sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kirjahyllyjeni kätköistä XIII: Kjæ – Kön





On jälleen aika palata hunningolle jääneen Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan pariin. Alkuosista on ollut jo itselle paljon käytännön hyötyä esimerkiksi kirja-alennusmyynnissä kirjalaarin äärellä. Kätevästi sain vilkaistua blogista, mitkä kirjat jo ovat hyllyä lämmittämässä. Siispä ponnekkaasti vain lisäjuttuja kirjoittelemaan! Eilen tuota kuvaa ottaessani katseeni harhautui jo L-hyllyllekin, ja sieltä käteen hypähti Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti, jonka ostin viime vuonna kirjamessuilta. Olihan sitä pakko aloittaa… Joten vaaransakin tällä projektilla mitä ilmeisimmin on. Nyt siis kolme hyvää kirjaa kesken!

K-hyllyni on niin massiivinen, että jaoin viisaasti jutun kahtia. Tähän jälkipuoliskoonkin sisältyy todellisia oman kirjastoni kulmakiviä, joista en hevin suostu luopumaan ja joiden uudelleen lukemisesta ihan tosimielellä haaveilen. Vielä joskus ne luen. Varmasti.

Kuva paljastaa myös, että keräämissäni sarjoissa on iloisesti sekaisin pokkareita ja kovakantisia. Mielelläni ottaisin esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkupään osat itselleni kovakantisina versioina, mutta niin kiihkeästi en kirjoihin esineinä suhtaudu, että olisin niitä alkanut vasiten metsästää. Pokkarit käyvät hyvin. Olen ne hankkinut itselleni siinä vaiheessa, kun olen lopullisesti vakuuttunut Kähkösen kirjailijanlaadun mestarillisuudesta, ja kuva kertoo, että sarjani on täydellinen. Sen sijaan hentomielisyyden hetkellä olen lahjoittanut pois Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan, joka mielestäni myös on osa sarjaa. Sen saatan joskus vielä hankkia itselleni uudelleen. Kuopio-sarjasta olen kirjoittanut useita lehtiarvioita. Siitä mahdollisuudesta olen ollut erittäin iloinen.


Anni Kytömäen Kultarinta on myös laskeutunut hyllyyni jäädäkseen siihen lopullisesti. Sekin olisi aivan mahtavaa lukea uudelleen vaikka useampaan kertaan. En usko, että sain siitä ensimmäisellä kerralla irti läheskään kaikkea. Se odottaa vierelleen jo kovasti Kytömäen toista romaania. Siihen asti seurana ovat Anni Kytömäen veljen, ystäväni ja kirjablogikollegani Pekka Kytömäen mainiot runoteokset Ei talvikunnossapitoa ja Valo pilkkoo pimeää.



JP Koskisen kirjoista vasta kaksi on hyllyssäni, kolmas omistamani eli Luciferin oppipojat odottelee vielä lukuvuoroaan luettavien kirjojen pinossa. En ole vielä ehtinyt lukea Ystäväni Rasputiniakaan, mutta pelastin sen jostain kovakantisena laitoksena tulevaisuuden varaksi. Kuinka sydän pysäytetään kuuluu ehdottomasti kirjahyllyni pysyviin asukkaisiin eikä suinkaan pelkästään siksi, että siinä on kirjailijan omakätinen signeeraus. Lisää Koskisen tuotantoa majailee dekkarihyllyssäni, mutta se katsastetaan aikanaan.



Jonkinlainen kuriositeetti hyllyssäni on Monica Kohomäen omakustanneromaani Tienhaarassa. Olen arvioinut kyseisen teoksen ja sen edeltäjänkin paikallislehteen, koska Kohomäki on toiminut paikallisen kirjoittajayhdistyksen aktiivijäsenenä ja lehti on halunnut panostaa paikallisuuteen tälläkin tavoin. Sattuma johdatti sittemmin Monican ja minut miltei vuodeksi yhteiseen työpaikkaan ja ystävystyimme. Romaanissa on henkilöhahmo Ruut, josta olen arviooni kirjoittanut:

”Tienhaarassa-teoksen kiinnostavin henkilö on pankkiuralta työttömäksi jäänyt Ruut, jolla on kivenkova tahto tulla oikeaksi kirjailijaksi. Luomisen tuskaa ja pakkoa Kohomäki kuvaa asiantuntevasti, mutta samalla pieni huumorin pilke silmäkulmassaan. Ruut tekee kaikkensa saadakseen romaaninsa julkaistuksi, mutta aina vastauksena on kustantamon kohtelias ei.”

Ei ole vaikea kuvitella, että mukana on paljon Kohomäelle kipeän omakohtaista.

