maanantai 21. marraskuuta 2022

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827


 


Olen osallistunut misinformaation levittämiseen!!


Olen nimittäin vuosia kertonut oppilailleni, että Turun palo (4.9.1827) sai alkunsa, kun piika käsitteli tulta huolimattomasti. Tämä on kuitenkin perätön huhu, jota on toisteltu niin lehtiuutisissa kuin kirjallisuudessakin laajalti. Se on mukana myös Sakari Topeliuksen Maamme kirja -teoksessa, jota käytettiin Suomen kouluissa lukukirjana sekä historian ja maantiedon oppikirjana pitkään, vuosikymmeniä 1870-luvulta eteenpäin. Muistelen, että sitä olisi käytetty oheislukemisena omassa koulussanikin, ja kävin sentään peruskoulun alaluokat 1970-luvulla!

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmen tietokirja Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827 on yksi tämän vuoden Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista. Satuin Turun kirjamessuilla myös puolivahingossa kuuntelemaan Salmen ja Roope Lipastin haastattelua, jossa keskusteltiin miesten Turun paloa käsittelevistä uutuuskirjoista. Lipastilta on nimittäin tänä vuonna ilmestynyt lapsille suunnattu jännittävä kirja Palavan kaupungin lapset (WSOY, 2022, jatko-osa Rauniokaupungin lapset v. 2023).

Jo tuon haastattelun perusteella kiinnostuin Salmen kirjasta. Sitten se tosiaan oli mukana kuuden Finlandia-ehdokkaan joukossa, joten kiinnostus vain kasvoi. Ja tovin kuluttua se nökötti lähikirjastomme jokerihyllyssä, joten lukupäätös syntyi sitten siinä seistessäni. Jokeri-lainoilla on kahden viikon laina-aika. Oli siis pistettävä töpinäksi, vaikka muutakin tähdellistä luettavaa tässä olisi ollut.

Tunteiden palo on oivallisen mukaansa tempaava tietokirja yhdestä maatamme ja kansaamme tuhoisimmin kohdelleesta katastrofista. Ihmishenkiä menetettiin välittömästi 17, yli 200 loukkaantui vakavasti. Yli 2500 rakennusta tuhoutui, ja 11 000 asukasta menetti kotinsa. Merkittäviä rakennuksia, kuten tuomiokirkko ja Turun akatemian kiinteistöjä, tuhoutui kokonaan tai osittain. Kirjastoja, arkistoja ja tieteellisiä kokoelmia katosi savuna ilmaan muusta irtaimistosta puhumattakaan. Salmi toteaa, että Suomen historian kulku tuli käännekohtaan. Moni asia muuttui tai katosi peruuttamattomasti.

Salmi on pureutunut aiheeseensa perusteellisesti ja tuo käsittelyyn inhimillisen näkökulman käyttäessään aikalaisten muistiinpanoja, kirjeitä ja julkaistuja tekstejä muiden lähteiden rinnalla. Kaupungissa asuivat onnettomuuden aikaan muun muassa nuori neiti Fredrika Tengström, lääketieteen opiskelija Immanuel Ilmoni, teini Adolf Moberg, professori Carl Reinhold Sahlberg, patruuna Nils Henrik Pinello, liikemies Johan Jacob Julin ja tähtitieteilijä F. W. A. Argelander, joiden kokemuksia Salmi jakaa lukijalle. Aikalaiskuvaukset painajaisesta ovat mielenkiintoisia ja koskettavia.

Nykylukijaa kiinnostaa, miten katastrofiuutinen levisi niin koti- kuin ulkomaillakin. Tasmanian Hobartissa luettiin parin rivin uutinen tapahtumasta puoli vuotta myöhemmin. Turku oli päässyt surullisella tavalla maailmankartalle. Jopa Lontoossa järjestettiin hyväntekeväisyystempauksia tuhosta kärsineiden auttamiseksi.

Mielenkiintoisia ovat myös tapahtuman muistopäivien kuvaukset. Kun katastrofista oli kulunut 50 vuotta 4.9.1877, järjestettiin Turussa muun muassa muistohartaus tuomiokirkossa. Mukana oli vielä monia, jotka olivat kokeneet painajaisen omakohtaisesti. Vuonna 1927 järjestettiin ohjelmaa 100 vuotta aiemmin tapahtuneen onnettomuuden ja sen uhrien kunnioittamiseksi. Tapahtuma saavutti valtavan suosion. Kirjassa on myös valokuvia tuosta tapahtumasta.

Mutta entäpä tuo alussa mainittu misinformaatio? Välittömästi onnettomuuden jälkeen alkoi levitä huhu, että kauppias Hellmanin talossa Aninkaistenmäellä olisi keitetty talia ja että talon pihassa olisi säilytetty herkästi syttyvää materiaalia, kuten öljyä tai pikeä. Lisäksi väitettiin, että talon väki olisi yrittänyt salata tulen irti pääsyn sulkemalla pihaportin niin, että apua ei saatu paikalle. Kämnerinoikeus kuulusteli talon väkeä ja naapureita myös näiden huhujen pohjalta ja totesi, ettei mistään niistä ollut olemassa näyttöä. Tuli pääsi mitä ilmeisimmin irti, kun jostakin naapuruston savupiipusta lensi kipinä Hellmanin navetan ylisille, jonne oli juuri tuotu kuivia heiniä. Tätä tietoa ei kuitenkaan julkistettu missään, vaan huhut jatkoivat elämäänsä, kun ne painettiin lehtien sivuille meillä ja maailmalla.

Vuonna 1910 historioitsija Svante Dahlström julkaisi tutkimuksensa, jossa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoihin perustuva totuus palon syttymisestä. Dahlström kirjoitti aikanaan aiheesta väitöskirjaansa, ja muun muassa palon 100-vuotismuistojuhlassa hän piti puheen, jossa kertoo totuuden. Silti talinkeittoversio on jatkanut sitkeää elämäänsä näihin päiviin asti, ainakin osin Topeliuksen kirjan ansiosta tai syystä. Saapa nähdä, joko Salmen teos muuttaa asiantilan. Ainakaan minä en enää misinformaatiota levitä, kiitos Tunteiden palon.

Kuten aina hyvien tietokirjojen kanssa käy, niin nytkin lukulista taas piteni. Nuo Lipastin varhaisnuortenkirjat pitää laittaa lukulistalle. Ja lopultakin pitää ottaa hyllystä Mike Pohjolan romaani 1827. Pohjola kertoi Twitterissä pitkään toivoneensa, että joku julkaisisi Turun palosta tietokirjan. Hannu Salmi julkaisi, ja hyvän julkaisikin! Suosittelen! Turkua katsoo taas uusin silmin tämän jälkeen. Millaiselta painajaismaiselta ilmestykseltä näyttikään ilmiliekeissä roihuava tuomiokirkon torni, jossa kellot viimeisen kerran löivät ennen kuin romahtivat alas liekkimereen?

Hannu Salmi: Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827
Otava 2022. 240 s.
Kansi Timo Numminen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.


Kirja on saatavana myös äänikirjana, mutta itse luin kirjastosta lainaamani painetun kirjan. Kirja on taitettu kauniisti ja miellyttävästi. Hyvin valitut kuvat elävöittävät kokonaisuutta. 


Tunteiden palon vaikuttavimpia kuvia on
Gustaf Wilhelm Finnbergin aikalaismaalaus
Turun jäännöksiä (1827). Finnberg
menetti palossa elämäntyönsä, kun tuli
tuhosi hänen maalauksensa. Hän ei koskaan
toipunut menetyksestään. 


maanantai 14. marraskuuta 2022

Tommi Laiho: Rikotut

 


Kahdeksankymmentäluvulla palkkamurhaaja kouluttaa 11-vuotiasta poikaansa seuraajakseen erityislaatuiseen ammattiinsa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä tehdään poikkeuksellinen teloitus keskellä katua. Uhreina ovat laitapuolen kulkija ja poliisin vanha tuttu Janne Patomäki ja varakas liikemies Torsti Metsä-Heikkilä, jolla ei ole pienintäkään rikettä tilillään. Tekijästä tai tekijöistä ei ole oikein mitään johtolankoja, ja poliisi tuntuu haparoivan täysin pimeässä. Kumpi miehistä oli todellinen uhri, kumpi sivuvahinko?

On kulunut vuosi Itä-Helsingissä riehuneen sarjamurhaajan nappaamisesta. Karita Haapakorvesta tuli tapauksen vuoksi tunnettu rikostutkija, joissakin piireissä jopa legenda. Tapauksen selvittelyssä auttaneet psykiatri Amina Rehmann ja tilastomatemaatikko Juha Huhtala rakastuivat, mutta nyt suhde on päättynyt karusti Aminan yksipuoliseen ilmoitukseen. Juha on lohduton ja yrittää upottaa sydänsurunsa viinaan.

