tiistai 27. helmikuuta 2018

Vuoden johtolanka 2018 -palkinto ja kunniakirjat #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2018 -voittaja Timo Saarto.
Voitto tuli teoksesta Kuoleman kuukausi.



Suomalaisten dekkariharrastajien yksi vuoden jännittävimmistä päivistä oli tänään. Suomen dekkariseura ry nimittäin jakoi Vuoden johtolanka 2018 -palkinnon sekä myönsi Vuoden esikoisdekkari 2018 ja Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2018. Tarkemmat tiedot palkinnon ja kunniakirjojen jakoperusteista löytyvät Suomen dekkariseuran verkkosivuilta.

Koska olin kaksi edellistä vuotta mukana Johtolanka-palkintoraadissa, pääsin mukaan myös tämänvuotiseen palkitsemistilaisuuteen. Siitä kiitokset Suomen dekkariseuran hallitukselle! Oli mukavaa olla mukana kerrankin vain ihan yleisönä ilman mitään esiintymisvelvoitteita!



Kolmijäseninen raati valitsi Vuoden johtolanka 2018 -voittajaksi Timo Saarron historiallisen dekkarin Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017).

Ote raadin perusteluista (jotka löytyvät kokonaan myös tuolta Dekkariseuran verkkosivuilta):

Kuoleman kuukausi on taitavasti rakennettu historiallinen dekkari. Se luo elävän ajankuvan vuoden 1917 Helsingistä, vähän ennen Suomen sisällissotaa. Saarto kuvaa tarkkanäköisesti järjestysvallan sekasortoa ja osapuolten välillä kytevää epäluuloa.

Saarron kuvaama historiallinen Helsinki tuntuu aidolta ja pohjautuu selvästi perusteelliseen taustatyöhön. --- Kuvaus ei jää kuitenkaan pelkäksi miljöön maalailuksi, vaan arkielämän pienet yksityiskohdat antavat siihen oikeasti eletyn elämän makua.

---Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia mutta tuntuvat kuitenkin aidoilta oman aikansa ihmisiltä. --- Romaanin juoni on punottu osaavasti, eikä se päästä lukijaa liian helpolla. ---Juoni vetää mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Teoksellaan Saarto osoittaa kuuluvansa suomalaisen historiallisen dekkarin kärkikaartiin.”


Kerrankin voin paukutella henkseleitäni ja kehaista, että olen lukenut palkintokirjan jo tuoreeltaan. Juttuni Kuoleman kuukaudesta löytyy siis täältä, ja muun muassa näin minä siitä olen kirjoittanut:

Saarto puhaltaa hienosti henkiin tuon sekasortoisen ja vaarallisen ajan kaikkine vivahteineen. Taustatyö on tehty huolella, eikä dekkarijuonessakaan ole valittamista.




Saarrolta on ihan lähiaikoina ilmestymässä seuraava historiallinen dekkari Kevään varjo, joka sijoittuu huhtikuuhun 1918, punaisen Helsingin viimeisiin päiviin. Odotettavissa on siis jälleen miljööltään poikkeuksellinen jännitysromaani. 




Henkselien paukutteluni vain jatkui, kun vuoroon tuli Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan jakaminen. Se myönnettiin nimittäin Heikki Valkamalle gastrodekkarista Pallokala (Tammi, 2017. Jälleen ensin raadin perusteista otteita:

Pallokala vie lukijan kiinnostavalle kulttuurilliselle makumatkalle. Valkama kuvaa luontevasti japanilaista kulttuuria mutta välttää liiallisen tiedon vyörytyksen. --- Keitos on maustettu herkullisesti kulttuurillisilla kommelluksilla.

Valkama on valinnut romaaniinsa erityisen kiinnostavan päähenkilön: huippukokki ei ole tyypillinen dekkarin rikosta ratkova hahmo. --- Valkama kuljettaa tarinaa luontevasti ja varmasti. Teksti on sujuvaa ja kangertelematonta ja imaisee helposti lukijan mukaansa.
Pallokala on esikoisdekkariksi harvinaisen kypsä näyte viihdyttävän kirjoittamisen taidosta.”

Pallokalankin luin ihan tuoreeltaan se ilmestyttyä. Kurkkaa koko juttuni täältä, jos kiinnostaa. Muun muassa näin olen lukemastani ajatellut:

”Pidin eksoottisesta ympäristöstä ja näyttävästä murhatavasta, mutta kumpikin tuntui toisaalta vaativan paljon selittämistä ja avaamista, mikä valitettavasti syö jännitystä vaikka muuten kiintoisaa onkin. Japani-faneille ja ruokafriikeille tämä on oivallinen herkkupala.

Myös Valkama kirjoittaa jo seuraavaa Japaniin sijoittuvaa dekkariaan!

Heikki Valkama ja Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja,
joka myönnettiin dekkarista Pallokala.


Suomen dekkariseura ry:n Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja meni tänä vuonna unkarilaiselle Vilmos Kondorille viisiosaisesta Budapest Noir -sarjasta, joka sijoittuu Unkarin lähihistorian vuosiin 1936–1956. Sarjan osat ovat:

Budapestin varjot (Tammi, 2012)
Budapestin synnit (Tammi,2013)
Budapestin vakooja (Tammi, 2014)
Budapestin raunioissa (Tammi,2017).

Viides osa on myös tulossa suomeksi. Kirjat on suomentanut Tähti Schmidt (aik. Pullinen).

Päähenkilö rikostoimittaja Zsigmond Gordon kohtaa työssään rikollisuutta, jonka syvimmät syyt useimmiten ovat poliittisen järjestelmän halussa peitellä ja muuntaa totuutta tai muuten hyötyä rikollisuudesta. Kondor kuvaa päähenkilönsä tinkimättömäksi, kaikenlaista vääryyttä kohdanneiden puolustajaksi, jonka tavoitteena on tuoda esiin myös maansa hallinnollista tilaa.

Raati perustelee valintaansa muun muassa näin:

”Kirjojen tyyli on perinteistä kovaksikeitettyä jännityskirjallisuutta, mutta Kondor yhdistää siihen taidokkaasti ajankohdan kuvausta todellisine tapahtumineen. ---Teosten tärkeä elementti on Gordonin kotikaupunki Budapest, jonka rosoisuus Itävalta-Unkarin aikaisine loistokkaine rakennuksineen ja pimeine köyhine syrjäkujineen piirtyy elävänä silmiemme eteen.”

Kirjailijan kiitokset voi lukea seuran nettisivuilta.

Vilmos Kondori  kiitokset välitti
Tammen johtaja Outi Mäkinen.

Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan voittaja saa vuodeksi haltuunsa kiertopalkinnon, joka on Tuke Laurilan suunnittelema komisario Palmu -aiheinen puureliefi. Tänä vuonna voittajalle jäävä palkinto on uudistettu, ja se on kuvanveistäjä Inka Niemisen suunnittelema upea kaulaan tai vaikka seinälle ripustettava teos. Palkinto muodostuu teräksisestä Johtolanka-tekstistä, joka on kiinnitetty moottorisahan teräketjuun. Suunnittelijan sanoin: "Dekkariseuran palkintoon sopivaa kirskuvaa jännitettä ja viiltävän yllätyksellisiä palkintomateriaaleja." Kyllä!

Kuva Leena Korsumäki.