***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***
Kjæ – Kön eli kirjahyllyssäni nämä teokset 17.10.2017:

Jan Kjærstad: Rakkauden merkit (WSOY, 2003) arvontavoitto, lukematta
Monica Kohomäki: Tienhaarassa (omakustanne, 2009), a-kpl, luettu
Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga, 2007), a-kpl, lukematta
Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015), ostettu, luettu

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä (Icasos, 2013), a-kpl, lukematta
Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015), ostettu, luettu
Riku Korhonen: Nuku lähelläni (WSOY, 2012), a-kpl, luettu
Jean Hanff Korelitz: Valkoinen ruusu (Tammi, 2006), kirjastopoisto, lukematta
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa (Tammi, 2012), ostettu kirpparilta, lukematta
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) a-kpl ja ostettu, luettu
JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY, 2013), ostettu, lukematta
JP Koskinen: Luciferin oppipojat (WSOY, 2016), a-kpl, lukematta
Jenna Kostet: Marrasyöt (Robustos, 2015), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017

Essi Kummu: Lasteni tarina (Tammi, 2014), ostettu, lukematta
Essi Kummu: Hyvästi pojat (Tammi, 2017), a-kpl, luettu
Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha (WSOY, 1991), ostettu, lukematta

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), a-kpl, lukematta
Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar, 2011), ostettu, lukematta
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012), ostettu, luettu
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012), kylkiäinen, luettu
Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi (WSOY, 2007), ostettu, lukematta
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014, a-kpl ja ostettu, luettu
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015), ostettu, luettu
Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää (Sanasato, 2016), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (Otava, 1998), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava, 2002), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (Otava, 2004), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet (Otava, 2007), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (Otava, 2009), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava, 2012), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava, 2014), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava, 2016), a-kpl, luettu
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti (WSOY, 2015), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Jokin sinussa (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava, 2012), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Hertta (Otava, 2015), ostettu painettu ja äänikirja, luettu

***
Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Vuoden 2015 parhaat dekkarit

Joitakin vuosia sitten julkaisin blogissani juttuja, joissa listasin muun muassa edellisen vuoden mittaan lukemieni dekkareiden TOP10-listoja. Sittemmin tämä lupaavasti alkanut perinne katkesi lupauduttuani kaksivuotiseen Johtolanka-raatiurakkaan eli olin mukana kolmihenkisessä raadissa, joka valitsi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon voittajan. Raatilaisuus tarkoitti 70-80 kotimaisen uutuusdekkarin lukemista vuodessa, joten paljon muita dekkareita ei sitten ehtinyt eikä huvittanutkaan lukea, ja kisaan osallistuneista en saanut hiiskahtaakaan ennen voittajan julkistamista.

Mutta nyt on urakka onnellisesti takana ja olen myös ehtinyt julkaista kaikista vuonna 2015 ilmestyneistä kisaan osallistuneista kotimaisista dekkareista. Alkuviikolla julkaisemassani dekkarien kustantamistaja tasoa käsittelevässä jutussani lupasin koota vinkkilistan parhaina pitämistäni dekkareista. Kyseinen juttuni on muuten herättänyt aivan valtavasti kiinnostusta ja keskustelua eri puolilla some-maailmaa. Kiitos kaikille siihen osallistuneille!

Pitemmittä puheitta seuraavassa kymmenen parasta vuonna 2015 ilmestynyttä kotimaista dekkaria minun mielestäni. Teokset tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.



Berliinin ajokoirat on kansainvälisen vakoilutrillerin muotoja noudatteleva jännitysromaani. Jos Kaunasin sivut, jota siis en vielä ole lukenut, muistuttaa tunnelmaltaan Umberto Econ Ruusun nimeä, nousi minulle Berliinin ajokoiria lukiessani useita kertoja mieleen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjot. Ja tämä on positiivinen arvostelma, sillä Tuulen varjot on lempikirjojani.

Erra kirjoittaa juuri sopivan laveasti minun makuuni. Matka lähihistoriaan on kiehtova, ja kulttuuriviittaukset kirjallisuudesta teatteriin ja arkkitehtuuriin (josta Erra kirjoittaa rakkaudella) ovat kutkuttavia. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja kiinnyin kovasti Maxiin. Halusin, että hän selviäisi ja voisi vielä olla onnellinen ja turvassa. Historia kuitenkin kulkee vääjäämätöntä latuaan yksilön tarpeista ja toiveista piittaamatta.



Älä tähti putoa on toinen osa rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta kertovasta sarjasta. Eerola on mielenkiintoisimpia suomalaispoliiseja, jonka olen dekkareissa tavannut. Hän on syntyperältään puoliksi romani, ja hän noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Miehellä on erikoisen sukutaustansa takia laaja kielitaito. Isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Heinon kerronta on niukkaa, mutta vaikka teos on sivumäärältään ohuehko, pitää tarina sisällään paljon mielenkiintoista ja mieltä askarruttavaa. Lukiessani mietin Marja Björkin teosta Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014) ja Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava, 2011), joissa samoja teemoja sivutaan kuin Heinonkin teoksessa.



Pidin Virpi Hämeen-Anttilan vuonna 2014 ilmestyneestä historiallisesta dekkarista Yön sydän on jäätä melkoisesti, samoin sen mukavan ristiriitaisesta päähenkilöstä virkamies-salapoliisi Kalle Björkistä. Kirja loppui lupaavasti jatkoa ajatellen, ja Käärmeitten kesä piti lupauksen. On alkanut Björk-sarja. Suosittelen erittäin vahvasti lukemaan sarjan kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä juoni jatkuu monelta osin kirjasta toiseen.

Ajankuvan luomisessa Hämeen-Anttila on nähnyt hurjasti vaivaa, mutta tehty työ kyllä kannattaa. Lukija tempautuu mukaan 1920-luvun tunnelmiin lähes vastustamattomalla imulla. Helsinki ja sitä ympäröivä maaseutu hengittävät tarinassa hienosti ja aidontuntuisesti. Höysteenä on myös vanhaa sanastoa, joka antaa pikantin säväyksen kerrontaan ja dialogeihin.


