä ongelmitta, vaikka Yörnin äijä ottaa vetovastuun. Mallun henki on levoton, eikä ruumis ota rauhoittuakseen sekään. Vielä pahempaa on, että neljännesmies väittää Heiskan murhanneen hänen palvelijansa. Heiska joutuu Rautalammelle käräjille vastaamaan teosta. Kyseessä ei ole leikin asia, sillä murhasta rangaistaan kuolemalla. Tenho onnistuu kuitenkin ujuttamaan Heiskan mukaan taikakalun, joka pelastaa nuoren miehen hengen. Tämän episodin seurauksena Heiska päätyy lopulta rakentamaan Olavinlinnaa ja joutuu siellä uusiin seikkailuihin. Linnoituksella kiusana ovat vihamielisten ryssien lisäksi maksulliset naiset ja Kyrönsalmen vetehinen.

Tenhon ja Yörnin äijän huolena on kuitenkin valtaviin mittasuhteisiin paisuva härkä. Pelottavan konkreettiseksi Tenhon painajaiset muuttuvat, kun he kohtaavat lapinnoita Askan, vanhan Rautapartojen vihollisen. Myös Aska näkee unissaan härän. Lisäksi hänellä on tieto, että härkä on ilmaantunut aikaisemminkin ihmisten kiusaksi (härkä on Kalevalansa lukeneille tuttu Pohjolan häävalmistelujen kuvauksesta, tosin siinä yhteydessä ei ole puhetta sen tuhoisasta puolesta).

Varpu kapinoi edelleen osaansa vastaan. Metsien keskellä sulhasehdokkaista ei ole tietoakaan, ja varttuvalle tyttärelle tuntuu olevan tarjolla vain työtä työn perään. Välit äitipuoli Mateliin ovat viileät, eikä asiaa auta, että Mateli koettaa ratkaista perhettä uhkaavan nälän vähintäänkin kyseenalaisin keinoin. Varpu hieroo edelleen tuttavuutta lähiseudun maahisten kanssa, ja saakin sitä kautta selville lisätietoa isosta härästä. Maahisten sukupolvien takainen perimätieto kertoo, että härän on aikoinaan onnistunut kukistamaan järvestä noussut pieni musta mies.

Yliluonnollinen, valtava härkä siis alkaa kylvää tuhoaan ja talloo alleen ihmisasumuksia, jopa kokonaisia kyliä. Uhka ja vaaraa kasvavat nopeasti, mutta on vaikea saada esimerkiksi kruunun edustajia uskomaan sadulta kuulostavia tarinoita vuorenkorkuisesta härästä. Lopulta kuitenkin päädytään tilanteeseen, jossa metsistä ja kylistä kootut joukot nihdeillä ja huoveilla vahvistettuina liittoutuvat lappalaisnoitien kanssa härän nujertamiseksi. Apua on luvassa myös odottamattomalta taholta maan alta. Mutta saapuuko järvestä ajoissa pieni musta mies? Kuka hän on? Pystyykö hän nujertamaan härän?

Kamula siis pysyy tiukasti valitsemallaan linjalla nivoessaan yhteen historiaa eli 1400-luvun arjen kuvausta sekä mytologiaa, kuten maahisia, haltijoita, tietäjiä ja noitia, taikuutta ja shamanismia, vetehisiä ja muita taruolentoja. Esimerkiksi vetehisen kohtaaminen Kyrönsalmen kuohuissa on Heiskan mielestä toki pelottavaa mutta ei varsinaisesti yllättävää. Kun Varpu tuo kotiin maahisilta saamansa valkoisen ehtymättömästi maitoa antavan lehmän, sekin herättää ympäristössä lähinnä arvostavaa uteliaisuutta.

Nämä fantasiaelementit lukijankin on hyväksyttävä. Tiedän, että tämä ulottuvuus karsii osan historiallisen romaanin lukijoista tämän sarjan ympäriltä, mutta se on todella sääli. Itse nautin juuri Kamulan vaivattomasta juonenkuljettelusta yliluonnollisine yllätyskäänteineen kaikkineen. Sen sijaan edelleenkin paikoin kummeksuin kovin modernia kieltä, erityisesti dialogin osalta. Toiveeni Savon murteen hyödyntämisestä sen elävöittämiseksi ei ole toteutunut. Mutta vastustamattoman vetävä ja viihdyttävä romaani Isä härkäkin on, se on myönnettävä. Kuusisataasivuinen tiiliskivi selättyi kuin huomaamatta. Ja taas on vuosi jaksettava odottaa jatkoa!

