perjantai 20. lokakuuta 2017

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu




Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.



Kesku
stelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.


Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä

tiistai 17. lokakuuta 2017

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi



Toukokuisessa illassa mies pakenee takaa-ajajaansa henkensä edestä Sipoon Talman kallioilla. Vanhan kaivoskuilun reuna pettää, ja mies putoaa jääkylmään veteen. Perässä putoaa kivenmurikka, joka vie tajun. Tointuminen ei paranna tilannetta, vaan mies huomaa tuijottavansa tappajaansa kasvoista kasvoihin. Pari päivää myöhemmin kaksi koulupoikaa onkii yhdestä kaivoslammesta kyynärvarren, jonka ranteessa kimaltelee komea Rolex.

Olen muutaman aiemman Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -dekkarin kohdalla hieman moitiskellut lepsua aloitusta, mutta Tuonen korppi lähtee liikkeelle sellaisista asetelmista, että kyllä kelpaa nirsommallekin dekkariahmatille. Kirjan ensimmäinen murha on sommiteltu taiten miljöötä myöden. Oli pakko kaivaa vanha kunnon Google vasempaan käteen ja etsiä lisätietoa tästä Talman vanhasta kalkkikivikaivoksesta. Törmäsinkin oitis oivalliseen blogiin, jossa esitellään kaivoskohde yksityiskohtaisesti hienoilla kuvilla höystettynä. Korppikin on päässyt blogijuttuun mukaan. Lisäksi metsän kätköissä uinuva vanha kaivos toi tunnelmansa ansiosta mieleen vahvan aiemman lukukokemuksen eli Anni Kytömäen Kivitaskun. Teoksilla on hyvin vähän muuten yhteistä, mutta näin kirjallisuus parhaimmillaan toimii!

Aloituksesta ja mielenkiintoisesta murhamiljööstä siis täydet pisteet Tuonen korpille! Muutenkin viihdyin jälleen Porvoon poliisin tutkintaryhmän parissa oikein mukavasti. Tutkinta on tietysti kimurantti. Lisäksi alkaa näyttää siltä, että sitä mukaa kun poliisit saavat jonkin huteran johtolangan kautta jäljitettyä jonkun mahdollisen juttuun liittyvän henkilön, tälle käy köpelösti. Murhaaja on kiusallisesti ainakin askeleen edellä poliisia. Seassa häärivät vielä avuliaan uteliaat siviilit ja sitkeät lööpinjanoiset toimittajat.

Rönnbacka kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä pitää tarinan mukavasti liikkeessä ja ilmavana. Hänen sankarinsa ovat melkoisia huuliveikkoja ja -pirkkoja kautta linjan, ja välillä huulenheitto ja jatkuva vitsailu on vähällä lipsahtaa kirjoittajan hallinnasta. Henkilöt ovat toisinaan itsekin tätä mieltä. Pääosin kuivin jaloin sentään selvitään tällä kertaa. Rankka työ vaatii tunnetusti rankkaa huumoria, eikä se ole pahasta dekkareissakaan.

Mikä lopulta yhdistää toisiinsa kolme puolierakkomaista, hiljaista elämää viettänyttä keski-ikäistä miestä niin, että heitä vainoaa armoton ja raaka murhaaja? Syy paljastuu lopulta karmaisevien käänteiden jälkeen. Tällä kertaa Antti ei joudu turvautumaan näyttävään toimintaan, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Ehkä taas jonkin toisen jutun yhteydessä sitten?

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi
CrimeTime 2017. 254 s.

Arvostelukappale.


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Elly Griffiths: Januksen kivi



Ihastuin keväällä brittidekkaristi Elly Griffithsin forensisen arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta kertovan sarjan aloitusosaan Risteyskohdat. Tammi aloitti tämän kotimaassaan jo yhdeksänosaiseksi venähtäneen sarjan onneksi alusta, ja suomennostahti on kiivas. Toinen osa on siis ilmestynyt tänä syksynä ja kolmas suomennos tupsahtanee painosta ensi keväänä. Suomentajaksi on valittu arkeologi Anna Lönnroth. Sarjan markkinointia vauhditettiin aiemmin syksyllä myös kirjailijavierailulla. Sujuvasanainen ja sydämellinen Elly Griffiths hurmasi ainakin salillisen Dekkarifestivaalin yleisöä lauantaina 16.9.2017.

Tähän väliin varoituksen sana. Jos et ole vielä lukenut Risteyskohtia, sinun ei ehkä kannata lukea tätä juttuani pidemmälle. Aion nimittäin paljastaa keskeisen juonenkäänteen, joka koskee Ruthin yksityiselämää. Asia paljastetaan heti kirjan alkusivuilla, joten muita paljastus ei haitanne.


Sarjan toisen osan Januksen kiven tapahtumat sijoittuvat noin neljän kuukauden päähän siitä, mihin Risteyskohdat päättyy. Suureksi ällistyksekseen ja ilokseen Ruth huomaa olevansa tulossa äidiksi kypsässä neljänkymmenen iässään. Kaiken lisäksi hänestä on tulossa myös yksinhuoltaja, sillä lapsen isä on ilman epäilystä rikoskomisario Harry Nelson, jonka kanssa Ruth meni sänkyyn tasan yhden kerran. Asiaan mutkistavat Harryn avioliitto ja kaksi teini-ikäistä tytärtä. Ruth ei myöskään osaa ajatella Nelsonia kotiinsa pysyvästi.
Ruthin raskautta käsitellään kirjan mittaan melko paljon ja se liittyy osittain myös rikosjuonen kulkuun. Minua raskauskuvio ei häirinnyt mitenkään, mutta voin kuvitella, ettei se miellytä kaikkia lukijoita. Tämä osuus tarinassa on leppoisaa ja kotoisaa, mutta sen vastapainona ovat menneisyydestä esiin nousevat raakuudet.

Ruthin yliopiston alueella on käynnissä kaksi kaivausprojektia. Toisella työskentelee mukavan tuntuinen Max Grey, joka selvästikin on kiinnostunut Ruthista muutenkin kuin vain ammatillisessa mielessä. Ruthkin huomaa, ettei pidä Maxin seuraa lainkaan vastenmielisenä, päinvastoin. Kaivaustyömaista mielenkiintoisempi on kuitenkin kaupungissa sijainneen entisen katolisen lastenkodin purkutyömaalla tehtävä kaivaus. Paikallinen grynderi Edward Spens on ostanut tyhjilleen jääneen kiinteistön ja päättänyt rakentaa sen paikalle luksusasuntoja.

Rakennuksen paikalla on ennen lastenkotia sijainnut ainakin kirkko ja hautausmaa, jotka ovat peräisin kenties roomalaisajalta saakka. Siksi ennen uuden rakennuksen perustustöitä on tehtävä arkeologisia tutkimuksia. Niiden yhteydessä paljastuu komean sisääntuloportin kynnyksen alta pienen lapsen luuranko. Entistä huolestuttavammaksi löydön tekee se, että luurangolta puuttuu kallo. Miksi lapsi on haudattu ilman päätä? Missä puuttuva pää on? Kuka lapsi on ollut? Kuten kunnon dekkarissa pitääkin, viimeiseen kysymykseen on tarjolla useita eri vaihtoehtoja. Vähitellen väärät vaihtoehdot karsiutuvat pois sitkeän tutkimustyön ja löytyäkseen hieman onneakin vaativien vihjeiden avulla.

