Tatiana Elf: Huijari - Rebekka Nummi

 

Tatiana Elfin esikoisdekkari Huijari – Rebekka Nummi päätyi lukulistalleni, koska se oli yksi kolmesta teoksesta, jotka Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati valitsi vuoden 2026 esikoisdekkarien lyhytlistalle.

Johtolanka-raadin perustelut Huijarin esikoisdekkarikunniakirjaehdokkuudelle:

”Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.”

Kyse ei siis ole perinteisestä tai varsinaisesti modernimmastakaan dekkarista, vaan pikemminkin, kuten raatikin toteaa, psykologisesta trilleristä vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Tarinassa ei varsinaisesti selvitetä rikosta, vaan seurataan kiihkeätahtista henkistä ja osin fyysistäkin voimainmittelöä kahden tasavertaisen osapuolen välillä, eikä lukija voi olla varma oikein mistään, koska lähtökohtaisesti kumpikin, niin minäkertoja kuin näkökulmahenkilökin, on epäluotettava.

Rebekka Nummi on Huijarin minäkertojapäähenkilö, kuten teoksen alaotsikkokin paljastaa. Rebekka on noin kolmikymppinen sosiopaatti, jonka vanhemmat ovat pakottaneet terapeutin asiakkaaksi monenlaisten ongelmien, kuten kertyneiden pelivelkojen, takia. Rebekka on huippuälykäs, mutta esimerkiksi lääkäriopinnot ovat tuntuneet hänestä niin pitkästyttäviltä ja hitailta, että hän tekee mieluummin erilaisia hanttihommia, jotka eivät vaadi mitään koulutusta.

Pitkästyminen on Rebekan keskeinen ongelma, joka ajaa häntä vaaratilanteesta toiseen. Toinen häntä kiusaava seikka on hankaluus olla minkäänlaisissa ihmissuhteissa, koska hän ei oikein osaa tuntea mitään kiintymykseen saati rakkauteen viittaavaa ja toisen ihmisen kosketus tuntuu lähtökohtaisesti aina epämiellyttävältä. Lisäksi hänen pitää normaaleissa ihmiskontakteissa keskittyä ankarasti, jotta toiset eivät huomaisi hänen omituisuuttaan. Oikeastaan ainoa tunne, jota Rebekka aidosti tuntee, on valkohehkuinen raivo. Kuinka pitkälle hän voisi mennä raivonpuuskassaan? Ajatus pelottaa vähän häntä itseäänkin, mutta myös kummasti kiehtoo.

Sitten Rebekka törmää Alexiin, komeaan nuorukaiseen, joka ei kavahda Rebekan omituisuuksia ja rajuja leikkejä, vaan vaikuttaa lähinnä huvittuneelta ja ihastuneelta. Rebekka huomaa tuntevansa jotain kummallista Alexia kohtaan. Olisiko mahdollista, että hän voisi olla rakastunut?

Kovin paljoa ei Huijarin juonesta voi kertoa ilman, että pilaa sen idean. Itse asiassa muutama seikka jo kirjan nimestä alkaen tekeekin niin. Tämäntyyppisen psykologisen trillerin keskeisin tavoiteltava ominaisuus on täydellinen ennalta-arvaamattomuus. Siitä huolimatta jo teoksen nimi paljastaa, että tulossa on todennäköisesti sarja, jonka päähenkilönä on Rebekka Nummi. On siis selvää, kuka tulee selviytymään koitoksista voittajana.

Lisäksi romaani alkaa lyhyellä prologilla, joka on katkelma itse teoksesta kohdasta, joka sijoittuu vähän puolenvälin jälkeiseen kohtaan. Se paljastaa siis keskeisen juonenkäänteen lukijalle jo ennen kuin hän on ehtinyt edes aloittaa lukemista.

Tästä huolimatta tarina toimii toivotulla tavalla eli lukijan mielenkiinnon vangitsevasti sinne noin puoliväliin saakka. Sen jälkeen huomasin oman kiinnostukseni herpaantuvan, eivätkä lopun juonenkäänteet enää onnistuneet yllättämään. Pidin myös heikkona ratkaisuna kolmannen näkökulman eli Rebekan terapeutin tuomista mukaan tarinaan aivan teoksen lopussa. Kun sinne asti oli päästy vuorottelemalla Rebekan ääntä ja Alexin näkökulmaa, olisi suonut sen kantavan loppuun asti.

Tunnustettakoon, että tämänkaltainen psykologinen trilleri, jossa kaikki henkilöt ovat kerrassaan epämiellyttäviä ja epäsamastuttavia, ei ole mieluisinta luettavaani. Rebekka Nummessa on tunnistettavissa kaikki sosiopaatin määritelmään kuuluvat ominaisuudet, kuten empatian ja syyllisyyden puute, impulsiivisuus ja vastuuttomuus, kyky manipuloida ja valehdella, halu rikkoa sääntöjä sekä äkkipikaisuus.

Lisäksi Rebekka on jonkinlainen yhdistelmä Lisbet Salanderista ja Saga Norénista ylivertaisen kylmän loogisen älynsä ja monipuolisen fyysisen kyvykkyytensä puolesta. Näiltä osin siis mielihyvin allekirjoitan Johtolanka-raadin näkemyksen kiinnostavasta päähenkilöstä ja laadukkaasta henkilökuvauksesta.

En kuitenkaan onnistunut yhtään pitämään sen paremmin Rebekasta kuin Alexistakaan (enkä oikein Carlastakaan, jolla on omat epäterveet motiivinsa). Kun on vaikea toivoa kenellekään käyvän hyvin, jää jännite valitettavasti osittain puuttumaan.

Tatiana Elf: Huijari – Rebekka Nummi
Into 2025. 285 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden esikoisdekkari -ehdokkaat

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

Liisa Näsi: Kovalla kädellä

Kirjailija Liisa Näsi nimittää Kovalla kädellä -teostaan eri yhteyksissä, kuten nettihaastatteluissa ja Facebook-sivullaan, pehmo- ja villasukkadekkariksi. Elisa Kirja kuitenkin luonnehtii sitä vangitsevaksi psykologiseksi jännitysromaaniksi, mitä pidän huomattavasti osuvampana. Ei teos ole cozy crimea vain, jos siinä ei alkusivuilla ole ruumista.

Minna Arasuo on kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen. Opintoja on tullut suoritettua melkoinen nippu eri aloilta, joten Minnan oma luonnehdinta itsestään kaikkien alojen asiantuntijana ei ole ihan katteeton. Harmi vain, että sellaisella osaamisella ei oikein ole kysyntää työmarkkinoilla. Taloudellinen ahdinko on ajanut Minnan jyväskyläläisen mummonsa omakotitalon yläkertaan vuokralaiseksi.

Työtilaisuuksien toivossa Minna laatii Facebookiin ilmoituksen, jossa hän tarjoaa tutkijapalveluja. Toiveissa olisi jokin sukututkimustoimeksiannon tapainen, mutta ensimmäisenä häneen ottaa yhteyttä paikallinen julkkis eli kansainvälistä arvostusta tiedemaailmassa nauttiva Suvi Ekberg. Nainen haluaa palkata Minnan etsimään teini-ikäisen tyttärensä, joka on ollut kadoksissa jo toista viikkoa. Minna saa siis yksityisetsiväkeikan.

Lähempi keskustelu viimeisen päälle huolitellun ja kovapintaiselta vaikuttavan rouva Ekbergin hulppeassa huvilassa paljastaa, että Ekbergin tytär on sovitusti viettänyt syyslomaviikon luokanopettajaisänsä luona Fuengirolassa mutta ei ole palannut sieltä kotiin. Kyse on siis tarkalleen ottaen lapsikaappauksesta, jos lapsen isä ei ole palauttanut lasta sovitusti. Suvi Ekberg haluaa, että Minna matkustaa Espanjaan tarkkailemaan ex-puolisoa, jonka hän vihjailee mahdollisesti käyttävän pariskunnan tytärtä hyväkseen.

Minnan yksityiselämästä paljastuu myös ikävä kuvio. Hänellä on ollut rakkaus- ja seksisuhde entisen yliopisto-opettajansa ja esihenkilönsä kanssa, mutta miehen luvattua avioeroa ja Minnan kanssa yhteen muuttamista ei ole kuulunut. Kun Minna on katkaissut suhteen, on mies alkanut käyttäytyä ikävästi, jopa uhkaavasti. Sitten Minna alkaa saada salatusta numerosta rankkoja uhkausviestejä. Ilmeisesti Minnan kamppailulajiosaaminenkin tulee vielä hyötykäyttöön!

Tarina käynnistyy ilman sen kummempia pohjustuksia nopeahkosti, mutta kuten yllä olevasta käy ilmi, on ainakin jonkin verran kyseenalaista, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta. Näsi kuitenkin kiristää taitavasti ruuvia niin, että pian huomasin olevani tarinan koukussa. Arvasin kyllä aika varhaisessa vaiheessa yhden keskeisen juonikuvion pahiksen, mutta sen lisäksi juonessa on vielä uusia kerroksia. Loppua kohden tapahtumat ja toiminta kiihtyvät vauhdilla, ja paljastuu sekin, miksi painetun kirjan kanteen on nostettu kissan kuva. Ruumiskin vielä saadaan ennen viimeistä pistettä!

Näsi on toiminut työnohjaajana ja kouluttajana muun muassa lastensuojelussa, perhetyössä ja kotipalvelussa. Näissä tehtävissä kertynyttä tietoa kotien suljettujen ovien takana tapahtuvista asioista ja perheväkivallan sekä vallankäytön monista muodoista Näsi hyödyntää oivaltavasti Kovalla kädellä -romaanissaan.

