tiistai 18. helmikuuta 2020

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille




Miten määritellä Briitta Hepo-ojan romaani Suomea lohikäärmeille? Näkökulma- ja painotusvaihtoehtoja on tarjolla monta. Se on YA-romaani, koska sen päähenkilöt ovat noin 16 – 20-vuotiaita nuoria aikuisia tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä keikkuvia nuoria. Se on fantasiaromaani, koska siinä on lohikäärmeitä, haltioita ja noitia. Se on vaihtoehtohistoria, koska se sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on tiukan säätyjakoinen kuningaskunta ja jonka pinta-ala on vain murto-osa reaalimaailman Suomesta. Pohjoisena naapurina on Botnia-niminen laaja itsehallintoalue, eikä rajan yli ole juuri menemistä.

Kirjan takakannessa luvataan kaiken edellä luetellun lisäksi vielä trillerimäisyyttäkin, mitä kyllä ihmettelin melkoisesti aina viimeisiin pariin kymmeneen sivuun asti. Vasta silloin tämä puoli tarinasta yllättäen murtautuu esiin, ja loppu onkin ennalta-arvaamattomasti melkoista trilleriä.

Sen sijaan takakannessa ei kerrottu, että kyseessä on sarjan aloitusosa. Sekin valkeni minulle vasta aivan loppumetreillä, kun aloin tajuta, että jäljellä olevilla sivuilla ei nyt kyllä mitenkään enää saada kaikkia juonisotkuja selväksi ja nippuun! Kuten ei siis saadakaan, vaan nyt on kiltisti odotettava lisää kirjoja. Kuinka pitkästä sarjasta lieneekään lopulta kyse?

Eniten minua kirjassa kutkutti nimenomaan vaihtoehtohistoriallisuus, joka tekee tarinan miljööstä mielenkiintoisen ja kiehtovan. Maailma tuntuu Suomen rajojen ulkopuolella olevan nykyisellään ilmastokriiseineen päivineen, ja esimerkiksi tekniikka on kehittynyt kuten meidän maailmassammekin. Kaikilla kirjan nuorilla on esimerkiksi älypuhelimet ja netti käytössään. Sitten taas monet asiat ovat kuin muinaisajalla, kuten esimerkiksi tavallisen kansan lääkehoito, joka on lähinnä yrttipohjaista uskomushoitoa.

Suomi on kuningaskunta, jossa säätyrajat ovat jyrkkiä ja aatelisilla on voimassa lukuisia privilegioita. Romaanin alussa Helsingissä vietetään kuninkaallisia häitä, kun kruununprinsessa Freija vihitään tavallisesta kansasta peräisin olevan sulhasensa kanssa. Turvajärjestelyt ovat tiukat, sillä TASAn eli tasavaltalaisen anarkistijärjestön pelätään häiritsevän hääjuhlintaa.

Tarinaa kuljetetaan vuoron perään kahden henkilön eli Timin ja Lynxin kautta. Tim eli Timjami Leivonen on roihuvuorelainen lyseolaispoika, joka on menettänyt ensirakkautensa traagisesti vuotta aiemmin. Lynx af Bjarmia kuuluu Herttoniemessä asuvaan ritariperheeseen. Ritarit ovat alinta aatelia, mutta heitä sitovat ankarat ritarisäännöt eli koodi, jonka rikkominen on erittäin vaarallista (tosin kukaan ei tunnu tietävän, mitä rikkeestä seuraa). Lynx ja Tim tapaavat rikkaan Magdalenan järjestämillä hääjatkoilla ja ihastuvat. Suhde tuntuu olevan kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, sillä säätyrajojen ylittämistä ei katsota hyvällä Freijan esimerkistä huolimatta.

Tim saa enoltaan syntymäpäivälahjaksi oman lohikäärmeen. Nykylohikäärmeet ovat kaukana tarujen tultasyöksevistä jättiläisistä. Timin lohikäärme mahtuu taskuun ja se hönkii pieniä sadepilviä. Lohikäärmeen kesyttäminen tai hoito on hankalaa, ja vielä hankalampaa on opettaa se puhumaan suomea. Tim päättää kuitenkin yrittää parhaansa ja kokeilee kaikkia mahdollisia menetelmiä, vaikka lohikäärmelemmikit ovatkin poissa muodista.

Juoni etenee hitaasti, sillä paljon aikaa käytetään nuorten ihastumis- ja seurustelukuvioiden setvintään. Tarinan maailman kuvaus on hyvin aukkoista, ja monet keskeisiltä vaikuttavat asiat jäävät hämärän peittoon. Tämä harmitti minua kirjaa lukiessani, mutta tajuttuani lukevani sarjan aloitusosaa ymmärsin ratkaisua paremmin. Monet asiat saanevat lisävalaisua jatkossa, jota jään odottelemaan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Otava 2019. 308 s.


