torstai 29. syyskuuta 2016

Elina Pulli: Tukkasurma



Dekkarin keinoilla on kerrottu hyvin monenlaisia tarinoita. Varhaiskasvatuksen asiantuntijaksi ja tietokirjailijaksi kustantajan sivuilla esiteltävä Elina Pulli on päätynyt valitsemaan romaaninsa Tukkasurma genreksi dekkarin kenties siksi, että hän kertoo olevansa dekkariharrastaja. Pullin esikoisdekkarin sivuilla viitataan ahkerasti moniin tuttuihin dekkareihin ja dekkarisankareihin enemmän tai vähemmän suoraan. Kirjan sankaritar pohdiskelee itsekin, näkyykö peilikuvassa kenties häivähdys neiti Marplea.

Kovin keskeisessä roolissa rikos ja sen ratkaiseminen ei päiväkotimaailmaan sijoittuvassa ihmissuhderomaanissa kuitenkaan ole. Paljon enemmän tilaa tarinassa vaatii päähenkilön, keski-ikää lähenevän espoolaisen lastentarhanopettaja Maarian rintasyöpä kuin päiväkodinjohtajan murhan selvittäminen. Paljon myös murehditaan perhekuvioista ja ystävättärien erilaisista miesvirityksistä. Ja aina välillä leivotaan.

Maarialle on siis tehty rintaleikkaus, ja hän käy syöpähoidoissa koko tarinan ajan. Alkusivuilla hän sopii esimiehensä Elvin kanssa käyvänsä päiväkodilla sopimassa sairauslomansa aikaisista käytännön asioista aamulla kello seitsemän. Kun Maaria saapuu tapaamiseen, hän löytää Elvin työhuoneestaan kuristettuna Peppi Pitkätossun peruukki niskassaan. Näyttää siltä, että joku on tappanut Elvin peruukilla.

Espoon poliisi osoittautuu täydellisen aikaansaamattomaksi ja ammattitaidottomaksi, eikä tutkinta etene mihinkään suuntaan. Maariasta taas tuntuu, että murhaajaehdokkaita suorastaan vilisee päiväkodin henkilökunnassa, heidän läheisissään sekä lasten vanhemmissa. Hän päättää itse ottaa selvää, kuka murhasi Elvin, hänen lapsuudenystävänsä.

Tarina rytmittyy Maarian syöpähoitojen tarkalla kuvauksella. Ollessaan paremmassa kunnossa Maaria jututtaa työtovereitaan ja koettaa penkoa Elvin asioita eri lähteistä. Mielikuvitusta Maarialla riittää, eikä hän häikäile käyttää hyväkseen pienintäkään tilaisuutta tiedonhankinnassaan. Edes sairaalan potilastietojärjestelmän urkkiminen ei ole hänen mielestään arveluttavaa, jos vain tilaisuus löytyy. Ja löytyyhän niitä, yllättävän helposti!

Maarian käyttämät tutkimusmenetelmät venyttävät dekkarinlukijan sietokykyä epäuskottavuudessaan. Jos siis lukee Tukkasurmaa dekkariodotukset edellä, saattaa pettyä. Loppuratkaisu on mielikuvituksellinen, ja vaikka lukija osaa sitä jo odottaakin, vuotavat perustelut silti melkoisesti.

Jos taas lukee kirjan sairauskuvauksena ja päivähoitotyön realiteettien esittelynä tarinan keinoin tai ihmissuhdeteoksena, saa enemmän vastinetta odotuksilleen. Päivähoidosta Pullilla on todellakin asiantuntevaa sanottavaa. Voisin myös kuvitella, että syöpään sairastuneet tai ainakin sairastuneen omaiset saavat teoksesta paljon irti. Syöpähoitojen kuvaukset ja sairastuneen kamppailu pelkojensa kanssa ovat hyvin kirjoitettuja.

Myös itse teksti on sujuvaa ja vaivatonta kieltä. Huumori on tunnetusti vaikea laji, ja tällä kertaa minua eivät kaikki Maarian huvittaviksi tarkoitetut sanailut aina naurattaneet. Samoin lähinnä kummastelin kirjan alkupuolelle sirotellut oudohkot kielikuvat:

Upea kesätakki sopi kantajalleen kuin sormenpäät kosketusnäytölle. --- Pelkkä surmaa edeltävien tapahtumien kuvittelu kulutti voimiani kuin ompelijan saumuri lankaa.

On luonnollisesti makuasia, pitääkö näitä vertauksia tuoreina vai omituisina. Sen sijaan ilmeisen paljon käytetty keino on lomittaa kerronnan sekaan otteita päiväkirjamerkinnöistä, joiden kirjoittajaa ja merkitystä lukija saa kirjan mittaan arvailla. Niiden tuoma lisäarvo jää Tukkasurmassa marginaaliseksi kuorrutukseksi, joka olisi kannattanut jättää suosiolla pois.

Elina Pulli: Tukkasurma
Schildts & Söderströms 2015. 299 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva



Tietokirjailija Mikko Porvali on ennen esikoisdekkariaan julkaissut kuusi teosta, joista OperaatioHokki oli vuonna 2011 Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Itse olen sivusilmin vilkuillut keväällä 2013 ilmestynyttä Rautasormusta ja ajatellut, että jossain vaiheessa pitäisi lukea. Kotisivuillaan kirjailija kuvaa tuotantoaan lyhyesti näin:

Mielenkiintoni kohteita historiassa ovat suomalainen sotilastiedustelu, poikkeukselliset ihmiskohtalot sekä poliisitoimen ja rikostutkimuksen kehitys. Kirjojeni sivuilta löydät tarinoita henkilöistä, joita ei löydy historian hakuteoksista, mutta joiden kokemuksista, työstä tai vaiheista saatamme oppia yhtä ja toista.

Sinisen kuoleman kuva on siis ansioituneen tietokirjailijan ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ja se on tarkoitettu myös Karelia Noir -nimellä kutsutun sarjan aloitusosaksi. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat kriittisiin vuosiin 1920–1923 pääosin Viipuriin ja Kannakselle sekä epävakaalle rajaseudulle muotoutumassa olevien Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välimaastoon. Liikenne rajalla on vilkasta molempiin suuntiin. Omat lisämausteensa aikaan tuovat sisällissodan hiljattaiset tapahtumat sekä uuden valtion säätämä kieltolaki lieveilmiöineen.

Päähenkilönä ainakin tässä sarjan aloitusosassa on komisario Jussi Kähönen, jonka vaiheita seuraillaan lyhyesti jo vuoden 1918 tapahtumista alkaen. Lakia opiskellut nuorukainen tulee tempautuneeksi poliisikoulutukseen kesken kaiken, ja kurssinsa parhaimmistoon lukeutuvana hänelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua muutaman kuukauden ajan Berliinin rikostutkijoiden työhön. Samaan aikaan hänen kurssitoverinsa ja hyvä ystävänsä Salomon Eckert on samoissa puuhissa Lontoon Scotland Yardissa. Muutaman nopean mutkan kautta kaverukset päätyvät työpariksi Viipuriin, jossa heidän tehtäväkseen tulee selvittää alkoholin salakuljetusta.

Porvali on siis hyödyntänyt omia kiinnostuksen kohteitaan myös dekkaria kirjoittaessaan, kuten oikein onkin. Sinisen kuoleman kuva on mainio sukellus kadonneeseen aikaan ja maailmaan. Lukija saa aimo annoksen kiinnostavaa tietoa vaikkapa siitä, miten tuskastuttavan hitaasti Suomessa hyväksyttiin sormenjäljet todisteiksi oikeudessa. Rikostutkijoiden turhautuminen on varsin ymmärrettävää! 