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2.
Gummerus 2018. 603 s.


Arvostelukappale.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 #nuortenkirjatorstai




Minne haluat mennä?
Mitä haluat tehdä?
Mitä haluat saavuttaa?

Katso mielesi linnunrataa ja valitse.

Kun loppuvuodesta haastoin itseni #nuortenkirjatorstai-projektiini, arvasin, että jossain vaiheessa saisin eteeni teoksen kaukaa mukavuusalueeni ulkopuolelta. Arvelin, että jo jääkiekko- tai sählyaiheiset romaanisarjojen ties monennetko osat saattaisivat alkaa kakisuttaa kurkkuani, mutta nepä ovat ainakin toistaiseksi solahtaneet alas vaivatta.

Kun posti toi Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality -trilogian aloitusosan Beta, tunsin kylmän hien nousevan otsalleni. ”Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin.” Apua… en ole koskaan pelannut ainuttakaan konsolipeliä. En ymmärrä pelimaailmasta tai videopeleistä mitään! (Eikä oikeastaan kiinnostakaan, sen puoleen…)

Mutta luvattu mikä luvattu. Edessä oli siis 327 sivua tekstiä, joka ei todennäköisesti kiinnostaisi minua juuri lainkaan, mutta kaikkeahan voi kokeilla, ainakin lukemisen saralla. Siispä kirja auki ja lukemaan.

Kuusitoistavuotias Minako Takeda alias Bug on muuttanut vuonna 2117 Japanista Suomeen, tarkemmin sanoen Meri-Helsinkiin, koska Minakon japanilaisen isän kuoltua tapaturmaisesti tytön suomalainen äiti on saanut himoitun työpaikan kansainvälisen pelifirman Realdream Interactive Studiosin pääkonttorista. Äidin työ on huippusalaista.

Tulevaisuuden Helsinki näyttää Betassa hyvin erilaiselta kuin nykyinen. Ilmaston lämpeneminen on nostanut merenpintaa rajusti, mutta ihmiset ovat sopeutuneet. Vedenalaiset osat rakennuksista ja esimerkiksi metro on kapseloitu, joten niitä voidaan edelleen käyttää. Katukuiluissa liikutaan sujuvasti vaporettoilla, gondoleilla ja vesiskoottereilla.

Minakon koulu-ura uudessa lukiossa ei ala lupaavasti. Parantumattomana peliaddiktina hän ’unohtaa’ mennä kouluun ensimmäisenä päivänä ja jääkin kotiin pelaamaan. Niin ei pitänyt käydä, mutta kävi kuitenkin. Vastaanotto on siis jo lähtökohtaisesti kylmäkiskoinen, kun Minako lopulta opinahjoonsa saapuu. Epäonnekseen hän onnistuu vielä usuttamaan luokkansa ja ehkä koko koulun pelätyimmän kiusanhengen, mustan vyön karateka Jaden kimppuunsa ja saamaan oikein kunnon selkäsaunan päivän päätteeksi.

Tämä episodi johdattaa Minakon parin mutkan kautta tilanteeseen, jossa hänet puoliväkisin värvätään Realdream Interactive Studiosin uuden tulossa olevan mullistavan erilaisen ja upean videopelin Shadow Warriors II:n betatestaajaksi. Peliä ei pelata perinteisesti käsiohjaimilla vaan ohjaimena toimiin käyttäjänsä mukaan yksilöityvä puku, jonka sensorit toimivat aistien välittäjinä. Pelaaja haistaa, maistaa ja tuntee sen lisäksi, että kuulee ja näkee pelin. Sensored Reality, kuten jo kirjasarjan nimi kertoo.

Minako on siis melkoisissa vaikeuksissa reaalimaailmassa, mutta ne ongelmat eivät ole mitään verrattuna niihin, joita hän kohtaa lähdettyään tutustumaan Shadow Warriorsin japanilaiseen menneeseen maailmaan. Siellä hänen on opeteltava vaikeita ninjataitoja ja ratkaistava ongelmia, jotka mittaavat älyä, nokkeluutta, sitkeyttä ja fyysisiä taitoja. Kun Shadow Warriors -pelin ja mullistavan pelipuvun julkistamispäivä koittaa, sekoittuvat reaali- ja virtuaalimaailmojen ongelmat ennen näkemättömäksi vyyhdiksi, jossa ihmishenki on halpaa ja pelipisteet ennätystiukassa. Minako joutuu laittamaan kirjaimellisesti kaiken peliin, mutta sekään ei taida riittää.