           4. Kaj Korkea-aho: Paha kirja  

Ihastuin viisi vuotta sitten ikihyviksi Kaj Korkea- ahon kauhuromaaniin Tummempaa tuolla puolen. Helsingin Sanomien Suvi Ahola otti teoksen esille nuorten aikuisten kirjallisuutta käsitelleessä lauantaiesseessään. Ehkä Tummempaa tuolla puolen onkin ainakin jossain määrin YA-kirjallisuutta. Kaikki tuskin pitävät sitä varsinaisena kauhuromaaninakaan. Luokittelu on hankalaa - ja turhaa.  

Pahan kirjan tunnelma on merkillisen synkkä ja aavistus uhasta leijuu jatkuvasti kaiken yllä, mutta kummallisesti Korkea-aho saa nivottua sekaan myös tyylikästä huumoria. Pidin kovasti!

         




           5. Jenna Kostet: Marrasyöt

Olen lukenut myös Jenna Kosteen esikoisteoksen Lautturi. Teoksissa on kiinnostavia yhtymäkohtia, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Marrasyötkin voisi laskea nuorten aikuisten kirjallisuudeksi halutessaan, mutta toivon sille laajempaa lukijakuntaa. Kielenkäytössä Kostet on taitava, mutta henkilökuvaukseen toivon vielä syvyyttä. Mielenkiintoista on seurata tämän taitavan naisen kirjallista uraa. 

Marrasyöt on siis eräänlainen maagis-realistinen poliisiromaani, jos määrittelyjä kaivataan. Maaginen osuus toimii kokonaisuudessa paremmin kuin dekkariosuus. Jatulintarhojen arvoituksellisuutta Kostet hyödyntää hienosti, samoin myyttistä ainesta muutekin. Näistä syntyy oivallinen kauhujuonne tarinaan. Sen sijaan poliisityön kuvaus on anteeksiantamattoman löysää. Realismiin olisi siis saanut siltä osin panostaa rutkasti enemmän tai sitten karsia koko poliisiosuus pois. Yliopistomaailman kuvaus sen sijaan on elävää ja uskottavaa.


Paljon olen ehtinyt lukea, mutta koskaan ennen en ole lukenut teosta, jossa rikosta ratkoo suomalainen lähetyssaarnaaja vuonna 1924 Ambomaalla Lounais-Afrikassa. Haluaisin todella tietää, mistä Lauri Mäkinen on saanut idean ja pohjatietonsa esikoisromaaniinsa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Teoksessa siis ratkotaan rikosta, murhia itse asiassa, mutta se on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari - jos tämä ilmaus sallitaan edes lainausmerkeillä. 

Mäkiselle myönnettiin tästä teoksesta Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirja. Raadin perustelut:

Lauri Mäkisen teos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on miellyttävä yllätys niin aihepiiriltään kuin käsittelytavaltaan. Tuskin koskaan on kirjoitettu dekkaria, joka sijoittuu lähetyssaarnaajien pariin Afrikassa Ambomaaksi nimetyn Pohjois-Namibian alueelle. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta Mäkinen ei tingi kirjallisesta laadusta eikä jännityksestä. Hän kuvaa taidokkaasti ja paneutuneesti suomalaisten 1900-luvun alun lähetyssaarnaajien tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitoja, keskinäistä kilvoittelua, afrikkalaisyhteisöjä sekä kristinuskon eri suuntien valtataistelun kaavussa harjoitettua kolonialismia Afrikassa.

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset uhmaa genrerajoja. Se on yhtä aikaa taidokas rakkauskertomus, jännittävä murhamysteeri ja yhden maailman kattava laajojen mittojen lukuromaani – esikoiseksi täysin ja poikkeuksellisen kypsä. 


            7.  Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Kylmä syli on neljäs osa Christian Rönnbackan  Antti Hautalehto -sarjaa. Olen pitänyt sarjasta kovasti, ja pidän sitä edelleen piristysruiskeena suomalaisessa (mies)dekkarigenressä, vaikka kirjan alun lupauksia Rönnbacka ei ihan pysty loppuhuipennuksessa tällä kertaa lunastamaan. Hieman jäi lopusta turhan kiireen jälkimaku. Kuukausi tai pari lisäkirjoitus- tai sulatteluaikaa ei ehkä olisi ollut Kylmälle sylille pahitteeksi?

Kylmää syliä lukiessani pidin sen murhaideaa eli sarjahukuttamista melkoisen mielikuvituksellisena, mutta jälleen kerran on käynyt niin, että todellisuus on vielä paljon fiktiota ihmeellisempää!

                






          8. Pauliina Susi: Takaikkuna

Pauliina Susi nappasi Takaikkunallaan Vuoden johtolanka 2016 -palkinnon. Näin sitä perustelimme:

Digitaalisen maailman uhat ovat yhtä fantastisia kuin mahdollisuudetkin. Ne koskevat jokaista, jos tuolla jossain on joku, jolla on riittävästi pahaa tahtoa ja taitoa käyttää sitä. Tästä kertoo Pauliina Suden trilleri Takaikkuna, jossa prostituoituja käyttäville miehille tukipalveluja suunnitteleva päähenkilö joutuu nettivelhon uhriksi.

