torstai 16. tammikuuta 2020

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar




Puolisen toista vuotta sitten taivuin kokeilemaan silloin vielä Suomessa uudehkoja äänikirjojen kuunteluaikapalveluja Storytel ja BookBeat. Siihen asti olin joko lainannut äänikirjani kirjastosta cd-levytallenteina tai ostanut tiedostot omikseni Elisa Kirjasta. Ihastuin palvelujen käytön helppouteen, mutta ihan kertaheitolla minusta ei vakituista tilaajaa tullut. Ei ole itse asiassa tullut ihan vieläkään, sillä Elisa Kirjasta omaksi hankitut kirjat pitäisi ensin kuunnella pois ennen kuin voin antaa itselleni luvan kokonaan heittäytyä kuunteluaikapalveluiden syliin. Projekti tuntuu kestävän, sillä väliin on tunkenut erilaisia lahjakortti- ja mediakuunteluoikeusjaksoja. Tällä hetkellä listalla on vielä 14 kuunneltavaa kirjaa…

Ihastuin siis palveluiden helppouteen ja sittemmin myös niiden sisältämän tarjonnan runsauteen. Säännöllisin väliajoin Facebookin kirjallisuusryhmissä keskustellaan ja jopa kiistellään, mikä palvelu on paras. Kysymys lienee tällä hetkellä ratkaisematon, mutta käsitykseni mukaan BookBeat on Suomessa selvä markkinajohtaja. Toistaiseksi siltä kuitenkin puuttuu yksi vetonaula, joka Storytelilla, sen pahimmalla kilpailijalla, on. Nimittäin ihan omat uniikit teokset, joita ei saa mistään muualta, eli Storytel Original -sarjat tai pikemminkin -kirjat.

Storytel Originalit ovat siis suoraan ääni- ja ekirjoiksi kirjoitettuja teoksia, ja ne on tilattu varta vasten kirjailijoilta tätä tarkoitusta varten. Jotkut SO:t on julkaistu myös painettuina, kuten Marko Kilven Undertaker-sarjan teokset. Olen muutamia näitä SO-kirjoja aikaisemmin kuunnellut, mutta nyt sain mahdollisuuden kuunnella Päivi Alasalmen dekkarin Alamaailman kuningatar. Ilahduin tästä kovasti, sillä olen fanittanut Alasalmen kirjoja jo vuosia, Vainolasta alkaen. Nyt kirjailija on siis valloittanut itselleen uuden genren, vaikka jännittävien kirjojen kirjoittaminen ei hänelle siis mitenkään uutta olekaan.

Tamperelaiset rikoskonstaapelit Hallavainen ja Sirkiä tutkivat arvokasta mutta siivotonta asuntoa, joka näyttää lähinnä teurastamolta. Verta on niin paljon, ettei uhri tai mahdollisesti uhrit ole voineet selvitä hengissä. Kuka tai ketkä asunnossa ovat kuolleet ja missä ovat heidän ruumiinsa? Asunto kuuluu Teemu Karvian alias Kingin ökyrikkaille vanhemmille, jotka ovat katkaisseet välit vanhimpaan lapseensa lopullisesti. Kihlattunsa Kuningattaren eli Karla Kuusivaaran kanssa Teemu on viettänyt tuhoisalta kuulostavaa elämää, josta ei ole puuttunut sen paremmin viinaa kuin huumeitakaan. Nyt pariskunta tuntuu haihtuneen jäljettömiin ja poliiseilla on ratkottavanaan visainen tapaus.

Samoihin aikoihin sosionomiksi valmistunut oululainen Anu Murtovuo muuttaa työn perässä Tampereelle. Hän ei ole koskaan ennen asunut siellä, mutta yllättäen epämääräisen oloiset ja erittäin vihaiset ihmiset tutuvat tunnistavan hänet joka kulmalla. Uhkaavat tilanteet seuraavat toisiaan. Keneksi Anua oikein luullaan ja missä tämä salaperäinen monien jahtaama kaksoisolento on? Nainen tuntuu ilmiselvästi olevan hengenvaarassa. Anu saa myös kuulla synkistä perhesalaisuuksista, jotka järkyttävät perin juurin hänen sovinnaisen ja turvallisen elämäänsä perustuksia.

Lukija (tai siis kuuntelija, mutta puhun itse mieluiten lukijasta) oivaltaa tietysti jo miltei alusta alkaen, että nämä juonilinjat ovat vain saman tarinan eri puolia. Koska sekä poliisi että Anu ovat omilla tahoillaan enemmän tai vähemmän pihalla tapahtumien oikeasta laidasta mutta hieman eri tavalla, joutuu lukija jännittämään, ehtiikö poliisi rikollisen jäljille ajoissa vai käykö Anulle köpelösti. Miksi Anu ei vain voisi mennä kertomaan oudoista tapahtumista poliisille? Lisäjännitystä syntyy myös siitä, että lukijakaan ei aavista läheskään kaikkia juonenkäänteitä vaan vaarat uhkaavat myös odottamattomilta tahoilta.

SO-formaatti on vähitellen liukumassa kohti perinteisempää muotoa, sillä alkuun ajatuksena oli julkaista tarinat jatkokertomustyyppisinä jaksoina. Niitä ei käsittääkseni missään vaiheessa ole voinut ainakaan suomalaisista kirjoista ostaa osa kerrallaan, vaan koko tarina on tullut yhtenä pakettina. Jatkokertomusmuoto kuitenkin näkyi ainakin alkupään SO-tarinoissa, ja on siitä vähän kaikuja vielä tässä Alamaailman kuningattaressakin. Tosin cliffhangerit kuuluvat trillereihin ihan painetuissakin kirjoissa, joten on vaikea sanoa, onko tässä aavistelussani oikeasti perää. Käytettävyys on kuitenkin nyt mukavampi, kun koko teos latautuu siististi ilman välisoittoja kuunneltavaksi.

Alasalmi siis kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti ja tarina viihdyttää jännityksen ystävää oivallisesti alusta loppuun. Mukana on sopivasti romantiikkaa ja ripaus kuumaa seksiäkin, sekä rakastettava kissa Prinsessa-Kersantti. Ihan kelpo paketti siis!

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar
Storytel 2019. Lukija Jani Karvinen, kesto 8 h 29 min.