Karita tarjoutuu mukaan ohiajomurhien tutkintaan. Samaan aikaan Amina saa potilaakseen oudosti käyttäytyvän pelokkaan naisen, joka on kuullut jotain kauheaa. Mihin traumaattinen kokemus liittyy, jää avoimeksi, sillä potilas poistuu kesken istunnon. Sitten Aminan kimppuun hyökätään hänen työpaikallaan ja hänen tietokoneensa varastetaan. Liittyikö pelottava hyökkäys oudosti käyttäytyneeseen naiseen?

Sydämensä murskaantumista poteva Juha ryhtyy leimuavan vihan vimmassa jäljittämään salaperäistä naista saadakseen selville, kuka on tohtinut käydä hänen Aminansa kimppuun. Luonnollisesti sekä poliisi että Juha päätyvät samoille jäljille. Metsä-Heikkilän murha ei ollut sattuma, vaan mitä ilmeisimmin se liittyi tekeillä olleeseen isoon yrityskauppaan. Samaan osoitteeseen päätyy Juha oman amatöörisalapoliisityönsä seurauksena.

Rikotut on Tommi Laihon toinen romaani ja (täysin) itsenäinen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle kriitikoiden suitsuttamalle Uhanalaiset-teokselle. Laihon valitsema genre on dekkari, mutta varsinaista peruspoliisidekkaria hän ei kirjoita. Karita Haapakorpi on poliisi ja rikostutkija, mutta kerronta ei keskity pikkutarkkaan poliisityön realistiseen kuvaamiseen.

Laiho kirjoittaa henkilökuvaus edellä, ja jo Uhanalaisissa huomasin kiintyväni hänen päähenkilökolmikkoonsa. Niin Karita, Amina kuin Juhakin ovat syvästi inhimillisiä yksilöitä omine heikkouksineen ja kipupisteineen. Rikotuissa he tulevat entistä tutummiksi lukijalle, ja heidän keskinäiset välinsä myös kehittyvät rikosjuonen lomassa.

On luonnollisesti makuasia, kuinka paljon ihmissuhdekuvausta ja sieluntuskan ruodintaa lukija sietää. Välillä mennään kieltämättä hieman rajoille, mutta onneksi myös tutkittava rikos on kiinnostava ja toiminnan intensiteetti pysyy riittävällä tasolla. Tutkintalinjat luikertelevat skientologien suomalaiseen yhteisöön, mikä on myös varsin mielenkiintoista.

Erilaisten liikkeiden ja lahkojen valtarakenteet ovat vaarallista kasvualustaa myös rikolliselle toiminnalle. Tätä Laiho kuvaa hyytävästi. Samaten hän pureutuu syvälle kysymykseen, millaisia ihmisiä kasvaa rankasti manipuloiduista ja äärimmäisen kohtuuttomille vaatimuksille alistetuista lapsista.

Laiho kuvaa hienosti Helsinkiä, joka on miljöönä niin Uhanalaisissa kuin Rikotuissakin. Kaupunki tuntuu hengittävän kirjojen sivuilla. Pieni silmänisku on suotu myös Laihon entiselle kotikaupungille Salolle, minkä salolaislukija kiitollisena pani merkille.

Tommi Laiho: Rikotut
Myllylahti 2022. 371 s.
Kansi Kimmo Kivilahti.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

torstai 10. marraskuuta 2022

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

 


Alice Hartin kadonneet kukat -romaanin kannet ovat niin kertakaikkisen kauniit, että kirja oli ihan pakko ottaa lukuun. Australia miljöönä vielä kaupanpäällisiksi on ehdotonta plussaa. 

Alice Hartin lapsuus ei ole onnellisin mahdollinen. Isä on synkkä, oikukas, omistushaluinen ja väkivaltainen. Äiti tekee parhaansa sovun säilyttämiseksi ja Alicen suojelemiseksi, mutta kun Alice on yhdeksänvuotias ja äiti viimeisillään raskaana, tilanne Hartien kotona eskaloituu. Tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena Alice jää orvoksi.

Järkyttävät tapahtumat vievät Alicelta puhekyvyn. Kun ruumiilliset vammat ovat parantuneet, isänäiti June tulee noutamaan Alicen luokseen Thornfield-nimiselle tilalle. Alice ei ollut kuullutkaan isoäidistä ja Thornfieldista aikaisemmin. June viljelee tilalla luonnonkukkia ja ottaa suureen taloonsa asumaan ja tilalla työskentelemään naisia, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta turvallisen asuinpaikan. Toiset viipyvät ehkä kuukauden, toiset taas asettuvat Thornfieldiin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.

Naiset ottavat pienen traumatisoituneen orvon huomiinsa ja hoivaavat tätä kuin kukkatarhansa harvinaisinta kukkaa. Vähitellen Alice alkaa toipua ja elämä voittaa. Isoäidin tilaa ympäröivä luonto ja sen lähellä virtaava joki auttavat asiassa. Kotona oli meri, mutta jokikin on hyvä sielulle ja ruumiille. Joen rannassa kasvaa vanha puu, jonka kaarnaan suvun ihmiset ovat tunnustaneet rakkautensa. Siellä ovat myös Agnesin ja Clemin nimet. He olivat Alicen vanhemmat.

Kauniskantisen romaanin kansiliepeessä kerrotaan, että kirjailija Holly Ringland on varttunut äitinsä trooppisessa puutarhassa Queenslandissa. Hän on työskennellyt Keski-Australian autiomaassa alkuperäisväestön parissa ja opiskellut luovaa kirjoittamista Englannissa. Alice Hartin kadonneet kukat on Ringlandin esikoisromaani, ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan. Kirjan pohjalta on tehty myös tv-sarja, jossa näyttelee muun muassa Sigorney Weaver. Todellinen menestystarina siis.

Onkin helppo kuvitella, että romaanin upeat miljööt ovat vedonneet tv-sarjan suunnittelijoihin. Mutta on kirjassa toki paljon muutakin, mihin tarttua. Tarina on koskettava ja polveileva. Se ei ole liian yllättävä, vaan lukija ja katsoja voivat nauttia tietystä oikeassa olemisen tunteesta arvatessaan juonenkäänteitä etukäteen. Tarinassa on dramatiikkaa ja suuria tunteita, mutta lopulta se on imelyyden liepeitä hipovan toiveikas.

Kukka- ja kasviteema kulkee läpi romaanin. Jokainen luku on nimetty jonkin kasvin mukaan siten, että kasvin kukkaiskielinen merkitys jotenkin liittyy luvussa kerrottuihin tarinoihin. Alicen isoäidin isoäiti Ruth Stone on aikanaan maahan tullessaan aloittanut paikallisiin kukkiin liittyvän muistikirjan kokoamisen ja oman paikallisen kukkaiskielen sanakirjan luomisen. 1800-luvulla kukkasin välitetyt salatut viestit olivat muotia Euroopassa.

Viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ihan mukavasti, ja jos kaipaa todellisuuspakoa harmaasta arjesta ja marraskuun sumuisensynkistä päivistä, tämä teos tarjoaa siihen edullisen ja helpon reitin. Juonenkuljetuksessa minua alkoi lopulta ärsyttää melkoisesti, että se rakentuu niin vahvasti täydellisen puhumattomuuden ja pimennossa pitämisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää, että Alicen pikkuveli selviytyy onnettomuusyöstä hengissä mutta June vain ei suostu ottamaan vauvaa kasvatettavakseen. Tätä asiaa ei kuitenkaan paljasteta Alicelle!

Yhtä tiukasti kaikki vaikenevat syystä, jonka takia Junen ja hänen poikansa Clemin välit aikanaan katkesivat niin, että Clem ja Agnes muuttivat pois eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä Thornfieldiin. Kuinka uskottavaa tämä muka on, kun kuitenkin kaikki tilalla asuvat ja ilmeisesti kaupunkilaisetkin tietävät asiasta? Tämä on kuitenkin vain nieltävä, sillä muuten kirjassa olisi huomattavasti vähemmän sivuja…

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat (The Flowers of Alice Hart)
Suom. Hanni Salovaara.
Minerva 2022. 407 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

tiistai 8. marraskuuta 2022

Inga Koskinen: Sokea veri

 


Lukemattomien kirjojen pinot tuntuvat kohoavan kohti kattoa ja erilaisten projektien lukemisia on rästissä vaikka kuinka. Silti lukuvuoroon saattaa kiilata yllättävä jokeri ja sekoittaa tuosta vain kaikki hyvässä uskossa laaditut suunnitelmat. Viimeksi minulle kävi näin viime maanantaina (31.10.2022), kun paikallislehdessämme (Salon Seudun Sanomat) oli koko sivun juttu sauvolaisesta Inga Koskisesta ja hänen kirjoistaan sekä omasta kustantamostaan.

Jutun mukaan Koskinen on asunut myös Salossa ja hänen kirjojensa tapahtumat sijoittuvat osittain Saloon ja Salon seudulle. Salonseutulainen dekkarikirjailija, josta en ollut kuullut mitään! Tilanne olisi korjattava välittömästi. Jutussa kerrotaan, että Koskinen on julkaissut kaksi asianajaja Brita Myrskystä kertovaa dekkaria Sokea veri (Basam Books 2021) ja Tatuoitu hammas (Books are media 2022) ja että hän parhaillaan kirjoittaa sarjaan kahta jatko-osaa.