Lukijan mielikuvitusta ruokitaan otteilla merkillisestä päiväkirjasta, jonka kirjoittaja on selvästikin sekaisin ja kuvittelee, että hänen tehtävänsä on antaa veriuhreja roomalaisille jumalille. Kuka kirjoittaja on, selviää lopussa, kun murhaajakin lopulta paljastuu. Sitä ennen tehdään paljon sekä arkeologisia että rikostutkimuksia. Jännitettä pidetään yllä myös suoraan Ruthiin ja Nelsoniin suunnattujen uhkausten avulla. Marskimaan reunalla sijaitseva Ruthin yksinäinen mökki on kuin tehty uhkaavan tunnelman rakentamiseen.

Ennen kuin murhaaja on saatu selville, on Ruth jälleen konkreettisesti hengenvaarassa. Täpärä pelastuminen on onneksi selviö, onhan sarjaan tulossa vielä paljon jatkoa!
Viihdyin Januksen kiven parissa vallan mainiosti. Ruth on mielestäni sympaattinen hahmo pienine ärsyttävine vikoineen kaikkineen, eikä Nelsonkaan ole mikään ylivertainen sankaripoliisi. Poliisin ja arkeologin yhteiset ponnistukset johtavat lopulta toivottuihin tuloksiin kauniisti kuvatuissa norfolkilaismaisemissa.

Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavan osan Jyrkänteen reunalla -suomennosta!


Elly Griffiths: Januksen kivi (The Janus Stone)
Suom. Anna Lonnroth.
Tammi 2017. 335 s.

Arvostelukappale.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Jarno Mällinen: Kotirintama



Oululaisen Jarno Mällisen kolmas romaani Kotirintama oli minulle ensikosketus hänen tuotantoonsa. Tiiviin teoksen tarina ajoittuu jatkosodan alkuun ja sijoittuu jonnekin epämääräiseen pohjoiseen Suomeen, jäkälä- ja koskivyöhykkeelle. Sodan pauhut kantautuvat tupaan etäisenä jylynä, mutta muuten varsinaisia sotatapahtumia ei kuvata.

Kymmenen ikävuoden korvilla oleva Joonas muuttaa kuulaana alkukesänä äidin kuoleman jälkeen isän kanssa pohjoiseen, ilmeisesti isän kotiseuduille. Äiti oli riutunut pois, mutta Joonas ei voi käsittää, miksi. Miksi äiti kuoli? Isältä ei voi kysyä, sillä äidistä puhuminen ei ole sallittua. Tunteiden käsittely saati niistä puhuminen eivät kuulu isän vahvuuksiin. Itse hän on saanut lapsena remmiä, jotta haihattelu on saatu häädettyä. Pahimmilla tuskan hetkillä hän turvautuu samoihin keinoihin.

Lapset ja lasten ajatusmaailma tuntuvat olevan miehelle muutenkin täysin mahdottomia ymmärtää. Toki omia murheita on vaimon kuoleman lisäksi kosolti. Lapsuudesta peräisin olevan selkävamman takia mies ei ole kelvannut armeijaan eikä sotaan. Ruununraakkiin suhtaudutaan sota-aikaan halveksuvasti ja avoimen vihamielisesti, ja miehen itsetunto ja itsehillintä ovat kovilla. Vaimon eläessä hän on työskennellyt tämän perheen omistamassa kaupassa, siis tehnyt omastakin mielestään naisten hommia. Moottorit ja ajaminen kuitenkin ovat hänen intohimonsa, ja kuorma-autoilijaksi hän on kotiseudulleen palannut. Mutta miksi hän on sieltä aikanaan lähtenyt ja katkaissut lähtiessään kaikki välinsä sukuunsa?

Keskiössä on kuitenkin pieni puoliorpo Joonas, joka on hämmentynyt ja peloissaan. Isällä ei ole aikaa eikä haluakaan auttaa poikaa sopeutumaan uuteen ympäristöön, vaan pojan on pärjättävä pitkät päivät omillaan. Isä antaa kohtuuttomia työtehtäviä, joista selviytyminen kummallisen jäykän selänkin takia on mahdotonta. Selkäkivuistaankaan Joonas ei oikein osaa tai uskalla kertoa isälle.

Mutta ei isä silti mikään hirviö ole. Usein isällä ja pojalla on hyviä hetkiä, jolloin miesten kesken ongitaan, saunotaan ja jutellaankin. Mutta äidistä tai isän sukulaisista puhuminen on kiellettyä, myös niistä kahdesta ilkimyksestä, jotka ilmestyvät Joonaksen ja isän mökille päiväsaikaan piinaamaan etelän tulokasta. Lasten keskinäisen julmuuden Mällinen kuvaa armottomasti.

Joonas koettaa ratkaista elämänsä arvoituksia kesän kuluessa. Vaikka isä ei suostu puhumaan, on tietoa saatavana muita reittejä. Mielikuvitus yhdistettynä pelkoon ja hajanaisiin tiedonmurusiin vain ei ole kovin terveellistä. Romaanin tunnelma on hyvin ahdistava, eikä huumoria ole rahtustakaan sitä keventämässä.

Tähän ankeuteen ja ahdistavuuteen Mällisen käyttämä lyhytlauseinen täsmällinen kieli sopii ja samalla tehostaa vaikutelmaa, samoin aukkoinen kerronta. Lukija ei aina tiedä, mikä tapahtuu oikeasti, mikä vain Joonaksen kuohuvassa mielessä. Lapsen näkökulma on hienosti toteutettu ja uskottavakin, vaikka välillä Joonas vetää kovin aikuismaisia johtopäätöksiä etsiessään selityksiä asioille. Lopussa osa arvoituksista saa ratkaisunsa ilman sen kummempia selittelyjä ja osa jää auki. Kovin toiveikas ei loppu ole.

Jarno Mällinen: Kotirintama
Like 2017. 167 s.


Arvostelukappale.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Niina Hakalahti: Lumilinna



Särmikäs romaani salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.” Näin luvataan Niina Hakalahden Lumilinnan takakannessa, ja on sanottava, että kerrankin saa, mitä luvataan. Juuri salaisuuksista ja paljastumisesta tai ainakin sen uhasta Lumilinnassa on kyse.

Sami Sumijoki on 27-vuotias helsinkiläisen mainostoimisto Mementomorin huippu-copy, joka kirjoittaa mainostekstit yhtä velhomaisesti suomeksi ja englanniksi (ruotsikin taipuisi, mutta sille ei taida olla kysyntää mainosmaailmassa). Työ on täyttänyt kirjallisuutta ja merkkipaitoja rakastavan miehen elämän tiukasti. Sukua ei ole, ja lähiperhe menehtyi tulipalossa Samin ollessa lapsi. Sijaisperhekokeilu päättyi huonosti, ja sen jälkeen nuoruus meni nuorisokodissa. Koulu kuitenkin sujui, ja yliopistosta Sami repäistiin kesken opintojen työuralle. Näin Sami on menneisyytensä paketoinut, ja se saa riittää.

Tyttöystävä Veera on kuitenkin toista mieltä. Samin on suostuttava jakamaan jotain menneisyydestään, edes jotakin muistoja on oltava. Kun yhdessä nukkumista häiritsevät yhä pahemmiksi käyvät Samin painajaiset, joiden aikana tämä tuntuu puhuvan jotain vierasta kieltä, Veera alkaa painostaa myös lääkärissä käynnillä. Mitä Samin menneisyyteen oikein kätkeytyy? Kuka hän oikein oikeasti on? Miksi hän haluaa olla joku muu?