Poliisin matkassa päästään tutustumaan myös sodanjälkeisen Viipurin katulapsiongelmaan, joka on toki pienimuotoisempaa kuin Leningradissa, jonka vastaavaan maailmaan voi kurkistaa Sirpa Kähkösen Graniittimiehen sivuilla. Viipurin poliisit valjastavat katulasten parhaat voimat avukseen ja koettavat samalla omalta osaltaan ratkaista vaikeaa tilannetta.

Kirjassa on siis paljon todella mielenkiintoisia aineksia, kuten kuvaus Suomen toistaiseksi pahimmasta raitiovaunuonnettomuudesta ja vierailu kummallisessa Kirjasalon inkeriläistasavallassa Rajajoen toisella puolen. Viipuria on kuvattu elävästi, ja vain kerran hätäisestikin kaupungissa piipahtanut lukija bongaili mielissään tuttuja kulmia kaupungin ytimestä. Kaipailin kovasti aikalaiskarttaa vaikka kirjan sisäkansiin niin Viipurista kuin Kannaksen alueestakin.

Dekkarina ja fiktiona Sinisen kuoleman kuva sen sijaan jäi valitettavan vaisuksi lukukokemukseksi. Ilmeisimmäksi heikkoudeksi nousee varsinaisen juonen puuttuminen. On toki mielenkiintoista seurailla poliisien työskentelyä epävakaana ja erilaisia laittomuuksia pursuavana aikana, mutta teosta kannatteleva juonikuvio puuttuu ja tekee kokonaisuudesta hajanaisen. Faktan ja fiktion yhdistäminen ei ole aivan mutkaton juttu. Dekkarissa kannattaisi kuitenkin mennä fiktion ehdoilla ja täydentää tarinaa sopivissa kohdin faktalla, ei päinvastoin.

Myös henkilökuvauksessa on vielä petraamisen varaa. Jussi Kähönen on perinteiseen tapaan kirjan jonkinlaisena sankarina puhtoinen ja tinkimättömän oikeudentuntoinen. Ainakin alkuun Jussi tuntuu myös jonkin verran naiivin viattomalta, mutta kova maailma kyllä koulii hänestäkin turhan herkkäuskoisuuden varsin nopeasti. Vastapainoksi Jussin työpari Eckert ei ole aivan yhtä kirkasotsainen edes virantoimituksessa, ja miesten välejä hiertävätkin muutamat tilanteet, joissa heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä menevät pahasti ristiin. Toki näin saadaan tarinaan synnytettyä kaivattua jännitettä.

Tämä ensikosketus Mikko Porvalin teksteihin kyllä vakuutti, ja ainakin Rautasormus nousi ylemmäs lukulistalla. Samaten Karelia Noir -sarjan jatko-osat tulevat aikanaan varmasti lukuun.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015. 317 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä X: I-hylly

Syyskuu on jo kääntynyt lopuilleen ja on aika palata blogin sunnuntaisarjan pariin. Tänään on vuorossa Kirjahyllyjeni kätköistä X eli kirjan I.






Tuttuun tapaan hyllyyn on säilöytynyt monenlaisin perustein teoksia. Osa on kauan sitten luettuja, monet vielä lukuhetkeään odottavia. Jo kuvan perusteella kuitenkin erottuu selvästi kolmikko IrvingItkonenItäranta. Siinäpä on kova trio!

Blogiani seuranneet tietävätkin jo, että John Irving on ollut vuosikymmeniä kirjarakkauteni. Alkukipinä on jälleen syttynyt lapsuudenkodissa, jonka kirjahyllystä olen äitini suosituksesta poiminut ensimmäisen Irvingini jo 80-luvulla. Se oli menoa kerrasta eli Kaikki isäni hotellit oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin koskaan lukenut. Sisareni suosikki taisi olla Oman elämänsä sankari, jonka elokuvaversioon olen kovin tykästynyt myös. Garpin maailma on samaten loistava elokuvana mutta vielä huimasti antoisampi runsaana kirjana.  

Ihan kaikkia Irvingejä en ole itselleni omaksi hankkinut, ja näemmä Garpin maailmakin kokoelmastani puuttuu. Kuvasta puuttuu myös uusin hankintani eli Ihmeiden tie, sillä se odottelee optimistisesti tuossa luettavien pinossani. Irvingin tuotanto on runsas eikä tosiaankaan ihan tasalaatuinen. Vire alkoi mielestäni löytyä uudelleen Kunnes löydän sinut -romaanin kohdalla, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä ja Minä olen monta ovat olleet huikeita lukukokemuksia.




Ensi kesänä olisi tarkoitus uusia Paksu heinäkuu -lukutempaus blogissani, ja siihen taidan tuon Ihmeiden tien säästää.

Lukijasuhteeni Juha Itkoseen ei ole aivan yhtä intohimoinen kuin Irvingiin. Olen ollut jo kokeneempi lukija Itkosen esikoisteoksen ilmestyessä, ja vaikka Myöhempien aikojen pyhiä tekikin vaikutuksen, se ei ollut Irvingin tavoin järisyttävä. Itkonen on mielestäni monta astetta arkisempi Irvingiä, mikä ei suinkaan ole moite. Itkosen romaaneissa minua on eniten viehättänyt kokemus samasta sukupolvesta ja pikkukaupunkilaisuuden ytimen tavoittamisesta. Nostalgiaakin on Itkosen kirjoissa juuri sopivasti, eikä se suinkaan aina ole romantisoivaa vaan paikoin aika viiltävääkin.

Itkosen teoksista olen kirjoittanut joukon lehtiarvioita, viimeisimpänä keväällä Palatkaa perhosista. Sitä varten ’jouduin’ lukemaan myös kulttiromaanin Anna minun rakastaa enemmän, joka ei lukeudu edelleenkään parhaisiin Itkosen teoksiin minun asteikollani. On toki helppo nähdä, miksi se aikanaan (ja edelleen) monia puhutteli ja herätti huomiota.

'


Suosikkini Itkosen tuotannosta on Hetken hohtava valo, josta olen kirjoittanut muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”





Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”



Kolmantena muttei suinkaan vähäisimpänä I-hyllyläisenä esittelen huikean Emmi Itärannan. Itärannan Teemestarin kirja on oivallinen esimerkki siitä, että kokenutkin lukija voi hurmaantua hienon lukukokemuksen äärellä:

”Minä ihastuin paitsi kieleen, taitavasti rakennettuun maailmaan ja kiehtovaan tarinaan myös tiettyyn japanilaiseen tyyliin, joka kirjasta huokuu. Teeseremonioitten ikiaikaisuus, rauha ja kunnioitus säteilevät tyyneyttä koko kirjan tunnelmaan. Loppuratkaisu on vääjäämätön, mutta Itäranta ujuttaa siihen taitavasti myös pienen toivonkipinän.”
Edelleen allekirjoitan joka sanan!

Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on muutamaa astetta hankalampi lähestyä ja vaatii lukijalta ponnistelua esikoisteosta enemmän. Itärannan tapa käyttää kieltä on kuitenkin ennallaan ja edelleen yhtä lumoavaa. Kovasti odotan hänen tuotannolleen jatkoa. 