Betan lopussa on vielä kutkuttava maistiainen seuraavasta osasta Glitchistä, jotta lukija varmasti pysyy tiukasti koukussa. Saako Minako selville, mitä hänen isälleen oikeasti tapahtui? Löytääkö Minako äitinsä, joka Betan lopussa katoaa väitettyään lähtevänsä töihin? Mitä tapahtuu Minakon opinnoille? Isoja kysymyksiä jää auki!

Mutta miten kävi mukavuusalueensa ulkopuolelle joutuneelle keski-ikäiselle täti-ihmiselle Betan ja Minakon matkassa? Aivan loistavasti! Viihdyin ja tempauduin lopulta täysin tarinan vietäväksi. Scifi ja dystopiat ovat minulle tuttua ja mieluisaa luettavaa, joten aivan uppo-oudon pariin en sittenkään joutunut, vaikka sitä pelkäsinkin. Samaten tuttuja ovat dekkari- ja trillerigenret, joille tyypillisiä piirteitä tästä Vacklinin ja Parhamaan teoksesta myös löytyy oikeastaan aika paljonkin. Bonuksena on vielä aimo annos Japani-tietoa ja -tunnelmaa!

Pääosassa on kuitenkin pelaaminen ja ennen kaikkea futuristinen pelimaailma huikeine mahdollisuuksineen. Minakon matkassa niihin oli miellyttävää tutustua. Tunnustan, että jossain vaiheessa hiuksia nostattavan jännittäviä pelikohtauksia lukiessani mieleni perukoilla vilahti ajatus, että jospa sittenkin kokeilisin itsekin jotain peliä – onneksi tämä sentään meni nopeasti ohi!

Kenelle sitten suosittelisin Betaa? Ainakin kaikille pelaamisesta kiinnostuneille, sillä asiaa harrastavat löytänevät tekstistä paljon sellaista, joka minulta meni täysin ohi. Ikähaarukka lienee jossain (lukemaan tottuneista) yläkoulun kahdeksasluokkalaisista lukioikäisiin ja siitä tietysti ylöspäin vaikka kuinka iäkkäisiin. Mutta tämä sopii siis mainiosti lukiolaisille (minulta on toivottu nimenomaan lukuvinkkejä tälle kohderyhmälle), se mainittakoon vielä erikseen.

Vauhdikkaan pinnan alle kirjoittajat ovat ujuttaneet paljon vakavaa ajattelun aihetta, joten esimerkiksi koulukäyttöön teos on oivallinen. Monenlaiset teemalliset keskustelut onnistuvat hyvin lukemisen pohjalta. Yhdeksi tehtäväksi ehdottaisin, että teoksesta etsittäisiin kaikki hyvät ja hyödylliset seuraukset, joilla pelaamista kuin vaivihkaa lukijalle perustellaan!

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1.
Tammi 2018. 327 s.


Arvostelukappale.



Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Tulossa:


Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 17.5.2018

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Timo Saarto: Kevään varjo #dekkaritiistai




Kirjallisuuden ylipäätään ja muun muassa dekkareiden parhaita ominaisuuksia on, että hyvän ja vetävän tarinan varjossa voidaan käsitellä monenlaista vaikeaa ja tärkeää asiaa kuin ohimennen. Tämä on luonnollisesti kaikkea muuta kuin tuore huomio, mutta yhtä kaikki sen panin jälleen merkille lukiessani Timo Saarron uutuusdekkaria Kevään varjo.

Saarto on hyvin kunnianhimoisesti sijoittanut dekkarinsa tapahtumat ja henkilöt vuoden 1918 huhtikuuhun ja Helsinkiin. Melkoinen miljöö! Kansalaissota on jo kääntynyt punaisten kannalta pahasti tappiolle, mutta Tampereen tapahtumista on Helsinkiin kantautunut vain epämääräisiä huhuja. Epävarmaa tietoa liikkuu myös saksalaisten tulosta. Lähestyvätkö he vääjäämättä kaupunkia vai onko sittenkin kyseessä vain vihollisen pirullinen propaganda?

Tilanne on siis sekava, levoton, vaarallinen ja kaikin puolin tulenarka. Helsingin työväentalon huipulla liehuu punalippu, eli kaupunki on punaisten hallussa, ainakin pinnalta katsoen. Valkoisten peitetoiminta on kuitenkin aktiivista ja häikäilemätöntä.