Sokean veren on siis julkaissut Basam Books. Lehtijutussa Koskinen kertoo, miten tyrmistynyt hän oli esikoisromaaninsa kansikuvasta, jossa naishahmolla on hänen mielestään vääränlainen mekko. Se on vanhanaikainen eikä tyttömäinen, kuten Koskinen oli tarkoittanut. Kansikuvaa ei enää saanut vaihdetuksi, joten Koskinen muutti sitten kirjan tekstin sopimaan kanteen.

Tapaus kuitenkin suivaannutti kirjailijan niin, että hän ei enää edes tarjonnut Tatuoidun hampaan käsikirjoitusta kustantamoille, vaan perusti oman Books are media -nimisen kustantamon. Kustantamon ideasta ei kerrota sen tarkemmin, mutta ainakin tällä hetkellä sen verkkosivuilla esitellään ainoastaan Inga Koskisen Tatuoitua hammasta.

Koskisen dekkarisarjan päähenkilö on kolmikymppinen asianajaja Brita Myrsky, jolla on jos jonkinlaisia ongelmia. Brita on ainakin Sokeassa veressä minäkertoja, jonka näkökulmasta lähes koko tarina kerrotaan. Lomassa kulkee lapsuuden ja nuoruuden ajasta kertova takauma- tai muisteluosuus, jonka lisäksi on vielä muutamia kohtauksia, joissa näkökulma on Britan miesystävä Nikon tai tämän pomon Maurin. Niko ja Mauri ovat turkulaisia poliiseja.

Noin puoliväliin saakka Sokea veri voisi olla kriittinen työelämäromaani tai kuvaus siitä, miten työelämä ajaa ihmisen loppuun ja miten tämä ei saa terveydenhoidon järjestelmiltä tarvitsemaansa apua. Koskinen kuvaa Britan työarkea, joka vaikuttaa vähintäänkin ahdistavalta. Oikeuslaitos karistaa tässä kuvauksessa todellakin kaiken hohdon ja valitettavasti myös uskottavuuden harteiltaan! Brita huomaa yhä useammin ajattelevansa, miten mitättömistä seikoista on kiinni, miten oikeutta jaetaan. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus lain edessä ovat vain pelkkää sanahelinää.

Brita on siis kolmikymppinen, mutta hän tuntuu olevan täysin romuna niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Keskittymisvaikeudet alkavat tehdä hallaa uralle, mutta levätä ei voi, koska palkkaus asianajotoimistossa on provisioperusteista. Elämänhallinta on kadoksissa, ja ainakin bulimia ja alkoholismi näyttävät naista vaivaavan. Lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut paljon traumoja aiheuttaneita synkkiä asioita, jotka nousevat pintaan työuupumuksen lamaamassa mielessä. Ei hyvältä näytä!

Ulospäin kyllä näyttää hyvältä. Britalla on hyvä koulutus, hyvä työpaikka, kaunis asunto ja kallis auto, oma hevonen Kemiönsaaressa ystävän maatilalla, kauniita vaatteita ja hienoja ylellisyysesineitä. Komea mieskin on kiinnostunut. Mutta kiiltävä pinta ei pelasta, kun sisällä on kaikki pielessä.

Brita alkaa siis seurustella Nikon kanssa. Niko on ollut Britan isoisän työkaveri, joten he ovat tunteneet toisensa jo kauan, mutta heidän tiensä risteävät nyt uudelleen. Suhde tuntuu todella ambivalentilta. Välillä pari kuhertelee romanttisesti, ja seuraavassa hetkessä Brita saattaa pidäkkeittä sättiä miestä tai mies ottaa etäisyyttä työkiireisiinsä vedoten. Brita toimii muutenkin ainakin minun silmissäni todella epäjohdonmukaisesti ja poukkoilevasti.

Kirjan puolivälin jälkeen Varissuolla tapahtuu keskellä kirkasta päivää murha, jota Niko esimiehineen ryhtyy laihoin tuloksin selvittämään. Lukijalla on omat aavistuksensa tapahtumasta, mutta se sysätään kummallisesti sivuun ja siirrytään jälleen setvimään Britan terveysongelmia. Niissä toisaalta riittääkin setvittävää. Kirja päättyy siten, että jos en tietäisi Britan tarinan jatkuvan, olisin olettanut sen todellakin päättyvän Sokean veren kansien sulkeuduttua.

On myönnettävä, että Sokea veri jätti minut melkoisen hämmentyneeksi. Mitä tämän on tarkoitus olla? Tämä ei siis ole välttämättä ollenkaan huono juttu, rajoja saa ja pitääkin koetella ja ravistella. Mutta en tätä sarjan aloitusosaa nyt oikein dekkariksi laskisi, mutta toisaalta selvää on, että päästäkseen kunnolla perille kirjailijan tarkoituksesta pitäisi lukea koko sarja. Siihen en taida kuitenkaan olla ihan tältä istumalta valmis.

En nimittäin pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, en edes Britasta. Hänen käytöksensä on liian omituista minun makuuni, ikävääkin, vaikka toisaalta ymmärrän sen taustalla olevia syitä. Hieman yllätyin omasta kukkahattuisuudestani, kun huomasin kirjassa viljellyn sumeilemattoman kiroilun alkavan ärsyttää. V-sana vilahtaa ja p-sana tärähtää Britalta kovin helposti. Salolaisuus tai turkulaisuuskaan ei oikein kirjasta välity, vaikka miljööt kyllä nimetään huolella. Repliikit on kirjoitettu yleispuhekielellä, jossa ei varsinaista murretta ole mukana.

 

Inga Koskinen: Sokea veri
Basam Books 2021.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

 


Olen vähän hitaasti lämpenevää tyyppiä, mutta on selvää, että dekkarikirjailija Elina Backmankin vain parantaa otettaan kirja kirjalta. Suomen suosituimman true crime -podcastin sisällöntuottaja Saana Havaksesta kertovan dekkarisarjan kolmas osa Ennen kuin tulee pimeää on nimittäin heittämällä sarjan paras teos tähän mennessä.

Suosittukaan podcast ei kuitenkaan elätä, joten Saana käy edelleen palkkatöissä. Yllättäen hän saa pomonsa kautta toimeksiannon, jossa maksaja toivoo Saanan podcastinsa avulla auttavan yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämisessä.

Heta Weckmanin 17-vuotias pikkusisko Inga löydettiin murhattuna Inarin Angelista Pyhäjärven rannalta heinäkuun puolivälissä vuonna 1998. Inga oli Hetaa kymmenisen vuotta nuorempi, ja murhan tapahtuma-aikaan Heta oli jo Helsingissä lakiopintojen ja työuran rakentamisen äärellä. Ingan murhaa ei siis kuitenkaan koskaan selvitetty, eikä se jätä Hetaa rauhaan. Hän on yrittänyt kaikkea, mutta poliisi ei vaikuta enää olevan tapauksesta kiinnostunut. Saana ja tämän podcast tuntuvat olevan viimeinen epätoivoinen oljenkorsi, johon Heta takertuu.

Saana epäröi, mutta uteliaisuus ottaa lopulta voiton. Lisäksi pohjoiseen lähteminen antaisi mahdollisuuden tavata isää, jonka kanssa yhteydenpito on jäänyt vähälle. Voisi yrittää puhua äidistäkin. Saana on kyllä lapsena käynyt pohjoisessa, mutta Inari ja varsinkin pikkuruinen Angelin kylä ovat hänelle niin vieraita, että tutustuminen on aloitettava tutkimalla Wikipediaa.

Saana matkustaa pohjoiseen hetkenä, jolloin ruska on jo ohi mutta kaamos ei vielä ole alkanut. Ensilunta odotellaan. Monet paikalliset sanovat, että Saana on tullut pahimmalla hetkellä kokemaan Lapin erämaat, mutta hän itse viehättyy rauhasta ja rikkumattomasta hiljaisuudesta. Elämä pohjoisessa on totisesti toisenlaista kuin Helsingissä, sen hänkin nopeasti hahmottaa. Backman on kuvannut erityisesti pohjoisen luontoa ja tunnelmaa upeasti. Saanan silmin on hienoa päästä kokemaan paikan ja ihmisten arjen ainutlaatuisuus.

Heta järjestää Saanalle majoituksen Ivalon keskustan ulkopuolella sijaitsevasta mökistä. Sisukas nuori nainen asettuu sinne ypöyksin! Nopeasti hän saa myös huomata, että inarilaiset eivät todellakaan pidä siitä, että ulkopuolinen tulee kyselemään menneisyyden murhenäytelmästä ja kaivelemaan asioita, joista on kuin yhteisestä sopimuksesta vaiettu. Kaikkien tunteman nuoren naisen raaka ja selvittämätön murha on pienessä yhteisössä melkoinen kipukohta. Eleleekö murhaaja yhä muiden joukossa salaisuuttaan visusti varjellen?