Arvostelukappale.

Briitta Hepo-oja nappasi Suomea lohikäärmeille -teoksella vuoden 2020 Topelius-palkinnon.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Harriet Tyce: Veriappelsiini




”Karsea ja koukuttava!” Näillä sanoilla kuvasin Harriet Tycen psykologista jännäriä Veriappelsiini, kun kirjabloggaajakollegani kysyi jossain Facen keskustelussa mielipidettäni silloin vielä kesken olleesta kirjasta. Ihan samoilla sanoilla kuvailen kirjaa myös nyt, kun olen sen jo tovi sitten lukenut loppuun.

Karseaksi kirjan tekee sen päähenkilö eli lontoolainen oikeudenkäyntiasianajaja Alison Bailey, josta on aika vaikea pitää. Alison on työnarkomaani, alkoholisti ja jonkin sortin seksiaddikti, vaikka hänen pakkomielteensä keskittyykin pääasiassa vain yhteen mieheen. Komea, ylimielinen ja hellyydenosoituksissaan kovaotteinen Patrick on Alisonille kuin huume, josta hän haluaisi pyristellä irti, mutta jonka seuraavaa annosta hän pian kuollakseen janoaa. Sortuminen on väistämätöntä kerta toisensa jälkeen.

Alisonilla on siis mielenkiintoinen ja antoisa työ. Hänellä on myös ihana kuusivuotias tytär Matilda ja osa-aikaisena terapeuttiyrittäjänä työskentelevä aviomies Carl. Perhe-elämä alkaa yhä enemmän kärsiä Alisonin vaativan työn ja henkilökohtaisten ongelmien takia. Vaikka hän rakastaa Matildaa yli kaiken, perinteinen äidin rooli on hänelle kauhistus ja arkisten velvollisuuksien täyttäminen miltei mahdotonta. Se taas kiristää entisestään välejä aviomieheen. Onneksi suhde Patrickin kanssa on pysynyt visusti salassa.

Pitkän ja määrätietoisen työskentelyn tuloksena Alison on saanut hoidettavakseen ensimmäisen murhajuttunsa. Tehtävän toimeksiantajana on Patrick. Alisonin tehtävänä on rakentaa puolustus hienostorouva Madeleine Smithille, joka on puukottanut oman aviomiehensä pariskunnan aviovuoteeseen. Madeleine on löytynyt ruumiin viereltä verissään veitsi kädessään ja puoliksi tyhjennetty ginipullo viereltään. Yön tapahtumista hänellä ei ole tarkkaa käsitystä, mutta hän haluaa mahdollisimman nopeasti tunnustaa tekonsa ja kärsiä rangaistuksensa.

Murhatutkinta on siis loistava ja hartaasti odotettu harppaus Alisonin uralla. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, jos asiakas jo valmistelevassa istunnossa tunnustaa tekonsa. Se Alisonin on estettävä ensimmäiseksi, sillä vain siten hän ja Patrick saavat aikaa selvittää, miten Alisonin puolustus on rakennettava. Löytyykö veriteolle sittenkin jokin looginen ja lieventävä selitys? Alison on saatava avautumaan pariskunnan ja perheen elämästä ja ennen kaikkea murhaviikonlopun tapahtumista.

Alisonin keskittymistä haittaavat kuitenkin tuntemattomasta numerosta tulevat uhkaavat viestit, joista ei ole vaikea päätellä jonkun saaneen selville hänen ja Patrickin suhteen. Kuka uhkailija voi olla ja miten hän voi tietää niin tarkasti, missä ja milloin Alison ja Patrick tapaavat?

Psykologisia trillereitä kirjoitetaan ja julkaistaan runsaasti, joten ihan helppo ei ole erottautua edukseen kirjatulvasta. Veriappelsiini on Harriet Tycen esikoisteos, mutta siitä huolimatta varsin onnistunut lajityyppinsä edustaja. Tyce rakentaa huolella piinaavaa tunnelmaa kieputtamalla eri juonilinjoja samanaikaisesti yhä kiihtyvillä kierroksilla. Samaan aikaan kun Baileyn perheen elämä suistuu aina vain enemmän radaltaan, yhä rankempia asioita alkaa paljastua Smithin perheestä ja murhan motiiveista.

Tyce ripottelee tarinaan sekä aitoja että harhautusvinkkejä lukijalle. Kokenut lajityypin lukija huomaa kyllä ainakin osan vihjeistä ja arvaa joitakin keskeisiä juonenkäänteitä melko varhaisessa vaiheessa, mutta silti tarinassa on myös yllätyskäänteitä. Loppu on tyrmäävä, eikä kovinkaan kummoisia selittelyjä sen jälkeen enää tarvita. Tätä arvostan, sillä paraskin jännityskirja kyllä latistuu, jos lopuksi pitää vielä avata juonenkäänteet lukijalle Poirot-tyyliin.