***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

I-hylly (24.9.2016):

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
(Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Jarmo Ihalainen. Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko, 2012), ostettu, lukematta
Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat (Johnny Kniga, 2003), ostettu ja a-kpl, luettu
John Irving: Kaikki isäni hotellit (Tammi,1981), ostettu, luettu
John Irving: Ystäväni Owen Meany (Tammi,1989), ostettu, luettu
John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä (Tammi, 1996), ostettu, lukematta
John Irving: Sirkuksen poika (Tammi, 1994), ostettu, luettu
John Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998), ostettu, luettu
John Irving: Neljäs käsi (Tammi, 2001), ostettu, luettu
John Irving: Kunnes löydän sinut (Tammi, 2006), ostettu, luettu
John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Tammi, 2010), ostettu, luettu
John Irving: Minä olen monta (Tammi, 2013), ostettu, luettu
John Irving: Ihmeiden tie (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1995), ostettu, luettu
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos, 2005), ostettu, luettu (nykyinen kappale, pokkariversio, taitaa olla lahja kustantajalta) poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Kohti (Otava, 2007), a-kpl, luettu 
poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava, 2012), a-kpl, luettu 
poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Ajo (Otava, 2014), a-kpl, luettu 
poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (Otava, 2016), a-kpl, luettu 
poistettu 9.5.2017
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012), arvontavoitto kustantajalta, luettu
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015), ostettu, luettu


***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:


torstai 22. syyskuuta 2016

Nina Peura: Kultasadetta



Ennuste ei ollut kovin hyvä, kun aloittelin Nina Peuran dekkaria Kultasadetta. Kansiliepeessä nimittäin kerrotaan, että kyseessä on Peuran kolmas jännitysromaani ja että ensimmäinen oli nimeltään Kuolemankukkia. Viimeksi mainitun kansikuva kolkutteli jotain muistissani, ja kas, olen aikoinani lopettanut kirjan kesken heti alkusivuillaan. Valitettavasti on sanottava, ettei Kultasadetta juurikaan parempi ollut, vaikka sen velvollisuudentuntoisesti loppuun asti kahlasinkin. Tyyli on edelleen vaivaannuttavan teennäistä ja ponnetonta, jaarittelevaa ja kaikkea muuta kuin jännittävää.

Helsinkiläisen East Paper -nimisen perheyrityksen toimitusjohtaja Gunnar Suurmaa löytyy aamulla vuoteestaan kuolleena. Vaimo Laila Suurmaa, omaa sukua Östman, löytää miehensä ja miettii, miten tilanteessa pitää toimia. Paikalle lampsivat ensin poliisit, sitten lääkäri ja lopulta hautausurakoitsija. Kaikki ovat yksimielisiä: mies on kuollut sydänkohtaukseen. Pitkän päivän päätteeksi leski alkaa soitella lapsilleen suruviestiä. Samalla lukijalle esitellään Suurmaan perhe. Käy ilmi, että perhe ei ole koskaan ollut kovin sopuisa. Isä on ollut tyrannimainen, vaativa ja lapsiaan eriarvoisesti kohteleva.

Rikoskomisario Olli Berg kuitenkin kiinnostuu poliisipartion raportista ja päättää tutkia terveen miehen kotikuolemaa hieman tarkemmin. Seuraa kiusallisen kömpelöä kyselemistä ja jaanailua Suurmaan pariskunnan tavoista jakaa kasvatus- ja ansaintavastuuta. Ruumiinavauksen päättämisestäkin jahnataan vaikka kuinka pitkään, ja se venyy venymistään. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla selviää, että kyse on kuin onkin murhasta. Kuka sen teki, miten ja miksi, selviävät kuin itsestään loppusivuilla.

Sitä ennen lukija on pitkästytetty lähes hengiltä kuvailemalla Lailan ja Gunnarin avioliiton vaiheita East Paperin historiikin ohella. Perilliset kinaavat, miten firman asiat pitäisi järjestellä uudessa tilanteessa ja välillä vähän kokkaillaankin. Eipä sitten juuri muuta.

Nina Peura: Kultasadetta
Mäkelä 2015. 262 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri



Sivutyönään kirjoittava luokanopettaja Kirsi Pehkonen on ehtinyt julkaista monenmoista ennen esikoisdekkariaan Karhuvaaran uhria, ja se kyllä näkyy erittäin myönteisesti. Pehkosen kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Kirjan rakenne on hallittu ja toimiva, ja juonikin toimii kiitettävästi. Harva kokenutkaan dekkaristi saa pakettia toimimaan yhtä hyvin. Karhuvaaran uhrin hyvät ominaisuudet eivät sitä paitsi jää vielä tähän.

Monen viime aikoina lukemani dekkarin äärellä olen miettinyt erityisesti kirjan alun tärkeyttä. Alun, siis ensimmäisten tarinan sivujen, pitää olla vetäviä, mieluiten koukuttavia. Suoraan asiaan on dekkarireseptissä lähes välttämätön ainesosa. Pehkonen ratkaisee sen käyttämällä tuttua kikkaa eli ennakoimalla, näyttämällä palan myöhemmistä tapahtumista, ja käyttäen murhaajan näkökulmaa. Sitten on jo varaa aloitella hitaammin, hyvin taustoittamalla sekä henkilöitä, heidän suhteitaan ja miljöötä. Lukija on kuitenkin jo vakuutettu, että vielä tässä ruumis kylmenee ja silmä sammuu.

Genreltään Karhuvaaran uhri on perinteinen arvoitusdekkari. Ensin tapetaan yksi kirjan henkilöistä (en halua paljastaa, kuka, koska ainakin minulle uhri tuli miltei täytenä yllätyksenä!), sitten aletaan selvittää, kuka sen teki. Tyylipuhtaaseen tapaan hyvin monella on ainakin jonkinlainen motiivi ja tilaisuuskin surmatyöhön. Poliisin haparoidessa johtolankaviidakon uumenissa yksi keskeisistä henkilöistä joutuu vielä kamppailemaan tosissaan hengestään tappajan kynsissä ennen kuin kaikki saadaan sievästi pakettiin.

Kiehtovinta antia Karhuvaaran uhrissa on tapahtumaympäristö ja siihen liittyvä materiaali. 
Tapahtumat sijoittuvat kainuulaiseen erämaahan Karhuvaara-nimiseen luontokuvauskeskukseen. Entiseen seurakunnan leirikeskukseen perustetun liikeyrityksen isä on itsekin luontokuvausta harrastanut Esko, eronnut ja hieman viinaan menevä keski-ikäinen mies. Muutaman luottoalaisensa kanssa Esko pyörittää yllättävän kansainvälistä liiketoimintaa, jossa kantavana ideana on karhujen valokuvaaminen haaskalla pienistä kojuista. Valo- ja elokuvaamaan tulevat niin ammattilaiset kuin täydelliset amatööritkin.

Reippaana kesäapulaisena Eskolla on parikymppinen kummityttö Johanna, jolla on dekkarissa keskeinen rooli. Kun leppoisat poliisit saapuvat paikalle selvittämään henkirikosta, alkaa lähes jokaisen paikalla olijan taustoista selvitä jotain salattavaa tai ainakin yllättävää. Loppuhuipennus on hyytävyydessään vertaansa vailla!

