lauantai 30. elokuuta 2014

Reijo Mäki: Cowboy



”Perkele! Jonen ajatukset ailahtivat taas näihin tuoreempiin murheisiin. Tämä koko vitun joulu. Ja paskakaan ei ottanut irrotakseen, ei pudonnut itkemälläkään.”

Enpä tiedä, kuka tässä on pahemmin väsähtänyt: lukija eli minä, kirjailija Reijo Mäki vai hänen sankarinsa yksityiskyttä Jussi Vares. Joka tapauksessa tämä allekirjoittanut uskollinen lukija on nyt vakaasti päättänyt olla enää lukematta tai kuuntelematta seuraavaa eli 26. Jussi Vares -dekkaria. Ainakaan, jollei ala kuulua vakuuttavia väitteitä siitä, että kirjailijan ja yksityisetsivän terä on jälleen löytynyt.

Kesällä ilmestynyt 25. Jussi Vares -dekkari Cowboy on nimittäin todella väsähtänyt. Mäki kertoi kolme vuotta sitten päättäneensä uudistaa Vares-sarjaansa ja aloitti sarjan sisällä trilogian, jonka osat olisivat ’erilaisia’ Vareksia. Kaikki Mäen teokset uskollisesti lukeneena (ja osan uudelleen äänikirjoina vielä kuunnelleena) en osaa vieläkään sanoa, mikä näissä kolmikon teoksissa on sitten se ’erilaisuus’. Paitsi ehkä komealta kalskahtavat nimet: Sheriffi, Intiaani ja Cowboy.

Sheriffin parissa olen blogimerkintöjen mukaan viihtynyt mukavasti ja vaikka mitään sen kummempaa uudistumista en ollutkaan huomannut, kirjailija tuntui olevan terässä. Viimekesäinen Intiaani oli sitten pettymys ja tämä uusin Cowboy on kyllä melkoinen pannukakku, anteeksi vain.

Cowboyn ’juoni’ rakentuu Mäen kirjoista tutuksi tulleella tavalla (ja käyttävät ideaa toki monet muutkin, Mäki vain vie tyylin melko äärimmilleen). Kaksi irrallisilta vaikuttavaa juonta kulkevat kirjassa rinnakkain ja risteävät sitten joissakin kohdin. Alku on tehokas, ja loppuun on saatu dramatiikkaakin. Keskellä on muutama toimintakohtaus ja sekaan on heitetty par eroottisesti latautunutta hetkosta. Loppu on täytetty kapakkajorinoilla, puujalkavitseillä ja surkeitten pikkurikollisten töppäilyillä. Valitettavasti tätä täyteainesta on Cowboyssa aivan luvattoman paljon ja vitsit ovat jos mahdollista menneet yhä mauttomampaan suuntaan. Vessatouhuja ja pöntön sisä- ja ulkopuolen kuvailua on useassa kohdassa, kuten alun sitaatistakin käynee ilmi. Mielestäni en ole kaikkein herkkänahkaisimpia kukkahattutätejä, mutta nyt eivät jutut jaksaneet edes hymähdyttää.

Alku on lupaava. Wannabe-roisto Jone Lehmijoki alias Cowboy odottelee jouluaattona vieraakseen kaunokaista, jonka on ajatellut vihdoinkin houkutella myös lakanoiden väliin. Kesken jouluaterian soi kuitenkin ovikello ja oven takana odottaa joulupukki ase ojossa. Palattuaan tajuihinsa kassaholvinsa vierestä Cowboy alkaa vähitellen kelata joutuneensa ovelan huijauksen kohteeksi. Mutta kenelle reklamoida, kun ryöstetty omaisuus ei ihan kestä päivänvaloa? Sitten samaan kapakkapöytään osuu turkulainen yksityisetsivä.

Jussi Vares on viettänyt joulunalusaikaa vaisuna sydänsurujen kourissa. Jälleen yksi lupaavasti alkanut parisuhde on ajautunut kiville. Maanvaiva Luusalmi saa pastori Alasen kanssa kuitenkin houkutelluksi Jussin kapakkaan. Siellä miehet törmäävät erääseen turkulaiseen julkkikseen, standup-koomikko Andy Ahmavaaraan, joka houkuttelee miehet mukaansa hulppean kattohuoneistonsa seurapiiribileisiin. Juhlissa ovat mukana myös Ahmavaaran parhaat ystävät tv-kokki Miro Maasilta ja telkkaritähtilaulaja Kalle Tikka. Myös Ahmavaara ilmaisee olevansa kiinnostunut Jussin ammatillisista palveluksista. Pian juhlien jälkeen julkkiskolmikkojoukko alkaa dramaattisesti harveta.

Mukana tarinassa hääräilevät vielä romaniserkukset Alvar ja Rainer sekä heidän tyttöystävättärensä sisarukset Ellu ja Marga. Romaniheimojen sukuvihat purkautuvat melkoisina väkivallantekoina Turun alamaailmassa, eikä Jussi Vareskaan välty sotkeutumasta tämän nelikon touhuihin.

Väkeä ja tavaraa on siis mukana kosolti. Kirja on lähellä puoltaväliä, ennen kuin mitään juonien kannalta olennaista lopulta tapahtuu, ja senkin jälkeen mennään vielä kolmannes kirjasta eteenpäin ilman varsinaista juonenkehittelyä. Andy Ahmavaaran hahmon kautta Mäki on antanut itselleen luvan vain lisätä kirjan tyhjäkäyntiä ja ontuvien ’vitsien’ latelua. Huippusuosittu koomikko suoltaa esimerkiksi tällaista huumoria:

”Kohta on taas kesä. Jokaisessa kunnassa on pakko olla joku oma kulttuuriviikko. Onkohan Mäntässä jo omansa? Ellei ole, niin ehdottaisin sellaista kuin Mäntän Männäviikot: kesäfestari niille, jotka eivät pidä yllätyksistä. Tervetuloa Mänttään! Männäviikot on festari, joka on jo nähty, viitenä vuonna peräkkäin kaikissa muissa valtakunnan pitäjissä. Samat metrilakut ja kuorolaulut ja haapapölkkyinstallaatiot. Lopuksi tanssia. Eli Finlanders!”

Vaikka tätä pitäisi ironianakin, niin silti on loukkaus proteesia käyttäviä kohtaan nimittää tällaista jauhantaa edes puujalkavitsiksi.

Kun kaiken moskan raaputtaa varsinaisen juonikuvion päältä, se paljastuu ihan näppärästi suunnitelluksi ja mielenkiintoiseksikin. Mutta koko kuvio lässähtää pahasti tämän kaiken muun hörhellyksen alle. En vähääkään epäile, etteikö se olisi tarkoituksellista. Mutta ihmettelen kovasti, miksi tällaiseen ratkaisuun on kirjailija päätynyt. Onko tarkoitus mitata jotenkin, kuinka surkeasti voi kirjoittaa ja vielä takoa suuria myyntilukuja? Eikö tästä kaavasta pääse muuten eroon? Odotan nimittäin ihan tosissani, että Mäki irrottautuisi vaihteeksi edes Jussi Vareksesta ja kirjoittaisi ihan uuden sankarin seikkailuista.

Jos en olisi sattunut saamaan vahingossa käsiini Cowboyta äänikirjana, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.

Reijo Mäki: Cowboy
Otava 2014. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen. Laajuus 11 cd-levyä, kesto 12 h 39 min.

Äänikirja lainattu kirjastosta, paperikirja ystävältä.

Helsingin Sanomissa Keijo Kettunen sanoo kirjasta samat asiat kuin minäkin, mutta paljon kiltimmin. Turun Sanomien Mari Viertola silittää Turun omaa poikaa selvästi myötäkarvaan. Kirjavinkkien Irjakaan ei löytänyt tästä merkkejä uudistumisesta.

torstai 28. elokuuta 2014

Jari Tervo: Revontultentie



Kesällä WSOY:ltä tarjottiin minulle ja varmasti monelle muullekin kirjabloggaajalle mahdollisuutta lukea ennakkoon tänään virallisesti ilmestyvä Jari Tervon romaani Revontultentie. Mielelläni tartuin tilaisuuteen, sillä pidin melkoisesti viime vuonna ilmestyneestä Esikoisesta, jolle tämänsyksyinen teos on suoraa, joskin kustantajan mukaan itsenäistä jatkoa.

Kyseessä on fiktiivinen elämäkertaromaani, josta tulevat hakematta mieleen Olli Jalosen Poikakirja ja Hannu Väisäsen romaanisarja. Tervon minäkertoja on Jari-niminen rovaniemeläinen koulupoika. Esikoinen alkaa vuoden 1972 alusta, ja Revontultentiessä eletään vuotta 1973. Kirjojen väliin jää hämärän peittoon jakso, josta vain vihjaillaan uutuusromaanin alussa. Esikoisen lopun dramaattisilla käänteillä lienee kuitenkin osuutensa asiassa.

Kertojan perheessä on hänen, esikoispojan, lisäksi pari vuotta nuorempi sisar Maija sekä pikkuveli Unto Abraham, joka alkaa Esikoisessa saada kummallisen helposti mustelmia. Isällä on pieni rakennusalan yritys, vaikka onkin poliittisesti enemmän kallellaan vasemmalle kuin oikealle. Äiti myy vaatteita kaupassa. Sukuun kuuluvat äidin vanhemmat sekä äidinäidin vanhemmat Esme ja Erkki. Esikoisessa Esme haluaa tallentaa muistonsa nuoruudenaikaisista kokemuksistaan Jarin kasettinauhurille. Revontultentiessä Esme on sairastunut, mutta Erkki-sedäksi kutsuttu isovaari haluaa nyt kertoa nauhalle sotamuistojaan. Tarinat ovat nuorelle pojalle rankkoja.