Kansiliepeessä kerrotaan, että Tyce on työskennellyt kymmenisen vuotta Lontoossa asianajajana. Tämä näkyy kirjassa myönteisesti, sillä Alisonin työtä kuvataan mielestäni realistisen oloisesti ja mielenkiintoisesti. Brittiläinen oikeuskäytäntö poikkeaa melko lailla suomalaisesta, ja sen asiantunteva kuvaus tuo mukavan lisän teokseen. Ja Lontoo nyt on Lontoo, eli aina positiivinen asia.

Harriet Tyce: Veriappelsiini (Blood Orange)
Suom. Oona Nyström.
Otava 2020. 334 s.


Arvostelukappale.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata



”Tinderistäkin on vaikea löytää seksiä.
Miesten kiihkeimmät fantasiat kohdistuvat perhokalastukseen.
Kaikki ovat savuttomia vuoroviikkoisiä, jotka etsivät seuraa Ikeaan.”

Lakanpunaisena kiiltelevä kansi ja kirjan nimi Suhteellisen vapaata eivät varsinaisesti houkutelleet minua tarttumaan Riikka Suomisen esikoisteokseen. Chick lit kun ei oikein ole sitä kaikkein ominta kirjallisuuttani. Takakansitekstikään ei oikein napannut:

Klaara rakastaa Ilmaria, mutta seitsemän vuoden jälkeen parisängyn toiselle puolelle jaksaa könytä kerran kvartaalissa. Asiantuntijat neuvovat piristämään seksiä, mutta työn ja lapsen nukuttamisen jälkeen voimat eivät riitä sirkustemppuihin.

Saamani arvostelukappaleen välissä oli kirjailijan saatekirje, jossa Suominen kertoo kiinnostuneensa siitä ilmeisestä epäsuhdasta, joka vallitsee pitkän parisuhteen ihannoinnin ja arjen todellisuuden välillä. On kirjoitettu hyllymetreittäin oppaita siitä, miten parisuhde saadaan toimimaan ja pysymään koossa tekemällä työtä sen eteen. Ei kuulosta kovin hauskalta saati romanttiselta.

Nelikymppisten Klaaran ja Ilmarin aviovuoteesta hauskuus, romantiikka ja intohimo ovat kadonneet seitsemässä vuodessa, itse asiassa jo kahdessa, kun Klaara asiaa tarkemmin miettii. Silloin syntyi pariskunnan tytär Alma. Mutta tyttären syntymä ei oikeastaan ole syy Klaaran seksihaluttomuuteen. Hän on omasta mielestään ollut aina samanlainen: kahden vuoden seurustelun jälkeen häntä ei enää seksi oman kumppanin kanssa kiinnosta.

Ilmarin kanssa kaiken piti olla toisin, tietenkin. Mutta nyt Klaara huomaa ajattelevansa seksiä koko ajan, tosin aivan toisesta syystä kuin hän haluaisi. Avioseksistä on tullut velvoite, ikävä rutiini, joka pitää hoitaa alta pois. Kuinka kauan onkaan jo edellisestä kerrasta? Haluaisiko Ilmari tänään ja miten voisi kiemurrella irti suorituksesta? Ajatteleeko Ilmari, että Klaara on pihtari? Miksi Klaara ei saa itseään haluamaan seksiä Ilmarin kanssa, vaikka tämä on muuten edelleen kaikin puolin ihana ja rakastettava? Miksi sen sijaan työpaikan Ihana-Niklas kyllä kelpaisi vaikka heti siinä toimiston pöydällä?

Kirjan takakannessa jo paljastetaan keskeinen juonenkäänne, joten kerron sen nyt myös tässä. Klaara ja Ilmari saavat lopulta puhuttua ongelmastaan ja päätyvät yhdessä käytännölliseen ratkaisuun. Jos kerran pariskunta ei enää nauti seksistä toistensa kanssa mutta molemmat haluavat kuitenkin seksiä elämäänsä mutta ei avioeroa, kumpikin saa luvan kanssa etsiä seksikumppaneita suhteen ulkopuolelta. On vain sovittava reunaehdoista, ja sitten voikin antaa palaa.

Voiko tällainen suhde toimia? Miten Klaaran ja Ilmarin käy?

Klaara on Suhteellisen vapaata -romaanin näkökulmahenkilö, jonka kautta Suominen ruotii perusteellisesti teoksensa teemaa. Klaaran ja Ilmarin suhteen lisäksi materiaalia ovat heidän ystävänsä ja näiden parisuhdekuviot. Klaaran paras ystävä Rita on muuttanut Tanskaan tyttöystävänsä luokse ja nyt pariskunta toivoo toista lasta. Helsinkiläiset Helena ja Rikke ovat onnellisen pariskunnan prototyyppi. Klaaran vanhemmat ovat aikanaan rakastuneet ja menneet yhteen erottuaan ensin aiemmista puolisoistaan.  Klaara on ammatiltaan freelance-valokuvaaja, joka tekee myös hääkuvauskeikkoja. Niillä hänellä on mainioita tilaisuuksia tarkkailla ihmisiä ja tehdä päätelmiä rakkaudesta.