Mediakuunteluoikeusjakso Storytelilta.
Selailin Storytelin Storytel Original -tarjontaa vähän sillä silmällä, että kuuntelujakson aikana voisin kuunnella vielä muitakin SO-tarinoita. Valikoimasta löytyy useammankin mielikirjailijani kiinnostavia teoksia, ja listalleni päätyivät ainakin nämä:

Jari Järvelä: Miss Karate
JP Koskinen: Ruosteinen sankari 3
Marko Hautala: Kaikki mitä tahdot
Helena Waris: Saari
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Rakastavaiset joita ei ollut

Kuukauden kuuntelujaksoni ei kyllä riitä millään!

tiistai 14. tammikuuta 2020

Timo Kyllönen: Aava




Ajattelin tänä vuonna kokeilla, onnistuisinko täyttämään Helmet-lukuhaasteen pelkästään dekkareilla. Kuin tilauksesta sain Timo Kyllösen Aavasta napakympin kohtaan 3: kirja, johon suhtaudun ennakkoluuloisesti. Kirjailija nimittäin lähestyi minua pariinkin otteeseen tarjoten esikoisdekkariaan luettavakseni. Guuglailin vähäsen ja totesin, että Aikamedia ei vaikuta sellaiselta kustantamolta, jonka julkaisut olisivat omaa lukumukavuusaluettani. Aikamedia on nimittäin kristillisen helluntailiikkeen omistama yritys, joka julkaisee lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vastasin siis kirjailijalle ainakin toivoakseni kohteliaasti mutta vakaan torjuvasti.

Onneksi kirjailija Kyllönen lähestyi minua vielä uudelleen kirjan jo ilmestyttyä. Päätin ottaa selvää, mistä oikein on kyse, ja varasin kirjan luettavakseni kirjastosta *. Muutaman viikon sain varausjonossa odotella, mutta sitten kirja saapui. Myönnän yllättyneeni positiivisesti jo kirjan huolitellusta ja houkuttelevasta ulkoisesta olemuksesta. Kannet avattuani huomasinkin sitten tuota pikaa tulleeni imaistuksi tarinan syövereihin oikein kunnolla.

Freelancevalokuvaaja Matias Virta on valokuvaamassa itärajan tuntumassa sijaitsevan Mertasalmen kunnan Pajulammella, joka on ollut hänen suosikkikuvauspaikkojaan jo vuosia. Paikka on ihanteellinen. Se sijaitsee niin syrjässä, ettei kukaan viitsi käydä siellä edes kalassa. Valtion omistama lampi on osa koskematonta luontoa, jonka rauha on rikkumaton. Mutta tällä kertaa Matias huomaa, että lammella on käynyt joku ja jättänyt rantaan rumia merkkejä käynnistään. Mitä asiaa jollakulla on voinut olla lammelle? Miksi mönkijällä on ajettu aivan rantaan vesirajaan asti?

Kysymykset eivät jätä miestä rauhaan, ja hän päättää palata lammelle, tällä kertaa sukellusvarusteiden kera. Yllätyksekseen Matias löytää lammen syvimmästä kohdasta huolella sijoitettuja ankkureita ja vyyhdeittäin teräsvaijeria. Vielä suuremman yllätyksen Matias kokee noustessaan pintaan: häntä uhataan aseella! Rannalle on ilmestynyt aseistettu vartija sekä nuori nainen, jotka kehottavat Matiasta välittömästi poistumaan alueelta. FFC-yhtiö on aloittelemassa Aava-nimisen pulloveden tuotantoa lammen tuntumassa ja sinne on tästedes ulkopuolisilta pääsy kielletty.

Matias on tyrmistynyt. Aseella uhkailevaa miestä ei kuitenkaan tee mieli vastustella. Tämän seurassa ollut nuori nainen esittäytyy Rosa Hämäläiseksi, FFC:n laadunvalvontaan palkatuksi laborantiksi. Matias ei paljasta, mitä on lammen pohjasta juuri löytänyt, ja poistuu vähin äänin paikalta. Mutta omituinen tilanne ei jätä häntä rauhaan. Sen lisäksi, että lammen luonnonrauha ja kuvausolosuhteet ovat mennyttä, miestä kaivelee FFC:n toiminnassa moni omituiselta tuntuva asia. Vaimonsa Annan vastusteluista huolimatta hän jatkaa pullovesifirman asioiden tonkimista. Sitten hän osuu paikalle eräänä iltana, kun lammen rannalla tapahtuu kummia.

Timo Kyllönen on kirjoittanut harvinaisen kiinnostavan ja vetävän esikoisdekkarin. Puoliväliin asti tunnelma on suorastaan piinaava. Tapahtumat eivät vielä vyöry eteenpäin kovin kiivasta vauhtia, mutta sekä Matias että lukija aavistavat, että lammella ja pullovesifirmassa on jotain todella pahasti pielessä. Mistä oikein on kysymys? Mitä kummaa toimitusjohtaja Martti Ronlund puuhailee lammella päivätyöntekijöiden poistuttua paikalta? Miksi lammen ja porauspisteiden ympärille on pystytetty aita? Miten Matias saa koottua tarpeeksi näyttöä Ronlundin ja FFC:n toimien hämäräperäisyydestä?

Paljastuu, että toimitusjohtaja Martti Ronlund on punonut hämmästyttävän taitavan juonen toteuttaakseen vertaansa vailla olevan kammottavan rikoksen. Kirjaa on jäljellä vielä vajaat puolet, kun rikolliset tuntuvat olevan siististi telkien takana ja katastrofi estettynä. Lukija tietysti tietää, että kaikki ei sittenkään voinut olla vielä tässä. Mutta miten saada Keskusrikospoliisin tutkijat vakuuttuneiksi siitä, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää? Voiko joku manipuloida suomalaista poliisia ja oikeusjärjestelmää ja samalla konkreettisesti uhata Suomen kansalaisten henkeä maan rajojen ulkopuolelta?

Toiminnan kiihtyessä uusille kierroksille ratkaisun lähestyessä Kyllösen tarkka ote hieman lipsuu ja kerronta muuttuu alkua suoraviivaisemmaksi toiminnan toteamiseksi. Paikoin muutama mutka oikenee melkoisen suoraksi, mikä on vähän harmi. Kyllösen kirjoitusjälki on kuitenkin ammattikirjoittajan (Kyllönen on ammatiltaan toimittaja) laatutyötä, jota on ilo lukea. Erityisesti dialogi on toimivaa ja luontevaa.

Dekkarin päähenkilöksi Matias Virta on mainio luomus. Mies on näkemyksissään vankkumattoman ehdoton. Luontoa ei pidä ehdoin tahdoin turmella. On myös toimittava aina reilusti ja oikeudenmukaisesti. Matias on luonteeltaan suora ja vilpitön, mutta tarpeen tullen hänkin osaa pelata vastustajan säännöillä, ainakin melkein. Lisäksi hänellä on joukko hyviä kontakteja. Näillä eväillä on hyvä selvitellä hämäräpuuhia. Matiaksen seuraan palaisin mieluusti toistekin.