Revontultentie on Esikoista hajanaisempi. Siinä ollaan runsaasti matkoilla. Ensin kuvataan Jarin perheen matka Suomi-Neuvostoliitto-Seuran mukana Moskovaan, sitten Jari pääsee poliittisesti aktiivisen historianopettajansa mukana DDR:ään nuorisofestivaaleille. Molemmat matkat päättyvät omalla tavallaan nolosti. Revontultentiestä myös puuttuu Esikoisen kaltainen yllätysmomentti, vaikka Jari saakin selville perheestään jälleen uuden salaisuuden. Se aukenee vahingossa, kun hän tarkkailee ihailemaansa kirjailija Timo K. Mukkaa. Historianopettaja Orankivaara antaa Jarille luettavaksi Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin, ja ajatus kirjailijanurasta alkaa vaivihkaa muotoutua.

14-vuotias Jari alkaa olla hyvin tietoinen vastakkaisesta sukupuolesta, mutta kontaktin ottaminen edes veret seisauttavan upeaan Ireneen on mahdoton tehtävä. Niinpä Irene on Jarin unelmien tyttö ja salainen tyttöystävä – niin salainen, ettei Irene itsekään sitä tiedä. Entä miten ostaa kortsuja Rovaniemellä, kun jokaisessa ostopaikassa tiskin takana on nainen?

Muutenkin aikuisten maailma alkaa yhä enemmän tunkeutua pojan elämään. Aika on hyvin poliittisesti värittynyttä, ja ilmapiiri koulussa tuntuu muuttuvan ratkaisevasti uuden historianopettajan myötä. Orankivaara on avoimesti vasemmistolainen ja hehkuttaa sosialismin ylivertaisuutta oppitunneilla. Yksinäinen Jari tarttuu innolla tarjottuun mahdollisuuteen, ja kuin huomaamatta hänestä on tullut opettajan luottopoika niin koulussa kuin poliittisilla agitointimatkoillakin.

Kumpikin teos tarjoaa aimo annoksen nostalgiaa huolella valmistettuna. Perheen ja koulun arki ovat aidon tuntuisia, tosia. Ajan poliittisiin virtauksiin ja niiden vaikutuksiin tavallisten ihmisten elämään Tervo ottaa lempeän ironisen kannan. Omat muistoni kyseiseltä vuosikymmeneltä ovat hämärähköt, sillä olin vasta aivan alakoululainen vuonna 1973. Politiikan kuohut eivät omaa kouluaikaani enää juurikaan sävyttäneet. Silti kirjat nostavat monenlaista mielen sopukoista pintaan.
Ihan Esikoisen veroinen Revontultentie ei siis minusta ole, vaikka mielenkiintoinen ja luistava romaani onkin. Jari-pojan elämä ja suvun edesottamukset saanevat vielä jatkoa, niin verkkaiseen tahtiin asioissa edetään. Terävän tervomainen, nasakka lause on kuitenkin voimissaan, samoin leppoisuuden viittaan kätkeytyvä kipakka huumori, eikä vakavien asioidenkaan käsittelyä kaihdeta. Perheen kohtaama tragedia kuvataan uskottavasti siten kuin voi kuvitella murrosikäisen pojan sen kokevan.

WSOY 2014. 312 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!


Lue myös juttuni Jari Tervon romaaneista Layla, Myyrä ja Jarrusukka.

Jari Tervo kohtaa tuoreeltaan kriitikkonsa eli Hesarin Juhani Karilan uudessa Nokikkain-ohjelmassa. Mielenkiintoista!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Toni Morrison: Koti



Olen lahjomattomien muistiinpanojeni mukaan lukenut ensimmäisen Toni Morrisonin teoksen vuonna 1993, Nobel-palkinnon innostamana todennäköisesti. Kirja oli Minun kansani, minun rakkaani, joka ilmestyi suomeksi jo vuonna 1988 Kaarina Sonckin kääntämänä. Valitettavasti minulla ei ole tuolta ajalta sen kummempia muistiinmerkintöjä lukukokemuksesta, mutta vaikutuksen Morrison on tehnyt, koska sittemmin olen useimmat suomennokset lukenut ja monet niistä hankkinut omaan hyllyynikin.



Iäkäs Nobel-kirjailija julkaisee tätä nykyä ymmärrettävästi harvakseltaan, ja edellinen suomennos Armolahja on vuodelta 2009. Sitä en ole tainnut lukeakaan, vaan viimeksi olen lukenut vuonna 2004 suomennetun romaanin Rakkaus. Nyt kuitenkin nappasin kirjaston äänikirjahyllystä lähes uunituoreen pienoisromaanin Koti.

Tähän kirjaan tiivistyy loistavasti kaikki, mistä olen Morrisonin teoksissa pitänyt. Morrison kuvaa äärimmäisen rankkoja asioita saarnaamatta hiukkaakaan. Lukija saa itse vetää johtopäätökset tarinasta. Kerronnassa on aina jokin koukku, joka tekee romaanin lukemisesta ripauksen tavanomaista kimurantimpaa. Lukija saa ratkottavakseen arvoituksen, vaikka mistään dekkarista ei tosiaankaan ole kyse. Lukijan tehtäväksi jää koota hänelle annetuista palasista kokonaiskuva. Silti Morrison ei kikkaile, vaan tekee tämän taiturimaisesti.

Morrison näyttää toisenlaisen Amerikan mustien näkökulmasta. Yleensä hänen teostensa päähenkilöt ovat naisia, mutta Kodissa kertoja on nuori Korean sodan veteraani Frank ’Smart’ Money. Frank kertoo tarinaansa näkymättömälle muistiinmerkitsijälle, mutta minäkerrontaa kirjassa on vain muutamina välähdyksinä. Frankin kautta tarinaan tulevat myös naiset, kuten sisko Isidra ja tyttöystävä Lucy, ja kertoja paljastaa myös heidän tarinansa lukijalle. Erityisesti Isidran kohtalo on riipaiseva.

Frank kertoo omaa tarinaansa epäkronologisesti, vaikka aloittaakin varhaisesta mutta karmivasta lapsuusmuistosta. Tähän episodiin kirja myös päättyy, kun muiston pintaan pulpahtaminen saa Frankin selvittämään, mitä oikein tapahtui. Mutta se on vain pieni sivujuoni tarinassa. Vähitellen kirjan edetessä lukijalle avautuu, miksi Frank kiertelee levottomasti paikasta toiseen. Kammottavat sotakokemukset ovat nujertaa miehen, eikä hän kykene asettumaan paikoilleen tai olemaan selvin päin. Ystävien kuolema rintamalla sekä omat teot eivät anna rauhaa. Mutta kotona Isidra tarvitsisi kipeästi veljensä apua, muita ei perheestä enää ole jäljellä. Kotiin palaaminen vain tuntuu ylivoimaisen vaikealta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koti on ollut ahtaassa ja ahdistavassa pikkukaupungissa, jossa pahin kyttääjä ja latistaja on Frankin ja Isidran oma isoäiti.

Kirja on pieni mutta armottoman rankka. Morrison ei pilaa tarinaa turhalla selittelyllä, vaan mukana on vain kaikkein tärkein. Silti lukija tuntee saavansa tarinalta paljon. Morrison onnistuu koskettamaan ainakin minun sisintäni.

Suomennos Seppo Loponen. Tammi 2014. Äänikirjan lukija Erja Manto. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 4 min.


Lainattu kirjastosta.

maanantai 18. elokuuta 2014

Rakkaani, romaanihenkilö



Voiko romaanihenkilöön rakastua? Voi, ainakin, jos on uskominen esseekokoelman Rakkaani, romaanihenkilö kirjoittajia. Kirjassa kaksikymmentä lukijaa kertoo suhteestaan fiktiiviseen hahmoon, romaanihenkilöön. Osa on rakastunut, osa ystävystynyt. Jotkut haluaisivat enemmän vastavuoroisuutta suhteeseen, toiset tyytyvät mielihyvin platoniseen yksipuolisuuteen.

Kirjan idea on kiva. Kaksikymmentä paljon lukevaa ja kirjoittavaakin ihmistä esittelee itselleen mieluisan romaanin tai romaanisarjan. Lukija saa mielikuvitukselleen rakennusaineita ja lukuvinkkejä mukavassa, leppoisassa muodossa. Ainakin minulla vahvistui tunne, että Jo Nesbøn Harry Hole -sarja on aloitettava alusta ja luettava tiukkaan tahtiin loppuun asti. Philip Rothin tuotantoonkin voisi tutustua laajemmin (olen lukenut Rothilta vain yhden teoksen), ja Hemingwayn Nick Adams -tarinoita voisi lukea uudelleen vuosikymmenten jälkeen.

Kirjailijoita on kirjoittajien joukossa useita Antti Tuurista Tuija Lehtiseen. Lisäksi mukana on kriitikoita, kirjastoihmisiä, toimittajia, bloggaajia ja opettajia, väkeä laidasta laitaan. He esittelevät romaanihenkilöitä Harry Potterista Nick Dunneen. Tekstin suhteen on ilmeisesti saanut toimittajilta vapaat kädet, sillä joukossa on niin kirjeitä kuin muisteloitakin. Onpa joukossa teksti, joka muistuttaa lähinnä proosarunoa, eikä ihme, että sen tekijäksi paljastuu runoilija Silja Järventausta.

