perjantai 19. heinäkuuta 2019

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema




Päätin, että heinäkuussa luen paksuja, yli viisisataasivuisia kirjoja. Koska kuun alkupuolelle sijoittui kymmenpäiväinen matka, päätin pakata mukaan teemaan sopivasti paksuja äänikirjoja. Jo jonkin aikaa kuunteluvuoroaan oli odottanut Robert Galbraithin neljäs Cormoran Strike -dekkari Valkoinen kuolema, joka painettuna on 687-sivuinen järkäle ja normaalinopeudella kuunneltuna äänikirjana kestoltaan yli 23 tuntia.

Robert Galbraith alias J. K. Rowling on kokenut tiiliskivien kirjoittaja, mutta kokemukseni mukaan hänen tiiliskivissään on ollut aiemminkin kosolti tiivistämisen varaa. Niin olisi ollut tälläkin kertaa, ainakin, jos lukija on liikkeellä dekkarijuoniodotukset edellä. Dekkarina Valkoinen kuolema on lähinnä keskinkertainen, mutta ihmissuhdekiemuroihin ja englantilaisen yhteiskunnan ilmiöihin keskittyvänä lukuromaanina se on parempi.

Sarjan aiemmat osat lukeneena tiesin jo aika hyvin, mitä odottaa, mutta silti tulin yllätetyksi. Yllätyin tosin negatiivisesti siitä, kuinka laiskasti Valkoinen kuolema lähtee käyntiin. Edellinen osa Pahan polku nimittäin oli alkunsa puolesta hyvin onnistunut ja sai vangittua lukijan mielenkiinnon heti kättelyssä. Nyt minun mielenkiintoni saatiin herätettyä kunnolla vasta, kun tiiliskivestä oli kuunneltuna liki kolmannes. Melkoisen murhaavaa hidastelua, sanoisin!

Alku on siis rikollisen hidas ja haparoiva, eikä lukija sen paremmin kuin etsiväkaksikkokaan ole oikein kärryillä, mitä rikosta edes pitäisi tutkia. Kun sitten lopulta saadaan ruumis, on näyttämöllä jo sellainen henkilökaarti, että sen verkostoja selvitellessä on vaarassa vain sotkeutua entistä enemmän. Joka taholla tuntuu olevan luuranko tai pari kaapissa, joten syyllisen seulominen joukosta on vähintäänkin hankalaa. Parhaansa Strike ja Robin toki yrittävät, mutta silti Galbraith on päätynyt avaamaan tapauksen solmut peräti kahden keskustelun kautta. Ensimmäisessä syyllinen tunnustaa omahyväisenä kaiken ja jälkimmäisessä vielä Strike solmii loput irtolangat yhteen. Näitä en pidä kovin onnistuneina ratkaisuina, kuten blogiani ehkä aiemmin lukeneet jo tietävätkin.  

Robert Galbraith on tiettävästi suunnitellut Cormoran Strike -sarjasta seitsemän osan mittaista. Kieltämättä tämän neljännen osan kohdalla alan olla hieman skeptinen sen suhteen, miten Galbraith aikoo pitää homman kasassa niin pitkään. Sarjan keskeinen juonikuvio kun liittyy päähenkilöparin eli sotaveteraani-yksityisetsivä Cormoran Striken ja hänen apulaisensa, nyttemmin yhtiökumppaninsa Robin Ellacottin keskinäisiin väleihin sekä heidän muihin ihmissuhteisiinsa.

Robin on koko sarjan ajan sinnitellyt huonosti toimivassa suhteessa nuoruudenrakkautensa Matthew’n kanssa, ja Pahan polku päättyy parin vihkimiseen. Valkoinen kuolema alkaa vihkitilaisuutta seuraavasta häävastaanotosta. Juhlat eivät mene kenenkään osapuolen näkökulmasta ihan putkeen, mutta niin vain saadaan Robin ja Matthew lopulta naimisiin keskenään.

