lauantai 29. syyskuuta 2012

Kun kirjablogisti käänsi kelkkansa (KKKK)



Sofi Oksasen kohistu ja odotettu romaani Kun kyyhkyset katosivat on ollut meidän tavistenkin luettavissa nyt aika tarkkaan kuukauden päivät. Pari viikkoa ennen kirjan ilmestymistä kirjoitin tänne blogiini vuodatuksen Kun hypetys alkaa tökkiä. Kirjoitin sen loppuun näin:

"Kaikki tämä on alkanut herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Haluan, että KKK on loistava romaani. Uskon, että se on. Toivon niin. Mutta luenko sen? Kiirehdinkö kirjakauppaan elokuun viimeisenä? Ahminko uutuuden, ennen kuin siitä alkaa tulla arvioita? Tosin tässä kilpajuoksussa olen jo tuomittu häviämään, arvostelut ilmestyvät julkaisupäivän lehdissä, se on varmaa.

Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon?"

Nyt on sitten ihan täällä blogissakin tunnustettava, että kelkka on käännetty ja vauhdilla. Kävi nimittäin niin, että runsas viikko kirjan ilmestymisen jälkeen minulle soitettiin paikallislehdestä ja kysyttiin, olisinko kiinnostunut lukemaan Sofi Oksasen uutuutta ja kirjoittamaan siitä nopeassa aikataulussa arvion. Mitäpä sitä muuta osaa moiseen vastata kuin kyllä. Liha on heikko, ja imartelu pehmittää kovimmankin ennakkopäätöksen. Imarrelluksi itseni nimittäin tunsin, sillä lehden kulttuuriosaston avustajiin kuuluu ainakin yksi ammattikriitikkokin. Niinpä siis kiireen vilkkaa kirjaa hakemaan ja lukemaan. Edessä oli kiireinen, työntäyteinen viikko, mutta luin kaiken käytössä olevan ajan tiiviisti. Sain jutun pakettiin tasan viikossa, eli kun lauantaina hain kirjan toimituksesta, laitoin arvion menemään seuraavana lauantaina. Sunnuntain lehdessä se sitten jo olikin. Uusi ennätys kriitikkourallani, nimittäin vielä koskaan ei ole kirja-arviota julkaistu näin nopeasti. Yleensä ne roikkuvat viikkoja odottamassa julkaisua ja joskus jäävät kokonaan ilmestymättä.

Arvatkaa, hirvittikö kirjasta kirjoittaa? Kyllä! Olin tiukasti päättänyt, etten lue siitä kirjoitettuja arvioita ennen kuin joskus tulevaisuudessa olisin sitten rauhassa kirjan lukenut. Onneksi. Luin ilmestymispäivänä vain Helsingin Sanomien arvion, joka on kauttaaltaan kiittävä. Sitten suljin silmäni. Eilen ryhtyessäni suunnittelemaan tätä tekstiä surffasin sitten oikein kunnolla ja kauhistuin, sillä mm. oman juttuni otsikko on kuin kopio Turun Sanomien arviosta! 

Kun eilen kirjoitin Google-hakuun Oksanen Kun kyyhkyset katosivat, sain 0,11 sekunnissa yli 77 000 osumaa. Jokainen itseään kunnioittava media on julkaissut kirjasta jutun tai arvion tai molempia. Lehtiarvioissa silmään pistää yleinen positiivisuus. Blogikirjoitukseni kommenteissa keskustelimme muutaman kommentoijan kanssa siitä, että kriitikot ovat luultavasti jo ärsyyntyneet etukäteisrummutuksesta. Valkoinen kirahvi sanoi näin:

"Se unohtui vielä, että edellisen jälkeen Oksasen kirja tulee olemaan kriitikoiden hampaissa. Kirjaa ei tulla käsittelemään silkkihansikkain, luulen. Kohu ja maine saa aikaan paljon myös negaatiota, joka ei ole välttämättä aina perusteltua."

Olin innokkaasti samaa mieltä. Vaan väärässä olimme. Tuon Hesarissa ilmestyneen Majanderin arvion tavoin kaikki lukemani (ja omanikin) lehtikritiikit ovat olleet positiivisia, jopa ylistäviä. 

"Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyyPuhdistuksen luomaan odotushorisonttiin"  kirjoittaa Helena Miettinen Keskisuomalaisessa. Saman toteaa moni muukin. On vaikeaa olla vertaamatta KKK:ta Puhdistukseeen, ja niin tein minäkin. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että KKK on erilainen ja monien mielestä vaikealukuisempi, enemmän keskittymistä vaativa kuin Puhdistus. 

Olin siis itsekin sitä mieltä, että KKK täytti sille asetetut kovat ennakko-odotukset. KKK on hieno romaani. Mutta ei siinä sitten lopulta mitään kovin uutta ole, jos sitä tarkastelee esimerkiksi rakenteen kannalta. Kuten jokaisessa arviossa todistetaan, tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle, saksalaismiehityksen vuosiin ja 1960-luvun Neuvosto-Viroon. Rakenne on toimiva, ja Oksanen hyödyntää hienosti sitä, että väliin jäävät tapahtumat ovat lukijan pääteltävissä. Sota ja miehitys heittävät päähenkilöt erilleen, mutta esimerkiksi Edgar ja Juudit elävät ankeassa avioliitossaan edellen 1960-luvulla. Entä minne katosi minäkertoja Roland? Sen haluaisi Edgarkin kiihkeästi saada selville. Majander ei muuten malta olla paljastamatta ratkaisua, mitä kyllä ihmettelen.

Myöskään aukkoinen, palapelimäisesti rakentuva juoni ei ole mikään uutuus, tietenkään. Vaikeapa sitä varmasti mitään ennen näkemätöntä onkaan kehittää, ja miksi pitäisi, kun jo koeteltuja menetelmiä voi kukin kirjailija hioa itselleen sopiviksi. Pikkuisen ihmettelin sitä, että epilogissa vielä piti lukijalle "paljastaa" Edgarista seikka, joka taisi olla kaikkien muiden kuin Juuditin tiedossa alusta alkaen. Myös Rosalien kohtalo oli minusta arvattavissa, vaikka luin kirjan vain kertaalleen. Tosin minuakin melkoisesti ajatteluttivat viimeisessä osassa tärkeiksi nousevat nuoret, Rein ja Evelin. Heidän roolinsa palapelissä selittyy kovin myöhään.

Lehtiarviot ovat siis olleet kauttaaltaan positiivisia. Kriitikot ovat heittäytyneet filosofisiksi kirjan äärellä, kuten Päivi Lipponen

"Jään miettimään, mitä kannattaa syyllisten hakeminen totalitarismin jälkeen. Ihmiset ovat heikkoja. Oksanen näyttää, miten järjestelmä väkivaltakoneistoineen asettaa yksilöt mahdottomiin tilanteisiin. On katsottava eteenpäin ja muutettava yhteiskuntaa, jotta ihmiset eivät joudu näiden valintojen eteen. Virolle, pienelle kansakunnalle, vapaus ja itsenäisyys oli lopulta tärkeintä.

Sofi Oksasen suurin tuomio kirjassa kohdistuu siihen, kuinka Viron kansakunnan identiteetti pyrittiin tuhoamaan ja sulattamaan se kulttuurisesti aivan keinotekoiseen neuvostoidentiteettin. Kansakunnalta haluttiin riistää ylpeys itsestään."

Vasta kun pääsin seulomaan blogiarvioita, alkoi löytyä toisenlaisiakin näkökantoja. Aika raikastavalta tuntui kaiken ylistyksen jälkeen (ja omankin pitämisen) lukea vaikkapa Ilselän Minnan turhautumisesta: 

"Ja sanoisi vain - rohkeasti nyt! -, että eihän kirjallisuuden tällaista pitäisi olla. Ei pitäisi tulla sellaista tunnetta, että minussa, lukijassako, nyt on vika, kun en pysy perässä enkä tajua asioiden yhteyksiä. Ja että sadan sivun jälkeen olen jo ihan hukassa mutta en sen vertaa kiinnostunut, että haluaisin aloittaa uudelleen alusta. Tai että 361 sivun jälkeen en ole hiukkaakaan kiintynyt keneenkään vaan vain iloinen, että loppuihan se vihdoin. Ei lukemisen pitäisi olla suorittamista eikä velvollisuuden täyttämistä, mutta Sofi Oksasen uutuuden kanssa niin vähän oli. (Ja vaikka aioin välttää vertailua, sanon näköjään silti: johtuu ylittämättömästä Puhdistuksesta, että Kun kyyhkyset katosivat ikään kuin täytyi lukea loppuun, vaikkei olisi yhtään huvittanut.)"

Tuulian kanssa jo keskustelimmekin hänen arviostaan. Kävin nimittäin hänen blogissaan melko tuoreeltaan kirjan luettuani, kun siis lopulta uskalsin arvioita lukea. 

"Jokin itse tarinassakin tökki. Aluksi pääsin siihen kyllä hyvin mukaan ja kiinnostukseni kasvoi. Pikkuhiljaa se alkoi mielestäni kuitenkin junnata paikoillaan, eivätkä tapahtumat tuntuneet etenevän. Erityisesti 1960 -luvun kuvauksen koin paikoin jopa puuduttavan tylsänä. Laskin useampaankin otteseen jäljellä olevaa sivumäärää. Vaikka loppu toikin mukanaan yllätyksiä, päällimmäinen tunne oli kuitenkin huojennus, kun kirja loppui. Tunnistan, että kirja on arvostettava ja vaikuttava teos, mutta oma lukukokemukseni oli jopa työläs edellä mainitsemani paikallaan polkemisen ja heikon historian tuntemukseni vuoksi. Lisäksi lukeminen vaati hurjan keskittymisen. Hetkeksikin jos ajatukset lähtivät vaeltelemaan muualle, tipahti kyydistä ja piti palata takaisin muutamia sivuja päästäkseen taas kärryille." 