Ennakkoluuloni sain siis häveten heittää romukoppaan. Tein sen ilomielin, sillä Kyllösen esikoisdekkari  tai -trilleri on huomiota herättävän raikas ja toimiva paketti. Toivon sille menestystä ja ennen kaikkea runsaasti lukijoita, jotta tekijä innostuisi jatkamaan lupaavasti alkanutta dekkaristin uraansa.

Timo Kyllönen: Aava
Aikamedia 2019. 349 s.


Kirjasto.

*  Päätin varata kirjan kirjastosta, vaikka kirjailija tarjosi siitä arvostelukappaletta blogiani varten. Saan melko usein, kerran pari kuukaudessa, yhteydenottoja kirjailijoilta tai pieniltä kustantamoilta, jotka tarjoavat teoksiaan arvosteltavaksi tai ainakin luettavaksi. Pääsääntöisesti vastaan näihin tarjouksiin kielteisesti. Syy ei ole se, että tarjotut kirjat eivät kiinnostaisi minua tai että ylenkatsoisin niitä jotenkin. Toki kaikki kirjat ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia. Mutta kaikkia kiinnostaviakaan kirjoja en vain millään ehdi lukea saati niistä kirjoittaa blogiini.

Kirjojen postittelu on kallista puuhaa, minkä varsin hyvin tiedän muutamia kirja-arvontoja tms. järjestettyäni. Siksi minusta on reilua sanoa suoraan, että en todennäköisesti ehdi tarjottua kirjaa lukemaan tai vaikka ehtisinkin, siitä kirjoittamani blogijuttu ei vielä takaa teokselle kummoistakaan näkyvyyttä. Kyllösen kirjan lainasin kirjastosta, koska se alkoi kiinnostaa poikkeuksellisen paljon. Lainatusta kirjasta minun ei ollut pakko kirjoittaa blogiin mitään, mutta jos olisin luvannut ottaa vastaan arvostelukappaleen, olisi minusta ollut epäreilua jättää kirjoittamatta. Tällä kertaa kaikki meni nappiin. Minä löysin hyvän kirjan ja kirjoitin kirjasta blogiini, mutta kirjailija ei joutunut maksamaan kirjan lähettämisestä. Suomen kirjastolaitos on kyllä mahtava systeemi!

Yhteyttä saa edelleen ottaa ja kirjoja tarjota luettavakseni. En kuitenkaan lupaa mitään!

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija




Joulun alla postilaatikosta löytyi hempeän pastellisävyinen, ruusujen ja perhosten kuvin koristeltu romaanin ennakkokappale. Takakannessa teosta kuvattiin ”rakkaudentäyteiseksi feel good -romaaniksi parhaaseen brittityyliin.” Ei siis vaikuttanut yhtään minun kirjaltani!

Olimme kuitenkin päättäneet viettää joulun ja vähän välipäiviäkin Lontoossa, ja matkalukemisiksi ajattelin valita painettuja pehmeäkantisia Englantiin sijoittuvia kirjoja. Matkalaukkuun sujahtivat Stuart Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa (josta lisää myöhemmin) ja tämä hempeäkantinen eli Ruth Hoganin esikoisromaani Kadonneiden tavaroiden vartija, jolle päätin kuin päätinkin antaa tilaisuuden.

Kadonneiden tavaroiden vartija sopikin matkalukemiseksi mitä mainioimmin. Luin paluulennolla siitä kaksi kolmannesta ja loput ahmaisin vielä illalla kotisohvalla. En siis niin sanotusti malttanut laskea sitä käsistäni eli koukutuin romanttiseen viihderomaaniin. Miten näin pääsi käymään?! (Hämmästelen tätä siis siksi, että en yleensä välitä tämän tyyppisistä kirjoista.)

Ruth Hogan kertoo nettisivuillaan olleensa lapsena oikea kirjatoukka, jonka äiti työskenteli kaikeksi onneksi kirjakaupassa. Lempilukemistoon kuuluivat muun muassa Muumit, muropakettien kyljet ja hautakivitekstit. Englannin kielen ja kirjallisuuden opintojen jälkeen Hogan työskenteli kymmenen vuotta virkamiehenä eikä viihtynyt työssään. Auto-onnettomuuden ja vakavan sairauden ansiota on, että Kadonneiden tavaroiden vartija syntyi.

Mukava tarina on sekin, että romaanin idea vain putkahti Hoganin mieleen eräällä junamatkalla ja että romaanin aloittava kappale on oikeastaan sanasta sanaan tuon idean mukainen: ”Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia. Junan jarruttaessa Haywards Heathin asemalla Huntley & Palmers -keksipurkki, jonka sisällä hän matkusti, liukui vaarallisesti kohti penkin reunaa. Mutta juuri kun purkki oli pudota vaunun lattialle, huomaavainen käsipari nosti sen turvaan.”

Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti vanhanaikaista romantiikkaa, mukavasti lempeänpiikikästä huumoria, sadun taikapölyä ja hippunen magiaakin. Sen keskisimmät miljööt ovat lontoolaisen uinailevan kylämäisen lähiön viktoriaaninen huvila kuisteineen ja ruusutarhoineen sekä 1970-luvun pikkiriikkinen originelli kirjankustantamo. Teetä juodaan pannuittain, olutta vähänlaisesti. Idyllistä, eikö vain?

70-luvun alussa parikymppinen Eunice pitkästyy tylsässä arkistointityössään ja pestautuu assistentiksi pieneen kustantamoon, jossa hänen lisäkseen työskentelee vain pomo, Pommikone. Kolmantena toimistoporukkaan kuuluu puolirampa löytökoira Douglas. Eunice ja Pommikone jakavat palavan rakkauden kirjoihin ja elokuviin, ja toimistossa monet keskustelut käydään elokuvarepliikkejä lainaten.

Pommikoneen sisar Portia on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, koska rikkaalla perijättärellä olisi mukavaa olla jotain puuhaa. Portian romaanikäsikirjoitukset ovat todella huonoja ja samalla hulvatonta hupia niin Eunicelle, Pommikoneelle kuin lukijallekin.