Palkittujen sormenjäljet myös painetaan asiaankuuluvin menoin kunniakirjoihin. Tällä kertaa seremonian toimitti ammattitaitoisen varmoin ottein Helsingin poliisilaitoksen nettipoliisi, ylikonstaapeli Teemu Hokkanen. Tätä vaihetta juhlamenoissa monet palkitut ovat tuntuneet kovasti jännittävän, mutta Hokkanen otti tilanteen haltuunsa ohjeistamalla ja harjoituttamalla toimenpiteen ainakin kertaalleen kummankin palkittavan kanssa. Hienosti meni! Lisäksi ylikonstaapeli Hokkanen viihdytti yleisöä kertomalla, miten sormenjälkiä vertailtiin maanlaajuisesti ennen ATK-aikaa.

Ylikonstaapeli Teemu Hokkanen harjoituttaa Heikki Valkamaa
sormenjäljen ottamista varten. Taustalla raadin pj. Matti Järvinen.


Hurjan paljon onnea palkituille! Tsemppiä Johtis-raadille urakan toiseen puoliskoon! 





lauantai 24. helmikuuta 2018

A. H. Tammsaare: Maan lupaus #Viro100




Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kaivelin vielä kertaalleen vanhaa lehtijuttuarkistoani, jonka kätköistä löytyykin mitä parhaimmin päivään sopiva kirjoitus vuodelta 2002. Olen silloin untuvikkoharrastajakriitikkona saanut luettavakseni melkoisen klassikkojärkäleen eli Viron kansalliskirjailijan manttelia harteillaan kannattelevan A. H. Tammsaaren pääteoksen Totuus ja oikeus -sarjan aloitusosan Maan lupauksen suomennoksen. Teos teki vaikutuksen, ja muistan, että vilpittömästi olen aikonut lukea koko sarjan, kunhan sen suomennokset julkaistaisiin. Valitettavasti tämäkin hyvä aikomus on toistaiseksi toteutumatta.

Mutta tässä siis lehtijuttuni vuodelta 2002 (julkaistu Salon Seudun Sanomissa):

****

Otava on ottanut Seitsentähdet-klassikkosarjaansa virolaisen kirjailijan A. H. Tammsaaren pääteoksen, viisiosaisen romaanisarjan Totuus ja oikeus. Sarja ilmestyi Virossa nopeassa tahdissa vuosina1926 – 1933, mutta suomennokset ovat ikävä kyllä viipyneet näin pitkään. Kääntäjä Juhani Salokannel on kirjoittanut kirjaan saatesanat, joissa hän lyhyesti esittelee paitsi kirjailijaa ja hänen tuotantoaan myös Viron historiaa ja maaseutukulttuuria.

Totuus ja oikeus -sarjan aloittava Maan lupaus on raivaajaeepos hieman Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan tapaan. Vargamäen Andres ei kuitenkaan ole torppari, vaan Viron ensimmäisiä itsenäisiä talonpoikia. Andres ostaa kolmekymppisenä tuoreena aviomiehenä itselleen maapalstan, kartanon entisen alustilan. Maa on huonoa soista näreikköä, mutta Andres uskoo omiin ja vaimonsa voimiin ja luottaa tulevaisuuteen. Työtä tehdään armotta vuodesta toiseen vuorokaudet lähes läpeensä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin työnteon loppumattomuus. Milloinkaan ei tehty riitä, vaan jo tehty työ tuntuu vaativan yhä lisää.

Tarina alkaa 1860-luvulta, ja kirjassa kuvataan Vargamäen elämää parinkymmenen vuoden ajalta. Aika on kuitenkin lähes syklistä vuodenaikojen kiertoa, sillä työt toistuvat samoina vuodesta toiseen. Joitakin tapahtumia käsitellään yksityiskohtaisesti, kun taas välillä vuodet sivuutetaan maininnalla. Syntymä ja kuolema ovat entisajan maaseudulla alati läsnä. Lapset tuovat mukanaan iloa ja murhetta mutta myös odotettua vaurautta. Varsinkin poikia odotetaan perijöiksi ja työntekijöiksi, kun taas tytöt ovat lähinnä viemässä omaisuutta talosta pois.

Tammsaare käsittelee myös naisen roolia työjuhtana ja synnyttäjänä. Varsinkin talon emännän osana on loppumaton raataminen ilman arvostusta. Lapsia ja lapsuutta kuvataan kirjassa hyvin aidosti. Vaikka aineelliset olot eivät aina olleet kummoiset, lapset löysivät iloa monista yksinkertaisista asioista. Henkilökuvaus on kauttaaltaan laadukasta.

Keskeinen jännite romaaniin syntyy naapurusten keskinäisistä väleistä. Naapurin isäntä Pearu näet huvittelee mielellään haastamalla riitaa naapuriensa kanssa. Alkaa loppumaton kiusanteko ja oikeudenkäyntien sarja. Totuuden avulla Andres aluksi uskoo oikeutta saavansa, mutta hän saa oppia, että totuus on hyvin suhteellinen käsite ja oikeuskin usein vahvemman ja vauraamman puolella.

Näkökulma vaihtelee kirjan mittaan isännästä palvelusväkeen ja talon lapsiin. Pojan mukana irtaudutaan myös Vargamäestä, kun Indrek haluaa opiskelemaan. Vaihtelua tuo myös tyylilajien muuntelu. Paikoin vakaan eeppinen kerronta muuttuu vauhdikkaaksi tappeluiden ja voimainkoetusten kuvailuiksi. Mukana on humoristisia kohtauksia mm. kylän kapakasta, missä miehet kilpailevat voimillaan ja rahoillaan. Vastapainona ovat raastavat surun hetket, kun kurkkumätäepidemia korjaa satoa.

Maan lupaus on todellinen klassikko ja samalla vahva lukuromaani, jota ei malta laskea käsistään.

A.H. Tammsaare: Maan lupaus (Tõde ja õigus). Totuus ja oikeus I
Suomentanut ja saatesanat laatinut Juhani Salokannel. Otava 773 s.


Totuus ja oikeus -sarja suomeksi:


Totuus ja oikeus. 1, Maan lupaus. (Tõde ja õigus I, 1926.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2002. 

Totuus ja oikeus. 2, Koulutie. (Tõde ja õigus II, 1929.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2004. 

Totuus ja oikeus. 3, Surmatulet. (Tõde ja õigus III, 1931.) Suomentanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2007. 

Totuus ja oikeus. 4, Kuolemantanssi. (Tõde ja õigus IV, 1932.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2011. 

Totuus ja oikeus. 5, Kotiinpaluu. (Tõde ja õigus V, 1933.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2013. 

torstai 22. helmikuuta 2018

Riina Mattila: Järistyksiä #nuortenkirjatorstai




Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailu oli osa WSOY:n Suomen satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Kilpailussa etsittiin uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa. Mitä Suomen nuoret toivovat tulevaisuudelta, mitä he pelkäävät? Minkälaisia tarinoita tästä ajasta syntyy? Kilpailu oli tarkoitettu kirjoittajille, jotka eivät vielä olleet julkaisseet kaunokirjallista teosta nuorille. Rohkeat kokeilut olivat tervetulleita.

Kilpailun voitti Jukka Behm nuortenromaanillaan Pehmolelutyttö, joka julkaistiin viime syyskuussa ja joka oli yksi kuudesta syksyn 2017 Lasten ja nuorten Finlandia -palkintoehdokkaista. Kilpailun kolme parasta teosta kustantamo sitoutui julkaisemaan sähköisessä muodossa ja voittaja siis julkaistiin myös painettuna.