Vuonna 2020 ilmestynyt Kovalla kädellä on Näsin toinen kaunokirjallinen teos. Kirjailijan mukaan sen ilmestyminen jäi harmillisesti koronapandemian jalkoihin, mikä varmasti on ihan totta. Julkkarijuhlat, kirjailijakiertueet ja kirjamessut jäivät kokonaan väliin tai ainakin kutistuivat virtuaalitapahtumiksi. Se on todella harmi, sillä Kovalla kädellä on omassa alagenressään oikein hyvä esikoisdekkari. Näsin esikoiskirja on vuonna 2019 ilmestynyt novellikokoelma Eilispäivä ei kuole (Basam Books).

Liisa Näsi: Kovalla kädellä
Basam Books 2020. 320 s.
Äänikirjan lukija Lotta Merenmies, kustantaja Saga Egmont FI.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Max Seeck: Loukko

 

Max Seeckin neljäs Jessica Niemi -trilleri Loukko oli Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon tämänvuotisella kuuden parhaan dekkarin lyhytlistalla. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

”Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.”

Loukko on rakettimaisen kansainvälisen uran rakentaneen Max Seeckin seitsemäs trilleri ja siis neljäs osa suosittua Jessica Niemi -sarjaa. Seeck on julkaissut teoksensa tiiviiseen kirja vuodessa -tahtiin, ja vaikka olen lukijana yrittänyt pysytellä vauhdissa mukana, olen tipahtanut armotta kyydistä. Sarjan aloitusosan Uskollinen lukija luin melko tuoreeltaan, mutta seuraavat osat ovat jääneet odottelemaan kirjapinojen uumeniin.

Kun Loukko nousi Johtolanka-palkinnon lyhytlistalle, päätin täyttää tämän ammottavan aukon sivistyksessäni ja kuunnella koko sarjan alusta alkaen yhteen menoon. Poikkeuksellisesti tartuin siis uudestaan jo kertaalleen luettuun jännitysromaaniin aloittaessani Uskollisesta lukijasta, mutta halusin kerrata sen tapahtumat, koska arvelin ainakin Jessican poikkeuksellisen yksityiselämän käänteiden olevan olennaisia myöhemmissäkin kirjoissa.

Jostain oli kuitenkin mieleeni iskostunut ajatus, että sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme teosta, joten otin seuraavaksi kuunteluun Kaunan. Vasta sen loputtua tajusin, että olinkin vahingossa jättänyt välistä Pahan verkon! Mitään varsinaista vahinkoa ei sitten kuitenkaan päässyt tapahtumaan, koska Seeck onnistuu varsin taitavasti välttämään aiempien osien juonikuvioiden paljastamisen. Siitäkin huolimatta, että jotkut juonisäikeet jatkuvat kirjasta toiseen. Esimerkiksi Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu tulee selväksi vasta Kaunan yhdessä sivujuonteessa.

Jessica Niemi on verrattoman traumatisoitunut trillerisankari! Hän on menettänyt biologisen perheensä auto-onnettomuudessa ollessaan kahdeksanvuotias. Äiti, isä ja pikkuveli menehtyivät kolarissa, mutta kuin ihmeen kaupalla Jessica selvisi hengissä vaikkakin pahoin loukkaantuneena. Onnettomuuden jäljiltä hänellä on vielä kolmekymppisenäkin ajoittain pahoja kipuja. Jessica on myöhemmin menettänyt myös kasvattiperheensä eli isänsä sisaren ja tämän miehen. Hän on siis moninkertainen orpo.

Koska tämä ei vielä riitä mihinkään, on Jessica kokenut hengenvaarallisen suhteen ollessaan 19-vuotias. Traumakuormaa on siis melkoisesti, ja kun aikanaan ilmenee, että suvussa on ollut myös mielenterveysongelmia, on koktaili kunnioitettava. Jos Jessica ei olisi ehkä koko Suomen etevin rikostutkija, hän olisi varmasti jo aikoja sitten tullut hyllytetyksi tehtävästään terveysperustein. Läheltä pitääkin useasti huippukyvykkyydestä huolimatta.

Kaiken tämän päälle tulee vielä Jessican tarkoin varjelema yksityiselämään liittyvä salaisuus, jonka hän on aikoinaan paljastanut vain esimiehelleen Ernelle. Jessican ja Ernen välit ovat poikkeukselliset, ja varsinaisen syyn siihen tietävät vain he kaksi.

Pahan verkko -trillerissä Jessica ryhmineen on saanut uuden esihenkilön Ernen tilalle. Helena Lappi kokee Jessican olevan kävelevä uhka omalle uralleen, joten on löydettävä jotain, jolla saada omapäisestä mutta valitettavan taitavasta alaisesta kunnon ote. Kuin tilauksesta sopiva väline putoaakin hänen syliinsä.

Meneillään on vaikea tapaus, jossa selvitellään kahden Suomen suosituimman bloggaajan katoamistapausta. Nuori japanilaissuomalainen Lisa Yamamoto on kadonnut levynjulkistamistilaisuuden jälkeen savuna ilmaan. Samojen juhlien jälkeen on kadonnut myös nuori bloggaaja Jason Nervander. Kummankin Instatililtä löytyy omituinen Söderskärin majakkaan liittyvä päivitys, joka antaa ymmärtää nuorten kuolleen. Onko kyseessä makaaberi julkisuustemppu? Liittyykö Vuosaaren rantaan huuhtoutuneen mangahahmoksi pukeutuneen nuoren naisen ruumis jotenkin tapaukseen?

Rikosvyyhti on monimutkainen ja -syinen, ja Jessicakin joutuu useaan otteeseen toteamaan olleensa täysin hakoteillä. Kun karmea kansainvälinen rikosjuoni lopulta paljastuu ja päästään tarinan huippukohtaan, on ruumiita ehtinyt kertyä melkoinen pino ja Jessican oma henki on hiuskarvan varassa.

Ville Laihosen suunnittelemassa
kansikuvassa myös olennainen
tapahtumapaikka eli ns. Silitysrautatalo.

Kauna jatkuu lähestulkoon suoraan siitä, mihin Pahan verkko jäi. Jessica on päätynyt jonkinlaiselle sairausloman ja virkavapaan yhdistelmälle, mutta kun Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa arvoasunnossa surmataan Suomen ehkä tunnetuin, vihatuin ja varakkain teollisuuspohatta Eliel Zetterborg, eikä Jessican työkavereilla ole harmainta hajuakaan sen paremmin tekijästä kuin tekotavastakaan, on Jessican palattava sorvin ääreen. Suljetun huoneen arvoitus on kerrassaan kutkuttava, ja johtolangat vievät vuosien taakse erään metsästysretken kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Kuten sanottu, sivujuonena Kaunassa on tavallaan Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu, ja mukana on siihen liittyvä juonikuvio, joka saa alkunsa Pahan verkon alkusivuilla. Jälleen Jessican henki on vain hiuskarvan varassa, ja ruumiita tulee kasapäin. Ei siis ihme, että muutenkin mieleltään epävakaan nuoren naisen tilanne alkaa olla huolestuttava. Painajaiset ja sekavat kauhunäyt myös valveilla alkavat ahdistaa jo lukijaakin Jessica-parasta nyt puhumattakaan. Suosittelisin vakavasti lääkärin ja psykologin puoleen kääntymistä, mutta kukaan ei tunnu huomaavan rikosylikonstaapelin todellista kuntoa.

Seeck kirjoittaa siis kammottavista sarjamurhaajista, ja kauhuaineksia sekaan sotkeentuu niin Jessican epävakaan mielen kuin joidenkin murhaajien täydellisen hulluuden takia. Mukana tuntuu olevan aina silloin tällöin rippunen yliluonnollistakin ainesta, vaikka itse rikosvyyhdet aina osoittautuvat varsin maallisiksi, kunhan kaikki epämääräinen kauhuhöttö saadaan niiden päältä kuorittua.

Silti Seeckillä tuntuu olevan lukkarinrakkautta myös perinteisen arvoitusdekkarin suuntaan, kuten jo Kaunan ovela suljetun huoneen arvoitus näyttää. Samansuuntainen perinteinen asetelma on Loukossa, jossa Jessica on erään katastrofiin päättyneen välikohtauksen jälkeen joutunut hyllytetyksi virastaan. Mielenterveysongelmat tuntuvat vain syvenevän, ja Jessicalla alkaa olla jo itsetuhoisia ajatuksia. Myös syvä yksinäisyys riivaa naista. Työkaveri Jusuf ehdottaa lomaa jossakin kaukana kaikesta, ja Jessica päätyy kaikista maailman paikoista Ahvenanmaalle Smörregårdin syrjäiselle saarelle.

Smörregårdissa pitävät majataloa Astrid ja Åke Nordin, äiti ja poika. Kahdeksankymppinen Astrid on tehnyt uransa Maarianhaminan sairaalan synnytyslääkärinä, ja viisikymppinen Åke on opettanut filosofiaa Ruotsin puolella yliopistossa, mutta päättänyt sitten tehdä elämänmuutoksen ja palata kotiin auttamaan äitiään liikeyrityksen hoitamisessa. Majatalo uinuu varhaiskevään untaan, eikä muita asiakkaita Jessican lisäksi ole kuin ruotsalainen omissa oloissaan pysyttelevä pariskunta, jonka on tarkoitus pian jatkaa matkaa Suomen mantereelle.