2010-luvulla nelikymppinen Laura on ollut jo kuusi vuotta iäkkään kirjailija Anthony Peardow’n sihteeri ja taloudenhoitaja ihanassa talossa nimeltä Padua. Laura on huomannut Peardow’n työpaikkailmoituksen lehdestä lääkärin odotushuoneessa, kun hän on ollut uusimassa masennuslääkereseptiään. Lääkkeet ovat olleet tarpeen avioliiton inhan Vincen kanssa mentyä pahasti karille. Työpaikka osoittautuu kaikkien Lauran haaveiden täyttymykseksi ja se pelastaa hänen henkensä. Sitten Anthony Peardow kuolee ja jättää Lauralle kerrassaan kummallisen perinnön.

Käy nimittäin ilmi, että herrasmiehen perikuva Anthony Peardow on viimeiset neljäkymmentä vuotta koonnut työhuoneeseensa tuhansia löytämiään tavaroita ja merkinnyt huolella ylös löytöpaikan ja -ajan. Monista löytämistään esineistä Peardow on vuosikymmenten mittaan kirjoittanut novelleja, joista osa on lainattu myös kirjaan lukijan iloksi ja jotka lopulta kiertyvät osaksi juonta. Lauran tehtäväksi jää palauttaa Peardow’n keräämät tavarat oikeille omistajilleen. Yksi erikoisimmista työhuoneen löytötavaroista on peltinen keksipurkki, jossa mitä todennäköisesti on tuntemattoman vainajan tuhkat.

Laura menettää Anthonyssa tärkeän ystävän ja läheisen. Tilalle hän saa naapurustossa asuvan Päivänpaisteen, 19-vuotiaan tytön, jolla tytön omien sanojen mukaan on yksi ylimääräinen kroppasomi. Välitön, suorapuheinen ja omintakeisia sanoja käyttävä Päivänpaiste tuo tarinaan oman viehättävän mausteensa ja sulattaa paitsi Lauran myös komean puutarhuri-Freddyn ja lukijan sydämet.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa niin, että Eunicen tarinaa seuraillaan episodimaisesti kunnes nämä juonilinjat lukijan odotukset palkiten lopulta yhdistyvät. Lukija on nimittäin alusta asti tiennyt, että Eunicen ja Anthony Peardow’n polut hipaisivat toisiaan kriittisesti aikanaan, joten niiden on jossain vaiheessa kohdattava uudelleenkin.

Hogan on mahduttanut maltillisissa mitoissa pysyvän romaaninsa kansien väliin paljon aineksia ja tarina vaikuttaa jossain vaiheessa rönsyävän hallitsemattomasti eri suuntiin. Taiturimaisesti kirjailija kuitenkin osoittaa hallitsevansa tilanteen ja solmii lopulta kaikki langanpäät siististi yhteen. Kepeän, lämpimän ja toiveikkaan pinnan alla on myös tummempia sävyjä antamassa syvyyttä.

Ällistyksekseni siis huomasin, että Kadonneiden tavaroiden vartijan lukemisesta minulle todellakin tuli hyvä olo tai ainakin hyvä mieli. Kevyesti etenevä, soljuva teksti, mukavan yllätykselliset juonenkäänteet ja nokkela sanailu brittiläiseen omahyväisyyteen kohdistuvine lempeine piikkeineen oli juuri sitä, mitä kaipasin vuoden pimeimpiin päiviin.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (The Keeper of Lost Things)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Bazar 2020. 335 s.


Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 16.1.2020.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset





Kirjailija Marja-Leena Tiainen kertoi viime keväänä, että hänen nostalgisille Kuopio-kirjoilleen on tulossa täydennystä, kun Kanslian naiset -niminen romaani ilmestyy. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta lainasin ja luin aiemmat teokset eli Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia, koska arvelin, että uusimman osan varmasti tulisin jossain vaiheessa lukemaan.

Kanslian naiset -romaanin kustantaja Icasos nimittää sitä lukuromaaniksi. Hieman epätarkka termi sopii kaikkiin Tiaisen Kuopio-romaaneihin mielestäni erittäin hyvin. Ne ovat sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa. Sarja kertoo hyvin arkisesta elämästä useamman naisen näkökulmasta, eikä kovin kummoisia juonia tai käännekohtia ole. Mukana on tietysti myös sydämenasioita, mutta makea romantiikka on tarinoista kaukana.

Sarja on myös hyvin väljä siinä mielessä, että kirjat ovat kaikki täysin itsenäisiä teoksia, jotka voi lukea kaikki järjestyksessa tai sitten vaikka vain viimeisen osan. Yhdistävänä tekijänä on Kuopion lisäksi vain Huttusen perheen sisarussarja, joka on kotoisin maaseudulta Kuopion liepeiltä. Kotitalo sijaitsee pienellä saarella, jonne pitää kesäisin soutaa veneellä. Rospuuttoaikaan koululaiset ja työssä käyvät perheenjäsenet joutuvat majoittumaan sukulaisten nurkissa kaupungissa.

Sisarussarjaan kuuluu Kanslian naisten päähenkilöistä Eeva-Liisa. Hänen veljensä Tapsan vaimo Virve on toinen näkökulmahenkilö, ja kolmas ääni on viisikymppinen Tuulikki, joka ei kuulu Huttusen perheeseen.

Eeva-Liisa oli mukana myös Kulmakaupan naisissa, jonka tapahtuma-aikaan hän oli taideopinnoista haaveileva 16-vuotias tyttö. Akatemiaopinnoista ei kuitenkaan tullut mitään, ja Eeva-Liisa on palannut kotiin ja opiskellut kauppakoulussa. Romaanin alussa Eeva-Liisa lopettelee merkonominopintojaan sekä haaveilee vakituisesta työstä ja asunnosta kaupungissa. Sopivasti kaupunginkansliassa avautuu sijaisuus, johon Eeva-Liisa tarttuu.

Virvellä ja Tapsalla on kaksi poikaa, joista vanhempi Mika aloittaa koulun syksyllä 1971. Pariskunta asuu ahtaasti pienessä kaksiossa. Kumpikin puolisoista käy töissä. Penkkiurheilua intohimoisesti harrastava Tapsa on automyyjä ja Virve Kuopin kaupungintalon kansliassa toimistovirkailijana. Virven haaveet kirjastonhoitajan ammatista ovat valuneet tyhjiin, kun hän on rakastunut ja tullut raskaaksi. Kotiäidiksi hänestä ei oikein ole, ja huoli lastenhoidon järjestymisestä on jatkuvaa, kunnalliseen päivähoitoon kun pääsevät vain todella vähävaraisten lapset.