Kakkoseksi raati asetti Riina Mattilan nuorten aikuisten romaanin Järistyksiä, joka kertoo sisäoppilaitosmuotoista taidelukiota jossain päin Suomea käyvästä Eeliasta. Romaani ”kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka.”

Kolmannen palkinnon nappasi Sanna Heinosen romaani Noland, joka ”on vahva kertomus monikulttuurisesta ystävyydestä ja rakkaudesta jalkapalloon”.

Olen nyt lukenut kaikki kolme palkintosijoille yltänyttä romaania, ja on pakko tunnustaa, ettei varsinaisesti käy kateeksi tämänkään raadin tehtävä. Parhaimmiston keskinäisen järjestyksen päättäminen on varmasti vaatinut keskustelua. Jos olisin itse saanut mitalit jakaa, olisi kahden ensimmäisen paikka kenties vaihtunut päinvastaiseksi.  Vaikutuin ja liikutuin Järistysten parissa aidoimmin. Tarina kosketti keski-ikäisen lukijankin sydäntä. Millaistakohan olisi lukea tämä kirja nuorena, sydän vereslihalla?

”Lapsena ajattelin, että minut oli vahingossa tiputettu väärään paikkaan, siksi olemassaolo kutitti ja oli jotenkin vaikeaa. Ajattelin, että uskomalla tarpeeksi minut haettaisiin jonakin yönä oikeaan kotiin. Jonnekin, missä kaikkien sisällä asuisi aurinko, eikä minun tarvitsisi enää pelätä niitä hetkiä, kun jokin minussa räsähti rikki ja alkoi vuotaa. Sellaisina iltoina pystyin nukahtamaan vain, jos silitin omaa käsivarttani ja sepitin samalla iltasatua ihmisistä, jotka osasivat paijata kaikki surupeikot kesyiksi.”

Elisa eli Eelia on kotoisin pikkukaupungista, jota kutsutaan kirjassa vain nimellä pesäpallokaupunki. Nimi on kuvaava ja nostaa ainakin minulle mieleen hyvinkin vahvoja stereotypioita kapeakatseisesta ja tiukkapipoisesta pikkukaupunki-ilmapiiristä. Siihen mielikuvaan Eelian hyvää tarkoittavat mutta ahdaskatseiset vanhemmat istuvat hieman turhankin hyvin. He eivät halua nähdä ja ymmärtää, miksi tytär kieltäytyy pukemasta joulujuhlaan mekkoa.

Kun Eelia isompana haluaa pukea ylleen miesten paidan, äiti kutsuu sitä kapinaksi ja ’vaiheeksi’. Vanhemmat uskovat, että kieltämällä totuuden he voivat pakottaa tyttärensä siihen muottiin, johon tämä heidän mielestään kuuluu. Eelian hätää ja tuskaa ei näe eikä kuule kukaan. Sukupuolijaottelu ahdistaa Eeliaa mielettömästi, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi edes puhua. Hän ei ole tyttö, vaikka vartalo siltä näyttääkin. Mutta ei hän koe olevansa oikein poikakaan. Arat tutkimusretket netissä tuovat joitakin helpottavia vastauksia, mutta yhtä kaikki elämä pesäpallokaupungissa on tukehduttaa hänet.

Eelian yllätykseksi vanhemmat kuitenkin suostuvat siihen, että hän käy lukion monen sadan kilometrin päässä kotoa Vaajapuron kunnan taidelukiossa Vällyssä. Se on parasta, mitä Eelialle on tapahtunut. Siihen asti. Toisen lukiovuoden alussa kouluun tulee ketunsilmäinen tyttö Isla, joka muuttaa kaiken lopullisesti. Eelia rakastuu.

Mattila kuva Eelian ja Islan suhteen kehittymisen Eelian näkökulmasta pakahduttavan kauniisti kaikkine jumalaisine onnentunteineen ja syvän epätoivon hetkineen. Samalla kun nuorten suhde etenee ja syvenee, Eelia alkaa vähitellen päästä sinuiksi itsensä kanssa. Mutta helppoa se ei ole. Ei, vaikka Islan lisäksi koulussa on Eelian uskollinen ja turvallinen kämppis Karhu, joka auttaa, tukee ja neuvoo kaikessa, aivan kaikessa, siinäkin, mitä Eelia ei tiedä itsestään ja rakkaudesta. Edessä onkin melkoinen tutkimusmatka niin omaan kuin toisenkin sieluun ja vartaloon, seksuaalisuuteen ylipäätään.

Annan Mattilalle täyden tunnustuksen poikkeuksellisen hienosta eroottisen latauksen kuvauksesta. Se on samaan aikaan sekä herkkää että rohkeaa olematta tippaakaan sensaatiohakuista. Tähän pystyy harva kirjoittaja.

Kohottauduin istumaan ja vedin mekon hänen päältään. Olisin halunnut itkeä ja haukkoa henkeä onnesta, mutta en osannut kuin ahmia hänen alastomuuttaan silmieni taakse, arkistoon jonka halusin täyttää tuhansilla samanlaisilla kuvilla. Annoin käteni liukua pitkin rintoja ja solisluita, piirsin hänen ääriviivansa hämärään huoneeseen ja sain hänet huokaamaan. Vapisin kun Isla ohjasi käteni alemmas, liike oli vimmainen ja käskevä kun alushousut revittiin sivuun.

Koulussa Eelia siis voi olla vapaasti oma itsensä. Sieltä hän löytää ystävän eli Karhun ja rakkauden eli Islan. Mutta entä kotiväki? Miten kertoa kotona, että on rakastunut – tyttöön? Välit vanhempiin eivät ole olleet kovin hyvät pitkää aikaan, mutta isän ja äidin hyväksyntä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää Eelialle. Syysloma ja perheen kohtaaminen väikkyvät edessä pelottavana mustana aukkona, joka on nielaista hänet.

Huh huh, Järistyksiä on kyllä melkoisen järisyttävä lukukokemus. Sitä on helppo suositella kohderyhmälleen eli nuorille aikuisille. Ainakin minä pidän sitä nimenomaan nuorten aikuisten eli YA-kirjallisuutena. Yläkouluikäisistä ylöspäin Järistyksiä sopii aivan kaikille avaamaan silmiä ja purkamaan turhia ennakkoluuloja. Koululuokassa sen teemat tarjoavat hyviä keskustelunaiheita miltei ehtymättömästi. Sen lisäksi se on hieno ja rohkeasti kirjoitettu koskettava romaani.

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY 2018. E-kirja.

Arvostelukappale.

Järistyksistä muualla:

"Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa." Näin kirjoittaa kirjailija Terhi Rannela omalla sivullaan. Ehdottomasti olen samaa mieltä! Karhun hahmo jäi mietityttämään jälkikäteen kovasti minuakin. 

Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu kirjoittaa;  "Keskiössä on pikemminkin oman identiteetin löytäminen ja ensirakastumisen hurman kuvaaminen tavalla, joka koskettaa kaikkia joskus sen kokeneita." 
Riina Mattilan Järistyksiä kuvaa kauniisti ensirakkautta, jossa ollaan kaikki aistit auki. Hän on tarkka havainnoitsija, joka kirjoittaa esikoiskirjailijaksi harvinaisen konkreettista, elämyksellistä tekstiä, joka jättää lukijaan jäljen."