Henkilöiden lomaan tarinaan livahtaa aina välillä myös hankala kaveri nimeltä Parisuhde. Klaarasta tuntuu, että on juuri Parisuhteen vika, että seksielämästä katoaa hohto. Hän pohdiskelee ja tutkii aihetta monelta kantilta ihan vakavissaan. Tekstissä on välillä pitkähköjäkin jaksoja, joissa ihan nimeltä mainitaan alan teoreetikkoja ja esitellään heidän näkemyksiään asioista, jotka Klaaraakin askarruttavat. Kirjan lopussa on lyhyt lähdekirjallisuusluettelo.

Suhteellisen vapaata on hankalasti luokiteltava. Siinä on ainakin päällisin puolin chick lit -aineksia, mutta luettuani kirjan kyllä tulkitsin nämä viittaukset lähinnä ironisiksi silmäniskuiksi. Se on vetävä romaani, jossa on sujuvaa kieltä, hyvää henkilö- ja ajankuvausta sekä kiinnostava joskin aika löyhä juoni. Siinä on kuumia seksikohtauksia ja huumoria, välillä jopa näitä molempia samaan aikaan (!). Lisäksi siinä on esseemäisyyttä ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Miksi yhteiskunta edelleenkin median ja viihteen suosiollisella avustuksella runnoo läpi ajatusta pitkän (hetero)parisuhteen paremmuudesta muihin elämäntyyleihin verrattuna?

Alan selvästikin toistaa itseäni, sillä taas on todettava, että onneksi tulin kuitenkin kaikista ennakkoluuloistani huolimatta avanneeksi tämän teoksen kannet. Tykkäsin nimittäin kovasti, mikä näin jälkikäteenkin vielä tuntuu vähän kummalliselta. Mutta niin nyt vain kävi. Klaara ei alkuun vaikuttanut ihan sellaiselta ihmiseltä, josta välttämättä pitäisin, mutta paremmin tutustuttuamme aloin ihailla hänen määrätietoista pyrkimystään aidosti ratkaista ongelmat niin, että kaikki osapuolet hyötyisivät. Hän rakastaa Almaa ja Ilmaria ja haluaa heille kaikille vain hyvää. Halusin tietää, miten heidän lopulta käy.

Luin teosta viihdyttävänä romaanina, mutta Suomisen tarinaan leipomat väitteet, huomiot ja pohdinnat saivat kyllä omatkin ajatukseni liikkeelle. Hymähtelin muun muassa huomiolle, että naistenlehtien kansissa parisuhdeonneaan hehkuvat pariskunnat mitä todennäköisimmin eroavat pikapuoliin. Olen itse pannut aivan saman merkille! Klaaran mutkaton tapa suhtautua omaan seksuaalisuuteensa ja partnerin etsintään oli virkistävää luettavaa. Vaikka en kaikkia Klaaran mielipiteitä allekirjoitakaan, asioihin voi tosiaan suhtautua myös hänen tavallaan!

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata
Otava 2020. 380 s.


Arvostelukappale.

Itse luin painetun kirjan, mutta tämä varmasti toimii hyvin myös äänikirjana.

lauantai 8. helmikuuta 2020

Matti Laine: Pelon liekit



Kun viimeksi erosimme Elias Vitikan kanssa, tunnelmat olivat surumieliset. Olin vähän itkenytkin. Ei ollut lainkaan sanottu, että tapaisimme enää koskaan. Elias oli muuttanut perheensä kanssa Tallinnaan, luovuttanut Suomen puolen bisneksensä nuorille alaisilleen ja ryhtynyt koti-isäksi. Alamaailman luksusvenekauppaa pyörittävän bisnespomon ura näytti olevan ainakin pitkällä tauolla, jos ei lopullisesti telakalla.

Ilokseni tapasin Eliaksen ja kumppanit kuitenkin jälleen työn parista Matti Laineen viidennessä Elias Vitikka -dekkarissa Pelon liekit. Koti-isävaihe on jäänyt lopulta lyhyehköksi, mutta jakso on ollut välttämätön, jotta Elias on pystynyt edes jotenkuten toipumaan kokemastaan raskaasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

Palatessaan taas aktiivitehtäviin Elias huomaa, että bisnekset ovat hänen poissa ollessaan liukuneet huolestuttavan kehnoon kuntoon. Kaiken lisäksi ruotsalaiset liikekumppanit alkavat periä kohtuutonta velkasummaa, joka upottaisi Eliaksen yritystoiminnan kerralla. On käärittävä hihat ja ratkottava ongelmat. Nopeasti Eliaksella ja kumppaneilla onkin hiottuna melkoinen keikka, joka onnistuessaan pyyhkäisisi kaikki taloushuolet ainakin hetkeksi sivuun.