Tuulikin sulhanen kaatui sodassa, eikä uutta rakkautta löytynyt. Niinpä oli luonnollista, että perheetön Tuulikki muutti sairastelevan äidin kanssa asumaan. Näin veli saattoi keskittyä rauhassa uraan ja perheeseen. Tuulikki kuuluu kaupungintalon kanslian vakiokalustoon ja toimii kaupunginsihteeri Rantalan sihteerinä. Moitteettomasti käyttäytyvä herrasmies on pari vuotta sitten jäänyt leskeksi ja suree edelleen vaimonsa poismenoa.

Kanslian naiset on oikea nostalgiasukellus 70-luvun alkuvuosiin. Tiainen kuvaa tavallisten valkokaulustyöläisten arkea ja loihtii mainioita tunnelmakuvia lukijan silmien eteen väreineen, makuineen ja hajuineen. Toimeentulo on niukkaa, mutta paremmasta elintasosta on jo vahvoja merkkejä ilmassa. Huttusten sisarusten vanhemmat elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin heidän lapsensa. Puhelin, televisio ja auto ovat vähitellen arkipäiväistyvää ylellisyyttä ainakin kaupunkilaisten elämässä.

Kolmen eri-ikäisen ja erilaisissa elämäntilanteissa olevan naisen silmien kautta nähtynä pikkukaupungin arki avautuu mielenkiintoisesti. Työelämäkuvauksena Kanslian naiset on mainio. Kaupungin virastossa pyörii vilkas virkakaruselli, kun paikkoja avautuu ja niihin haetaan niin talon sisältä kuin ulkopuoleltakin. Oikeanvärisestä jäsenkirjasta saattaa olla arvaamatonta apua.

Usko toimistotöiden loppumattomuuteen on vankkaa ja työpaikka kansliassa on haluttu etu. Vähitellen tekniikka kuitenkin ujuttaa lonkeroitaan myös Kuopion kaupungintalolle. Paperivaraston valtaa Rank Xeroxin valokopiokone, ja mekaanisten kirjoituskoneiden tilalle saadaan vähitellen sähköisiä versioita. Muutoksen tuulen saattaa jo aavistaa.

Koska itse muistan kohtalaisen paljon omasta lapsen ja teinin arjestani 70-luvultakin, oli kirjan lukeminen erityisen hauskaa. En kyllä silti yhtään haikaile takaisin noihin aikoihin. Nykyään pääosin helpostikin hoidettavissa olevat sairaudet korjasivat lopullista satoa tuosta vain. Naisen osa ei sekään ollut kovin kaksinen, koska ehkäisymenetelmät eivät olleet lähelläkään nykytasoa. Raskauden pelko oli monelle jatkuva murhe muista naistenvaivoista nyt puhumattakaan.

Luin syksyllä Sirpa Kähkösen romaanin Muistoruoho, joka sijoittuu sekin Kuopioon ja kesään 1972, eli kirjoilla on osin sama miljöö. Kanslian naiset ja Muistoruoho täydentävät toisiaan naisten elämän kuvauksina, koska Kähkösen päähenkilöt ovat kahdeksanvuotias Hilla ja kuusikymppiset Anna ja Helmi.

Kummassakin teoksessa nousee vahvasti esille sota-ajan suora vaikutus 70-luvun suomalaisten elämään. Eihän se ihme olekaan, kun sotavuosista oli kulunut hädin tuskin 25 vuotta, vain tuokio siis. Tiaisen teoksen Tuulikki on itsekin ollut sodan aikana palveluksessa ja Virve on jäänyt sodan takia isättömäksi. Huttusten isä näkee edelleen painajaisia, mutta ei halua puhua kokemuksistaan kenellekään.

Koska olen lukenut jo aiemmatkin kirjat ja vielä suhteellisen hiljattain, oli mukavaa myös kuulla, mitä aikaisemmissa kirjoissa seurattujen naisten ja miestenkin elämään kuului nyt, muutamaa vuotta myöhemmin. Vanhoja tuttuja nimittäin vilahteli välillä tarinassa taustalla. Mielelläni palaisin vielä uudelleenkin Kuopioon 70-luvulle.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset
Icasos 2019. 384 s.

Arvostelukappale.

torstai 9. tammikuuta 2020

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit




Monenlaisia dekkareita ja jännityskirjoja olen lukenut, mutta en kyllä muista ennen lukeneeni asiakirjakokoelmamuotoista trilleriä. Vaan nytpä on sekin koettu ja ihan toimivaksi muodoksi havaittu. Harri V. Hietikon uusin teos Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit nimittäin koostuu erilaisista virallisista ja arkistoiduista asiakirjoista, kuten kuulustelupöytäkirjoista ja lokikirjamerkinnöistä.

Eversti Zeta on tuttu jo edellisestä Hietikon dystooppisesta road-romaanista Pandemian jälkeen. Pandemia 3 pyyhkäisi parissa viikossa 90 prosenttia maailman väestöstä tuonpuoleiseen ja romahdutti nykyiset sivilisaatiomme. Entisen Suomen alueelle muodostui vähitellen uudenlaisia hallintoalueita, joista Turun linnan ympärille syntynyt Auktoriteetin hallinnoima alue on tärkeimpiä. Vähitellen Savon alue alkaa voimistua ja uhata Auktoriteetin valta-asemaa.

Pandemian jälkeen -teoksessa Auktoriteetti lähetti Naavasaapas-nimisen kansalaisen selvittämään, mitä eversti Zeta puuhailee Kajaanin linnassa. Mikäli tilanne olisi yhtä paha kuin villit huhut antoivat ymmärtää, piti Naavasaappaan eliminoida entinen Auktoriteetin johtohahmo ja palauttaa tämän maaginen Pohjannaulaksi nimetty tunnuksensa sekä sotalippunsa Turkuun. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen. Eversti Zeta kyllä hoituu pois päiviltä, mutta Naavasaapas ja Pohjannaula katoavat idän suuntaan.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit on kirjan nimenä vähän harhaanjohtava, sillä asiakirjoihin, joista trilleri muodostuu, ei kuulu yhtään eversti Zetan laatimaa paperia. Sen sijaan asiakirjat paljastavat, miten Auktoriteetti lähettää alikersantti Cornelia Rasan, joka myöhemmin tunnetaan kersantti Tabula Rasana, Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle Pohjannaulalle on tapahtunut.

Jälleen juoni on karun yksiviivainen. Kersantti Rasa saa tehtävän, lähtee vaaralliselle matkalle sen suorittaakseen, kohtaa vastuksia ja saapuu perille kohteeseen. Se, mitä hän Kajaanissa näkee ja kokee, jää osittain hämärän peittoon ja antaa viitteitä siitä, että Hietikon Pandemia-sarja ei vielä pääty tähän teokseen.