Poliisillakin on ollut aikanaan epäiltyjä, joita on kuulusteltu, mutta jotka ovat osoittautuneet syyttömiksi ainakin lain edessä. Silti he ovat edelleen monien yhteisön jäsenten silmissä syyllisiä. Kun kaikki tuntevat toisensa, ainakin melkein, tilanne luo omituisia jännitteitä arkielämään. Viha, katkeruus ja pelko kytevät pinnan alla.

Saana käy ensi töikseen poliisiasemalla jututtamassa vanhempaa konstaapelia Seppo Laitista eli Myskiä, joka oli ensimmäisissä poliisitehtävissään, kun Ingan ruumis aikanaan löydettiin. Nyt hän johtaa alueen pientä yksikköä ja Ingan jutun tutkinnasta vastannut Esko Jaatinen on jo eläkkeellä. Poliisiasemalla Saanan huomio kiinnittyy katoamisilmoitukseen, jossa pyydetään vihjeitä 17-vuotiaan Siljan olinpaikasta. Valokuvassa hymyilee tyttö, joka muistuttaa karmaisevan paljon Ingaa. Voiko tapauksilla olla jotain tekemistä keskenään?!

Kieltämättä on jokseenkin ’onnekas’ sattuma, että pienellä paikkakunnalla sattuu samanlainen katoamistapaus kuin yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin juuri, kun Saana tulee paikalle kysymyksineen. Myös Saana on samaa mieltä, mutta siitä huolimatta käy ilmi, että tapaukset liittyvät yhteen. Toisaalta sen varjolla saadaan myös KRP:n rikostutkija ja Saanan avopuoliso Jan Inariin, joten hyväksyttäneen.

Backman on kirjoittanut romaaniinsa juuri sopivan painostavan tunnelman. Koko ajan tuntuu, että jokin näkymättömissä piileskelevä uhka varjostaa paikkakuntaa. Synkeitä salaisuuksia on ihan liikaa, ja aika moni on sitä mieltä, että asioiden olisi vain parasta antaa olla. Saanaa myös painostetaan lopettamaan tutkimuksensa, mutta sehän ei häntä tietenkään lannista.

Puhdas sattuma on sekin, että myös Tuire Malmstedtin tuorein dekkari Lumihauta sijoittuu Angelin kylään. On tunnustettava, että mikään varsinainen matkailuvaltti nämä teokset eivät ainakaan minun silmissäni Angelille ole, sen verran karmaisevia murhia dekkaristit ovat sinne sijoittaneet.

Mutta jännitysromaanien näyttämöksi seutu tuntuu sopivan mitä parhaimmin. Ympäröivä erämaa tekee oman osuutensa, samoin kovin paljon eteläisestä elämäntavasta poikkeava meno esimerkiksi häilyvine valtionrajoineen sekä saamelaisen väestönosan vaikutuksineen. Kun väkeä on vähän ja asutaan pitkien etäisyyksien päässä toisistaan, salaisuudet saavat ihan omanlaisensa säväyksen.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää
Otava 2022. 416 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

torstai 3. marraskuuta 2022

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

 

 


Ripauksen vaille kaksi vuotta sitten luin sekavin tuntein Helena Immosen esikoisteosta Operaatio Punainen kettu. Uutuustrilleriä oli jo ehditty arvostamillani tahoilla kehua retostella melkoisesti, ja tulokkaan uhottiin haastavan Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran näiden vahvasti hallitsemalla suomalaisen (sota)toimintatrillerikentällä.

Olen lopettanut silloisen ihastuneen blogikirjoitukseni näin: ”Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!”

Yksin ei tosiaan ole tarvinnut Immosen esikoisteosta ihailla, sillä myös Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati valitsi teoksen vuoden 2021 esikoisdekkariksi. Raati ylisti Immosen trilleriä muun muassa näin: ”Immosen kerronta on napakkaa ja alan tietämys erinomaista. Kirja on myös varsin jännittävä ja hyvin todentuntuisena se tuo sodan uhan pelottavan lähelle.”

Sodan uhka tosiaan tulee kirjassa iholle, sillä Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksesta suivaantunut Venäjä miehittää Gotlannin, minkä johdosta Ruotsi pyytää sotilaallista apua Suomelta. Pian ollaankin keskellä painajaista, kun Venäjä hyökkää Suomeen. Operaatio Punainen kettu on kahden kuluneen vuoden aikana muuttunut osittain karmaisevaksi todellisuudeksi, mitä ei silloin sohvannurkassa kylmä hiki otsallaan tohtinut kuin varovasti pelätä.

Operaatio Aavikkokettua odotin siis jo innokkaasti ja, myönnettäköön, suurin odotuksin, mutta kaiken syyskaaoksen keskellä jopa tällaiseen odotettuun herkkupalaan tarttuminen lykkääntyi ja lykkääntyi. Onneksi tilanne lopulta korjaantui. Kirja on nyt luettu ja kuunneltu, eikä se tosiaankaan pettänyt odotuksia yhtään, lähinnä ylitti ne. Melkoinen suoritus!

Suomen ja Venäjän sota päättyi, kuten Operaatio Punaisen ketun lukeneet tietävät. Luutnantti Riina Koivu haavoittui ja kärsii edelleen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin sodasta. Avioliitto Mikaelin kanssa natisee liitoksissaan, mutta pelastukseksi tuntuu osoittautuneen Mikaelin siirto tiedustelu-upseeriksi Tikkakoskelle. Pariskunta ei vietä siis kovin tiivistä perhe-elämää, mikä antaa Riinalle tarpeellista tilaa hengittää, mutta samalla etäännyttää puolisoja entisestään toisistaan.

Operaatio Aavikkokettu alkaa räväkästi. Joensuussa everstiluutnantti Joakim Karhu menehtyy novitšok-myrkytykseen. Viimeisinä tekoinaan hän sujauttaa postikortin Postin laatikkoon (mikä hermostuttaa häntä erityisesti!). Samoihin aikoihin Afganistanissa suomalaisten kriisinhallintajoukkoihin kuuluva ryhmä osuu paikalle, johon tehdään ohjusisku. Osa ryhmästä menehtyy, mutta ylikersantti Joni Koivu ja alikersantti Antti Kajander päätyvät pakenemaan talebantaistelijoita yhdessä CIA:hin kuuluvan pahamaineisen ja häikäilemättömän Pedon kanssa.

Tilanne siis eskaloituu nopeasti niin Suomessa kuin Afganistanissa sekä valtiollisella tasolla että Riinan lähipiirissä. Tutkasta kadonnut Joni Koivu on Riinan pikkuveli, ja myrkytetty Joakim Karhu ja Riina toipuivat aikanaan samassa sairaalahuoneessa sotavammoistaan ja ystävystyivät.

Afganistanissa Joni ja Antti päätyvät Pedon mukana todella kuumiin paikkoihin, joissa kaikki opittu ja koettu joudutaan ottamaan hyötykäyttöön. Suomessa ei ole sen leppoisampaa. Puolustusvoimien upseerin murha on ilmiselvästi venäläisten tekosia, mutta mihin sillä pyritään? Mihin Karhu oikein oli sotkeutunut? Kun terveydenhoidon tietojärjestelmiin tehdään kyberisku, eivät suomalaisetkaan voi jäädä tumput suorina ihmettelemään tilannetta.

Immonen kuljettaa hiuksia nostattavia tapahtumasarjoja lomittain, ja lopulta langat kietoutuvat yhteen, kuten odottaa sopiikin. Rytmitys toimii loistavasti ainakin yli reippaasti puolenvälin, mutta minun makuuni loppupuoli on hieman turhan pitkään loiventelua. Kirjallisuusfriikeille isketään kutkuttavasti silmää, kun vainajan jättämiä viestejä ratkotaan Sally Salmisen Katrinan ja Mika Waltarin Sinuhen avulla! Ihan mainiota.

Oli myös oikein mukava tavata uudestaan niin Riina, Joni kuin Mikaelkin. Heidän erilaiset roolinsa armeijassa tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka tietyllä tasolla Operaatio Aavikkokettu on jatko-osa Operaatio Punaiselle ketulle, sen voi aivan hyvin lukea täysin itsenäisenä teoksena. Tärkeimmät henkilöt saavat vähän lisää lihaa luidensa ympärille, mikä tekee heistä kiinnostavampia.

Immonen on tarttunut moneen ajankohtaiseen ja pelottavaan skenaarioon. Erityisen pelottaviksi ne tekee tietysti turvallisuustilanteen heikkeneminen. Kukapa ei nykyään uskoisi esimerkiksi, että venäläisten tekemä myrkytysmurha olisi Suomessakin mahdollinen, tai pelkäisi, että potilastietojärjestelmään tunkeuduttaisiin?

Aavikkokettu ei ollut ihan niin pelottava kuin Punainen kettu, mutta se oli ehkä mielenkiintoisempi. Ainakin viihdyin erinomaisesti, ja samalla koin saaneeni taas ravistelua sinisilmäisyyteni takia. Operaatio Napakettu*, saat jo pian tulla!