Mutta juuri kun viritetty ansa on laukeamassa Taalintehtaan tienoilla, pyyhältävät rajavartioston partioveneet paikalle. Onko joku Eliaksen lähipiiristä vuotanut suunnitelman virkavallalle? Kuka ja miksi? Vai liittyikö rajavartiolaitoksen aktiivisuus sittenkin Helsingissä sattuneeseen palopommi-iskuun, jossa vaarassa oli myös tunnettu populistinen kansanedustaja?

Jotta huolet eivät loppuisi, käy ilmi, että Eliaksen entinen jääkiekkojoukkuekaveri ja lempinimensä mukainen vaarallinen alamaailman toimija Hullu-Rami Seiro on siirretty avovankilaan. Kaksikon kohtaaminen ei ole Eliakselle mikään ilo, mutta Hullu-Ramilla on Eliakselle melkoisen yllättäviä uutisia sekä pyyntö. Hullu-Rami haluaa palkata Eliaksen etsimään hänen toimittajatyttärensä, joka on kummallisesti kadonnut maisemista.

Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?

Hullu-Ramin kadonneen toimittajatyttären tapaus näyttää linkittyvän pommi-iskun kohteeksi joutuneeseen kansanedustajaan ja tämän puuhiin. Poliitikko on maalittanut toimittajan, ja puolueen rakkikoirat ovat käyneet raa’asti uhrin kimppuun. Onko joku mennyt liian pitkälle? Laine kirjoittaa siis mitä ajankohtaisimmasta yhteiskunnallisesta aiheesta.

Kun loppurähinät vielä rymistellään Lohjansaaressa, onkin oivallinen paketti koossa. Olen jo useamman aiemman Elias Vitikka -dekkarin äärellä huokaillut, että Matti Laine on ehdotonta kotimaista dekkaristikermaamme. Miehen monipuolinen lahjakkuus ei rajoitu suinkaan tähän, mistä on erinomaisena esimerkkinä juuri Yle Areenassa julkaistu kansainvälinen rikosdraamasarja Paratiisi, jonka pääkäsikirjoittaja Laine on.

Kaksi jaksoa Paratiisin kahdeksasta jaksosta nyt katsoneena tykkään kyllä. Vähän riskillä sarjan ensimmäinen jakso käynnistyy hieman liiankin suomalaisittain eli synkistelevän vähäpuheisesti ja hitaasti. Mutta kun Riitta Havukaisen esittämä Oulun rikospoliisin vanhempi tutkija Hilkka Mäntymäki on saatu Fuengirolaan, alkaa juttu käynnistyä ja toinen osa on jo oikein hyvä. Loput jaksot tulee varmasti katsottua kohtuullisen pikaisesti.
Mutta entä Elias Vitikka? Vieläkö me tapaamme? Toivottavasti.

Matti Laine: Pelon liekit
Bazar 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 8 h 39 min.


Storytelin mediakuunteluoikeus.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta

Tappajan vaisto

Pelon liekit

torstai 6. helmikuuta 2020

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin




Vuonna 2013 Finlandia-palkinnon voitti Riikka Pelon hengästyttävä romaani Jokapäiväinen elämäni. Olin voitosta riemuissani, olinhan lukenut kirjan tuoreeltaan jo keväällä, itse asiassa pikkuisen etuajassakin, sillä siitä oli tilattu minulta arvio paikallislehteen mieluiten heti kirjan ilmestyessä. Riikka Pelolla ja hänen perheellään on nimittäin siteitä kotiseudullemme, ja seudun lehti luonnollisesti haluaa olla paikkakuntaa sivuavissa aiheissa ajan hermolla.

Mutta muistatteko, mitkä muut teokset olivat tuona vuonna ehdolla? Muut viisi teosta olivat Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin, Leena Krohnin Hotel Sapiens, Hannu Raittilan Terminaali, Asko Sahlbergin Herodes ja Kjell Westön Kangastus 38. Melkoinen joukko siis! En pidä mitenkään olennaisena lukea erityisesti Finlandia-ehdokkaita, vaikka viime vuosina olen melko tiiviisti palkinnon jakoa seurannutkin. Edes kaikkia viimeisen kymmenenkään vuoden voittajia en vielä ole lukenut enkä todennäköisesti luekaan.