Miten erilaisista fiktiivisistä asiakirjoista koostettu trilleri sitten toimii? Yllättävän hyvin. Kirja on nopealukuinen ja tyyliltään tuttua ja tunnistettavaa satiirista Hietikkoa. Asiakirjojen perusteella lukijalle muodostuu kuva tapahtumien kulusta. Olen kaikista lukemistani Hietikon kirjoista kirjoittaessani todennut, että en mitä ilmeisimmin ole millään tavalla hänen teostensa kohderyhmää, mutta nautin niiden nyrjähtäneestä huumorista ja omintakeisesta tunnelmasta kovasti.

Hietikon kuvaama katastrofin jälkeinen maailma ei ole kovin houkutteleva. Yhteiskuntarakenteet ovat murentuneet hetkessä ja kaikki eloon jääneet ovat menettäneet läheisensä ja tuntemansa maailman. Seurauksena on ollut anarkia, johon vähitellen alkaa muodostua vahvemman oikeuteen perustuva järjestys. Eloonjääminen on tärkein tavoite, eikä siinä onnistuminen ole mikään itsestäänselvyys. Dystopian mausteena on ripaus yliluonnollista, sillä pandemian aikana sairastuneilla mutta silti elossa säilyneillä on erikoisia kykyjä monesti erilaisten mielenterveysongelmien ohella. Myös eversti Zetan myyttiseen Pohjannaulaan liittyy jotain selittämätöntä voimaa.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit -teoksessa on mielenkiintoista sen naispäähenkilö. Kersantti Rasa on suorittanut asepalveluksensa Suomen armeijassa ennen pandemiaa ja hän kuuluu siis Auktoriteetin järjestelmässä etuoikeutettuihin kansalaisiin. Perinteiset sotilas- ja sissitaidot ovat naisella hallussa. Niiden lisäksi hänen erityistaitonsa ovat ratsastus sekä ennen kaikkea erinomainen suullinen ja kirjallinen ilmaisu. Näistä viimeinen on itse asiassa hänen tärkein avunsa, jonka perusteella hänet värvätään erikoistehtävään. Ilman sitä ei olisi myöskään asiakirjoja, joista tarinan voimme lukea.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit
Reuna 2019. 160 s.

Arvostelukappale.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Miklu: Kaikkien aikojen kirja




Viime vuodet on jo kyllästymiseen asti paasattu suomalaisten ja erityisesti suomalaisten poikien lukuhalujen romahtamisesta. Ei sillä, ammatti-ihmisenä ja lukemisen himoharrastajana toki jaan huolen, mutta huolipuhe ja taivastelu vain alkavat tuntua todella rasittavilta.

Siksi tuntuikin mukavalta huomata, että joku ihan oikeasti tekee jotain asiantilan parantamiseksi. Konkreettisesti siis. Tällaisena konkretiana nimittäin pidän tubetähti Miklun nuortentietokirjaa Kaikkien aikojen kirja, joka on jatko- tai rinnakkaisosa aiemmin viime vuonna ilmestyneelle nuortentietokirjalle Paras kirja ikinä.

Miklu on puhunut lukemisen ihanuudesta Youtube-videoillaan ja muuallakin somessa ahkerasti, ja kirjat jatkavat tätä toimintaa luontevasti. Miklu on itse innokas tietokirjojen ahmija, joten hän tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa suositellessaan luettavaa nuorille seuraajilleen.

Luokittelen Kaikkien aikojen kirjan tietokirjaksi, koska se ei ole (ainakaan kokonaan) fiktiota. Se kylläkin taidokkaasti välttelee kaikenlaisia luokkia, mutta jotenkin tuntuu hyvältä asettaa tämäkin teos edes johonkin kehykseen. ’Selviytymisopas nuorelle’ lienee ainakin yksi melko osuva määritelmä.

Kaikkien aikojen kirja on täsmätuote lukuhaluttoman yläkouluikäisen käteen, siis sellaisen nuoren, joka ei ole kenties koskaan saanut syystä tai toisesta itse luettua kokonaista kirjaa. Tässä kirjassa on 111 sivua, eikä edes kaikilla niillä ole tekstiä. Kirjassa on mustavalkoinen piirros- ja valokuvakuvitus.

Kirjassa on Miklun vinkkejä moneen arjen tilanteeseen, kuten siihen, miten voi nukkua paremmin tai miten pitää vastustaa kiusaamista. Vastaukset elämän vaikeimpiin kysymyksiin löytyvät luvusta 8. Sieltä selviää muun muassa, mikä on elämän tarkoitus. Kirjan lopussa on vinkkilista lisäluettavasta. Kaiken tämän tiedon seassa on vitsejä ja hauskoja kommelluksia Miklun arjesta niin sanallisessa kuin kuvallisessakin muodossa.





Miklu: Kaikkien aikojen kirja
Otava 2020. 111 s.


Arvostelukappale.

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Helena Waris: Jäänvartija




Helena Wariksen loistava Konetrilogia valmistui, kun kolmas osa Jäänvartija ilmestyi vuonna 2019. Jäänvartija on siis jatkoa aiemmille osille Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä. Olen lukenut kaksi edellistä osaa peräjälkeen ja ollut valintaani tyytyväinen, mutta olen myös todennut Wariksen tarinan olevan monin paikoin niin repaleinen ja viitteellinen, etten epäile sarjan osien toimivan myös itsenäisinä teoksina ihan hyvin. Mutta koska olen siis aiemmat osat lukenut, voin todeta, että Jäänvartija toimii mainiona päätöksenä komealle trilogialle.

Scifidystopiaksi määrittelemäni Konetrilogian tapahtumat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja maailmaan, jossa on epämääräisiä viitteitä omastamme. Tunnettu maailma muodostuu neljästä mantereesta, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Eteläisellä mantereella sijaitsee Ammabar valtavan laajenevan hiekka-aavikon pohjoisreunalla. Pohjoisella mantereella vallitsee ikuinen talvi.

Itämanner on Koneiden hallitsema Kuiluiksi jaettu alue. Kuilut ovat valtavia maanalaisia tai kuvuilla katettuja alueita, joissa ihmiset asuvat tiiviinä huolella valikoituina yhdyskuntina. Ilmastonmuutoksen vaikutuksilta suojautuakseen ihmiset ovat luovuttaneet päätäntävallan asioista Koneille eli jonkinlaisille supertietokoneille tai tekoälyille. Hinta on kuitenkin kallis - vapaus.

Kaikki eivät ole suostuneet alistumaan, vaan ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeudestaan kuulua Koneiden hallitsemaan järjestäytyneeseen ja turvalliseen yhteiskuntaan. Tällaisia ihmisiä asustaa merenrannoilla ja saarilla, jotka vähitellen ovat katoamassa nousevan veden alle. Vain osa näistä ulkopuolelle jääneistä on aktiivisia konevastaisen vastarintaliikkeen jäseniä.