Näin siis Tuulia Lukutuuliassa. Tuulia myös paljastaa, että omat tiedot historiasta eivät olleet riittävät. Samaten Oksasen käyttämä sanasto tuntui vaikealta. Mikä esimerkiksi on politbyroo? Vastasinkin hänelle, että minua eivät vieraat sanat haitanneet ja että historiaa opiskelleena ja opettaneenakaan eivät Viron miehityskuviot tuottaneet vaikeuksia. Myöhemmin mietin, että kyseessä lienee myös sukupolvikysymys. Politbyroot ja muut ovat kaltaiselleni liki viisikymppiselle selviä, koska olen elänyt niiden aikana! Neuvostoliiton hallintokoneisto on selkeässä muistissa, kun 80-luku tuntuu eiliseltä. Sitä vastoin minua rasittivat Oksasen viljelemät sakasankieliset termit. Puolipitkä koulusaksakaan ei paljoa lohduttanut loputtomien SS-Obersturmführerien tuoksinassa.

Opuscolossa Valkoinen kirahvi ruotii kirjan perusteellisesti ja sanoo mm. näin:

"Joku sanoi, että Sofi Oksanen ei voisi kirjoittaa Puhdistuksen jälkeen yhtä taidokasta teosta. Petosta, sanon minä. Kuten kirjailija itse kirjakaupassa totesi: Olisi kamalaa, ellei voisi 31-vuotiaana kehittyä kirjoittajana. Tämän kirjan kohdalla Oksanen totesi olevansa tyytyväinen siihen, miten kirjoittajana on huomannut kehittyneensä ja luetteli useita asioita, joissa kokee nyt olevansa taitavampi kuin ensimmäisiä kirjoja kirjoittaessaan."

Bloginäkemykset menevät siis herkullisesti ristiin!

Räväkkätyylinen Dee Missio kässärissä kirjoittaa KKK:sta hyvinkin maltillisesti. Olin pikkuisen pettynyt, sillä odotin edes jotain purevaa. Hauskaa oli lukea myös Norkun kääntäneen takkinsa! Anneli on todennut sen minkä minäkin, eli että Oksanen ei juuri huumoria viljele. Kirja on tummasävyinen, jopa synkkä. Onko Viron historia todellakin niin julma, ettei siitä kertovaan tarinaan oikein saa mitään huvittavaa, edes ironiaa? Ehkä on. Tai sitten huumori vain ei ole se keino, jolla Oksanen haluaa tarinoita kertoa. Luen parhaillaan Eugen Rugen kirjaa Vähenevän valon aikaan, joka kuvaa DDR:n vaiheita 1940-luvulta 2000-luvun alkuun, ja siinä on aika paljonkin humoristisia ja ironisia piirteitä, vaikka synkkää toisaalta onkin. Jotenkin KKK:ta olisi voinut tehdä pikkuisen ilmavammaksi. Tuskin se vitsailemalla olisi onnistunut, mutta jotenkin. 


Etukäteishype oli siis lähes musertava. On kyllä myönnettävä, että Oksanen on taitava markkinoija ja media syö hänen kädestään. Yhtään naistenlehtihaastattelua ei ole osunut minun silmääni kirjan ilmestymisen jälkeen (vinkatkaa, jos tiedätte). Muunlaista huomiota sen sijaan riittänyt: Ylen Viikon kirja -radio-ohjelmassa Oksanen keskustelee kirjastaan, Ylen Aamu-Tv:ssä Oksanen keskustelee kirjastaan, KKK on Aamun kirja jne. Paljon otsikoita on revitty kirjan myynnistä: Oksasen kirja nousi ennätysajassa elokuun myydyimmäksi, kirjasta otettiin jo toinen painos jne. Tämän parempaa mainosta tuskin voi saada. Ostohysteria tuntuu iskeneen, hienoa! Mielenkiintoista muuten, että tätä kirjaa ei pahemmin alehintaan saa, sillä edullisissa nettikaupoissakin kirjan hinta on n. 27 euroa. 


Yhteenveto: Kirjablogisti käänsi siis kelkkansa ja ilokseen piti kovasti kirjasta. Olen myös iloinen, että kirja tuli luettua, sillä on mukava seurata keskustelua sen ympärillä, kun tietää siitä jotakin. 


P.S. Tuuliakin jo blogissaan esitti kysymyksen, jota olen mietiskellyt pitemmän aikaa. Onko KKK syksyn Finlandia-ehdokkaitten joukossa? Vai peräti voittaja?

torstai 27. syyskuuta 2012

Mia Vänskä: Musta kuu



Aikoinani, noin viisitoista vuotta sitten, hurahdin yhdysvaltalaisiin kauhukirjailijoihin, lähinnä Kingiin ja Koontziin. Kun mitta sitten jossakin vaiheessa tuli täyteen, genre jäi taka-alalle. Kotimaisista kauhukirjailijoista olen sittemmin tainnut lukea vain Päivi Ala-Salmea, jonka kirjoista olen pitänyt kovasti. Vainola ja Ystävä sä naisien ovat loistavia, ensimmäisen voi lukea genren parodiana ja toinen ottaa kantaa mm. uskonnollisten yhteisöjen toimintatapoihin purevaan mutta samalla hyytävään tyyliin. Jyrki Vainosen kirjoissakin kyllä on vahva kauhulataus, ja niitäkin olen muutaman vuosien varrella lukenut.

Kotimaista kauhukirjallisuutta ei tietääkseni mitenkään erityisen runsaasti julkaista, mutta jotakin sentään. Tällä kertaa käsiini osui Mia Vänskän Musta kuu, joka on kirjoittajansa toinen romaani. Ensimmäinen, Saattaja, ilmestyi viime vuonna. Sitä en ole lukenut, mutta esittelyjä ja arvioita löytyy helposti useita. Helsingin Sanomien Erkka Mykkänen kirjoittaa Saattajasta, että se koostuu melko kliseisistä aineksista mutta silti ”kertomuksen tunnelma kehkeytyy hallitusti ja juoni etenee vailla perusteettomia suvantoja.”

Oikeastaan aivan samaa voi sanoa Mustasta kuusta. Mukana on aineksia niin suomalaisesta kuin kansainvälisestäkin mytologiasta ja perinteisten uskomusten rinnalla kuljetetaan kauhukirjallisuuden tuttua kuvastoa. Silti homma toimii loistavasti. Tunnelma tiivistyy ja uhka kasvaa sivu sivulta vääjäämättä. Tarina on veriroiskeisen väkivaltainen, mutta raakuuksia ei kuvata. Samaan tapaan kuin elokuvassa kamera käännetään pois kauheuksista Vänskä kääntää kertojan katsetta ja enemmän kauheudet tapahtuvat lukijan pään sisällä kuin kirjan sivuilla.

Tapahtumapaikkana on syrjäinen lomamökkikylä järven rannalla jossain Keski-Suomessa. Mökkeihin kokoontuu helteisen kesän elokuun alkupäivinä sekalainen seurakunta. Annukka on noin nelikymppinen perheenäiti, joka viettää poikkeuksellisesti kesälomaansa yksin. Mies ja poika ovat appivanhempien kanssa etelänmatkalla. Annukka on jo kauan tuntenut tarvetta irtautua perheestään, ja nyt tunne alkaa tuntua ylivoimaisen väkevältä ja saada kammottaviakin piirteitä. Toiseen mökkiin asettuu kohuttu julkkisbändi pitämään keikkataukoa ja kirjoittamaan uusia biisejä. Mukaan on raapaistu parikymppinen Aurora. Lisäksi yhdessä mökissä asuu viriili eläkeläispariskunta ja toisessa eronnut isä pienen tyttärensä kanssa.

Mökkialue sijaitsee kaukana kaikesta. Ainoan tien varressa on vain yksi talo, jossa asustelee eronnut keski-ikää lähenevä mies yksikseen. Bändin porukoista Erkalla on siteitä paikkaan myös lapsuudesta. Hän on isänsä kanssa viettänyt siellä pikkupoikana joka kesä viikon kalastellen. Viimeinen lomareissu kuitenkin jäi vajaaksi, kun tuossa ainoassa läheisessä talossa tapahtui outo murhenäytelmä. Perheen äiti katosi jäljettömiin, mutta isä ja pieni tytär tapettiin raa’asti vuoteisiinsa. Vain poika pelastui. Erkalla ja bändin toisella jäsenellä Jonilla on poikkeuksellisen tiivis ystävyyssuhde, eikä ole aivan selvää, kumpi on takertuvampi osapuoli.

Kirja alkaa lyhyellä välähdyksellä lopusta. Poliisi on tutkimassa mökkikylästä löytyneitä ruumiita. Osa mökkien asukkaista on kateissa, mutta alueelta on löytynyt jo viisi ruumista sekä valtavasti outoja, mustia perhosenraatoja.

Tätä ennakointiratkaisua ja sen tarpeellisuutta mietin. Sehän on varsin yleinen kirjallinen kikka, jolla rikotaan muuten varsin suoraviivaisesti etenevän tarinan kronologiaa. Minusta se ei olisi Mustassa kuussa ollut lainkaan tarpeen, sillä lukija alkaa hyvin nopeasti aavistaa muutenkin, että kaikki ei todellakaan tule päättymään hyvin.

Mökkikylä on siis erillään asutuksesta. Sen läheisyydessä sijaitsee metsäaukiolla nähtävyys, vanha metsään pystytetty risti sekä pakanallinen uhrikivi. Tarina kertoo, että paikalla on 1600-luvulla sijainnut kauniin punatukkaisen lesken talo. Kyläläiset kuitenkin polttivat noitana pitämänsä naisen talon ja surmasivat tämän.

Mökkikylässä alkaa pian tapahtua kummia. Vähenevä Kuu vaikuttaa merkillisesti ihmisiin, samoin Annukka hehkuvanpunaisine hiuksineen. Sukupuoliset vietit alkavat jyllätä hillittömästi. Aika ja sää tekevät outoja temppuja, ja kun vaikeudet todella alkavat, ei tie enää viekään kylään. Vanhat oudot tapahtumat alkavat kietoutua nykyisiin.