Tässä tilanteessa tavataan Saarron edellisen dekkarin Kuoleman kuukauden henkilöt eli miliisi Leo Waara, kuolleeksi ilmoitettu, peitenimellä ja valeasussa esiintyvä entinen rikospoliisi Anders Autio, Betty Blom Alppu-poikineen sekä kohtalokas Mirjam Drifva. Miliisi on punaisen hallinnon alainen poliisiviranomainen, ja Leo Waara on siis punaisten puolella, mutta mikään kiihkeä aatteen kannattaja hän ei ole. Poliisityö menee kaiken politikoinnin edelle miehen arvoasteikossa.

Valkoisten puolella Anders Autio on katsonut parhaaksi pysyä kuolleena myös perheelleen, eikä edes vaimo Ester tiedä hänen olevan elossa. Ester on asettunut tyttärensä kanssa Meilahden huvila-alueelle isänsä omistamaan Villa Toivolaan, ja Betty Blom on hänen piikanaan. Villa Toivolassa vierailee komea jääkäri Seppä, sillä huvilan lattian alla on piilossa valkokaartin aseistusta. Pelataan siis vaarallista peliä, koska aivan naapurihuvilassa majailee joukko punakaartilaisia pitämässä silmällä seudun asukkaita.

Waara kiinnostuu kadulle ammutun miehen tapauksesta. Venäläiseen sotilasmantteliin pukeutunutta miestä on ammuttu rintaan. Onko kyseessä venäläissotilas, punakaartilainen vai kenties sittenkin joku aivan muu? Miksi mies on ammuttu? Waara ei suostu uskomaan ilmeisimpiä selityksiä eli poliittisia vaikuttimia ja kaoottisia aikoja, vaan haluaa selvittää tapauksen kunnolla.

Koettaessaan päästä edes hitusen tutkinnassaan eteenpäin Waara tulee työntäneeksi nenänsä todella tulenarkaan paikkaan. Satama-altaassa kelluu epämääräisen oloinen venäläisalus, joka kätkee sisuksiinsa monien tahojen kiivaasti tavoitteleman arvokkaan lastin. Liittyykö ammuttu sotilasasuinen mies jotenkin tähän vyyhtiin?

Saarto kieputtelee juonta välillä niin ovelasti, että lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Kuviota sotkee vielä sekin, että sota-aikana monet esiintyivät niin sanottujen sotanimien suojassa. Kuka oikein on kuka ja mitkä motiivit milloin ketäkin ajavat? Politiikka, aatteet, intohimo, rakkaus ja raha ovat kaikki varteenotettavia vaihtoehtoja kiihkeän levottomassa kaupungissa, jonka yllä synkkä uhka tiivistyy käsinkosketeltavan tuntuisesti. Saarto loihtii huhtikuisessa säässä henkeään pidättelevän Helsingin eläväksi lukijan silmien eteen. 

Oivallisen ja samalla paholaismaisen ristivedon lukukokemukseen tuo, että lukija tietää varsin hyvin, mitä on tulossa, mutta kirjan henkilöt ja kaupungin asukkaiden enemmistö tuntuvat olevan siitä autuaan tietämättömiä tai ainakin sulkevan siltä silmänsä ja korvansa. Kylmäävä on esimerkiksi kohtaus, jossa Leo kuulee, että taisteluja käydään vain muutaman korttelin päässä hänen olinpaikastaan. Tyynen rauhallisesti hän astelee lähimpään kuppilaan ja tilaa itselleen aamiaisen! Samalla asialla on lukuisia muitakin asiakkaita. Kun taistelu lähenee, poistuvat kuppilan asiakkaat takaovesta… 

Lukijan tekisi mieli ravistella henkilöitä, jotka viivyttelevät ja asettuvat vaaraan kuin uhallaan. Useammankin keskeisen henkilön henki on hiuskarvan varassa ennen kuin viimeinen sivu kirjasta on kääntynyt. Valkoiset ottavat kaupungin haltuunsa ja vankien laivaus Suomenlinnaan alkaa. Ketkä ovatkaan kuljetettavien joukossa?

Saarto nappasi Kuoleman kuukaudella Vuoden johtolanka 2018 -palkinnon, eikä lainkaan suotta. Kevään varjon loppuasetelma antaa syytä odottaa sarjalle vielä jatkoa. Sitä jään malttamattomasti odottamaan, sillä olisi mukava saada sydän pois kurkustaan!

Timo Saarto: Kevään varjo
Karisto 2018. 264 s.

Arvostelukappale. 