Nopealukuisen teoksen parissa koetin hieman pidätellä itseäni kuten viimeksi kirjan Linnasta humisevalle harjulle  parissa. Kirjan lyhyitä tekstejä ei kannata ahmia kaikkia kerralla, vaan on hyvä antaa hieman sulatteluaikaa. Parhaiten toimivat sellaiset tekstit, joiden pohjana olevat kirjat ja romaanihenkilöt olivat jo minulle tuttuja. Oli mukava vertailla omia ajatuksia ja tunteita kirjassa kuvattuihin. Aika monen kohdalla olin yllättävänkin samaa mieltä.

Esiin nousee myös sama ’ongelma’ kuin Linnasta humisevalle harjulle -kirjan kohdalla:  kuinka paljon voi paljastaa kirjan juonesta. Ongelma on ollut selvästi vähäisempi heillä, jotka ovat esitelleet jonkin sarjan päähenkilöä, kuin jonkin yksittäisen kirjan henkilön kohdalla. Romaanihenkilön tarina olisi mukava kertoa, koska se liittyy niin olennaisesti varsinaiseen asiaan. Kirjoittajat ovat valinneet erilaisia strategioita. Tuija Lehtinen kertoo L. M. Montgomeryn teoksen Sininen linna sankarittaresta Valancy Stirlingistä ja kuvailee laveasti Valancyn elämänvaiheita, jotka siis samalla ovat keskeisiä romaanin juonenkäänteitä. Hanna Johde taas onnistuu mainiosti tasapainoilemaan niin, ettei tule paljastaneeksi mitään kovin olennaista Gillian Flynnin Kiltin tytön juonesta.



Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä, Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö
Avain 2014. 144 s.


Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Kirjailija Merja Mäen FB-sivulla on linkkejä kirjanjulkistamisjuhlajuttuihin.

Muita lukuvinkkikirjoja:


Avain 2010, 472 s.


Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava 2008. 255.


P.S. Tuli vielä mieleen jutun jo julkaistuani, että onko teillä joitakin erityisen rakkaita tai tärkeitä romaanihenkilöitä? Itselleni läheisiä ovat olleet ainakin Tolkienin TSH:n sankarit Frodo ja Sam, jotka eivät elokuvaversiossa oikein vastaa mielikuvaani (tietenkään). Linnan sotilaista rakastuin pikkuisen Hietaseen jo teininä, koska hän puhui niin mukavan kotoisasti ja on muutenkin nyt vain niin lutuinen. Onhan näitä. Pottereissa taidan eniten pitää Hagridista!

lauantai 16. elokuuta 2014

Josephine Tey: Tarkastaja Alan Grant -sarja



Alkukeväästä asti olen puurtanut omatekoisen lukuhaasteeni kimpussa, ja nyt syksyn jo tuoksuessa iltaisin ilmassa sain sen lopultakin valmiiksi! Törmäsin nimittäin jonkin jo unohtamani nettilinkin takaa tietoon, että brittidekkaristi Josephine Teyn kirja Ajan tytär on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi dekkariksi. Tiedossa tyrmistytti eniten, etten ollut koskaan mistään Ajan tyttärestä saati Josephine Teystä kuullutkaan… Kyse oli brittiläisen Crime Writer’s Associationin vuonna 1990 järjestämä äänestys, jossa valittiin sata kaikkien aikojen parasta rikoskirjaa, ja Teyn Ajan tytär siis tuli ensimmäiselle sijalle. Listaa voi kurkata vaikka Wikipediasta.

Päätin ottaa ihan itse selvää, mistä oikein oli kyse. Pääkirjastostamme löytyi Ajan tytär suoraan hyllystä, joten ei muuta kuin toimeen.* Voi kauhistus, että olin pettynyt! Kirjahan on pitkäveteinen kuin mikä! Kun paljastin tämän mielipiteeni Facebookin Dekkariryhmässä, sain leikillisiä (?) moitteita. En ollut tainnut ollenkaan ymmärtää, millaisesta helmestä on kyse. Ehkä niin. Sisuunnuin hieman ja päätin lukea koko kuusiosaisen Alan Grant -sarjan, ennen kuin muodostaisin pysyvämpää mielipidettä tästä dekkarikirjallisuuden kruunatusta kuningattaresta ja hänen herrasmiespoliisistaan.

Josephine Tey (1896–1952) itsekin oli kiinnostava henkilö. Ensinnäkin kyseessä on kirjailijanimi, joka on muodostettu äidin etunimestä ja isoäidin sukunimestä. Oikealta nimeltään Tey oli Elizabeth Macintosh. Hän kirjoitti salapoliisiromaaneja nimellä Tey ja historiallisia näytelmiä nimellä Gordon Daviot. Kirjoittamaan Tey ryhtyi palatessaan opettajantyöstään kotiin hoitamaan invalidisoitunutta isäänsä.

Tarkastaja Alan Grant -dekkarit:

The Man in the Queue (or Killer in the Crowd) (1929) Murha lippuluukulla,suom. Kristiina Drews 1984. WSOY, Sapo-sarjan osa 286. 271 s.


A Shilling for Candles (1936), ei ilmestynyt suomeksi. Arrow Books. 245 s.

To Love and Be Wise (1950) Kuolleet eivät kerro, suom. Marja Hilden 1986. Viihdeviikarit. 187 s. 

The Daughter of Time (1951) Ajan tytär, suom. Antero Manninen 1956. WSOY, Sapo-sarjan osa 18. 246 s.

The Singing Sands (1952, julkaistu postuumisti) Laulavat hiekat, suom. Reijo Kalvas 1985. Viihdeviikarit. 160 s.

The Franchise Affair (1948) Franchisen juttu, suom. Kersti Bergroth 1962. Karisto, Punaiset dekkarit -sarjan osa 1. 259 s.


Luin kirjat ilmestymisjärjestyksessä lukuun ottamatta siis Ajan tytärtä, josta aloitin**. Franchisen jutun luin viimeisenä, koska se on irrallinen osa sarjaa. Tilasin tuon suomentamatta jääneen sarjan kakkososan nettikaupasta, josta sen sai nopeasti. Yleensä välttelen englanniksi lukemista, mutta tämän lukeminen sujui oikein mukavasti. Pitäisi harrastaa kielikylpyjä useamminkin.

Kirjat ovat ilmestyneet pitkän ajan kuluessa. Ensimmäisen ja toisen teoksen välillä on seitsemän vuotta, ja sitten maailmansodan vuodet erottavat loput neljä teosta kahdesta ensimmäisestä. Franchisen juttu liittyy sarjaan hyvin löyhästi, sillä Alan Grant on siinä vain sivuosassa, virallisia tutkimuksia johtavana poliisina taustalla. Sarjan viides osa Laulavat hiekat julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomennokset ovat ilmestyneet hyvin kirjavasti. WSOY on ottanut tunnettuun Sapo-sarjaansa kaksi teosta, Ajan tyttären ja Murhan lippuluukulla. Karisto taas on ottanut oman dekkarisarjansa aloitusteokseksi irrallisen Franchisen jutun. Loput kaksi suomennettua on julkaissut jo aikoja sitten edesmennyt kustantamo Viihdeviikarit. Sarjan toinen osa A Shilling for Candles ei suinkaan ole huonoutensa takia jäänyt kääntämättä, sillä se on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä Murha lippuluukulla ja muutenkin sarjan mielenkiintoisimpia teoksia.

Sarjan päähenkilö on Scotland Yardin tarkastaja Alan Grant. Grant on kauttaaltaan herrasmies. Hän on perinyt mukavan rahasumman, jonka turvin hän voi viettää tavallista poliisia ylellisempää elämää. Hänellä on esimerkiksi uskollinen taloudenhoitaja sekä vakiopöytä hienossa ravintolassa. Komea ja sivistynyt Grant on naisten mieleen, ja erityisesti kauniit näyttelijättäret tuntuvat olevan mieleen Grantille. Vakituista suhdetta saati avioliittoa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, vaikka Ylämaalla asuvat sukulaiset naittamisjuonissa parhaansa koettavatkin.

Grant vanhenee kirjojen mittaan, ja viimeisessä Laulavissa hiekoissa hän jo päättää kokonaan siirtyä eläkkeelle. Mutta mitä eläkkeellä voisi tehdä? Kenties harrastaa useammin mieluisaa perhokalastusta? Kovin läheiseksi en Grantin kanssa kirjojen mittaan kuitenkaan päässyt. Sodan jälkeen ilmestyneissä kirjoissa annetaan ymmärtää, että myös Grant osallistui toisen maailmansodan taisteluihin. Ammatissaan hänelle on hyötyä erityistaidostaan tunnistaa kasvoja. Hän muistaa tarkasti vain kerrankin näkemänsä kasvot. Grant myös uskoo, että ihmisen kasvoista voi lukea hänen luonteestaan, esimerkiksi siitä, onko ihminen taipuvainen rikoksiin vai ei.