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu
CrimeTime 2022. 414 s.
Kansi Jussi Jääskeläinen.
Äänikirjan lukija Aarne Linden.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

*Jossain somekeskustelussa vitsailin seuraavan osan nimestä, että se on varmaan Operaatio Napakettu. Ilmeisesti se myös on!

maanantai 24. lokakuuta 2022

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 


Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Suomalaisen lukuharrastajan on vaikea tajuta, että esimerkiksi Higashinon uusinta suomennettua romaani Namiyan puodin ihmeet on myyty kaikkiaan jo ällistyttävät 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon.

Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka. Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Tähän mennessä suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kahden oivallisen ja hyvin japanilaisen arvoitusdekkarin jälkeen kustantamo on päätynyt julkaisemaan Higashinolta jotain toisenlaista, sillä Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin. Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Maaginen realismi yhdistyy mukavasti positiiviseen pohjavireeseen. Harvoin tulee kirjaa lukiessaan näin hyvälle mielelle.

Kolme pikkurikollista pakenee rikospaikalta, mutta pakoautoksi varastettu Toyota Crown jättää kolmikon yllättäen tielle. Onneksi heillä on valmiiksi katsottuna lähistöltä autiotalo, jossa voi kaikessa hiljaisuudessa odotella aamun valkenemista. Talo on itse asiassa hylätty sekatavarakauppa, jonka on aikoinaan omistanut kauppias Yūji Namiya -niminen mies. Kauppa on ollut suljettuna kymmeniä vuosia, ja kauppiaan kuolemastakin on kulunut jo 32 vuotta.

Seutu on kuolemanhiljainen, mutta siitä huolimatta etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kaverusten ällistykseksi kirje. Se on osoitettu sekatavarakauppa Namiyalle. Miehet avaavat kirjeen. Siinä nimimerkin taakse kätkeytyvä naishuippu-urheilija kääntyy hankalan moraaliseettisen pulmansa kanssa sekatavarakaupan omistajan puoleen. Mukana on palautuskuori, joka pitää laittaa takaoven edessä olevaan maitolaatikkoon.

Ajankulukseen miehet ryhtyvät miettimään vastausta naisen kysymykseen. Ällistyksekseen he huomaavat vastauskuorensa katoavan maitolaatikosta. Saman tien etuovella on jo vastaus heidän kirjeeseensä. Mitä oikein on meneillään? Pian he tajuavat olevansa jonkinlaisessa aikakapselissa, jossa aika kuluu hitaammin kuin ulkopuolella. Kirjeet tulevat yli kolmenkymmenen vuoden takaa 1980-luvulta!

Higashino on kehitellyt riemastuttavan ajatusleikin, jossa ajassa matkustaminen tapahtuu kirjeitse. Romaanin rakenne on tosiaan palapelimainen, ja Higashino on onnistunut mainiosti välttämään ilmeisen kaavamaisuusansan. Palaset loksahtelevat paikoilleen vähitellen, ja lopullinen kuvio paljastuu lukijalle vasta viimeisten palojen löytäessä paikkansa. Esimerkiksi puodin lähellä sijaitseva lastenkoti Marumitsue alkaa vilahdella neuvojen pyytäjien tarinoissa yhä taajempaan, joten kannattaa pitää sitä silmällä.

Namiyan puodin ihmeet -romaanissa ratkottavat ihmisten kimurantit ongelmat ovat tavallaan hyvin japanilaisia. Esimerkiksi nuori nainen kysyy neuvoa tilanteessa, johon hän on taloudellisten ongelmien vuoksi päätynyt. Päivätyö toimistoassistenttina ei elätä häntä, joten hän tekee vanhemmiltaan salaa seuralaispalvelutyötä yökerhossa. Miten edetä, jotta voisi perustaa oman yrityksen? Miehet kauhistuvat ja suuttuvatkin kysymyksestä, mutta antavat lopulta kerrassaan oivallisen neuvon.

Pulmat ovat lopulta hyvin yleisinhimillisiä, ja ratkaisut, joihin neuvoa pyytävät saamiensa neuvojen avulla päätyvät, ovat järjestään positiivisia. Aina ei tosin alkuun siltä vaikuta. Lohdullinen on myös ajatus, joka alkaa vähitellen kirkastua Namiyan puodin sedältä apua saaneiden mielessä: hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2022. 316 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

maanantai 17. lokakuuta 2022

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 


Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.


Lainattu kirjastosta.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Turun kirjamessut 2022

 

Maltillinen kirjasaalis: kaksi ostettua, kaksi saatua.

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut täytti tänä vuonna 32 vuotta. Ovet sulkeutuivat tänään sunnuntaina kello 17. Vielä en tiedä, kuinka paljon messuilla oli tänä vuonna vierailijoita, mutta näppituntuma kahden messuilupäivän eli perjantain ja sunnuntain perusteella on, että koronaa edeltäviin huippulukemiin on vielä matkaa. *Kävijöitä oli yli 13 000 (eli n. 40 % vähemmän kuin v. 2019).

Käytäväkeskusteluissa väki oli tästä kahta mieltä. On harmi, että ihmiset eivät vielä ole lähteneet liikkeelle entiseen malliin. Toisaalta on mukavaa, kun kirjatiskeille ja lavakatsomoihin pääsee ilman kyynärpäätaktiikkaa.


Messulavat ovat yleensä kuvien ottamisen
kannalta lähinnä kaameita.
Turun uusi Puisto-lava ei ole kaamea vaan ihana! 
Perjantaina esikoiskirjoistaan puhuivat 
Laura Andersson ja Lauri Lattu
Haastattelijana Mia Halonen.

Kirjabloggaajana olen etuoikeutettu, sillä sain messuille pyytämäni mediapassin. Se tarkoittaa siis sitä, että en maksa omasta sisäänpääsystäni tai pysäköinnistä. Pyysin myös muutamia vapaalippuja arvottaviksi ja yhteistyökumppaneilleni, ja pyyntööni vastattiin avokätisesti. Näistä isot kiitokset Turun kirjamessujen järjestäjille!

Messuorganisaatio tarjosi meille kirjabloggaajille ja -grammaajille perjantai-iltapäivänä pientä välipalaa sekä erityisohjelmaa. Kirjailija Paula Havaste kertoi kirjoistaan ja kirjoittamisesta, ja kokki Petteri Luoto omasta työstään ja hauskoista someprojekteistaan. Mukaan saimme lahjakassin, joka sisälsi kaksi uutuusromaania. Lämmin kiitos myös tästä mukavasta tilaisuudesta!


Yritän messuilla kuunnella sellaisten kirjailijoiden 
haastatteluja, joiden kirjoja en ole vielä lukenut.
Silti on kirjailijoita, joiden haastatteluja haluan
käydä kuuntelemassa aina, kun tilaisuus on.
Arttu Tuominen on jälkimmäisen ryhmän kirjailija.
Taija Tuominen haastattelee.


Tämänvuotiset Turun messut olivat ensimmäiset, joiden ohjelmajohtajana toimi Vilja-Tuulia Huotarinen. Jenni Haukio toimi tehtävässä pitkään, ja presidentti Niinistö adjutantteineen oli tuttu näky messuyleisössä. Kieltämättä tämä toi oman pikantin mausteensa Turun messuille.

Messukonsepti on pääpiirteissään pysynyt samanlaisena vuosikymmeniä, eivätkä Turun ja Helsingin messut juuri eroa muuten kuin mittakaavan suhteen. Pientä viilausta toki tehdään jatkuvasti. Eniten Turussa tuntui tänä vuonna puhuttavan uudistus, jossa miltei kaikkia esiintymisaikoja oli lyhennetty rutkasti. Virallisten messulavojen kirjailijahaastattelut olivat pääsääntöisesti vain 15 minuutin mittaisia. Useamman esiintyjän keskustelut olivat yleisimmin kestoltaan 20–25 minuuttia.


Kirjailija Aki Ollikainen ja
ihan uunituore romaani
Kristuksen toinen tuleminen.


Bloggaajakollegani kysyi Vilja-Tuulia Huotariselta tähän syytä. Selitys oli, että ohjelmanumeroiden väliin piti saada 5 minuutin tauot, joten koska ei haluttu vähentää esiintymisten lukumäärää, lyhennettiin kestoa. Tajuan kyllä tämän logiikan, vaikka en hyväksykään lopputulosta. Vartissa on mahdotonta käydä oikeaa keskustelua. On vaikea kuvitella, että kirjailijat ja haastattelijat tunsivat saavansa arvoistaan kohtelua, eikä kyllä yleisönkään näkökulmasta pikadeittitunnelma ollut kovin antoisa. Jos siis jotain toivon ensi vuodelta, niin mieluummin vähemmän esiintyjiä kuin näitä varttisessioita. Halleissa oli kuitenkin väljää, joten kenties lavoja olisi sittenkin voinut olla enemmän?


Taija Tuominen haastatteli
kirjailija Merja Mäkeä ja
kirjailija Kira Poutasta.