#dekkaritiistai-sarja:



torstai 12. huhtikuuta 2018

Mervi Heikkilä: Revonpuro #nuortenkirjatorstai




Pöllö asuu sokeutuneen Siina-äitinsä kanssa pikkuisessa metsämökissä. Isästään Pöllöllä eli oikeammin Mallalla ei ole mitään tietoa, sillä äiti ei suostu hänestä kertomaan sanaakaan. Pert-eno on kuollut kohtalokkaassa tulipalossa, jossa Siina ja Malla menettivät kotinsa, Loukon kylän koulun. Tulipalon jälkeen kylän lapset eivät enää voineet käydä koulua, joten he joutuivat töihin kartanon pelloille.

Pöllö on saanut lempinimensä pöllömäisen ulkomuotonsa takia. Tytöllä on pyöreät silmät ja tukka hapsottaa villinä pehkona. Poskessaan Pöllöllä on hauska tähdenmuotoinen syntymämerkki. Pöllö rakastaa metsää ja sen eläimiä, erityisesti lintuja, ja linnuista rakkain on Närhäkkä. Se on suuri ja musta kesy korppi, joka tuntuu lukevan Pöllön ajatuksetkin.

Yhtä paljon kuin rakastaa metsän eläimiä Pöllö vihaa Loukon kylän poikia. Heidän mielestään on mukavaa kiusata Pöllöä ja rääkätä viattomia luontokappaleita. Onneksi pojat aika harvoin osuvat Pöllön reiteille. Metsässä on muitakin vaarallisia otuksia kuin ilkeitä poikia. Esimerkiksi luolissa asuu pelottavia kalpeita riivoja, jotka houkuttelevat viattomat uhrinsa luokseen eivätkä päästä heitä elävinä pois.

Eräänä päivänä Pöllö tyrmistyksekseen huomaa, että autioon metsämökkiin on asettunut kaksi häntä hieman vanhempaa poikaa. Matrus ja Hiisku kertovat Pöllölle, että Kallovuorten takana on meneillään jotain todella ikävää. Kartanon isäntä Varjoton rakennuttaa itselleen valtavaa rautamyllyä, jonka on tarkoitus jauhaa metsän puista kultaa. Kaiken lisäksi myllyä kantaa selässään ennennäkemättömän kammottava peto.

Pöllö luonnollisesti kauhistuu, mutta sisukkaana tyttönä hän ei alistu kohtalon hoiviin vaan päättää taistella metsänsä puolesta. Kauhea mylly on tuhottava! Pöllö toivoo kiihkeästi, että metsänhaltia Tauri olisi oikeasti olemassa ja voisi auttaa häntä, mutta paremman puutteessa Matrus ja Hiiskukin kelpaavat liittolaisiksi. Kunpa pojat vain tajuaisivat, että Pöllö on vähintään yhtä kykenevä rautamyllyn tuhoajaksi kuin pojatkin.

Pöllö, Matrus ja Hiisku ajautuvat vääjäämättä vauhdikkaasti etenevän juonen myötä pelottaviin ja oikeasti vaarallisiin seikkailuihin. Yllättävien käänteiden seuratessa toinen toistaan monesta tarinan henkilöstä paljastuu uudenlaisia puolia, kuten Matruksesta, Varjottomasta ja Pöllöstä itsestäänkin.

Mervi Heikkilän nuorten fantasiaromaani Revonpuro aloittaa uuden Aijalin saaren tarut -nimisen sarjan. Niinpä tarinan lopussa moni asia ratkeaa mutta moni jää myös kutkuttavalla tavalla kesken. Lukijaparka jää kiihkeästi odottamaan seuraavaa osaa Pöllön tarinasta.

Heikkilä on jo kokenut nuortenkirjailija. Louhen liitto (Haamu 2015) ja Tuonella kulkijat (Haamu 2016) ovat oivallisia romaaneja, joissa nuortenkirjallisuus kohtaa suomalaisen mytologian hienolla fantasiatvistillä höystettynä. Revonpuro on suunnattu kahta edellä mainittua teosta hieman nuoremmille lukijoille. Kolmas- ja neljäsluokkalaisille se on loistava ääneen luettava teos, mutta toki taitavat himolukijat selviytyvät siitä itsekin, viimeistään alakoulun yläluokilla. Seitsemäsluokkalaisillekin tätä voisi ainakin vaivihkaa tarjota itsenäisesti luettavaksi.