Pehkonen selvästikin tietää, mistä kirjoittaa. Luontokuvausturismista saa tämän dekkarin lukemalla aimo annoksen silkkaa tietoa ja kaiken lisäksi kiinnostavassa muodossa. Karhuvaaran asiakkailla on jokaisella hyvin kirjavat motiivit vierailulleen, ja niiden avulla Pehkonen valottaa ilmiötä eri näkökulmasta ilman, että joutuu yhtään luennoimaan tai saarnaamaan. Takakannessa uhataan, että tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso television luontodokumentteja entisin silmin, ja pahaa pelkään, että takakansiteksti on oikeassa. Sama ristivalotus lankeaa luontokuviin ylipäätään, samoin suurpetoihin, metsästykseen, luonnonsuojeluun, lööppijulkisuuteen ja muihin kirjan teemoihin. Pehkonen kirjoittaa niin elävästi, että melkein voisin harkita karhuretkeä itsekin. Ehkä.

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri
Myllylahti 2015. 269 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kirjamessuliput arvottu ja uusi arvonta!



Syksyn kirjariennot alkavat ihan toden teolla käynnistyä! Messukuukausi lokakuu alkaa jo häämöttää mukavasti näköpiirissä. Harjoittelusta kävi hienosti lauantainen Dekkarifestivaali Helsingissä, josta kerron tarkemmin tunnelmia tuonnempana. Oli muuten murhaavan hieno tapahtuma!

Mainiota esimakua messutunnelmista annettiin perjantaina Turun kirjamessujen vapaaehtoiselle somelähettiläiden joukolle. Messujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio oli poiminut massiivisesta messutarjonnasta tärppejä moneen makuun. Tyhjä messuhallin piha ja kaikuvat käytävät tuntuivat hieman kummallisilta, mutta vain vajaan kahden viikon päästä kuhina on melkoinen!


Elokuun lopulla julistin blogini seuraajille messulippuarvonnan Enni Mustosen Ruokarouva-romaanin esittelyn lopussa. Mustosen Ruokarouva on yksi kolmesta messujen lukupiirikirjoista. Messulukupiirit ovat osa Otavan messuohjelmaa, ja olen mukana seuraamassa Ruokarouvan ruodintaa bloggaajana. Tunnelmia keskustelusta voi seurata blogini somekanavilta ja myöhemmin täältä blogista.



Kahden kirja- ja ruokamessujen päivälippupaketin arvontaan osallistui yhteensä kahdeksantoista henkilöä blogin ja Facebookin kautta. Tein arvonnan lahjomattomalla random.org-sivun sovelluksella, ja voittajaksi arpoutui Miisu P! Onnea! Laitathan Miisu P minulle sähköpostitse postiosoitteesi, niin saat liput ennen messuviikonloppua kotiisi. Toivottavasti kiinnostavia pienkustantamojen runoteoksia löytyy!


Jotta ei pettymys olisi liian kova nieltäväksi, järjestän saman tien lohdutuspalkintoarvonnan! Tällä kertaa palkintopakettiin sujahtaa yksi yhden päivän messulippu Turun kirjamessuille sekä Paolo Coelhon teos Accran kirjoitukset. Messuilla jaetaan samaa kirjaa vieraileville koululaisryhmille, ja somelähettiläät saivat myös omat kappaleet tätä. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013 Bazarin kustantamana.


Arvontasäännöt ovat samat kuin viimeksikin:

Arvonta tapahtuu kaikkien niiden henkilöiden kesken, jotka jättävät kommentin alle (tai blogini Facebook-sivuille tämän jutun linkin alle) ja kertovat halukkuudestaan osallistua arvontaan sekä paljastavat omat messutärppinsä eli mitä aikovat erityisesti Turun kirjamessuilla tällä kertaa käydä kuulemassa, näkemässä ja kokemassa.

Arvontaan voi osallistua perjantaihin 23.9. klo 12.00 asti, ja voittaja paljastetaan samana iltana. Mukaan on syytä liittää jonkinlainen yhteystieto, jotta varmasti saan paketin postiin viimeistään maanantaina 26.9.

Lipun olen saanut Turun kirjamessuilta, ja sillä pääsee myös samaan aikaan järjestettäville Turun ruokamessuille. Yhden lipun arvo on 16 euroa.



Onnea arvontaan! Messuilla tavataan!

Arpaonni oli tällä kertaa suotuisa nimimerkille Lammas, jonka numeron
lahjomaton random.org nosti yhdentoista osallistujan joukosta!
Lämpimät onnittelut!

Kiitos vielä kaikille osallistujille mielenkiinnosta!
Turus nährä!

torstai 15. syyskuuta 2016

Outi Pakkanen: Helle



Jälleen kerran kirjan kannet suljettuani pysähdyin miettimään, mitkä teokset voidaan luokitella dekkareiksi. Kielitoimiston sanakirja määrittelee dekkarin salapoliisiromaaniksi ja sen taas rikosromaaniksi, jonka ”sankarina tav. on salapoliisi ja jolle on tyypillistä, että lukija voi itse yrittää ratkaista juonen sisältämän ongelman.” Määritelmät ovat tietysti määritelmiä, ja kirjallisuuden tehtävänä on rikkoa määritelmien rajoja. Mutta tekeekö romaanista dekkarin viimeisillä sivuilla vahingossa paljastuva rikos, jota kukaan ei koeta ratkoa vaan syyllinen oksentaa kaiken vapaaehtoisesti kohdalle sattuvalle päähenkilölle? Vai tekeekö kirjasta dekkarin se, että sen tekijä on joskus laskettu dekkaristiksi, vieläpä dekkarikuningattareksi?

Outi Pakkasen Helle sai lievästi happamasti veikkaamaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Kuin epäilevää lukijaa rohkaisemaan kanteen on vielä erikseen painettu banneri Anna Laine -dekkari. Pakkasen vakilukijat tuskin pahasti pettyvät varsinaisen jännitysjuonen puuttumiseen, mutta jos olisi liikkeellä kirjakaupassa etsimässä itselleen uutta kotimaista dekkarituttavuutta, pettymys saattaisi olla karvas. Itse en pettynyt, mutta ennakko-odotuksistani huolimatta olin siis kitkerä.

Freelance-graafikko Anna Laine viettää kylmää juhannusta ystävättärensä mökillä Lohjanjärven rannalla, kun hän saa hälytyksen naapuriltaan. Annan asunnossa on tapahtunut vesivahinko. Elämään yleensä hyvin rauhallisesti suhtautuva Anna menee tolaltaan. Kuin ihmeen kaupalla ystävättären vanha täti on joutunut sairaalaan ja tämän asunto Etu-Töölössä on tyhjillään. Anna ja Justus voivat muuttaa sinne, kunnes koti on taas kunnossa.

Pian Anna huomaa seuraavansa kiinnostuneena kerrostalon asukkaiden puuhia. Rapussa asuukin varsin värikästä joukkoa. Yllättäen Anna myös tajuaa rakastuneensa korviaan myöten komeaan Jyriin, joka on katkeroitunut vaimonsa lähdöstä ja seuraa tämän ja poikansa elämää Annan naapurina. Mutta Jyrillä tuntuu olevan rappunaapureissa muitakin ihailijoita kuin Anna.

Henkilögalleria on tupaten täynnä karikatyyrisia hahmoja. On perinteinen kerrostalokyttääjä sekä ärsyttävä jokapaikanhöylä puuhamies, on pidättyvä virkanainen ja hieman boheemi naispari. Ilmassa on kieltämättä jännitteitä, jotka huipentuvat rappujuhlassa samaan aikaan, kun helleputki päättyy rajuun ukonilmaan. Ei ole Pakkasen syy, että viime aikoina kovin moni kotimainen dekkari on huipentunut ukkosmyrskyn pauhinassa. Valitettavasti murha ei kuitenkaan vaikuta mitenkään uskottavasti perustellulta uuvuttavan perusteellisen pohjustuksenkaan jälkeen.