Nettiyhteydet ovat heikot, mutta siitä huolimatta Astrid ja Åke saavat nopeasti tietää Jessican taustan. Onko tunnettu rikosylikonstaapeli vetäytynyt saariston rauhaan kirjoittamaan dekkaria? Åke haluaa kertoa Jessicalle saaren synkästä historiasta ja erityisesti sinitakkisesta tytöstä, paikan omasta kummituksesta. Sinitakkinen yhdeksänvuotias Maija katosi saaren pohjoispuolella toimineesta orpokodista vuonna 1946 ja on sen jälkeen näyttäytynyt aina silloin tällöin, yleensä jonkin kuolemantapauksen yhteydessä.

Saarella on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa kaksi ihmistä 1980-luvulla, ja nyt Jessican tultua saarelle tapahtuu pian uusi hukkumisonnettomuus. Muuttolinnuiksi kutsuttu kolmen vanhuksen seurueeksi kutistunut joukko on tullut vuosittaiselle vierailulleen saarelle muistelemaan sodanjälkeistä lastenkotiaikaansa, ja aamulla yksi vanhuksista löytyy pohjoisrannan laiturin kupeesta hukkuneena.

Tapauksen tutkintaa Smörregårdissa johtaa paikallinen poliisi Johan, mutta kuten arvata saattaa, Jessica ei malta olla sotkeutumatta tapaukseen. Hän hyödyntää sumeilematta suhteitaan omalla työpaikallaan, vaikka ei poliisin virassa juuri nyt olekaan. Kaikki saarella olevat vähät ihmiset tuntuvat olevan epäilyttäviä, esittävän jotain muuta kuin oikeasti ovat ja kätkevän synkkiä salaisuuksia. Jälleen on mukana kauhuelementtejä ja synkkää menoa ryydittää saaren eristyneisyys, joten mitään kovin leppoisaa arvoitudekkarimeininkiä on turha odottaa. Entä onko Jessican oma henki hiuskarvan varassa? Arvaapa vain, montako kertaa!

Neljän tuhdin romaanin putki Jessica Niemen ja kumppaneiden seurassa on siis takana. Jossain vaiheessa aloin panna merkille, että tapahtumat sijoittuvat kaikki pimeimpään vuodenaikaan kunnon noir-tapaan. Uskollisessa lukijassa ollaan alkutalvessa, lunta on jo maassa ja Helsingin rannat jään peittämiä. Pahan verkko ja Kauna sijoittuvat nekin talveen, joulunalusviikolle ja tammi-helmikuulle pimeään Helsinkiin. Loukossa tunnelma on keväisin, mutta jotta ei menisi turhan valoisaksi, loppuhuipennusrymistelyt käydään kaikkien aikojen kevätmyrskyn riehuessa merellä.

Seeck kirjoittaa koukuttavasti ja tarinat vetävät erinomaisesti. Ne ovat tummanpuhuvaa viihdettä sarjamurhista ja lievästä kauhusta pitäville lukijoille. On helppoa kuvitella tapahtumat mielessään, ja erityisesti Helsingin kuvaus on taiten toteutettua. Seeck avaa kaupungin kauniimpien julkisivujen taakse kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Raha ja menestys eivät tuo onnea. Jessicasta ei varsinaisesti tullut ystävääni, mutta ei hän vastenmielinen tai kovin ärsyttäväkään tyyppi lopulta ole. Toivon hänelle kyllä valoisampia aikoja!

Jatkuuko Jessica Niemi -sarja vielä? Jää nähtäväksi. Loukossa hänen henkilökohtainen elämänsä saa uuden käänteen, mutta muuten kaikki jää auki jättäen oven mukavasti raolleen jatko-osillekin.

Max Seeck:
Uskollinen lukija
Tammi 2019.

Pahan verkko
Tammi 2020

Kauna
Tammi 2021

Loukko
Tammi 2022

Äänikirjojen lukija Sara Paavola.

Kirjat ostettu itse, paitsi Loukko saatu myös lahjana kustantajalta.
Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Simo Halinen: Nainen joka katosi

 

Simo Halinen on elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja, jonka kolmas romaani on psykologinen trilleri Nainen joka katosi. En ole Halisen aiempia romaaneja Idänsydänsimpukka (2004) ja Lemmenomenia (Tammi, 2008) lukenut, mutta pikaisen guuglailun perusteella näyttäisi, että Nainen joka katosi on Halisen ensimmäinen jännityskirjallisuudeksi laskettava teos, joten se saa nyt blogissani tunnisteen ’esikoisdekkari 2022’.

”Kohtasin naisen Hotelli Tornin baarissa samana päivänä kun äitini haudattiin.”

Tällä virkkeellä romaani alkaa, ja varsin tehokkaasti alkaakin. Kirja ensimmäisen osan ajan äänessä on mies, joka kohtaa naisen baarissa ja vie tämän sitten kotiinsa. Alkaa omintakeinen romanssi. Nainen ei kerro mitään menneisyydestään, ja kuten myöhemmin käy ilmi, ei totuutta edes nimestään tai työpaikastaan. Fyysinen läheneminenkin ottaa aikansa. Kun lopultakin alkaa tuntua, että suhteesta saattaa tulla jotain aitoa, nainen katoaa.

Seuraavaksi ääneen pääse nainen, joka katosi. Hän kertoo, mitä oli tapahtunut juuri ennen kuin hän päätyy Hotelli Tornin baariin. Lukija saa tietää paljon muutakin, mitä on tapahtunut menneisyydessä. Osan siitä on tosin jo arvannutkin, mutta menneisyyden mustat tapahtumat ovat lävähtäneet oudolla tavalla naisen nykyhetkeen. Siinä tilanteessa kohtaaminen miehen kanssa baarissa on kuin pelastusrengas. Mutta onnistuuko se pitämään naisen pinnalla?

Nainen joka katosi on miltei pienoisromaani. Halinen rakentaa pahaenteistä tunnelmaa taiten, vaikka paikoin henkilöiden toiminnan logiikka koetteleekin uskottavuuden rajoja. Kumpikin, niin mies kuin nainenkin, on pahoin rikki. Menneisyyden synkät tapahtumat varjostavat heidän elämäänsä kohtalokkaasti.

Simo Halinen: Nainen joka katosi
CrimeTime 2022. 208 s.
Äänikirjan lukijat Anni Kajos ja Anssi Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Saija Kuusela: Katse

 

Syrjäisen pohjoisnorjalaisen tunturipuron kivikosta löytyy miehen ruumis, jolta on irrotettu silmät. Tapauksen tutkinta on ylikonstaapeli Nea Guttormin ensimmäisiä työtehtäviä uudessa työpaikassa pikkupaikkakunnan poliisilaitoksella, jonne hän on omasta tahdostaan siirtynyt Oslosta keskusrikospoliisin profiloijan tehtävästä. Muutokseen ovat kannustaneet Nean yksityiselämän ongelmat sekä juuret. Nea on puoliksi saamelainen.

Verenperintöä ovat myös Nean mystiset näkijän kyvyt, tai korostunut intuitio, kuten hän itse on asian muotoillut. Joka tapauksessa Nea näkee välillä enteitä ja tuntee tai lukee toisten ihmisten muistoja. Niistä on ollut aiemminkin hyötyä poliisin työssä, mutta nyt silmättömän miehen tapauksen tutkinnan yhteydessä näyt tulevat poikkeuksellisen voimakkaina ja tuntuvat myös fyysisinä oireina.

Paniikkikohtaukset, sydämen rytmihäiriöt ja tajunnanmenetykset ovat ikäviä, eikä ihme, että Nean esimies Robert on huolissaan. Kun Nea kertoo Robertille kyvyistään, tämä on luonnollisesti epäilevä.

Rikostutkinta etenee tuskallisen hitaasti. Miehen henkilöyden selvittyä päästään joitakin askelia eteenpäin, ja lopulta poliisilla on kuulusteltavana todennäköinen syyllinen. Mutta Nealla on vahva tunne, että läheisellä arktisella tutkimuskeskuksella väitöskirjaa tekevä jaa syrjäisessä pikkumökissä yksikseen elelevä Beatrice liittyy jotenkin juttuun.

Harmillisesti Bea katoaa, mutta viranomaiset suhtautuvat siihen välinpitämättömästi. Kukaan ei ole tehnyt Beasta katoamisilmoitusta, eikä aikuinen ihminen ole tilivelvollinen liikkeistään. Nea on kuitenkin eri mieltä. Liittyykö Bea sittenkin jotenkin miehen kuolemaan? Ainakin hän on myöntänyt seurustelleensa tämän kanssa.

Nea Guttorm on Saija Kuuselan esikoisteoksen Katse päähenkilö. Katse aloittaa uuden Nea Guttorm -sarjan, jonka seuraavaa osa Vyöry Kuusela parhaillaan kirjoittaa. Tämä käy ilmi tuoreen Ruumiin kulttuuri -lehden (3/2021) haastattelusta, jossa Kuusela kertoo kirjailijanuransa ja kirjasarjansa alkuvaiheista.

Suomen ympäristökeskuksessa nykyään osa-aikaisena työskentelevä filosofian tohtori ja biologi teki lähes täydellisen elämänmuutoksen pari vuotta sitten. Kuusela otti virkavapaata, muutti Helsingistä maalle Jaalaan pieneen torppaan, ryhtyi opiskelemaan kirjoittamista ja alkoi kirjoittaa dekkaria. Muutoksen taustalla olivat myös omat vaikeat ihmissuhdekuviot, muun muassa vaikea ero. Niistä kumpuavia tunteitaan hän kanavoi tekeillä olleeseen teokseensa, joten ei ihme, että vaikeita ja traumaattisia ihmissuhdekuvioita on mukana myös Katseessa.