Veera on humanisti ja vaihtoehtoihminen henkeen ja vereen, ja Veeran ja Samin hahmoista syntyy romaaniin mainio ristiveto. Sami rakastaa Veeraa liikuttavasti, hieman alistuvan takertuvastikin. Veeran hieman boheemi elämäntapa on vain pikantti mauste, eivätkä kemiläiset perusarkipäiväiset vanhemmat ja sisaruksetkaan tai edes periruma omakotitalo mataline huoneineen saa Samia katumaan hetkeäkään. Veera ja kaikki Veeraan liittyvä on parasta Samin elämässä.

Mutta painajaisilla ja vintin paisuvalla paitakokoelmalla on syynsä. Samin menneisyys. Kaikista huolellisista tilkitsemisyrityksistä huolimatta mielen syvyyksistä alkaa nousta pintaan yhä enemmän muistoja. Tarkoin rakennetut padot alkavat vuotaa yhä rajummin. Pysyykö Samin rakentama lumilinna koossa? Mitä tapahtuu, jos Veera saa tietää totuuden hänestä ja hänen menneisyydestään?

Lumilinna on ensikosketukseni Niina Hakalahden tuotantoon, vaikka hyllyssäni on ollut jo jonkin aikaa odottelemassa pokkarina hankittu Uimataito (Tammi, 2008). Hakalahden monipuolisessa kaunokirjallisessa tuotannossa on tähän mennessä ilmestynyt aikuisten ja lastenromaaneja sekä runoja. Monissa teoksissa on mukana monikulttuurisuusulottuvuus sekä huumoria.

Kovin humoristisena en Lumilinnaa pidä, vaikka ihastelin lukiessani Hakalahden teräväkatseisuutta. Työ- ja yliopistoelämäkuvaukset ovat veitsenteräviä, ja niissä on mielestäni mukana tiettyä lempeää ironiaa. Veeran performanssiryhmän tempaukset peilautuvat mainosti mainostoimiston ultramoderniin toimistotilaan, jossa toimistomummo leipoo pullaa ja kutoo sukkia mainosuraohjuksille, jotka ideoivat minkä kykenevät jättilattiatyynyillään.

Pidin Hakalahden kauniista ja täsmällisestä kielestä, sitä oli ilo lukea. Kulttuuriset ja eritoten kirjalliset viittaukset, jotka on lukijaystävällisesti kirjoitettu auki, antavat teokselle sivistynyttä silausta vaikuttamatta mitenkään päälle liimatuilta tai tarkoituksellisen osoittelevilta. Calvinoa pitäisikin lukea...

Samaten tarinan rakenne toimi loistavasti. Samin menneisyys paljastuu pala palalta, vihje vihjeeltä myös lukijalle. Mielenkiinto säilyy läpi romaanin. Paljon Hakalahti jättää myös lukijan itsensä pääteltäväksi ja täydennettäväksi, eli tarinaa ei selitetä puhki. Myös loppu on kutkuttava monine mahdollisuuksineen. Lisäksi vielä se, että romaanin ei tosiaankaan tarvitse olla tiiliskivi ollakseen vaikuttava. Lumilinna on hieno romaani, jonka innoittamana aion lukea Hakalahtea vielä lisääkin.

Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016. 223 s.


Arvostelukappale.

Niina Hakalahden kirjailijasivut.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Turun kirjamessujen lauantai


Toisen messupäivän aamuna olin ajoissa liikkeellä ja suunnistin heti ensimmäiseksi B-hallin takaosassa sijaitsevalle lasten alueelle. Halusin napata muutaman kuvan paikasta ennen kuin sinne saapuisi asiakkaita (silloin on hankala saada julkaisukelpoista kuvaa, muutenhan asiakkaat ovat vain positiivinen juttu). Messuorganisaation huipulta paikalla hääräilivät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kuulemma perjantai oli lasten alueen osalta sujunut hienosti, koska paikalla oli ollut kokonaisia koululuokallisia lapsia. Aivan mahtavaa, että nuorimpiin messuilijoihin on viimein panostettu kunnolla. Alueella on myös omaa ohjelmaa.







Ensimmäinen seuraamani ohjelma oli heti aamusta (klo 10.20 alkaen) yläkerran seminaaritilassa järjestetty keskustelu, jonka otsikkona oli Unohtuneet kirjat. Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlson ja osallistujat olivat Mikko Aarne (Kosmos), Anna Baijars (Gummerus) ja Ville Rauvola (Atena). Hilpeä tunnelma johtui kahdesta seikasta. Ensinnäkin keskustelun alkaessa paikalla oli neljä esiintyjää ja kolme yleisön edustajaa. (Pian saimme kuitenkin vielä neljännen kuuntelijan.) Poikkeuksellisesti tilaisuudessa myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Toiseksi Mikko Aarne paljasti unohtaneensa kirjansa kotiin... Keskustelu oli loistava, ja siihen palaan myöhemmin tarkemmin kokonaan omassa jutussa.



Launantai on kuitenkin messupäivistä suosituin, ja väkeä alkoikin nopeasti kertyä. Kuvassa keskustellaan historiallisista dekkareista Taija Tuomisen johdolla (montako keskustelua Taija oikein veti messuilla?!). Kirjailijan näkökulmasta asiaa puivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere. Heidän kaikkien historiallisia dekkareitaan olen lukenut, viimeisin taitaa olla Saarron mainio Kuoleman kuukausi. Kaikki halukkaat kuulijat eivät mahtuneet istumaan.





Osa esiintyjistä tekee messuilla melkoisia työrupeamia. JP Koskisella taitaa olla näillä messuilla täysi tusina esiintymisiä, ja hänen nimensä on noussut esille monessa keskustelunpätkässä, joita olen kahden päivän aikana messuilla käynyt. Rosa Liksomilla oli myös tänään täyteen ahdettu aikataulu. Kuvassa Anne Leinonen ja Venla Hiidensalo sekä jo mainitut keskustelevatkin kustannusalan murroksesta ja muun muassa siitä, kuinka kirjailijan odotetaan yhä enemmän osallistuvan kirjansa markkinointiin. Tätäkin keskustelua seurattiin myös seisomapaikoilta




Messuilla järjestettävät lukupiirit tarjoavat rauhallisen hengähdystauon hälyisään messupäivään. Turussa lukupiirejä on tänä vuonna kaksi: Rosa Liksomin Everstinna oli käsittelyssä tänään ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on huomenna (klo 11.20 - 13.00). Kutsun saanut lukupiiri tai sen edustajat haastattelevat ja keskustelevat kirjasta kirjailijan kanssa. Turun lukupiireihin ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, vaan kuka tahansa messulipun lunastanut voi tulla mukaan kuuntelemaan. Suosittelen! Kuvassa Rosa Liksom poseeraa bloggaajaihailijalleen signeerattuaan juuri kirjansa hänelle. Kiitos!




Päivän massiivisin yleisöryntäys taidettiin nähdä, kun päälavalla haastateltiin Alexander Stubbia teoksesta Alex. Itse tyydyin ihmettelemään tungosta viereisestä skumppabaarista...