Helteessä on 332 sivua, joista viimeiset parikymmentä on varattu tarinassa kokattujen ruokien resepteille. Ruoat vaikuttavat oikein herkullisilta, eikä minulla ole mitään reseptejä vastaan, oikeastaan päinvastoin. Harmitti vain, kun aloin kirjan sivujen huvetessa lopulta jännittää sitä, tapahtuuko tarinassa lopulta jonkinlainen rikos vai ei. Jäi vahvasti maku, että kirjoittaja itsekin on huomannut jossakin liuskapinon huomaamatta noustua romaanin mittoihin, että jonkun pitää vielä kuollakin. Sitten hän on vain äkkiä päättänyt, kenet nitistää ja miksi. Anna vain sitten tosiaan sattuu paikalle, kun syyllinen haluaa tunnustaa, ja se siitä sitten.

Lopputulos olisi ollut ehjempi, jos olisi kirjoitettu ihan reilusti Helsinkiin sijoittuva leppoisa ihmissuhderomaani ilman väkinäisen kömpelösti toteutettua rikoskäännettä. Mukavaa vaihtelua on myös edes pieni maisemanvaihdos Lauttasaaresta Töölön suuntaan, sillä miljöökuvaus on kiistämättä Pakkasen vahvuuksia. Jälkisanoissa kirjailija vielä paljastaa, että taustalla on omakohtainen kokemus väistötiloihin muutosta.

Outi Pakkanen: Helle
Otava 2015. 332 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Milla Ollikainen: Pirunkuru



Pirunkuru on Milla Ollikaisen dekkaritrilogian päätösosa. Aiemmista osista Veripailakat ja Vesiraukka tutut henkilöt, lappilaispoliisi Juhani Vuontisjärvi ja junantuoma toimittajaharjoittelija Krisse kohtaavat jälleen Lapin maisemissa. Vuontisjärven eläkepäivät häämöttävät jo pelottavan lähellä ja vaimolla tuntuu olevan omat kiireensä. Krisse on saanut harjoittelupaikan paikallislehden toimituksesta ja koettaa sopeutua perhe-elämään.

Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun tunturikurusta löytyy kuollut mies. Kuolintapa haiskahtaa kokeneesta poliisimiehestä heti alkuun epäilyttävältä, ja kun ruumis vielä on etäisesti tuttu paikkakuntalainen, jonka leski selvästi valehtelee omista kulkemisistaan päin Vuontisjärven kasvoja, on asiaa syytä penkoa hieman syvemmältä. Mikä on saanut entisen kaivostyömiehen kulkemaan tunturissa heppoisen metallinpaljastimen kanssa? Entä miksi hänen asuntonsa tuntuu olevan täynnä kivenmurikoita?

Samaan aikaan kun Vuontisjärvi penkoo kuolleen miehen taustoja koettaa Krisse perehtyä kaivostoiminnan kiemuroihin. Kansainvälinen kaivosyhtiö on käynnistelemässä Kolarissa uutta hanketta ja kunnanisät tuntuvat olevan yhtä tyytyväisenä hymisevää massaa. Asukkaiden riveistäkään ei poikkipuolista sanaa irtoa, ja Krisseä tilanne alkaa kummallisesti ärsyttää. On vain yksi soraääni ylistyskuorossa, blogi, jossa asetetaan kaivosyhtiön toiminta kyseenalaiseen valoon.

Sitten tapahtuu toinen veriteko, joka tuntuu poliisin mielestä liittyvän aikaisempaan. Mutta mikä yhdisti kahta uhria? Miten asiaan liittyy menneisyyden onnettomuus, joka sekin vaati ihmishengen?

Ollikainen on trilogiansa kaikissa osissa sivunnut pohjoisen Suomen elinkeinoja. Veripailakoissa tapahtumat sijoittuvat Ylläksen laskettelukeskukseen ja hotelliin, Vesiraukassa keskeinen tapahtumapaikka on mökkikylä ja Pirunkurussa käsittelyyn pääsee ajankohtainen kaivostoiminta. Mitään kovin silmiinpistävää yhteiskuntakritiikkiä tai analyysia kirjoissa ei ole, mutta paikallistuntemus on niiden keskeinen vahvuus.

Juonen rakentelu sen sijaan jäi askarruttamaan. Miten menneisyyden onnettomuus vaikutti tapahtumiin? Mitä silloin aikanaan oikein tapahtui, jää vain lukijan itsensä pääteltäväksi. Ollikaisella ei ole ollut aiemmissakaan kirjoissaan tapana turhia selitellä, mistä kyllä pidän. On mukavaa, kun lukijan odotetaan sentään jotain itsekin oivaltavan.

Trilogia-muoto koituu tässä Pirunkurussa jonkinlaiseksi painolastiksi kirjoittajalleen. Tai oikeammin painolastia on lähinnä Krisse, jota raahataan mukana pakollisena kuviona. Huomattavasti kiinnostavammaksi henkilöksi kun on sarjan mittaan noussut sympaattinen Juhani Vuontisjärvi. Krisse tuskailee henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, ja vaikka lehtityön tarkkailu hänen kauttaan on mielenkiintoista, on se lopulta vain täytettä tarinassa. Edes loppuun sijoitettu Ollikaiselle tyypillinen yllätyspaljastus ei tilannetta juuri pelasta.

Sujuva, napakka dekkaritrilogia on mielenkiintoisen raikas ja tervetullut tuulahdus suomalaisessa dekkariskenessä. Nyt on aika odotella Ollikaiselta jonkinlaista uutta avausta. Mihin suuntaan ura kääntyy?

Milla Ollikainen: Pirunkuru
Like 2015. 223 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

torstai 8. syyskuuta 2016

Juha Numminen: Ystävä sä lapsien



Pitkän uran toimittajana ja kirjailijana tehneellä Juha Nummisella on mittava tuotanto, joka koostuu sekä tietokirjoista että dekkareista. Olen vuosien varrella lukenut molempia lajeja muutamia, ja erityisesti mieleen ovat jääneet äänikirjoina kuuntelemani dekkarit Naskali ja Kyyhkynen. Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon napannutta dekkaria Susi (WSOY, 1985) en ole lukenut, ja on tunnustettava, että en edes muistanut Nummisen olevan palkittujen listalla. Susi on kirjoitettu kirjailijanimen Sulevi Manner suojassa. Itse asiassa nimen taakse kätkeytyy kirjoittajapari, jonka toinen puolisko on Eero J. Tikka. Suomessakin on siis osattu jo vuosikymmeniä sitten ihan nyky-Ruotsin malliin.

Ystävä sä lapsien -dekkarin päähenkilö on rikoskomisario Sulo Naskali, joka hälytetään pieneen varsinaissuomalaiseen Pyhäsaaren kuntaan selvittämään murhapolttotapausta, jossa kaksi paikkakuntalaista pikkuroistoa on menehtynyt. Paikallinen poliisi ei ole yrityksistä huolimatta edennyt tutkimuksissa, joten on pyydettävä KRP:ltä apua.