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä

Tulossa:

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 1.3.2018
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 8.3.2018
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018

tiistai 20. helmikuuta 2018

Ane Riel: Pihka #dekkaritiistai




Dekkarimääritelmän mukaan teoksessa tehdään rikos, jota selvitellään. Järjestyksellä ei niin ole väliä, mutta pääpiirteissään nämä elementit pitäisi löytyä. Trillerissä taas koetetaan yleensä estää jokin rikos, ja estämisyrityksiin liittyy yleensä näyttävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Ane Rielin teoksessa Pihka tehdään useitakin rikokseksi luokiteltavia tekoja, muun muassa tukehdutetaan isoäiti hengiltä, ja loppupuolella yritetään estää katastrofia tapahtumasta, mutta varsinaisesti rikoksia ei yritetä ratkaista. Peitellä kylläkin, mutta ei varsinaisesti rangaistuksen pelosta vaan menettämisen.

Dekkarin määritelmää Pihka ei siis aivan minusta täytä, trillerinkin heikohkosti. Se on ennemminkin jonkinlainen psykologisen trillerin ja kauhuromaanin sekoitus ilman yliluonnollisia kauhuelementtejä. Piinaavan jännittävä tarina välillä on, mutta samalla se on surullinen ja todentuntuisuudessaan pelottava. Ei siis ihme, että Riel on saanut kirjasta Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle pohjoismaiselle dekkarille.

Pihka on tarina siitä, kuinka ihan tavallinen perhe voi vahingossa lähteä luisumaan sivuraiteelle. Kun kukaan ei huomaa eikä käännä vaihdetta taikaisin paikoilleen, alkaa vauhti kiihtyä ja vahingot kasvavat nopeutuvalla vauhdilla. Sekaan vielä aimo annos jääräpäisyyttä ja muutama sopivaan kohtaan osuva sattuma, niin totaalinen katastrofi on valmis.

Tapahtumien keskipisteessä on Liv, joka kirjan alussa on alle kouluikäinen. Siinä vaiheessa perheen tilanne on jo karannut kaikkien asianosaisten käsistä:

”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.”

Vähitellen Liv kerii auki aikaisempia ja myöhempiä tapahtumia, ja lukijalle alkaa hahmottua, miksi tähän tilanteeseen on jouduttu. Miksi isän oli tapettava isoäiti, miksi Liv oli mukana, kun se tapahtui, miksi isä ei huomannut Carlia, mikä oli valkoinen huone? Kaikki tämä selviää, samoin koko joukko muita asioita, joita lukija ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Tärkeää on kuitenkin, että koko ajan Liv tietää, että isä on kiltti ihminen ja että isä ja äiti rakastavat häntä. Liv tietää olevansa kotona turvassa. Uhka tulee ulkopuolelta. Livin kertomuksen lomassa selviää myös, mitä Livin äiti on ajatellut ja tuntenut tapahtumien edetessä, sillä tekstiä rytmittävät äidin kirjeet tyttärelleen.

Perhe elää pienen saaren ulokkeessa, jota kutsutaan Pääksi, koska se näyttää ylhäältä katsoen olevan kapean kaulamaisen kannaksen kautta kiinni saaressa kuin vartaloon kuuluva pää. Saarella on pieni kaupunki tai kylä, jossa ovat kaikki tärkeimmät palvelut. Mantereelle kuljetaan lautalla. Kaikki tuntevat saarella toisensa, ja omituista käyttäytymistä siedetään ja ihmisten halua eristäytyä kunnioitetaan ehkä enemmän kuin muualla.

Livin isä Jens on puuseppä, joka on perinyt pienen yrityksen salamaniskuun kuolleelta isältään. Isän äkillinen menettäminen on sysännyt Jensin pois raiteiltaan, mutta sitä ei ensi alkuun huomaa kukaan. Kun joku lopulta huomaa, onkin jo liian myöhäistä. Ensimmäisiä ja yhä pahenevia merkkejä Jensin omituisuudesta on hänen suhtautumisensa tavaroihin. Mitään ei saa hävittää, ja uutta tavaraa alkaa kertyä Päähän kiihtyvällä, tuhoisalla vauhdilla. Juuri tämä tavararöykkiöiden hypnoottinen karttuminen vangitsi minut tarinan syövereihin. Kukapa ei ainakin tuntisi ihmisiä, joilla on tämä sama piirre, joskin toivottavasti hieman lievempänä? Missä menee normaaliuden ja hulluuden välinen hiuksenhieno raja?

Kaiken säilyttämisen ja kiinni pitämisen pakkomielteisyys ovat keskeisiä avaimia, kun haluaa ratkaista Jensin ja Pihkan arvoituksen. Tarina on kiehtova ja vangitseva monella tapaa. Sen verran uskallan paljastaa lopusta, että tunnelmat ovat apokalyptiset. Riel ei säästele!

Lasiavain on tullut Pihkasta täysin ansaitusti. Huomaan jälleen, että juuri tällaiset erilaisia genrerajoja rohkeasti ylittävät teokset vetoavat eniten lukumakuuni.

Ane Riel: Pihka (Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen.
Aula & Co 2017. 248 s.


Arvostelukappale.

Huomaan, että olen viime aikoina lukenut useammankin Aula& Co -kustantamon teoksen. Karita Sainion Me emme elä samassa maailmassa kuin te -dekkarin äärellä olen myös pohdiskellut genrerajoja ja luokittelua sekä todennut, että rohkeus on tuottanut oikein mielenkiintoisen ja vaikuttavan lopputuloksen. Lone Theilsin dekkarit Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo ovat olleet molemmat mieleeni, ja erityisen ihastuksissani olin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta, josta en ole kirjoittanut blogiin mutta jonka novelleista kirjoitin Twitteriin #novellitwiitti’n. Pieni mutta sitäkin laadukkaampi kustantamo siis, jonka tuotantoa kannattaa seurailla ja ennen kaikkea lukea.


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kirjablogin kulut ja tulot



Kuvassa kirjabloggaajan kodin sisustuselementti.
Mukana pyydettyjä arvostelukappaleita, yllätyksenä tulleita arvostelukappaleita,
 ennakkokappaleita sekä uutena ja käytettynä ostettuja kirjoja.



Bibbidi Bobbidi Book -kirjablogin ihanat Minna ja Laura raottivat salaisuuksien verhoa ja paljastivat, kuinka paljon he käyttävät blogiinsa rahaa. Aihe on ollut minullakin mielen päällä viime aikoina, joten kopsaan härskisti idean kavereilta ja hyödynnän itse. Jos siis vähänkin kiinnostaa, paljonko käytän blogiini rahaa ja ennen kaikkea, kuinka hurjasti sillä hyödyn, tervetuloa lukemaan ja mielellään myös kommentoimaan!

Suora vertailu Kirsin kirjanurkan ja BBB-blogin välillä ei onnistu, koska lähtökohdat ja blogi-ideologiat ovat niin erilaiset. Luulenpa, että näin on minkä tahansa kahden kirjablogin välillä. Minnan ja Lauran alkuperäisenäkin tarkoituksena on ollut tehdä bloginsa näkyväksi eri tavoin, saada sille ja omalle viestilleen lukijoita ja vastaanottajia.