Messuryntäily on yllättävän uuvuttavaa, ja viimeiseksi seurattavaksi ohjelmaksi olin päättänyt valita jo klo 16 alkavan dystopia-aiheisen haastattelun. Kohteina olivat suuresti ihailemani Emmi Itäranta ja Antti Tuomainen, joiden dystopiaromaanit Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki ja Parantaja olen kaikki lukenut ja niistä suuresti nauttinut. Jani Saxell haastatteli. Puoli tuntia on oikeasti aivan liian lyhyt aika näille aiheille, mutta jotain sentään jäi taas reppuunkin. 

Kirjamessuilla on aina katsastettava myös ostettavaa kirjatarjontaa. Tänään en ostanut mitään, vaikka kolme kirjaa kotiin toinkin. Niistä myöhemmin sitten lisää. Mutta huomenna on vielä pengottava näitä jo paheksuttujakin kahden euron tarjouspöytiä (siis kaksi euroa!).



Tammen osaston Keltaisen kirjaston huipputarjouksen kotiutin jo eilen. Mitä mahtoi Sauli Niinistö löytää, hän kun kuvien perusteella katsasti samaa pöytää tänään.



Messukävijöille jaetaan myös ilmaisia kirjoja. Hyvin lavalliset hupenivat. Huomenna muuten jaetaan Anne Ricen Veren vankeja.





Tammen pokkareita saa 3 kpl/15 eurolla. Mitään en nyt ostanut, mutta tämän bongaaminen hyllystä kyllä ilahdutti taas.

Huomenna sunnuntaina pengon siis aamulla kirjapöytiä ja sitten osallistun Westö-lukupiiriin. Sen jälkeen tämän vuoden messu-urakkani onkin ohi. Hienoa on ollut, kiitos! Ensi vuoteen!

perjantai 6. lokakuuta 2017

Turun kirjamessujen perjantai kuvina

 Turun 26. kirjamessut pyörähtivät tänään käyntiin. Minulla oli ilo kierrellä messuilla yhtenä messujen somelähettiläänä. Monenlaista näin ja kuulin. Jaan nyt parhaita paloja päivästä teille kuvakoosteen muodossa. 

Messuilla ei tänä vuonna ole teemamaata eikä -maakuntaa, koska vietetään Suomen satavuotisjuhlavuotta. Sen tilalla ovat uudet ääniteemat, eli sisältöjä on ryhmitelty erilaisten ääniksi kutsuttujen aihealueitten mukaan. Minä koetin seurailla päivän mittaan ainakin nuorten ääntä, koska suunnitelmissani on loppusyksystä ja koko ensi vuonna lisätä nuortenkirjojen ja nuorten aikuisten kirjojen osuutta täällä blogissa. Ilahduttavasti nuorten kirjat ja heille kirjoittavat kirjailijat olivat päässeet Turussa vähän isommillekin lavoille kuin aikaisemmin. 



Ensimmäisessä seuraamassani keskustelussa Katri Alatalo, Magdalena Hai ja Tuija Lehtinen kertoivat, millaista on kirjoittaa lyhytproosaa nuorille. Kertoa piti lyhyesti, sillä aikaa oli käytettävissä vain 20 minuuttia ja siihen sisältyivät vielä lukunäytteetkin. Oikeasti, kolme kirjailijaa teoksineen ja vielä haastattelija, ja 20 minuuttia aikaa! Mielenkiintoinen tuokio kuitenkin, ja kaikki kolme esiteltyä teosta ovat ehdottomasti kiinnostavien listalla:

Katri Alatalo: Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016)
Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto, 2016)
Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit (Otava, 2017) 

 




Samaan syssyyn jäin kuutelemaan kaikkien kirjoittavien ihmisten idolin ja lempeän suojelusenkelin Taija Tuomisen vetämää keskustelua realistisesta nuortenkirjasta. Keskustelemassa oli neljä kirjailijaa ja he kertoivat viimeisimmästä nuortenkirjastaan:



Kalle Veirto: Ohut hauska kirja (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta (Karisto, 2017)
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla (Karisto, 2017)





Kaikki teokset vaikuttavat vähintäänkin kiinnostavilta, mutta eniten jäi mieltä kaivelemaan L. K. Valmun Poika. Kouluun sijoitettu arvoitusdekkari nuorille on ehdottomasti luettavien listan tavaraa!




Messujen tämän vuoden ohjelmapäällikkyyden jakavat kirjailijat Salla Simukka ja Tommi Kinnunen. Kuvassa he ovat juuri avaamassa Messuhallin auditorion lavalla messujen juhlalliset avajaiset. Kuvaaminen kännykkäkameralla siellä on murhaavaa puuhaa. Esiintyjien päiden yläpuolella hohtaa infernaalisen kirkas valotaulu vasten katsojien kasvoja. Avajaisohjelma oli hieno ja niin koskettava, että liikutuin kyyneliin useaan kertaan. Ensi vuoden messujen teemamaa muuten on Viro.


Messujen tapahtumadramaturgi Siri Kolua haastateltiin legendaarisella Turun seudun äidinkielen opettajien pisteellä, jossa haastattelut hoitavat koululaiset ja opiskelijat. Tähän pisteeseen kannattaa pysähtyä!




Vielä maltoin hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan, kun esikoiskirjailijat Ben Kalland ja Terhi Törmälehto keskustelivat uskonnosta ja rakkaudesta. Molempien hienot kirjat olen jo ehtinyt lukeakin.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena, 2017)
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017)



Messuilla pitää tietysti tehdä hankintoja, ja helposti mopo karkaa käsistä loistavien tarjousten ja harvinaisten löytöjen tulvassa. B-hallissa sijaitsevat antikvariaattien myyntipisteet ja erittäin edullisten poistokirjojen pöydät.


Pari vuotta sitten moni bloggaaja metsästi loppuunmyytyä Ann-Marie MacDonaldin upeaa Linnuntietä-romaania, mutta Turussa niitä näyttäisi haluaville riittävän kohtuulliseen 30 euron hintaan. Ällistelimme kyllä, miksi Paul Austerin Mr. Vertigosta pitäisi pulittaa 65 euroa! No, ainahan saa pyytää.





Kariston osastolta bongasin muun muassa Magdalena Hain Gigy & Henry -sarjan kaikki osat huokeaan tarjoushintaan. Kirjakaupoista näitä taitaa olla nykyään turha etsiä, mutta messukävijää siis saattaa onnistaa. Loistava trilogia, jota suosittelen lämpimästi!



Oma moponi keuli melkoisesti, kuten kuvasta näkyy. Tammen osastolla oli taas 3 kpl kovakantisia Keltaisen kirjaston teoksia 20 euron yhteishintaan. Miten tämän muka voi ohittaa?! Neljä teosta hankin antikvariaattiosastolta, ja kolme sain rahatta.




Jasu Rinneoja bongasi kirjabloggaajan ja antoi oman ja kollegansa Sanna-Leena Knuuttilan uunituoreet selkokirjat luettavakseni. Kiitos! Kunhan ehdin kirjat lukea, kirjoittelen niistä ja selkokirjoista enemmänkin juttua. Jasu Rinneojan kanssa oli vähän puhetta haastattelustakin samaan yhteyteen. Katsotaan, mitä saamme aikaiseksi.

Antoisa mutta rankka messupäivä takana, ja huomenna uudestaan. Nähdään Turussa!



torstai 5. lokakuuta 2017

Johtolanka-raatilaisen tilinpäätös



Kolme vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki tiedusteli, olisinko mahdollisesti käytettävissä seuraavaa Vuoden johtolanka -palkintoraatia nimettäessä. Vaikka Leena varoittelikin, että luettavaa olisi luvassa paljon ja että kakku olisi kaksivuotinen eikä ehdokaskirjoista passaisi etukäteen hiiskua mitään (eikä ainakaan kirjoittaa niistä blogiin!), olin kyllä otettu. Suostuin lähes empimättä. Hieno kunniatehtävä!