Tämän vuoden teemana messuilla oli kuvataide. Omiin silmiini ei sattunut ainuttakaan kuvataideaiheista ohjelmaa, mutta en rehellisyyden nimissä niitä muistanut etsiäkään. Ainakin perjantaiselle koululaisyleisölle olisi voinut olla teemaan liittyvää toiminnallista ohjelmaa, graffititaidetta vaikka?

Näin hieman 'messukrapulaisena' päällimmäinen fiilis viikonlopusta on vähän kädenlämpöinen. Ketään varsinaista megavetonaulaa ei messuilla tällä kertaa ollut, jollei Tommi Kinnusta lasketa. Hänen varttinsa keräsi A-hallin päälavan eteen kohtalaisen yleisösisämeren ja signeerausjonokin oli ihan kelpomittainen.


Kymmenen hyvää syytä perustaa lukupiiri.
Keskustelemassa Kirsi Ranin, Satu Rämö ja minä. 
Aikaa saimme 20 minuuttia, jotka käytimme tarkoin.


Mukavaa oli tavata ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja nauttia samanmielisten kirjaihmisten seurasta. Kuten aloituskuvakin kertoo, muutamia kirjojakin tuli hankittua. Ensi vuonna taas Turkuun, tietysti!

 

 

lauantai 17. syyskuuta 2022

Jenni Räinä: Suo muistaa

 


Juho on perinyt pienen ojitetun suon jostain päin autioituvaa Pohjois-Pohjanmaata tai ainakin niiltä main. Ojitus ei ole muuttanut suota kunnon metsäksi, mutta on muuttanut sen tasapainoa ratkaisevasti. Juho on päättänyt ennallistaa omistukseensa tulleen suon ja sen lähisuot takaisin alkuperäiseen kuntoonsa. Se on oleva alkusysäys jollekin suurelle ja ratkaisevan tärkeälle muutokselle!

Juho on ostanut vanhan kansakoulun suonsa lähituntumasta. Sinne hän on kutsunut joukon samanhenkisiä ystäviään asumaan ja tekemään työtä. Yhdessä heidän on tarkoitus aloittaa konkreettinen soiden ennallistamisprojekti, kerätä varoja ja uusia yhteisön jäseniä projektin tueksi sekä aloittaa luomuviljelyyn perustuva omavaraistalous. Työtä on siis enemmän kuin kylliksi, mutta Juho on päättäväinen ja innostunut. Pitää ostaa hevonen! On raivattava pusikoituneet peltotilkut tuottaviksi!

Valokuvaaja Hellä on reissannut maailmalla vuosia ja palanut loppuun. Nyt hän tyhjentää sukunsa taloa isoisän jäljiltä myyntiin. Urakka on valtava, eikä tilannetta helpota, että Hellä tuntee olevansa hukassa. Kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa? Palautuvatko voimat vielä? Pystyykö hän tekemään työtään? Hakkuiden muuttama lapsuudenmaisema masentaa mieltä. Ihmisistä tyhjenevä pohjoinen tuntuu olevan vain materiaalivarasto, jota voidaan surutta verottaa.

Hellän ja Juhon yhteisön tiet risteävät, tietysti, sillä harvaanasutulla seudulla niin käy vääjäämättä.

Toimittaja Jenni Räinä on julkaissut ennen esikoisromaaniaan Suo muistaa kolme tietokirjaa. Yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa julkaistu pohjoisen maaseudun autioitumista käsittelevä Reunalla (Like, 2017) nappasi Botnia-palkinnon. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tuli teoksesta Metsä meidän jälkeemme (Like, 2019). Sillä teoksella on Räinän lisäksi kolme muuta tekijää. Viime vuonna ilmestyi Kulkijat (Like), jossa Räinä käsittelee vaeltamista ja vaeltajanaisia.

Kun huomasin, että Räinältä oli tulossa romaani, tiesin heti haluavani lukea sen. Hieman tosin aavistelin, että se voisi olla makuuni hieman turhan osoitteleva tai jotenkin liian luonnonsuojeluhurmoksellinen, mutta kaikkea vielä. Räinä on loistavasti sulauttanut aiempien teostensa aineksia ja teemoja hienoon, aavistuksen ironiseen tarinaan. Kuvaus luonnon ylikäytöstä ja pohjoisten alueiden häikäilemättömästä ryöstöstä on toteavuudessaan karmaiseva. Räinä ei saarnaa vaan näyttää, pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan itse.

Monimutkaista ongelmaa ratkaistaan harvoin yksinkertaisella keinolla. Sen saa Juho yhteisöineen vähitellen katkerasti huomata. Suon ennallistaminen ei lopulta ole yksioikoista eikä helppoa, vaikka se siltä on ajatuksen tasolla tuntunut. Kun rahat uppoavat ensimmäisen suon ojien tukkimiseen, Juho päättää, että seuraavan kimppuun käydään perinteisesti lihasvoimin. Onhan heitä kaksi miestä, useampi nainen ja yksi hevonen. Innostus, idealismi ja optimismi alkavat kuitenkin syksyn pimetessä karista. Räinä paljastaa raa’an rehellisesti, millaisia motiiveja itse kullakin on yhteisöön liittyessään ollut.  

Hellän siivousprojekti jatkuu sekin odotettua kauemmin. Mitä vähemmäksi hän saa tavararöykkiöitä karsittua, sitä selvemmin hän alkaa nähdä itsensä ja muut. Mutta mikä on hänen paikkansa maailmassa? Auttaisiko rantasaunan maalaus sen selvittämisessä? Sekä Juho että Hellä päätyvät lopulta tahoillaan tekemään ratkaisuja.

Nautin Suo muistaa -romaanin lukemisesta kovasti! Sen kuvaama maailma on samaan aikaan itselleni turvallisen tuttu ja kiehtovan vieras. Maalla ikäni asuneena suhtauduin aluksi huvittuneesti Juhon ja kumppaneiden ajatuksiin ja unelmiin omavaraistalousonnelasta. Räinä avaa heidän silmiään lempeästi mutta samalla armottomasti, ja lopulta aloin jo sääliä hänen maallemuuttajiaan.

Jenni Räinä: Suo muistaa
Gummerus 2022. 261 s.
Kansi Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

tiistai 13. syyskuuta 2022

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 


Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.


Lainattu kirjastosta.



Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

 


”Nain häntä vihdoin viime yönä.
---
Rakastan häntä, vihaan itseäni;
rakastan itseäni, vihaan häntä.
Tarina on pitkä ja tämä on sen loppu.”

Täällä Lounais-Suomessa mustikkasato on ollut paikoin ällistyttävän runsas. Tunnetusti minulla lähtee mustikkametsässä käyminen helposti lapasesta, ja on myönnettävä, että niin kävi tänäkin kesänä. Nyt on oma ja vähän äidinkin pakastin piukassa ja aika monta äänikirjaa mustikkamättäiden keskellä kuunneltuna.

Yksi minua metsäreissuilla viihdyttäneistä kirjoista oli kesän mittaan kirjasomea puhuttanut yhdysvaltalainen myyntimenestysromaani Paperipalatsi. Se on menestyneitä tv-tuotantoja vetäneen Miranda Cowley Hellerin esikoisromaani, jota on verrattu Delia Owensin hurjan menestyneeseen Suon villiin lauluun. Facebookin kirjallisuusryhmissä mielipiteet ovat menneet tavan mukaan iloisesti ristiin, on tykätty ja jätetty kesken ja osa on pitänyt Suon villistä laulusta enemmän ja osa taas Paperipalatsista.

En ole pitänyt itseäni amerikkalaisten menestyslukuromaanien ystävänä ja lukijana (kyllä, pidän sekä Suon villiä laulua että Paperipalatsia viihdyttämään pyrkivinä ja voimakkaasti tunteisiin vetoavina lukuromaaneina, vaikka en termistä tykkääkään). Silti huomasin viihtyväni erinomaisesti Paperipalatsin parissa, kunhan alkuun pääsin.

Tarina vei mennessään, rakenne koukutti seuraamaan kokonaisuuden rakentumista, juoni yllätti pariin kertaan mukavasti ja toisaalta taas joitakin käänteitä pedattiin niin, että sain tuntea tyytyväisyyttä osuttuani päättelyissäni oikeaan. Mukana on suurta rakkautta, hekumallisia tuokioita, kauniita maisemia, traagisia ja inhottavia vaiheita ja rikoksiakin. Perheiden vaietut salaisuudet pulpahtelevat pintaan aiheuttaen uusia vaiettavia kauheuksia. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Viisikymppisen Ellen perhe ja ystävät ovat kokoontuneet suvun Paperipalatsiksi kutsumalle kesäasunnolle Perämetsään eli Cape Codiin viettämään Ellen kuolleen siskon Annan vuosittaista muistopäivää. Ellen osalta juhlaillallinen päättyy siihen, että hän nousee pöydästä, riisuu alushousunsa ja kätkee ne leipälaatikon taakse ruokakomerossa. Sen jälkeen hän rakastelee ensimmäisen kerran suuren rakkautensa ja lapsuudenystävänsä Jonasin kanssa pimeässä puutarhassa.