Pauliina Suden romaani erottuu monella tavalla edukseen vuonna 2015 ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Aihe – verkkourkinta – on uusi ja ajankohtainen, ja laajan lähdeaineistonsa avulla Susi pääsee siinä poikkeuksellisen syvälle: hän kuvaa suorastaan pelottavalla tavalla miltei jokaisen arkipäivään kuuluvien verkkosovelluksien tietojen käyttämistä seurantaan ja jopa häirintään.

Susi on myös taitava kirjoittaja. Kirjan tyyli heijastelee tapahtumien etenemistä. Alun kepeähköstä kerronnasta edetään kauhun tunnelmiin sitä mukaa, kun päähenkilön elämä murenee. Hitchcockmaisen tunnelman lisäksi Susi ammentaa aineksia niin politiikan kuin Star Warsinkin elementeistä.

Takaikkuna uudistaa onnistuneesti suomalaista dekkarigenreä. Susi kuvaa arjen muuttumista kauhuksi ilman tavanomaisia ja yleisiä kliseitä. Kyseessä on sekä kaunokirjallisesti taidokas että kansainväliset mitat täyttävä yhteiskunnallinen trilleri.
 

               9. Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Kaivos
 pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. 


          
          10.  ArttuTuominen: Muistilabyrintti 


Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti voi kliseisesti todeta, että se on lupaava. Toisaalta hieman hengästynyt lukija kirjan kannet sulkiessaan pelkää, että nuori kirjailija on kenties ladannut liikaakin esikoiseensa. Onko hänellä enää ammennettavaa seuraaviin kirjoihin? (Kyllä on!) 

Kustantaja Myllylahti lupailee Muistilabyrintin takakannessa, että Tuominen ’haastaa kotimaisen jännityksen konkarit’. Ilokseni voin olla samaa mieltä. Dekkari rullaa alusta asti mainiosti, ja loppuhuipennus on melkoista tykitystä, johon ei ihan joka päivä dekkareissakaan törmää. Mistään loppulässähdyksestä ei ole tietoakaan.





***
Tässä siis omat suosikkini vuoden 2015 kotimaisista dekkareista. Kuten huomaatte, genren määrittely on jokseenkin vapaata, eivätkä kaikki hyväksyne Korkea-ahon ja Kosteen teoksia dekkareiksi. Marrasyöt kuitenkin oli mukana Johtolanka-kisassa. Sen sijaan Korkea-ahon ja Tuomaisen kirjat eivät olleet, vaan luin ne kisan ulkopuolelta silkaksi omaksi ilokseni. 

Listan laatiminen ei ollut helppoa. Sille olisivat hyvin voineet kiilata vielä ainakin Timo Sandbergin Häränsilmä, Jari Järvelän Tyttö ja rotta tai Kirsi Pehkosen Karhuvaaran uhri. Tai jokin muu. Omakaan maku ei oli kiveen hakattu, vaan se vaihtelee tilanteen mukaan.

Paljon dekkareita lukeneena ja lukevana arvostan raikkaita ideoita ja kaavaa rikkovia ratkaisuja, sujuvaa kerrontaan ja hiottua kieltä. Myös yksityiskohdissa sietää olla tarkkana. Mitä paneutuneempaa miljöö- ja henkilökuvaus ovat, sitä enemmän nautin lukemisesta. Rikosjuonessa arvostan enemmän kekseliäisyyttä kuin raakuutta. Tunnelman pitää tihetä muilla keinoilla kuin pelkällä väkivallalla. 

***

Juhlistan lukijoitteni iloksi kaksivuotisen Johtis-raatilaisuuteni päättymistä muhkean kirjapaketin arvonnalla. Muutamia kisaan osallistuneita teoksia päätyi kotiini kaksin kappalein, ja arvon nyt nuo teokset yhdelle onnekkaalle. Voittaja saa siis kaikki neljä kirjaa.

Osallistumisohjeet ovat jo tutut. Jätä alle kommentti, jossa ilmaiset halukkuutesi osallistua arvontaan sekä yhteystieto, jota kautta tavoitan sinut postitustietoja varten. Arvonta-aikaa on viikko, eli osallistua voi sunnuntaihin 29.1.2017 klo 12 asti.

Arvottavat kirjat ovat:




Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016)
Markku Kivinen: Lähetin loppupeli (Teos, 2016)
Tuomas Nyholm: Omiensa luo (Teos, 2016)
Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? (Kosmos, 2016)





Onnea arvontaan!

***
Arvonta on suoritettu kaikkiaan 31 osallistujan kesken!
Muhkean kirjapaketin random.org-generaattori

arpoi Annikalle! Hurjasti onnea voittajalle ja
suurkiitokset kaikille osallistuneille ja kommentoijille!

tiistai 17. tammikuuta 2017

Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan?

Runsaat kaksi vuotta sitten, vuoden 2014 lopulla, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki sai jallitettua minut kaksivuotiseen urakointiin Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Kolmihenkisen raadin tehtävänä on valita edellisen vuoden merkittävä dekkariteko sekä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saaja. Tehtävä on siis hyvin väljästi rajattu, mutta jo pitkään on ollut käytäntönä palkita Johtolangalla dekkari, siis kirja.