Teyn dekkarit ovat iältään vanhoja, ja väistämättä aika on niitä jonkin verran kuluttanut. Toisaalta ne ovat jo niin vanhoja, että ne ovat muuttuneet kiinnostaviksi ajankuviksi. Esimerkiksi brittien suhtautuminen kaikkiin vähänkin ulkomaalaiselta haiskahtavaan on korostetun epäluuloista ja ylimielistä. Ulkomaalaisiin suhtaudutaan peittelemättömän rasistisesti, kuten romaanissa Murha lippuluukulla, jossa eteläeurooppalaiselta vaikuttavaa epäiltyä kutsutaan virallisissakin yhteyksissä halventavaksi tarkoitetulla nimityksellä luigi. En päässyt perille siitä, oliko Tey tässä suhteessa ironinen vai noudattiko hän vain ajan henkeä. Onhan Agatha Christien dekkareista luettavissa samansuuntaista suhtautumista muihin kuin britteihin.

Rikoksia tutkitaan Teyn dekkareissa hyvin perusteelliseen ja verkkaiseen tyyliin. Tyypillistä on, että poliisilla on alkuvaiheessa hyvin vähän johtolankoja. Välistä ei ole lainkaan varmaa, että mitään rikosta ylipäätään on tapahtunutkaan. Kirjoissa A Shilling for Candles ja Laulavat hiekat kummassakin alussa löytynyt ruumis on taiten lavastettu näyttämään itsemurhan uhrilta, ja teoksessa Kuolleet eivät kerro ei ole edes ruumista. Franchisen jutussa taas tutkitaan väitettyä vapaudenriistoa, ei murhaa.

Johtolangat ovat heikkoja ja poliisin tekniset tutkintamenetelmät vanhanaikaisia ja tehottomia. Tärkeimmät työkalut ovat ihmisten puhuttaminen ja päätelmien tekeminen. Grant myös luottaa lujasti omaan vaistoonsa eikä yleensä ole tyytyväinen kaikkein ilmeisimpiin selityksiin. Kerronnan hitaus tuskastuttaa toisinaan nykylukijaa mutta on toisaalta toki osa kirjojen viehätystä. Mihinkäs sitä niin kiire olisi? Kirjoissa on myös paikoin vauhdikkaita toimintajaksoja, kuten Murhassa lippuluukulla, jossa epäiltyä jahdataan ensin nummilla, sitten merellä. Väkivaltaa Tey ei kuvaile, ei kovin tarkasti edes uhreja, joten kirjat sopivat herkillekin lukijoille.

Tuomitsin Ajan tyttären pitkäveteiseksi ja mielenkiinnottomaksi dekkariksi, ja olen sitä mieltä vieläkin. Silti ymmärrän kyllä, miksi kirja viehättää monia. Ajan tyttäressä Grant on joutunut sairaalaan vuoteenomaksi loukkaannuttuaan vakavasti työtehtävissä. Alkuun hän joutuu lojumaan paikoillaan sängyssä selällään viihdykkeenään vain katto. Ystävät ovat kantaneet hänelle luettavaa, muun muassa Kuolleet eivät kerro -dekkarin taiteilijayhteisön kirjailijoiden uusimmat teokset (joihin Grant ei suostu koskemaan). Näyttelijätär Marta Hallard on huolissaan Grantin henkisestä hyvinvoinnista ja tuo hänelle viihdykkeeksi pinon tunnettujen murhaajien kasvokuvia. Grant oli kuten sanottu hyvin kiinnostunut kasvoista ja siitä, mitä ne ihmisistä kertovat.

Grant kiinnittää huomiota kuuluisan murhaajan eli kuningas Richard III:n muotokuvaan. Mies ei vaikuta hänestä lainkaan murhaajalta. Grantia alkaa askarruttaa, murhasiko Richard tosiaan nuoret sukulaispoikansa Towerissa, kuten historian oppikirjoissa kerrotaan. Hän koettaa vuoteestaan käsin hankkia käsiinsä tietokirjoja ja jäljittää totuutta vuosisatojen takaisista tapahtumista. Marta hankkii hänelle apuriksi nuoren amerikkalaisen tutkijan, joka lumoutuu Grantin tavoin arvoituksesta. Kirjassa siis koetetaan kirjallisten lähteiden avulla ratkaista menneisyydessä tapahtunut murha.

Minua ei kiinnostanut tipan vertaa, mitä miehet saisivat asiasta selville. Kuin sattuman oikusta törmäsin aika pian tämän kirjan luettuani Richardiin aivan toisessa yhteydessä, ja kieltämättä arvoitus kutkutteli Valkoista kuningatarta lukiessani mieltäni. Mutta että Ajan tytär olisi kaikkien aikojen paras dekkari. Pah.

Juonen kehittelystä Tey ansaitsisi sapiskaa useammankin Grant-dekkarin osalta. Ensimmäisessä eli Murhassa lippuluukulla murhaaja paljastuu menetelmällä, jota (nyky)lukijan on aika vaikea niellä. Hieman samankaltaisella menetelmällä lopulta ratkeaa myös Franchisen tapauksen arvoitus. Tässä kirjassa on päähenkilönä pikkukaupungin asianajaja Robert Blair, tylsään ja tavalliseen työhönsä kyllästynyt mies, jonka elämä muuttuu, kun hänen puhelimensa eräänä iltapäivänä soi. Franchisen talon omaperäiset naisasukkaat ovat joutuneet kummallisten syytösten kohteeksi. Kateissa ollut nuori tyttö väittää olleensa talossa vankina kolme viikkoa. Kaikki todisteet tuntuvat puhuvan tytön puolesta naisia vastaan, mutta Blairista tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan. Grant vilahtaa tarinassa vain muutamia kertoja asiaa tutkivan poliisiviranomaisen roolissa.

Puolivuotisen ’urakkani’ jälkeen olen iloinen, että olen tutustunut tähän naiskirjailijaan ja hänen poliisisankariinsa. Kokemus oli mukavan nostalginen sukellus menneen maailman Englantiin ja välistä myös Ylämaalle ja jopa Hebrideille. Kirjat ovat verkkaisen viihdyttäviä ja harmittomia (ja niiden juonen unohtaa helposti, siksi jouduin tekemään muistiinpanoja luku-urakan venahtaessa). Mutta parasta dekkaria en Josephine Teyn nimiin kyllä suostuisi laittamaan!


* ja ** Muisti näemmä tekee tepposet ja muuttaa tapahtumia tarinamaiseen suuntaan. Oikea lukemisjärjestykseni on blogin välilehden perusteella seuraava:

1. Murha lippuluukulla
2. Kuolleet eivät kerro
3. Ajan tytär
4. A Shilling for Candles
5. Laulavat hiekat
6. Franchisen juttu


Löytämiäni suomenkielisiä esittelyjä:
The Singing Sands Hyönteisdokumentti-blogissa.

Ajan tytär Booking it some more -blogissa.

torstai 14. elokuuta 2014

Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja



Tämän kirjan kannessa pitäisi lukea ”Aiheuttaa himon rakentaa linnunpönttöjä tai ainakin seurata lintujen elämää”. Mutta kirjan kirjastoluokitustiedoissa on vain maininta, että ”Kannessa on reikä”.

Törmäsin tähän pieneen ja ihastuttavaan esseekokoelmaan kirjaston äänikirjahyllyllä, josta olin keräilemässä kuunneltavaa alkavan syksyn työmatkojen seuraksi. Mukaan tarttui muutakin mielenkiintoista, mistä tarkemmin myöhemmin, mutta tästä haluan kertoa heti.

Kirjailija Jyrki Vainosesta minulla on omakohtainen muisto joltakin taannoiselta kesältä, jolloin olimme ystävättäreni kanssa Oriveden opistolla lyhyellä ammattiin liittyvällä kesäkurssilla. Vainonen oli yksi kurssin vetäjistä, ja hän paljasti silloin olevansa myös kirjailija. Muistan (syystä) hävenneeni, etten ollut hänestä kuullutkaan, varsinkin kun sitten kotona selvisi, että Vainosen esikoisteos oli saanut Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Niihin aikoihin omassa elämässä taisi olla hieman nykyistä enemmän liikkuvia osia, mikä jonkinlaiseksi puolustukseksi kelvannee.

Korjasin sitten vahingon pikimmiten, ja etsin käsiini Vainosen romaanituotantoa. Olen lukenut ainakin kaksi, teokset Tornit ja Mykkä jumala. Kummassakin on muistini mukaan painostava, ahdistava tunnelma. Tyyliltään ne voinee luokitella jonnekin maagisen realismin liepeille. Tornien alku on hyytävä. Päähenkilö Henrik on juuri paloitellut äitinsä ruumiin ja haudannut tämän pään äidin itsensä antamien ohjeiden mukaan. Maailma on joutumassa tulvan valtaan, ja Henrik lähtee ajelehtimaan virran mukana. Matkallaan hän saapuu kummalliseen maahan, jossa kasvatetaan kasvihuoneissa amoreita, seksileluiksi tarkoitettuja naisen kaltaisia olentoja. Aiheet tuovat mieleen Johanna Sinisalon Auringon ytimen ja Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Tyyli taas tuo mieleen Maarit Verrosen.

Mykässä jumalassa päähenkilö Andre lähtee tutkimaan, mitä hänen isälleen on tapahtunut oudossa Bretonian vuoristokylässä, jossa ei ole mitään nykyajan mukavuuksia tai teknisiä laitteita. Kokoyhteisö on jämähtänyt jonnekin keskiajan tuntumaan palvomaan naakkoja ja tuulimyllyjä. Andren isä on ollut kuuluisa mutta erikoinen näyttelijä, joka on vetäytynyt Bretoniaan uransa loputtua. Kylä on Andren äidin kotikylä, mutta äiti ei ole käynyt siellä tultuaan raskaaksi.