Strike oli sarjan ensimmäisen osan alussa juuri katkaissut lopullisesti välinsä Lontoon seurapiirikainottareen Charlottaan. Suhde oli ollut pitkä, katkonainen ja raastava, eikä Strike ole siitä mitä ilmeisimmin toipunut kunnolla vieläkään, kuten käy ilmi. Nyt Strike kuitenkin pitää seuraa viehättävän Lorelei-nimisen naisen kanssa, mutta pelkää koko ajan tämän kiintyvän liikaa. Strike ei halua sitoutua. Robinin epätyydyttävä avioliitto ja Striken naiskuviot täyttävät Valkoisesta kuolemasta näppituntumalla runsaat puolet.

Itse tutkittava rikostapaus on melkoinen vyyhti. Ensimmäiset vinkit tulossa olevasta tapauksesta saadaan, kun Striken puheille pyrkii selvästi vakavista mielenterveysongelmista kärsivä nuorukainen Billy. Mies pyytää Strikea selvittämään, kuka oli lapsi, jonka hän näki kuristettavan ja haudattavan parisen kymmentä vuotta sitten kotinsa lähellä. Ennen kuin Strike saa miehestä irti mitään konkreettisempaa, tämä katoaa kaupungin vilinään Robinin taitamattoman sijaisen möhlittyä.

Seuraavaksi Striken toimistoa lähestyy parlamenttiedustaja Jasper Chiswell, jota kiristetään kahdelta taholta. Kilpailevan poliitikon sokean urheiluministerin aviomies ja kampanjapäällikkö vaatii Chiswelliä luopumaan paikastaan tai hän paljastaa tämän menneisyydestä kohtalokkaita tietoja. Samoista tiedoista vaatii Lontoon olympialaisia vastustavaan anarkistiryhmään liittynyt entisen naapurin poika Jimmy Chiswelliltä 40 000 puntaa. Jimmyä Chiswell ei pidä varsinaisena ongelmana, mutta Striken pitäisi kaivella urheiluministeristä ja tämän lähipiiristä lokaa, jolla voisi uhata kiristäjiä.

Tehtävänanto on epämääräinen, sillä Chiswell ei suostu paljastamaan, millä tiedolla häntä kiristetään. Strike kuitenkin suostuu ottamaan tehtävän vastaan, ja Robin soluttautuu parlamenttitaloon Chiswellin kampanjatoimistoon hankkimaan tietoja. Samalla hän tutustuu Chiswellin lähipiiriin, kuten tyttäriin ja näiden velipuoleen sekä uusimpaan vaimoon. Löytyy myös yhdistävä tekijä Billyn, Jimmyn ja Chiswellien väliltä.

Galbraith kuvaa jokseenkin purevasti Lontoon ja ylipäätään Britannian yläluokan sisäpiiriä, johon ulkopuolisia ei hyväksytä edes pitkin hampain. Kaikki tuntevat toisensa, siitä on kallis yksityiskoulujärjestelmä pitänyt huolen ja pitää edelleen. Eliittiin itsensä laskevat myös ajattelevat, että tavallisten ihmisten säännöt eivät heitä koske. Siloitellun ja huolella yllä pidetyn julkisivun takana tapahtuu ikäviä ja rumia asioita, mutta ne halutaan pitää piilossa hinnalla millä hyvänsä. Kun jotain kuitenkin tihkuu läpi suojausten, on keltainen lehdistö oitis kimpussa ja repii kaiken riekaleiksi innosta hihkuen.

Ihmissuhdesotkut, vaaniva media, vihamielinen poliisi, paniikkikohtaukset ja infernaalisen pahat kivut Striken jalantyngässä haittaavat siis tapauksen tutkintaa, mutta niin vain saadaan kaikki lopuksi sievälle kerälle.