Kustantamot saavat lähettää kilpailuun vapaasti valitsemansa teokset. Kaikille kolmelle raatilaiselle toimitetut teokset osallistuvat kilpailuun. Vaikka palkintoon ei liity rahaa (osallistuminen on ilmaista, raatilaisuus on talkootyötä), kustantamot ovat olleet kiitettävän kiinnostuneita ja lähettäneet runsaasti teoksiaan kilpailuun.

Vuoden johtolanka 2016 -ehdokkaat ryhmäkuvassa. 

Vuoden 2015 dekkarisadosta kilpailuun osallistui yhteensä 72 teosta kaikkiaan 22 kustantamolta. Tekijöitä oli mukana 68, sillä peräti neljältä kirjailijalta saimme kisaan kaksi teosta. Eniten kirjoja osallistui seuraavilta kustantamoilta:

Tammi 10 kpl
Otava 8 kpl
CrimeTime 6 kpl
Myllylahti 6 kpl
WSOY 6 kpl

Vuonna 2016 kilpailuun tuli kaikkiaan 80 teosta yhteensä 28 kustantamolta. Tekijöitäkin oli enemmän, vaikka kolmelta kirjailijalta kilpailukirjoja tuli kaksi ja yhdeltä peräti kolme. Kolmella teoksella oli kaksi tekijää. Eniten kirjoja osallistui:

CrimeTime 11 kpl
Tammi 9 kpl
Myllylahti 8 kpl
Otava 6 kpl

Dekkareiksi luettavia teoksia julkaistaan siis Suomessa runsaasti. Pitää myös muistaa, että kilpailun ulkopuolelle jäi vielä kumpanakin vuonna koko joukko teoksia. Selvästikään kustantajat eivät lähettäneet kaikkia dekkareitaan, kuten Myllylahti, ja monet pienet jäivät kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Toisaalta myös kustantamot ovat tulkinneet dekkarimääritelmää ennakkoluulottomasti, ja mukana oli kumpanakin vuonna niin kauhugenreä kuin tietoteoksiakin.

Raatilaisuus oli mielenkiintoinen ja ikimuistoinenkin kokemus. Kerrankin voin itse ihan oikeasti vaikuttaa jonkin kirjallisuuspalkinnon saajan valintaan. Tosin huomasin, ettei se välttämättä ole ollenkaan helppoa. Tehtävän vastaan ottaessani sovimme Leenan kanssa, että en julkaise juttuja lukemistani kisaan osallistuvista kirjoista blogissani ennen palkitsemistilaisuutta. Päätös oli järkevä, ja hyvin pian huomasin, että minun on syytä olla kommentoimatta kovin avomielisesti kyseisiä kirjoja koskevaa some-keskusteluakaan.

Korvaukseksi uutuuskirjojen bloggauskiellosta päätin, että kunhan palkinto on jaettu, alan julkaista arvioita vuoden mittaan lukemistani dekkareista blogissani. Niinpä kirjoitin jutut sitä mukaa kun sain kirjat luettua. Koska julkaisin jutut kirjoittajan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä parin kirjan viikkovauhdilla, saattoi toisinaan kirjan lukemisen ja blogijutun ilmestymisen välillä kulua puolitoista vuotta. Päätin tuolloin myös, että luen jokaisen kilpailuun lähetetyn kirjan. Tämä päätös piti loppuun asti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tällä toiminnallani olen kenties hieman tullut murtaneeksi yhden kirjallisuuspalkinnon ympärillä vallitsevaa vaiteliaisuuden muuria.

Mietin, aiheuttaako paikoin blogiarvioiksi poikkeuksellisenkin suorasukaisten ja turhautuneiden arvioiden julkaiseminen sen, että kustantamot alkavat vähentää osallistuvien kirjojen määrää tai jättäytyvät kokonaan kisan ulkopuolelle. Tämä pelko siis osoittautui turhaksi. Sen sijaan olen saanut muutamia hyvinkin kitkeriä suoria palautteita kirjoittajilta, jotka ovat tunteneet, että heidän hengentuotteitaan kohdellaan raa’asti ja jopa, että heitä henkilöinä on loukattu. Palaan tähän ilmiöön vielä uudelleen tuonnempana.

Kahden vuoden urakan mittaan mielessäni alkoi hahmottua jonkinlainen kuva suomalaisesta dekkarikustantamisesta ja sen ongelmista. Ongelmat ovat omia päätelmiäni ja myönnän mieluusti, että kustantamot ja kirjailijat eivät ehkä lainkaan niitä sellaisina pidä, eivätkä toiset lukijatkaan välttämättä. Kohtalaisen suuren aineiston kahtena vuonna peräkkäin läpi käytyäni uskallan kuitenkin huomioni jakaa.



Ensinnäkin on sanottava, että suomalaisella (dekkari)kirjallisuuden parhaimmistolla ei ole mitään hävettävää kansainvälisessä vertailussa. Huippu ei ole kovin leveä mutta sitäkin kovatasoisempi. Tästä meillä on jo näyttöäkin, ovathan esimerkiksi Antti Tuomainen ja Kati Hiekkapelto tehneet komeaa kansainvälistä uraa. Eivät syyttä. Heidän seuraansa haluaisin vielä tyrkätä useita tekijöitämme. Viime vuoden voittajapari eli Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen ovat tästä loistavia esimerkkejä. Parhaimmistomme kirjoittaa laadukasta, hiottua ja vetävää (dekkari)kirjallisuutta.