Käy ilmi, että isää on pidetty naakkajumala Baijna, joka on tullut kylään etsimään seuraajaansa. Sitten mies on kadonnut oudosti. Andre asettuu asumaan isänsä käyttämään huoneeseen ja ryhtyy veistämään isän muotokuvaa. Hän myös solmii rakkaussuhteen isänsä rakastajattaren kanssa. Andre ei tutustu kehenkään muuhun kylässä, ja hän ihmettelee, minne kaikki kylän lapset ovat kadonneet. Sitten hän yrittää päästä kurkistamaan tarkoin varjeltuun luolanaakkojen pesäluolaan, ja kaikki kysymykset saavat vastauksensa.

Näiden hieman erikoisten mutta mielenkiintoisten lukukokemusten jälkeen Linnunpöntönrakentaja oli vallan lumoava yllätys. Kirja on luokiteltu esseekokoelmaksi, mikä varmasti on luontevaa, koska teos sisältää omakohtaista muistelua sekä tietoa ja filosofointiakin.

Vainonen kertoo leppoisasti omasta vuosikymmenten mittaisesta harrastuksestaan seurata lintujen elämää. Tähän on jo pikkupojasta saakka kuulunut olennaisena osana myös pönttöjen rakentaminen, niiden ripustaminen ja sitten asukkaiden elämän seurailu. Vainonen ei ole lintubongari eikä hän esimerkiksi kirjaa havaintojaan sen kummemmin, vaikka intohimosta selvästikin on kyse. Ote on mukavan rento. Kirjan kuunteleminen oli suorastaan meditatiivinen kokemus, mikä ei ehkä autoillessa ole kaikkein turvallisinta. Harmi, että kirja on niin lyhyt, vain runsaat kaksi tuntia kestoltaan. Kuuntelin jopa lopun pöntönrakennusvinkit huolella, koska niitäkin oli höystetty mukavilla anekdooteilla.

Vainosen pönttöharrastus alkoi pikkupoikana isän esikuvan mukaan. Isä ripusti kottaraispöntön omakotitalon pihaan siten, että pojat pystyivät seuraamaan pöntön asukkaiden elämää oman huoneensa ikkunasta. Pönttöön keväällä asettunut Karusoksi ristitty laulutaituri vaimoineen oli piste i:n päälle: Vainosesta tuli lintuharrastaja. Pikkupoika ahersi uskomattoman määrän erilaisia pönttöjä lähimetsiin. Kuvaukset asukkaiden tapaamisista omista pöntöistä ovat vangitsevan jännittäviä ja hauskoja.

Kirja on pieni, mikä toisaalta on harmi, toisaalta etu. Idea pysyy raikkaana loppuun asti. Vainosen pönttöharrastus oli tauolla vuosikymmeniä ja on alkanut uudelleen vasta keski-iässä, kun hän vaimonsa kanssa hankki itselleen kesämökin. Aikuisen pönttöharrastajan mielessä liikkuu jo melko syvällisiä ajatuksia siitä, miten paljon ihminen oikeastaan voi puuttua luonnon omaan järjestykseen. Onko lopulta oikein pelastaa tiaisenpojat tikan nokasta? On, päättelee Vainonen. Tiaisenpojat asuvat hänen pihassaan hänen rakentamassaan pöntössä ja kuuluvat siten Vainosen perheeseen.

Rakastuin tähän pikkuiseen kirjaan. Lisäksi se sai taas katselemaan omaa elinympäristöään uusin silmin. Siivekkäitä höyhenturkkeja on ympärillämme vilisemällä. Pitäisiköhän ryhtyä pöntönrakennukseen?

Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja
Atena 2012. Äänikirja BTJ. 2 cd-levyä. Kesto 2 h 18 min. Lukija Jukka Peltola. Kansi Elina Warsta (äänikirjan kannessa ei valitettavasti ole reikää).


Lainattu kirjastosta.


maanantai 11. elokuuta 2014

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä



Suhteeni Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoon on ollut pomppuinen. Mutta niin on kirjailijan tuotantokin melkoisen monipuolinen. Hämeen-Anttila on todella tuottelias kirjailija, sillä häneltä ilmestyy tasaiseen tahtiin romaani vuodessa (käsittääkseni muun työn ohella vieläpä). Lisäksi hän on julkaissut yhdessä tyttärensä kanssa nuortenkirjasarjaa.

Muistan hämmentyneeni vuonna 2003 ilmestyneen esikoisromaani Suden vuoden äärellä, sillä pikkuisen naiivi rakkausromaani ei ollut ihan sitä, mitä olin sivistyneeltä ja oppineelta tutkijalta ja opettajalta odottanut. Silloisen lukupiirini kanssa kävimme elokuvankin katsomassa. Pidimme, mutta emme olleet mitenkään haltioituneita. Myöhemmästä tuotannosta olen lukenut joitakin, ja eniten olen pitänyt niskavuorelaisuutta henkivästä Perijät-romaanista. Jonkin teoksen olen tainnut jättää kesken, ja jotkut olen ihan tietoisesti ohittanut.

Lukemistani Hämeen-Anttilan teoksista eniten ällistelin vuonna 2007 ilmestynyttä Sokkopeliä, joka soveltaa Da Vinci -koodista tuttua älyllisten arvoitusten ratkaisua ja kilpajuoksua kelloa vastaan. Mukana on murhamysteeriä ja romantiikkaa, eikä keitos oikein pysynyt kunnolla kasassa.

Uusin Hämeen-Anttilan romaani on hieman yllättäen puhdas ja perinteinen dekkari. Romantiikkaan viittaava runollinen nimi Yön sydän on jäätä antaa hieman harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä kansien välistä löytyy. Kyseessä on nimittäin mielenkiintoinen historiallinen dekkari, jonka miljöönä on kevään 1921 Helsinki. Ajankohta on kiehtova. Suomi on itsenäistynyt aivan hiljattain. On käyty raastava sisällissota, jonka haavat ammottavat auki edelleen. Poliittinen tilanne on epävakaa niin kotimaassa kuin muuallakin, eikä vähiten rajan takana Neuvosto-Venäjällä. Kaiken päälle on vielä säädetty kieltolaki.

Päähenkilö on 27-vuotias Karl Axel Björk, jota arkisesti kutsutaan Kalleksi. Björk on ammatiltaan sisäasianministeriön virkamies ja hänellä on takanaan parikin akateemista tutkintoa ja väitöskirja työn alla. Aatelissuvun köyhän sukuhaaran vesa on viettänyt kansalaissodan ajan ulkomailla työn ja opiskelun takia. Ratkaisevat ajat hän on maannut espanjantaudin kynsissä Englannissa. Sillä välin isoveljestä on tullut sankarivainaja. Perheen isä on kadonnut tutkimusmatkallaan jossakin Venäjän takamailla, ja Björkin pitäisi huolehtia äidistään ja pikkuveljensä opinnoista. Rahat ovat kuitenkin tiukoilla.

Tylsän virkamiestyön ja niukkahuvisen poikamieselämän vastapainoksi Björk työskentelee jonkinlaisena vapaaehtoispoliisina rikospoliisissa. Käytännössä Björk on siis yksityisetsivä, mutta hänen roolinsa on hieman epäselvä. Esimerkiksi kirjan alussa hän on poliisin mukana pirturatsiassa, jossa on tarkoitus pidättää Atamaaniksi kutsuttu iso tekijä. Saalis pääsee kuitenkin livahtamaan karkuun.

Varsinainen pääjuoni käynnistyy, kun Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyy ruumis. Arvostetuksi jääkäriupseeriksi paljastuvaa uhria on lyöty päähän ja ammuttu. Säiliöstä löytyy johtolankoja, jotka viittaavat suoraan erääseen entiseen punavankiin. Kyseessä on siis aatteellinen välienselvittely, kosto ehkä. Mutta Björk poliisiystävineen on toista mieltä. On syytä penkoa hieman syvemmältä. Penkominen saa Björkin useaan kertaan todelliseen hengenvaaraan Helsingin pimeillä kaduilla ja hämäräperäisillä kujilla. Vaaraton ei myöskään ole murhatun miehen kaunis emigranttimorsian…

Kalle Björk on mielenkiintoinen hahmo. Sivistyneellä ja hienokäytöksisellä miehellä on omat pimeät salaisuutensa, jotka ovat koitua hänen kohtalokseen tutkimusten tuoksinassa. Björk elää olosuhteiden pakosta hyvin vaatimattomasti, mutta hänellä on ylellinen maku. Pukeutumisessa ja hygieniassa hänellä on miltei naismaisia mieltymyksiä. Naiset ovat hänestä hyvin kiinnostuneita, ja ympärillä pyörii muutamakin varteenotettava vaimoehdokas.

Monien vaiheiden jälkeen rikos selviää ainakin lähes tyydyttävästi Björkin ja lukijan mielestä. Björkin oma elämäkin selkenee, mutta loppu jättää kuitenkin asetelman avoimeksi, kuin jatko-osaa odottaen.