Tästä kuuden joukosta olin ennen Koskisen teokseen tarttumista lukenut vain kaksi, Pelon teoksen ja Westön Kangastus 38:n. Molemmat ovat suuria kirjallisia rakkauksiani ja Kangastus 38:n olen nähnyt myös näytelmänä. Näppituntumalta kuitenkin tiedän, etteivät loputkaan mitään kehnoja romaaneja ole ja saatan ne vielä joskus lukeakin. Sahlbergin Herodes on jo hankittuna ja se ainakin kiinnostaa kovasti.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen lukenut ainakin kahdeksantoista Juha-Pekka JP Koskisen kirjoittamaa kirjaa ja pitänyt kaikista. Muutamat niistä, kuten Kuinka sydän pysäytetään ja Tulisiipi, kuuluvat kiistämättä kaikkien aikojen parhaimpiin lukuelämyksiini, ja kaikista kirjoista olen siis vähintäänkin pitänyt. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en ole tullut aikaisemmin lukeneeksi Koskisen ensimmäistä Finlandia-ehdokasromaania. Aikomus on kyllä ollut vakaa, olenhan hankkinut kirjan hyllyihini sekä painettuna että äänikirjana.

Hyvä kirja ei onneksi muutamassa vuodessa vanhene, vaan on aivan yhtä kuranttia tavaraa edelleen, ellei jopa parempaa. Sen ainakin Ystäväni Rasputin todisti, vaikka alkuun pääseminen olikin vähän takkuista. Yritin aloittaa kirjan ensin äänikirjana, mutta en päässyt oikein kärryille ja luovutin alkumetreillä. Muutaman viikon päästä päätin yrittää uudelleen ja tartuin nyt ihan rauhassa painettuun versioon. Ja johan lähti! Tarina imaisi jälleen mukaansa niin vahvasti, että en malttanut olla kuuntelematta sitä silloin, kun lukeminen ei tullut kyseeseen. (Tämä on muuten uusi ahmimistapani.)

Ystäväni Rasputin kertoo nimensä mukaisesti legendaarisesta munkki Grigori Rasputinista. Minäkertoja on nuori Vasili, poika, jonka Rasputin ottaa hoiviinsa eräänlaiseksi kasvatti- tai oppipojakseen tämän jäätyä orvoksi vuoden 1910 tienoilla noin kymmenvuotiaana. 

Näkökulmavalinta on nerokas. Vasili on ulkopuolinen tarkkailija, mutta samalla hän on aivan tapahtumien polttopisteessä jonkinlaisena huomaamattomana silmänä tai korvana. Rasputin itse antaa hänelle vihon käteen ja käskee merkitä muistiin hänen puheitaan ja opetuksiaan. Samantapaisen vihon ja tehtävän poika saa myös tsaariperheen lähituntumasta.

Rasputin ottaa Vasilin mukaansa, kun hänet kutsutaan tapaamaan tsaariperhettä. Vasili rakastuu koko pienen orpopojan sydämensä voimin itseään vain pari vuotta vanhempaan Anastasiaan, joka hemmoteltuna villikkona nauttii osakseen saamasta ihailusta ja myöhemmin myös turvautuu pojan uskolliseen ystävyyteen. Rasputinin ja Anastasian ansiosta Vasili myös vihkiytyy tsaariperheen huolellisesti varjeltuun salaisuuteen.

Ystäväni Rasputin on tunnistettavaa Koskista. Jälleen hän on perehtynyt huolella ja antaumuksella kuvaamaansa aikakauteen, sen tapoihin ja tunnelmiin, joita hän myös kuvaa mukaansa tempaavasti ja eloisasti niin, että lukijan on helppo heittäytyä Vasilin kerronnan vietäväksi ensimmäisen maailmansodan kurimuksiin ja vallankumouksen kuohuihin, jotka ankarasti ravistelivat mahtavaa Venäjää.

Kyseessä ovat oikeasti eläneet historialliset henkilöt ja heidän kohtalonsa, jotka ovat lukijalle pääpiirteissään jo tuttuja. Mutta Koskisen käsissä näihin henkilöihin ja tapahtumiin tulee mukaan jotain uutta ja yllättävää. Hän on kirjoittanut historian tapahtumille uudet mahdolliset versiot. Lukemalla kirjan esimerkiksi paljastuu, miksi Rasputin ei ollut tietääkseenkään kumoamistaan myrkkymaljoista, vaan murhaajien oli pakko turvautua konkreettisempiin menetelmiin. Ihan mainiosti tapahtumat ovat voineet kulkea Koskisen kertomalla tavalla!

Tsaariperheen lohduttomasta kohtalosta on kirjoitettu pinoittain tutkimusta ja fiktiota. Muistan jo lapsena lukeneeni aikakauslehdistä pitkiä artikkeleja aiheesta. 1970-luvulla spekuloitiin paljon juuri Anastasian kohtalosta. Kuoliko hän yhdessä perheensä kanssa Jekaterinburgissa vai pääsikö hän kuin ihmeen kautta jotenkin pakenemaan? Muistaakseni joku keskieurooppalainen nainen ilmoitti olevansa Anastasia ja hänestä kirjoitettiin paljon. Tämä tuntui jo silloin kiehtovalta arvoitukselta kaikessa karmeudessaan. Koskisella on esittää tähänkin arvoitukseen luonnollisesti oma mahdollinen tapahtumakulkuversionsa, ja olisin sen valmis melkein ostamaankin…ehkä!