Kapeahkon terävän kärjen takana tuleekin sitten paljon keskinkertaista ja keskeneräistä massaa. Tämän määrällinen osuus harmittaa minua paljon enemmän kuin häntäpäähän sijoittuva joukko, josta osa olisi totta vieköön kannattanut jättää kokonaan painamatta.
Tarkempi silmäily osoittaa, että keskinkertaisiinkin mahtuu monenlaista. Tietyn osan heti kärjen takana muodostaa niin sanottujen himmenevien tähtien vakiojoukko eli ne kirjailijat, joiden parhaat teokset on julkaistu jo vuosia, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, sitten, mutta joiden vakiosankarit jatkavat kirja vuodessa -tahdilla todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Todellisia mammuttisarjakuninkaita ja -kuningattaria dekkaristeissamme on lukuisia: Seppo Jokinen (21 Koskis-dekkaria), Leena Lehtolainen (13 Maria Kallio -dekkaria, 4 Hilja Ilveskero -trilleriä), Reijo Mäki (27 Vares-dekkaria), Ilkka Remes (20 trilleriä), Markku Ropponen (15 Kuhala-dekkaria), Jarkko Sipilä (16 Takamäki-dekkaria), Taavi Soininvaara (12 Arto Ratamo -trilleriä, 4 Leo Kara -trilleriä). Useimmat edellä luetelluista ovat myös vuosittain myydyimpien kirjailijoidemme joukossa, eli sarjamaisuus myy. Lukijat haluavat tuttua ja turvallista, ainakin suurin osa. Avatessaan sarjan 15. osan edelliset luettuaan voi ainakin olla varma, ettei joudu yllätetyksi.

Itseäni nämä sarjat ovat Jokisen Koskis-sarjaa lukuun ottamatta kyllästyttäneet jo pitkään, ja itse asiassa olin päättänyt ennen raatitinkiä jo lopettaa kokonaan esimerkiksi Mäen ja Lehtolaisen lukemisen. Remes ja Soininvaara olivat jo seurattavista pudonneet, eikä tuttavuuden uudistaminen saanut mieltä muuttumaan. Miksi lukisin saman kirjan vuodesta toiseen? Varsinkaan, kun lukiessa on tuntu, että kirjoittajakin on jo aikoja sitten saanut tarpeekseen sankareistaan. Sanottakoon nyt ääneenkin, että esimerkiksi Mäkeä en enää ilmaiseksi lue.

Tasapaksua, tuttua ja turvallista kustantavat eniten suuret kustantajat. Ilkka Remes on WSOY:n tähti, Lehtolainen Tammen ja Mäki ja Soininvaara ovat Otavan tallin veturit. Jokinen ja Sipilä ovat siirtyneet vuosia sitten osuuskuntamuotoiseen CrimeTimeen. Nämä painosten kuninkaalliset tuovat kustantamoille tuloksen, joten on ymmärrettävää, että niitä vaalitaan ja niistä pidetään kiinni. Himolukija kuitenkin kyllääntyy, ja harmittaa niidenkin puolesta, jotka vain satunnaisesti lukevat joitakin dekkareita vuodessa ja tarttuvat näihin kestosuosikkeihin sekä tekevät niiden perusteella (väärän) johtopäätöksen koko kotimaisen dekkarituotannon tasosta.

Samoin on ymmärrettävää, että juuri tämän tason kirjoittajat valitsevat itsenäisemmän väylän julkaista teoksensa. Totuus kuitenkin on, että myös painosten kuninkaat ja kirjoittamisen rutinoituneet mestarit yleensä kaipaisivat kunnon sparraamista, kustannustoimittajaa, joka haastaa ja pakottaa hiomaan timantin loppuun asti. Lukijana olen kyllä usein epäillyt, että joko kirjoittajat eivät suostu tekemään mestariteoksiinsa ehdotettuja muutoksia tai sitten kustantamo luottaa laadun tasaisuuteen ja tyytyy siihen, mitä saa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole!

Toinen suuri keskitason ryhmä muodostuu teoksista, jotka on ainakin minun silmilläni nähtyinä julkaistu keskeneräisinä. Kerta tai pari kunnon uudelleenkirjoittamista, editointia ja hiontaa olisi ollut valtaosalle lukemistani kirjoista eduksi. Kirjan kantava idea on usein ollut omintakeinen ja hyvä, mutta kun toteutus jää puolitiehen, on idea peruuttamattomasti tuhlattu. Yllättäen näitäkin on sekä isojen kustantamojen että jo kokeneiden tekijöiden teosten joukossa, mutta enemmän toki esikoisteoksissa ja pienempien kustantamojen tuotteissa.

Melkoisen veret seisauttava oli sähköposti, jonka sain erään teoksen kustannustoimittajalta peräänkuulutettuani teoksen kertaalleen uudelleenkirjoituttamista. Minulle kerrottiin, että kustantamon taholta oli kyllä esitetty vielä muokkauskierrosta, mutta kirjoittaja ei ollut siihen suostunut. Niin. Miksi sitten julkaistiin?