Suomikummassa metsä nähdään yleensä kohtuna ja turvapaikkana, mutta Vänskän kirjan metsä muistuttaa Robert Holdstockin kirjan Alkumetsä metsää ja on siis selkeästi kauhukirjallisuuden pelottava metsä. Se on jollain tapaa uhkaava ja kätkee sisäänsä jotain kammottavaa. Vänskän kirjassa metsän tuoksu voimistuu samalla, kun tapahtumat alkavat kiihtyä.

Pidin Vänskän tavasta luoda piinaava tunnelma. Mukaan ujutettu mytologinen aines on myös kiehtovaa. Piti oikein itsekin tarkistaa, millainen Lilith-myytti taas olikaan, ja kapeet ja kuumet olivat ihan uutta tietoa.

Kirja on sopivan mittainen, rahtusen alle kolmesataa sivua. Lopussa on vielä mukava juonikiepsaus, joka saa lukijan niskahiukset pöyhistymään, mutta myös epäuskoinen naurahdus nousee huulille. Kannet ovat hienot! Ne on suunnitellut J. Karjalainen.

Mia Vänskä: Musta kuu
Atena 2012. 295 sivua.

Saattaja blogeissa: Jenni pelkäsi joutuvansa ammutuksi, koska ei pitänyt kirjasta. Marjis taas joutui kirjan luettuaan laittamaan valot öisillä vessareissuillaan. Anun tunnelmat olivat hieman kahtalaiset, samoin Lauran. Anu kritisoi joitakin sanavalintoja, kuten könytä-verbin tiheää käyttöä. Siitä tuli mieleeni, että nyrpistelin itse nenääni, kun Mustassa kuussa kolmen sivun mittaan Erkka kolmesti "kietoi käsivartensa" Annukan ympäri. Merkillinen köynnösmies! Morrekin taisi olla Saattajaan pikkuisen pettynyt, koska kirjaa oli harhaanjohtavasti markkinoitu Stephen Kingin suomalaisvastineena. Aika paljon luvattu, eikä Vänskä niitä saappaita täytä, mutta tuskin koettaakaan.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta




Kun ryhdyn kirjoittamaan tätä tekstiä, on minulla netissä auki kuusi sivua, joissa on kirjoitus Riikka Pulkkisen toisesta romaanista Totta. Siinä on vasta pieni murto-osa niistä kirjoituksista ja keskusteluista, joita tämän kirjan ympärille on nettiin kirjoitettu. Yleensä lähden kirjoittamaan omaa tekstiäni puhtaammalta pöydältä ja tietoisesti vältän lukemasta arvioita niistä kirjoista, jotka ovat lukulistallani. Tämä on ollut jo pitkään, samoin Pulkkisen esikoisteos Raja, joka edelleen odottaa tuolla hyllyssä. Viime joulukuussa osallistuin Morren KKK-haasteeseen ja listasin siihen juuri nämä Pulkkisen kirjat. Riikka Pulkkinen on omanlaisensa ilmiö suomalaisessa kirjallisuuskentässä, joten olen halunnut siksikin lukea hänen teoksiaan, että tietäisin, mistä oikein puhutaan. Nyt Pulkkiselta on juuri ilmestynyt kolmas romaani, Vieras. Puhuttava ja kuvauksellinen kirjailija on jälleen esillä eri medioissa. Viimeksi eilen kirjailija antoi lausunnon MTV3:lle siitä, että häntä on turha verrata Sofi Oksaseen. Oksasen kirjan Pulkkinen lupaa kuitenkin lukea.

Lukemistani kirjoituksista voi lukea monenlaisia mielipiteitä Totta-kirjasta. Sehän on hyvä merkki, kun kirja herättää voimakkaita mielipiteitä, kenties siis myös tunteita. Helsingin Sanomien Raisa Mattila suorastaan haltioituneena ylistää teosta: Riikka Pulkkisen (s. 1980) toisen teoksen suunniteltu julkaisuajankohta venyi vuodella. Kyllä kannatti. Totta ei voisi olla valmiimpi.

Vastakkaista mieltäkin ollaan. Mari A. kirjoittaa: Ehkä, jos Totta olisi valmistunut paria-kolmea vuotta aiemmin, olisi siitä jäänyt pois sellainen loppuun asti hiottu vaikutelma, joka minua häiritsti kirjassa: jokainen sana oli niin tarkoin valittu, että niistä meni jo maku. Säröjä, joita Rajassa oli, ei tässä kirjassa ollut.

Minä en siis voi tähän ottaa kantaa, koska Totta on toistaiseksi ainoa Pulkkisen kirjoista lukemani.

Kirjan juoni on helppo tiivistää vaikkapa sinne kansiliepeeseen, kuten Salla toteaa. Tässä sama tekstin kustantajan sivuilta kopsattuna:

Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen puolison ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn. Äidin olemassaolon haurastuessa katoaa Eleonooran lapsuudenmuistoilta kiinnekohta.

Tyttärentytär Anna unohtaa itsensä helposti ohikulkijoiden kohtaloihin. Maailma on hänelle kertomuksia täynnä. Sattumalta Anna saa tietää Eevasta, josta isovanhemmat ovat vaienneet vuosikausia.

Eevan unohdettu tarina avautuu kerros kerrokselta. Perheessä lastenhoitajana toimineen nuoren naisen ääni vie 60-luvun alkuun, aikaan, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.

Ei tarvita kummoistakaan kirjallisuushistorian tuntemusta, kun vertailukohdaksi löytyy todellinen säätyläisromaanien äiti, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Yhtymäkohtia pintatasolla on useitakin. Helsinkiläisen porvarisperheen ulospäin moitteeton elämä kätkee sisäänsä luvatonta intohimoa, isännällä on suhde palvelustyttöön. Ollaan kesähuvilalla ja tytön opiskelija-asunnolla. Pintatasolle yhtenevyys jääkin, enkä pidä sitä pahana. Kirjallisia viittauksia kirjoissa toki saa olla. Toisaalta mieleen jäi askartelemaan kysymys, miksi tämä tietty samuus osoitetaan, vaikka se sitten hylätään? Eivätkö rahkeet sittenkään riittäneet? Hämäläisen mestariluokkaan on matkaa, mutta eipä Säädyllinen murhenäytelmä ollutkaan Hämäläisen toinen romaani. Hymyilevä eläkeläinen blogissaan toteaa: Totta-romaani jää selvästi toiseksi Helvi Hämäläisen aikoinaan myös suurta huomiota herättäneelle sivistyneistön kuvaukselle Säädyllinen murhenäytelmä. Hämäläisen teoksessa on ytyä, joka huumorin ohella Riikka Pulkkiselta puuttuu.

Minäkin kiinnitin huomiota tuohon huumorittomuuteen. Kaikki kirjan henkilöt tuntuvat suhtautuvan itseensä ja elämään kuin totiseen torvensoittoon. Ainoa, joka hieman koettaa pidättyvän sivistyneesti vitsailla, on kuolemaa tekevä Elsa. Kuolema on mukana alusta asti, mutta siistinä ja kauniina. Syöpää sairastava Elsa haluaa olla terminaalivaiheen kotona. Järjestetään piknikkejä, uidaan ja tanssitaan kesähuvilalla, grillataan. Ihan hienoa, ja kai se näin joillakin onnekkailla meneekin. Valitettavasti lähinnä muunlaisia olen joutunut seuraamaan. Mutta sitä säröä, jotain groteskia vastapainoksi sileälle akateemis-porvarilliselle elolle olisin kaivannut minäkin. Salla sanookin osuvasti: Totta on kovin siloiteltu, kiillotettu ja säädyllinen kirja. Kyllä minäkin ihailen kauneutta ja estetiikkaa, mutta mielestäni kauneus tulee parhaiten esille kontrastin kautta, mukana täytyy olla elämän julmia puolia. 

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja on myönnettävä, että paperikirjana tämä olisi minulta todennäköisesti jäänyt kesken. Muutkin ovat sanoneet, että kirja käynnistyy hitaasti, luvattoman hitaasti minun mielestäni. Viisikymmentä vuotta sitten tapahtunut romanssi isoisän ja kotiapulaisen välillä ei oikein tarjoa sellaista toimintaa, joka herättäisi mielenkiinnon. Vaiettu salaisuus perheessä on myös melkoinen klisee. Mutta loppupuolella Pulkkinen saa kertomukseen paremmin vauhtia, dramatiikkaakin, vaikka jatkuvalla ennakoinnilla siltä saadaan terä katkeamaan. Juonenkäänteet eivät tietenkään tällaisessa ihmissuhteiden analysointiin keskittyvässä kirjassa olekaan pääasia, mutta jotenkin pitää lukijan huomio vangita.

Totta ärsytti minua, myönnetään. Jos kirja ei herätä mitään tuntemuksia, on sitä turha lukea. Ärsytys on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin mitäänsanomattomuus. Minua ei napannut nakkipaperi, mutta kylläkin henkilöiden itsestään selvä akateemisuus. Elsa on arvostettu emeritapsykologi, takanaan kansainvälinen ura. Martti on arvostettu ja kuuluisa taiteilija. Eleonoora on lääkäri, Anna tekee graduaan. Säröä ei saada edes Eevasta, joka valmistuu ranskan kielen maisteriksi. Valitettavaa lannanhajua hänessä kyllä on kotitaustansa takia. Pariisissa maleksitaan useampaan otteeseen. Maaria Pääjärvi tiivistää Parnassossa: Pulkkisen perusihminen on sivistynyt, maltillinen ja nostalgisoivasti menneisyyteen suhtautuva nainen. Otollisin lukijakin löytynee näiden tuntomerkkien avulla. Tunnistan itsestäni Pääjärven määrittelemät ominaisuudet, mutta en silti kokenut Totta-romaania omakseni.