Jo Pahan polusta kirjoittaessani olen protestoinut Galbraithin tapaa lainata joka luvun alkuun sitaatteja muista teksteistä. Tällä kertaa viisauksia on poimittu Henrik Ibsenin näytelmästä Rosmersholm. En voi mitään sille, että tämä vaikuttaa jollain tapaa tekosivistyneeltä tai snobbailulta. Poimitut lainaukset sopivat tulossa olevan luvun tapahtumiin, mutta eivät ainakaan minulle anna mitään lisäarvoa. Eniten niissä ärsyttää se, että huomaan ärsyyntyväni niiistä!

Loppuyhteenvetona totean, että kaikesta napinastani huolimatta jälleen kuitenkin viihdyin Eero Saarisen lukeman äänikirjan parissa oikein hyvin. Tosin tunnustaa täytyy, että pariin otteeseen uni korjasi kuuntelijan huomaansa. Kannen lupaus ei siis ihan pitänyt kutiaan! Äänikirjaa saa onneksi kelattua taaksepäin. Saarisen lukutapa on hypnoottinen ja sopii mainiosti Galbraithin laveaan tekstiin. Kuuntelen kyllä seuraavat kolmekin osaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (Lethal White)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 23 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Käen kutsu
. Otava 2013.
Silkkiäistoukka. Otava 2014.
Pahan polku. Otava 2015.

Valkoinen kuolema. Otava 2018.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki






Pelkään ja inhoan kaikenlaisia käärmeitä. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva, yritänpä sitten suhtautua asiaan eli käärmeisiin miten järkiperäisesti tahansa.

Tästä lähtökohdasta Katri Alatalon järkälemäiseen romaaniin Käärmeiden kaupunki tarttuminen ei ollut aivan loppuun asti harkittu valinta. Myönnän, etten ottanut vaaran merkkejä riittävästi huomioon. Kirjan nimi kertoo tällä kertaa hyvinkin osuvasti sen sisällöstä. Kansikaan ei varsinaisesti hämää sen paremmin kuvituksen kuin takakansitekstinkään osalta: ”Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa.” Saan siis vain syyttää itseäni, että heittäydyin seikkailuun, jossa suorastaan vilisee kaikenlaisia käärmeitä lähes joka sivulla!

Käärmeestään huolimatta kirjan ulkoasu on houkutteleva ja kaunis, ja hankin tämän muhkean opuksen omaan hyllyyni jo hyvän aikaa sitten. Katri Alatalo oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut hänen Mustien ruusujen maa -fantasiatrilogiansa. Ilahduin kovasti huomatessani, että Alatalo oli siirtynyt pikkuiselta Vaski-kustantamolta Gummeruksen suojiin. Samassa yhteydessä myös kirjakoko oli muuttunut melkoisesti! En tarkoita tällä kommentillani, että pienet kustantamot olisivat jotenkin huonompia kuin isot talot. Mutta kirjailijan uran ja kirjojen levityksen kannalta on merkitystä myös kustantamon resursseilla, oletan. No, tästä varmasti alan ihmiset tietävät oikeasti enemmän, tämä on vain omaa mutuani.

Käärmeiden kaupungissa näkyvät selkeinä Alatalon aiemmasta tuotannosta tutut vahvuudet. Teoksen oma fantasiamaailma on luotu huolellisesti. Juoni on polveileva, oikeastaan enemmän kudosmainen kuin janaa muistuttava jatkumo. Takakansitekstissä luvataan polttavaa aurinkoa ja kylmäpäistä juonittelua, eivätkä nämä ole katteettomia lupauksia. Kaikki tarinan henkilöt totisesti juonittelevat minkä ehtivät, eikä kehenkään kannata luottaa.

Tarinan miljöö on laaja aavikko, jonka keitailla sijaitsee kaupunkeja. Näiden kaupunkien hallitsijoina toimivat khalit. Valtatasapaino keikahtaa, kun Dahhsamijoen varrella sijaitsevan Samitšan kaupungin hallitsija päättää vallata Kharras-Dimin kaupungin, tuhota sen ja ottaa kaupungin asukkaat kharrit orjikseen. Työvoimaa tarvitaan erityisesti kaivoksissa, joista louhitaan salaperäistä kiveä, jolla vahvistetaan Rashaz’znaa, taikajalokiveä, jota papit palvovat. Rashaz’znan taian avulla Kharras-Dim onnistutaan yllättämään.

