maanantai 26. lokakuuta 2020

Marko Annala: Kuutio

 


Rakastan ajatusta olla isä, mutta olla isä – sitä on vaikea rakastaa.

Kun huomasin syksyn kirjakatalogeista, että Marko Annalalta oli tulossa uusi romaani, ilahduin. Olen ollut vaikuttunut Annalan aiemmista romaaneista Värityskirja ja Paasto. Tänä syksynä ilmestynyt Kuutio vain syvensi rakkauttani Annalan kirjoitustyyliin. Sain sen parissa yhden huutonaurukohtauksen (onneksi olin yksin autossa…), mutta moneen kertaan tajusin olevani myös sydän karrella.

Kuution minäkertoja on keski-iän kynnyksellä keikkuva mies, Aatos-pojan isä ja Virpin entinen aviomies, jonka nimeä ei taidettu mainita kertaakaan (ja oletan sen olevan tarkoituksellista). Kertoja on menestyvän pelialaan keskittyvän verkkolehti Kilkkeen toimitusjohtaja, ja työrintamalla asiat sujuvat pääosin mukavasti.

Yksityiselämä sen sijaan on kutistunut kuutioksi, jonka sisällä ahdistaa. Avioliitto Virpin kanssa on päättynyt, kun Virpi on pakannut tavaransa ja muuttanut muualle. Tosin mies uskoo tai ainakin uskottelee itselleen, että kyseessä on vain väliaikainen asumusero. Siksi hän ei ole kertonut perhekuvioiden muutoksesta kenellekään.

Pariskunnan yhteinen poika Aatos on kymmenvuotias erityislapsi, jonka kanssa sekä mies että Virpi tuntuvat välillä väsyvän, vaikka kumpikin rakastaa lastaan täydestä sydämestä. Aatoksella on oppimisvaikeuksia ja hän saa välillä rankkoja raivokohtauksia. Mies kuvailee poikansa koulunkäyntiä taisteluksi, jossa viikonloput ovat tulitaukoja. Sydäntäni raateli erityisesti kohtaus, jossa sekä Aatos että vanhemmat on kutsuttu koululle keskustelemaan Aatoksen koulukäynnistä. Mies näkee opettajat ja muut asiantuntijat hänen poikaansa arvostelevina ulkopuolisina, joilta ei riitä ymmärrystä nähdä hänen poikaansa lapsena, jolla vain on tietynlaisia ominaisuuksia.

Vaikka Aatoksen kanssa on rankkaa, kokevat isä ja poika monia hyviä hetkiä yhteisinä viikkoinaan. Kun vintiltä löytyy miehen isältään saama Rubikin kuutio, Aatos innostuu sen ratkaisemisesta. Mies on itse aikoinaan pystynyt ratkaisemaan kuutiota vain kahden sivun verran (niin kuin minäkin!), mutta Aatos oppii niksit nopeasti ja alkaa olla aika haka jo antiikkisen pulmapelin kanssa.

Kuutiossa seurataan miehen elämää parin vuoden ajalta. Vähitellen joskin välillä vaikean kautta pulmat alkavat ratketa hänen elämässään ja siihen alkaa ilmestyä myös valonpilkahduksia. Kun kerrostaloyhtiön seinään päätetään maalauttaa muraali, sekä miehen että Aatoksen elämään tulee uusia tärkeitä ihmissuhteita. Olisiko elämällä vielä jotain hyvää tarjottavanaan?

Minäkertoja kirjoittaa paitsi artikkeleita verkkolehteensä myös tarinoita oman sukunsa miehistä. Niitä kuljetetaan miehen oman tarinan lomassa, ja niistä aukeaa hyvin ankea kuva suvun miesten isätaidoista tai oikeastaan niiden täydellisestä puuttumisesta. Virpi toteaa miehelleen, että tämä on joko hiljaa tai kuittaa kaiken vitsailemalla. Se on melkoinen edistysaskel siihen nähden, miten miehen isoisä ja isoisänisä ovat asioitaan ratkoneet. Suhteet omaan isäänkään eivät ole ihan parhaasta päästä.

Annalan tapa kertoa erityislapsen vanhemmuudesta on rehellinen ja koskettava. Lapsen kanssa eläminen on välillä sietämätöntä ja raskasta, mutta kun edistysaskelia tulee, on ilo sitäkin kirkkaampaa. Hienoa on juuri isyyden kuvaus. Aatos asuu vuoroviikoin isän ja äidin kanssa, ja vaikka järjestelyssä on toki haittapuoliakin, se sujuu pääosin hyvin. Myös isä pärjää lapsen huoltajana erinomaisesti. Tätä viestiä ei liikaa ole tarjolla.