Pulkkisen käyttämää kieltä on kehuttu vuolaasti. Minua se ei oikein saa vakuuttumaan.
Se alkaa tässä: hämmästyneet männyt kohoavat, taivas on kalpea, kuu kipuaa ujona taivaan poikki, ja minä ajattelen, kyllä minä annan sen tulla jos se on tullakseen. Mitä männyt hämmästyivät? Ei oikein aukene. Mutta vika lienee minun proosallisen arkisessa luonteessani, ei niinkään Pulkkisen runollisessa kielenkäytössä.

Viimeinen marmatus vielä romaanin nimestä. Totta on mahdottoman hankalakäyttöinen, kuten tästäkin tekstistäni huomaa. Miten taivuttaa jo valmiiksi partitiivimuotoista nimeä? Jos täytyy kirjan nimi tiivistää yhteen sanaan, käytettäköön nominatiivimuotoista nominia, kiitos. J

Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille, kirjoittaa Hymyilevä eläkeläinen purevasti. Ainakin tämä on naisten kirja, sillä en oikein taaskaan jaksa kuvitella miestä, joka jaksaisi tätä tunteitten vatkaamista kovinkaan pitkään. Raja on siis vielä hyllyssä, ja senkin kenties jossain vaiheessa luen. Vieraasta on kuulunut huhua, että se on reippaasti erilaista Pulkkista, joten ehkä oli hyväkin aloittaa tästä, keskeltä.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010. Äänikirjassa 9 cd:tä, lukija Elsa Saisio

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kerronnallistamisesta ja kirjailijan julkisuuskuvasta


Eilinen naistenlehden kirjallisuusnumerosta (Olivia 10/2012) tekemäni katsaus jäi yöksikin päähäni pyörimään, joten pitää vielä palata aiheeseen. Kiitän tässä samalla kaikkia kommentin jättäneitä ja vastaan teille ikään kuin yhteisesti.

Ensinnäkin taisin antaa aika ironisen, jopa ilkeän vaikutelman. Osin ihan tarkoituksellakin, mutta en tarkoita sillä, että asettuisin jotenkin suomalaisen aikakauslehtijournalismin tai naistenlehtien lukijoiden yläpuolelle. Lehdet ovat Suomessa pääosin laadukkaita ja toimituksissa työskennellään ankarasti yhä parempien (ja toki myyvempien) lehtien tekemiseksi. Mikäpä olisi myöskään viattomampi tapa irtautua hetkeksi arjesta kuin istahtaa sohvalle kahvikupillisen tai viinilasillisen ja kauniin lehden kanssa? Suon sen mielihyvin kaikille, jotka sellaisesta pitävät. Minulle se vain ei ole se juttu, enkä oikein ole näiden lehtien lukijakuntaa, koska kiinnostuksen kohteeni nyt vain sattuvat olemaan jotain muita asioita kuin kauniit vaatteet tai uudet kosmetiikkatuotteet. Moni minut tunteva varmaan aiheesta ajattelee, että ei olisi pahaksi, vaikka näistä hieman välillä kiinnostuisinkin.

Hienoa myös, että lehdessä on ajateltu kirjallisuus sellaiseksi aiheeksi, josta kannattaa tehdä oma teemanumeronsa. Vaikka käsittelytapa ei juuri minua täysin tyydyttänytkään, saivat kirjat ja lukeminen toki paljon tilaa ja näkyvyyttä. Vertailun vuoksi kahlasin läpi myös samaan kauppaan saamani Evitan, josta en huomannut yhtään kirja- tai kirjailija-aiheista juttua.

Palaan vielä SSS:ssa torstaina 20.9.2012 ilmestyneeseen Riikka Pulkkisen haastatteluun ja sen kainalojuttuun Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen (jutun on kirjoittanut STT:n Hanna Nissinen, joten se lienee ilmestynyt muissakin paikallislehdissä). Siinä Pulkkinen sanoo ahdistuvansa lehtijutuissa siitä, että hänet ”kertomuksellistetaan”. Mutta eikö tästä perimmältään ole kysymys kaikessa kirjoittamiseen liittyvässä? Ihmisen tapaan hahmottaa maailmaa liittyy käsittääkseni perustavanlaatuisesti narratiivisuus, kertomuksellistaminen. Se on keskeinen ymmärtämisen ja oppimisen tapa. Ikiaikaisesti ihminen on kertonut tarinoita. Mitä muuta ovat esimerkiksi Raamatun tekstit kuin kertomuksia (tämä ei nyt ole kannanotto kertomusten totuudellisuuteen)? Miksi sitten kirjailija, joka hankkii elantonsa kirjoittamalla tarinoita, ahdistuu siitä, että muuttuu itse osaksi kertomusta? Kirjailijoiden kertomukset siitä, miten heistä tuli kirjailijoita tai miten heidän kirjansa ovat syntyneet, ovat monista lukijoista hyvinkin kiinnostavia. Millainen olisi lehtijuttu ihmisestä, jos sitä ei olisi lainkaan kertomuksellistettu? Jo valitessaan haastattelukysymyksiä toimittaja on mielessään rakentanut kertomusta, tarinaa, jonka hän haluaa haastateltavastaan lukijoille kertoa. Näin ainakin minä ajattelen.

Riku Korhonen on omalta osaltaan taitavasti selättänyt tämän ongelman tarjoamalla itse itsestään kirjoittamiaan juttuja lehtiin. Hyöty on kahtalainen. Ensinnäkin taloudellinen. Haastattelupalkkiothan ovat käsittääkseni Suomessa yleensä olemattomat. Katsotaan, että jutun ilmestymisestä jo sinänsä on hyötyä haastateltavalle, kuten kirjailijalle silloin, kun uusi kirja on juuri tullut markkinoille ja tarvitsee kaiken mahdollisen medianäkyvyyden. Kirjoituspalkkioita sen sijaan edelleen ainakin isommat lehdet maksavat. Jos siis itsestä on juttu lehdessä, on varmasti ihan mukavaa, jos siitä saa vähän rahaakin. Toiseksi Korhonen pääsee itse kerronnallistamaan itsensä eli valitsemaan, mitä itsestään haluaa kertoa. Tietysti haastateltava voi tehdä samoin esimerkiksi kieltäytymällä vastaamasta tiettyihin kysymyksiin, mutta siitä voi toimittaja aina tehdä omat johtopäätöksensä. Lisäksi haastattelumateriaali käy aina toimittajan pään kautta ennen paperille siirtymistä, joten siihen tulee näkökulmia ja merkityksiä, joita haastateltava ei ole kenties tarkoittanut tai ymmärtänyt viestivänsä.

Mistä me sitä paitsi tiedämme, onko oikeastaan mikään Korhosen tarinoista totta? Mikä estää kirjoittamasta lehteen fiktiota turkulaisesta kirjailija Korhosesta ja tämän helsinkiläisestä näyttelijä-kirjailijavaimosta Anna-Leenasta? Tai Korhosen suhteesta väkijuomiin? Sama tietysti koskee haastatteluja. Mistä me tiedämme, mitä palturia Pulkkinen päästelee toimittajalle, joka kirjoittaa saamistaan vastauksista kertomusta kirjailija Riikka Pulkkisesta?

Vielä lainaus Olivian kirjallisuusnumerossa ilmestyneestä kirjailija Venla Hiidensalon jutusta En voi vaikuttaa siihen, miten muu minut näkevät:

”Ironisoin kirjassani selviytymistarinoita, mutta olenko huomaamattani kirjoittanut itseni keskelle sellaista? Mediahuorassa päähenkilö jakautuu tavallaan kahtia: toinen osa häntä irtautuu virtuaalihenkilöksi, joka alkaa elää julkisuudessa omaa elämäänsä. Olen nyt itsekin uudessa roolissani julkisuudesta riippuvainen. Pohdin, mihin raja pitäisi vetää. Tiedän, että mikäli haluan olla kiinnostava kirjoittajana, minun on kerrottava jotakin itsestäni. Päätän, etten puhu asioista, joiden kautta raottaisin läheisteni yksityisyyttä. Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa.”

Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa. Niinpä. Laittamattomasti sanottu. Se meidän kaikkien, niin lukijoiden kuin julkisissa ammateissa toimivienkin kannattaisi muistaa. Toisaalta välillä kaipaan sitäkin, että voisin lukea vain kirjan kirjana. Mitä väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut?

lauantai 22. syyskuuta 2012

Naistenlehden kirjallisuusnumero


Blogiani seurailleet muistanevat, etten ole mikään naistenlehtien suuri harrastaja. Aina välillä tulee kuitenkin sorruttua. Niin kävi tänäänkin, kun aamuisella surffillani törmäsin mainosluontoiseen blogikirjoitukseen, jossa kerrottiin Olivian uusimman numeron olevan kirjallisuusnumero. Tutkailin lehden sivuilta jo etukäteen, mitä kirjallisuuteen liittyvää olisi luvassa ja keitä kirjailijoita mahdollisesti olisi mukana. Listalta löytyivät ainakin Riikka Pulkkinen (ylläri!), Monika Fagerholm, Riina Katajavuori, Riku Korhonen (ylläri) ja Venla Hiidensalo. Lisäksi luvataan, että lehdessä esitellään myös kolmekymmentä kirjaa, ”joihin rakastut”. Marketissa sitten nappasin lehden mukaani, vaikka sen kanssa pakkomyytiin myös toinen naistenlehti, Evita. (Ärsyttävää!)