Täysveriseksi fantasiaromaaniksi omalakisine maailmoineen Revonpuro on mitaltaan maltillinen, parisataasivuinen teos. Silti se on mukavan täyteläinen. Heikkilä on karsinut kaikki tarpeettomat selitykset ja kuvailut, mutta saa maiseman ja henkilöt silti eläviksi. Pöllön hahmossa on mukavasti kaikuja Astrid Lindgrenin Ronjasta ja Anni Polvan Tiinasta. 
Sisua ja tulisuutta seikkailujen tuoksinassa tarvitaankin, mutta Pöllökään ei selviä kaikesta yksin. Apua on taivuttava välillä pyytämään. Juoni on mukavan monipolvinen ja ihan aikuistakin lukijaa jännitti monessa kohdassa.

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Karisto 2018. 206 s.

Arvostelukappale.



Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Tulossa:


Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 17.5.2018




tiistai 10. huhtikuuta 2018

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten #dekkaritiistai




Rakkaus tunnetusti kestää niin myötä- kuin vastamäissäkin, joten vielä ei sydämeni lakkaa Koskiselle sykkimästä. Mutta toivon seuraavalta Koskis-dekkarilta paluuta realistisempaan suuntaan. Ja Ullan ja Koskisen suhteelle joko pistettä yksityiselämässä tai ainakin työpaikalla!

Kuten ylle kopioimastani oman tekstini lainauksestakin käy ilmi, pitkässä suhteessa on välistä vähän töyssyisempää. Kun dekkarisarjassa, kuten Seppo Jokisen komisario Koskinen -sarjassa, on yli kaksikymmentä osaa, on selvää, että tasossa on luontaista vaihtelua. Olin hapahkon pettynyt edellisen eli vuonna 2016 ilmestyneen Rahtarin äärellä. Pidin sitä hajanaisena ja epäuskottavana. Lisäksi kansien väliin oli jouduttu painamaan poikkeuksellisen paljon löysää parisuhde- ja perhe-elämävatvontaa.

Tästä syystä todennäköisesti lykkäsin viimevuotisen Koskis-dekkarin lukemisen näin pitkälle, siihen asti, että seuraava eli 23. Koskinen Lyödyn laki on jo ilmestynyt sähkö- ja äänikirjoina (painettu kirja julkaistaan tietääkseni ensi viikolla). Onneksi kuitenkin tulin äänikirjan aloittaneeksi, sillä ilokseni huomasin aika nopeasti, että Jokinen oli jälleen saanut kirjoittamisen langanpäästä kiinni. Vakaasti harkiten on taattua Koskis-laatua: kimurantti murha Tampereella, poliisilaitoksella lomasesongin takia henkilöstövaje, Koskisella parisuhdeangstia ja kaikki tämä kiperän murhatutkinnan ohessa.

Alkuasetelma on karu. Varhaisena kesäaamuna Loukonlahden uimarannalta löytyy miehen ruumis. Mies istuu uimahoususillaan rannan penkillä naskali niskassaan. Kohtalaisen nopean penkomisen jälkeen poliisi tietää, että uhri on Visa Saljonsaari, joka oli hiljattain vapautunut vankilasta. Rangaistuksen hän oli saanut pahoinpitelystä potkaistuaan tyttöystäväänsä, yhdeksäntoistavuotiasta Ninaa selkään niin, että tämä halvaantui niskasta alaspäin todennäköisesti loppuiäkseen.

Lukijalle paljastetaan lähes alusta alkaen, että murhaaja on Ninan isä Eero Vornanen. Mies on ei ole kestänyt ajatusta, että hänen tyttärensä ja koko perheen elämän tuhonnut mies saa jatkaa omaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kestää aikansa, ennen kuin poliisi pääsee Vornasen jäljille, eikä tämä suostu pidätettynäkään tunnustamaan mitään. Poliisin tehtäväksi jää siis pitävän näytön kokoaminen miestä vastaan.

Parin viikon kuluttua matto vedetään kertanykäisyllä Koskisen tiimin jalkojen alta, kun tamperelaiselta uimarannalta löytyy aamuvarhaisella naskalilla surmatun miehen ruumis. Eero Vornanen on ollut tukevasti telkien takana, mutta murha on tehty lähes täsmälleen ensimmäisen tavoin. Onko vangittuna väärä mies? Tällä kertaa lukija on aivan yhtä ulapalla kuin Koskinen ryhmineen. Koko urakka on aloitettava alusta, mutta Koskinen ei suostu luopumaan myöskään ajatuksesta Vornasen syyllisyydestä.