Kuten sanottu, kirjan tapahtuma-aika on kiehtova. Samaan aikaan ovat dekkarinsa viime aikoina sijoittaneet ainakin Nina Hurma ja Timo Sandberg, jotka kumpikin ovat käsittääkseni aloittaneet 1920-luvulle sijoittuvan sarjan. Hämeen-Anttila ei ainakaan häviä näille dekkaristeille, mitä ajankuvan tarkkaan ja huolelliseen rakenteluun tulee. Hämeen-Anttila on myös panostanut vanhahtavaan sanastoon, joka sopivasti tekstiin ripoteltuna antaa pikantin säväyksen. Lopputulos on mielenkiintoinen ja elävä, uskottava. Rikosjuoni on paikoin rönsyilevä ja henkilöitä vilisee tarinassa melkoisesti, mutta nämä on helppo antaa anteeksi hyvän tunnelman takia.

Jos tästä on tulossa sarja, lupaan lukea seuraavankin osan. Tai kuunnella, sillä tämänkin kuuntelin äänikirjana. Kuuntelukokemusta haittasi vain ajoitus. Kesälomalla olen hyvin harvakseltaan autossa yksin, joten kuunteluun hujahti koko heinäkuu. Tästä johtunee, etten oikein aina pysynyt juonenkäänteissä ja henkilöissä kartalla niin hyvin kuin olisi ollut tarpeen. Kirjan lukee miellyttävä Kari Ketonen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014. Äänikirjassa 10 cd-levyä, kokonaiskesto 11 h 40 min. Lukija Kari Ketonen.


Lainattu kirjastosta.

lauantai 9. elokuuta 2014

Muumit ja minä





Alkutalvesta Pähkinäkukkula-blogin Marjaana heitti minua Muumi-haasteella, jossa on tarkoitus avautua ja kertoa omasta suhteestaan Muumeihin.* Kiitän vielä haasteesta tässä! Ylipäätään olen laiska ja saamaton blogihaasteisiin osallistuja, mutta tämä jäi mieleen kytemään. Sitten havahduin jollakin kirjastoreissullani, että Muumeja saa myös äänikirjoina, joten päätin verestää muistojani kunnon kuuntelumaratonilla. Tänään, Tove Janssonin 100-vuotisjuhlapäivänä, on sopiva hetki julkaista lopulta ajatukseni.

Oma suhteeni Muumeihin syntyi jo lapsuudessa. Sain jossakin vaiheessa, varmaan vähän alle kouluikäisenä, lahjaksi kokoomateoksen, jossa ainakin muistaakseni olivat samat tarinat kuin sittemmin omille lapsilleni ostamassani juhlavammassa versiossa Tarinoita Muumilaaksosta. Oma versioni oli Suuren suomalaisen kirjakerhon kautta hankittu, pienikokoisempi kirja. Kansien välissä olivat Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Tosin ihan varma en enää ole, koska valitettavasti lapsena omistamani teos on vuosikymmenten melskeissä joutunut hukkaan. Muistelisin, että siinä ei ehkä sittenkään ollut Pyrstötähteä vaan Vaarallinen juhannus.

Oli miten oli, Muumeja luettiin meille lapsille ääneen ja lukemaan opittuani luin kirjan moneen kertaan itse. Mikään suuri Muumi-fani en ollut, ja muistelisin, että kirjojen tarinat olivat lapsena hieman kummallisia ja pikkuisen pelottaviakin. Muumien maailman kautta kuitenkin tutustuin esimerkiksi mereen, joka sisämaan lapselle oli vieras ympäristö. Mielikuvitusta kiehtoivat kummalliset sanat kuten äyskäri ja kaskelotti.

Rautaisannoksen Muumeja sain sitten aikuisena, kun omat lapseni olivat pieniä. Esikoisen ollessa pari-kolmevuotias Muumilaakson tarinoita pyöri uusintana televisiossa ja nauhoitimme jaksoja VHS-kaseteille. Kasetit kuluivat sitten vuosien mittaan osin lähes puhki. Kumpikin lapsistamme katsoi sarjan varmaan kymmeniä kertoja, ainakin osan jaksoista. Me vanhemmat osaamme edelleen pitkät pätkät repliikkejä ulkoa. Opimme myös, missä järjestyksessä jaksot olivat kaseteilla. Jotkut jaksot olivat lasten suosikkeja, ja niitä kelattiin yhä uudelleen alkuun. Mörkö oli erityisen suosittu, kunhan pelosta oli päästy sen verran, että uskallettiin katsoa.

Vastaavasti meille vanhemmille muodostui joistakin jaksoista inhokkeja, joita ei olisi jaksanut enää kuunnella. Sarjasta erottuvat mielestäni selkeästi huonot osuudet, jotka eivät perustu Janssonin kirjoihin. Tosin nyt kirjat kuunneltuani hämmästyin, kuinka uskollisesti sarja monin paikoin noudattelee kirjoja. Esimerkiksi Taikatalven urheilullinen hemuli yllätti minut, koska olin luullut, ettei sitä olisi ollutkaan alkuperäisessä tekstissä. Yhteinen suosikkimme oli erillinen elokuva Muumipeikko ja pyrstötähti. Joka tapauksessa selvää lienee, että lastenhoitajina Muumit olivat varsin oivallisia!

Kirjaversioitakin Muumeista hankittiin lasten ollessa pieniä. Niistä ei kuitenkaan muodostunut tv-sarjan kaltaisia kestohittejä. Tästä olivat poikkeuksena jossain vaiheessa myyntiin tulleet minikuvakirjat, jotka on luettu lähes puhki. Ne olivat muistaakseni lasten ensimmäisiä ’omia’ kirjakauppaostoksia. Kyseessä on tv-sarjan oheistuote, mikä selittänee suosiota. Ylipäätään japanilainen piirrosjälki tuntuu uppoavan lapseen helpommin kuin Toven alkuperäinen.

Keväisen kuuntelumaratonini aikana kuuntelin seuraavat äänikirjat:

Muumit ja suuri tuhotulva
Taikurin hattu
Muumilaakson marraskuu
Taikatalvi
Vaarallinen juhannus
Muumipappa ja meri
Myrsky Muumilaaksossa
Muumipapan urotyöt

Muumit ja tuhotulva oli minulle kokonaan uusi tarina, ja hämmästyin huomatessani, että tämä ensimmäinen Muumi-tarina on suomennettu melkoisella viiveellä. Ylipäätään tarinoita kuunnellessani mietin usein, kuinka selkeästi Muumit ovat (myös) aikuisten kirjoja. Silti ne kirjastosta löytyvät lastenosastolta, ihan pienimpien hyllyistä vieläpä. Lisäksi yllätyin, kuinka huonosti äänikirjoja oli saatavana. Jouduin useamman tilaamaan jostakin sivukirjastosta saadakseni kirjan kuunteluun. Joitakin Muumi-äänikirjoja on saatavana myös Elisa Kirjan valikoimista sekä kaupoista ylipäätään (cd-versioina). Omasta kuunteluputkestani jäi uupumaan ainakin Muumipeikko ja pyrstötähti, joka sekin olisi pitänyt varata kuunneltavaksi.

Suosikkihahmoni Muumeissa on Pikku Myy. Piirrossarjan dubbauksen tekevä Elina Salo on muuten ällistyttävän hyvä valinta pippurisen äkäpussin rooliin! Niiskuneidistä en pitänyt erityisesti edes lapsena, vaan hän tuntui jo silloin ärsyttävän – no, neitimäiseltä! Muumimamma taas on varsinainen keittiöorja, jonka rooli ei houkuttele vieläkään, vaikka on Mammassakin kieltämättä särmänsä. Saisi vain laittaa laiskanpulskean miehensäkin tekemään jotain! Nuuskamuikkunen sen sijaan on kiehtova hahmo, vaikka ei ehkä samastumisen kohde minulle. Nipsu on lähinnä huvittava pääosin kielteisine ominaisuuksineen.

Jatkoin Muumi-teemaani tutustumalla erinomaiseen Ateneumin Tove Jansson -näyttelyyn, joka avaa loistavasti paitsi Janssonin muuta taiteilijanuraa myös valaisee Muumien tarinaa. Näyttelyn loppupuolella on kokonaisia saleja omistettu Muumi-piirroksille ja
-sarjakuville. Niiden tutkiskeluun kannattaa varata aikaa, ja itse olenkin käynyt näyttelyssä jo kahdesti. Haluaisin kovasti ehtiä jossain vaiheessa lukemaan myös Tuula Karjalaisen Janssonin elämää ja teoksia käsittelevän kirjan Tove Jansson.

Suoraa jatkumoa tälle Jansson-innostukselleni oli sitten kirjastosta loppukeväästä bongaamani Kesäkirjan äänikirjaversio. Kesäkirjaa on laajalti hehkutettu blogeissa, ja monet bloggaajat ovat kertoneet lukevansa sen joka kesä yhä uudelleen. Minulle kirja oli kuitenkin jäänyt vieraaksi, joten päätin sivistää itseäni ja ottaa uunituoreen äänikirjan kuunteluun. Autossa kuunteleminen on joskus vaikeaa, koska ajatukset saattavat harhailla tai liikenne vaatii oman osuutensa keskittymisestä. Oivalsin myös, että kirjassa ei varsinaista juonta ole, vaan siinä kerrotaan pienen Sofia-tytön muistoja saaressa isän ja isoäidin kanssa vietetyistä kesistä. Mutta silti hieman kummastelin, miten paljon tarinassa oikein oli hyppyjä.

Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla kuuntelin varmuuden vuoksi muutamia osia pariin kertaan. Sitten päätin ottaa heti uusiksi, koska kokemus oli aika outo. Toisen kuuntelun jälkeen painuin kirjakauppaan ostamaan kirjan paperiversion. Sitten otin levyt kuunteluun sisälle taloon stereoihin. Kävi ilmi, ettei käsityskyvyssäni sitten ehkä niin suuria puutteita ollutkaan, vaan äänikirjasta puuttui viisi noin luvun mittaista pätkää! Palat ovat pudonneet keskeltä lukuja niin, ettei kuuntelija välttämättä heti hoksaa mitään!

Lähetin kustantamoon tästä huomiostani sähköpostia, mutta tähän päivään mennessä en ole saanut vastausta. Kerroin huomioni myös kirjastonhoitajallemme, joka myös reklamoi kustantamoa ja joka sai jonkinlaisen ympäripyöreän vastauksen. 

Kesäkirjan kuuntelu otti siis koville, mutta oli kaiken vaivan arvoinen. Kirja on herttainen ja hauska, tarkkanäköisesti ja säästelemättäkin kirjoitettu. Lapsen ja vanhan naisen läheinen suhde on kuvattu harvinaisen lämpimästi mutta samalla oudon raadollisesti. Kirjoittaja tuntee sekä lapsen että vanhan ihmisen ajattelutavan ja tunteet tarkoin. Kesän myös aistii kirjasta armottomasti. Todennäköisesti luen ostamani kirjan vielä uudelleen joskus. Ja jos äänikirja vielä julkaistaan kokonaisena, saatan senkin kuunnella!

Tätä juttua varten kuuntelemani Tove Janssonin teokset:

Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen) 1945, suom. 1991 Jaakko Anhava. WSOY. Äänikirjan lukija Inkeri Wallenius. 2 CD:tä.

Taikurin hattu (Trollkarlens hatt) 1948, suom. Laila Järvinen 1956. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Muumipapan urotyöt (Muminpappas bravader) 1950, suom. Laila Järvinen 1963. WSOY. Äänikirjan lukija Ahti Jokinen. 3 CD:tä.

Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar) 1954, suom. Laila Järvinen 1957. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Taikatalvi (Trollvinter) 1957, suom. Laila Järvinen 1958. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Muumipappa ja meri (Pappan och havet) 1965, suom. Laila Järvinen 1965. WSOY. Äänikirjan lukija Ahti Jokinen.

Muumilaakson marraskuu (Sent i november) 1970, suom. Kaarina Helakisa 1970. WSOY. Äänikirjan lukija Kari Paju. 4 CD:tä.

Myrsky Muumilaaksossa (sis. kirjan Outo vieras Muumitalossa (Skurken i muminhuset) v. 1980, suom. Panu Pekkanen,  ja novellin Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (Det osynliga barnet och andra berättelser) v. 1962, suom. Laila Järvinen 1962, WSOY, äänikirjan lukija Tytti Paavolainen)


Kesäkirja (Sommarboken) 1972, suom. Kristiina Kivivuori 1973. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen, 3 CD:tä.
*******************************************************************************************************
Tällä blogipostauksella osallistun Bokbabbelin järjestämään Tove Jansson-blogimaratoniin, jolla juhlitaan päivää, jolloin Tove Jansson olisi täyttänyt 100 vuotta. Muut osallistuvat blogit ovat: 

MonsterSteffaSagas bibliotekPantalaimoneSockerslottFeministbiblioteketOksan hyllyltäLilla bokhyllanFantastiska berättelserOch dagarna gårEn kattslavs dagbokBreakfast Book ClubYtterligare några ordHavsdjupens salCaffeineBokhoraSöstra miKirsin kirjanurkkaVästmanländskans bokbloggBoktok73Bokhyllan i pepparkakshusetBoktjuvenHyllytontun höpinöitäBoktokaLes! Lue!Prickiga PaulaLyran noblesserYökyöpeli hapankorppu lukeeMadnessFiktiviteter ja Bokbabbel

P.S: Tuula Karjalaisen tuore minihaastattelu täällä!

* Sain siis haasteen jo talvella Marjaanalta Pähkinäkukkula-blogista. Alkuperäisidea löytyy Opuscolo-blogista. Säännöt menevät näin:

Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksi aiheesta ja julkaise se blogissasi.
Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Koska oma vastaamiseni vei näin tuhottoman kauan, en enää haasta ketään. Jos tunnet halua lähteä mukaan tähän blogihaasteeseen, tartu tästä ideaan!

perjantai 8. elokuuta 2014

Liane Moriarty: Hyvä aviomies



Cecilian täydellinen perhe-elämä saa särön, kun hän löytää miehensä papereiden seasta kirjeen, joka on osoitettu hänelle itselleen luettavaksi aviomiehen kuoleman jälkeen. Pystyykö tämä Sydneyssä sijaitsevan esikaupunkialueen mallikelpoinen tukipylväs pitämään lupauksensa olla avaamatta kirjettä? Mitä ihmettä mies on voinut kirjoittaa hänelle? Entä miksi kuorta ei saisi avata?

Tessin elämä suistuu sijoiltaan, kun aviomies ja paras ja ainoa ystävä (sekä Tessin serkku) Josephine kertovat rakastuneensa toisiinsa. Mitään ei ole tapahtunut, mutta rakastuminen on tosiasia, joka piti kertoa myös Tessille, ihan reiluuden nimissä. Epätoivoissaan Tess ottaa mukaansa Liam-poikansa ja pakenee Sydneyhyn äitinsä hoiviin. Äiti ottaa nopeasti ohjat käsiinsä ja ilmoittaa Liamin saman tien alueen kouluun, samaan, jota Tess kävi aikoinaan yhdessä petolliseksi osoittautuneen serkkunsa kanssa.

Koulun osa-aikaeläkkeellä oleva kanslisti Rachel vihaa komeaa liikunnanopettaja Connoria heltymättömästi. Rachel on vakuuttunut, että juuri Connor aikoinaan murhasi hänen 17-vuotiaan tyttärensä ja jätti tämän ruumiin puistoon odottamaan löytymistä. Connor sattuu olemaan myös Tessin entinen heila. Lisäksi Cecilian lapset käyvät samaa koulua, ja hänen nuorimmaisensa on Liamin luokkatoveri.

Osapuilleen tällainen on lähtöasetelma australialaisen, Sydneyssä asuvan menestyskirjailija Liane Moriartyn neljännessä romaanissa Hyvä aviomies. Alkukielinen nimi kertoo oikeastaan vielä enemmän: The Husband’s Secret. Salaisuuksista, salailusta ja syyllisyydestä kirjassa on kyse. Miten salailu ja salaisuuksien paljastuminen vuosien jälkeen vaikuttavat asianosaisiin, syyllisiin ja syyttömiin? Moriarty kieputtaa vyyhteä oikein kunnolla, ja syy-seuraussuhteet saavat kyytiä.

Vakavasta pohjavireestä huolimatta Hyvä aviomies on kepeää, jopa hauskaa luettavaa. Moriarty tekee napakoita ja huvittavia huomioita arjesta ja ihmissuhteista. Juoni vetää hyvin runsaahkosta henkilömäärästä huolimatta, ja henkilöitä on kärjistetty juuri sopivasti. Esimerkiksi Cecilia on mainio esimerkki kaiken hallitsevasta kotirouvasta, jonka maailma järkkyy pahemman kerran. Tessin elämä keikautetaan myös kunnolla ylösalaisin ja ravistellaan kunnolla. Mutta oliko kolmen ihmisen tiivis symbioosi sittenkään kovin terve pohja avioliitolle ylipäätään? Rachel taas takertuu pojanpoikaansa, koska ei ole pystynyt lähestymään perheen tragedian jälkeen poikaansa. Suhteet miniään ovat kalseat.

Hyvä aviomies ilmestyy perinteisenä versiona tässä kuussa, mutta se on ollut huokeana tarjouksena Elisa Kirjassa sähkökirjamuodossa jo ennakkoon. Kirjabloggareille teosta tarjottiin ilmaisena sähköisessä muodossa, ja sitä kautta minäkin sen luin. Koska en omista mitään lukulaitetta enkä tablettia, luin kirjan puhelimeltani. Kokemus ei ollut ollenkaan hassumpi, vaikka puhelimen tähän tarkoitukseen pienen näytön takia sivua joutuukin kääntämään turhan tiheään tahtiin. Hyvä aviomies on nopealukuinen teos tässäkin muodossa.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband’s Secret)
Suom. Helene Bützow. WSOY 2014. 444 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!


P.S. Mainio idea muuten tarjota cocktaileja Tupperware-kutsuilla! Ei ihme, että myynti on melkoinen!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta



”Jyrki Ukkosen Ahneuden kartta on tyylikäs kansainvälinen jännitysromaani, joka tihenee vääjäämätöntä loppuaan kohti.”

Näin tiivistetään Gummeruksen julkaisema Jyrki Ukkosen esikoisromaani Ahneuden kartta kustantajan nettisivulla. Kirjailijasta todetaan sama kuin kirjan kansiliepeen tekstissäkin: ”Jyrki Ukkonen (s. 1967) on itähelsinkiläinen diplomi-insinööri. Hän ahmii jännityskirjallisuutta ja harrastaa laitepilatesta. Ahneuden kartta on Ukkosen esikoisromaani.”