Hieno kunniatehtävä se olikin, ja nyt kun luku-urakan päättymisestä on kulunut yli puoli vuotta, se alkaa taas tuntua oikein mukavalta ja hohdokkaalta kokemukselta. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että välillä oli epätoivoisiakin hetkiä, kuten vaikkapa silloin, kun vuoden 2016 alussa olimme saaneet edellisen vuoden voittajat selvitettyä ja palkintojenjakoon liittyvät velvoitteet lähes pakettiin ja postilaatikosta alkoi löytyä seuraavan vuoden ehdokasteoksia. Tai kun vuoden 2016 joululomalla lukematta oli vielä toistakymmentä teosta ja raatilaiskaverit jo odottelivat ratkaisuvaiheeseen pääsyä. Tai kun kesälomalla luin kuukaudessa parikymmentä dekkaria, joita en voinut itse vapaasti valita.

Mutta ylipäätään oma saldoni urakasta on ehdottoman positiivinen. Olen jo aikaisemminkin todennut, että oli hyvä ja helppo työskennellä raadissa, koska toiset raatilaiset olivat osaavia ja ammattitaitoisia sekä muutenkin todella ihania ihmisiä. Raadissa siis olivat mukana puheenjohtaja-sihteerinä Dekkariseuran silloisen hallituksen jäsen, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Jonna Lehtinen ja Kansan Uutisten toimituspäällikkö Kai Hirvasnoro. Pidimme yhteyttä lähinnä sähköisesti mutta muutaman kerran kokoustimme ihan kasvotustenkin. Raadin jäsenten pitää voida luottaa toisiinsa, ja se onnistui kyllä meiltä mallikkaasti. Terveisiä vain, Jonna ja Kai, jos luette tämän! Oli huippua tehdä töitä kanssanne!

Ihan omaa jääräpäisyyttäni päätin, että kirjoitan kaikista ehdokaskirjoista blogijutun ja julkaisen ne täällä blogissani voittajien julkistamisen jälkeen. On tunnustettava, etten alkuun ihan ymmärtänyt, mitä tulin päättäneeksi, mutta periksi en antanut. Kaikkiaan luin tätä urakkaa varten 151 kotimaista uutuusdekkaria kahden vuoden aikana ja kirjoitin niistä jokaisesta blogissa julkaistavan esittelytekstin. Määrä ei ole mitenkään poikkeuksellisen suuri, sillä minäkin olen julkaissut blogissani vuodessa huomattavasti useampia tekstejä ja lukenut saman verran kirjoja puolta lyhyemmässä ajassa. Nytkin luin myös muuta kirjallisuutta lähes koko ajan ja tekstejäkin syntyi. Erilaiseksi tilanteen teki se, että en olisi ilman tuota päätöstä ja raatilaisuutta koskaan lukenut suurehkoa osaa nyt lukemistani dekkareista enkä ainakaan niistä mitään kirjoittanut.

Johtolanka-voittajalta sormenjäljet ottanut vanhempi konstaapeli
Jukka Hätönen tunnustautui Pauliina Susi -faniksi ja sai
Takaikkunan muistoksi tapaamisesta.

Vuoden 2016 voittaja ja esikoisdekkarikunniakirjan saaja seuloutuivat yllättävän helposti, ja tunnelma Tammen juhlatiloissa Korkeavuorenkadulla oli ikimuistoinen, kun Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen antoivat sormenjälkensä Dekkariseuran arkistoihin. Kummankin signeerattu voittajakirja on kunniapaikalla kirjahyllyssäni. (Kummaltakin muuten on ilmestynyt seuraava romaani tänä syksynä.) Raatityöskentelyn koetinkiveksi muodostui tämän vuoden voittajan valinta, sillä terävin kärki oli edellistä vuotta tasaisempi ja mieltymyksemme menivät iloisesti ristiin. Periaatteenamme oli, että jokaisen kolmen raatilaisen oli oltava Johtolanka-palkittavan teoksen takana, emmekä joutuneet siitä tinkimään. Ratkaisun tehtyämme saatoimme olla aidosti ylpeitä molemmista palkituista, ja ainakin minä olen sitä edelleen. Mikko Porvali on lupaillut, että Karelia Noir -sarja saa vielä kolmannen osansa palkitsemamme hienon kakkososan Veri ei vaikene perään. Max Seeck on jo ehtinyt julkaista jatkoa Hammurabin enkeleille eli Mefiston kosketus putkahti painosta loppukesällä. Menestystä toivon kaikille jatkossakin!


Kamerat räspsyvät kiivaasti, kun Johtolanka-voittajan sormejälki painetaan
kunniakirjaan. Vanhempi konstaapeli Jukka Hytönen hoitaa homman varman kokeneesti,
eikä touhu ollut ihan uutta Mikko Porvalillekaan.

Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan sen tarkoitus on lähinnä nostaa kotimaisen dekkarikirjallisuuden näkyvyyttä ja arvostusta. Voittajateos kilpailee seuraavana vuonna pohjoismaisessa Lasiavain-kilpailussa, mikäli teos saadaan käännettyä jollekin kilpailukielistä. Usein onneksi on. Lasiavaimen on toistaiseksi onnistunut nappaamaan suomalaisista vain Matti Rönkä dekkarillaan Ystävät kaukana vuonna 2007. Minusta Takaikkunalla olisi ollut selkeät mahdollisuudet napata Lasiavain, mutta toisin valitettavasti kävi. On joka tapauksessa ollut valtavan suuri ilo seurata teosten menestystä, kun on itse pieneltä osin ollut mukana antamassa vähän lisäpotkua.

Palkitsemistilaisuudet olivat molemmat mukavia hetkiä, jotka kruunasivat myös meidän raatilaisten urakat. Kirjailijat eivät peitelleet iloaan, ja aitoa innostusta osoittivat myös kaikkien kustantamojen edustajat. Omien menestyksestä nautittiin ja iloittiin, ja se lämmitti mieltä ja lämmittää edelleen. Kirjat ja kirjailijatkin ansaitsevat välillä pieniä juhlahetkiä.


Päivänsankari on korkannut kakun!


Mutta juhlaa urakasta oli siis vain pieni hippunen. Pääosa oli aika arkista lukemista (ja minulla myös kirjoittamista). Onneksi lukeminen ylipäätään on minulle erittäin mieluisaa puuhaa, ja suurin osa luku-urakastakin sujui ihan kivuttomasti, osa jopa nautiskellen. Hankalinta lukeminen oli silloin, kun oikein mikään lukupinossa syyttävästi odottava ei varsinaisesti kutsunut puoleensa ja kansien avaaminen vain vahvisti ennakkokäsityksen oikeaksi. Arviolta viidennes luettaviksi lähetetyistä teoksista turhautti ja osa jopa kiukutti. Miksi ihmeessä nämä kirjat oikein oli julkaistu?!