Olivia on melkoisen tuhti paketti, sillä lehdessä on 162 sivua. Kannesta selviää, että lehti ilmestyy kerran kuukaudessa, joten sekin selittänee kokoa. Kaikki luvatut kirjallisuusjutut toki sisältä löytyvät, vaikka näin intohimoisena kirjaihmisenä hieman hymähtelinkin, erityisesti niille kolmellekymmenelle kirjalle, jotka ”esitellään”: lehden juttujen marginaaleihin on ripoteltu yhden tai korkeintaan kahden virkkeen mittaisia ”luonnehdintoja” sellaisista kirjoista kuin Anneli Kannon Veriruusut, Anne Tylerin Oikukas planeetta ja Margaret Atwoodin Orjattaresi. ”Poikkeuksellinen romaani, jonka rikas kieli luo maailman vailla sovinnaisuuksia.” Arvaatkos, mikä sellainen kirja on? J

Kirjailijat esittelevät vaatteitaan, kuten Riina Katajavuori, tai parisuhdejärjestelyjään, kuten Riku Korhonen. Monika Fagerholmilta kysytään viisi kysymystä lapsettomuudesta. Kukaan näistä kolmesta ei puhu sanaakaan kirjoittamisesta tai kirjoistaan. Tekeekö heidän mukana olonsa lehdestä kirjallisuusnumeron? Olisiko ruokanumerossa haastattelu tv-kokin lapsettomuudesta? Kenties. Taitaa kirjallisuus kuitenkin olla liian tylsä aihe, jotta siitä voisi kirjoittaa lehteen viisi isoa juttua.

Riku Korhonen on muutenkin päässyt syksyn aikana ”avautumaan” asioistaan. Viimeisimmässä Imagessa ( 8/2012) nimittäin on laaja artikkeli, jossa kirjailija tilittää suhteestaan alkoholiin. Korhonen on kirjoittanut kummankin jutun itse. Olivian jutun luin kokonaan, Imagen juttua en jaksanut. Kirjailijapariskunnan asumisjärjestelyt kiinnostavat kuitenkin enemmän kuin kapakkatilitykset.



Riikka Pulkkiseltakin on juuri ilmestynyt uusi romaani, joten tämä naistenlehtien suosikkikirjailija, kuten häntä jossakin tituleerattiin, on jälleen lehtien palstoilla. Jo viikolla oli paikallislehdessä (SSS 20.9.2012) kulttuurisivun pääjuttuna Pulkkinen ja Pulkkisen uusi romaani, vaikkakaan ei arviota kirjasta vaan kirjailijan haastattelu. Kainalojutun otsikko: Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen. Oliviassa tätä ahdistusta lisätään kolmen aukeaman verran. Kuvituksena on kaksi kokosivun kasvokuvaa sekä joukko muita, pienempiä poseerauksia. Tiedot vaatteista löytyvät lehden lopusta. Jutun stailaajakin esitellään sivulla 18. Muotitoimittaja Sakke Hytönen kehuu kirjailijaa: ” Riikka suhtautui mahtavan avoimesti tyyliehdotuksiin, mutta sanoi myös, jos jokin ei tuntunut omalta. Se teki työstäni helpompaa.”


En kyllä ihmettele, että kirjailijat(kaan) eivät kauheasti nauti näistä haastatteluista. Miten itse kestäisin, jos lukisin lehdestä itsestäni ja olisin sanonut jotain yhtä kuolematonta: ”Taiteilijaelämä on ihanaa, mutta jos joisin kaikki päivät kuohuviiniä, en pystyisi tekemään työtä, joka tekee minusta taiteilijan.” Siksi Riikka tekee päivittäin pieniä järkivalintoja. Hän kieltäytyy kahvittelukutsuista, pukeutuu mekon sijasta sohvallamakaamisverkkareihin, jättää juhlat väliin ja lähtee Kuhmoon mökille kirjoittamaan. Hmm. Pitäisikö antaa haastattelu äidinkielen opettajan työstä? ”Teen joka päivä pienen järkivalinnan ja lähden töihin. En jää sohvalle makaamaan ja romaania lukemaan.” Pitäisiköhän Pulkkisenkin vaatia, ettei hänestä tehdäkään haastattelua vaan että hän itse kirjoittaisi artikkelin lehteen kirjailijuudesta, kirjoittamisesta, uusimmasta romaanistaan tai jostakin muusta aiheesta, joka liittyy häneen ja hänen työhönsä? Venla Hiidensalon juttu nimittäin vaikuttaa paljon paremmalta kirjallisuusnumeron aineistolta kuin Pulkkisen haastattelu. Hiidensalo on kirjoittanut jutun itsestään ja esikoiskirjan julkaisemisesta. Teksti on hyvä ja aihe kiinnostava. Kirjailija ja kirja tarvitsevat julkisuutta, mutta se ei aina ole kovin miellyttävää. Hiidensalon jutussa muuten vilahtavat blogitkin pariin otteeseen. Loukkaavalta varmasti tuntuu, kun kirjasta kirjoitetaan blogissa, vaikka sitä ei ole luettukaan, ja samalla sivalletaan myös kirjailijan tekemisiä.

Sivulla 28 on toimittaja Ninni Lehtniemen pienoiskolumni, jossa hän toteaa, että perinteiset tyttökirjat, kuten Annat ja Runotytöt ovat syypäitä epätasa-arvoon. Kirjojen sankarittaret kun inhoavat matikkaa ja luopuvat omista uristaan heti avioiduttuaan tai viimeistään tultuaan äideiksi. Eikös tästä aiheesta ole kirjoitettu muuallakin? Muistanko väärin, että peräti jokin tutkimus olisi aiheesta tehty?

On lehdessä ihan kokonainen sivu varattu kirjallisuuskritiikille. Mari Paalosalo-Jussinmäki arvioi Oksasen uutuuden puolen sivun jutussa ja sen lisäksi sivulla on hänen esittelynsä Ala-Harjan Maihinnoususta, Taina Latvalan Välimatkasta ja Pekka Hiltusen Sysipimeästä.


”Poikkeuksellinen romaani, jonka rikas kieli luo maailman vailla sovinnaisuuksia.” Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja




Islantilaisen sarjakuvapiirtäjän Hugleikur Dagsonin pilapiirroskokoelma Huumorin musta kirja – 666 valittua on lojunut kirjoituspöytäni kulmalla ”lähiaikoina luettavien” -pinossa heinäkuusta asti. Pari työkavereitten kanssa käytyä keskustelua nostivat kirjan esiin pinon pohjalta. Aikaisemmin olen jo todennut, että Hugleikurin huumori on jollain tavalla pelottavaa. Kun huomaa nauravansa jopa ääneen mitä kauheimmille asioille, todellisille tabuille, kuten insestille tai perhesurmille, joutuu pohtimaan aika perimmäisiä kysymyksiä itsestään. Olenko kaikesta hankkimastani sivistyksen pintakiillosta huolimatta kuitenkin aivan pervo?! Lohtua näihin tutkiskeluihin toi tieto siitä, että järkevinä, kunnon tolkun ihmisinä pitämäni kollegat, ja vielä naiset, tunnustivat pitävänsä myös Hugleikurista.


Ensimmäinen keskustelu käytiin, kun olimme työkavereitten kanssa käymässä pääkaupungissa Ateneumissa. Korkeakulttuuriretkeä monet täydensivät piipahduksella Akateemisessa kirjakaupassa. Kollegani oli ostanut kassillisen kirjoja ja kertoi naureskelleensa ja kauhistelleensa jonkin kummallisen pilapiirroskirjan jutuille. Muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen oli selvää, että Hugleikurista oli kyse.


Toinen riemastuttava keskustelu käytiin lähimpien kollegoiden kanssa torstaina ruokapöydän ääressä. Molemmat minua nuoremmat naiskollegat kertoivat pitävänsä kovasti Hugleikurista, vaikka todellakin monet vitsit pureutuvat perimmäisiin ja perinteisesti huumorin ulottumattomissa pidettyihin aiheisiin. Pohdimme, mitä voi jääkaappinsa ovessa pitää, kun kylässä käy lukutaidon juuri omaksuneita lapsia. Miksi Elämäsi viimeinen kalenteri on ripustettu työpaikalle tilaan, jossa käy vain aikuisia?


Huumorin musta kirja – 666 valittua pitää alaotsikon mukaisesti sisällään parhaat palat Hugleikur Dagssonin aiemmista pilapiirrosalbumeista Saako tälle edes nauraa?, Onko tämä muka hauskaa?, Tässä ei ole mitään vitsiä!, Naura, pervo, naura! ja Nyt on vitsit vähissä. Piirroksia ei ole mitenkään ryhmitelty aihepiireittäin tai käsittääkseni muullakaan perusteella. Kirjan hankinnalle ei liene perusteita, jos hyllyssä jo nököttävät aiemmin ilmestyneet kokoelmat, sillä uusia piirroksia ei ole mukana. Mutta jos ei ole aiempiin tutustunut, tästä saa nopeasti ja yksien kansien välistä läpileikkauksen Hugleikurin tuotannosta ja sen karmaisevista aihepiireistä. Tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu, sillä kovat kannet jäljittelevät nahkaa ja selkämykseen on sidottu myös aistikas lukunauha. Sisällä sitten roiskuvatkin estoitta kaikki ihmisruumiin eritteet.


Hugelikur Dagsson: Huumorin musta kirja – 666 valittua
Atena 2012. Englannin kielestä suomentanut Ville Lähteenmäki.

P.S. Valitsin tähän juttuuni kuvia, jotka ovat ehdottomasti kilteimmästä päästä, mutta jotka naurattivat aihepiirinsä johdosta minua erityisesti.


torstai 13. syyskuuta 2012

Donna Leon: Uskon asia




Uskon asia on Donna Leonin yhdeksästoista suomennettu Guido Brunetti -dekkari. Olen lukenut ne kaikki. Brunettin perhe ja Questuran työntekijät ovat vanhoja mukavia ystäviä, joiden parissa on miellyttävää viettää leppoisasti muutama arki-ilta tai viikonloppu. Samalla voi palata rapistuvaan mutta viekoittelevaan Venetsiaan, jonka kaduilla turistit tungeksivat ja jonka kanaalit helteellä epäilyttävästi haiskahtavat.