Minulla ei vastaavaa ajatusta silloin vuoden 2010 pimeimpinä päivinä blogini perustamisvaiheessa ollut, kaukana siitä. Tietoni blogeista olivat hatarat, kirjablogeista vielä hatarammat. Alkuperäisenä ajatuksenani taisi olla, että siirrän kirjamuistiinpanoni nettiin omaksi ja mahdollisesti jonkun muunkin iloksi. Kaikki muu, mitä vuosien mittaan on blogille ja minulle tapahtunut, on tullut vähitellen ja yllätyksenä. Edelleenkin keskeisin blogi-ideani on välittää lukemisen ja kirjojen ilosanomaa kanssaihmisille.

Tarkoitukseni ei ole missään vaiheessa ollut eikä ole vieläkään ansaita blogin avulla. Minulla on kaikin puolin tyydyttävä työ, jossa blogista ei ainakaan tällä hetkellä ole suoraan hyötyä, mutta ei kyllä haittaakaan. Työ tosin rajoittaa aikaa, jonka voin blogiharrastukseeni käyttää.

Kirjablogia voi pitää lähes kuluitta, jos niin haluaa. Oman blogini perustin maksuttomaan Blogger-pohjaan, jota ylläpitää Google. Maksuttomilla osilla voi blogista rakentaa ihan toimivan kokonaisuuden, ja sillä meninkin pitkään. En ole mitenkään innokas värkkäilemään taustoja ynnä muita juttuja, joten tyydyin valmiisiin vaihtoehtoihin tavoitteenani neutraali ja miellyttäväkäyttöinen ulkoasu.

Sitten luin paikallislehdestä jutun valokuvausta harrastavasta lukiolaistytöstä, joka oli kouluhomminaan perustanut pienen yrityksen. Firmalta sai pientä korvausta vastaan ostaa muun muassa blogin ulkoasun kohennuksen. Päätin kokeilla, ja lopputulos on edelleen käytössä. Olen fiksautunut Kirsin kirjanurkan oranssiin ulkoasuun niin, etten enää siitä kyenne luopumaan. Kulut olivat todella maltilliset, muistaakseni 30 euroa, mutta siis täysin vapaaehtoiset, koska ilmankin olisi pärjännyt.

Joitakin vuosia sitten aloin haaveilla myös omasta domainista eli halusin pudottaa blogin osoitteesta blogspot-osan pois. Jo valmiin olemassa olevan ja toimivan blogin osoitteen muuttaminen oli niin vaativa tietotekninen säätö, että ostin sen palvelun ystäväni kontaktilta hyvin nimellistä summaa vastaan, käytännössä ystävänpalveluksena. Louhi-palvelu laskuttaa domainista vuosittain 15-20 euroa. Pidän summaa kohtuullisena. Korostan, että domain on vain omaa turhamaisuuttani, jota ilman pärjäisin loistavasti.



Blogitaipaleeni alkumetreillä päätin haluta itselleni oman exlibriksen, josta olin tosin haaveillut jo pidempään. Nyt kuitenkin etenin asiassa ja otin yhteyttä entiseen kollegaani, jolta tilasin exlibriksen. Käytän sitä myös blogissani profiilikuvana, koska en halua omaa pärstääni nettiin enemmän kuin on aivan välttämätöntä. Ostin myös oikeuden käyttää kuvaa näihin tarkoituksiin. En ole painattanut exlibriksiä, vaan tulostan haluamani paperiset merkit itse. Kulut olivat ja ovat jälleen lähinnä nimelliset.




Exlibristä seurasivat aikanaan käyntikortit, jotka tilasin painotalosta. En enää muista hintaa, mutta kovin monta kymppiä postilaatikkoon toimitetut kortit eivät maksaneet. Paljoakaan niillä ei ole ollut käyttöä, joten ne eivät tosiaankaan kuulu kirjablogin vakiokulueriin.

Koko blogin olemassa olon ajan olen omistanut oman läppärin ja puhelimen. Alussa käytin digikameraa jonkin verran ottaessani (huonoja) kuvia kirjatilaisuuksista, mutta nykyään käytän vain älypuhelimeni kameraa. Erillisen kameran käyttö on muutenkin hiipunut olemattomiin, koska emme harrasta kuvaamista sen kummemmin ja puhelimen ominaisuudet ovat ajaneet digipokkareiden ohi meidän tarpeitamme ajatelleen. Puhun siis perheestäni.

Blogia varten en kuvaile muuten mitään, ja pääosassa jutuistani on vain kirjan kansi kuvituksena. Ne otan yleensä kustantamojen tarjoamista kuvapankeista. Rekvisiittaan ei siis mene rahaa. Tietoliikenneyhteydet on hyvä olla, mutta ne meillä olisi kotona kuitenkin, olisipa blogia tai ei. En siis laske tietokonetta, nettiyhteyttä, kameraa ja puhelinta kuluihin, koska periaatteessa blogiani voisi ylläpitää vaikka yleisen kirjaston laitteita hyödyntäen.



Kirjapaketteja tulee ja menee.


Minna ja Laura ottavat esille myös blogiarvonnat. Arvonnat ovat perinteisiä menetelmiä seuraajien ja lukijoiden houkuttelemiseen blogin pariin, ja niiden avulla myös mahdollisten yhteistyökumppaneiden on helppo saada näkyvyyttä blogeissa. Muutamia kertoja olen itsekin järjestänyt blogiarvontoja muun muassa juhlistamaan blogisynttäreitä tai kun olen halunnut laittaa jonkin kirjan tai useammankin eteenpäin kiinnostuneelle lukijalle.

Heti ensimmäinen kirja-arvonta paljasti karun totuuden. Vaikka palkinnoiksi valitsisi itse maksutta saamiaan kirjoja, kuten arvostelukappaleita, ja vaikka käyttäisi pakkaamiseen kierrätysmateriaaleja, toisin sanoen niitä pakkauksia, joissa on itse kirjoja saanut, jäävät postikulut bloggaajan maksettaviksi. Ja kirjojen postittaminen on mielettömän kallista! Normaalikokoisen kirjan postittaminen maksaa vähintään viisi euroa, ja jos kyse on hiemankin isommasta teoksesta, hinta nousee nopeasti. Aika äkkiä alkaa tarkasti miettiä, onko sittenkään viisasta järjestää vaikkapa kymmenen kirjan arvontoja, vaikka ne seuraajia ilahduttavatkin.


Helsingin kirjamessujen kirjasaalista.
Pinossa sekä arvostelukappaleita
että ostettuja kirjoja.


Kirjablogissa kirjoitetaan kirjoista. Käytännössä homma menee yleensä niin, että bloggaaja on lukenut jonkin kirjan ja kirjoittaa sitten kirjasta ja lukukokemuksestaan blogiinsa jutun. Kirjat voivat olla peräisin melkein mistä tahansa: kirjastosta, kirjakaupasta, antikvariaatista, kirpputoreilta, ne on saatu lahjaksi tai kaverilta lainaksi. Monet kirjabloggaajat saavat kirjoja myös suoraan kustantamoilta. Kirjoja voi tilata arvostelukappaleiksi tai sitten kustantamot lähettävät kirjoja näytekappaleina tutuille bloggaajille.