Mies kaipaa myös parisuhdetta. Kun hänelle vähitellen valkenee, että Virpi ei ole enää palaamassa hänen luokseen, muitakin mahdollisuuksia alkaa avautua. Mutta pitkän suhteen ja sen kariutumisen jälkeen ei ole kovin helppoa alkaa ajatella itseään jonkun uuden kumppaniksi. Kun vielä sosiaalisissa taidoissakin on sillä saralla toivomisen varaa, seuraa kiusallisen kömpelöitä tilanteita. Välillä jopa sellaisia, että lukija on tikahtua nauruunsa. Kuten silloin, kun Darude hiekoittaa lupaavasti alkaneen eroottisen kohtauksen.

Onneksi Annala siis kietoo tarinaansa myös huumoria. Aatoksella on tapana keksiä omia haukkumasanoja, ja ne huvittavat isääkin, vaikka toisaalta on surullista kuulla pojan moittivan itseään. Omissakin toimissaan mies näkee myös koomisia piirteitä. Sen sijaan suvun menneisyyttä kuvaavissa osuuksissa ei pilkahda edes surumielinen hymynhäive.

Mietin Kuutiota lukiessani ja tätä juttua kirjoittaessani, että se jos mikä on oikea täsmävinkki isänpäivälahjaideaa kaipaavalle. Annala käsittelee miehen elämää niin vastustamattomasti, että perheiden nais- ja muunsukupuolisetkin lukevat sen lahjansaajan jälkeen varmasti ilomielin ja ahmien, kuten minä.

Marko Annala:Kuutio
Like 2020. 308 s.


Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 7 h 38 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -palvelun kokeilujakso. Sekä kuuntelin että luin kirjaa.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki

 


Englanninkielinen termi ’Cozy Crime’ kääntyy huonosti suomeksi. Kirjabloggaajakollegani Tuija käytti versiota ’kevytjännitys’ kuvatessaan Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkaria Joki. Ei se huono käännös olekaan. Joki on jännitysromaani, dekkarikin, jossa tapetaan ja yritetään tappaa useita ihmisiä, mutta väkivallalla ei mässäillä. Päähenkilökin on keski-ikäinen työtön historioitsija ja puiden halaamista harrastava Kati Berg, joka on juuri muuttanut kommuuniin pakoon yksinäisyyttään.

Joen joki on Aurajoki, joten Turussa ollaan. Kati on jäänyt työttömäksi yliopistolta. Biologimies on jälleen pitkällä tutkimusmatkalla Amazonilla, poika Mikael opiskelee musiikkia Tanskassa ja tytär Milla on tekemässä ensimmäistä harjoitteluaan Turun poliisilaitoksella. Iso omakotitalo on kallis ja työläs ylläpidettävä, joten Kati on vuokrannut talon pois ja muuttanut ennakkoluulottomasti keskustaan kommuuniin. TE-keskus lähettää hänet työllisyyskurssille, jossa hän tapaa joukon ihan mukavia tyyppejä, kuten karhumaisen Nallen.

Alkukesän iltana Kati asuintoveri Iisa tyrkätään Aurajokeen. Kati on varma, että joku lisäsi jotain Iisan viinilasiin tämän istuessa rantaravintolassa ja tyrkkäsi sitten tytön veteen. Iisa onneksi pelastui neuvokkaiden nuorukaisten avulla. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu päällekarkaajasta ilmoittamaan, koska ei halua kiinnittää itseensä ja sitä kautta kansanedustajaäitiinsä ikävää huomiota.

Sitten nuori tubettajatähti Niko putoaa jokeen keskellä kirkasta päivää, lyö päänsä ja hukkuu. Yksi silminnäkijöistä arvelee nähneensä, ettei Niko ollut rantapenkereellä yksin. Työnsikö joku hänet jokeen? Kuka ja miksi?

Kati on pannut merkille, että joku on viillellyt vuosien varrella jokirannan puihin merkkejä, jotka soittavat etäisesti jotain kelloa hänen mielensä perukoilla. Kuka vandalisoi puistoja tällä tavalla? Ovatko merkit jokin viesti? Entä onko merkeillä jokin yhteys jokeen pudonneisiin ihmisiin? Vuosien varrella Aurajokeen on pudonnut ja hukkunutkin lukuisia ihmisiä.