Tilannetta mutkistaa kummallisesti se, että poltettu rakennus on ollut aikoinaan Naskalin isoisän omistuksessa ja Naskali on viettänyt siellä useammankin kesälomansa. Mies siis tuntee paikkakunnan ja sen asukkaita ennestään. Taloon liittyvät muistot eivät ole valoisia, sillä isoisä on ollut paitsi tunnettu poliisimies myös loppuaikoinaan kiivas uskovainen, joka on pelotellut lapsenlapsiaan ja näiden kavereita helvetin lieskoilla. Nyt kaksi kaveruksista on kokenut isoisän ennustaman kohtalon. Naskalilla itselläänkin on muutaman vuoden takaa ikäviä muistoja eräästä toisesta tulipalosta.

Toisen murhatun miehen teini-ikäinen tytär on kadonnut jäljettömiin viitisen vuotta aikaisemmin, ja vaikka ajatus tuntuukin mielikuvitukselliselta, ei Naskali voi jättää tutkimatta mahdollisuutta, että asiat liittyisivät jotenkin toisiinsa. Kuvioita mutkistaa vielä paikkakunnalle pesiytymässä oleva uusi motoristijengi, jonka tulevalla presidentillä on käytössään runsaasti perittyä rahaa. Uusi kerhotalo on tarkoitus rakentaa poltetun talon tontille. Mikä osuus tällä porukalla on tapahtumiin? Entä kuinka syvällä paikallisen poliisin edustaja on jengikuviossa mukana? Kun uusi murhapoltto vaatii uhrinsa, kierrokset kovenevat.

Näin mehevää rikosvyyhteä seuraa tietysti myös media silmä kovana, eikä siis aikaakaan, kun paikkakunnalle asettuu juttukeikalle myös Naskalin syvästi inhoama Iltalehden rikostoimittaja Make Sarkala. Miehet penkovat paikkoja ja puhuttavat ihmisiä tahoillaan ja joutuvat lopulta tekemään vastentahtoisesti yhteistyötäkin, ennen kuin kaikki kiemurat on tapahtumista selvitetty. Miehillä tuntuu olevan jo pitkä historia takanaan, eikä asetelma ihan aukene lukijalle, joka vasta tässä vaiheessa tapaa kiistakumppanukset. Ihan kuviota eivät tosin ymmärrä myöskään miesten työparit, naisia kumpikin.

Nummisen ansioita ovat tiiviihkö kerronta, jossa ei turhia jaaritella (dekkarissa on armollisesti alle kolmesataa sivua mittaa) ja luonteva dialogi. Henkilöitä ja tapahtumia on runsaasti, mikä tekee mukana pysymisestä paikoin haastavaa. On keskityttävä kunnolla, jotta muistaa, kuka kukin on. Isoisän talon vaiheet jo itsessään ovat niin moninaiset, että niissä perässä pysyminen vaatii oman osuutensa lukijan huomiosta. Kun loppuratkaisuihin päästään, löytyy pieneltä paikkakunnalta pelottavan monia enemmän tai vähemmän rikollisiin puuhiin sortunutta.

Juha Numminen: Ystävä sä lapsien
CrimeTime 2015. 271 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Jari Nissinen: Paha mieli



Ihmistä pääsee todella lähelle vain ylittämällä sovinnaiset rajat. Toisen voi todella saavuttaa vain väkivalloin. Tai seksillä.

Luin kirjan, josta en pitänyt oikeastaan yhtään. Teos jäi kuitenkin aika ikävällä tavalla kaihertamaan mieleen, eli se ei jättänyt rauhaan, vaikka kannet oli jo aikaa sitten suljettu. Tätä pidän yleensä varmana merkkinä siitä, että kirjassa on ollut kaikesta huolimatta pointtinsa, jotain arvokasta. Nyt en ole ihan varma.

Jari Nissinen on ennen esikoiromaaniaan Paha mieli kunnostautunut näyttelijänä ja käsikirjoittajana. Hieman ilkeä ajatus pujahti lukiessani mieleen: olisiko kirja ylittänyt kustannuskynnystä ilman, että sen tekijän kasvot ovat tv:stä tutut? Ken tietää.

Romaanin päähenkilö Jesse on vastenmielisimpiä kohtaamiani romaanihenkilöitä. On vaikea sanoa, onko hän psykopaatti, narsisti vai mikä, mutta normaali hän ei missään nimessä ole. Tunteita tai empatiakykyä hänellä ei tunnu olevan ollenkaan, jos äärimmäistä itserakkautta ja ahneutta ei lasketa. Jesse on suomalaisen näyttelijätaivaan nuori komeetta, joka saa itse valita keikkansa ja työryhmänsä. Kaikki tuntuu olevan avoinna ja kaikki polvillaan Jessen suuruuden edessä.

Ankaran bailaamisen ja työkeikkojen heittelyn lomassa Jesse kohtaa nuoren teatterikorkeassa aloittelevan Johannan, jonka hän haluaa itselleen. Taitavana näyttelijänä ja manipuloijana Jesse saa Johannan rakastumaan itseensä, mutta huomaa varsin nopeasti itse kyllästyneensä koko juttuun. Julkisuuskuvalle suhde tekee kuitenkin hyvää, ja sitten Johanna onkin jo raskaana.

Kirjan ensimmäinen osa on oikeastaan vasta pohjustusta Jessen lopulliselle sekoamiselle. Ainakin sekoamiseksi minä tulkitsin kammottavuudet, joita kakkososassa tapahtuu. On kulunut joitakin vuosia, ja Jessen ura on alkanut epäilyttävästi hiipua. Pahinta on, että Johannan ura sen sijaan on lähtenyt lupaavaan nousuun. Tilanne on kestämätön, ja Jesse purkaa turhautumisensa äärimmäisellä tavalla.

Näitä kauheuksia kuvatessaan Nissinen siirtyy kummallisen viitteelliseen ilmaisuun, ja lukija joutuu päättelemään paljon rivien ja sanojen väleistä. Mutta kuten sanottu, Jesseä vastenmielisempää romaanihenkilöä en hevin muista. Koska Jesse on myös teoksen minäkertoja, joutuu lukija etovan läheiseen kosketukseen hänen kanssaan.

Genreltään Paha mieli lienee lähinnä psykologinen trilleri, vaikka jotenkin väkinäiseltä luokittelu tuntuukin. Takakannessa viitataan Bret Easton Ellisiin, jonka teokset ovat minulle vieraita, joten en osaa ottaa kantaa vertailuun. Teatteri-, elokuva- ja tv-maailmasta Nissinen antaa hyvin epämiellyttävän kuvan. Kukaan ei ole aidosti kenenkään ystävä, vaan kaikki ovat toistensa kilpailijoita. Hyötyminen on aina etusijalla kaikessa. Keskeisin ajatus tuntuu olevan, miten saada itsensä esille toisten avulla ja kustannuksella. Toimittajat ja media kiertelevät liepeillä vainuamassa heikkoja kohtia, joihin voisi iskeä. Mikään ei ole pyhää.

Jari Nissinen: Paha mieli
Like 2015. 318 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Reijo Mäen dekkarista Tulivuori kirjoittamani juttuun sain kirpeän kommentin, että en todennäköisesti juurikaan ymmärrä lukemaani. Saattaa hyvin pitää paikkaansa. Paha mieli nimittäin oli ehdolla Savonia-palkinnolle, ja raati kiitti teosta juuri niistä asioista, joita itse inhosin:

"Paha mieli on viiltävän tarkka kuvaus postmodernista Suomesta, jossa tärkeintä on päästä julkisuuteen. Narsistin sisäinen maailma piirtyy tarkkana; parisuhde, ystävät, lapsi, kaikki saavat mennä, jotta päähenkilö saa jätettyä jälkensä taiteeseen."