Suhtautumisessa arvostelukappaleihin on suuria bloggaajakohtaisia eroja. Kirjablogifilosofia tavallaan kulminoituu tähän kysymykseen. Itse olen suhtautunut arvostelukappaleisiin alusta asti hyvin mutkattomasti ja käytännönläheisesti. Avuksi on ollut blogiaikaa edeltänyt pitkä ’ura’ paikallislehden avustajana ja sitä kautta saamani arvostelukappaleet. Näen siis kirjanäytteet ennen kaikkea työvälineinä. Kustantamot tekevät vapaasti omat ratkaisunsa. Ne joko lähettävät maksutta kirjojaan tai sitten eivät. Rahallista hyötyä kirjoista ei bloggaajalle ole, sillä kirjojen jälleenmyyntiarvo on kehno. Lisäksi maksuton kirjastolaitos takaa sen, että ilman arvostelukappaleitakin voi pitää kirjablogia maksamatta kirjoista.

Itse hankin kirjoja kaikilla yllä mainituilla menetelmillä. Olen aina, niin kauan kuin minulla on omaa rahaa ollut käytössä, ostanut kirjoja. Vaikka tällä hetkellä välillä tuntuu siltä, että asuntomme on jonkinlaisen kirjatsunamin kohteena (koska olen mukana Botnia-palkintoraadissa ja koska aloitin #nuortenkirjatorstai-sarjan), ostan edelleen kirjoja sekä uusina ja täysihintaisina, alennusmyynneistä että käytettyinä. En kuitenkaan ostaessani ajattele ostavani niitä blogia varten vaan iloksi itselleni, pahan päivän varalle ja erityisesti hyvän päivän varaksi.




Erilaisiin kirjarientoihin osallistuminen on kirjablogin myötä moninkertaistunut aiempaan elämään verrattuna. Kävin muun muassa kirjamessuilla ja kirjailijailloissa ennenkin, mutta nyt erilaisia kirjallisuustapahtumia on kalenterissani kuukausittain, ellei jopa viikoittain. Kirjabloggaajia kutsutaan erilaisiin kustantamojen järjestämiin tilaisuuksiin samaan tapaan kuin perinteisemmän median edustajiakin.

Kutsuja on todella mukava saada, mutta läheskään kaikkiin tilaisuuksiin en millään voi osallistua. Ensinnäkin olen päivätyössä, joten päiväsaikaan järjestettävät lehdistötilaisuudet karsiutuvat pääsääntöisesti väkisinkin pois kalenteristani. Toinen merkittävä hidaste ovat välimatkat. Asun Helsingin ulkopuolella sen verran kaukana, että omalla autolla tai julkisilla kulkien aikaa menee pääkaupunkireissun matkoihin kolmisen tuntia. Iltariennot viikolla ovat siis melkoisen ponnistuksen takana. Pääosa kirjariennoista sijoittuu Helsinkiin.



Kirja vieköön! oli kirjariento, johon sain medialipun.
Matkat ja muut sivukulut menivät omaan piikkiini.


Kirjabloggaajana saan siis kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja esimerkiksi Helsingin ja Turun kirjamessuille bloggaajat voivat akkreditoitua median edustajiksi, jolloin saa käyttöönsä samat edut kuin toimittajillakin on (ilmainen sisäänpääsy, naulakkopalvelut, taukotilat, pysäköinti jne.). Näitä etuja olen hyödyntänytkin iloiten, mutta matkakulut maksan jokaisesta reissusta aina itse. Jos päätän yöpyä jossakin kohteessa, maksan itse. Mutta toki myös aivan vapaaehtoisesti osallistun tapahtumiin, mikään pakko ei ole. Ilmankin kirjablogia voi vallan mainiosti pitää.



Kirjabloggajaelämän glamouria!

Rahaa huomattavasti enemmän kirjabloggaamiseen menee aikaa. Vaikka en laske lukemiseen käyttämääni aikaa, koska lukisin joka tapauksessa, voin karkeasti arvioida, että jokaista julkaisemaani juttua kohden olen käyttänyt noin kaksi tuntia. Aikaa menee paitsi ihan raakaan kirjoittamiseen, myös muokkaamiseen, suunnitteluun, kuvien hakemiseen, kommentteihin vastaamiseen sekä oman tekstinsä somessa jakamiseen ja somekanavissa käytävään keskusteluun osallistumiseen. Tätä juttua olen kirjoittanut kohta neljättä tuntia. Tämä on blogini 1074. juttu, joten aikaakin on 'hieman' vuosien varrella kulunut. Mutta harrastuksiin kuluvaa aikaa on turha laskea. 


Kuluja siis kirjablogista on, jos siihen haluaa rahaa käyttää. Mutta entä ne tulot? Rahalliset ansiot ovat pyöreä nolla. Ihan näinkään asian ei tarvitsisi olla, vaan myös tämä on oma valintani. Blogiin voi liittää mainoksia, joista maksetaan pientä korvausta. Bloggerin blogiin saa mainoksia liitettyä helposti Googlen avulla, samasta firmasta kun on kyse. Oma päätökseni on ollut ja on edelleen, että näitä en blogiini halua. Sivupalkissani on näkyvillä muutamia linkkejä yrityksiin, mutta ne ovat siinä maksutta, lähinnä ystävänpalveluksina.

Erilaiset kaupalliset tahot myös ottavat bloggaajiin yhteyttä ja tarjoavat yhteistyötä. Ainakin pari vuotta sitten oli jonkinlainen pieni buumi menossa tällä suunnalla. Kirjablogiinkin olisi saanut kirjoittaa esimerkiksi jonkin nettipelifirmaan liittyvän jutun, johon olisi liitetty heidän haluamansa linkki. Tällaisesta jutusta olisi bloggaaja saanut korvauksen, ja muistaakseni minullekin tarjottiin pariin otteeseen sataa euroa tms. En kuitenkaan halunnut tällaiseen ryhtyä.

Kirjablogia voidaan myös pyytää mukaan esimerkiksi jonkin mediatalon portaaliin, jolloin saa korvausta mainoksista ja kävijämääristä. Pari tällaistakin yhteydenottoa olen vuosien varrella saanut, mutta olen kohteliaasti kieltäytynyt. Blogini on harrastus, enkä halua sitoutua sen paremmin aikatauluihin kuin kenties sisältöihinkään. Kirjoitan mistä kirjoitan ja silloin kun haluan.


Muutaman jutun olen blogini ansiosta tai sen kautta saanut kirjoittaa ihan maksua vastaan Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen. Tästä mahdollisuudesta kiitän kovasti lehden päätoimittajaa. Samaten pääsin kahdeksi vuodeksi mukaan seuran Johtolanka-raatiin, jonka työskentelystä ei makseta korvausta. Aikanaan päivitin jonkin verran myös seuran blogia ihan talkootyönä, ja talkoolaisena päivystin yhtenä vuonna myös seuran kojulla Turun kirjamessuilla. Kumpi siis on rahassa mitattuna hyötynyt yhteistyöstä enemmän, Suomen dekkariseura vai minä, lienee arvoitus. Hällä väliä, mukavaa on ollut!

Jokin aika sitten käytiin Twitterissä keskustelua siitä, millä keinoin kustantamot ja kirjailijat saavat teoksilleen näkyvyyttä kirjablogeissa. Esitettiin myös väite, että tässä puhuu raha. Pieni kustantamo ei voisi saada teoksestaan juttua kirjablogiin, jos ei tarjoaisi arvostelukappaleen lisäksi rahaa tai jotain muuta etua bloggaajalle. Väite herätti kirjabloggaajissa ja muissakin kuvioon liittyvissä tahoissa kummastusta. Voin vastata tietysti vain omasta puolestani.