Tarinan keskeiset henkilöt ovat Ninette, Sulwaen ja Arry. Kolmikkoa on lapsena yhdistänyt erilaisuus. Ninette on Kharras-Dimin khalin viides tytär, joka ymmärtää käärmeiden kieltä, Sulwaen tietäjän oppipoika ja Arry valkonaamainen ruukuntekijöiden oppilas, joka osaa muuttaa muotoaan. Eräänä päivänä kolmikko löytää aavikolta kolme jättiläiskäärmeen munaa. Löydön seurauksena kolmikon tiet eroavat vuosiksi, mutta Kharras-Dimin tuhon jälkeen heidän tiensä risteävät uudelleen Samitšassa. Pystyvätkö he voittamaan kohtaamansa vaikeudet ja liittoutumaan kansansa vangitsijoita vastaan?

Jokaisen erityistaidoista on matkan varrella korvaamatonta apua, mutta mutkia on matkassa paljon, ellei vähän liikaakin. Moneen otteeseen eri henkilöt korostavat, että aikaa ei ole paljoa ja että se on kulumassa loppuun, mutta siitä huolimatta salaliittolaiset tuntuvat tarpovan jonkinlaisessa upottavassa suossa. Olisin jossain 450 – 500 sivun tuntumassa totisesti toivonut, että kirjoittaja olisi vetänyt pienempää vaihdetta silmään ja painanut kaasua. Nyt loppurytinät, jotka ovat kyllä näyttävät ja antavat tarinalle arvoisensa lopun, tulevat turhan pitkän vetkuttelun jälkeen. Jälleen kerran toivoin kirjan äärellä, että sitä olisi tiivistetty ja juonta napakoitettu, vaikka ylipäätään viihdyin tarinan parissa ihan mukavasti. Niistä luikertelevista inhottavuuksista huolimatta. Niin, käärmeitä olisi kyllä voinut olla vähän vähemmänkin!

Alatalon henkilöt ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia ja yksiulotteisia. Kaikki kolme keskeistä henkilöä kasvavat ja kehittyvät tarinan mittaan. Jokainen heistä joutuu tekemään äärimmäisen vaikeita valintoja, eivätkä he suinkaan aina valitse oikein. Toisaalta Alatalon henkilöilleen kirjoittamat pulmatilanteetkaan eivät ole yksinkertaisia. Oikeita vastauksia on vaikea löytää, ja välillä tuntuu, ettei sellaisia edes ole. Näitä kysymyksiä myös pohditaan tarinassa ääneen. Kukaan henkilöistä ei myöskään ole itsestään selvästi sankari tai edes hyvis. Kaikissa on myös pimeitä puolia ja heikkouksia.

Pidin Alatalon rakentaman maailman tasa-arvoisuudesta. Sitä ei mitenkään korosteta tai alleviivata, mutta tarinan henkilöt ovat keskenään yhdenvertaisia. Heidän sosiaalinen statuksensa vaihtelee juonenkäänteiden myötä rajustikin, ja he joutuvat etsimään paikkaansa uudelleen moneen kertaan, mutta keskenään Ninette, Sulwaen ja Arry ovat tasavertaisia. Sukupuolellakaan ei ole merkitystä. Khali voi olla yhtä hyvin nainen kuin mies, samoin Rashaz’znaa palveleva pappi.

Päädyin Käärmeiden kaupungin kanssa jälleen miettimään kirjan luokittelua ja kohderyhmää. Genreltään teos on fantasiaa ja kirjastoissa se on sijoitettu aikuisten fantasiahyllyihin. Se lienee oikea sijoituspaikka, sillä aikuisten kirjallisuudeksi minäkin sen lasken, vaikka se soveltuu toki myös ns. YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuudeksi.

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Gummerus 2017. 686 s.


Ostettu.