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Dekkarifestivaalin 17.9.2016 esiintyjät esittelyssä


Casino Helsingissä järjestetään lauantaina 17.9.2016 Dekkarifestivaali. Esiintymässä ovat seuraavat kirjailijat:

Markus Ahonen               Leena Lehtolainen
Paula Arvas                      Marko Lönnqvist
Tapani Bagge                   Matti Remes
Joël Dicker                        Markku Ropponen
Marko Hautala                 Christian Rönnbacka
Risto Isomäki                   Max Seeck
Saara Kesävuori              Salla Simukka
JP Koskinen                     Jarkko Sipilä
Vera Vala

Melkoinen kattaus siis. Päivän haastatteluista ja keskustelujen vetämisestä vastaavat pääasiassa kirjailijat Salla Simukka ja Leena Lehtolainen, kumpikin hyvin ulkomaisillakin markkinoilla menestynyt alan kuuma nimi. Esittelen lyhyesti tässä jutussani festivaaleilla esiintyvät kirjailijat ja linkitän omiin kirjaesittelyihini, jos olen jonkun tekijän teoksen lukenut.

Elisa Kirjan sivuilla Markus Ahosesta ja tämän tuotannosta kerrotaan muun muassa seuraavasti:

"Markus Ahonen (s. 1972 Helsingissä) kasvoi Vantaan Martinlaaksossa ja opiskeli viestintää ja kotimaista kirjallisuutta Turussa. Hän on tehnyt työuransa toimittajana, päätoimittajana ja tv-käsikirjoittajana. Nykyisin Ahonen työskentelee lentävänä kirjeenvaihtajana ja vapaana kirjoittajana nykyisestä kotimaastaan Irlannista.

Ahosen ensimmäinen romaani Meduusa palkittiin kolmannella palkinnolla Kouvolan Dekkaripäivien 10-vuotisjuhlavuoden dekkariromaanikilpailussa vuonna 2006. Toinen Helsingin poliisin väkivallan virkamiehen Markku Isakssonin tutkimuksista kertova rikosaiheinen romaani Palava sydän julkaistiin vuonna 2008. Kolmas Isaksson-romaani Jäljet ilmestyi e-kirjana keväällä 2014."

Sarjan neljäs osa Sydämenmurskajaiset ilmestyy kustantaja WSOY:n tietojen mukaan tässä kuussa.

Lukukeskuksen sivuilla tietokirjailija Paula Arvas esittelee itsensä näin:


”Olen kotimaisesta rikoskirjallisuudesta 2009 väitellyt dekkariasiantuntija. Olen toimittanut dekkareita käsitteleviä tietoteoksia ja keväällä 2016 ilmestyy yhdessä dosentti Voitto Ruohosen kanssa kirjoittamani dekkaritietokirja Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus), joka esittelee rikoskirjallisuuden historiaa, lajeja ja nykytilaa. Olen pitänyt yliopistolla opiskelijoille kursseja myös kotimaisesta viihdekirjallisuudesta, tieteiskirjallisuudesta sekä fantasiakirjallisuudesta.”










Tuottelias ja monipuolinen kirjailija Tapani Bagge nappasi Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna  2007 rikosromaanista Musta taivas. Viimeksi ovat ilmestyneet rikosromaani Pikku enkeli ja dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa. Edellinen on uuden Elviira noir -sarjan avausosa. Sarja sijoittuu kuvitteelliseen suomalaiseen rannikkokaupunkiin. Itse olen viimeksi lukenut Baggelta Hämeenlinna noir -sarjan teoksen Pieni talvisota.










Kansainvälisiä dekkaritähtiä festareilla edustaa sveitsiläinen Joël Dicker, jonka bestseller Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli jonkinlainen tapaus Suomessakin pari vuotta sitten. Itse en oikein Dickerin imuun vielä ensimmäisellä kerralla päässyt, mutta kenties niin käy, jos jossain välissä saan luettua elokuussa suomeksi ilmestyneen Baltimoren sukuhaaran tarinan. Ehkä ihan viisaasti teosta ei ole julkaistu Keltaisessa kirjastossa.











Marko Hautala edustaa festareiden psykologisen kauhun osastoa. Hänen uusin teoksensa Kuiskaava tyttö on ilmestynyt Tammen kustantamana elokuussa. Minulla odottelee lukuvuoroaan vielä edellinenkin eli Kuokkamummo, mutta vuonna 2012 ilmestyneestä Unikoirasta olen kirjoittanut blogiinikin.












Suomalaisen tieteistrillereiden eturivin miehiin lukeutuu kiistatta Risto Isomäki. Tuotantoon mahtuu kaunokirjallisuuden lisäksi tietoteoksia ja pamfletteja ympäristöasioista. Myös Isomäeltä on näinä päivinä ilmestymässä uusi romaani, lähitulevaisuuteen sijoittuva toimintatrilleri Haudattu uhka. Itse en ole varsinainen Isomäki-fani, sillä kirjoissa on ollut vähän liikaa luennointia ja hajanaisuutta makuuni. Tosin olen lukenut vasta Sarasvatin hiekkaa ja Kurganin varjot.






Saara Kesävuoren Holma-dekkaritrilogia jäi minulta ensimmäiseen osaan eli Saarroksissa-dekkariin, joka sekin upposi vain hyvin kannustettuna. Uudesta Anni Eloranta -sarjasta olen toistaiseksi aloitusosan eli Mustan hevosen luettuani pitänyt hieman enemmän. Kakkososa Keskeneräinen kuolema on ilmestynyt hiljattain ja odottelee dekkaripinossani lukuvuoroaan.








JP Koskinen on aloittanut hurjan dekkariprojektin eli Murhan vuosi -sarjan. Kaksitoistaosaiseksi tarkoitetusta sarjasta on tänä vuonna ilmestynyt kaksi osaa: Tammikuun pimeä syli ja Helmikuun kylmä kosketus. CrimeTime-kustantamon sivuilla Koskinen kertoo sarjasta muun muassa näin:

”Mielessäni oli sukutarina, jota oli mahdotonta pakata muutamaan kirjaan. Suvun omat arvoitukset, ympäristönä toimiva pitkän historian omaava Hämeenlinna ja sen vähemmän rehelliset virkamiehet ja asukkaat alkoivat täyttää muistikirjani sivuja. Vähitellen laajasta tarinasta muokkautui hahmotelma rikosromaanisarjaan, jolla olisi selkeä alku ja loppu. Suvun saaga ja päähenkilöiden kohtalot olivat kirkkaina mielessäni, tarina ei jatkuisi loputtomiin. --- Sarja syö sisäänsä neljä trilogiaa, joissa kussakin on oma punainen lankansa. Ensimmäisen kolmikon lanka on Bodominjärven murhat.”

En ole vielä Murhan vuosi -sarjaan päässyt tutustumaan, mutta Koskisen aiemmasta dekkarituotannosta luin taannoin Eilispäivän sankarit vuodelta 2011. Siitä pidin kovasti.