Katse on oivallisesti rakennettu jännitysromaani ja vähän epätavanomainen poliisidekkari, jossa on vahva psykologinen ote maustettuna mystiikalla. Myös pohjoinen luonto on kuvattu vaikuttavasti. Kirjailija ei maalaile maisemakuvauksia, vaan luonto puskee henkilöiden arkeen ja työhön. Pohjoisen luonto on lumoavan kaunis mutta myös pelottava ja julmakin.

Katsetta kuunnellessani kieltämättä kummastelin, miksi oletettavasti supisuomalainen kirjailija kirjoittaa jännärinsä Norjaan ja sen henkilöistä norjalaisia. Ruumiin kulttuurin haastattelija Leena-Kaisa Laakso on ilmeisesti kysynyt samaa, sillä Kuusela paljastaa Norjan miljöönä tulleen alitajunnasta. ”Norja vain putkahti jostain.” Päähenkilöt taas syntyivät intuitiivisesti. No, eipä lukijan kannata sen enempää tällaisilla kysymyksillä päätään vaivatakaan. Riittää, että tarina on hyvä, juoni koukuttava ja henkilöt sekä miljöö kiinnostavia. Nea Guttormin seuraan palaan mielelläni, samoin Pohjois-Norjan jylhiin ja hyisiin maisemiin.

Saija Kuusela: Katse
Tammi 2021. 352 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 24 min.

Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

Johanna Hasu: Roihu

Kaikki on huolellisesti suunniteltua ja valmisteltua. Sini on päättänyt tappaa entisen aviomiehensä Peterin ja tämän uuden puolison Helinän. Sini on myös päättänyt, ettei aio jäädä kiinni.

Johanna Hasun esikoisromaani Roihu on mielenkiintoisesti rakennettu psykologinen trilleri. Teoksen alkupuoliskolla kerrotaan, miten Sini toteuttaa syksyisen pimeässä yössä pitkään hautomaansa rikosta. Fyysisesti uuvuttavalla matkallaan läpi metsien ja yli järvenselän Sini muistelee, miten on valmistautunut hirmutekoonsa. Lisäksi huolellisesti perustellaan, miksi Peterin on kuoltava. 

Sini on siis suunnitellut murhan tarkasti ja hionut ainakin omasta mielestään pienimmätkin yksityiskohdat. Sen sijaan kovin heikosti Sini on suunnitellut, mitä tapahtuu rikoksen jälkeen, varsinkin, jos se onnistuu hänen suunnittelemallaan tavalla. Miten murhaajat käyttäytyvät, kun poliisi tuo suruviestin? Milloin on luonnollista kirjautua Facebookiin? Miten toimitaan entisen puolison hautajaisissa, kun on itse tappanut tämän? Miten kerrotaan lapselle, ettei isää enää ole?

Pahimman virheensä Sini on tehnyt siinä, ettei hän ole lainkaan ottanut huomioon syyllisyyttä. Hän on tappanut kahden pienen tytön vanhemmat, toiselta isän, toiselta äidin. Oliko hänellä oikeus toimia niin? Miten hän voi koskaan korvata lapsille näille aiheuttamansa surun? Mutta ennen kaikkea, miten Sini saa päänsä pysymään koossa tarpeeksi kauan?

Tohdin tehdä nämä juonipaljastukset, koska ne lukevat myös Roihun takakannessa ja heti ensimmäisillä sivuilla olevassa kirjeessä, jonka Sini on osoittanut Ilona-tyttärelleen. Tytär saisi tietää vanhempiensa todellisen tarinan sen jälkeen, kun Sini on aikanaan kuollut. Lukija pääsee tarinan pariin jo etuajassa. 

Roihu on tästä huolimatta melkoisen piinaava romaani. Hasu on onnistunut luomaan jännitteen, joka vain kiristyy kiristymistään. Sinin kanssa lukija päätyy pohdiskelemaan isoja eettisiä kysymyksiä. Milloin on oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä ja päättää toisen elämä? Mikä uhka on kyllin suuri, että on oikeutettua tehdä murha? Kuinka varma voi olla, että uhka on ollut todellinen? Olisiko sittenkin ollut mahdollista selviytyä tilanteesta tappamatta?

Sinin matka kotoa Peterin ja Helinän talolle on kuvattu melkoisena suorituksena. Uintimatka pimeällä järvellä on kuvattu hyytävästi. Kun Sini epäröi tarttuessaan entisen miehensä talon ovenkahvaan, on lukijallakin pulssi melkoisen korkea. 

Vieläkin paremmin on mielestäni onnistunut osuus, joka sijoittuu murhan jälkeiseen aikaan. Hasu on miettinyt huolella, miten teko vaikuttaa tekijään niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Sini ei ole psykopaatti tai kylmäverinen tappaja, vaikka häntä ajaa myös kosto. Mieli ei tahdo kestää painetta. Onnistuuko Sini pitämään salaisuuden?

Esikoisdekkariksi ja ylipäätään psykologiseksi trilleriksi, joka on kerrottu nimenomaan rikoksen tekijän näkökulmasta, Roihu on oikein hyvin onnistunut. Joissakin kohdin mietin tapahtumien logiikkaa ja muutamien asioiden realistisuutta, mutta kokonaisuus toimii kiitettävästi. 

Johanna Hasu: Roihu
Reuna 2021. 248 s. 

Arvostelukappale.

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee

Saaralla ei täydellisestä ulkokuoresta huolimatta pyyhi hyvin. 27-vuotias bikinifitneskisaaja jäi kisoissa mitalisijojen ulkopuolelle, koska alkoi taas pakonomaisesti vähentää syömistään ja omatoimisesti lisätä treeniään. Häviö harmittaa ja itseinho alkaa vyöryä yli äyräiden. Sitten tulee pikaero avopuolisosta. Kaiken kruunuksi äiti on mennyt lupaamaan, että Saara voi mennä tuuraamaan tätiään Tiinaa ja vetämään tämän puolesta suvun kotitalolle Lappiin sovittua ruskajoogakurssia.

Saara palaa lapsuudenmaisemiinsa todella vastahakoisesti. Hän ei ole käynyt Tiinan luona kymmeneen vuoteen. Viimeinen kesä pohjoisessa on päättynyt tragediaan, jota Saara ei ole pystynyt käsittelemään. Kolmen nuoren tytön, Annan, Elisen ja Saaran, muodostama tiivis porukka on hajonnut lopullisesti. Saara ei ole tavannut kolmikon yhteistä ihastusta Aleksiakaan tuon kesän jälkeen. Nyt menneisyys on pakko kohdata, mutta kestääkö Saara sitä? Mikä on lopulta totuus vuoden 2005 kesän omituisista tapahtumista?

Joogakurssi pyörähtää käyntiin melko mukavasti, vaikka yksi osallistujista onkin Saaran järkytykseksi Anna. Mukana on myös freelancetoimittaja Mikael, joka haluaa tehdä jutun joogakurssista ja sen paikasta, paholaisen majataloksi kutsutusta rakennuksesta sekä viereisestä Luuräme-nimisestä suosta. Mikael on myös kiusallisen kiinnostunut kymmenen vuoden takaisesta kuolemantapauksesta ja esittää Saaran mielestä epämukavia kysymyksiä.

Yksi teistä kuolee on Jenni Multisillan esikoisteos, jota luonnehditaan takakannessa ovelaksi psykologiseksi trilleriksi. Suostun mielihyvin allekirjoittamaan tuon luonnehdinnan. Lukija on Saaran kertojanäänen armoilla, eikä häneen taida lopulta olla paljon luottamista. Saaralla on hyvin hatara käsitys kesän 2005 tapahtumista, eikä hän tunnu saavan vastauksia irti kenestäkään.

Multisilta on rikkonut tarinan kronologian perusteellisesti. Nykyhetken tapahtumat etenevät pääpiirteissään joogaretriittiviikon tahdissa, mutta vuoteen 2005 sijoittuvat takaumat taas kulkevat pääosin takaperoisesti syyskesästä kohti kesän alkua. Lukijalle selviää kuitenkin nopeasti, että Saaran syömishäiriöllä ja siihen liittyvällä itseinholla on juurensa tuossa kesässä.

Tyttöporukka on sairastunut kummalliseen joukkoanoreksiaan, jossa kalorien laskemisesta, syömättömyydestä ja kuntoilusta on tehty sairas kilpailu sääntöineen ja rangaistuksineen. Palkintokin on asetettu. Mutta kuka lopulta on kontrolloinut ja manipuloinut ketä?

Kuvioon liittyy vielä yliluonnollisiakin aineksia, sillä Saaran suvun kotitalon rakentaneeseen isoisään liittyy legendoja, joiden mukaan talon rakentamisessa on avustanut itse Piru. Viereisellä Luurämeellä asuu väkeä, henkiä, joiden kanssa Tiina on koko elämänsä ajan pyrkinyt yhteyteen. Kesällä 2005 Tiina on tuonut väeltä viestin, jonka mukaan yksi Saaran ystäväporukasta kuolee.

Ennustus jää pahaenteisenä kaikumaan tyttöjen nälkiintyneisiin mieliin eikä jätä rauhaan. Kauhukseen Saara saa saman viestin myös joogaviikon aikana useampaan kertaan eri tavoin. Kuka uhkailee tai pelottelee häntä? Aleksi tai Anna? Joku muu ryhmästä? Joku, joka ei ole näyttäytynyt? Se, jonka talon kissat aistivat mutta jota ihmiset eivät näe?