Oman erityisryhmänsä tässä keskeneräisten tai ainakin viimeistelyä kaipaavien listalla ovat poikkeuksellisen tuotteliaat kirjoittajat. Vaikea on uskoa, että kaksi tai kolme kirjaa vuodessa markkinoille pukkaavan tekijän tuotanto on tasaisen korkealaatuista. Eikä se olekaan. Oikeastaan toivoisin monen kirjailijan kohdalla, että jossain vaiheessa vakiintunut kirja vuodessa, kaksi parhaassa -tahti katkaistaisiin ja kustantaja (tai jokin muu taho?) pakottaisi pitämään tauon, jonka aikana sulateltaisiin, palauduttaisiin, ideoitaisiin ja kirjoitettaisiin rauhassa seuraava teos. Voisimme kaikki yllättyä positiivisesti.

Hännänhuippuna on vielä valitettavan monilukuinen joukko teoksia, joita ei olisi kannattanut painaa lainkaan. Romaania tai dekkaria ei synny niin, että kirjoitetaan omasta mielestä vetävä tarina kertaalleen paperille, höystetään se kehnolla huumorilla, jätetään kieli tarkistamatta ja lähetetään painoon. Todellisuudessa toivottavasti näin ei sentään ole käynyt, mutta tällaisen vaikutelman heikoimmista teoksista saa. On mielestäni rikollista painaa ja julkaista tällaisia teoksia ja laittaa ne myyntiin. Silloin ne ovat kaltaisteni raakalaisten armoilla ja saavat pahimmassa tapauksessa tyrmäysarvion. Tämän varalle pitää kirjoittajaa valmentaa, jos tälle tielle lähdetään. Kustantajalla pitää olla myös jonkinlainen eettinen vastuu kirjoittajistaan. Häntäpään kirjat ovat miltei kaikki pienimpien kustantamojen tuotantoa, mutta löytyy silkkoa isojen talojenkin listoilta. Edes kauniit kannet eivät pelasta surkeaa sisältöä.

Tällaisia olen siis dekkarien kustantamisesta, julkaisemisesta, kirjoittamisesta sekä lukemisesta kahden vuoden luku-urakkani mittaan pohdiskellut. Kun kirjamyynti sakkaa, kannattaisi panostaa laatuun ja karsia pois kelvotonta, ainakin tiettyyn rajaan asti. Vapaasti saa Suomessa onneksi yrittää, mutta ihmetyttää, miksi isotkin kustantamot laittavat resursseja huonoon.

Kun paikoin jo toivottomalta tuntunut urakkani lopulta alkoi olla maaliviivalla, ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu Suomessa kirjoitetaan vuosittain satojatuhansia sivuja kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei suostu julkaisemaan – Tiina Lifländer odotti unelmansa toteutumista 25 vuotta. Luin sitä ihmetellen ja ällistyneenä, vaikkei siinä toisaalta mitään uutta ollut. Mutta viime vuosina kokemani ja lukemani valossa kirjan kyllä saa Suomessa julki, vaikkei se niin kummoinen olisikaan. Ainakin, jos on jo julkaissut jonkin kohtalaisesti menestyneen samanlaisen teoksen aikaisemmin. Tai sattuu olemaan vaikkapa näyttelijä tai entinen poliitikko. Tai toimittaja. (Tai mandalataiteilija.)

Vaikeaa on varmasti saada jalka ison kustantamon oven väliin, mutta näyttääpä sekin temppu onnistuvan. Hesarin jutussa todetaan: ”Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan.” Voisin lisätä: ”Hyvä niin.” Sillä on todennäköisesti syynsä, ainakin sen valossa, mitä kaikkea silti kustannetaan. Uskokaa pois, olen lukenut.  


***
Vuoden johtolanka 2017 -palkinto ja Vuoden esikoisdekkari 2017 -kunniakirja luovutetaan todennäköisesti 1.2.2017 voittajille. Sen jälkeen ryhdyn julkaisemaan viime vuoden dekkarisadosta juttuja. Sitä ennen olen ajatellut vielä koota edellisvuotisista esimerkiksi kymmenen oman suosikkini listan lukuvinkiksi.

***
Lisäys tekstiini 18.1.2017 klo 18.15:

Kirjoitukseni on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota. Sitä on käyty lukemassa enemmän kuin mitään aiempaa tekstiäni koskaan yhden vuorokauden aikana. Kommenttejakin on tullut mukavasti, kiitos niistä jokaisesta! Kommentteja on tullut myös blogini FB-sivulle sekä Twitteriin. Juttulinkkiä on jaettu ahkerasti, ja Facebookin tavoitettujen ihmisten määrät rikkovat omia ennätyksiäni. Aihe siis kiinnostaa ihmisiä, mikä on hienoa. 

Blogin FB-sivulla kävi kommentoimassa myös viimevuotinen Johtolanka-voittaja kirjailija Pauliina Susi. Hänen kertomuksensa loistavan dekkarin myymisen vaikeudesta on pysäyttävä:

 "Itse olen ollut äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että Takaikkunani sai Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Ilman palkinnon nostetta se olisi hautautunut varmasti kokonaan dekkareiden "merkkitekijöiden" kirjojen alle. Vaikka se sai alusta asti huippuhienot arvostelut kritiikeissä ja minulle suoraan on tullut enemmän innostunutta palautetta lukijoilta kuin ikinä, jouduin toteamaan että helpompi on saada palkinto vuoden parhaasta dekkarista kuin saada siitä myyntiin kirjakaupoissa. Lähimpään kirjakauppaani, Suomalaisen kirjakaupan Keravan myymälään, ei esimerkiksi sitten ikinä tullut myyntiin yhtäkään kappaletta. Mutta turha katkeroitua, parempi jatkaa eteenpäin. Uusi kirja on tekeillä ja Takaikkunan saksannos ilmestyy pian, ja Johtolangan myötä Takis pääsee kisaamaan kesällä myös pohjoismaisesta Lasiavain-palkinnosta."