Selvittely vaati rutkasti paperi- ja jalkatyötä, puhuttamisia ja palavereja, mutta lopulta kuvio alkaa hahmottua ja oikea syyllinen saadaan tähtäimeen. Matkan varrella on juuri sopivasti harhapolkuja, joiden päistä löytyy kyllä rikoksia mutta vääriä sellaisia. Ennen viimeisiä häivytyskohtauksia Koskinen joutuu tuijottamaan lähietäisyydeltä raskaamman aseen piippuun kuin on tamperelaispoliisien parissa totuttu. Juoni on rakennettu taitavasti ja tällä kertaa myös riittävän uskottavasti (tosin irvistelin pikkuisen siinä kohtaa, kun kahden henkilön lempinimen taustat selvisivät ja toimivat ratkaisevina vihjeinä).

Koskisen ja hänen alaistensa perheasioita on mukana tällä kertaa huomattavasti vähemmän kuin viimeksi, eli minun mittapuullani juuri sopivasti. Tämä tasapainoilu on kieltämättä hankalaa. Kuinka paljon on sopivasti? Itse kaipailen usein henkilöiden syventämistä, ja siinä Jokinen tekee mestarillista työtä, ainakin pääsääntöisesti. Mutta liikaa ei passaa syvennellä rakkausasioita, kun on murhatutkimus työn alla! Tällä kertaa myös Koskisen pomo Eini Passi ryhtyy hoitamaan esimiehen tehtäviään ja puuttuu alaistensa kyseenalaiseen seurustelukuvioon.

Tästä onkin hyvä ryhtyä valmistautumaan seuraavaan Koskis-tarinaan!

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
CrimeTime 2017. 365 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 9 h 35 min.

Painettu ja äänikirja ostettu.


#dekkaritiistai-sarja:

torstai 5. huhtikuuta 2018

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras #nuortenkirjatorstai




Jännityskirjallisuuden puolella erilaiset hybridit eli alalajien yhdistelmät ovat olleet viime vuosina muotia. Itsekin luen mielelläni rohkeasti ja ennakkoluulottomasti erilaisia genrerajoja rikkovaa kirjallisuutta, sillä kokemus on näyttänyt, että näin monesti syntyy jotain kiinnostavaa ja erilaista.

Eipä eri lajityyppien ja niiden alalajien ennakkoluuloton yhdisteleminen toimi yhtään hullummin nuorten aikuisten fantasiassakaan. Sen totesin tyytyväisenä ja, myönnetään, lopulta hieman ällistyneenäkin lukiessani Anniina Mikaman esikoisromaania Taikuri ja taskuvaras. Sen verran kyynistyneenä tai kauniimmin sanoen monenlaista jo lukeneena lukijana itseäni pidän, etten mielestäni kovin helpolla päästä leukaani loksahtamaan kirjan äärellä, mutta niin vain tällä kertaa kävi. Ihan mahtavaa!

Taikuri ja taskuvaras aloittaa fantasialle tyypillisesti trilogian, ja toinen osa Huijarin oppipoika ilmestyy ensi vuonna. Fantasia-ainesten lisäksi Taikurissa ja taskuvarkaassa on ainakin aimo mitallinen historiallista romaania (tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun Helsinkiin), perinteistä tyttökirjaa romantiikanpoikasella höystettynä, kunnon dekkarijuoni toimintakohtauksineen, ripaus steampunk-henkeä, aikamatkustusta ja dystooppista scifiä! On siis turha ihmetellä, että olin melkoisen ällistyksissäni! Varsinkin, kun Mikama saa tämän lähinnä keitokselta kuulostavan potpurin toimimaan mitä mainioimmin!

Romaanin taskuvaras on viisitoistavuotias Wilhelmina Holm eli Mina, joka elättää itsensä Helsingin kaduilla taskuvarkaana ja asuu Punavuorten kaupunginosassa puoliksi romahtaneessa halkovajassa. Mina ei kuitenkaan ole aina ollut taskuvaras, vaan hän on kotoisin hyvästä ja rakastavasta keskiluokkaisesta perheestä. Minan isä oli liikennöitsijä. Isän kuoltua tapaturmaisesti, kuten väitettiin, Minan äidin oli pakko värväytyä tulitikkutehtaaseen. Raskas työ ja aviomiehen kuolema olivat kuitenkin liikaa, ja Mina jäi pian kokonaan orvoksi.