Uskon asian takakannessa on Daily Mailista lainaus, jonka mukaan ”Leon vakuuttaa huolella rakennetuilla juonillaan ja uskottavilla henkilöhahmoillaan.” Uskottavat henkilöhahmot kyllä allekirjoitan, mutta huolella rakennetut juonet eivät ole minusta näiden dekkareitten ominaisuus. Toki pitkään sarjaan on mahtunut monenlaista, mutta ainakin tämä uusin on lähinnä löysä juonensa osalta. Kunhan nyt jotakin rikolliselta haiskahtavaa tutkitaan, että saadaan irvistellä italialaiselle elämänmenolle.

Teoksessa on kaksi irrallista juonikiemuraa, jotka eivät kohtaa toisiaan. Tarina alkaa laiskahkoissa tunnelmissa. On erittäin helteinen elokuu, italialaisten lomakuukausi, jonka aikana kaikki toiminta tuntuu pysähtyvän kahdeksi viikoksi. Venetsian poliisilaitoksella ilmastointi on vain päällikön huoneessa. Brunetti haaveilee lomasta vuoristossa, jossa olisi puettava illalla villapaita ja sytytettävä takkaan tuli. Brunettin lähin apulainen Vianello on huolissaan tädistään, joka kantaa perheensä rahoja huonomaineiselle ennustaja-parantajalle. Koska kyseessä ei ole rikos, on asian tutkiminen tai tädin käyntien estäminen vaikeaa. Brunetti päättää kuitenkin puolivirallisesti auttaa alaistaan ahdingossa. Tätiä seurataan ja ennustajan tietoja pengotaan laiskahkosti, mitä nyt helteeltä jaksetaan.

Toinen juonihaara käynnistyy, kun kaupungin virkamies tuo Brunettille nivaskan asiakirjoja, joiden mukaan oikeuden päävahtimestari ja yksi tuomareista ovat järjestäneet tietyille oikeusjutuille lykkäystä jutun toisen osapuolen eduksi. Kun kyseinen vahtimestari sitten löytyy talonsa sisäpihalta pää murskaksi lyötynä, alkavat murhatutkimukset.

Kovin ankarasti eivät poliisit kuitenkaan joudu ahertamaan, vaan baareissa notkutaan lounailla ja muilla virvokkeilla. Brunetti haikailee myös lomailevan perheensä perään, ja koska Paola on poissa, eivät ilta-ateriatkaan ole kovin kummoisia. Mukavassa kirjanystävän mieltä lämmittävässä kohtauksessa kuvataan, miten Brunettin perhe valmistautuu lomaan. Pakkaaminen aloitetaan pinoamalla mukaan otettavia kirjoja. Pinoa muokkaillaan parikin päivää, ennen kuin se on tyydyttävässä kunnossa. Paola ottaa mukaansa tietysti englantilaisia klassikoita, Brunetti historiaa.

Tottumus säätelee tutkitustikin lukuvalintoja. Jos on lukenut kahdeksantoista Guido Brunettia ja viihtynyt välillä loistavasti, välillä kohtalaisesti, on vaikea jättää tätä yhdeksättätoistakaan väliin. Eikä se ole pettymys vaan päinvastoin täyttää suurimman osan odotuksista, kuten sen, että rikolliset pääsevät jälleen kerran livahtamaan oikeuden julmalta kouralta. Italialainen yhteiskunta nyt vain toimii toisin kuin pohjoismainen.

Donna Leon: Uskon asia (A Question oh Belief)
Suom. Kristiina Rikman. Otava 2012. 283 s.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa



Vaikeuksien kautta voittoon, voisi tämän kirjan kohdalla tosiaankin todeta, ainakin, mitä sen hankintaan tulee. Olen aiheesta jo pariin otteeseen avautunutkin kirjablogini Facebook-sivulla. Kyseessä on siis nettiystäväni, Kirjavan kammarin emännän Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa, jonka halusin ostaa itselleni omaksi. Vaikka kirjahyllyni tursuaa kirjoja, on edelleen olemassa joukko teoksia, jotka nyt vain on hankittava omaksi. Jos joku tuttava, ystävä tai sukulainen julkaisee kirjan, niin onhan se ostettava omaksi jo ihan solidaarisuudenkin vuoksi, kirjastokorvaus kun on Suomessa häpeällisen alhaisella tasolla. Kärjistäen voi kai sanoa, että lainaamalla kirjan kirjastosta tukee kirjailijaa kahdella sentillä, ostamalla sentään vähintään satakertaisesti sen verran.

Päätin siis jo ennen tämän kirjan ilmestymistä, että ostan sen omaksi. Kun Karoliina sitten kertoi omassa blogissaan ja Facebookissa, että kirjan voi käydä kirjakaupoista ostamassa, lähdinkin liikkeelle. Turun keskustan kirjakaupoista toisesta vedin vesiperän ja toisessa, josta kirjan lopulta löytyi (yksi kappale), pyydettiin siitä mielestäni melko kohtuutonta hintaa, lähes 40 euroa. Päätin alistua ja tehdä ostokseni nettikirjakaupasta, jonka kanssa olen sujuvasti jo vuosia asioinut. Kotiin tultuani laitoin kirjan heti valvontaan. Valvontaa kesti yli viikon, vaikka kirja siis oli ollut jo toista viikkoa kaupoissa. Lopulta, kun Karoliinan anoppi oli ko. kirjakauppaan soittanut, sain ilmoituksen, että kirja on ostettavissa. Tein tilauksen välittömästi, mutta vielä kului toinen viikko, ennen kuin sain ilmoituksen kirjan toimittamisesta. Mutta sitten, lopulta, tämän viikon maanantaina tuli tekstiviesti, joka ilmoitti kirjan saapuneen postiimme. Kipaisin sen sieltä hakemassa. Kirjan luin lähes yhteen menoon yhdessä päivässä eilen.

Aika mennyt palaa on romaani, jota tuskin olisin koskaan lukenut, jos en ”tuntisi” sen kirjoittajaa. Ensinnäkin sen ilmestyminen on herättänyt lähes olematonta huomiota kirjablogimaailman sisäpiirin ulkopuolella. Olen blogit löydettyäni löytänyt monia muitakin hienoja suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet monet jo useitakin hienoja teoksia ilman, että kaltaiseni lukutoukkakaan on niistä kuullut saati niitä lukenut. Suomessa kirjojen markkinointi on tietysti rajallista, ja tuntuu, että vain myyntimenestyksiksi jo etukäteen tiedettyjä kirjoja mainostetaan. Toiseksi tämä kirja on genreltään ja aiheeltaan minulle etäinen, joten vaikka se olisi kirjastossa käteen osunutkin, tuskin olisin sitä luettavakseni valinnut.

Lukukokemukseen vaikutti aika paljonkin se, minkälainen kuva minulle on kirjoittajasta Karoliina Timosesta netin kautta syntynyt, mitä ”tiedän” hänestä entuudestaan. Kirjailijan kirjoittamistapa oli jo tuttu, koska olen toista vuotta ahkerasti seurannut hänen blogiaan. Oli mielenkiintoista tarkkailla kirjan kieltä tässä valossa. Toisaalta tämä ”tuttavuus” myös häiritsi, sillä jouduin aika usein muistuttamaan itseäni lukiessani, että kirjan minäkertoja Klarissa ei ole Karoliina.

Kirjassa kerrotaan kahden naisen tarinaa eri aikakausilta, ja lopussa tarinat kohtaavat varsin omintakeisella tavalla. Nykyhetkessä minäkertoja Klarissa muuttaa vuodeksi Bostoniin miehensä Mikaelin työn takia. Klarissa on ollut Suomessa kiireinen uranainen, ja aikaa perheen neljä- ja yksivuotiaille lapsille on jäänyt liian vähän. Nyt perhe on sopinut irtiotosta. Klarissa on vuoden kotiäitinä, mutta tarkoitus on samalla koettaa toteuttaa vanhaa haavetta kirjailijan urasta. Voisiko Klarissasta tulla kirjailija?

Klarissa on jo lapsena nähnyt painajaisunia lastaan epätoivoisesti etsivästä Corinnesta. Matkalla Yhdysvaltoihin uni jälleen palaa vuosien takaa, ja perillä unet alkavat muuttua, ne muodostavat vähitellen tarinaa Ranskasta maailmansodan aikana paenneesta naisesta. Unet ovat ahdistavia ja niiden todentuntuisuus pelottaa Klarissaa. Corinne tuntuu liian tutulta ja hänen huolensa painavat Klarissaa, vaikka tämän omakin arki uudessa maassa on jo sinällään kyllin hankalaa.

Klarissa perheineen muuttaa pian Bostonin vanhaan osaan isoon omakotitaloon, joka sekin herättää Klarissassa outoja, tuttuja ja samalla pelottavia tuntemuksia. Unet voimistuvat talossa entisestään. Mitä Corinnelle oikein tapahtui ja miksi hän haluaa kertoa tarinansa juuri Klarissalle? Naapurin iäkäs Rachel-mummo ehdottaa yllättävää ratkaisua, sielunvaellusta ja jälleensyntymää. Klarissa on ollut entisessä elämässään Corinne.