Esittelyn, kirjan nimen ja kansikuvan perusteella odotukset asettuivat jonnekin Risto Isomäen ja Ilkka Remeksen välimaastoon. Ihan sellaista ei sitten kuitenkaan hyvistä alkuasetelmista huolimatta ollut tarjolla. Ehkä hyväkin niin?

Joka tapauksessa käsissä kesäkuun lopulla viivähtänyt dekkari-trilleri herätti koko joukon kysymyksiä. Miksi ainakin esittelyn perusteella täysin suomalainen esikoiskirjailija kirjoittaa Norjaan sijoittuvan romaanin? Suomella ei ole sijaa tässä tarinassa kuin korkeintaan kahdessa sivulauseessa. Päähenkilöt, tapahtumat, aivan kaikki on norjalaista. En sano tätä mitenkään pahalla tai arvostellen, vaan ainoastaan kummastellen. Ukkonen kirjoittaa norjalaisen dekkarin niin sujuvasti, että suomalaiseen lukijaan se uppoaa täysin. Unohdin lukevani suomalaisen kirjoittajan tekstiä. Mutta miksi? Se jäi arvoitukseksi.

Norjalainen jäätutkija ja jääkarhuasiantuntija Jacob Beck saa vuonna 2007 kutsun osallistua Norjan edustajana Venäjän operaatioon, jossa on tarkoitus laskeutua sukellusaluksilla pohjoisnavan alle merenpohjaan (kyseessä on sama retkikunta, jonka kuvat paljastuivat Titanic-elokuvasta kopioiduiksi, muistatte varmaan). Beckillä on venäläisten keskuudessa tuttuja menneisyydestä, ja perillä yksi heistä, tunnettu arktisten alueiden tutkija Juri Abramov murhataan tutkimusaluksella. Tapaus pidetään tiukasti piilossa julkisuudelta.

Bergeniläinen poliisi, rikoskomisario Varja Foss törmää Beckiin ensimmäisen kerran tutkiessaan tämän asuntoon tehtyä murtoa. Murto näyttäisi kuuluvan asuntomurtosarjaan, mutta Beckin ja Fossin polut risteävät myöhemminkin paljon ikävämmän rikoksen tutkinnan yhteydessä. Onko Beck sytyttänyt tuleen kesämökkinsä ammuttuaan ensin veljensä? Mitä Beckin asunnosta on etsitty?

Kuvioihin liittyy kansainvälistä politiikkaa ja ahneutta, koska arktisen alueen luonnonvarat eivät kuulu oikein kenellekään mutta moni suurvalta ja myös Norja on niistä todella kiinnostunut. Tutkimustieto jäänalaisista maantieteellisistä oloista on mittaamattoman arvokasta. Mitä Beck tietää? Kuka tuon tiedon haluaa hinnalla millä hyvänsä? Foss alaisineen tuntuu sitkeän poliisityön tuloksena törmäävän johonkin pimeään, kovilla panoksilla pelattavaan peliin. Ketkä ovat roistoja? Onko Beck uhri vai tekijä?

Panokset ovat siis kovat kaikin tavoin ja piirit isot. Tiedä sitten, mistä johtuu, mutta jotenkin tuo kansainvälinen vakoilu- ja talouspolitiikkakuvio jää kuitenkin jotenkin ontoksi ja tehottomaksi tarinan kannalta. Beck on jää- ja jääkarhuasiantuntija, mutta ympäristökatastrofi jää sivulauseosaan sekin. Jääkarhulla tosin on ratkaiseva osuutensa eräässä juonenkäänteessä, mutta silti. Toivottavasti en pilaa kenenkään lukukokemusta, jos paljastan, että kyse on sitten kuitenkin paljon simppelimmistä asioista, mitä murhien ratkaisuun tulee. Ukkonen myös käyttää kerrontakeinoja, joita en aivan täysin hyväksy…Loppua kohti kirja muuttuu enemmänkin perinteiseksi dekkariksi kuin vauhtitrilleriksi. Minulle tämä kyllä sopii, mutta jotenkin kokonaisuus jää puolinaiseksi. Ei synny oikein poliisidekkaria, mutta ei ekotrilleriäkään.

Ukkonen kirjoittaa sujuvasti ja vakuuttavastikin, mutta silti kirjasta jäi enemmän ymmällään olon tunne kuin varmuus siitä, että uusi kansainvälinen kirjoittajatähti on syttynyt. Tosin niin saattaa tuntemuksistani huolimatta olla, eihän sitä koskaan tiedä. Toivotaan niin. Mielenkiintoista on nähdä, mihin suuntaan Ukkonen aikoo tästä lähteä. Onko luvassa Varja Foss -sarja? Ainakin tässä syvästi traumatisoituneessa naiskomisariossa olisi aineksia kelpo sarjaan.

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta
Gummerus 2014. 388 s.


Lainattu kirjastosta.

maanantai 4. elokuuta 2014

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä





Enpä uskonut tätä kirjaa kesäkuun viimeisinä päivinä lueskellessani, että se vielä tulisi olemaan niin ajankohtainen tänä kesänä täällä Suomessa kuin se nyt näyttää olevan. Varoitus tukalasta helteestä taitaa olla parhaillaankin voimassa suurimmassa osassa Suomea.

Osallistuin sateisena ja koleana alkukesän päivänä Helsingissä Atenan ja Schildts&Söderströmsin järjestämään mediatilaisuuteen, jossa esiteltiin kustantamojen syksyn kirjoja. Paikalla oli myös ulkomaisia kirjailijoita, kuten Ursula Poznanski Atenan puolelta, ja Schildts&Söderströmsin kansainvälinen tähti oli Maggie O’Farrell. Saimme tilaisuudesta kukin mukaamme uunituoreen teoksen Varoitus tukalasta helteestä. Kirjailija ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta muistin nähneeni kirjablogeissa juttua hänen aiemmasta suomennoksestaan Käsi jota kerran pitelin.

Kirjassa kerrotaan vuoden 1976 ennen kokemattomasta helleaallosta, joka koetteli Englantia. Pariin kuukauteen ei satanut pisaraakaan ja vedestä alkoi olla pulaa. Hallitus sääti kiireellisen lain, joka säänteli vedenkulutusta. Siihen viittaa kirjan alkukielinen nimi Instructions for a Heathwave. Helle ja kuumuus ovat osa kirjan tapahtumien miljöötä.

Varoitus tukalasta helteestä kertoo Riordanien perheestä, jonka eläkkeelle jäänyt isä katoaa jäljettömiin eräänä paahteisena aamuna. Klassisesti Robert kertoi vaimolleen vain hakevansa sanomalehden ja jäi sille tielleen. Isän katoaminen kokoaa väkisin yhteen perheen lapset, jotka ovat hajaantuneet eri puolille Englantia ja onpa nuorin tytär New Yorkissa asti. Yhteydenpito sisarusten välillä on ainakin osittain katkennut, samoin yhteys perheen puheliaaseen äiti Grettaan. Katolisessa perheessä tuntuu olevan rutkasti salaisuuksia, jotka putkahtavat pintaan, kun koetetaan selvittää isän katoamisen arvoitusta. Äiti on perinteisesti ollut aina äänessä ja puhunut jatkuvasti, mutta karusti paljastuu, että mistään oikeasti tärkeästä perheessä ei ole koskaan puhuttu. Nyt on pakko.

O’Farrell kertoi törmänneensä tietoon, että helleaaltojen aikana ihmisten katoamisten määrä nousee. Romaanin alku olikin sitten sitä myöden valmis. Kirjailija kertoi myös, että vuoden 1976 helleaalto on legendaarinen ilmiö, josta edelleen puhutaan paljon Englannissa. Hän on myös halunnut kuvata kirjassaan sitä, miten naiset murtavat rajojaan ja miten asiat ylipäätään ovat muutoksessa.

Maggie O'Farrell Helsingissä 2014.

Tarinassa on lievä dekkarihäivähdys, mutta enemmän se on perheromaani, kuvaus erään perheen kohtaloista ja keskinäisistä suhteista. Tiivis tapahtuma-aika haaroittuu muistojen kautta pitkälle menneisyyteen. O’Farrell kuvaa mainiosti sisarussuhteita ja sitä, kuinka eri perheenjäsenet kokevat ja muistavat perheen historian eri tavalla ajatellen kukin, että heidän muistikuvansa ovat oikeat. Tähän olen törmännyt omassa elämässänikin.

Katjan kanssa pohdimme hänen Lumiomena-blogissaan taannoin, että O’Farrell tasapainoilee erikoisesti viihteen ja ns. korkeakirjallisuuden välimaastossa. Tämän yhden lukemani teoksen valossa jo voi sanoa, että O’Farrell on lahjakas kirjoittaja ja hänellä on oivallinen kyky kertoa vetävä tarina. Minäkin toivoisin, että hänellä olisi uskallusta siirtyä askel kunnianhimoisempaan suuntaan, sillä paukkuja varmasti olisi.

Suomenkielisen Varoitus tukalasta helteestä kannet viestivät kovinkin kepeästä kesälukemisesta. Sisältö ei ole aivan niin höttöisen makeaa kuin kuori antaa ymmärtää. Tarina jättää mukavasti mietittävää. O’Farrell jättää kutkuttavasti tarinaan aukkoja ja loppu jää sopivan avoimeksi. Tosin sen olisi kenties voinut jättää yhtä seikkaa enemmänkin auki. Ehkä.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave)
Schildts&Söderströms 2014. Suom. Maija Kauhanen. 286 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.