Syömishäiriötä käsitellään romaanissa paljon ja perusteellisesti, jopa väsyttävyyteen asti. Ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt? Toisaalta ilmiö liittyy kyllä kiinteästi juoneen ja selittää osaltaan tapahtumia ja esimerkiksi Saaran henkilöä. Mietin myös, kuinka olennaista lopulta väen ja muun yliluonnollisen aineksen mukaan ottaminen oli. Ne lisäävät kauhuelementtejä tarinaan, joka olisi kantanut kyllä ilmankin. Toisaalta ne paljastavat, kuinka vaikutuksille altis ihmismieli toimii paineistetuissa tilanteissa.

Mielenkiintoinen esikoisromaani siis taas. Multisillan nimi kannattaa pistää muistiin vastaisenkin varalle.

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee
Like 2020. 423 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta, kesto 10 h 14 min.

Arvostelukappale. Äänikirjan kuuntelin Nextoryn tutustumistarjousjaksolla.

Jenni Multisillan Yksi teistä kuolee on neljäs #dekkariviikko-juttuni. Osallistun sillä myös Helmet 2020 -lukuhaasteeseen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.


#dekkariviikko kirjablogeissa 2020 -juttuni:

Nicci French: Murheellinen maanantai 

Kari Levola: Harju 

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee

Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla

Kuvataiteilija Aino Palokorvella on takanaan häikäisevän loistava tulevaisuus. Jo opiskeluaikanaan hän teki kansainvälisen läpimurron omaperäisillä synkeillä maalauksillaan, jotka kuvasivat maahisia. Maahisaiheiset teokset myivät kuin häkä, ja Ainosta tuli julkkis. Mutta sitten kaikki romahti.

Nyt Aino ansaitsee elantonsa turkulaislukion kuvataideopettajan sijaisena. Pensseli ei enää pysy kädessä, eikä uusia tauluja synny. Jotakin pahaa ja ahdistavaa tapahtui kymmenen vuotta sitten. Nyt Aino on päättänyt kertoa kaiken YuoTube-videoillaan. Se ei ehkä ole lopulta kovin viisas ratkaisu, sillä joku alkaa lähetellä videoihin henkilökohtaisia ja samalla uhkaavan tuntuisia kommentteja. Sitten eräänä iltana Aino huomaa perässään huppupäisen seuraajan…

Maa hänen jalkojensa alla on turkulaisen indiekirjailija Vappu-Tuuli Fagersonin toinen romaani. Takakansitekstissä sitä kuvaillaan pohjoismaisten trillerien jalanjäljissä kulkevaksi psykologiseksi jännitysromaanksi. Kyllä se sitä onkin, mutta lukijan on otettava huomioon myös vahva yliluonnollinen painotus. Kaikki tarinan arvoitukset eivät nimittäin saa pelkästään järjellä selitettäviä ratkaisuja.

Fagerson rakentaa taitavasti vähitellen yhä painostavammaksi muuttuvaa tunnelmaa. Joku vainoaa ja seuraa Ainon tekemisiä, mutta kuka se voi olla? Sen on selvästikin oltava joku, joka on selvillä hyvin yksityisistä asioista. Kehen Aino voi luottaa? Lähipiiristä yksi toisensa jälkeen osoittautuu tavalla tai toisella epäluotettavaksi, mutta kuka heistä haluaa ihan oikeasti vahingoittaa Ainoa?

Kerronta ei ole täysin suoraviivaista, sillä Ainon näkökulmasta kerrotun tarinan lomaan on istutettu katkelmia muista äänistä. Keskeinen näistä on alusta asti vihan kyllästämä, ja sen omistaja haluaa videoissa esiintyvälle tytölle pahaa. Tämän on kuoltava. Välillä kerronta muuttuu minämuotoiseksi, kun näkökulma muuttuu. Lukijalta vaaditaan siis jonkin verran tarkkaavaisuutta, sillä häntä mitä ilmeisimmin yritetäänkin johtaa harhaan.

Vähitellen Ainolle alkaa selvitä, kuinka kauas omaan menneisyyteensä hänen on mentävä löytääkseen ratkaisun piinaavaan tilanteeseensa. Loppuhuipennus tapahtuu Lapin perukoilla armottomissa olosuhteissa. Tässä kohtaa lukijalta vaaditaan myös avaraa ymmärrystä reaalimaailman ja mystiikan rajojen lomittumisen suhteen. Rikosjuoneen on mielestäni livahtanut muutamia epäloogisuuksia ja aukkoja, joita eivät yliluonnolliset selitykset paikkaa.

Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja persoonallinen maagisen realismin sävyttämä psykologinen (kauhu)trilleri, joka etenee sujuvasti ja koukuttaa lukijan ihan mukavasti.

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla
Omakustanne, BoD, 2020. 388 s.

Arvostelukappale.

Harriet Tyce: Veriappelsiini

”Karsea ja koukuttava!” Näillä sanoilla kuvasin Harriet Tycen psykologista jännäriä Veriappelsiini, kun kirjabloggaajakollegani kysyi jossain Facen keskustelussa mielipidettäni silloin vielä kesken olleesta kirjasta. Ihan samoilla sanoilla kuvailen kirjaa myös nyt, kun olen sen jo tovi sitten lukenut loppuun.

Karseaksi kirjan tekee sen päähenkilö eli lontoolainen oikeudenkäyntiasianajaja Alison Bailey, josta on aika vaikea pitää. Alison on työnarkomaani, alkoholisti ja jonkin sortin seksiaddikti, vaikka hänen pakkomielteensä keskittyykin pääasiassa vain yhteen mieheen. Komea, ylimielinen ja hellyydenosoituksissaan kovaotteinen Patrick on Alisonille kuin huume, josta hän haluaisi pyristellä irti, mutta jonka seuraavaa annosta hän pian kuollakseen janoaa. Sortuminen on väistämätöntä kerta toisensa jälkeen.

Alisonilla on siis mielenkiintoinen ja antoisa työ. Hänellä on myös ihana kuusivuotias tytär Matilda ja osa-aikaisena terapeuttiyrittäjänä työskentelevä aviomies Carl. Perhe-elämä alkaa yhä enemmän kärsiä Alisonin vaativan työn ja henkilökohtaisten ongelmien takia. Vaikka hän rakastaa Matildaa yli kaiken, perinteinen äidin rooli on hänelle kauhistus ja arkisten velvollisuuksien täyttäminen miltei mahdotonta. Se taas kiristää entisestään välejä aviomieheen. Onneksi suhde Patrickin kanssa on pysynyt visusti salassa.

Pitkän ja määrätietoisen työskentelyn tuloksena Alison on saanut hoidettavakseen ensimmäisen murhajuttunsa. Tehtävän toimeksiantajana on Patrick. Alisonin tehtävänä on rakentaa puolustus hienostorouva Madeleine Smithille, joka on puukottanut oman aviomiehensä pariskunnan aviovuoteeseen. Madeleine on löytynyt ruumiin viereltä verissään veitsi kädessään ja puoliksi tyhjennetty ginipullo viereltään. Yön tapahtumista hänellä ei ole tarkkaa käsitystä, mutta hän haluaa mahdollisimman nopeasti tunnustaa tekonsa ja kärsiä rangaistuksensa.

Murhatutkinta on siis loistava ja hartaasti odotettu harppaus Alisonin uralla. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, jos asiakas jo valmistelevassa istunnossa tunnustaa tekonsa. Se Alisonin on estettävä ensimmäiseksi, sillä vain siten hän ja Patrick saavat aikaa selvittää, miten Alisonin puolustus on rakennettava. Löytyykö veriteolle sittenkin jokin looginen ja lieventävä selitys? Alison on saatava avautumaan pariskunnan ja perheen elämästä ja ennen kaikkea murhaviikonlopun tapahtumista.

Alisonin keskittymistä haittaavat kuitenkin tuntemattomasta numerosta tulevat uhkaavat viestit, joista ei ole vaikea päätellä jonkun saaneen selville hänen ja Patrickin suhteen. Kuka uhkailija voi olla ja miten hän voi tietää niin tarkasti, missä ja milloin Alison ja Patrick tapaavat?

Psykologisia trillereitä kirjoitetaan ja julkaistaan runsaasti, joten ihan helppo ei ole erottautua edukseen kirjatulvasta. Veriappelsiini on Harriet Tycen esikoisteos, mutta siitä huolimatta varsin onnistunut lajityyppinsä edustaja. Tyce rakentaa huolella piinaavaa tunnelmaa kieputtamalla eri juonilinjoja samanaikaisesti yhä kiihtyvillä kierroksilla. Samaan aikaan kun Baileyn perheen elämä suistuu aina vain enemmän radaltaan, yhä rankempia asioita alkaa paljastua Smithin perheestä ja murhan motiiveista.

Tyce ripottelee tarinaan sekä aitoja että harhautusvinkkejä lukijalle. Kokenut lajityypin lukija huomaa kyllä ainakin osan vihjeistä ja arvaa joitakin keskeisiä juonenkäänteitä melko varhaisessa vaiheessa, mutta silti tarinassa on myös yllätyskäänteitä. Loppu on tyrmäävä, eikä kovinkaan kummoisia selittelyjä sen jälkeen enää tarvita. Tätä arvostan, sillä paraskin jännityskirja kyllä latistuu, jos lopuksi pitää vielä avata juonenkäänteet lukijalle Poirot-tyyliin.