Nikon tapaus jää pyörimään poliisiharjoitteluaan tekevän Millan päähän. Näkikö silminnäkijä jotain vai ei? Mikä motiivi voisi Nikoa mahdollisesti tönäisseellä henkilöllä olla? Vai hyppäsikö Niko sittenkin tahallaan jokeen? Milla penkoo tapausta niin paljon kuin pystyy muiden työkiireiden ohella. Samaan aikaan Katia askarruttavat puihin viilletyt merkit. Historiantutkijan sitkeydellä ja tutkimusmenetelmiä soveltamalla tulostakin alkaa hitaasti syntyä. Mutta uskooko kukaan hänen villiä teoriaansa?

Samaan aikaan kun tutkimukset eri suunnilla etenevät, lukija tietää, että joku tosiaan työntää uhreja Aurajokeen. Iisa pelastui, mutta murhaaja ei ole luovuttanut…

Joki on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen omakustanne. Se aloittaa Kati Berg tutkii -dekkarisarjan. En kovinkaan usein tule tarttuneeksi omakustanteisiin, joita minulle silloin tällöin tarjotaan luettavaksi. Turkuun sijoittuva leppoisa dekkari, jonka päähenkilö on ikäiseni työtön historioitsija, oli niin kiinnostava konsepti, että päätin tarttua tilaisuuteen. Varoitin tekijöitä kuitenkin, että en ehkä ehtisi heidän kirjaansa tarttua.

Mutta kun Joki sitten tupsahti postilaatikkooni, sen malttanut olla tarttumatta siihen oitis. Ja luinkin sen sitten melkein yhtä kyytiä. Ihan aidosti hämmästelen, että Kiviniemi ja Pietikäinen ovat saaneet käsikirjoitusta tarjotessaan kustantamoilta pelkkiä hylsyjä. Kyllä Kati Berg on ainakin Ellen Lähteen veroinen dekkarisankari. Mielenkiintoisempi jopa. Romaanista ei mistään huomaa, että sitä on kirjoittanut kaksi tekijää. Lopputulos on saumaton ja viimeistelty.

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että loppuratkaisuun liittyy roastaaminen. En ollut ilmiöstä ennen kuullutkaan, mutta sattumalta törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa Antto Terraksen teokseen Roast – Suomen starat kaikilla mausteilla. Lukaisin kirjan pari ensimmäistä lukua ihan mielenkiinnosta ja itseäni sivistääkseni, ja kas vain, siitäpä olikin yllättävää iloa Joen parissa.

Jään innolla odottelemaan seuraavaa Kati Berg tutkii -dekkaria!

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki
BoD-omakustanne 2020. 257 s.


Arvostelukappale.

Lisätietoa tekijöistä ja Kati Berg tutkii -sarjasta löytyy sarjan kotisivuilta ja Eeva Kiviniemen blogista.

maanantai 12. lokakuuta 2020

Kale Puonti: Manni

 


Kun poliisi kirjoittaa dekkarin, voinee lukija luottaa siihen, että rikostutkinnan faktat ovat niin kohdillaan kuin ne nyt ylipäätään voivat olla. Onko tämä sitten uhka vai mahdollisuus, onkin jo toinen juttu. Itse arvostan kyllä realistisuutta, mutta lukijaa ei kannata realistisuuden kustannuksella vaivuttaa uneen arkisten rutiinien yksityiskohtaisella toistelulla. En myöskään jaksa loputonta valitusta poliisin resurssien vähyydestä ja kapenevista toimintaedellytyksistä, niin totta kuin ne ovatkin. Toisaalta masennun, kun oivallan, miten surkean vähän on tehtävissä kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden edessä, varsinkin, kun tämä näkemys saa alituiseen vahvistusta mediaa vähänkin seuraamalla.

Siksi tartuin hieman epäluuloisesti jälleen uuden poliisi-kirjailijan esikoisteokseen eli rikosylikonstaapeli Kale (Kalevi) Puontin Manniin. Kustantajan sivujen esittelyssä kerrotaan, että Puonti on työskennellyt yli 30 vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa ja on nähnyt aitiopaikalta kansainvälisen huumerikollisuuden rantautumisen Suomeen sekä ollut mukana monissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa. Mitäköhän olisi luvassa?