Jäänvartijassa vuorottelevat minäkertojina aiemmista osista tutut henkilöt Thom ja Zemi, jotka asuvat Itämantereella Maharin Kuilussa. Jälkimmäinen on maannut kuukausia koomassa aiemmin tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. Zemin toipumisennuste on ollut lievästi sanoen heikko, joten Thom on päätynyt uuteen suhteeseen helikopterilentäjä Magdan kanssa. Sitten Zemi vastoin odotuksia herää ja tilanne muuttuu täysin.

Zemin heräämisen aikaan tapahtuu muutakin odottamatonta. Thom saa viestin Sazilta, joka on pienen vastarintasolunsa kanssa rantautunut Itämantereelle. Saz paljastaa Thomille sabotointijuonen, jonka tarkoitus on tuhota Koneiden ylivalta. Lisäksi hän kertoo siepanneensa hätäviestin Pohjoismantereelta jostakin Varastoksi kutsutusta paikasta. Uutinen kuulostaa uskomattomalta, sillä Pohjoismantereen pitäisi olla asumaton. Mitä jään peittämällä alueella piilotellaan?

Olen aiempia osia esitellessäni iloinnut niiden niukkuudesta ja aukkoisesta kerronnasta. Jäänvartija on kokonsa puolesta trilogian niukin, sillä siinä on vain 139 sivua. Tarina on tässä viimeisessä osassa kuitenkin vähiten aukkoinen. Se saa toki ansaitsemansa juonilankoja sitovan siistin ja toiveikkaan lopun, mutta ihan aiempien osien veroinen tämä päätös ei minun mielestäni kuitenkaan ole. Jännitettä olisi ollut varaa kiristää, ja osa aikaisemmasta arvoituksellisuudesta on tiessään, mikä on vähän sääli. 

Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019. 139 s.

Arvostelukappale.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni




Vähän jäi harmittamaan, että Marja-Liisa Heinon Puhu silmilleni -romaanin lukeminen venahti kirjasta itsestään riippumattomista syistä vuodenvaihteen yli. Se olisi nimittäin kirkkaasti pamahtanut vuonna 2019 lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Mutta toisaalta on tietysti vallan mainiota päästä aloittamaan uusi lukuvuosi lähestulkoon täydellisellä lukuelämyksellä.

Olen lukenut Heinon tuotannosta aiemmin vain vuonna 2016 Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaana olleen dekkarin Älä tähti putoa. Teos erosi edukseen kyseisen vuoden kotimaisesta dekkarisadosta, vaikka ei Johtolankaa saanutkaan. Heinon poliisipäähenkilö Karli Eerola on suomalaisessa dekkarikentässä melkoisen ainutlaatuinen etnisen taustansa takia. Mies on puoliksi romani ja noudattaa arjessaan jossain määrin heimoperinteitä. Osittain näiden seikkojen takia Eerolalla oli hankaluuksia työpaikallaan, vaikka häntä ammatillisesti arvostetaankin.

Heinon kuudes romaani Puhu silmilleni ilmestyi siis viime vuoden puolella. Heinon kirjailijasivuilta löytyy tieto, että kyseessä on uuden Nääsville-sarjan (!) aloitusosa. Kirjassa on sivuhenkilönä mukana entuudestaan tuttu poliisi Karli Eerola, joka on saanut siirron Tampereelle. Tärkeämpi henkilö on kuitenkin Eerolan kummityttö Riikka, joka myös on taustaltaan romani.

Päähenkilö (ainakin minun mielestäni) on kuitenkin 24-vuotias Harri. Kaveri on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yksilö, sillä kuulovammainen, käytännössä nyt jo täysin kuuro Harri osaa viittomakielen lisäksi vaivatta lukea huulilta. Koska kuurous ei ole synnynnäistä, puhuu Harri selkeästi, eikä hänen kuurouttaan vieras välttämättä heti oivallakaan.

Mielenkiintoiseksi Harrin tekee kuitenkin hänen uusnatsimenneisyytensä. Nuorukaisen vartaloon on tatuoitu synkkiä symboleita ja erilaisia arpia löytyy myös todisteina hurjasta, viinan, huumeiden ja väkivallan täyttämästä menneisyydestä. Väkivaltainen rasistinen nuoruus on kuitenkin menneisyyttä monessa mielessä. Harri on nimenomaan ex-uusnatsi. Irtautuminen ei kuitenkaan ole ollut eikä ole vieläkään ihan helppoa. Vanha Harri on vain pinnan alla ja pulpahtaisi sieltä kovin helposti esille, jos vain nyky-Harri antaisi niin käydä.

Välit isään ovat olleet Harrin tuhoisan käyttäytymisen takia huonot, välillä erittäin huonotkin, mutta eivät koskaan kokonaan poikki. Isä on auttanut poikaansa järjestämällä tälle asunnon ja työpaikan Tampereelta, poissa helsinkiläisistä äärioikeistokuvioista. Harri on muuttanut kolmanneksi kahden iäkkään miehen Valtterin ja Tapion talouteen. Ex-uusnatsi kokkaa homopariskunnalle ja huolehtii omakotitalon käytännön askareista. Järjestely on samalla oivallista siedätyshoitoa.

Lisää siedätystä Harri saa osa-aikatyöstään Jossen antikvariaatissa. Josse on Valtterin ja Tapsan ystävä, joten Harrin tilanne on ollut työnantajan tiedossa alusta asti. Kuuro puotipuksu sopii hyvin muutenkin vähän eksentrisen käytettyjen kirjojen kaupan henkilöstöön ja ilmapiiriin. Vapaa-ajallaan Harri käy ahkerasti kuntosalilla tatuoinnit huolella piilotettuina. Sen lisäksi hän osallistuu vapaaehtoisena sosiaalitoimen järjestämään isovelitoimintaan. Omanikäistä seuraa hänellä ei juuri Tampereella ole.

Riikka on omilleen muuttanut nuori romaninainen, joka haaveilee toimittajan työstä ja pitää vapaa-aikanaan ärhäkkää vlogia. Leipätyökseen Riikka kuitenkin tekee lähihoitajan työtä kotihoidossa. Riikan ja Harrin polut risteävät, kun Tampereella pahoinpidellään rajusti henkilö, joka on pitänyt vahvasti kantaa ottavaa homomyönteistä blogia, ja Harri kutsutaan taustansa takia poliisin kuultavaksi. Riikka kuulee tapauksesta ja Harrista vahingossa, kun hänen poliisikummisetänsä puhuu siitä kotonaan. Nopea salavilkaisu kummisedän muistikirjaan, ja Riikalla on tiedossaan Harrin yhteystiedot.