Aamulla Elle herää ristiriitaisiin tunteisiin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hänen ja Jonasin pitäisi tehdä? He ovat kumpikin tahoillaan naimisissa. Elle rakastaa syvästi miestään Peteriä, joka vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä ja isältä. Heillä on kolme lasta, joiden vakaan lapsuuden ja nuoruuden eteen Elle on valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän rakastaa Jonasta. Vai rakastaako? Ellellä on vuorokausi aikaa tehdä elämänsä tärkein päätös.

Krapulaisen ja helteisen sunnuntain kulkua seurataan läpi romaanin, ja lopulta ollaan seuraavan aamun sarastuksen ensi hetkillä, kun Elle tekee ratkaisunsa. Jostain syystä lopusta on käyty kiivaitakin keskusteluja, koska osalle lukijoista on ilmeisesti epäselvää, mitä Elle päätti. Minusta siinä ei ollut mitään kryptistä, mutta luonnollisesti jokainen lukija tekee omat tulkintansa.

Mutta ennen kuin on päästy loppuratkaisuun, Elle kertoo kaiken, mikä on nykyhetken takana. Miksi hän ja Jonas ovat aikanaan joutuneet toisistaan erilleen? Mikä on muuttunut juuri nyt niin, että he ovat päätyneet rakastelemaan pimeään? Tarina on monipolvinen ja alkaa jo Ellen isoäidistä ja tämän karuista kokemuksista. Suvun naiset ovat kokeneet rankkoja asioita sukupolvesta toiseen. Vaikeuksiin ja traumoihin on suhtauduttu vaihtelevasti, mutta kuten sanottu, puhuttu niistä ei ole. Haavat on nuoltu salaa ja arvet kannettu ylpeästi, mutta perheet ja läheiset ovat maksaneet myös kovaa hintaa.

Rakkausteemaa on helppo pitää banaalina. Cowley Heller ei kuitenkaan kirjoita imelästi tai hempeästi, vaikka Elle sydäntään ja sen oikkuja joutuu ruotimaankin. Ellen ja Jonasin menneisyydestä löytyvät tapahtumat karistavat romaanista ruusunpunan ja paljastavat katkeran verenkarvaisuuden. Suuren rakkauden ja intohimon lisäksi teemoina ovat ainakin ystävyys ja syyllisyys. Minua koskettivat erityisesti uusperheiden teinit, joita kukaan ei halunnut. Millaisen jäljen hylkääminen jättääkään lapseen?

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2022. 403 s.
Äänikirjan lukija Krista Kosonen.


Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

perjantai 26. elokuuta 2022

Tove Alsterdal: Juurakko

 


Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.

Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013 (Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa, mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.

Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen. Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin kiinnostavan sarjan aloitusosa.

Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’ dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta sillä kai on mentävä.

Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja. Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan alla olemassa, vaikka se ei näy.

Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia 1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa, joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista kuullutkaan.

Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.

Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen. Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.

Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen. Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa. Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran suihkusta kuolleena.

Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.

Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia. Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?

Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti lukaista.

Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.

Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Nita Prose: Huonesiivooja

 


Molly Gray on 25-vuotias huonesiivooja Regency Grand Hotelissa. Siivoaminen, järjestäminen ja kaiken tiptopkuntoon laittaminen on hänen elämäntehtävänsä ja intohimonsa. Jos talous- ja kotihuolia ei olisi, Molly olisi tyytyväinen elämäänsä.

Valitettavasti yksityiselämässä Mollylla on huolia riittämiin. Rakas tuki ja turva eli mummi on menehtynyt joitakin kuukausia aikaisemmin, ja nyt Molly asuu heidän putipuhtaassa mutta muuten vaatimattomassa vuokra-asunnossaan ypöyksin. Vuokraisäntä uhkailee häntä häädöllä ja vaatii maksamaan vuokran pikaisesti. Mutta Mollylla ei ole rahaa. Mummin perinnöksi suunnittelema pesämuna on tipotiessään. Siksi täydet tuntilistat ja hotelliasukkailta saatavat tipit ovat hänelle elintärkeitä.

Molly on poikkeuksellinen nuori nainen. Paitsi että hän suhtautuu intohimoisesti siisteyteen ja puhtauteen, hän käyttäytyy aina äärimmäisen muodollisen kohteliaasti, kuten mummi on häntä opettanut. Hän myös puhuu vanhanaikaisia ja koukeroisia sanakäänteitä noudattaen. Ihmiset ovat hänelle suuri mysteeri. Molly tulkitsee kaiken sanotun kirjaimellisesti eikä ymmärrä läheskään kaikkea sanatonta viestintää. Mummi on toiminut tyttärentyttären tulkkina, mutta nyt kukaan ei ole Mollya opastamassa elämän karikoissa.

Regency Grand Hotelin hienostunut rauha järkkyy, kun Molly löytää epämiellyttävän miljonääri Charles Blackin ruumiin tämän vakiosviitin vuoteesta. Molly on ehtinyt ystävystyä Blackin toisen vaimon Gisellen kanssa. Hän on vakuuttunut, että öykkärimäinen Black pahoinpitelee vaimoaan, ja on yrittänyt neuvoa tätä jättämään miehen.

Pian Molly päätyy täysin epätodelliseen tilanteeseen. Häntä epäillään miljonääri Charles Blackin murhasta! Miten erikoinen, epätavallisesti käyttäytyvä köyhä huonesiivooja voi vakuuttaa poliisin ja tuomarin syyttömyydestään, kun kaikki mahdollinen kääntyy häntä vastaan?

Huonesiivooja on kanadalaisen Nita Prosen esikoisromaani, joka herätti kiivasta kuhinaa kirjallisuusmaailmassa jo ennen ilmestymistään, eli sen oikeudet myytiin jo etukäteen pariin kymmeneen maahan. Ilmestyttyään se on keikkunut myydyimpien listoilla eri puolilla maailmaa. Syynä huimaan menestyskiitoon saattaa osin olla, että Nita Prose -kirjailijanimen taakse kätkeytyy Simon & Shuster -nimisen kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Pronovost.

Niin tai näin, Huonesiivooja on vallan mainio romaani kiltihköjen arvoitusdekkarien ja kimuranttien suljetun huoneen arvoitusten ystäville. Romaanin rakenne toimii mainiosti, ja Molly kertojana on herkullinen. On mahdotonta arvioida, kuinka luotettava kertoja hän on. Ensivaikutelma Mollysta on viaton ja helposti narutettava, vähän yksinkertainen hölmö, joka haluaa ajatella kaikista vain hyvää. Mutta mitä paremmin häneen tarinan mittaan tutustuu, sitä enemmän tässä vanhana syntyneessä nuoressa naisessa on särmiä.

Tarinassa on jonkinlaista menneen maailman tuulahdusta, kenties juuri mummin ja Mollyn persoonallisen ja ihanan koristeellisen vanhanaikaisuuden takia, mutta silti tapahtumat sijoittuvat hyvinkin nykyaikaan. Kanadalaisuutta ei mitenkään tuoda esiin, ja arvelinkin ensin tarinan sijoittuvan Lontooseen, niin brittiläinen tunnelma kirjassa on.

Mollyn kautta valaistuu nolosti se tosiseikka, miten huonosti valitettavan monet ihmiset suhtautuvat hotellien huonesiivoojien kaltaisiin ammattilaisiin, jotka saavat arkemme sujumaan.

Nita Prose: Huonesiivooja (The Maid)
Suom. Katariina Kallio.
Bazar 2022. 335 s.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.


Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

perjantai 19. elokuuta 2022

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

 


Kristiina eli tuttujen kesken Krisse saa tarpeekseen kyykytyksestä suuressa helsinkiläisessä ruoka-alan yrityksessä, johon hänet on palkattu kehnolla sopimuksella tekemään reseptiikkaa. Elämässä ei oikein ole nyt muitakaan kiintopisteitä. Parisuhde on karilla ja asunto kimppakämpässä tympäisee, eivätkä välit äidin kanssa ole kummoiset. Etäiseksi jäänyt isä asustelee jossain pohjoisessa.

Onneksi on kuitenkin yksi paikka, jossa Krisse tuntee olevansa aina tervetullut juuri sellaisena kuin on: mummola Keski-Suomessa Pyhävirran kunnan kirkolla. Sinne siis. Perillä Krisse huomaa, että hänelle ei ole kerrottu ihan kaikkea. Mummo on loukannut joulun alla jalkansa ja joutunut väliaikaisesti sulkemaan rakkaan kahvilansa. Kotihommatkaan eivät oikein ota kipeän jalan kanssa sujuakseen.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Einstein oivaltaakseen, että Krissen Pyhävirran vierailu tulee venahtamaan ja että mummon kahvila tulee kokemaan melkoisen muodonmuutoksen. Paluu ja asettuminen entiselle koulupaikkakunnalle nostaa erilaisia tunteita pintaan, mutta kauheasti Krisse ei ehdi märehtiä, kun on mieluisaa työtä ainakin omiksi tarpeiksi.