Saamassani ennakkokappaleessa kirjailija kertoo dekkarinsa ja sen aloittaman sarjan taustaa. Puonti työskenteli Helsingin huumepoliisissa vuonna 2013, kun vieläkin meneillään olevat rikosoikeudenkäynnit sen entistä johtajaa Jari Aarniota vastaan alkoivat (tai ainakin prosessi alkoi, en niin tarkkaan ole kuviota seurannut). Tilanne oli henkilöstön kannalta karmea, ja Puonti alkoi omalta osaltaan helpottaa oloaan perustamalla Kaupungin varjoja -nimisen blogin. Vähitellen syntyi ajatus myös kirjasta, ehkä useammastakin.

Ihan hienoa, että syntyi. Manni on nimittäin käyntiin päästyään oivallinen poliisidekkari. Teos on saanut nimensä yhdeltä päähenkilöltä eli nuorelta opiskelijapoika Mannilta. Elämä on näyttänyt nuorelle miehelle epämukavampia puoliaan, mutta opintojen kautta on tarkoitus päästä eteenpäin ja kohti parempaa. Rahasta on kuitenkin aina tiukkaa, ja Manni tienaa opiskelurahoja yövartijana. Sitten sattuma heittää hänen eteensä uskomattoman tilaisuuden, ja hän päättää tarttua siihen. Mannista tulee huumekauppias, joka ei aio jäädä kiinni vaan tehdä nopean ja varman tilin.

Manni on kuitenkin vain yksi näkökulmahenkilö lopulta hyvin runsasväkisessä tarinassa. Näkökulmien lukuisuus ja henkilöiden määrä ovatkin Mannin sekä vahvuus että heikkous. Helsingin huumerikoksia tutkivan yksikön väkeä jo on tuhoton määrä. Tapahtumia onneksi seurataan kuitenkin lopulta vain muutaman poliisin kautta. Yksi heistä on rikosylikonstaapeli Pesonen, jo pidemmän uran tehnyt vanhanaikainen kunnon poliisimies, jota kyrsivät huumepoliisiin kohdistuvat epäilyt ja tutkinnat niin, ettei hän voi osallistua edes arkiseen työpalaveriin KRP:n edustajien kanssa.

Mukana on helsinkiläinen liivijengi Yhdistynyt Veljeskunta ja sen johtaja Niemeläinen, joka vastoin odotuksia on arkisin töissä isänsä rakennusfirmassa timpurina. Veljeskunta kuitenkin välittää huumeita, joita se ostaa Virosta venäläisliigalta. Niemelän alainen sotkee asiansa perin pohjin yrittäessään paikata kariutuneita bisneksiään, ja niin huume-erä päätyy kohtalokkaiden sattumien jälkeen täysin vääriin käsiin eli Mannille. Venäläisten kanssa ei kuitenkaan voi pelleillä.

Manni on siis odottamaton liikkuva osa muuten varsin perinteisessä poliisin ja järjestäytyneiden rikollisten välisessä tasapainokamppailussa. Sattuma tekee hänestä rikollisen, ja leikkiin ryhdyttyään hänen on vaikea luopua helpon rahan tekemisestä. Lukija kuitenkin aavistaa, että ahneus ei ole niissä kuvioissa kovin terveellistä. Manni on mielenkiintoinen henkilö, sillä on vaikea olla pitämättä hänen puoliaan ja toivomatta kaikesta huolimatta hänelle hyvää.

Puonti kirjoittaa sujuvasti ja elävästi samalla napakan lyhyitä lukuja ja nopeita leikkauksia suosien. Alun hienoisen tahmeuden (liikaa väkeä!) jälkeen tarina pääsee vauhtiin, ja lopulta minulle kävi klassisesti. Oli jo myöhä, mutta kirja oli edelleen kesken. Lopettaa en kuitenkaan voinut, ennen kuin saisin tietää, miten kaikki päättyy! Loppuhuipennus sai kääntämään sivuja melkoiseen tahtiin. Puontin tyyliin ei kuulu nokkela sanailu, vaan tarinaan kätkeytyvä huumori on ennemminkin ironiaa, mutta onneksi ei kovin katkeraa sitten kuitenkaan.

Lopputulema oli siis hyvinkin positiivinen. Jään tyytyväisenä odottelemaan jatko-osia, joita onkin luvassa pikapuoliin, eli kakkososa Milo ilmestyy ilmeisesti jo keväällä ja kolmas osa Virkki julkaistaan syksyllä 2021.

Kale Puonti: Manni
Bazar 2020. 270 s.


Ennakkokappale.