Vastaus on, että ainutkaan kustantamo tai kirjailijan edustaja saati kirjailija itse ei ole yli seitsemänvuotisen blogiurani aikana tällaista mahdollisuutta tuonut esille. En sitä myöskään odota saati toivo. Luen niitä kirjoja, joita haluan lukea. Kirjoitan niistä kirjoista, mistä haluan kirjoittaa. Kirjoitan, mitä haluan kirjoittaa. Blogi on olemassa niin kauan kuin sen ylläpito tuntuu mukavalta.

On valitettavaa, jos joku taho pitää uskomattomana sitä, että vaikkapa yli tuhannen blogijutun kirjoittaminen seitsemässä vuodessa on mahdotonta ilman, että rahaa on liikuteltu. Valitettavasti joudun siis tuottamaan pettymyksen: harrastukset ovat harvoin rahallisesti tuottavia, eikä kirjabloggaaminen ole poikkeus tästä säännöstä.

Käyty keskustelu kenties kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa on saada kirjoille näkyvyyttä mediassa. Se on surullinen tosiasia, ja on hienoa, että kirjablogit ovat yksi uudehko väylä. Valitettavasti yksittäinen kirjabloggaaja voi tehdä vain hyvin vaatimattoman osuutensa tällä saralla. Mikään suomalainen kirjablogi ei mielestäni ole niin merkittävässä asemassa, että kirjan pääsy sen esiteltäväksi olisi avain menestykseen.

Rahaa ei ole kertynyt, mutta monenlaista aineetonta hyvää senkin edestä. On uskomatonta, millaisen maailman harkitsematon päätökseni painaa Julkaise-nappia silloin marraskuussa 2010 oikein avasikaan. Olen saanut koko joukon loistavia ja rakkaita ystäviä toisista kirjabloggaajista. Tämä on mittaamattoman arvokas asia, enkä lakkaa sitä hämmästelemästä ja siitä kiittämästä. Kiitos, rakkaat blogikollegat!!!


Kirjabloggaajia ja kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla vuonna 2016
kirjabloggaajien päivystyspisteellä Boknäsin osastolla.

Kirjablogi on myös avannut näköalan kirjamaailmaan aivan uudella tavalla. Minulla on nyt koko joukko tuttuja ja jopa ystäviä kirjailijoiden ja kustantamojen ammattilaisten keskuudessa. Olen saanut korvaamattoman mahdollisuuden verkostoitua. Ihan mahtavaa! Tästä mahdollisuudesta kieltämättä voisi olla ihan hyötyäkin, jos olisi omia ammatillisia haaveita tai pyrkimyksiä siihen suuntaan. Niitä siis ei minulla ole.

Yllättävää on siis ollut, että kirjabloggaaminen herättää epäluuloja ja jonkinlaista kateuttakin. Epäluulojen hälventäminen on työlästä, jos keskustelukumppani ei halua kuulla ja uskoa vakuutteluja. En tiedä, miten avata blogimaailmaa uskottavasti. Pitääkö oma pankkitili ja sähköposti muuttaa julkisiksi? Ainahan siellä arvostelukappaleen sivujen välissä voisi olla käteistä piilossa…

Kateus tuntuu vielä käsittämättömämmältä. Blogin ja myös kirjablogin voi Suomessa perustaa kuka tahansa milloin tahansa, vaikka nyt heti. Rahaa ei tarvita ja teknistä osaamistakin hyvin vähän. Kokeilemalla olen itsekin pääosin oppinut tarvitsemani. Perustamisen jälkeen blogi ei sitten muuta vaadikaan kuin työtä eli säännöllistä päivittämistä. Jos jaksaa olla mukana eri somekanavilla, siitä on apua. Mutta sekin on vapaavalintaista.

***
Millaisia ajatuksia avautumiseni Sinussa, rakas lukijani, herättää? Oletko törmännyt samoihin ilmiöihin kuin minä? Miten pidät omat blogikulusi kurissa? Oletko keksinyt, miten kirjablogilla lyödään rahoiksi (ja haluatko jakaa sen tiedon)?






perjantai 16. helmikuuta 2018

Nippernaati 1 #Viro100 (päivittyvä juttu)




”Ker­ran vuo­dessa ilmes­tyvä Nippernaati on Viro-­instituutin oma aikakaus­julkaisu­tyyppinen sarja, jonka tavoit­teena on tehdä tunnetuksi tuoretta viro­laista kauno­kirjalli­suutta. Yksiin kansiin on suomen­nettu novelleja, runoutta ja romaani­katkelmia kaikkiaan yhdeltä­toista viro­laiselta kirjaili­jalta, joilta ei ole aiemmin juuri tai lainkaan julkaistu suo­meksi. Nippernaatin pää­toimittaja on Sanna Immanen ja se ilmestyy sekä paperi- että verkko­julkai­suna.”

Näin kuvataan Nippernaati-julkaisusarjaa Viro-instituutin verkkosivuilla. Sivujen päivittämisessä on hieman toivomisen varaa, sillä tällä hetkellä, helmikuussa 2018, sinne on päivitetty tiedot kahdesta ensimmäisestä Nippernaatin numerosta ja vain Nippernaati 1 on luettavissa verkossa. Julkaisuja on kuitenkin ehtinyt ilmestyä jo kaikkiaan kolme, viimeisin eli numero 3 viime vuonna.

Nippernaati-antologian tavoitteena on kerran vuodessa ilmestyvän lukupaketin muodossa tehdä suomalaisille tunnetuksi tuoretta Virossa ilmestyvää kaunokirjallisuutta. Hauskan nimensä antologia on saanut August Gailitin vuonna 1928 ilmestyneen veijariromaanin päähenkilöltä.

Antologiassa mukana olevilla suomentajilla on vahva näkemys siitä, mikä Virossa ilmestyvästä kirjallisuudesta voisi kiinnostaa suomalaisia lukijoita. Lisäksi kääntäjät ovat saaneet ehdottaa mukaan sellaisia tekstejä, joiden suomentamisesta he itse pitävät.” Tallinna24.ee

Viro-instituutin toiminnanjohtaja ja Nippernaatin toimittaja Sanna Immanen tarjosi kolmea ilmestynyttä antologiaa tutustumista varten. Luonnollisesti olin kiinnostunut! Parhaillaan vietetään Viron itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta ja sitä on mainiota juhlistaa lukemalla virolaista kirjallisuutta.

Antologian käsitteleminen tyydyttävästi blogitekstissä on kuitenkin hankalaa, joten ajattelin ensin menetellä näiden kanssa samoin kuin olen viime aikoina tehnyt novellikokoelmien ja -antologioiden kanssa: lukisin niitä tekstin kerrallaan ja kirjoittaisin jokaisesta tekstistä jotain Twitteriin. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, vaikka en aio Twitteriäkään hylätä. Sen rinnalle päätin ottaa täydentyvän blogikirjoituksen. Luen siis tekstin kerrallaan ja kirjoitan jokaisesta lukemastani tekstistä esittelyn tämän blogitekstini jatkoksi. Katsotaan, mitä siitä lopulta syntyy! Tervetuloa siis seuraamaan!