Uskomatonta, eikö vain?!

***
Toinen lisäys tekstiini. Keskiviikkona 1.2. siis jaettiin Johtis-palkinnot, ja sen jälkeen Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman Kai Ristola haastatteli minua tämän kirjoitukseni johdosta! Kuuntele täältä, jos kiinnostaa (oma osuuteni kohdasta 10.15.). Ennen minua ohjelmassa on Johtolanka-voittaja Mikko Porvalin haastattelu.

***
Kolmas lisäys tekstiini. Raatilaiskollegani Kai Hirvasnoro julkaisi 3.2.2017 Kansan Uutisten sivuilla oman yhteevetonsa raatilaisuudesta, suomalaisesta dekkarikustantamisesta sekä kolmenkymmenen viime vuonna ilmestyneen kotimaisen dekkarin arvion. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa Kain juttu täältä!


***

Kustantamisesta olen kirjoitellut aikaisemminkin:

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

Onko omakustanne valekirjallisuutta?


Vuoden johtolanka 2016 -kisaajat olivat (kirjat siis ilmestyneet vuonna 2015, palkinto nimetty hieman harhaanjohtavasti):


Aalto, Marja-Sisko: Tappavaa lunta
Arhippa, Pirkko: Kulki kuolema puistotietä
Bagge, Tapani: Pieni talvisota
Erra, Jyrki: Berliinin ajokoirat
Hakonen, Hannu: Ahneet likaiset kädet
Heikura, Jouni: Asemapaikka New York
Heino, Marja-Liisa: Älä tähti putoa
Hietikko, Harri V.: Insomnian ensioireet
Hiltunen, Pekka: Varo  minua
Hiltunen Simo: Lampaan vaatteissa
Holmström, Johanna: Sulje silmäs pienoinen
Hotakainen, Kari: Henkireikä
Häkämies, Kari: Anteeksi ei voi antaa
Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä
Hänninen, Vepe: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku
Johansson, K. J.: Venla
Jokinen, Seppo: Kuolevaksi julistettu
Järvelä, Jari: Tyttö ja rotta
Kaarnakari, Ville: Operaatio Verna
Katajamäki, Unto: Paha veli -verkosto
Keisala, Markku: Sinisilmät
Kesävuori, Saara: Musta hevonen
Koskinen, Pertti: Manipulaattori
Koskinen, Pertti: Vinttikamaripoika
Kostet, Jenna: Marrasyöt
Kämäräinen, Seppo: Synnöve tappajamoottorikelkka
Lahtinen, Risto: Dies Irae - Vihan päivä
Lehtolainen, Leena: Surunpotku
Lindell, Sebastian: Rajatapaus
Luhtaniemi, Pasi: Viattomat
Manner, Max: Jääkyynel
Matintupa, Tuula T.: Pimeän kääntöpuoli
Mononen, Jonna: Hiljaa pimeässä
Mäki, Reijo: Siivellä eläjä
Mäki, Reijo: Tulivuori
Mäkinen, Esa: Totuuskuutio
Mäkinen, Lauri: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Mäntylä, Juha, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita
Nissinen, Jari: Paha mieli
Numminen, Juha: Ystävä sä lapsien
Ollikainen, Milla: Pirunkuru
Pakkanen, Outi: Helle
Pehkonen, Kirsi: Karhuvaaran uhri
Peura, Nina: Kultasadetta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva
Pulli, Elina: Tukkasurma
Raevaara, Tiina: Yö ei saa tulla
Remes, Ilkka: Jäätyvä helvetti
Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Rinneoja, Jasu: Tuhlaajapojan meno-paluu
Ropponen, Markku: Kuhala ja vapaa pudotus
Rönnbacka, Christian: Kylmä syli
Saarto, Timo: Vesimiehen aika
Sandberg, Timo: Häränsilmä
Sandberg, Timo: Yövieras
Seppälä, Jaakko Markus: Lemen
Sipilä, Jarkko: Mies kuumasta
Soininvaara, Taavi: Haukka ja kyyhky
Souri, Katariina: Valkoinen varjo
Souri, Katariina: Sammunut sydän
Strang, Lars: Ahneuden hinta
Susi, Pauliina: Takaikkuna
Talvio, Hannu: Kolme sadonkorjaajaa
Talvitie, Riku: Tappava formaatti - Kuokkavieras
Taskinen, Pauli: Katiskalla hukutettu
Tuomela, Harri: Eräänä syksynä
Tuominen, Arttu: Muistilabyrintti
Tuominen, Pirjo: Varjo vierellä käy
Tuomola, Johanna: Vielä kerran
Vala, Vera: Tuomitut
Vuorio, Hannu: Käpylä

Vuoden 2016 aikana ilmestyneiden ja Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun osallistuneiden listan julkaisen palkitsemispäivän jälkeen.