Vasili on älykäs ja oppivainen poika ja nuorukainen. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, ja lisäksi kielten oppiminen käy häneltä helposti. Hovin liepeillä pyöriessään hän oppii englantia ja saksaa, joista on hänelle myöhemmin arvaamatonta hyötyä. Vasili myös miettii maailman menoa ja puntaroi monenlaisia kysymyksiä nuoressa mielessään. Verkostoituminen käy häneltä myös kuin huomaamatta, ja perin hyödylliseksi osoittautuu muun muassa nuorena solmittu ystävyyssuhde lehdenmyyjäpojan kanssa.

Ystäväni Rasputin on oivallinen lukunautinto. Se on viihdyttävä mutta samalla ajatteluttava historiallinen romaani, jonka tarinan yksityiskohdat niksauttavat kiehtovasti faktat pikkuisen uuteen asentoon ja saavat miettimään tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lisään tämän suosikki-Koskisteni listaan, ehdottomasti!

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin
WSOY 2013. 355 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 t 19 min.

Ostettu.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru




Lokakuussa 2019 silmiini osui Helsingin Sanomista juttu Tehtävä pohjoisessa (Pekka Juntti, 12.10.2019, tilaajille), jossa haastateltiin kirjailija Seppo Saraspäätä. Kirjailija oli minulle entuudestaan aivan outo nimi, vaikka jutussa kerrotaan hänen julkaisseen yli kolmikymmenvuotisella kirjailijanurallaan parikymmentä teosta. Viimeisin, jota kirjailija itse kutsuu lopputyökseen, on syyskuussa 2019 ilmestynyt historiallinen seikkailuromaani Kaulahopeiden taru.

Jo kirjailijan oma elämänkulku on kutkuttavaa luettavaa. Saraspää kertoo jo järvenpääläisenä koulupoikana unelmoineensa, että muuttavaa aikuisena Lappiin ja kirjoittaa siellä kirjoja. Elämä kuitenkin meni pitkään eri latua kuin haaveet. Saraspäästä tuli poliisi ja hän työskenteli vuosia ensin Helsingissä ja sittemmin Kemijärvellä poliisina ja erävartijana. Ensimmäiset teokset syntyivät toisen työn ohessa, mutta lopulta mies teki ratkaisunsa ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Nyt yli 70-vuotias kirjailija asuu vaimonsa kanssa Inarinjärven Nanguvuonon rannalla.

Vielä monin verroin kiehtovampi on tarina, miten Seppo Saraspää vahingossa, kuin kohtalon oikusta, sattui löytämään sensaatiomaisen upean muinaisen hopea-aarteen Nanguvuonon sataman tuntumassa sijaitsevan vanhan seidan läheltä. Hopeinen kaulakääty oli pudonnut vähän ylempänä sijaitsevasta kallionkolosta jäkälikköön. Kun Saraspää tunnusteli koloa, sieltä löytyi lisää koruja. ” Hän työnsi kätensä pimeään. Juuri sillä etäisyydellä, johon ihmisen käsi luonnollisesti yltää, hän tunsi kädessään aarteen, ja kosketuksen. Tuntui kuin käsi olisi osunut vieraaseen käteen. Sen kulkijan, joka kerran piilotti omaisuutensa tänne.

Tutkimuksissa paljastui, että korut oli asteltu kolon pohjalle tuohenpalalle, mikä helpotti löydön ajoittamista. Radiohiiliajoitus kertoo, että puu on kasvanut vuosien 1160 – 1280 välillä. Kuka aarteen kallionkoloon kätki ja miksi? Mikä on korujen alkuperä? Kysymykset alkoivat muhia kirjailijan mielikuvituksessa. Oli kirjoitettava tarina.

Melkoinen tarina siitä vain syntyikin. Kaulahopeiden taru lukeutuu kokonsa puolesta kevyesti tiiliskiviluokkaan, eli siinä on yli viisisataa sivua. Mietin lukiessani ja erityisesti loppuun päästyäni, että nimen olisi voinut vaikka vaihtaakin. Kaulakoruaarteella on oma osuutensa tarinassa, mutta lopulta korut eivät ole sen ydin.