Minan elämässä tapahtuu satumainen käänne, kun hän eräänä päivänä varastaa oikealta henkilöltä. Mina nimittäin kiinnittää huomiota mukavan ja hieman liian luottavaisen oloiseen nuoreen mieheen, joka sujauttaa kultasepänliikkeestä ostamansa tavaran huolettomasti päällystakkinsa taskuun. Taitavan ja hurjan eksytyksen jälkeen Mina ei ole uskoa silmiään, kun nuori herrasmies tyynesti astelee hänen halkovajaansa ja pyytää Minan viemää esinettä takaisin. Sen lisäksi Tomiksi itsensä esittelevä mies tarjoaa Minalle kahvit ja sen jälkeen asunnon ja työtä hienosta kaupunkitalostaan.

Mina on syystä pyörällä päästään Tomin upeassa talossa, jossa hänelle osoitetaan huone asuttavaksi. Vastineeksi Minan pitäisi auttaa Matildaa taloustöissä ja ennen kaikkea avustaa talossa asuvaa äreää Professoria muun muassa kaupungilla käymisessä. Mina ei aivan purematta niele hyvää tuuriaan, mutta pian alkaa vakaasti vaikuttaa siltä, että onni on tosiaan potkaissut häntä ja oikein muhkeasti.

Kieltämättä tarina käynnistyy hitaanlaisesti, ja ensimmäisen sadan sivun paikkeilla jo ehdin miettiä, kehkeytyykö jutusta mitään sen kummempaa, vai pyykätäänkö ja käydään ostoksilla hamaan loppuun asti. Onneksi ei sentään. Mina tutustuu uuteen kotiinsa ja sen erikoisiin asukkaisiin nopeasti ja solahtaa pian sen arkeen. Samalla hän huomaa ihastuneensa päätä pahkaa salaperäiseen ja aina korrektiin Tomiin, joka askaroi uupumatta verstaallaan mekaanisten laitteidensa parissa.

Käy ilmi, että Tom on ammatiltaan taikuri ja että iso talo on hankittu nimenomaan taikurin näyttämöksi. Taitonsa taikuuden alalla Tom on alkuaan oppinut Professorilta, mutta hän on jo opettajaansa etevämpi alalla. Taikatemppujen lisäksi Tom on taitava luomaan muunlaisiakin illuusioita, nimittäin aivan elävän tuntuisia mekaanisia eläimiä, kuten lintuja. Merkillisin Tomin luomuksista on Sotamies, täsmälleen Tomin näköinen ja oloinen robotti. Mutta Tomin robotti ei ole vain robotti, vaan sillä on sisuksissaan häikäisevän nerokas tekoäly. Sotamies oppii ja kehittyy vauhdilla, ja lopulta Mina, Tom ja Sotamies käyvät syvällisiä keskusteluja ihmisyydestä ja koneen ja ihmisen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Vähitellen tapahtumat alkavat kiihtyä. Helsingin keskustaan ollaan avaamassa upeaa uutuutta, tavarataloa, ja sen omistaja herra Morton tilaa Tomilta esityksen avajaisiltaan. Näin Tom tutustuu Mortonin kuvankauniiseen vaimoon Ceciliaan, joka iskee salailematta ahnaat kyntensä komeaan nuorukaiseen ja on kummallisen kiinnostunut myös Sotamiehestä. Mina taas tunnistaa rouva Mortonin kädessä olevan hämähäkkisormuksen ja alkaa epäillä, että Mortoneilla on ehkä jotain tekemistä hänen isänsä kuoleman kanssa.

Ennen kuin kaikki ovelat juonittelut ja kavalat konnuudet on selvitetty, ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä, eikä ruumiilta ja konerikoiltakaan vältytä. Taitaapa jokin sydänkin saada matkalla pahoja kolhuja. Loppu jää sen verran kutkuttaviin asetelmiin, että seuraavaa osaa jää aikamoisen malttamattomana odottelemaan!

Taikurin ja taskuvarkaan kohderyhmää ovat yläkouluikäiset paljon lukevat eli ns. kokeneet lukijat, jotka ahmivat fantasiakirjallisuutta. Varsinaisesti se on mielestäni suunnattu hieman vanhemmille lukijoille eli sijoittaisin sen nuorten aikuisten kirjallisuuteen. Harmi tosin on, jos sitä vanhemmat lukijat jättävät tämän hienon spefiromaanin lukematta, niin kuin valitettavasti pelkään.

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018. 415 s.


P.S. Twitterissä useampi seuraaja on kiitellyt upeaa kantta, jonka on tehnyt Sami Saramäki.



Arvostelukappale.



Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Tulossa:


Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018