Turhautumiseni on kieltämättä purkautunut myös joihinkin kirjoittamiini blogijuttuihin. Olen koettanut avata negatiiviset näkemykseni perusteluilla ja avoimesti omat lukijapuutteeni myöntämällä, mutta siitä huolimatta olen saanut tämän projektini yhteydessä myös kielteistä palautetta. Onpa sanottu sitäkin, ettei kirjoista saisi blogissa kirjoittaa negatiivisia tekstejä. Pahoittelen nyt vielä tässä kenties aiheuttamaani mielipahaa, mutta katson, että minulla on oikeus sanoa perusteltu mielipiteeni julkaistuista, myynnissä olevista kirjoista ja kertoa rehellisesti lukukokemuksestani. Tekijöitä en ihmisinä arvostele, vaikka välillä annankin sapiskaa kustantajien suuntaan. Pääosin saamani palaute on onneksi ollut positiivista.


Äkkipäätään voisi ajatella, että 150 uutuuskirjan saaminen ilmaiseksi kotiin kannettuna on todella hienoa. Kyllähän se on, mutta ilmaisuudesta ei ole enää tietoakaan, kun tähän liittyy velvoite myös lukea niistä joka ikinen. Lisäksi lähettäjät päättävät, mitkä kirjat kotiin tulevat. Kirjatulvan kesyttäminen vaatii myös tilaa ja järjestelmällisyyttä. Laadimme Excell-taulukoita odotettavissa olevista, luetuista ja lukemattomista teoksista pysyäksemme kartalla. Urakan loputtua piti vielä päättää, mitä kirjavuorille tekisi. Hyvin pienen osan säästin omaan hyllyyni ja loput lahjoitin pois.




Kokemus oli kaikkineen hyvin avartava. Kuvittelisin, että aika harva tavallinen lukija lukee tietyn genren teoksia yhtä kattavasti ja systemaattisesti niinkin pitkällä ajanjaksolla kuin kaksi kalenterivuotta. Hetken aikaa tunsin, että minulla ihan oikeasti on kokemusta ja perustetta näkemykselleni suomalaisen dekkarikirjallisuuden tilasta. Aika äkkiä se tunne tosin on mennyt ohi, eikä se varmasti koskaan aivan katteellinen ollutkaan. Mutta kohtalaisen hyvä näppituntuma kyllä oli!

Joidenkin teosten pakkokahlaaminen siis turhautti, mutta toisaalta löysin myös uusia kiinnostavia tuttavuuksia, joiden edesottamuksia aion vastaisuudessa seurata tiukasti. Heihin lukeutuvat paitsi kaikki neljä palkitsemaamme tekijää myös koko joukko muita: Arttu Tuominen, Marko Immonen, Mikko-Pekka Heikkinen, Kirsi Pehkonen, Risto Lahtinen, Jyrki Erra, Timo Saarto ja vaikka keitä vielä. Monet vanhat suosikitkin vain vahvistivat asemaansa, kuten Antti Tuomainen, Kati Hiekkapelto, Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen.

Pelkäsin, että urakka olisi lopulta niin musertava, että en sen suoritettuani haluaisi enää dekkarin dekkaria nähdä silmissäni. Onneksi niin ei sentään käynyt. Kustantajat lähettivät kiusallisen houkuttelevia ennakkokappaleita ja näytteitä kevään 2017 uutuuksistaan, ja pian huomasin taas iloiten sukeltavani dekkareiden maailmaan. Huojentavaa kuitenkin oli ja on edelleen, että nyt saan vapaasti valita, mitkä dekkarit luen. Se on kuitenkin vielä lopuksi sanottava, että vaikka välillä olen ollut hapan ja turhautunutkin, olen todella iloinen myös siitä, että suomalaisella dekkarikirjallisuudella(kaan) ei ole mitään hävettävää. Meillä on hienoja dekkaristeja ja dekkareita, joista voi ja pitää olla ylpeitä. Se on onneksi vähitellen huomattu ulkomaillakin.

Toivon, ettei yhden suomalaisen kirjallisuuspalkinnon taustojen reipas avaaminen ole karkottanut tulevia mahdollisia raatilaisehdokkaita. Urakka on kova, mutta sitä ei ole pakko tehdä aivan yhtä jääräpäisen perinpohjaisesti kuin minä tein. Tavoitteeni kuitenkin oli saada kaikille osallistuneille kirjoille oma pieni hetkensä siinä pikkuruisessa julkisuudessa, jonka pystyn blogini kautta tarjoamaan. Lisäksi opin kovasti arvostamaan kaikkien jaettavien kirjallisuuspalkintojen taustalla tehtävää näkymätöntä työtä. Odotan jo innokkaasti helmikuun alkua, jolloin paljastuvat seuraavat Johtolanka-palkittavat. Saatan jälleen yllättyä!

***
Suomen dekkariseuran nimittämässä Johtolanka-raadissa toimivat vuonna 2017 Helena Hyvärinen, Matti Järvinen ja Kari Mäkinen. Tsemppiä heille urakkaan!

'Oma' raatimme palkitsi seuraavat teokset:

Vuoden johtolanka 2016
Pauliina Susi: Takaikkuna (Tammi)

Esikoisdekkarikunniakirja 2016
Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala)

Vuoden johtolanka 2017
Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena)

Esikoisdekkarikunniakirja 2017
Max Seeck: Hammurabin enkelit (Tammi)


Aiempia koosteitani aiheesta:

Vuosi kakkua takana 9.2.2016
Toinen vuosi kakkua takana  1.2.2017
Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan? 17.1.2017
Kaikki vuosina 2015 ja 2016 kisaa varten lukemani teokset on listattu blogini välilehdellä
Vuoden johtolanka 2016 & 2017. Se löytyy sivun oikeasta ylälaidasta heti yläbannerin alapuolelta.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Marja-Sisko Aalto: Ikoni



Olen edellisen Marja-Sisko Aallon dekkarin Tappavaa lunta yhteydessä pohtinut, että kirjoittaja on hieman heikoilla hakiessaan motiiveja nykyhetken huumerinkiläisten toimiin Lapin sodan aikaisista veriteoista. Aallolta ei tosiaan puutu rohkeutta, sillä uudessa Ikonissa vedetään motiiveja 1650-luvun tapahtumista saakka!

Venäjän ja Ruotsin metsäisillä rajamailla Savossa tavalliset ihmiset joutuvat uskonnon vahvasti sävyttämän politiikan pelinappuloiksi ja maksumiehiksi. Vuoroin ryöstöretkellä ovat venäläiset, vuoroin ruotsit, ja lopputulos on sama: poltetut talot, tapetut ihmiset. Kolme lasta jää henkiin ruotsalaisten rovasti Anders Rundstyckin johdolla tekemän kostoiskun jälkeen syrjäisen ortodoksikylän asukkaista. Yksi heistä saa pelastettua mukaansa perheen pyhän ikonin.

Nykypäivän Kuopiossa tapahtumat alkavat, kun vuodelta 1643 peräisin oleva Raamattu varastetaan tuomiokirkosta, jossa se on ollut näytteillä. Ensimmäisen suomennoksen kappaleet Raamatusta ovat harvinaisia aarteita, ja vaikka Kuopiossa esitellyssä on kannessa puukoniskun jälki ja pari ensimmäistä sivua puuttuvat, on se silti arvokas. Varkaus jää kuitenkin selvittämättä.

Sitten alkaa tapahtua kummallisia sattumuksia. Vanhoja ikoneita on siirrelty muun muassa yksityisasunnoissa ja niiden viereen on jätetty rypistettyjä vanhan Raamatun sivuja. Mitään ei ole varastettu, mutta sivut ovat peräisin aiemmin varastetusta vanhasta teoksesta.