Sen sijaan ytimessä on Karri Laurilainen, kainuulaisen mahtisuvun nuorempi vesa, joka sotaretkellä norjalaisia vastaan joutuu vanhemman veljensä juonittelun tuloksena sotavangiksi eli orjaksi Hrurt Vuononvartijan hallitsemaan kalastajakylään. 16-vuotias nuorukainen on koulittu soturi ja ehtinyt jo surmata yhden vihollisensa ennen orjuuteen joutumistaan, joten alistuminen on kova pala nieltäväksi, vaikka tietysti ainoa keino selvitä hengissä.

Karri ystävystyy toisen orjan, gotlantilaisen kauppiaan pojan Hylje-Harppin kanssa. Pahimmaksi viholliseksi osoittautuu Torstein, Hrurt Vuononvartijan äpäräpoika, josta on tehty orjatalon isäntä. Kohtalostaan katkeroitunut Torstein on mestari kiusaamaan kontollaan olevia puolustuskyvyttömiä orjia, ja Karri päätyy hänen silmätikukseen. Karrin kolmantena orjavuotena vuononsuulle purjehtii alus, jonka päällikkö on islantilainen Olofr Musta.

Kun Karri ja Harpp päätyvät islantilaisten matkaan, alkaa matka kohti – niin, mitä? Sitä Karri ei itsekään tiedä. Kotiin hänellä ei tunnu olevan sen paremmin pääsyä kuin asiaakaan, ja jos hän joskus palaa, hänellä on oltava näyttöä omasta mahdistaan ja onnistumisestaan maailmalla. Sen parempaa päämäärää ei tunnu olevan helposti synkkyyteen vaipuvalla mutta tarvittaessa mielipuolisella raivolla vihollisensa kimppuun käyvällä Olofr Mustalla. Jonnekin, eteenpäin. Se tuntuu riittävän.

Kohtalo heittää seurueen monenlaisiin tilanteisiin, kuten Nidarosiin keskelle norjalaisten valtakamppailuja ja Itämaan rannikolle piispa Henrikin seurueen jatkeena. Vähitellen lukijalle tarjoillaan myös vinkkejä siitä, miten hopeakorut ja Karrin tarina voisivat aikanaan ristetä. Bolgariassa ruhtinas on iskenyt silmänsä varakkaan kauppiaan nuoreen tyttäreen Faizahiin. Tämä ylennetään ruhtinattareksi, kun on sovittu myöhemmin tapahtuvasta avioitumisesta. Faizah kuitenkin rakastuu ja ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Aikanaan nainen lähetetään kauas pohjoiseen kaulakäädyt myötäjäisinään.

Lukija tietää, että jossain vaiheessa hopeiset korut päätyvät Inarijärven rannalla sijaitsevan kalliojyrkänteen koloon. Sinne on kuitenkin pitkä, vaivalloinen ja vaarallinen matka kuljettavana. Karri kokee monenlaisia vastuksia ja joutuu äärimmäisten kysymysten äärelle. Onko entistä soturi-Karria enää olemassakaan?

Uusi ja vanha törmäävät tarinan nykyhetkessä, eikä se aina tapahdu kivuttomasti. Olofr murisee linnoitettuja satamakaupunkeja katsellessaan, miten ryöstelykin on nykyään tehty niin vaikeaksi. Missä on kohta enää tilaa hänen kaltaisilleen ihmisille?

Ihastuin Saraspään kerrontatapaan. Hän kirjoittaa sujuvasti niin kielen kuin rakenteenkin puolesta. Sanastossa on mukavaa vanhahtavaa makua tarinaa ryydittämässä. Karri on tarinan minäkertoja, mutta aina välillä näkökulma vaihtuu hetkeksi toisaalle satunnaisen tuntuisesti. Nämä välähdykset avaavat tarinaa mukavasti. Pisin näistä välähdyksistä on Olofrin tarina, jonka hän kertoo lukijalle kirjan loppupuolella.

Tarinan sujuvuuden ja mukaansatempaavuuden lisäksi vaikutuksen tekee Saraspään valtava tietomäärä. Romaani on tulvillaan kiinnostavia ja kiehtovia yksityiskohtia menneiden aikojen tavoista ja erilaisista kulttuureista. Tieto on kuitenkin kudottu osaksi tarinaa niin, ettei hetkeäkään tuntenut lukevansa tietoteosta vaan nimenomaan kutkuttavaa tarinaa siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua. Lisäksi Karri ja hänen kasvunsa on kuvattu mielenkiintoisesti. Halusin tietää, miten hänen käy.

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru
Karisto 2019. 527 s.


Ostettu.

Vinkiksi linkitän Satunnaisen retkuilijan blogin, jossa on hyviä kuvia hopea-aarteen löytöpaikasta ja muutakin lisätietoa aiheesta.

Karrin liittyminen piispa Henrikin ristiretkeen hymyilytti myös, koska mitä ilmeisimmin Karri oli samoilla taistelukentillä kuin JP Koskisen Kalevanpoikien kronikan sankaritkin. Maailma on pieni!