Tulisieluinen ja liikkeissään äkkinäinen Riikka ei häikäile vaan etsii Harrin käsiinsä tuota pikaa ja esittää asiansa suorasukaiseen tyyliinsä. Nuorten ensikohtaaminen ei suju kovin lämpimissä merkeissä, mutta Riikka on sitkeä jotain päätettyään eikä hän hellitä kiinni saamastaan jutunhännästä. Harri taas arvelee, että hänelle voisi olla etua Riikan poliisikytköksestä. Olisi hyvä olla perillä asioista. Lopulta he aloittavat yhteistyön tavoitteenaan selvittää, kuka Tampereella hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla. Kuten arvata saattaa, asian kaivelu ei ole ihan riskitöntä.

Heino kirjoittaa aivan loistavasti! Kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. Kirjassa on dekkari- ja jännitysjuoni, eli rikosta ratkotaan sekä harrastaja- että ammattilaisvoimin, tosin poliisit ovat vain lähinnä taustalla. Puhu silmilleni on kuitenkin paljon enemmänkin. On sääli, jos sen tummanpuhuva ulkoasu torjuu luotaan lukijat, jotka eivät dekkareita lue. Kun kaiken takana lymyilevä pimeiden salaisuuksien verkosto lopussa paljastuu, lukijakin on vereslihalla.

Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.

Puhu silmilleni on hyvin yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen romaani. Se ei ole sitä kuitenkaan tippaakaan saarnaavasti tai osoittelevasti. Kaikki päätelmänsä ja ajatuksensa romaanin käsittelemistä teemoista ja aiheista lukija saa tehdä ihan itse seuratessaan henkilöiden toimia ja heille tapahtuvia asioita.

Kaiken taustalla on vielä loistavasti kuvattu miljöö eli Tampere. En huomannut Heinon sanallakaan viittaavan mihinkään Tamperetta riivaavaan rakennusprojektiin, mistä iso kiitos. Riittää, että kadut on revitty auki reaalimaailmassa.

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni
Mäkelä 2019. 335 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Carin Gerhardsen: Musta jää




Aavalla kirjameren ulapalla ajelehtivalle hyvät vinkit ja luotettavat vinkkaajat ovat kullanarvoinen apu. Ohi olisi minulta todennäköisesti mennyt Carin Gerhardsenin psykologinen trilleri Musta jää, jollei se olisi noussut esiin Kai Hirvasnoron kanssa käymässämme lyhyessä Twitter-keskustelussa. Olimme taannoin Kain kanssa pari vuotta Johtolanka-raadissa, joten sain aika hyvän käsityksen hänen tarkasta dekkarivainustaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Musta jää on lukemisen väärtti! Kannattaa muuten ottaa Kai Hirvasnoron blogi Kirjoja hyllystäni seurantaan.

Pimenevänä tammikuun iltapäivänä vuonna 2014 Gotlannissa tienpinnat jäätyvät ja illemmalla alkaa tupruttaa sakeasti lunta. Syrjäisellä tiellä kaksi autoa kohtaa ja toinen suistuu tuhoisin seurauksin tieltä alas rotkoon. Onnettomuus paljastuu vasta neljän päivän kuluttua, kun lumi sulaa autonromun päältä. Miksi toisen auton kuljettaja ei pysähtynyt auttamaan tai tehnyt ilmoitusta onnettomuudesta? Miksi kukaan ei kaivannut onnettomuusauton kuljettajaa? Joku kuitenkin otti paikan päältä valokuvia. Kuka ja miksi?

Lukija tietää, että vaarallisella tiellä ovat kulkeneet ainakin Jeannette, Sandra ja Jan. Jeannette on tavannut salaisen rakastajansa, jonka kanssa hän on tapaillut työpäivien lomassa kuukauden ajan ja viettänyt kiihkeitä hetkiä autossa syrjäisissä paikoissa. Sandra taas nousi tuntemattoman ystävällisen miehen autoon ostoksineen, koska tilattua taksia ei vain kuulunut ja kotiin oli pitkä matka. Jan kiirehtii naisen luota kotiinsa onnistuneen kohtaamisen jälkeen. Mutta mikä on kunkin osuus onnettomuuteen?

Neljä vuotta myöhemmin Jeannette on liittynyt Visbyn puistonpenkeillä juopottelevaan sekalaiseen joukkoon. Avioliitto on ajautunut karille, eikä Jeannetten vointi ole muutenkaan kovin kaksinen. Sandra asustelee pienen poikansa kanssa syrjäisessä pikku talossaan ja vastaa iltaisin vapaaehtoisena yksinäisten auttavaan puhelimeen. Jan on saanut aikanaan kiristyskirjeen, mutta sen koommin talvinen onnettomuusilta ei ole hänen omahyväistä mieltään painanut.

Gotlannin pienuus, väen vähäisyys ja ihmisten sisäinen pakko saada puhua jollekulle pimeimmistäkin salaisuuksistaan saavat lopulta aikaan sen, että vyyhti alkaa neljä vuotta onnettomuuden jälkeen vähitellen purkautua. Asiaa vauhdittaa metsästä löytyvä ruumis. Neljä vuotta aikaisemmin kadonnut keski-ikäinen mies löytyy murhattuna. Kuka hänet tappoi ja miksi? Miten hän liittyy kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen?

Gerhardsen pyörittelee lukijaa mielensä mukaan. Kuka kukin oikein on, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miten kaikki liittyy yhteen? Jotkut kerronnalliset hämäyskeinot ovat vähän turhankin ilmeisiä, mutta niiden avulla tarina pysyy alusta loppuun riittävän arvoituksellisena ja tarjoaa sopivin välein ahaa-elämyksiä ja yllättäviä yhteyksiä henkilöiden välillä. Loppua kohden tapahtumat alkavat vyöryä yhä kiihkeämpään tahtiin ja muuttua melkoisen piinaaviksikin.

Gerhardsenin Gotlanti on huomattavasti synkempi paikka kuin monissa muissa sinne sijoitetuissa dekkareissa. Saarella kesäaikaan vyöryvät turistimassatkin vain mainitaan sivulauseessa. Idyllistä tai lomaparatiisista ei ole tietoakaan.

Carin Gerhardsen: Musta jää (Det som göms i snö)
Suom. Maija Ylönen.
Minerva 2019. 375 s.


Kirjasto.