Poliisi on ymmällään, mutta koska rikokset ovat vähäisiä, niihin ei sen kummemmin panosteta. Lehdistö ristii tuntemattoman murtautujan Ikoni-Villeksi. Vakavaksi asia muuttuu vasta, kun yhden ikonin liikuntakyvytön omistaja pudotetaan sairaalasängystä ikonin käpälöinnin yhteydessä. Kun vanhempi konstaapeli Annette Savolainen perheineen lomailee Ilomantsissa, tapahtuu sielläkin Ikoni-Villen iskuja. Lisäksi historiantutkija syöksyy kuolemaan ortodoksikirkon katolta.

Liittyvätkö ikonit ja kuolemantapaukset yhteen vai eivät? Annettesta alkaa vaikuttaa yhä selvemmin siltä, että liittyvät. Mutta miten todistaa se, kun oma päällikkökin tuntuu suhtautuvan ajatukseen vähintäänkin nihkeästi. Onnea onkin pelissä rutkasti, kun Annette saa kipeästi tarvitsemansa johtolankojen säikeet omilta verkostoiltaan.

Aalto on totisesti päästänyt jälleen mielikuvituksensa iloiseen laukkaan tarinan käänteitä kehitellessään. Lopputulosta on vaikea määritellä. Tunnelma teoksessa on leppeä, paikoin lempeän humoristinenkin, vaikka toisaalta historiaan liittyvässä osassa tehdään hirveitä veritekoja ja nykyhetkessäkin tapahtuvat murhat ovat julmia ja kauheita.

Tekoja ei kuitenkaan sen kummemmin analysoida, ja poliisit jatkavat työskentelyään verrattoman epäammattimaisesti. Puukko kahvaa myöten selässään makaava kaveri soittaa toki itse itselleen ambulanssin paikalle, jotta työtoveri voi jatkaa säntäilyään pakenevan roiston perässä ja niin edelleen.


Ikonin kieli on verrattoman suoraviivaista, sillä kirjoittaja tuntuu suosivan selkeää ja lyhyttä päälausetta. Dialogi on paikoin jäykähköä. Poliisityön lomaan Aalto on ripotellut herttaisia kohtauksia Annette Savolaisen perhe-elämästä. Loppuratkaisu tulee ilman sen kummempia tunnelman tihentämisiä.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni
Icasos 2016. 203 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas



Hiraeth. Se tarkoittaa melkein samaa kuin nostalgia mutta ei aivan.
--- Kaipuuta paikkoihin joita ei ole koskaan ollutkaan.
Paikkoihin joista on vain uneksinut.



Kjell Westön uuden romaanin ilmestyminen on jo pitkään ollut odotettu tapaus suomalaisessa kirjamaailmassa. Rikinkeltainen taivas pääsi heti ilmestyttyään Mitä Suomi lukee -listalle peräti kaksinkertaisesti, sillä sen suomenkielinen versio oli elokuun 2017 myydyin kotimainen kaunokirja ja ruotsinkielinen Den svavelgula himlen on saman listan kymmenennellä sijalla. Harvoin kyseisellä listalla ylipäätään nähdään ruotsinkielisiä teoksia, saati sitten tällaista tuplaosumaa.

Westö on myös sekä lukijoiden että kriitikoiden suosiossa, ja tämänsyksyinen uutuus on saanut jälleen suosiolliset arviot muun muassa Helsingin Sanomissa. Samaan aikaan uutuuskirjan ilmestymisen kanssa edelliseen romaaniin Kangastus 38 perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Kirjallinen tapaus tarkoittaa Suomessa, että kirjailijaa myös haastatellaan eri medioissa ja tapahtumissa. Näkyvyyttä riittää, ja kirjasta on kerrottu jo vaikka missä ja mitä. Olen hankalan tehtävän äärellä. Onko minulla mitään uutta sanottavaa tästä romaanista, joka kirjailijan mukaan on jatkumoa Helsinki-romaanien sarjassa ja samalla todennäköisesti sen viimeinen osa?

Westön vahvuuksia ovat olleet tarinankerronta, tarkka ja perinpohjainen ajankuvaus, lempeä ja samalla syväluotaava henkilökuvaus sekä nostalginen perustunnelma ajallisesti laajakaarisissa romaaneissa. Kaikki tämä on tallessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa, eikä romaania odottaneiden tarvitse pettyä, enkä pettynyt minäkään. Suomenruotsalaisen elämäntavan Helsinki-keskeinen kuvaus imaisee jälleen maailmaansa myös kaltaiseni lukijan, jolla on omassa historiassaan päältä katsoen hyvin niukasti yhtymäkohtia romaanin minäkertojan elämän kanssa. Kosketuspintaa on kuitenkin yllin kyllin, kun hieman pintaa raaputtaa. Nostalgia ja hiraeth puhuttelevat jälleen.

Minäkertoja, joka jää kaiken jälkeen vaille nimeä (harmillisesti, kuten tätä juttua kirjoittaessani huomaan!), tavataan kirjan alussa Lauttasaaressa meren tuntumassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan. Joku on hiippaillut hänen asuntonsa liepeillä pahat mielessään, kuten myöhemmin käy ilmi. Kyseessä on ollut sama mies, joka hieman myöhemmin puukotti minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan entistä parasta ystävää Axel Rabellia hengenvaarallisesti.

Dekkarimaiset tapahtumat sysäävät viimein liikkeelle romaanin, jota mies on koettanut kirjoittaa pian kolmekymmentä vuotta, teoksen, joka kertoo Axelista, tämän sisaresta Stellasta ja kirjailijasta itsestään. On palattava alkuun, viattomiin lapsuuden päiviin 1960- ja 1970-luvuille, aikaan, joka muistoissa näyttäytyy kullanhohtoisena, vaikka siinä tietää aina olleen mustat varjoreunat. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä muistaminen pakottaa katsomaan suoraan itseen, omiin tekoihin ja vaikuttimiin, eivätkä ne ole läheskään aina kaunista nähtävää.

Alemman keskiluokan perheen poika tulee imaistuksi vaikutusvaltaisen Rabellin suvun vaikutuspiiriin kymmenvuotiaana, kun kirjailijan isä vuokraa vaatimattoman torpan meren rannalta läheltä Ramsvikin komeaa huvilaa. Ramsvikissä viettää kesäänsä saman ikäinen poika Axel Rabell pikkusiskonsa Stellan, äitinsä ja toisinaan isänsä vanhempien kanssa. Isä Jacob hoitaa menestyviä liiketoimia ulkomailla eikä näyttäydy huvilalla. Asetelma muistuttaa Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaania, joka nousi useaan otteeseen mieleeni tarinan edetessä (tästä muuten mainitsee myös Jokken kirjanurkka). Pojat ystävystyvät, mutta eivät ole milloinkaan tasavertaisia. Axelilla on aina yliote, ja kertoja tuntee olevansa riippuvainen Axelin suosiosta. Ramsvikistä muodostuu kertojalle jonkinlainen kultareunainen mennyt maailma, aurinkoisten ja onnellisten kesien onnela, jonne ei enää aikuisena ole pääsyä.