Kansiliepeessä kerrotaan, että Tyce on työskennellyt kymmenisen vuotta Lontoossa asianajajana. Tämä näkyy kirjassa myönteisesti, sillä Alisonin työtä kuvataan mielestäni realistisen oloisesti ja mielenkiintoisesti. Brittiläinen oikeuskäytäntö poikkeaa melko lailla suomalaisesta, ja sen asiantunteva kuvaus tuo mukavan lisän teokseen. Ja Lontoo nyt on Lontoo, eli aina positiivinen asia.

Harriet Tyce: Veriappelsiini (Blood Orange)
Suom. Oona Nyström.
Otava 2020. 334 s.

Arvostelukappale.

Carin Gerhardsen: Musta jää

Aavalla kirjameren ulapalla ajelehtivalle hyvät vinkit ja luotettavat vinkkaajat ovat kullanarvoinen apu. Ohi olisi minulta todennäköisesti mennyt Carin Gerhardsenin psykologinen trilleri Musta jää, jollei se olisi noussut esiin Kai Hirvasnoron kanssa käymässämme lyhyessä Twitter-keskustelussa. Olimme taannoin Kain kanssa pari vuotta Johtolanka-raadissa, joten sain aika hyvän käsityksen hänen tarkasta dekkarivainustaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Musta jää on lukemisen väärtti! Kannattaa muuten ottaa Kai Hirvasnoron blogi Kirjoja hyllystäni seurantaan.

Pimenevänä tammikuun iltapäivänä vuonna 2014 Gotlannissa tienpinnat jäätyvät ja illemmalla alkaa tupruttaa sakeasti lunta. Syrjäisellä tiellä kaksi autoa kohtaa ja toinen suistuu tuhoisin seurauksin tieltä alas rotkoon. Onnettomuus paljastuu vasta neljän päivän kuluttua, kun lumi sulaa autonromun päältä. Miksi toisen auton kuljettaja ei pysähtynyt auttamaan tai tehnyt ilmoitusta onnettomuudesta? Miksi kukaan ei kaivannut onnettomuusauton kuljettajaa? Joku kuitenkin otti paikan päältä valokuvia. Kuka ja miksi?

Lukija tietää, että vaarallisella tiellä ovat kulkeneet ainakin Jeannette, Sandra ja Jan. Jeannette on tavannut salaisen rakastajansa, jonka kanssa hän on tapaillut työpäivien lomassa kuukauden ajan ja viettänyt kiihkeitä hetkiä autossa syrjäisissä paikoissa. Sandra taas nousi tuntemattoman ystävällisen miehen autoon ostoksineen, koska tilattua taksia ei vain kuulunut ja kotiin oli pitkä matka. Jan kiirehtii naisen luota kotiinsa onnistuneen kohtaamisen jälkeen. Mutta mikä on kunkin osuus onnettomuuteen?

Neljä vuotta myöhemmin Jeannette on liittynyt Visbyn puistonpenkeillä juopottelevaan sekalaiseen joukkoon. Avioliitto on ajautunut karille, eikä Jeannetten vointi ole muutenkaan kovin kaksinen. Sandra asustelee pienen poikansa kanssa syrjäisessä pikku talossaan ja vastaa iltaisin vapaaehtoisena yksinäisten auttavaan puhelimeen. Jan on saanut aikanaan kiristyskirjeen, mutta sen koommin talvinen onnettomuusilta ei ole hänen omahyväistä mieltään painanut.

Gotlannin pienuus, väen vähäisyys ja ihmisten sisäinen pakko saada puhua jollekulle pimeimmistäkin salaisuuksistaan saavat lopulta aikaan sen, että vyyhti alkaa neljä vuotta onnettomuuden jälkeen vähitellen purkautua. Asiaa vauhdittaa metsästä löytyvä ruumis. Neljä vuotta aikaisemmin kadonnut keski-ikäinen mies löytyy murhattuna. Kuka hänet tappoi ja miksi? Miten hän liittyy kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen?

Gerhardsen pyörittelee lukijaa mielensä mukaan. Kuka kukin oikein on, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miten kaikki liittyy yhteen? Jotkut kerronnalliset hämäyskeinot ovat vähän turhankin ilmeisiä, mutta niiden avulla tarina pysyy alusta loppuun riittävän arvoituksellisena ja tarjoaa sopivin välein ahaa-elämyksiä ja yllättäviä yhteyksiä henkilöiden välillä. Loppua kohden tapahtumat alkavat vyöryä yhä kiihkeämpään tahtiin ja muuttua melkoisen piinaaviksikin.

Gerhardsenin Gotlanti on huomattavasti synkempi paikka kuin monissa muissa sinne sijoitetuissa dekkareissa. Saarella kesäaikaan vyöryvät turistimassatkin vain mainitaan sivulauseessa. Idyllistä tai lomaparatiisista ei ole tietoakaan.

Carin Gerhardsen: Musta jää (Det som göms i snö)
Suom. Maija Ylönen.
Minerva 2019. 375 s.

Kirjasto.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Kuusi vuotta sitten olen heittäytynyt Gillian Flynnin bestsellerin ja läpimurtoteoksen Kiltti tyttö pyörteisiin ja nauttinut menosta siihen malliin, että olen lausunut odottavani hänen kahden aiemmankin teoksensa suomennoksia. Esikoisteos Teräviä esineitä onkin ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2015, mutta se on jäänyt lukematta. Vaan olinpa näemmä sen äänikirjaversion itselleni hankkinut varastoon, ja nyt varastoa tyhjennellessäni se tuli kuunteluvuoroon.

Chicagolaisen lehden päätoimittaja Curry lähettää alaisensa Camille Preakerin juttukeikalle Wind Capin pikkukaupunkiin, jossa on paljastunut lyhyen ajan sisällä pikkutytön murha ja nyt toisen tytön katoaminen. Camille saa keikan, koska hän on sattumalta kotoisin parin tuhannen asukkaan Wind Capista. Sen lisäksi, että hänellä on etunaan paikallistuntemusta, hän voi säästää lehden budjettia asumalla lapsuudenkodissaan. Ajatus ei ole Camillen mielestä ollenkaan hyvä, mutta hän haluaa näyttää esimiehelleen pystyvänsä jutuntekoon, joten valinnanvaraa ei lopulta ole.

Camille lähtee siis entiseen kotikaupunkiinsa penkomaan ikäviä asioita. Käy ilmi, ettei hän ole käynyt kotonaan vuosikausiin. Paluu on kaikin puolin kiusallinen ja palauttaa monia ikäviä asioita Camillen mieleen. Camillen äiti Adora on paikallisen jättimäisen sianlihakasvattamon perijä ja paikallisen mittapuun mukaan upporikas miljoonatuloineen.

Jälkikäteen arvioituna lyhyet kuvaukset tuosta kammottavasta kasvattamosta, sen oloista ja toimintatavoista ovat lopulta kirjan kauheinta antia. Alkuteos on julkaistu vuonna 2006, mutta lihantuotantoa, missourilaisen pikkukaupungin asukkaiden suhtautumista lihansyöntiin ja sen seurauksia esimerkiksi lasten ruumiillisen kehittymisen aikaistumiseen käsitellään kirjassa hyvin ajankohtaisella tavalla. Ne ovat vain sivujuonne ja taustaa, mutta nykyhetkessä luettuina ne suorastaan lävähtävät silmille.

Kadonnut pikkutyttö löytyy pian murhattuna. Camille saa tietää, että kummaltakin tytöltä on kuoleman jälkeen vedetty hampaat. Raapiakseen kokoon juttunsa Camille jututtaa sekä aiemman että uuden uhrin lähipiiriä ja poliisia. Poliisin tutkintalinjana tuntuu olevan, että syyllinen on joku ulkopuolinen mies, joka valikoi uhrinsa sattumalta. Camille kuitenkin saa vinkin pojasta, joka on nähnyt toisen uhrin sieppaajan. Se on pojan kertoman mukaan ollut nainen.

Murhatutkimukset etenevät mitenkuten, eikä Camille varsinaisesti tutkikaan rikoksia vaan kirjoittaa niistä ja tutkimuksista juttuja lehteen. Samalla hän kamppailee omien ongelmiensa kanssa, joiden vakavuus vähitellen avautuu lukijallekin. Camillen perhekuviot ovat vähintäänkin outoja. Välit äitiin ovat kylmät, jopa vihamieliset. Isäpuoli Alan vaikuttaa kummallisen flegmaattiselta. Sisarpuoli, 13-vuotias Amma, on kotona omituinen nukkelapsi mutta kodin ulkopuolella ystäväpiiriään häikäilemättömästi manipuloiva bitch. Lisäksi mukana on vuosia sitten kuolleen Marian-siskon haamu. Ei konkreettisesti, mutta tytön varhainen kuolema tuntuu olevan läsnä kaikissa perheen keskusteluissa ja toimissa.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kummallisemmaksi pikkukaupungin ja Camillen perheen meno muuttuu. Osan loppuratkaisusta arvasin kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, mutta kyllä Flynn osasi myös yllättää vielä viime riveillä. Painopiste tässä esikoistrillerissä on enemmän tunnelmassa ja psykologisissa vaikuttimissa kuin varsinaisten rikosten analysoinnissa ja tutkinnassa.

Teräviä esineitä on ajankohtainen myös siksi, että sen pohjalta tehty HBO:n mini-tv-sarja. Sitä en ole toistaiseksi katsonut.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (Sharp Objects)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 43 min.

Ostettu.