Suomalaislukijoiden ehdoton suosikki Leena Lehtolainen toimii festivaalien suojelijana ja siis myös haastattelijana. Harmillisesti olen vuosien varrella alkanut loitontua Lehtolaisen tuotannosta. Maria Kallio -sarja on aikansa elänyt ja Marian pitäisi päästä eläkkeelle. Hilja Ilveskero -sarja on mielestäni virhe, ja kirjailija on itsekin kertonut, että tarkoitus oli kirjoittaa vain yksi teos ja sekin pilke silmäkulmassa. Silti tänä syksynä sarjaan ilmestyi jo neljäs osa Tiikerinsilmä. Olen kirjoittanut blogiini jutut seuraavista Lehtolaisen dekkareista: Surunpotku, Rautakolmio, LuminainenHenkivartija, Oikeuden jalopeura ja Paholaisen pennut.








Marko Lönnqvistin (toimittanut Jarkko Sipilä) muistelmateos Elämäni gangsterina oli Suomen myydyin tietoteos Mitä Suomi lukee -listan mukaan kesä-heinäkuussa. Cannonball-jengin entinen jäsen kertoo teoksessa rikollisen urastaan. Teos kuuluu aihepiiriltään sellaiseen osastoon, jota en lue vapaaehtoisesti (enkä ihan pienellä pakottamisellakaan).












Hankoon monet dekkarinsa sijoittanut Matti Remes on jäänyt hieman sivuun omalla lukulistallani, sillä yhdeksästä ilmestyneestä teoksesta olen lukenut vasta kaksi. Esikoisdekkarista Tappotanssi olen merkinnyt vuonna 2003 muistiin näin:

Aika perinteinen dekkari, joka sijoittuu Hankoon. Kirjassa on jopa Hangon kartta, joten paikat on aika helppo hahmottaa. Kesäinen Hanko on kaunis, mutta sinne on muuttanut todella inhottavia ihmisiä.

Ruben Waara on kiireinen keski-ikäinen eronnut liikemies, joka tulee Hankoon kesänviettoon tutustuakseen taas tyttäreensä ja tämän perheeseen. Kirjan yksi heikko kohta on taas kerran lasten kuvaus, sillä viisivuotiaat kaksoset käyttäytyvät aika epäaidosti. Myös vävypojasta paljastuvat asiat ovat pöyristyttäviä, voiko muka olla huomaamatta, että aviomies ja lasten isä on ollut koko ajan mukana järjestäytyneessä rikollisuudessa, ilotyttö- ja huumebisneksessä?

Waaralla on myös huikea menestys naismaalimassa, ja Hangossa tuntuu riittävän kauniita ja fiksuja keski-ikäisiä naisia kosolti.”

Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Islantilainen syleily on sitten hyydyttänyt suhteeni Remeksen tuotantoon, mutta nyt lukuvuoroaan jo odottelee tuore Regatta.

Markku Ropposella on takanaan jo mittava ura dekkarikirjailijana ja Otto Kuhala -sarjassakin on ehtinyt ilmestyä viisitoista kirjaa. Niistä olen lukenut vuonna 2004 ilmestyneen Kuhala ja viimeinen kesävieras, josta olen kirjoittanut itselleni näin:

”Kuhala on entinen poliisi, nykyään yksityisetsivä. Hän on eronnut ja nykyinen tyttöystäväkin yrittää ottaa etäisyyttä muuttaessaan viran perässä Jyväskylästä Espooseen. Kuhala ei ole fyysisesti kovin kaksisessa, jos ei huonossakaan kunnossa. Viina maistuu, mutta melko kohtuudella.

Kuhala sotkeutuu paria juttua selvitellessään Jyväskylän alamaailman kuvioihin, joihin tuntuu mahtuvan melko paljon ulkomaalaisia, lähinnä virolaisia ja venäläisiä. Seikkailut kuljettavat hänet myös melko tylyihin paikkoihin Petroskoihin ja sen liepeille. Tutkimuksen alla olevat jutut näyttävät (tietysti) kietoutuvan yhteen.”

Ihan hirmuisesti ei siis yksityisetsivä Kuhala minua puhutellut, ja niinpä seuraava Kuhalani olikin viime vuonna Johtolanka-kisaan osallistunut Kuhala ja vapaa pudotus. Uusin, Kuhala ja isku Helsingissä odottelee sekin jo vuoroaan luettavien pinossa. Uskollisille faneille on tietysti hyvä uutinen, että kirjoja ilmestyy yksi vuodessa.

Sen sijaan olen avoimesti ilmaissut olevani komisario Antti Hautalehdon suuri ihailija! Onkin mukavaa jälleen päästä kuulemaan Christian Rönnbackan välityksellä Antin uusimmista kuulumisista. Hautalehto-sarjan teokset ovat Operaatio Troijalainen, Julma, Rakennus 31 ja Kylmä syli. Uuttakin pitäisi käsittääkseni olla tulossa ihan pikapuoliin.













Max Seeckin esikoistrilleri Hammurabin enkelit ilmestyi elokuun loppupuolella, ja saamani ennakkokappale on harmikseni edelleen lukematta. Kirjailija kertoo itse teoksestaan ja sen synnystä: 

Vilkkaan mielikuvituksen ansiosta olen jo lukioajoista asti kirjoitellut erilaisia tarinoita mitä vaihtelevimpiin tarkoituksiin. Viimeisten vuosien aikana olen hyödyntänyt kirjallista osaamistani työelämässä erilaisten markkinointimateriaalien suunnittelussa. Sysäyksen oikeaan suuntaan antoi kuitenkin lähipiirini, joka on aina kannustanut minua kokeilemaan siipiäni myös kaunokirjallisuuden saralla. Idea Hammurabin enkeleistä oli kypsynyt päässäni jo jonkin aikaa, kun löin heinäkuussa 2013 paperille ensimmäiset sanat. Lomailin tuolloin Kroatiassa ja Bosniassa, joihin romaanin tapahtumat pääosin sijoittuvat.”

Suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä ainakin myytyjen käännösoikeuksien perusteella on Salla Simukka. Pitkään kirjoittanut Simukka löi läpi Lumikki-trilogiallaan, joka kerää edelleen innokkaita lukijoita missä ilmestyykin. Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu on esitelty blogissanikin. Sarja luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta eivät vanhemmatkaan sen lukemisesta pahene.










Rikostoimittaja Jarkko Sipilällä on laaja dekkarituotanto. Komisario Takamäki alaisineen ratkoo Helsingin rikospoliisissa uutterasti toinen toistaan hankalampia rikoksia. Blogiin asti olen toistaiseksi saanut kaksi Sipilän dekkaria: Paha paha tyttö ja Muru. Useita muita olen kuitenkin lukenut tai kuunnellut äänikirjana, viimeksi Miehen kuumasta.










Italiassa asuvan Vera Valan dekkarikirjailijan uraa olen seurannut alusta asti ja oikeastaan jo hieman ennen varsinaista alkuakin. Arianna de Bellis -sarja on edennyt jo viidenteen osaan, ja uskolliset fanit ovat huokailleet tyytyväisinä. Itse en ole oikein oikukkaan Ariannan matkassa pysynyt, vaikka kaikki kirjat olen toistaiseksi lukenutkin. Teosten maailma on liiaksi saippuasarjamainen ja toisaalta liian synkkä makuuni. Mutta ymmärrän, miksi niin monet Valan dekkareiden parissa viihtyvät. Sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt siis viisi dekkaria: Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Villa Sibyllan kirous, Tuomitut ja Milanon nukkemestari.







Oletko menossa Dekkarifestivaaliin? Miltä kattaus Sinusta vaikuttaa?  Kenen esiintymistä odotat eniten ja miksi?