Yliote kertojaan on myös Stellalla, kirjailijan sielunkumppanilla. Pari rakastuu Ramsvikissä teini-ikäisinä, eikä rakkaus suostu kokonaan sammumaan koskaan, vaikka polttava intohimo lopulta taittuukin ystävyydeksi. Stellan hahmossa on jotain kovin tuttua Westön aiempien romaanien naishahmoista: kaunis ja rikas, älykäs ja itsevarma nainen, joka saa miehet rakastumaan itseensä epätoivoisesti. Suvun vanha raha antaa Alexille ja Stellalle varmuutta ja turvaa, vaikka perheellä omat synkät salaisuutensa onkin.

Rikinkeltainen taivas on lähes läkähdyttävän runsas teos. Viidenkymmenen vuoden aikajänne, kaveriporukan ystävyys- ja naiskuviot, perheet, suvut ja sukupolvet, talouselämän ja populaarikulttuurin muutosvirtaukset, kirjailijanuran nousut ja laskut, kirjoittamisen tuskat ja ilot kulkevat läpi hieman apeatunnelmaisen romaanin. Tietty tukkoisuuden vaikutelma tulee pitkistä, paikoin jopa sivun mittaisista kappaleista. Tärkeimpiin käännekohtiin palataan useaan otteeseen ja niitä analysoidaan huolella, jopa vatvonnaksi asti. Lukija ei pääse kovin helpolla, mutta lukukokemus on toki palkitseva jälleen kerran.

Päähenkilö, mieskirjailija, ei ole täysin miellyttävä ihminen. Naissuhteita määrittää aina Stella Rabell. Stellaan hän vertaa kaikkia elämänsä naisia ja Stellan takia muut saavat lopulta jäädä taakse. Mutta Stellan kanssa eläminen on käytännössä mahdotonta. Suhde on vaikea silloinkin, kun se saavuttaa huippukohtansa. Stella on liian itsenäinen ja mies aina jotenkin alakynnessä, ainakin omasta mielestään. Tasatakseen tilit on oltava uskoton, mikä ei tietenkään paranna tilannetta yhtään. Miehestä jää valitettavan itsekeskeinen vaikutelma, ja osuvasti Stella määritteleekin häntä sanalla hutsu. Fyysinen rakkaus on teoksessa vahvasti läsnä. Kehityskaari kulkee pojan heräävästä seksuaalisuudesta kokeiluineen kypsän miehen seestyviin tunnelmiin. Odottamatta rakkaus voikin muuttua platoniseksi ystävyydeksi ja olla silti täysin tyydyttävää.

Rikinkeltainen taivas siis alkaa dekkarimaisissa tunnelmissa. Miehen pihapiirin laidalla hiiviskelee tumma uhkaava hahmo, Alex Rabellin kimppuun hyökätään ja Stellan tytär Sandi katoaa. Muutenkin Rabellin perheen ympärillä kohistaan vuoden 2016 syksyllä. Miten tähän tilanteeseen on päädytty, selviää muistoja läpikäymällä. Muistelemisessa ja menneiden kaivelussa kirjailija onkin elementissään, onhan hän ammatiltaankin historianopettaja.

Rakenteellisena ratkaisuna loppusivuilla mukaan tulevat puukottajan viestin katkelmat vaikuttavat kummallisen ontuvilta. Tekojen motiivikin jää lopulta ohuesti perustelluksi, vaikka Westö vetääkin linjan kevään 1918 teloitusryhmään Ramslandetin pellon laidalla. Mikä saa ihmisen tekemään julmia tekoja? Miten teot vaikuttavat meihin ja jälkipolviin? ”Minä olen tekoni”, toteaa kirjailijan lapsuudenystävä Krister romaanin loppusivuilla.

Juuri käsistä laskettua kirjaa on hieman vaikea asettaa kohdalleen Westön tuotannossa. Lukukokemus oli hieman ristivetoinen, kuten ylle kirjoittamastani toivottavasti käy ilmi. Niin mielelläni kuin sukellankin kirjojen kautta tuntemattomiin nahkoihin, kuten tällä kertaa suunnilleen ikäiseni miehen elämään, olivat jatkuvat nukkumisjärjestelyjen ja toistuvien rakastelukohtausten kuvaukset turhauttavia. Kirjailijan työn raadollinen kuvaus taas kiehtoi, kun samalla koulutyön vain muutamalla maininnalla sivuuttaminen jäi harmittamaan. Myös jännite jäi jollain tapaa vaisuksi. Stellan ja kertoja raastava suhde ei ihan riittänyt kannattelemaan tarinaa, eikä se toki ainoa jännitteinen linja olekaan. Mutta kokonaisuus hajoaa sittenkin liikaa. Tullaanko lopussa liian lähelle nykyhetkeä? Onko Westö sittenkin parhaimmillaan nostalgian ja historian kuvaajana?

Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa.”

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, Schildts & Söderströms)
Suom. Laura Beck.
Otava 2017. 459 s.




Kjell Westön uutuusromaani Rikinkeltainen taivas on Turun kirjamessuilla Otavan lukupiirikirjana ensi sunnuntaina 8.10. klo 11.20 – 13.00. Lukupiirit ovat messulipun lunastaneille avoimia tilaisuuksia, jotka kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Kirjailija itse on paikalla kertomassa kirjastaan ja osallistumassa keskusteluun, jota vetää paikalle varta vasten kutsuttu lukupiiri tai sen edustajat. Yleisö saa myös mieluusti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. Itse olen paikalla kutsuttuna somelähettiläs-kirjabloggaajana, ja istun yleisön seassa tehtävänäni jakaa tapahtumaa somekanavissani sekä myös mahdollisesti osallistua keskusteluun. Olen tätä varten saanut kirjasta arvostelukappaleen ja julkaisen tämän jutun samaan projektiin liittyen.

Lukupiirissä rauhalliselle keskustelulle on varattu ruhtinaallisesti aikaa verrattuna messuille muuten tyypilliselle kiireelle ja hälinälle. Rikinkeltainen taivas vaikuttaa runsaudessaan oivalliselta lukupiirikirjalta, ja odotan keskustelulta paljon. Suosittelen lämpimästi!
Muutenkin sunnuntaina voi messuilla halutessaan vetää jonkinlaiset Westö-överit, sillä suosittu esiintyjä on nähtävissä ja kuultavissa ainakin:

klo 10.20 – 10.40 Kuisti-lavalla, suomentaja Laura Beck ja Westö keskustelevat
klo 13.20 – 13.40 Agricola-lavalla (messujen päälava)

Toinen Otavan lukupiiri on lauantaina 7.10. klo 13.20 – 14.20 ja silloin käsittelyssä on Rosa Liksomin Everstinna.

Olin somelähettiläs-kirjabloggaajana mukana viime vuonna Enni Mustosen Ruokarouvaa käsittelevässä lukupiirissä.

Turun kirjamessujen ohjelma löytyy täältä. Tapahtumalla on omat Facebook-sivut.

***



Syksyn kirjamessukuume on kovassa nousussa, ja siihen lääkkeeksi tänään sunnuntaina 1.10. järjestän messulippuarvonnat sekä blogini Facebook-sivulla että Twitter-tilillä. 

Jos siis seuraat Kirsin kirjanurkkaa Facebookissa, voit tämän päivän aikana osallistua kahden Turun kirjamessujen päivälippupaketin arvontaan. 

Kirsin kirjanurkan Twitter-seuraajille on arvottavana yksi päivälippu Turun kirjamessuille. 

Arvon kummatkin palkinnot tänään su 1.10.2017 klo 21.00 mennessä osallistuneiden kesken, jotta liput ehtivät postitse voittajille messuihin mennessä. 

Onnea arvontoihin!
Toivottavasti näemme Turussa!