***


Meelis Friedenthal: Mehiläiset (katkelmia romaanista Mesilased, ilm. 2012)
Suomentanut Kaisu Lahikainen

Romaanikatkelmien jälkeen esitellään lyhyesti vuonna 1973 syntynyt kirjailija ja tutkija Meelis Friedenthal, jonka kaunokirjalliset teokset ovat saaneet palkintoja. Mehiläiset on hänen toinen romaaninsa. Friedenthal harrastaa spekulatiivista fiktiota, ja Mehiläisissä sekoittuvat historiallisen romaanin ja spefin piirteet.

Kaisu Lahikainen on valinnut suomennosnäytteiksi katkelman romaanin alusta ja toisen hieman pidemmältä sekä kolmannen aivan lopusta kirjailijan selityksistä. Romaani kertoo 1600-luvun viimeisen vuosikymmenen pahoista katovuosista, jotka koettelivat Eurooppaa.

Hollannista saapuu Tarttoon Laurentius Hylas -niminen mies, joka kärsii aikakauden muotisairaudesta eli melankoliasta. Taudin yksi hankala oire on kuumeilu, jota Laurentius lääkitsee itse pajunkuoresta valmistamallaan tinktuuralla. Laurentius on oppinut mies, joka on tullut Tarttoon opiskelemaan lisää. Hän kuitenkin uskoo itsekin, että hänessä on paha silmä, joka aiheuttaa ongelmia kaikille hänen lähellään oleville. Aika on otollinen kaikenlaiselle taikauskolle, koska luonnonilmiöille ei ole olemassa käypiä selityksiä.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa Laurentius astuu laivasta Viron kamaralle ja alkaa etsiskellä kyytiä kohti sisämaata. Ensivaikutelma ei ole mairitteleva, mutta sataman ankeus tuntuu rauhoittavan miestä. Toisessa katkelmassa Laurentius kiipeää puuhun saadakseen pajunkuorta kuumelääkettään varten. Paikallisista talonpojista miehen puuhat vaikuttavat kuitenkin vähintäänkin epäilyttäviltä, ja Laurentius huomaa olevansa vain karvan päässä vaikeuksista – jälleen kerran.

”Kirjassa on kaksi lomittuvaa tarinaa: realistinen yliopistoon tuloa ja asumaan asettumista kuvaava ja toisaalta Laurentiuksen unia ja harhanäkyjä kuvaava”, kirjoittaa suomentaja Kaisu Lahikainen Mehiläisistä. Näytteissä ei kuitenkaan vilahda tuota unimaailmaa harhanäkyineen, mutta sateen pieksämä ja vettynyt Tartto kyllä sopii hienosti sellaisen tunnelman taustaksi.

Historiallinen spefiromaani olisi kyllä ilman muuta omalla lukulistallani, mikäli sen voisi suomeksi lukea. Viron kielen taitoni ei valitettavasti riitä alkukielisen romaanin lukemiseen. 



***

Palkitun novellistin Maarja Kangron mainio novelli Atropoksen Opel Meriva tuo mieleen Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanin autofiktiivisen iloittelevan tyylin. Koska en kirjoittajan taustoja tunne sen enempää kuin mitä suomentaja Jenni Kavén lyhyessä esittelyssään niitä avaa, autofiktiopäätelmäni leijuu tyhjän päällä. Mutta ote on vahvasti sen kaltainen tässä minäkertojan absurdiksi muuttuvassa autonhakureissussa.

Minäkertoja, kirjoittaja ja kirjoittamisen opettaja, on päässyt niiden kymmenen asiakkaan joukkoon, joiden keskuudesta yksi voittaa uuden auton, Ope Merivan. Arvontatilaisuus on ällistyttävää teatteria kaikin puolin, mutta jo matkalla sinne ja eritoten sieltä pois kertojalle tapahtuu kummallisia asioita. Novellin loppu on pahaenteisen arvoituksellinen...

Matkalla arvontatilaisuuteen minökertoja alkaa yhä varmemmin vakuuttua siitä, että hän ajaa takaisin kotiin uudelta tuoksuvassa autossa. Uusi auto antaa hänelle vielä paljon potkua, ja kaikki sotkut siivoutuvat kuin itsestään sen jälkeen. Toisaalta uskollisesta vanhasta Toyotasta luopuminen tuntuu petturuudelta. Entä mitä opettajan moraalista ajattelevat opiskelijat, jos he saavat tietää uuden auton alkuperän?

Jälleen uusi kirjailija, jonka tuotantoa lukisin enemmän kuin mielelläni lisää!


***

Hitaasti mutta varmasti etenevä #nippernaati-projektini alkaa toistaa itseään jo kolmannen luetun novellin kohdalla. Urmas Vadin novelli Isän kuolema on nimittäin juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän: pikkuisen vinksahtanutta, hiukkasen omituista. Tämä Hanna Samolan suomentama novelli on ilmestynyt vuonna 2014 kokoelmassa Kuidas me kõik reas niimoodi läheme, joka on ollut ehdolla Viron vuoden parhaaksi kotimaiseksi proosateokseksi.

Vadin teosten toistuvia piirteitä ovat humoristisuus, fantastisuus, sadunomaisuus, surrealismi ja absurdit tilanteet.” Luonnehdinta kuvaa oivallisesti Isän kuolema -novellia. Urmas-niminen minäkertoja, joka paljastuu novellin mittaan kirjailijaksi, tapaa kymmenen vuoden jälkeen nuoruudenihastuksensa Lauran. Laura soittaa itkuisena Urmakselle ja kertoo isänsä kuolleen sekä pyytää rahaa lainaksi.

Urmas rientää tapaamaan Lauraa, joka on yhtä kaunis kuin ennenkin. Hän kuitenkin tietää, ettei Lauralla ole koskaan ollut isää. Tämän äiti ei ole koskaan suostunut kertomaan mitään Lauran isästä. Nyt kuitenkin Laura on saanut poliisilta tiedon, että hänen isäkseen tunnistettu mies on tuhkattu. Lauran pitäisi järjestää tuntemattomaksi jääneen isänsä hautaus, mutta hänen rahansa ovat huvenneet isän asioiden järjestelyyn jo ennen sitä.

Käy nimittäin ilmi, että Taisto Raadik on jäänyt erilaista velkaa vähän sinne ja tänne. Laura alkaa saada yhä absurdeimmaksi muuttuvia puheluja ihmisiltä, jotka ovat kyllä tavanneet hänen isänsä mutta eivät osaa kertoa hänestä oikein mitään. Paitsi sen, että miehen mukana on kadonnut milloin mitäkin.

Urmas kuuntelee Lauran tarinaa mutta haaveilee samalla vain tämän suutelemisesta.


”Kun olin palannut äidin luota kotiin ja suljin isän uurnan, päätin, etten halua kuolla niin kuin hän: tyyny, varastettu savukerasia ja palauttamatta jäänyt Kolme muskettisoturia banaanilaatikossa.”



Sanna Immanen: Nippernaati 1
Viro-instituutti 2015. 164 s.

Ensimmäisen Nippernaatin kirjailijat ja suomentajat ovat:

P. I. Filimonov (Jukka Mallinen)
Meelis Friedenthal (Kaisu Lahikainen)
Andrei Ivanov (Jukka Mallinen)
Maarja Kangro (Jenni Kavén)
Igor Kotjuh (Jukka Mallinen)
Armin Kõomägi (Hannu Oittinen)
Carolina Pihelgas (Anniina Ljokkoi)
Aare Pilv (Katja Meriluoto)
Maarja Pärtna (Anniina Ljokkoi)
Urmas Vadi (Hanna Samola)
Mait Vaik (Sanna Immanen)