Tämä ratkaisu olisi voinut aiheuttaa sen, että kirja olisi jäänyt minulta kesken. Oma realistisen tylsä maailmankuvani ei sulata helposti tällaista edes fiktiivisessä romaanissa. Vaikka rakastan maagista realismia, voisin silti kuulua Skepsis ry:hyn, enkä helposti innostu mistään rajatieteistä tai muusta huuhaaksi luokittelemastani (ei auta edes kirjan lopussa oleva asiallinen kirjallisuusluettelo, ei). Kunnon kauhuromaanissa taas yliluonnollisuuselementti on yleensä niin yliampuvaa, että sen sulatta siksi. Koska kirja kuitenkin oli Karoliinan kirjoittama ja koska tässä vaiheessa olin jo koukussa Corinnen tarinaan, en suinkaan lopettanut lukemista vaan ahmin koko tarinan loppuun asti. Tosin toinen tyrmäys oli vähällä, kun erään keskeisen henkilön nimi olikin ”kuultu väärin” unessa! Petkuhuiputusta. J

Kirja on rakennettu lyhyistä, parin-kolmen sivun mittaisista luvuista, joissa vuorottelevat minämuotoinen nykyhetken Klarissa ja menneen ajan Corinne, jota kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla. Napakat luvut pitävät tarinan reippaasti käynnissä, eikä kirjaa muutenkaan ole väkisin venytetty tiiliskivimittaan. Vajaat kolmesataa sivua riittävät mainiosti hyvän tarinan rakentamiseen. Kuten jo sanoin, Corinne puhutteli minua kuitenkin henkilönä Klarissaa enemmän. Hänen kohtalonsa on traaginen. Perhe katosi Ranskassa sodan aikana, ja ainoana pelastuneena Corinne tuntee elinikäistä syyllisyyttä. Amerikassa Corinne avioituu ja saa lopulta kaksoset. Lapset syntyvät dramaattisesti, ja toinen lapsista menetetään. Tunnustan itkeskelleeni tätä kohtausta lukiessani. Se on todella koskettava, surullinen ja kaunis!

Ajatuksena on, että tutustumalla Corinnen traagiseen ja surulliseen elämään ja siinä tehtyihin virheisiin Klarissa osaisi arvostaa sitä, mitä hänellä on, ja välttää pahimmat karikot. Hieno ajatus, mutta kuinka realistinen se on, onkin toinen kysymys. Voiko kukaan koskaan oppia toisten virheistä? Pitääkö fiktion sitten olla realistista vai saako se olla idealistista?

Kirjan rakenne on mielestäni hyvin keksitty kaikesta huolimatta (ja vaikka en sitä perusideaa jälleensyntymästä voikaan sulattaa). Kuvaus Klarissan perheen arjesta Bostonissa on mielenkiintoista, mutta ei olisi yksinään kantanut romaania. Samaten Corinnen tarina pelkästään olisi varmasti ennemminkin melodramaattinen kuin traaginen, jollei sitä rytmitettäisi Klarissan osuuksilla, joista tulee mukaan ilmavuutta ja toivoa muuten melko synkkään tarinaan. Kokonaisuus on vangitseva. Paikoin olin ahdistunut ja tuskastunutkin, kun kummankin naisen elämä näytti vääjäämättä kulkevan kohti yhä tummempia sävyjä. Mikään ihan kevyt viihdekirja ei siis ainakaan siinä mielessä ole kyseessä.

Lukiessani siis tarkkailin, millainen kertojanääni Karoliinalla on. Teksti etenee sujuvasti ja takeltelematta, kuten ammatikseen kirjojen ja kirjoittamisen parissa työskentelevältä voi odottaakin. Vain muutamia oikeakielisyyslipsahduksia panin merkille, ja ne voi huoleti laittaa oikoluvun piikkiin (kuten Viidennettä Avenueta, po. Viidettä). Kerronnallista kömpelyyttä ei siis juurikaan ollut, vaikka joitakin toimintaa ja voimakkaita tunteita sisältäviä kohtauksia olisi voinut vielä hioa. Mieleen tulee esimerkiksi loppupuolelta kohtaus, jossa Corinne on perheineen eräällä laivalla juhlissa ja hänen tyttärensä järkyttyy kovasti jostakin. Kohtauksen dialogi on jäänyt epäluontevaksi ja töksähteleväksi, eivätkä ihmiset käyttäydy oikein luontevasti.

Mukavaa oli myös tarkkailla, mitä kirjallisia viitteitä teokseen oli ujutettu. Mikael lukee Klarissan suosittelemaa Richard Yatesin Revolutionary Roadia, Klarissa on sisarineen saanut nimensä Virginia Woolfin tuotannosta, perheen kirjahyllyssä on Anna Karenina ja Michael Cunnighamia. Kirjalliset esikuvat ovat tunnistettavissa teoksen tunnelmassa ja teemoissa. Klarissa pohdiskelee sekä itsensä että Corinnen elämää tasapainoiluna äitiyden ja uratoiveiden puristuksessa. Teetpä miten hyvänsä, olet aina huono äiti, ainakin jonkun mielestä. Miten säilyttää minuutensa näiden roolivaatimusten puristuksessa?

Mielenkiintoinen avaus kirjailijanuralle! Mitäköhän saamme Karoliina Timoselta lukea seuraavaksi?

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012. 282 s.


*********************************************
Nyt kun sain oman juttuni kirjoitettua, uskalsin tehdä blogikierroksen. Maijalla oli ollut aika lailla samoja tuntemuksia kuin minulla aloittaessaan kirjaa. Olimme molemmat kiinnittäneet huomiota myös erääseen juonenkäänteeseen, joka toi mieleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Se ei kuitenkaan jäänyt kaivelemaan, oikeastaan päinvastoin, sillä kirjalliset viittaukset ovat kivoja ja tässä niitä tuntui olevan aika lailla. Maija myös mainitsi kirjan sopivasta mitasta. Arja on pohdiskellut kirjan kohderyhmää, ja minustakin tämä on naisille kirjoitettu. Mikään ei estä miestäkin tähän tarttumasta ja lukemasta, mutta en silti oikein osaa kuvitella ainakaan kenellekään tuntemalleni miehelle tätä. Sanna on pitänyt kirjasta aivan varauksettomasti. Leena Lumi kirjoittaa kirjasta intohomoiseen tapaansa ja kertoo sen tulleen vahvasti hänen iholleen. Leena ei selvästikään ole sellainen tylsä arkiskeptikko kuin minä! Katja on ollut yksi kirjan esilukijoista ja peilaa kokemustaan osin siihen. Anni.M on liittänyt arvioonsa myös pienen kirjailijahaastattelun.

Ainoa löytämäni lehtiarvio on Teppo Kulmalan Keski-Suomalaiseen kirjoittama. Kulmala taitaa olla arvioitsijoista kaikkein pidättyväisin, enkä kyllä voi kieltää hänenkään näkemystensä oikeellisuutta. Unia olisi voinut hieman enemmän jättää tulkinnanvaraisiksi. Nyt ne etenevät siististi ja sievästi muodostaen loogisesti etenevän juonen. Klarissan tehtäväksi ei jää etsintä ja tulkinta vaan muistiinmerkintä. Miehinen jyrähdys siis tähän saatiin, siihenkö on tyytyminen? Ei sentään. Kuten Leena Lumi toteaa, on kirjallisuudella myös viihdytysfunktionsa, eikä se ole vähäpätöinen tai turha!

maanantai 10. syyskuuta 2012

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (äänikirja)




Agatha Christien tuotannon kertauskurssi nro X jatkuu äänikirjaversion parissa. Olen muistiinpanojeni mukaan lukenut teininä, myöhemmässä ahmimisiässäni, tämänkin Christien eli Herkuleen urotyöt, mutta mitään muistijälkiä siitä ei ole jäänyt. Varsin tuoreena kuuntelukokemuksena tätä siis ainakin siinä suhteessa voi pitää.

Christien piti kahdentoista Hercule Poirot -novellin kokoelmaansa syystäkin yhtenä tuotantonsa helmenä. Novellit julkaistiin silloiseen tapaan ensin sanomalehdessä ja painettiin vasta sitten kirjaksi. Urotyöt-kokoelma julkaistiin vuonna 1947, mutta aikaisempi julkaisu lehdissä sijoittuu vuosille 1939–1947. Suomeksi kokoelma julkaistiin vasta vuonna 1971, ja sen suomensi Tampereen kieli-instituutin työryhmä. Novellikokoelma sopiikin varmaan tällaiseen työryhmätyöskentelyyn hienosti.

Herkuleen urotöitten lähtökohtana on keskustelu, jonka eläköitymistä suunnitteleva Poirot käy erään ystävänsä kanssa antiikin kirjallisuudesta. Poirot on aina suhtautunut kaunokirjallisuuteen ylenkatsovasti mutta innostuu aiheesta, kun ystävä muistuttaa häntä nimikaimastaan Herkuleksesta ja tämän maineikkaista urotöistä. Poirot lukee myytit ja kauhistuu niiden brutaaliutta. Jokin niissä kuitenkin jää askarruttamaan hänen mieltään, ja hän päättää vielä ennen eläkkeelle jäämistään ja kurpitsaviljelijäksi ryhtymistään ottaa vastaan kaksitoista vaikeaa tehtävää, hänen omat Herkuleen urotyönsä. Pian vaatimukset täyttäviä toimeksiantoja alkaakin putkahdella esiin ja harmaat aivosolut saavat harjoitusta.

Äänikirjaksi dekkarinovellikokoelma taipuu aivan loistavasti. Tarinat ovat sopivan lyhyitä, ja ne jaksoi mukavasti kuunnella työmatkalla. Vain muutamaan kertaan keskittyminen pääsi herpaantumaan niin pahasti, että oli otettava yksi ”kirjanmerkki” taaksepäin ja kuunneltava uudelleen. Lukijana on mahdottoman hurmaavaääninen ja taitava Lars Svedberg, jonka lukemana menisi varmasti melkein mikä vain. Tässä kokoelmassa Svedberg irrottelee kunnolla viimeisessä novellissa Kerberoksen kiinniotto lukiessaan rehevän venäläisen kreivittären repliikkejä. Kyseinen novelli on muutenkin yksi kokoelman kiinnostavimmista, sillä Poirot tuntuu olevan suorastaan rakastunut tähän komeaan ilmestykseen.

Äänikirjan heikkous on jälleen kerran, että sitä ei voi selata lukemisen jälkeen ja virkistää muistiaan, eikä siihen myöskään saa taitettua hiirenkorvia hyvien kohtien merkiksi. Onneksi Wikipediasta löytyy kuitenkin kirjan sisällysluettelo sitä kaipaaville.