Jessica Knoll: Onnentyttö

Näemmä ainakin talveen asti jatkuva urakkani kuunnella pois varastoon hankkimiani äänikirjoja tarjoaa hyvin erilaisia kuuntelukokemuksia. Koska urakka on nimenomaan urakointia, en sen kummemmin ole pysähtynyt kaikkia hankintojani tutkailemaan vaan olen lähinnä laittanut kirjoja järjestyksessä niin sanotusti tulille.

Viimeisin kuuntelemani oli Jessica Knollin menestystrilleriksi luonnehdittu Onnentyttö, jossa luvattiin olevan ruusuntuoksua ja ruudinkäryä. Tämä piti varmistaa vielä, kun kuuntelu oli jo mielestäni hyvällä tolalla mutta tarinassa oli lähinnä valmisteltu tulossa olevia newyorkilaisia unelmahäitä ja keskitytty naistenlehden toimituksessa työkavereille kettuilemiseen. Olisiko jotain trillerimäistä oikeasti luvassa vai mistä oikein oli kyse?

TifAni Fanelle eli nykyään Ani Fanelle, pian Ani Harrison, on Onnentytön minäkertoja. Nykyhetkessä vuonna 2015 Anin elämä on viimeistä piirtoa myöden täydellistä, ainakin melkein. Hänellä on monien kadehtima unelmatyö The Women’s Magazinen tähtitoimittajana ja sormessaan kihlasormus, jonka hän on saanut Luke Harrisonilta. Luke on oikea unelmien prinssi: komea Wall Streetilla työskentelevä lakimies, jonka suvulla on rutkasti vanhaa rahaa. Upea kihlasormus on suvun perintökalleus, joka kertoo tyhmimmällekin, että Ani on tekemässä melkoiset naimakaupat. Niin hyvät, että ne pyyhkivät lopullisesti menneisyyden TifAnin kartalta.

Täydellisen elämän kiiltävälle pinnalle uhkaa kuitenkin langeta varjoja. Ensinnäkin Ani on aivan liian paksu voidakseen näyttäytyä täydellisessä hääpuvussaan. On siis aloitettava itsensä rääkkääminen treenaamalla tuplasti enemmän ja näännyttäminen vähentämällä syömistä neljännekseen, noh, viidennekseen normaalista. Ani on kyllästynyt olemaan ’pikkuinen’, hän haluaa olla laiha!

Toinen varjo lankeaa vielä ennen häitä kuvattavasta dokumentista, jossa Ani on luvannut esiintyä. Dokumentti pureutuu tapahtumaan, joka sattui Anin koulussa sinä syksynä, kun hän oli 14-vuotias. Mitä koululla oikein tapahtui ja miten se liittyy Aniin ja hänen tuleviin häihinsä?

Ensivaikutelma Anista on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänellä tuntuu olevan paitsi mieletön syömishäiriö myös megalomaaninen huijarisyndrooma. Hän miettii koko ajan, miltä näyttää ja millaisen vaikutelman tekee toisiin ihmisiin. Toiset ihmiset, siis aivan kaikki toiset ihmiset, ovat hänen pelinappuloitaan isossa pelissä, jonka tavoitteena on saada Ani näyttämään mahdollisimman hyvältä ja menestyneeltä. Luke täyttää kaikki hänen toiveensa, vaikka ei haluakaan antaa sähköiskuja hänen haaroväliinsä seksin aikana.

Vähitellen lukijalle avataan Anin historiaa vuoden 2001 syksyltä, jolloin hän joutui vaihtamaan katolisesta koulusta Bradleyn hienoon yksityiskouluun. Sopeutuminen ei ollut helppoa, vaikka alku näyttikin lupaavalta. Mitä pidemmälle syyslukukausi etenee, sitä ikävämpiä asioita Anille, tai kuten silloin sanottiin, Tifille koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuu. Silti Knoll onnistui ainakin minut yllättämään sillä, mikä lopulta on työn alla olevan dokumentin aiheena.

Mitä Bradleyssa tapahtui ja mikä oikeasti oli Anin osuus niissä tapahtumissa? Miten pintaan pyrkivät ikävät asiat vaikuttavat Anin loistavaan tulevaisuuteen? Nämä kysymykset saavat vastauksensa Onnentytössä, joka osoittautui lopulta oikeasti koukuttavaksi psykologiseksi trilleriksi, vaikka en Anin kanssa haluaisi välttämättä yhtään paremmin tutustua.

Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive)
Suom. Päivi Pouttu-Delière.
Bazar 2017. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 14 h 27 min.

Ostettu.

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Jos pitää meditatiivisen ja hypnoottisen rauhallisilta tuntuvista psykologisista jännityskirjoista, joiden tunnelma tihenee kuin varkain, kannattaa lukea Håkan Nesserin tuotantoa. Barbarotti-sarja on mielestäni kokonaisuudessaan sellainen, mutta myös tämä juuri kuuntelemani itsenäinen teos Elävät ja kuolleet Winsfordissa on oikea malliesimerkki lähes tyylipuhtaasta suorituksesta.

Tukholmalainen viisikymppinen tv-toimittaja Maria Holinek vuokraa koiransa Castorin kanssa syrjäisen mökin Englannin lounaisrannikon tuntumasta pikkuruisen Winsfordin kylän liepeiltä. Nimekseen hän on kertonut Maria Anderson ja ammatikseen kirjailija. Marialla on autossaan myös miehensä kirjallisuuden professori Martinin matkatavarat, mutta ei Martinia.

Miksi Maria on tullut Winsfordiin marraskuussa ja yksin? Mitä Martinille on tapahtunut? 

Vähitellen lukijalle selkenee, mitä Tukholmassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi pariskunta on päättänyt vetäytyä Pohjois-Afrikkaan kirjoitusretriittiin. Martinilla on alustava sopimus kirjasta, jossa hän aikoo paljastaa, mitä hänen nuoruudessaan oikein tapahtui amerikkalaisen kohukirjailijapariskunnan luona. Marialla on siis mukanaan myös Martinin tietokone. Myös hän aikoo selvittää, mitä miehen nuoruudessa tapahtui sellaista, mikä kiinnostaa kustantamoakin.

Maria asettuu syrjäiseen ja ainakin lukijan mielestä melkoisen kolkkoon mökkiinsä aikomuksenaan viettää siellä vähintään puoli vuotta. Kylässä hän tutustuu pubissa mukavan oloiseen Markiin, ja kylän tietotuvassa hän käy välillä lukemassa omaa ja Martinin sähköpostia. Mökillä ei ole internetyhteyttä ja matkapuhelimet Maria haluaa pitää suljettuina.

Melko nopeasti Maria ja Castor solahtavat päivärytmiin, johon kuuluu ulkoilua nummella sekä pasianssia ja Martinin muistiinpanojen lukemista. Mutta vähitellen alkaa tapahtua pieniä, omituisia ja pelottaviakin asioita. Miksi portailta löytyy kuollut fasaani? Kuka ajaa vuokratulla Peugeotilla Marian reiteillä? Uhkaako Mariaa jokin vaara?

Mitä enemmän Maria paljastaa lukijalle Martinista, sitä epämiellyttävämpi kuva hänestä piirtyy. Mutta yhtään enempää en lopulta pitänyt Mariasta, vaikka hänen menneisyyteensä liittyykin monia tapahtumia, joiden perusteella myötätunto voisi olla hänen puolellaan. Se, mitä Martinille tapahtui, on kyllä nerokasta! Mariakaan ei voi olla täysin varma mistään, eikä hän lopulta usko enää edes saamiensa sähköpostiviestien aitouteen. Paine kasvaa vähitellen, ja lopulta Maria tekee ratkaisevan päätöksen.

Mikä voisikaan olla sopivampi miljöö synkeälle tarinalle kuin peribrittiläinen talvinen nummi, jossa sumu on välillä läpitunkemattoman tiheää, öinen pimeys mustaakin mustempaa ja jossa talvimyrskyt ulvovat yksinäisen mökin nurkissa? Marian mökin ikkunoista ei näy valonpilkahduksia naapuriasumuksista eikä talon ikkunoissa ole kunnollisia verhoja. Kuka tahansa voi siis seistä ulkona pimeässä ja tarkkailla Mariaa ilman, että hän tietää mitään.

Kirjan lopun häämöttäessä huomasin jännittäväni, miten Marian käy. Onnistuuko hän peittelemään totuuden riittävän syvälle ja aloittamaan uuden elämän? Onko hän edes ansainnut sen? Entä mitä oikein Martinin muistiinpanoista lopulta paljastuu? Julkaistaanko hänen kirjansa joskus?

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford)
Suom. Aleksi Milonoff.
Tammi 2018.
Äänikirjan lukija Petriikka Pohjanheimo, kesto 12 h 15 min.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet -lukuhaasteen kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

Arttu Tuominen: Leipuri #dekkaritiistai

Luin pari päivää sitten loppuun Arttu Tuomisen Labyrintti-dekkarisarjan päätösosan Leipuri. Kirjan kannet suljettuani mieleni oli melkoisessa myllerryksessä ja on sitä hieman edelleen. Leipuri on todella koukuttava ja jännittävä, pelottava ja ahdistava, jopa karmea kirja. Se on kiistatta yksi parhaista lukemistani dekkareista!

Koetin haarukoida, miten sitä ja oikeastaan koko sarjaa luonnehtisin. Tuntuu jollain tavoin vähättelyltä luokitella sarja dekkariksi tai poliisidekkariksi, vaikka poliisit ovatkin selkeästi tarinoiden päähenkilöitä. Rosoa tähän tuovat korin mätämunat eli poliisit, jotka oikeasti ovatkin kammottavia rikollisia. Niitä sarjassa on mukana ensimmäisestä osasta asti, mutta loppua kohden heidän osuutensa korostuu.  