Krisse on Maija Kajannon uuden viihdesarjan Kahvila Koivun avausosan Korvapuustikesä nuori reipasotteinen päähenkilö. Kuten todettua, perusjuonikuvio noudattelee ihmissuhdepainotteisen ja lämminhenkisen viihteen tuttua kaavaa, mutta Kajannon käsittelyssä se raikastuu toimivaksi.

Pyhävirran kaltaisia autioituvia kirkonkyliä ja muuttotappion kanssa kärvisteleviä kuntia on Suomi pullollaan, joten moni lukija tunnistanee miljööstä tuttuja piirteitä. Pyhävirralla ei kuitenkaan ole kuollutta ja ankeaa, vaan yrittäjyyttä tuetaan aktiivisesti. Niinpä Krissekin uskaltautuu heittäytymään kahvilayrittäjäksi. Kahvion perustaminen mummon yrityksen kivijalalle on helpompaa kuin aivan tyhjästä aloittaminen, mutta monenlaista puuhaa riittää. Kajanto paneutuu aiheeseen antaumuksella, ja lukijakin pääsee halutessaan tunnelmaan tarinaan ripoteltujen takuureseptien avulla.

Kaavaan kuuluu myös sydämenasioiden setviminen. Krissen sydän värähtää ensimmäisen kerran, kun mummoa autellut ’poika’ paljastuu Krissen lukioaikaiseksi poikaystäväksi Jonneksi, joka asustelee edelleen poikamiehenä kotikonnuillaan. Mutta janottaako vanha suola sittenkään tarpeeksi? Eräät ruskeat silmät alkavat väikkyä turhan usein nuoren naisen mielessä – mutta mies on valitettavasti varattu… Mitään ällöromantiikkaa ei Korvapuustikesään mahdu.

Pidän Kajannon kikkailemattomasta kirjoitustyylistä. Tarina etenee jouhevasti, matkalla on ennakoitavia käänteitä mutta myös pieniä yllätyksiä, on murheita ja huolia mutta vastapainoksi myös onnistumisia ja aitoa iloa. Krisse on mukava tyyppi, jonka kahvilaan istahtaisin mielelläni ison latten ja lämpimän korvapuustin äärelle. Voisi siinä vaikka vähän kuulumisiakin vaihtaa.

Kajanto ei myöskään sorru liikaa asettamaan vastakkain pääkaupunkia ja sisäsuomea, vaikka asetelma tyrkyllä onkin. Ylirasituksesta vähän toivuttuaan Krissekin huomaa ajattelevansa aikuisuuden kotikaupunkiaan myös lämpimästi. Helsinki ei ole kaiken pahan tyyssija eikä maaseutu yksiselitteisesti auvoisa onnela.

Korvapuustikesä on mukavan lämminhenkinen, mutta ei liian naiivi. Tietysti monen asian pitää sujua jouhevammin kuin välttämättä reaalimaailmassa, muutenhan tarina tyssäisi alkuunsa. Mukana on huumoriakin, mutta arvostan, ettei Kajanto ole lähtenyt rakentamaan Krissen kahvilanpitoon sen paremmin kuin muuhunkaan elämään mitään kiusaannuttavaa kommelluskimaraa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, en ole pitänyt itseäni tällaisen hyvän mielen viihteen lukijana, mutta ilmeisesti olen sellainen yhä enemmän. Kepeydelle ja viihtymiselle on paikkansa, ja Korvapuustikesä täyttää tämän tarpeen erinomaisesti! Ihanaa on tietää, että Kahvila Koivun ovet aukeavat vielä uudestaankin.

Maija Kajanto: Korvapuustikesä
WSOY 2022. 320 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.


Arvostelukappale. Luin painetun kirjan, mutta tämä maistunee oivallisesti myös äänikirjana.

Maija Kajannon aiemmat kirjat:

Mittoja ja tilaustöitä (Myllylahti, 2019)
Itsepä tilasit (Myllylahti, 2020)
Kuin tilauksesta (Myllylahti, 2021)

keskiviikko 17. elokuuta 2022

Vera Vala: Italialainen peli

 


Oikeuspsykologian opiskelija Salla Kotkaa onnistaa, sillä hän onnistuu saamaan sekä harjoittelu- että kesätyöpaikan arvostetun professori Ruth Segren alaisuudesta tämän johtamassa Segre-säätiöstä sekä Segren tyttären etsivätoimistosta. Onnenpotkua avittaa Sallan oma professori Arianna de Bellis, joka on mielistynyt tunnolliseen ja huippulahjakkaaseen opiskelijaansa. Yhteistä naisilla on myös yhteys Suomeen.

Italiaa kuohuttanut sarjamurhaaja Kihlaaja on saatu kiinni ja tuomittu, mutta nyt Milanon seudulla riehuu toinen sarjamurhaaja, joka on saanut nimen Harlekiini. Tekijä jahtaa lähinnä prostituoituja ja peittää uhrinsa kasvot naamiolla. Onko Harlekiini Kihlaajan matkija, vai saako hän peräti ohjeita esikuvaltaan? Yllätyksekseen Salla päätyy ensimmäisten työtehtäviensä joukossa tapaamaan kammottua Kihlaaja puolustusasianajana toimivan professori Segren apulaisena.

Samaan aikaan milanolaisia piinaa nimettömiä uhkauksia lähettelevä tuntematon, ja joku sabotoi myös uhkauksia saavien ihmisten kadulle pysäköityjä autoja. Sitten yksi viestejä saanut nainen murhataan kotonaan. Onko hän Harlekiinin uhri, vai onko liikkeellä toinenkin murhaaja?

Salla painiskelee uudessa työssään, johon lisäkertoimia tuo hänen vaikea kasvosokeutensa. Rikkaan ja ylellistä elämään viettävän Segren perheen sisäiset suhteet ovat jännittyneet, eikä Salla tunne oloaan mukavaksi. Onko joku perheestä tunkeutunut hänen asuntoonsakin? Miten osoittaa pätevyytensä esihenkilöille, jotka suhtautuvat uuteen harjoittelijaan ylenkatseisesti ja jopa vihamielisesti?

Vaalea kaunotar Salla Kotka on Vera Valan uuden Salla Kotka -trillerisarjan nimihenkilö. Kuusiosaisen Arianna de Bellis tutkii -sarjan päähenkilö siis vilahtaa myös Sallan elämässä, mutta ainakin tässä avausosassa Italialainen peli Arianna jää vain muutaman kohtauksen sivuhenkilöksi, eräänlaiseksi silmäniskuksi faneilleen.

Milanolaisen suomalaisitalialaisen nuoren Sallan kaapit suorastaan pursuilevat erilaisia luurankoja, kuten aikanaan Ariannankin. Koska kyse on moniosaisen sarjan aloituksesta, niitä vasta varovasti kalisutetaan. Rikosjuoni on samaten monitasoinen, ja vaikka osa murhista täpärien käänteiden jälkeen selvitetäänkin, jäävät pääjuonet edelleen kesken. Lukija siis koukutetaan tukevasti odottamaan jatkoa.

Näkökulmahenkilöitä on runsaasti, ja aina välillä väläytetään myös Harlekiinin mustia ajatuksia. Monista henkilöistä välittyy epämiellyttävän kylmä laskelmoivuus, tai sitten heidän tilanteensa on turhauttavan alisteinen ja avuton. Moneen kertaan Sallan käymissä keskusteluissa todetaan, että italialaisen yhteiskunnan olematon turvaverkko korvataan tiiviillä yhteisöllisyydellä. Jos ihmisellä ei yhteisöä ole, hän on todella heikoilla. Toinen Sallan kautta korostuva näkemys on, ettei hänen piireissään voi kehenkään oikeasti luottaa. Erityisen hankalaksi tämä muuttuu, kun Salla ei oikein voi luottaa itseensäkään.

Italialaisen pelin antama kuva maailmasta on siis kovin synkkä. Vala ei juurikaan tällä kertaa kevennä tunnelmaa Italian ihanilla puolilla. Muutaman kerran sentään istahdetaan tuoksuvien ja herkullisten aterioiden ääreen, mutta ne ovat poikkeuksellisia suvantokohtia. Salla on myös erittäin työorientoitunut, eikä sydämen asioilla tai muilla ihmissuhteilla ole oikein sijaa hänen elämässään.

Sarjamurhaajan jahtaaminen ei tietenkään ole kovin humoristista ja kepeää puuhailua, mutta minun makuuni huolia, murheita ja synkkiä salaisuuksia on ehkä aavistuksen turhankin runsaasti. Kertonee ehkä eniten minun pehmenemisestäni, että edelleen suosikkiteokseni Vera Valan tuotannosta on leppeä romaani Aprikoosiyöt. Toki silti seuraan mielelläni Salla Kotkan tuleviakin vaiheita.

Vera Vala: Italialainen peli
WSOY 2022. 414 s.
Kansi Ville Laihonen.
Äänikirjan lukija Anniina Piiparinen.

Ennakkokappale.