Läheskään kaikissa novelleissa ei ole kyseessä niin vakava rikos kuin murha. Poirot selvittelee esimerkiksi siepattujen kiinanpalatsikoirien tapausta, pelastaa poliitikon skandaalilta, paljastaa kiristäjiä ja huumekauppiaita. Poikkeuksellisesti Poirot itsekin on ainakin vähällä joutua vaaraan, ja toimintaa on paikoin enemmän kuin pitkissä Poirot-tapauksissa on ollut tapana. Kaipaamaan jäin oikeastaan vain kapteeni Hastingsia. Neiti Lemon naputtelee tehokkaana kirjoituskonettaan ja laatii nerokasta arkistointijärjestelmäänsä. Uskollinen George on aina yhtä tyyni, tapahtuipa mitä hyvänsä. Samaa ei voi aina sanoa komisario Jappista. Nykylukijan silmään pistävät Christien viljelemät stereotypiat ulkomaalaisista, jotka ovat venäläiseen tapaan riehakkaita tai kopeita kuin amerikkalaiset (ja samalla tietysti tyhmiä). Iäkkäät puolattaret kuvataan rumiksi linnuiksi, jotka ovat tulleet Hertzoslovakiaan (!) lomailemaan. Perienglantilaista arroganssia vai ironiaa?

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (The Labours of Hercules)
WSOY:n äänikirja 2011. 10 cd:tä, kesto 10 h 40 min. Lukija Lars Svedberg.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Pertti Jarla: Fingerpori - kuntauudistus



Olen aikaisemminkin täällä blogissani tunnustanut, että vaikka en ole mikään sarjakuvien suurkuluttaja tai asiantuntija, luen mielelläni Pertti Jarlan Fingerpori-sarjan strippejä. Meille tulee kaksi sanomalehteä, joissa molemmissa julkaistaan Fingerporia kuudesti viikossa. Stripit ovat siis jo ainakin kahdesti luettuja, kun ne saa ostaa kovakantisina ja värillisinä albumeina. Nämäkin olen itselleni koonnut kaappiin.

Uusiotavaraa ja kierrätystä on myös Fingerpori – kuntauudistus -albumi, jonka ostin viime viikolla poiketessani taidenäyttelyssä käydessäni Ateneumin kaupasta. Ateneumin kirjakauppa on poikkeamisen arvoinen. Tarjolla on hyvän taidekirjavalikoiman ohella hieman valtavirrasta poikkeavaa kaunokirjallisuutta ja ihan hyvätasoinen sarjakuvavalikoima. Jos tuntisin lajityyppiä paremmin, olisin kenties tehnyt muitakin hankintoja, mutta nyt aika ei riittänyt syvällisempään tarjonnan tutkailuun.

Kuntauudistus-kirja on formaatiltaan perinteistä suurikokoista sarjakuva-albumia kätevämpi. Stripit on painettu sivuille vertikaalisesti, eli ne luetaan ylhäältä alaspäin. Tämä toimii mainiosti kolmikuvaisilla ja melko hyvin kaksikuvaisilla stripeillä, mutta jos alkuperäinen piirros on ollut yhden kuvan strippi, joka on kolmen kuvan levyinen, se on pitänyt painaa sivulle poikittain. Näitä poikittaisia kuvia on kirjassa vain muutama. Muuten kirjaa on miellyttävämpi käyttää kuin esimerkiksi Kamppailuni-albumia, joka on muodoltaan pitkulainen. Stripit on siihen painettu alkuperäisten tapaan horisontaalisesti, mutta vain yksi sivua kohden, kuten tässä Kuntauudistuksessakin. Pieni koko on mukava, mutta hintaa olisi saanut varmasti alas, jos olisi tyydytty pehmeisiin kansiin. Nyt Kuntauudistuksessa on kovat kannet.



Kirjan stripit on löyhästi ryhmitelty aihepiireittäin, ja jokaisen aiheen alkuun on kirjoitettu parin-kolmen sivun mittainen johdantoteksti. Nämä jaarittelut eivät aina toimi kovin hyvin, ja olenkin sitä mieltä, että Jarlan huumori puree parhaiten lyhyenä ja ytimekkäänä strippinä. Stripit nimittäin jaksavat hihityttää vielä kolmanteen tai viidenteenkin kertaan luettuina. Tosin en ole aivan varma, ovatko välijaaritukset Jarlan vai albumin toimittajan Vesa Kataiston kirjoittamia. Osa strippien vitseistä on härskejä kaksimielisyyksiä, jotka kuluvat nopeasti, mutta joukossa on kielioivalluksia, jotka kuuluvat helmien joukkoon. Välillä on hierottava älynystyröitäänkin, että vitsi aukenee. Tietysti avuksi on, jos lukijan huumorintaju on jo valmiiksi hieman nyrjähtänyt rahvaanomaisuuden suuntaan J.

Jarlan terveiset kriitikoille!

Fingerpori – sopii yrittää!

Pertti Jarla: Fingerpori – kuntauudistus
Arktinen banaani 2012. 192 s. 

torstai 6. syyskuuta 2012

Miksi Sysipimeä jäi kesken




Viime syksynä luin Imagen toimittaja Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun lievähköjen ennakko-odotusten rasittamana. Listasin arvioni loppuun ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen kirjan plussia ja miinuksia. Loppuun vielä olen todennut, että aion lukea myös seuraavan osan sarjasta. Kun sitten Vilpittömästi sinun vielä sai Vuodenjohtolanka -palkinnonkin, olin tyytyväinen, että kirja oli jo luettujen listalla ja jäin odottelemaan jatkoa.

Trilogiaksi suunnitellun sarjan kakkososa Sysipimeä ilmestyi tänä syksynä. Jollakin tavalla innostukseni (joka siis ei ollut alussakaan kovin suurta) oli lähes vuoden aikana laimennut, ja ajattelin jo jättäväni tämän kakkosen suosiolla jollei nyt väliin niin ainakin myöhemmäksi. Sitten Hesarin arvio oli suorastaan suopea. Ehkä sittenkin kannattaisi lukea? Kun kirjastokäynnillä huomasin kirjan odottelevan uutuushyllyllä, päätin ottaa sen mukaan ja ainakin kokeilla. Laina-aika on kaksi viikkoa, joten heti sitten tuumasta toimeen, vaikka kirjapinot ovatkin hengenvaarallisen korkeita.

Vilpittömästi sinun ilmestyi Gummeruksen kustantamana, mutta Sysipimeä on WSOY:n kirja. Nykyaikaista menoa, eli kirjailija on oitis vaihtanut kustantajaa. Miksiköhän? Kirja on ulkoasultaan aika toisenlainen kuin aloitusosa. Nyt kansiaihe viittaa jotenkin mystiikkaan, kenties jopa fantasiaan kaupungin utuisen silhuetin ansiosta. Kannella ei nyt kuitenkaan minun kohdallani ollut vaikutusta lukupäätökseen. Sen sijaan kesken jäämiseen vaikutti tekstin kirjasinkoko, joka on erittäin pieni. Ymmärrän, että pokkareihin painetaan välillä teksti pienellä, jotta sivumäärä pysyisi kurissa. Kovakantisen kirjan kohdalla ihmettelen ratkaisua, varsinkin, kun sivumäärä on maltillinen, 362. Liian pieni teksti tekee itse lukemisesta raskaan suorituksen.

Jätin siis Sysipimeän kesken. En siksi arvioi tai esittele tässä kirjoituksessani kokonaisteosta vaan vain sen ensimmäisiä 62 sivua. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä, tiivistää Hanna Kirjainten virrassa. Hanna oli väärä lukija Klaukkalalle, eikä chick lit -genre ole muutenkaan hänen omintaan. Miksi sitten Sysipimeä ei sopinut minulle, vaikka dekkarit ovat juuri sitä omintani?

Vaikea sanoa. Kun arvioin edellistä osaa, moitin erityisesti alun pitkäveteisyyttä. Yli sata sivua kirjan alussa olivat pakkopullaa, ennen kuin juoni alkoi vetää. Se ei lähtenyt vetämään tässä kakkososassa ainakaan ennen sivua 62, jota pidemmälle en siis lukenut. Monenlaista kyllä tapahtuu, mutta ei mitään, mikä todella herättäisi halun lukea pidemmälle. Hiltunen on media-ammattilainen, ja alan asiantuntijuus paistaa kyllä hyvällä tavalla läpi kirjan alkusivuilla. Kritisoidaan median sensaatiohakuisuutta, sitä, kuinka helposti voi nykyään pilata julkisuuden henkilön elämän ja uran perättömällä huhulla, miten nettiin voidaan syöttää vihamateriaalia jne. Ajankohtaisia, tosia, pelottavia aiheita. Mutta silti Hiltusen tapa kertoa niistä jätti minut kylmäksi. Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan.

VS:n esittelyyn kirjoitin pitkän kappaleen, jossa esittelen päähenkilöt, suomalaistaustaiset Marin ja Lian sekä Studion toiminnan. Voisin sen kopioida tähän suoraan, sillä kaikki kertomani on toistettu Sysipimeän alussa. Mitään uutta ei ole lisätty. Marin ja Lian suomalaisuutta on koetettu alleviivata kertomalla, että heidän vierasperäiset nimensä kiinnittävät huomiota, että he juovat paljon kahvia ja että he välillä juovat itsensä kunnolla humalaan. Kuinka omaperäiseltä nämä seikat oikeasti tuntuvat Lontoossa nykypäivänä?

Henkilökuvauksen pinnallisuus ja yksiulotteisuus lieneekin keskeinen syy siihen, että Hiltusen tyyli ei minuun pure. Mari on suorastaan epämiellyttävän kova ja kylmä, eikä Liastakaan saa oikein otetta. Hän ei kiinnosta minua eikä mikään hänessä oikein vetoa minuun. Harmi, sillä ainekset kiinnostaviin henkilöihin ovat kyllä olemassa.