Päädyin lopulta siihen, että teoksia voisi luonnehtia synkiksi psykologisiksi trillereiksi, joissa on mukana poliisiromaania, toimintatrilleriä ja jopa kauhua. Alkuosissa on mielestäni myös ripaus mustaa huumoria, mutta se (valitettavasti?) karisee loppua kohden kokonaan tai ainakin muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Jokaisessa kirjassa on oma teemansa, johon ratkottavat rikokset liittyvät. Teosten päärikosjuonet ovat itsenäisiä, mutta vahvasti taustalla kulkevat henkilöiden tarinat ja yksi keskeinen sivujuoni jatkuvat sarjan läpi.

Tiesin jo Leipuria aloittaessani, että kyseessä on sarjan päätösosa, mutta silti yllätyin lopun ehdottomuudesta sekä surusta, jota sen edessä tunsin. Tämä oli nyt tässä. En enää tapaa Janne Rautakorpea, Liisa Sarasojaa, Mulperia, Juha Lahdenperää, Eero Katajaa ja muita porilaisia poliiseja, joista osaan olen ehtinyt vuosien varrella todella kiintyä ja joista osaa inhoan sydämeni pohjasta.

Huomasin myös kirjaa lukiessani olevani hieman kateellinen niille, jotka nyt tarttuvat sarjan aloitusosaan ja jotka siis voivat halutessaan lukea koko sarjan saman tien putkeen. Sellaisena nautittuna se on ehdottomasti parhaimmillaan! Itse asiassa toteutin tämän nyt itsekin, sillä kertasin sarjan kuuntelemalla Muistilabyrintin, Murtumispisteen ja Silmittömän yhteen menoon ennen kuin tartuin Leipuriin.

Ryhdyin tähän siksi, että hämärästi muistelin aiemmissa kirjoissa olleen viittauksia Leipuriksi kutsuttuun menneisyyden murhaajaan, mutta sen kummempaa kelloa nimi ei mielessäni soittanut. Ja olihan niitä viitteitä! Selvästikin Tuomisella on ollut mielessään Leipurin kirjoittaminen jo kirjoitusurakan alusta asti. Tämän toteaminen oli sikäli kimuranttia, että olen sarjan aiemmista osista kirjoittaessani useaan otteeseen kuvitellut tietäväni jotain tekijän suunnitelmista tai lähinnä niiden puutteesta. Ensimmäisen osan äärellä olen esimerkiksi pelännyt Tuomisen tyhjentäneen pajatsonsa. Nolottaa ja naurattaa.

Leipuri on siis neliosaisen sarja päätösosa, jossa osittain palataan aloitusosaa edeltäviin tapahtumiin. Se myös jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa Silmitön päättyy, tai oikeastaan Silmittömän loppu ja Leipurin alku menevät hieman lomittain. Leipuri tavallaan vetää yhteen koko sarjan, piirtää ympyrän valmiiksi. Irralliset langanpäät matkan varrelta solmitaan kiinni, sellaisetkin, jotka ovat roikkuneet ilmassa pitkään. Siksi ehdottomasti suosittelen koko sarjan lukemista alusta alkaen ja järjestyksessä. Ilman aiempien osien tuntemista osa Leipurista menee lukijalta hukkaan.

Juonipaljastusvaroitus!

Koska Leipuri-aihelmat kulkevat läpi koko Labyrintti-sarjan, joudun väkisinkin kirjasta kirjoittaessani paljastamaan joitakin keskeisiä juonenkäänteitä aiemmista osista. Jos siis ne ovat edelleen lukematta, suosittelen lopettamaan tämän jutun lukemisen tähän ja etsimään Muistilabyrintin ja kaksi seuraavaa osaa käsiisi oitis. Palaa asiaan, kunhan olet ne lukenut.

Silmitön päättyy kohtaukseen, jossa Porin poliisin väkivaltayksikköön tulee tieto entisen päällikön Eero Katajan murhasta. Kammottava murhatapa viittaa vuosien takaiseen legendaariseen sarjamurhaajatapaukseen, jossa Janne Rautakorpi onnistui nappaamaan Poria riivanneen Leipuriksi nimetyn tekijän. Tarkkaavainen lukija on pannut Silmittömän loppupuolelta merkille oudon vanhan kullanvärisen Taunus-merkkisen auton. Viimeksi se tuli syrjätiellä vastaan Janne Rautakorpea, joka oli poistumassa Eero Katajan luota.

Leipurin alussa Rautakorpi on vielä Katajan luona. Hänen poistuttuaan paikalle tulee murhaaja, jonka jäljiltä Katajan paloiteltu ruumis löytyy talon leivinuunista hyvin kypsennettynä. Seinälle on spreijattu poliiseille tuttu lastenloru, joka oli Leipuriksi ristityn sarjamurhaajan tavaramerkki. Vuonna 2002 Leipuri tappoi Porissa joukon ihmisiä, poltti ruumiit joko kokonaisina tai paloiteltuina ja jätti viestiksi leipomisesta kertovan lastenlorun.

Alkuperäinen Leipuri istuu kuitenkin tiukasti Turun Saramäen vankimielisairaalassa. Siitä Rautakorpi on täysin varma, onhan hän käynyt viime aikoina useita kertoja tätä tapaamassa. Kuka Leipuria jäljittelevä murhaaja on ja mihin hän kammottavilla teoillaan pyrkii? Ovatko tähtäimessä kaikki alkuperäisen Leipurin kiinniottoon osallistuneet poliisit?

Tuominen kuljettaa juonta kahdessa tasossa eli teoksen nykyhetkessä, jossa yhä huonokuntoisempi Rautakorpi juoksee kilpaa ajan kanssa jahdatessaan kopio-Leipuria, ja vuodessa 2002, jolloin Rautakorven perheen tuhoisasta auto-onnettomuudesta on kulunut neljä vuotta ja alkuperäinen Leipuri alkaa listiä uhrejaan helteessä kärvistelevässä Porissa.

Rautakorven vuoden 2002 tutkimukset vievät hänet ja Mulperin lopulta koko Suomea ravisuttaneen pedofiliatapauksen äärelle. Vuosia aiemmin Immu Temonen sieppasi kerrostalopihalta kaksi kahdeksanvuotiasta tyttöä, vei heidät syrjäiselle mökilleen, todennäköisesti raiskasi ja poltti sitten ruumiit tynnyrissä. Rautakorven nyt pahasti alkoholisoitunut isä oli yksi poliiseista, joka tuli ensimmäisenä tekopaikalle pidättämään Temosta. Miten uudet murhat liittyvät tähän kammottavaan menneeseen tapahtumaan? Ja Rautakorven isään?

Nykyhetken tarinassa sivujuonteena kulkee edelleen KRP:stä aikanaan Poriin siirtynyt etsivä Tero Vähä-Savo, jonka hirviömäisistä puuhista lukija on valitettavan hyvin kartalla mutta joista toisilla poliiseilla ei ole aavistustakaan. Vähä-Savon pakkomielle Liisa Sarasojasta pahenee vauhdilla, eikä hän malta pysytellä poissa Liisan asunnolta. Lopullinen ratkaisu lähenee uhkaavasti, eikä lukija voi kuin pureskella kynsiään ja toivoa Liisan kannalta parasta.

Ratkaistavana on siis oikeastaan kolme rikosta: vuoden 2002 Leipurin tapaus, nykyhetken kopio-Leipurin tapaus sekä Vähä-Savon juttu. Ei ihme, että romaani on poikkeuksellisen tiivistunnelmainen. Lukukokemuksesta tekee erityisen ahdistavan mukana kulkeva pedofiiliteema, eivätkä Vähä-Savon sairaat ajatukset ja teot myöskään kevennä tunnelmaa. Bonuksena tulevat vielä Rautakorven terveydentilaan liittyvät huomiot. Mies hajoaa käsiin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ehtiikö hän napata Leipurin ajoissa tällä kertaa?

Olen koko Labyrintti-sarjan mittaan ihastellut Tuomisen taitoa kuvata vetävästi hyvinkin mielikuvituksellisiksi yltyviä toimintakohtauksia. Tälläkin kertaa loppuratkaisussa venytään melkoisiin suorituksiin. Harvoin olen dekkareistakaan lukenut mitään tämän kaltaista.

Leipuri siis päättää neliosaisen romaanisarjan komeasti. Sarja kokonaisuudessaan on suomalaisessa mittakaavassa kasvanut poikkeuksellisen hienoksi genrensä (mikä se sitten lopulta onkaan!) edustajaksi. Arttu Tuomisen nimeä ei voi tämän jälkeen enää mitenkään ohittaa, kun puhutaan dekkarien huippunimistä.

Haikeana heitän hyvästi Porin poliiseille. Ainoa lohtu on, että Tuominen on jo Facebookin keskusteluissa paljastanut, että jotain uutta on työn alla. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä tuleman pitää!

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018. 350 s.

Arvostelukappale.

P.S. Keskustelemme Turun kirjamessuilla Arttu Tuomisen kanssa hänen Labyrintti-dekkarisarjansa kylmäävästä päätösosasta Leipurista sunnuntaina 7.10. klo 14.40 - 15.00 Fiore-lavalla. Minulla on koko joukko kysyttävää! Tervetuloa kuuntelemaan!

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri