maanantai 28. helmikuuta 2011

Ajan hermolla - kiitos PEKKin!

Kerrankin tuntee olevansa ajan hermolla kirja-asioissa. Alkuvuodesta tutustuin Sallan lukupäiväkirja -blogin  mainoksen kautta Pieneen esikoiskirjakerhoon eli PEKKiin. Lyhyesti kirjakerhon idea on postittaa kerran kuussa jäsenille uunituore kotimainen esikoiskirja. Jäsenyys on on/off-toimintaa: kaikille jäsenille toimitetaan jokainen kirja, mutta jäsenyyden voi irtisanoa milloin tahansa. Veivasin liittymispäätöstä pitkään, ja ensin ilmoitin vain mahdollisen kiinnostukseni kerhoon. Vastauksena sain kohteliiaan kiitossähköpostin, jossa ei mitenkään painostettu liittymään jäseneksi. Lopulta pari viikkoa sitten päätin liittyä.

Ensimmäinen jäsenkirja Antti Leikaksen Melominen tipahti laatikkoon tänään. Viime viikon lopulla kerhota tuli jo tieto, että kirja tulee tänään maanantaina. Aivan tuoreena emme tätä ihka ensimmäistä saaneet, sillä tiedotusvälineet olivat varanneet sille arvosteluvapaapäivän lauantaiksi 26.2. Aamun Hesarissa olikin sitten miellyttävänä yllätyksenä Antti Majanderin pitkä arvostelu kirjasta sekä kirjailijan haastattelu. PEKK oli siis tehnyt nappivalinnan! Kiitos siitä!
Kirjan mukana tuli tieto seuraavasta kerhokirjasta, joka on Helen Mosterin romaani Hylky. Sitäkin olin jo ehtinyt silmäillä Avain-kustantamon sivuilta ja se vaikuttaa kiinnostavalta.

Ihan toisessa yhteydessä sain käsiini Katja Kaukosen esikoiskirjan Odelma. Olin jo pannut merkille, että sekä marjis ja Joana ovat ehtineet lukea ja kirjoittaakin kirjasta, mutta olen visusti vielä välttänyt heidän tekstiensä lukemista. Sain kirjan eilen illalla luettua, ja se herätti paljon ajatuksia ja tunteita, jotka nyt pitäisi muotoilla tekstiksi. Tämän päivän Hesarissa olikin sitten kirjasta perusteellinen arvio, jonka kyllä luin. Osittain olen Mervi Kantokorven kanssa tulkinnut kirjaa samalla tavalla, osittain en :). Saapa nähdä, mitä saan aiheesta kasaan.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Lomaviikon dekkarikooste osa 2

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema
Tammi. 223 s. Ilm. vuonna 1998

Leena Lehtolainen: Kuparisydän
Äänikirja 7 CD:tä, Lukija Erja Manto. Kirja ilmestynyt Tammen kustantamana vuonna 1995.

Viikon mittaisella lomalla on tullut luettua vain kolme dekkaria, mutta tähän jälkimmäiseen koosteeseen niputan myös juuri ennen loman alkua loppuun kuunnellun äänikirjadekkarin.
Dekkarit toimivat minulla nollausluettavana. Aina välillä on saatava vain lukea jotakin, jonka parissa viihtyy eikä tarvitse liikaa ajatella. Toki dekkarit useinkin pistävät aivot liikkeelle, hyvät dekkarit ainakin, mutta toiminta ei ole samanlaista kuin työn parissa.

Tutustuin viikon aikana Kirsti Ellilän tuotantoon, kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi. Kirjastossa käydessäni löysin sattumalta hänen tietääkseni ainoa dekkarinsa Usko, toivo ja kuolema, jonka on poikkeuksellisesti julkaissut Tammi eikä Karisto, joka näyttää olevan Ellilän pääasiallinen kustantaja. Mikään kovin perinteinen dekkari tämä ei ole. Mukana ei ole poliisia tai muutakaan henkilöä, joka yrittäisi ratkaista rikoksia ammattinsa puolesta tai edes harrastuksena tai mielenkiinnosta. Kyse on enemmänkin psykologisesta jännitysromaanista. Kirjassa ei myöskään tule ruumiita, vaikka nuoret naiset joutuvatkin ahdistelun ja väkivallan kohteiksi pimeällä rantatiellä.

Tapahtumat sijoittuvat länsisuomalaiseen Pensee-nimiseen kuntaan tai pikkukaupunkiin. Paikkakunnan nimi on jo tietysti paljonpuhuva. Keskushenkilöinä ovat Markus ja Marja, nuori aviopari, joka on vuosi sitten menettänyt pienen vauvansa. Pensee on Markuksen kotipitäjä, ja he asuvat Markuksen entisen sukulaisen vanhassa talossa. Markus on halunnut palata juurilleen saadakseen selville, mitä menneisyydessä oikein tapahtui. Marja on saanut työpaikan seurakunnan nuoriso-ohjaajana, ja hän yrittää Markuksen takia viihtyä, mutta helppoa se ei ole. Työpaikalla ei voi tehdä uudistuksia tallomatta toisten varpaille. Marjasta tuntuu, ettei hänestä pidetä. Markuskaan ei enää kerro hänelle asioistaan ja vaeltelee öisin levottomana ulkona. Kertoja vaihtelee. Välillä äänessä on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee myös hiippailijan nahkoin, välillä taas Markus minäkertojana.

Markus yrittää selvittää, miksi hänen äitinsä aikanaan häipyi Ruotsiin koskaan palaamatta tai yhteyttä ottamatta. Lapsena Markuksesta on pitänyt huolta Anselmi, sukulaismies, joka nyt asuu palvelutalossa. Äiti oli ollut alkoholisti siitä saakka kun irrottautui paikkakunnalla vaikuttaneesta uskonlahkosta. Markuksella on ollut myös veli, joka on kuollut murrosikäisenä. Veljen kuoleman jälkeen äiti lähti. Nyt Markus yrittää selvittää salaperäisen lahkon asioita, mutta kukaan ei halua kertoa mitään.

Kylän keskustassa majailee joukko virolaisia nuoria naisia, jotka tekevät työharjoittelua kunnan yrityksissä. Julkinen salaisuus on, että tytöt hankkivat lisäansioita vapaa-ajallaan kyseenalaisin keinoin. Iltaisin joku outo hiiviskelijä pelottelee ja ahdistelee tyttöjä.

Mielenkiintoiseksi tämän kirjan teki se, että aika nopeasti tunnistin uskonlahkon, josta kirjassa on puhe. Luin viime talvena kirjan nimeltä Lapsuus lahkon vankina. Se on Ulla Appelsiinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina. Laitinen oli nelivuotiaasta asti Alma Kartanon perustaman omituisen lahkon tiukassa otteessa. Karismaattisen Kartanon perustaman liikkeen ajatuksiin kuului mm. tiukka kasvisruokavalio ja seksin totaalinen kieltäminen myös avioliitossa. Lapsia kasvatettiin ankarassa kurissa ja mieluiten lahkon hoivissa vanhemmistaan erotettuina, koska ajatteluun kuului, että lapsia riivasi jonkinlainen seksuaalinen himo ja että he ns. huorasivat jo hyvin pieninä. Perkeleet ajettiin lapsista piiskaamalla ja rukoilemalla. Pienet lapset myös kiersivät Alma Kartanon mukana saarnamatkoilla.

Kirjan kaikki ongelmat juontavat tavalla tai toisella tästä paikkakunnalla aikanaan vaikuttaneesta lahkosta ja sen suhtautumisesta seksuaalisuuteen. Aihe on samalla kertaan hyvin kiinnostava ja ahdistava. Uskonnollisissa fanaattisissa lahkoissa on usein kyse manipuloinnista ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Novellikokoelmassa Outoa rakkautta Ellilä käsittelee rikosaihetta ihan mukavasti, joten dekkarikin voisi olla hänen alaansa.

Äänikirjana siis kuuntelin juuri ennen lomaa Leena Lehtolaisen kirjan Kuparisydän. Olen lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki Lehtolaisen aikuisena julkaisemat kirjat ja käynyt katsomassa hänen käsikirjoittamansa näytelmänkin. Kirjoja olen lukenut lähes koko ajan sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet. Kerran olen jopa tavannut kirjailijan ihan ilmielävänä kiitos kahden kollegani, jotka hankkivat hänet puhumaan kirjoistaan työpaikalleni. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa!

Kuparisydän on Lehtolaisen järjestyksessä kolmas Maria Kallio -dekkari, ja näin jälkikäteen uudelleenluettuna (tai -kuunneltuna) myös yksi sarjan parhaista. Seuraavat ovat dekkarit Luminainen ja Kuolemanspiraali, jotka ovat vielä tätäkin parempia. Lehtolainen on kehittynyt kirjailijana ja osaa tässä vaiheessa jo sommitella juonen niin, että turhia pitkiä suvantovaiheita ei ole, kuten parissa sarjan aiemmassa osassa. Toisaalta kirjailija ei ole vielä ehtinyt itse kyllästyä päähenkilöönsä ja sekä Maria Kalliossa että dekkarijuonessa on vielä tuoreutta.

Kuparisydämessä Maria toimii entisen kotikaupunkinsa nimismiehen sijaisena. Paikkaa kutsutaan kirjassa Arpikyläksi, vaikka se on täysin tunnistettavissa Lehtolaisen kotikaupungiksi Outokummuksi. Tämä tuntuu turhalta kikkailulta. Joka tapauksessa kaivostoiminta on kaupungissa hiipunut, ja nyt rohkea yrittäjä on perustanut vanhalle kaivosalueelle matkailuyrityksen. Avajaisia seuraavana aamuna löydetään yksi vieraista kuolleena vanhan kaivostornin juurelta. Maria joutuu tutkimaan murhaa, jossa epäiltyinä on liuta hänen tuttaviaan, eikä vähimpänä vanha nuoruudenrakastettu Johnny.

Maria tuskailee työasioiden lomassa omia kriisejään. Mistä saada työpaikka, kun sijaisuus loppuu? Mitä vastata Antin kosintaan, kun tämä palaa Amerikasta? Miten torjua sukulaisten odotukset perheenlisäyksestä? Miten suhtautua Johnnyyn, johon vieläkin tuntee vetoa, vaikka ei haluaisi? Kirjan loppuhuipennus on sopivan jännittävä, eikä tekijääkään arvaa ennen kuin se paljastuu jo poliiseillekin. (Huonosta muistista oli taas iloa!)

On sääli, että Lehtolainen ei pääse kunnolla irti Maria Kalliosta. Kallio on jotenkin jämähtänyt asemiinsa. Jossakin kirjassa Kallio jo lähti poliisin palveluksesta ja iloitsin, että nyt Lehtolainen lähtee hänen kanssaan uusille urille. Seuraavassa kirjassa Maria Kallio teki heti paluun Espoon poliisilaitokselle. Pettymys! Viimeisimmässä kirjassa Minne tytöt kadonneet (mikä nimi!) on aihe hyvä, mutta puhti puuttuu. Ne kirjat taas, jotka eivät ole dekkareita ja joissa ei ole Maria Kalliota, ovat olleet jollakin tavalla pettymyksiä nekin, ainakin useimmat. Yksi suosikeistani on silti Tappava Säde, jossa Kallio on vain sivuhenkilö.

Ehkä Lehtolaiselle tekisi hyvää pitää taukoa ja tehdä jotain aivan muuta? Helppo neuvoa, vaikea toteuttaa, tiedän! Kuitenkin pidän Lehtolaisen sujuvasta kerronnasta. Joka tapauksessa Maria Kallio on ollut virkistävä henkilö suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa, varmaankin ainakin yksi ensimmäisiä naispuolisia poliiseja. Kallion kautta Lehtolainen on kuvannut ja pohtinut laajastikin suomalaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa siinä. Naisen on vaikea olla uskottava ammatissa, joka on perinteisesti kuulunut miehille. Erityisen hankalaa on, jos naisella vielä on lapsia ja hän silti haluaa edetä urallaan niin, että osa työpaikan miehistä onkin hänen alaisiaan.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Aimo annos Ellilää

Tästä koukuttavasta blogiharrastuksesta on vain pelkkää iloa, vaikka aikaa tuhraantuukin nykyään täällä koneen ääressä entistäkin enemmän. Viikonloppuna törmäsin jossakin kiinnostavassa kommenttikeskustelussa turkulaiseen kirjailijaan Kirsti Ellillään. Kävin kurkkaamassa Ellilän blogia Kirjailijan häiriöklinikka, ja sattumalta juuri silloin oli menossa ihana tarjous. Kirjailija lupasi postittaa omaan kirjaansa kiinnostuneille kirjablogin pitäjille. Uskalsin tarjota itseäni ja blogiani, ja sainkin nopeasti kirjailijalta vastaussähköpostin ja parin päivän päästä kirja oli kotonani. Suurkiitos siitä! Ainoa pettymys oli, että en ollut huomannut pyytää kirjailijaa signeeraamaan teostaan.

Häpeän tunnustaa, että Ellilä oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen tätä onnekasta kohtaamista. Ihmettelenkin sitä vähän, sillä olen ennen blogianikin sentään mielestäni melko hyvin seuraillut, mitä suomalaisessa kirjallisuuskentässä tapahtuu. Ellilän kotisivuilta selviää, että hän on toiminut kirjailijana jo 16 vuotta ja on ollut ja on edelleen monipuolinen ja tuottelias. Erityisen mielenkiintoiselta kuulostaa Kirkkotrilogiaksi nimetty sarja, joka nimensä mukaisesti käsittelee luterilaista kirkkoa ja sen ongelmia, mm. tasa-arvon toteutumattomuutta ja joiden piirien negatiivista suhtautumista naispappeuteen. Trilogian viimeinen osa ei ole vielä ilmestynyt.

Kirjailija kuitenkin tarjosi luettavakseni vuonna 2005 ilmestyneen teoksen Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Hiukan siihen tarttuminen arvelutti, sillä en ole kovinkaan paljoa lukenut ns. hömppää viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, ainakaan kotimaista. Kouluaikana en yhden vuoden mittaan muuta lukenutkaan, ja myöhemminkin sentään tuli pidettyä hömppäsaldo kohtuullisen korkealla. Sittemmin dekkarit ovat vieneet rentoutumiskeinona hömpän paikan.

Ellilän tyyli riisui kuitenkin aseista heti alkusivuilla. Tykkäsin kirjasta kovasti. Sen idea on vallan mainio, ja Ellilä totisesti osaa kirjoittaa letkeästi ja samalla fiksusti. Kirja sijoittuu Turkuun ja siinä kerrotaan hieman myös opiskelusta Turun yliopistossa, joten paikatkin ovat tuttuja ja siten entistä kiinnostavampia.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on kolmikymppinen Selma, joka on epäonnistunut kaikissa miessuhteissaan. Nykyisen rakastetun Samin kanssa Selma on ollut kimpassa vuoden, josta ajasta suurimman osan he ovat remontoineet vanhan puurivitalon kämppää. Remontti on ajanut pariskunnan konkurssin partaalle ja suhteen karille. Jälkimmäistä Selma ei tosin vielä ihan kirjan alussa ole huomannut tai ainakaan hyväksynyt. Työelämässä ei mene kovinkaan paljon paremmin. Valmistuminen on lykkääntynyt, ja Selma on useamman vuoden työskennellyt pienen ilmaisjakelulehden toimittajana. Niissä merkeissä hän menee tekemään juttua kuuluisasta kirjailijasta Julia Lavendelista, joka on uskomatonta kyllä rikastunut kirjoittamalla rakkausromaaneja. Sattumalta rakkausromaanit ovat olleet aina Selman suuri intohimo.

Samin lisäksi Selman elämässä on vain kaksi tärkeää ihmistä, opiskeluaikaiset ystävät Maria ja Edu. Heidän kanssaan Selma on aikoinaan haaveillut kirjailijan urasta niin kuin kaikki kirjallisuudenopiskelijat. Kukaan kolmesta ei ole koskaan valmistunut. Marian opinnot jäivät kesken, kun hän perusti perheen matkapuhelinmyyjän kanssa, ja Edu on keskittynyt lupaavan novellikokoelmansa hiomiseen. Edulla ja Selmalla on ollut opiskeluaikana lyhyt rakkaussuhdekin, mutta se on ajat sitten hiipunut ja ystävyys on jäänyt voitolle.

Julia Lavendelin tapaamisesta Selma saa idean. Hänkin hankkii rahaa kirjoittamalla rakkausromaanin. Se ei voi olla kovin vaikeaa. Hieman tietysti harmittaa, että se ei ole oikeaa arvostettua kirjallisuutta, mutta raha ja julkisuus kyllä korvaisivat sen puutteen. Selma ryhtyy tuumasta toimeen, mutta kohtaa yllättäviä vastoinkäymisiä.

Kirjaan on ripoteltu herkullisia näytteitä Selman käsikirjoituksesta. Unelmankaunis Gisela, tähtitoimittaja, yrittää ratkaista, rakastaako rikasta ja komeaa Mikaelia vai komeaa ja rikasta Martinia. Kaikki romanttisen kioskikirjallisuuden kliseet ovat hykerryttävästi mukana. Samaan aikaan Samin ja Selman suhde ajautuu kriisiin ja työssäkin on ongelmia. Selma uppoutuu yhä syvemmälle kirjaprojektiinsa. 

Ihailen erityisesti Ellilän taitoa kertoa samaan aikaan viihdyttävä tarina ja puhua vakavista aiheista. Blogeissakin on viitattu mm. naisille tarkoitetun viihteen aliarvioimisesta, naisten mahdollisuuksista menestyä kirjallisessa maailmassa tai siitä, millä keinoilla naisen on mahdollista päästä mediahuomion kohteeksi. Selman pohdinnan mukaan varma keino on, jos vilauttaa sopivasti rintaansa. Tosin silloinkin pitäisi olla jo valmiiksi kuuluisa ja hyvännäköinen. Myös kirjan julkaisemisen vaikeutta ja toivottomuuttakin kirjassa käsitellään paljon juoneen liittyen. Selmakin on törmännyt siihen, että opettajat eivät hyväksy rakkausromaaneja tutkimuskohteeksi, niistä ei kirjoiteta arvioita lehtiin eikä niiden lukijoita muutenkaan pidetä ihan täysijärkisinä. Ellilä ei saarnaa tippaakaan vaan käsittelee aiheitaan humoristisesti ja kirpakan ironisesti, mikä on laadun merkki.

Kirjastosta nappasin Ellilän jännärin Usko, toivo ja kuolema, mutta kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin. Hyllyssä oli myös novellikokoelma Outoa rakkautta. Siinä on kuusi novellia, joista neljä on ilmestynyt aiemmin, kaksi Reginassa ja kaksi Portissa. Takakannessa kuvaillaan novellien tyyliksi spefiä. Tamperelaisen Spektre-seuran nettisivuilta kopsasin määritelmän:

Spekulatiivinen fiktio on kattokäsite, jonka alle kuuluu paitsi science fiction, myös sen sukulaislajit; kauhu, fantasia, uuskumma, maaginen realismi. Spekulatiivinen fiktio ulottuu siis Ursula Le Guinista Star Warsiin, Galacticasta Heinleiniin ja Tolkienista Clive Barkeriin, unohtamatta tietenkään erilaisia parodioita ja hassutuksia. Olennaisinta spekulatiiviselle fiktiolle on “Entäpäs jos?” – kysymys, jonka ympärille on rakennettu tarinoita hirviöistä, muukalaisista ja fantasiamaailmoista. Science fiction vastaa kysymykseen yleensä tieteellisesti mahdollisella maailmalla ja fantasia maagisella maailmalla. Kauhussa voidaan lähteä kummalle tielle vain, sillä tärkeintä on kauhistuksen tunne.

Hyvin määritelty, sillä tällaisia kokoelman novellit juuri ovat. Kannet ovat kovin hempeät, kuten kuvasta näkyy. Ristiriita sisällön kanssa onkin sitten kutkuttava. Osassa novelleista on kyse rikoksesta tavalla tai toisella. Parissa ollaan selkeästi scifin alueella, ja yksi novelleista, Perintö, on jonkinlainen kauhunovelli, joka liittyy kansalaissotaan ja jossa on mukana yliluonnollinen vivahde. Kaksi liittyy sieniin, mutta se onkin oikeastaan ainoa näitä novelleja yhdistävä seikka. Novellissa Leikkiä vain ärsyttävä aviomies intoilee sienimetsässä, kun vaimo keksii, miten miehestä voisi kätevästi päästä juuri sienien avulla eroon. Scifiä ja kauhua yhdistävässä Kaunokaisessa lattiasienen mutaatio koituu tutkijan kohtaloksi. Eniten ehkä minua miellytti aloitustarina Pullakahvit, jossa toinen nainen kaipaa yllättäen kuollutta rakastajaansa niin, että haluaa murtautua ruumishuoneelle jättämään salaiset jäähyväiset. Myöhemmin rakastajasta paljastuukin odottamattomia puolia. Lopuksi juodaan hyvät pullakahvit. Useassa tarinassa kuvataan seksiä sanoisinko keskirohkeasti. Kokoelma on siis mitä mainiointa spefiä!

Jos jotain negatiivista pitää tästä sanoa, se liittyy pilkutukseen. Aiheesta oli hiljattain jossakin blogikeskustelukin, johon osallistuin (muisti vain ei enää pysy perässä). Totesin siinä, että kaunokirjallisuus noudattaa omia lakejaan välimerkkienkin suhteen. Aika hyvin pystyn suodattamaan pilkun puuttumisen pää- ja sivulauseen välistä, mutta yllättävän vaikeaa on sulattaa lauseenvastikkeen jälkeen tulevaa pilkkua. Siihen töksähtää lukeminen ikävästi. Ellilällä tai oikolukijalla on tämä maneeri ainakin Oudossa rakkaudessa.

Harri Kumpulainen on kirjoittanut kirjaan mainiot alkusanat, joissa käsitellään paitsi Kirsti Ellilän tuotantoa myös viihdekirjallisuuden historiaa Suomessa. Omat muistot Tohtori Frankin naisjuttujen taukoamattomasta lueskelusta asettuvat historiallisiin kehyksiinsä.
Kirjan on julkaissut Turbator-kustantamo ja se on M-novellit sarjan 7. osa. Ennen nimilehteä on tiedote:

”Kirjalla käymälöitä kehitysmaihin
Kirjailija lahjoittaa tästä teoksesta saamansa tulot Kirkon Ulkomaanavun kautta huussien rakentamiseksi kehitysmaihin. Lahjoitukset, joihin sisältyy myös hygieniaopastusta kehitysmaiden tytöille ja naisille, kirjailija tekee toisten nimissä, ja ilmoittaa valitsemilleen ”lahjoittajille” tehdystä lahjoituksesta postikortilla pyrkien näin saamaan hankkeelle lisälahjoituksia.” www.toisenlainenlahja.fi

Koska lainasin kirjan kirjastosta ilmaiseksi ja toisenkin kirjan sain kirjailijalta lahjaksi, teen oman lahjoitukseni tuonne Kirkon Ulkomaanapuun.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Kirjailijoista luettua

Varsinaisista yleisaikakauslehdistä tilaan tällä hetkellä Kodin Kuvalehteä. Eilen tipahti uusin numero (5/2011) postilaatikkoon. Lehti tulee selattua ainakin ensimmäisellä kerralla läpi aika nopsasti. Tällä kertaa silmä pysähtyi vain pariin otteeseen pidemmäksi aikaa. Ensimmäinen pysähdys oli heti pääkirjoitussivulla, jossa pitkäaikainen päätoimittaja kertoi siirtyvänsä toisiin tehtäviin talon sisällä ja uusi päätoimittaja esiteltiin. Tahallisenko verhotusti kerrottiin Leena Karon ”uudesta ja jännittävästä” projektista? Uudelle päätoimittajalle Minna McGillille voisin esittää kainon toiveen: enemmän kirjaillisuusjuttuja!

Toisen kerran pysähdyin sivulle 10, jossa kirjailija Pirjo Hassinen tekee tunnustuksen Uups!-palstalla, jossa tunnetut henkilöt tekevät ”noloja” paljastuksia asioista, joita eivät ole tehneet. Parin rivin palstalla Hassinen kertoo, että on juuri jättänyt kesken Ian McEwanin kirjan Polte. ”Itse asiassa saan harvoin kirjat loppuun. Olen jo lakannut häpeämästä sitä, sillä se on vain minun lukutapani. Rakastan kirjojen alkuja, kun kirjailijan oma ääni tarina hahmottuvat. Minulle on tärkeää saada jäädä mellastamaan mielikirjailijoideni maailmaan.” Laittamattomasti sanottu! Takana on tuo luterilainen suorittamisen velvollisuus: kun on kerran kirjan aloittanut, pitää se myös lukea loppuun. Itselleni tämä on edelleen melko vaikeaa. Usein ajattelen toiveikkaana, että kyllä kirja siitä vielä paranee, kun vain jaksan odottaa ja lukea eteenpäin. Polte olisi kannattanut Hassisenkin lukea loppuun, sillä se nimenomaan paranee loppua kohti.

Toisaalta Hassisen näkemys antaa aihetta toisenlaiseenkin lopputulemaan. Pitäisikö hänen kirjojaan lukea samalla metodilla? Olen myös usein pohtinut, kuinka paljon yleensäkään kirjailijoilla on aikaa ja halua lukea toisten kirjailijoitten tekstejä. Yleensä kirjailijoilta tivataan mielikirjailijoita ja vaikuttavia lukukokemuksia sekä kirjallisia esikuvia.

Paras anti oli tällä(kin) kertaa lehden viimeisellä sivulla. Olipa päivä -sarjassa on esitetty eri alojen tunnetuille henkilöille lauseen alkuja, joita he jatkavat. Tuloksena on läpileikkaus henkilön yhden päivän tapahtumista ja ajatuksista. Tällä kertaa kertomassa on Kaari Utrio. Utrio on jo sellainen instituutio suomalaisessa kulttuurielämässä, että hänen paljonkaan tarvitse miettiä, mitä sanoo. Yhdellä sivulla on lauottuna suoria mielipiteitä niin tupakkalaista kuin kauneudenhoidostakin. Ihanaa suorasanaisuutta ja selväjärkisyyttä! Vai mitä sanotte tästä: ”Tässä iässä en inhoa mitään niin paljon kuin kiirettä. Kiire on kauhea vitsaus, joka synnyttää vain huonosti tehtyä työtä ja sairaita ihmisiä. Nykyään ihmisellä täytyy olla kiire, jotta hän olisi kunnon ihminen. Ennen kunniallisen ihmisen merkki oli hurskaus, nykyään se on kiireisyys.”

torstai 24. helmikuuta 2011

Kirjallisia sattumuksia

Usein huomaa, että kun törmää johonkin uuteen asiaan, törmää siihen jossakin toisessa yhteydessä melkein heti uudelleen. Viikon varrella on ollut parikin sattumusta, jotka haluan tässä jakaa.

Alkuviikosta poikkesin kaupungin pääkirjastossa ja tapani mukaan tarkistin, mitä on äänikirjahyllyssä. CD-muotoisia äänikirjoja on saatavilla edelleen harmillisen vähän, mutta aina jotakin löytyy. Niin tälläkin kerralla. Hyllyssä nökötti Kari Hotakaisen Ihmisen osa Ritva Valkaman lukemana äänikirjana. Nappasin se epäröimättä ja kotimatkalla jo ehdin kuunnella hiukan alkua. Loistavaa! Illalla tv-uutisten kulttuuriuutisista kuulin ohi kävellessäni, että näytelmä on tulossa tällä viikolla Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltaan, pääosassa Ritva Valkama, joka on lukenut kirjan radiolle. Hienoa! Turha tietysti uneksiakaan lipuista näin myöhäisheränneenä, mutta voihan aina iloita niiden puolesta, jotka ovat olleet viisaampia, kuten Morre.

Olen ollut jo pitkään Hotakaisen ankara ihailija. Kymmenisen vuotta sitten kirjailija oli haastateltavana eräässä seminaarissa. Silloin en ollut mitään hänen tuotannostaan lukenut, mutta ihastuin hänen lakoniseen esiintymistapaansa kerralla. Pari vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Hotakainen oli signeeraamassa lastenkirjaansa, ja sain silloin töksösti kiitettyä kirjoista.

Toinen asia ei ollut niinkään uusi kuin tämä edellinen, mutta merkillinen pieni sattuma sekin. Jossakin blogikommenteissa oli mukana kirjailija Kirsti Ellilä, jonka omaa blogia kävin sitten lukemassa. Uusimmassa kirjoituksessaan Ellilä kertoi kirjoittavansa kirjaa Tammisaaren vankileiristä. Aihe kiinnostaa minua kovasti, sillä asumme melko lähellä ko. paikkaa. Lisäksi tietääkseni isäni puolen sukulaisia oli aikanaan leirillä vankina. Samana päivänä avasin television, josta FST5:ltä tuli dokumentti Dragsjärd 1918 – kauhujen leiri. Ohjelman voi vielä katsoa Yle Areenasta, kannattaa ehdottomasti!

Sirpa Kähkönen julkaisi viime syksynä tutkimuksen Tammisaaren vankilasta nimellä Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Teos sijoittuu myöhäisempään aikaan, 1920-1930-lukujen taitteeseen, jolloin kasarmialueella pidettiin tavallisten vankien ohella poliittisia vankeja eli käytännössä kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Kähkösen oma isoisä oli ollut kahteen otteeseen vankilassa poliittisista syistä. Kähkösen hienossa Kuopio- sarjassa Annan mies viettää vuosia Tammisaaressa Kähkösen isoisän tapaan.

Luen parhaillaan Ellilän novellikokoelmaa Outoa rakkautta. Pari päivää sitten sain luettua hänen jännityskirjansa Usko, toivo ja kuolema. Siitä ja siihen liittyvästä ”sattumasta” kirjoitan myöhemmin tarkemmin. Mutta kirjat tuntuvat liittyvän kirjoihin hyvin tiiviisti, samoin moneen muuhun. Kiinnostavaa!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Lomaviikon dekkarikooste osa 1

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dig vilse).
Gummerus. 350 s. ilm. 2010, suom. 2011, Sirkka-Liisa Sjöblom.

”Harryn oli vaikea heittää tavaroita pois, varsinkin kirjoja. Kun lukee kirjan, tulee osalliseksi siitä – tavallaan tekee kirjan lukiessaan sen ja lisäillessään siihen omia ajatuksiaan ja pohdintojaan, ja sen jälkeen siitä ei voi enää luopua.” (Unissakävelijän yksi henkilöistä ajattelee.)

Ruotsalaisen dekkarikirjailijan Anna Janssonin kirjojen päähenkilö on komisario Maria Wern. Unissakävelijä on jo kymmenes suomennettu Maria Wern -dekkari, joten Mariasta on tullut ajan mittaan aika tuttu henkilö, jos on minun tapaani seurannut hänen uraansa alusta asti. Alkupuolen dekkarit ilmestyivät ruotsalaisen dekkarin nousukauden kuumimmassa vaiheessa, mutta eivät edustaneet sen ihan parhainta antia. Jansson kirjoittaa tyylipuhdasta poliisiromaania ihmissuhdeongelmilla höystettynä. Ensimmäisissä kirjoissa Maria on naimissa suuren rakkautensa Kristerin kanssa. Lukijalle ei kuitenkaan koskaan valjennut, miksi fiksu Maria roikkui typerässä, lapsellisessa ja täysin vastuuntunnottomassa miehessä. Kaiken kruununa oli vielä aivan hirviömäinen anoppi. Jotenkin Maria onnistui selviytymään kaaosmaisesta perhe-elämästään lastenhoito- ja rahahuolien suossa ja siinä sivussa vielä ratkomaan rikoksiakin Tukholman liepeillä.

Aika monta osaa sitten Maria kuitenkin muutti Gotlantiin, ensin kesätöihin, mutta nyttemmin jo vakituisesti. Hylynryöstäjä sijoittui Gotska Sandön saarelle Gotlannin pohjoispuolelle. Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä synkkäsävyisempiä rikoksia Maria on joutunut ratkomaan. Hylynryöstäjä lähenteli tunnelmaltaan jo kauhuromaania. Yksityiselämässään Maria on tehnyt ratkaisuja, sillä hän on eronnut lopultakin Kristeristä. Aiemmissa osissa Maria on huomannut olevansa rakastunut työtoveriinsa, mutta ikävä ampumatapaus pilasi suhteen. Mies selvisi ampumisesta täpärästi hengissä mutta masentui pahasti. Tässä viimeisessä osassa Maria yrittää saada mieheen ja suhteeseen eloa. Marian lapset ovat koko romaanin ajan isovanhempiensa luona, joten lastenhoito-ongelmia ei tällä kertaa (onneksi) käsitellä.

Unissakävelijä alkaa pelottavasti. Maria on matkalla kapakkaillasta kotiin, kun hän näkee kolmen naamioituneen miehen potkivan maassa makaavaa teinipoikaa. Maria ryntää apuun, mutta joutuu itse pahasti hakatuksi. Yksi pahoinpitelijöistä pistää häntä lisäksi verisellä injektioneulalla. Myöhemmin poika kuolee sairaalassa vammoihinsa, ja Maria joutuu toipumaan pahoinpitelystä samalla peläten vakavaa tartuntaa. Pian kaupungissa alkaa tapahtua lisää yhä kammottavampia murhia. Niin kuin aina, Jansson pudottelee johtolankoja ja vihjeitä, joita lukijan pitäisi poimia. Usein ne johtavat harhaan, vaikka poliisitkin tuntuvat niitä välillä tutkivan. Jansson on kehittynyt vuosien varrella, vaikka hieman vähemmänkin kirjassa voisi olla kammottavuuksia.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid)
Otava. 320 s. Ilm. 2007, suom. 2010 Sanna Manninen.

Mari Jungstedt on toinen ruotsalainen naisdekkaristi, jonka kirjat sijoittuvat Gotlantiin. Paikka alkaa olla dekkarinystävän mielessä jo niin pelottava paikka, että kun pari kesää sitten joku ehdotti siellä käymistä, vaistomaisesti ensin kieltäydyin. Jäi vielä menemättä, mutta kiinnostavalta kesäsaarelta paikka tuntuu näiden kirjojen perustelleella. Aamun hämärissä on Jungstedtin viides suomennettu teos.

Jungstedtilla on romaaneissaan poliisin lisäksi myös toimittaja, joka jahtaa uutisia ja samalla rikollisia. Jungstedt on taustaltaan itse toimittaja, mikä selittänee seikan. Janssonilla on sairaanhoitajamenneisyys, ja tuossa Unissakävelijässäkin on mukana lääkäri ja sairaalaväkeä. Poliisiasemalla Jungstedtin kirjoissa johdossa on komisario Anders Knutas, mutta parissa viime kirjassa enemmän huomiota on saanut hänen alaisensa Karin Jacobsson, joka tällä kertaa tuuraa esimiestään tämän kesäloman aikana.

TV-toimittaja Johan Berg tekee rikoksista uutisia sekä paikallisuutisiin että pyydettäessä valtakunnanlaajuisiin lähetyksiin. Berg on aikaisemmin rakastunut erään rikostapauksen yhteydessä Emmaan, mutta edellisessä osassa pariskunta ajautui välirikkoon. Tätä ihmissuhdeongelmaa kirjassa myös ratkotaan.

Rikosjuoni on ovela. Leirintäalueella murhataan aamulenkillä ollut perheenisä. Tapaus vaikuttaa täysin käsittämättömältä, eivätkä sen paremmin poliisit kuin toimittajatkaan pääsee eteenpäin, vaikka kaikkia suuntia pengotaan. Uhri on ollut onnellisesti naimisissa, ja hänellä on pieni rakennusfirma. Vähitellen selviää, että miestä on uhkailtu. Pimeää työvoimaa jäljitetään. Sitten tapahtuu toinen murha, joka pistää lopultakin tutkintaan vauhtia. Karin jäljittää tapahtumia myös Gostka Sandönin saarelle.

Jungstedt häviää vertailussa kyllä Janssonille, mutta ihan luettava Aamun hämärissä on sekin. Sopivaa rentoutusta lomalle. Kummankin kirjailijan teokset ovat sellaisia, että niitä ei tarvitse lukea aikajärjestyksessä. Sopivasti kerrataan ihmissuhdetaustoja joka osassa, jotta mukana pysyy. Rikostapaukset ovat aina itsenäisiä.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Ihmisen ikävä toisen luo

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo
Arktinen Banaani. 337 s. 2011.

Tulipa tartuttua todella tulenarkaan kirjaan! Olin huomannut joistakin blogeista lähinnä kirjan kansikuvia aiemmin, ja pitelin kirjaa kädessäni kirjakaupassa viikko pari sitten. Se ei kuitenkaan vaikuttanut aivan sellaiselta kirjalta, jonka lukisin tai ainakaan ostaisin, joten sen tarkempi tutustuminen jäi. Sitten viime viikon alussa Järjellä ja tunteella -blogissa avattiin antoisa keskustelu siitä, miten kirjailijan on sopivaa mainostaa kirjaansa ja itseään. Alkusysäyksenä keskusteluun oli Henna Helmi Heinosen blogikirjoittelu ja (verkko)julkisuudessa esiintyminen. Keskustelua seuratessani tajusin, että olen ollut aiheesta aivan pihalla. Kirjailija Henna Helmi Heinonen itsekin osallistui keskusteluun, jota bloginpitäjä yritti ansiokkaasti pitää yleisellä tasolla. Heinonen oli siis pitänyt kirjailijablogia, jossa hän oli kertonut esikoiskirjan kirjoittamisvaiheista ja omista haaveistaan saada kirja joskus julkaistuksi ja tulla itse ”oikeaksi” kirjailijaksi. Kävi ilmi, että Heinonen pitää myös iltapäivälehden nettisivuilla laihdutusblogia ja että hänellä on muutakin verkkotaustaa. Kävin katsomassa kirjailijablgia, joka ei vaikuttanut lyhyellä silmäilyllä mitenkään poikkeuksellisen päällekäyvältä. Ilokseni huomasin, että siellä tarjottiin kirjasta arvostelukappaletta kirjallisuusblogin pitäjille. Ilmainen kirja oli niin iso houkutus, että päätin tarttua tilaisuuteen, ja saisinhan samalla ihan itse tuntumaa siihen, mistä oikein oli puhe. Kahden päivän päästä kirja oli postilaatikossani, ja kun sain keskeneräiset kirjat luettua, tartuin tähän.

Samaan aikaan verkossa oli tapahtunut kummia. Heinonen oli loppuviikosta sulkenut bloginsa kirjoitettuaan sitä ennen ärhäkän lopetuspuheenvuoron. Kirjailijan persoonallisuus tuntuu ärsyttäneen monia, eivätkä kaikki palautteenantajat liene muistaneet hyviä tapoja ja asiallisuutta. Sehän on verkon ikäviä puolia. Toisaalta Heinonen itsekin on tainnut hermostua hieman liikaa syytellessään blogisteja ja muitakin omien sivujensa vakoilusta yms. Todella ikävää puolin ja toisin. Aiheen polttavuus näkyy siinäkin, että kun eilisessä blogikirjoituksessani mainitsin Heinosen nimen sivulauseessa, oli blogiani käyty kurkkaamassa ennätysmäärin päivän aikana, ja kas kummaa, suosituin hakusanayhdistelmä oli ollut ko. kirjailijan nimi…

Kuten tällaisissa kohujutuissa aina, on tässäkin tapauksessa itse asia unohtumassa, nimittäin se kirja, Veljen vaimo -romaani. Vaikka olen ihan tietoisesti vältellyt lukemasta kirjasta kirjoitettua ennen tätä omaa kirjoitustani, on mahdotonta väittää, etteikö kaikki muu aiheen ympäriltä lukemani vaikuttaisi mitenkään lukukokemukseen tai arvioonikaan. Olen ihminen, ja ihmiset ovat alttiita erilaisille vaikutteille. Silti yritän ruotia vain kirjaa ja sitä, miltä se tuntui.

Esikoisromaaniksi Veljen vaimo on varsin kypsä teos. Sen luokitteleminen johonkin genreen ei ole aivan helppoa. Se on ihmissuhderomaani, joten se voitaisiin helposti lukea naisviihteeksi (lajityyppi, jonka nimitys nostaa niskakarvani pystyyn). Mitään kevyttä ja romanttista viihdettä se ei kuitenkaan ole, vaan sen teemat ovat ennemminkin vakavia ja tummasävyisiä. Mikään maailmaamullistava hengentuotekaan ei ole kyseessä, mutta luistavasti kirjoitettua ja ajatuksia ja tunteita herättävää proosaa Veljen vaimo kuitenkin on.

Nimi jo kertoo, että eräänlaisesta kolmiodraama-asetelmasta on kyse. Se on kuitenkin vain yksi kirjan sisällön ulottuvuuksista. Alkuasetelma vaikuttaa jonkin aikaa aika teennäiseltä tai epäuskottavalta. 31-vuotias arkkitehtiopiskelija Marja herää syyskesän aamuyöllä vieraasta espoolaislähiön rintamamiestalosta. Vieressä nukkuu kahdeksan vuotta nuorempi Kristian. Marja muistaa menneensä pari päivää sitten Las Vegasissa naimisiin Kristianin kanssa tunnettuaan tämän vasta hetken. Marjaan iskee paniikki: on päästävä pois ja äkkiä. Hän hiipii kadulle ja saa lennosta taksin, joka vie hänet asunnolle Otaniemeen. Taksinkuljettaja vaikuttaa mukavan rauhalliselta ja turvalliselta kaverilta. Vaikka Marja ei sitä tiedäkään vielä, mies on Kristianin isoveli Antti, joka myös pikkusen ihastuu aamuöisen kyytiläisen hentoon olemukseen.

Alkuluvuissa esitellään katkelmittain koko joukko henkilöitä, ja lukija on hieman eksyksissä henkilötulvan keskellä. Pian kuitenkin alkaa päästä kärryille, kun lisää henkilöitä ei enää tule. Kristian ja Antti ovat eläkkeellä olevan Tuulikin poikia. Kolmas veli Santtu rakentaa Heidin kanssa itselleen taloa. Tuulikin mies, Ahto, on kuollut yllättäen toistakymmentä vuotta sitten, mutta vaikuttaa vieläkin perheen elämään. Isän kuolinpäivänä pojat ja äiti käyvät yhdessä haudalla ja sitten vietetään ilta yhdessä aina saman kaavan mukaan. Antti on perheen esikoinen, luotettava ja vakaa hahmo, joka ei kuitenkaan ole onnistunut parisuhteissaan ja on kirjan alkusivuilla sinkku. Santtu, keskimmäinen veli, on hieman rassukka. Hänen tukensa ja turvansa on Heidi, jonka kanssa hän on seurustellut tiiviisti 13-vuotiaasta asti. Heidi on yrittänyt pariin kertaan katkaista suhteen, mutta ei ole koskaan raaskinut lopullisesti jättää Santtua eikä tämän perhettä. Nyt, kun avioliitto alkaa olla yhä lähempänä, Heidi alkaa tuntea kasvavaa pakokauhua, vaikka yrittääkin sen kaikin keinoin tietoisesti tukahduttaa. Kristian on paljon veljiään nuorempi ja tavallaan perheen musta lammas, joka on aina tehnyt mitä itseä huvittaa eikä ole antanut mitään aikuistumisen merkkejä. Niinpä Amerikan-matkalta tuotu yllätysvaimo onkin melkoinen paukku perheelle.

Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä uskottavammalta alun pika-avioliittokuvio alkaa vaikuttaa. Marja on ihastunut Kristianissa nimenomaan tämän perheeseen. Kristian on kertonut asuvansa vielä äitinsä kanssa, ja veljetkin ovat asettuneet ihan lähialueelle. Marja, jolta on aina puuttunut perheen turva, hakeutuu uuden perheensä huomaan. Lisäkannustimena on vielä matkan aikana tapahtunut välirikko ystävättären kanssa. Yhteisestä asunnosta on lähdettävä heti, kun matkalta palataan. Marja tarttuu tilaisuuteen, vaikka ei laskelmoiva olekaan. Kristian taas on vastuuton ja itsekäs nulikka, jolle Marjan valloittaminen on vain haaste muiden joukossa.

Juonesta ei sen enempää kannata tässä kirjoittaa. Sen verran kuitenkin vielä sanon, että ihan kaikkein helpoimpia ratkaisuja Heinonen ei ole sortunut ihmissuhdesotkua selvitellessään käyttämään, mistä annan ehdottomasti plussaa. Samoin henkilökuvaukseen on panostettu. Henkilöiden toiminta ja valinnat tulevat huolellisesti perustelluiksi, vaikka mitään selittelyä ei olekaan.

Toistuva teema Veljen vaimossa on ihmissuhteiden monisyisyys ja tietty sattumanvaraisuus. Heidi pohdiskeleekin sitä, millainen sattumien summa oli, että he Santun kanssa kohtasivat yläasteella. Heidikin löysi Santun perheestä itselleen kaipaamansa perheen. Aikuisena ei kuitenkaan enää riitä, että tuleva anoppi on yhtä läheinen kuin oma äiti, jos mies tuntuu lähinnä veljeltä. Ero järkyttäisi kuitenkin kovin monen rakkaan ja tärkeän ihmisen elämän perustuksia, joten mikään helppo ratkaisu lähteminen ei olisi. Marjan ja Antin kuviossa sama toistuu vieläkin rankemmin.

Heinonen ei ole sortunut kummempaan vaatteiden tai ruokien kuvailuun. Sen sijaan kirjassa rakennetaan ja remontoidaan paljon. Heidi on valmis arkkitehti, Marja lähes valmis. Antti on entinen ammattiurheilija, mutta hän remontoi vanhaa rintamamiestaloa harrastuksenaan. Santtu rakentaa Heidin suunnittelemaa omakotitaloa, ja Kristianin rakennusinsinööriopinnot junnaavat paikallaan. Salaa hänkin haaveilee arkkitehdin ammatista. Vielä sivuhenkilöissäkin vilahtaa arkkitehtiopiskelijoita, joten talonrakennus on melkoinen motiivi tässä kirjassa.

Kokonaisuutena pidin siis Veljen vaimoa ihan kelpo romaanina, esikoiskirjaksi oikein hyvänä. Ihan omaa kirjallista makuani tämä ei ole kaikkein lähinnä, mutta tällaisellekin on oma lukijakuntansa. Kohu on nimenomaan ulkokirjallista laatua. Onko se sitten kirjalle hyväksi vai pahaksi, jää nähtäväksi.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Lukemalla lisää luettavaa!

Kirjat eivät lukemalla lopu, vaan ne lisääntyvät. Näin käy alituisesti ainakin minulle. Kirjoissa viitataan usein suoraan tai ainakin välillisesti toisiin kirjoihin. Lehdissä kirjoitetaan kirjoista ja kirjailijoista, ja kun on lukenut jutut, huomaa, että taas on luettavien listalla uusia nimiä.

Kirjamielellä-blogissa tunnustettiin taannoin, että ihmiset harrastavat kirjavakoilua eli aina nähdessään jonkun, tuntemattomankin, lukevan kirjaa, on pakko kurkkia, mikä kirja on menossa. Kaikki kirjanystäväthän tätä harrastavat, minäkin. Lisäksi tunnustan, että suorastaan pakkomielle on yrittää julkaistuista lehtikuvista saada selville, mitä kuvan henkilön selän takana olevassa kirjahyllyssä on. Viimeksi olen tiiraillut Kodin Kuvalehteä 4/2011, jossa on kiva haastattelu kirjailija Jari Järvelästä. Haastattelu on tehty Järvelän kotona, jossa on mittavat seinälliset kirjahyllyjä. Hemingwayta näyttää olevan, samoin Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, olisiko Peter Høegin Hiljainen tyttö? Näyttää ainakin samanlaiselta kuin omassa kirjahyllyssä oleva selkämys. Hieno rivi Sapo-sarjaa, yksityiskohtia ei vain erota…

Järvelän tuotantoa en tunne lainkaan, ja puute pitäisi ehtiä pikapuoliin korjata. Järvelä asuu Kotkassa, mistä tulikin sitten mieleen, että lukematta on edelleen Raija Siekkisen Novellit-kokoelma, jonka hankin taannoin innostuttuani Siekkisestä, kun luin Joel Haahtelan Katoamispistettä.

Myös kirjablogien seuraaminen tietysti aiheuttaa samaa luettavan lisääntymistä. Viime viikolla seurasin ällistyneenä Järjellä ja tunteella -blogin keskustelua kirjailijoiden ”tyrkyllä olosta”. Keskustelun ideana oli Henna Helmi Heinosen kirjailijablogin saama huomio. Kirjailija itsekin osallistui keskusteluun, vaikka sen tarkoituksena oli käsitellä aihetta yleisluontoisesti. Itse en ollut koko kohua herättänyttä blogia tai kirjailijaa huomannutkaan, joten koko keskustelu tuli minulle täytenä yllätyksenä. Kirjaa olin jo kirjakaupassa ehtinyt punnita kädessäni, mutta en vielä ollut sitä ostanut. Nyt se on kustantajan lähettämänä minulla, kiitos siitä kovasti. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, mutta kirjoitan siitä piakkoin lisää. Vaikuttaa ihan kiinnostavalta, jos ei muuten, niin kirjallisuuskohun takia J. Kirsti Elliläkin on aivan uusi kirjailija, jonka tuotantoon pitää ehtiä tutustua. Häneenkin olen törmännyt täällä blogimaailmassa!

Kävin pari viikkoa sitten elokuvissa katsomassa Hella W:n. Kokemuksesta löytyy alta blogikirjoituskin. Hella Wuolijoen elämä on ollut vähintääkin kiinnostava. Sivukirjastossamme ei ainakaan paikalla ollut himoitsemaani Erkki Tuomiojan kaksoiselmäkertaa, mutta mukaan tarttui Vappu Tuomiojan kirjoittama Sulo, Hella ja Vappuli, muistelmia vuosilta 1911-1945. Olen ehtinyt vasta valokuvat katsoa, mutta kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta.

Blogini täyttää tänään kunnioitettavat 3 kk. Ensimmäinen kvartaali on siis täynnä. Olen jäänyt kirjablogeihin koukkuun, täytyy tunnustaa. Omassa blogissani on jo 20 ihan oikeaa ja virallista lukijaakin, ihanaa! Tervetuloa!

perjantai 18. helmikuuta 2011

Ratikalla kuulusteluihin

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet)
Suom. Tarja Roinila. Tammi 2010 (alk. 1997 Saksassa). 242 s.

Tämä kirja roikkui pitkään osittain luettuna, keskeneräisenä. Luin ainakin pari kolme kirjaa tämän rinnalla. Tarina on melko synkkä, ja Müllerin kerrontatapa on pikkutarkan realistista. Mutta ei kirja huonokaan ole, hieman vaikeasti lähestyttävä kylläkin.

Müller sai vuoden 2009 kirjallisuuden Nobelin, ja hänen tuotantoaan on suomeksi julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Sarjassa on mukana muutamia suosikkikertojiani, kuten John Irving, Toni Morrison ja Alice Munro, mutta tiedän, että joukossa on myös hyvin raskaslukuista ja hidastempoista proosaa, vaikeaselkoistakin. Mistään raskaimmasta päästä ei Müller ainakaan tämän ainoan lukemani perusteella ole. Jo kirjan koko tekee siitä siedettävän.

Kansiliepeessä esitellään kirjoittaja lyhyesti. Hän on syntynyt Romaniassa vuonna 1953 ja muuttanut Länsi-Berliiniin vuonna 1987. Sama tieto löytyy Wikipediastakin, ainoa lisä on, että muuttoa edelsi Romanian poliittisen järjestelmän arvostelu. Karkotettiinko Müller vai pakeniko hän maasta, kuten romaanissa päähenkilön ystävätär tuhoisin seurauksin koetti?

En muista aiemmin lukeneeni mitään romanialaista kirjaa, jos tämäkään nyt voidaan sellaiseksi laskea. Mielestäni kuitenkin ainakin puoliksi, vaikka kirja on ilmestynyt alun perin Saksassa. Se kuitenkin sijoittuu kokonaan Romaniaan.

Minäkertoja on noin nelikymppinen nainen, joka on matkalla kotoaan keskikaupungille valtiollisen poliisin määräämään kuulusteluun. Naisen on määrä olla perillä tasan kymmeneltä. Jotta ei myöhästyisi, hän on lähtenyt ajoissa, jo kahdeksalta, kotoaan kaupungin korkeimmasta ja hieman vinosta kerrostalosta. Kutsu ei ole ensimmäinen. Sama poliisi, Albu, on kuulustellut naista ennenkin. Pelko jäytää naisen sisintä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä kuulusteluissa tapahtuu ja pääseekö niiden loputtua kotiin.

Raitiovaunumatkan aikana nainen tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan ja raitiovaununkuljettajasta. Samalla hän miettii mielessään omaa elämäänsä ja elämäntarinaansa. Kaikkea värittää totalitarismi. Ihmiset tarkkailevat koko ajan ympäristöään epäluuloisesti, sillä kuka tahansa voi olla poliisin ilmiantaja. Nainenkin tarkkailee miehensä Paulin kanssa kotikatuaan kerrostaloasunnon ikkunasta. Kadulla kulkevat ja erityisesti maleksivat ihmiset herättävät epäilyjä ja pelkoa, samoin autot ja niiden sisällä istuvat ihmiset. Epäilyt eivät ole vailla pohjaa, sillä käy ilmi, että esimerkiksi yksi kerrostalorapun naapureista on värvätty tarkkailemaan naisen kulkemisia ja merkitsemään ne ylös muistiinpanovihkoon.

Vähitellen selviää, miksi nainen on joutunut salaisen poliisin kutsumaksi. Hän on töissä tekstiilitehtaassa, joka valmistaa länsieurooppalaisten muotitalojen vaatteita, joihin romanialaisilla ei koskaan ole itsellään varaa. Nainen on keksinyt ujuttaa Italiaan menevän vaate-erän taskuihin lappuja, joissa hän kertoo halukkuutensa päästä naimisiin italialaisen miehen kanssa. Laput kuitenkin löydetään, ja pian löytyy lisää samanlaisia muistakin vaatelähetyksistä. Kun tarina etenee, selviää, miten ja miksi laput ovat löytyneet ja kuka niitä on tehtaillut lisää naisen päänmenoksi.

Naisen ajatusten kautta käydään läpi hänen ja hänen perheensä vaiheita sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka poliittinen järjestelmä jo sinänsä on ahdistava, tukahduttava ja pelottava, vaikeimmaksi systeemin kestämisen tekevät ihmiset. Poliittisten tekojen takana ovat yleensä hyvin raadolliset yksityiset vaikuttimet. Järjestelmän varjolla vahvoilla olevien on helppo toteuttaa henkilökohtaisia kostoja. Kun yksilö on joutunut koneiston hampaisiin, hänet ja hänen läheisensä murennetaan pala palalta. Mutta kirja kuitenkin päättyy monitulkintaiseen lauseeseen: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Karhu myyräjahdissa

Jari Tervo: Myyrä
WSOY:n äänkirja. 17 cd:tä. Lukija Veikko Honkanen.
Kirja ilmestynyt vuonna 2004, 543 sivua.

Otsikosta huolimatta en kirjoita lastenkirjasta! Kyseessä on tällä kertaa Jari Tervon vuonna 2004 ilmestynyt romaani Myyrä. Se on aloitusosa löyhästä trilogiasta, jonka muut osat ovat Ohrana ja Troikka. Olen kuunnellut aiemmin keskimmäisen osan Ohrana, mutta en muista, miten sen tarina liittyisi nyt kuuntelemaani Myyrään. Jälleen kerran joutuu toteamaan, että muistin varaan ei kannata paljoa laskea.

Jari Tervon tuotannon alkuosa, eli 1980-luvulla julkaistut runokokoelmat ovat minulle lähes täysin outoja. Harva muukaan tuntuu enää muistavan, että kirjailijana Tervo aloitti nimenomaan lyriikasta. Tutustuin Tervon tuotantoon vasta 1990-luvun romaanien myötä, joten novellitkaan eivät ole minulle kovin tuttuja. Pidin aikoinaan Tervon tyylistä mm. Pohjan hovissa ja Poliisin pojassa, mutta Tervoin parhaina pidän edelleenkin romaania Pyhiesi yhteyteen (1995) ja Minun sukuni tarinaa vuodelta 1999. Parasta niissä on taidokas rakenteella leikittely. Lukija ei voi mitenkään alussa arvata, mihin vielä joutuu kirjan matkassa. Tervo myös pitää kaikki osaset hyvin hallinnassa. Näennäisen merkityksettömät yksityiskohdat matkan varrella osoittautuvat lopussa tärkeiksi tai ainakin merkityksellisiksi hykerryttävällä tavalla. Tervo kuvaa Pohjois-Suomen elämää karrikoiden, mutta kuitenkin lempeän rakastavasti. Myös kieli on Tervolla hallussa: nokkelaa mutta ei pikkunäppärää, luistavaa.

Myyrän päähenkilö on Supon etsivä Jura Karhu, joka saa pomoltaan huippusalaisen tehtävän: on paljastettava vakooja eli myyrä valtion huipulta. Neuvostovakoojaksi ei epäillä enempää eikä vähempää kuin itse Kekkosta. Kirjan nykyhetken tapahtumat alkavat vuodesta 1978 ja jatkuvat Kekkosen hautajaisiin. Viimeisessä osassa eletään jo vuotta 2004, jolloin kirjakin ilmestyi. Jura Karhu kuuluu kuuluisaan Karhujen kommunistisukuun ja on häkellyttävästi Stalinin näköinen mies. Juran isoisä Urmas Karhu ei ollut aktiivinen politiikassa, mutta hänet kuitenkin teloitettiin kansalaissodan jälkiselvittelyissä Haminassa vuonna 1918 yhdessä kuuden muun miehen kanssa. Pojasta Koitto Karhusta tuli aktiivinen kommunisti, samoin hänen veljistään, joista kaksi loikkasi sodan aikana Neuvostoliittoon.

Romaanin toinen päähenkilö on oikeastaan presidentti Kekkonen, vaikka häntä ei mielestäni kertaakaan mainita kirjassa nimeltä, puhutaan vain presidentistä tai varhaisempina aikoina pääministeristä. Jura saa luettavakseen presidentin salaisten muistelmien käsikirjoituksen katkelmia, joissa Kekkonen on minäkertojana. Muissa osissa Jura on minäkertoja. Pakkaa sekoittaa vielä osuus muistelmista, joissa kertojana on Juran setä Liekki Karhu, joka muistelee aikaansa neuvostoliittolaisella vankileirillä 1950-luvun alussa. Koska kuuntelin tämän äänikirjana, monet minäkertojat olivat melko hankalia pitää järjestyksessä.

Kirja alkaa presidentin muistelmaosuudella, jossa hän kertoo, miten joutui mukaan teloitusporukkaan, kun seitsemän punikkia tapettiin Haminassa vuonna 1918. Kekkoselle määrättiin ilkein tehtävä: varmistuslaukausten ampuminen uhrien päähän. Käytännössä tämä tarkoitti miesten tappamista, sillä yksikään ammutuista ei kuollut yhteislaukauksessa. Kokemattomana nuorukaisena Kekkonen ampui teloitettavia otsaan, ei niskaan, ja joutui katsomaan uhrejaan silmiin. 60 vuotta myöhemmin hän potee edelleen pahoja omantunnontuskia tapahtuneesta ja saa uhrit vieraikseen öisin. Juralle selviää nopeasti, että Kekkonen on tappanut hänen isoisänsä. Vähitellen hän etsii esiin muittenkin uhrien tiedot ikään kuin todisteeksi itselleen. Juran on nimittäin vaikea uskoa lukemaansa todeksi.

Romaanin mittaan alkaa selvitä, että Kekkosen ja Karhun suvun vaiheet ovat aiemminkin ristenneet useasti, vaikka siitä ei ole koskaan puhuttukaan. Mukaan tulevat myös kuviot Neuvostoliitossa. Eri aikatasot vaihtelevat nopeaan tahtiin, ja vasta aivan lopussa lukijan tai kuuntelijan mieleen alkaa piirtyä jonkinlainen kokonaiskuva tapahtumista. Juralle kuvio selkeytyy hitaammin.

Jura sotkeutuu melko syvälle sekä sisä- että ulkopolitiikkaan ollessaan hoitamassa tehtäväänsä presidentin lähipiirissä. Hänellä on konkreettisesti näppinsä pelissä mm. Virolaisen ja Karjalaisen joutumisessa epäsuosioon. Virallisesti hän tekee presidentille uhkaselvitystä. Pomo odottaa, että hän paljastaa presidentin vakoojaksi. Itse Jura on päättänyt kostaa isoisänsä murhan. Kuinka käy, ja kuka lopulta on kuka, selviää vasta loppumetreillä.

Pohdiskelin, olisinko jaksanut Myyrän lukea ihan kirjana. Ehkä en. Kuunneltavaksi se oli hieman liian konstikas, sillä keskittyä pitää, jotta pysyy henkilöissä ja tapahtumissa mukana. Myös Suomen historian ainakin jonkinlaisesta tuntemuksesta on apua. Itse muistan vielä hyvin, miltä tuntui, kun Kekkonen luopui vallasta. Myyrässä kuvataan sen aikaisia tunnelmia loistavasti karrikoiden, ja esimerkiksi Juran toimittajavaimo Anna on mukana toimikunnassa, jonka tehtävä on keksiä lahja presidentin 80-vuotisjuhliin. Yllättäen toimikunnasta tehdään vakituinen, sillä täyttäähän presidentti myös 85, 90, 95 vuotta jne. Lahjatoimikunta on siis välttämätön elin valtakunnassa…

lauantai 12. helmikuuta 2011

Vuoden 2011 Johtolanka-palkittu

Antti Tuomainen: Parantaja
Helsinki-kirjat. 223 s. 2010.

Suomen Dekkariseura ry on vuodesta 1985 alkaen myöntänyt Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkinto on yleensä myönnetty dekkarille, kuten tänä vuonna Antti Tuomaiselle dekkarista Parantaja. Mutta palkinto on vuosien varrella annettu myös esim. tietokirjalle tai kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä dekkarikirjallisuuden edistämiseksi. Palkinnon saaneiden luettelo löytyy seuran nettisivuilta. Myös kulloisetkin raadin perustelut ovat luettavissa.

Suomen Dekkariseurassa on yli tuhat jäsentä. Joukkoon mahtuu niin kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia kuin meitä aivan tavallisia lukijoitakin. Olen ollut seuran jäsen toistakymmentä vuotta. Seura järjestää jonkin verran toimintaa, josta näkyvintä taitaa olla Helsingin kirjamessujen perinteinen Dekkarilauantai. Seuralla on silloin käytössään yksi messulava koko päivän, ja esiintyjiksi on kutsuttu suomalaisia ja joskus ulkomaisiakin dekkarikirjailijoita. Jäsenmaksu on kohtuullinen, ja sitä vastaan saa kotiin neljästi vuodessa seuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden sekä pientä alennusta seuran julkaisuista. Ruumiin kulttuurissa julkaistaan hyviä dekkariaiheisia artikkeleja. Lisäksi lehti pyrkii julkaisemaan arvioin kaikesta suomen kielellä ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta. Lehti myös määrittelee dekkarikirjallisuuden hyvin avarakatseisesti, mikä näkyy myös seuran linjassa Johtolanka-palkintoa jaettaessa. Arvioiden taso on kylläkin melko kirjava, sillä ymmärtääkseni lehti ei juurikaan maksa kirjoituspalkkioita (tai ne ovat hyvin vaatimattomia) ja kirjoittajat vaihtuvat tiheään tahtiin. Joukossa on kyllä myös ansioituneita pitkän linjan dekkareihin erikoistuneitakin kriitikoita.

Vaikka silmäilen läpi Ruumiin kulttuurin joka numeron jokaisen dekkariarvion, tunnustan, että tämänvuotinen voittaja Antti Tuomainen oli aivan outo nimi. Tuomaiselta on kuitenkin ilmestynyt jo kaksi romaania ennen tätä palkittua viimevuotista Parantajaa. Esikoinen Tappaja, toivoakseni on vuodelta 2006, ja toinen Veljeni vartija on ilmestynyt vuonna 2009. Tuomainen on paitsi kirjailija myös toimittaja, ja hän on kirjoittanut mm. Imageen, jota myös seuraan melko tarkasti. Jotenkin Tuomainen vain on päässyt ohittumaan!

Parantaja on siis ensikosketukseni Tuomaisen tuotantoon. Täytyy tunnustaa, että se teki kyllä vaikutuksen. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin. Ilmastonmuutos on ottanut jättiloikan ja aiheuttanut maailmanlaajuista tuhoa. Etelä-Eurooppa tuntuu kadonneen kartalta. Myös Suomi on saanut katastrofista osansa. Tulvat ovat pyyhkineet Helsingin yli, ja osa lähiöistä on raunioitunut. Vähänkin varakas väki on muuttanut pohjoiseen rakennettuihin suojakaupunkeihin. Tilalle on tulvinut pakolaisia eri suunnilta. Ihmiset asuvat missä tahansa, puistoissa, sähköttömissä kerrostaloissa, työpaikkojen kellareissa, kuten tarinan poliisi Harri Jaatinen. Osa ihmisistä yrittää sinnitellä kiinni normaalielämässä kaupungin paremmin säilyneissä osissa. Ainoa menestyvä liiketoiminta tuntuu olevan vartiointiala, jolla riittää kysyntää. Sairaaloita vartioivat armeijan sotilaat. Tarkoituksena on pitää ulkopuoliset poissa ja potilaat sisällä. Monet nykyhetken kauhut ovat toteutuneet. Suuri flunssa-aalto neljä vuotta takaperin on niittänyt suuren määrän väestöä. Uudet ja vanhat taudit riehuvat, lääkkeitä ei ole tai ne ovat kalliita. Monet sairaudet ovat kehittyneet sellaisiksi, etteivät lääkkeet edes tehoa niihin. Anarkia vallitsee tai ainakin väijyy aivan kulman takana. Tunnelma on kuin film noir -tyyppisessä elokuvassa, ja mieleen tulevat Blade Runner ja Water World. Romaani tapahtuu kolmena joulukuun päivänä, ja lähes taukoamatta sataa vettä. Vasta lopun epilogissa aurinko näyttäytyy.

Kaikki tämä on siis tapahtumien taustalla. Lukija tempaistaan kuitenkin suoraan tapahtumien keskelle ja yksityiskohdat täydentyvät romaanin mittaan. Minäkertoja runoilija Tapani Lehtinen ryntää vaimonsa työpaikalle Sanomataloon, koska hän tietää, että Johannalle on tapahtunut jotakin, jotakin ikävää. Johanna on kadonnut. Vaimon pomo rauhoittelee Tapania vastentahtoisesti. Johanna on todennäköisesti vain juttukeikalla. Häneen ei kuitenkaan saada yhteyttä. Johanna on tutkinut viime aikoina Parantajaksi kutsuttua sarjamurhaajaa, joka on lähettänyt hänelle sähköpostiviestejä murhattuaan teollisuuspomoja perheineen koteihinsa. Poliisilta Tapani saa lisävihjeitä, ja hän alkaa epävirallisesti etsiä Johannaa poliisin apuna. Järkyttävä resurssipula ahdistaa myös poliisia. Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta johtolankojakin löytyy. Pian Tapani saa huomata, että ei ole tiennyt läheskään kaikkea vaimostaan, jota hän rakastaa eniten maailmassa. Jutulla näyttää olevan yhteyksiä myös Tapanin omaan menneisyyteen. Onko mikään niin, miltä näyttää?

Tuomaisen kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeää. Hän käyttää paljon vuoropuhelua ja osaa sen taidokkaasti. Luontevan vuoropuhelun kirjoittaminen ei ole kovin helppoa! Henkilökuvaus on myös vahvaa. Erityisesti Tapani ja Johanna tulevat lukijalle kuin tuttaviksi, vaikka kirja ei ole kovin pitkä sivumäärällä mitattuna. Myös katastrofaalisessa tilassa oleva Helsinki on romaanissa keskeisessä osassa. Monet tutut rakennukset ovat raunioina tai ne on muunnettu muuhun käyttöön: Temppelinaukion kirkon kupoli on romahtanut, Jäähallista on tullut pysyvä kriisimajoituskeskus. Kadut ovat täynnä monttuja ja metrotunneli on saatu ainakin toistaiseksi pumpattua kuivaksi ja käyttöön.

Parantajassa kamppailevat pohjimmiltaan ääretön itsekkyys ja ahneus rajatonta rakkautta vastaan. Kummatkin tuntuvat olevan voimissaan lopun aikojen lähestyessä. Tämä on jälleen hieno osoitus siitä, miten dekkari voi olla paitsi laadukasta viihdettä myös kantaaottavaa kirjallisuutta.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Upea Hirvonen!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain. 239 s. 2010.

Elina Hirvosesta on puhuttu paljon, eikä turhaan! Syksyllä luin hänen esikoisensa Että hän muistaisi saman, kun en mistään saanut käsiini tätä uudempaa, Kauimpana kuolemasta. Ihastuin Hirvosen vaivattomasti soljuvaan kieleen ja romaanin harkittuun rakenteeseen. Kovin mieleenpainuva teos ei tarinansa puolesta ollut, mutta yleisvaikutelma oli kokonaisuudessaan positiivinen. Paljosta puheesta huolimatta Hirvosen viime vuoden kirja ei ollut Finlandia-ehdokkaana, mutta sai sentään kolmasosan Kalevi Jäntin palkinnosta.

Suomalainen kirjakulttuuri tuntuu välillä kovin nihkeältä. Vain muutamista kirjoista puhutaan, ja vielä harvempia ostetaan. Hirvosellakin tuntuu olevan ”väärä” kustantaja, Avain kun ei ole niitä suurimpia ja näkyvimpiä. Ymmärrän, että pieni kustantamo ei voi kovasti panostaa edes parhaitten kirjojensa markkinointiin, mutta Hirvosen kirjojen kannet olisi kyllä voinut suunnitella hieman paremmin. Esikoisen kansi on suorastaan ruma. Vihreä väri on suoraan 1970-luvulta, eikä kuva-aiheesta saa oikein tolkkua. Kauimpana kuolemasta on aavistuksen parempi (suunnittelu Jarkko Virtanen), mutta äärimmäisen lattea. Kyllä kansien kuuluisi houkutella eikä työntää luotaan, vaikka ei mitään karkkivärejä ja kiiltokuvia olisikaan. Tietysti kansien tulee sopia yhteen myös sisällön kanssa.

Sisältö onkin sitten ihan toista luokkaa. Tarina sijoittuu pääasiassa eteläiseen Afrikkaan, niin kuin kirjassa sanotaan. Päättelin kirjailijan antamista vihjeistä, että kyseessä on Sambia. Asia kyllä sanotaan ihan suoraan kirjan kansiliepeessäkin. Valtiolla nyt ei ole niin suurta merkitystä, sillä on helppo kuvitella, että Hirvosen kuvaamia oloja on Afrikassa aika monessa paikassa. Hirvonen on asunut Lusakassa kaksi vuotta miehensä kanssa, joten paikallisvärin aitouteen voi senkin perusteella luottaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Suomalainen Paul on eronnut, nelikymppinen mies, joka on elämässään ajautunut umpikujaan. Viimeinen pisara oli oman pojan ajautuminen hankaluuksiin, joista Paul syystäkin kantaa syyllisyyttä. Paul on lapsuudessaan asunut perheensä kanssa Afrikassa. Vaikka siellä tapahtui ikäviäkin asioita, on paikka saanut Paulin muistoissa paratiisimaisia piirteitä. Paul käy perheensä asuinkaupungissa vaimonsa Johannan kanssa, kun tämä odottaa heidän poikaansa. Matka on pettymys ja samalla avioliiton käännekohta. Lapsen syntymän jälkeen Paul pakenee ongelmiaan työhön YK:n palveluksessa. Kun elämä alkaa menettää merkitystään, Paul päättää palata Afrikkaan kuolemaan. Hän siis hautoo itsemurhaa.

Toinen päähenkilö on Esther, sambialainen entinen YK:n työntekijä, joka on adoptoinut katulapsen. Esther on kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, josta vain harvat pääsivät opiskelemaan. Estherin suurin tragedia liittyy Bessyyn, joka oli lapsuudessa hänen paras ystävänsä. Bessyn onnettomuus on hänen kauneutensa, joka aiheuttaa naisissa kateutta ja miehissä palavan himon. Leskeksi jäänyt setä ottaa orvon Bessyn vaimokseen, kun tämä on 14-vuotias. Pian aletaan huhuta Bessyn noitavoimista, ja tämä pakenee kylästä henkensä edestä mutta joutuu kaupungissa ihmiskauppiaiden kynsiin. Esther etsii epätoivoissaan Bessyä koko aikuisikänsä.

Esthet ja Paul tietysti kohtaavat Lusakassa, mutta Hirvonen ei tyydy kertomaan mitään tavallista tarinaa. Kumpikin on kovettanut itsensä jo nuorena jouduttuaan kokemaan liian kovia menetyksiä. Kovuudella on hintansa: rakkaudettomuus. Kumpikin katuu sitä tavallaan ja haluaa hyvittää valintojaan. Monien asioiden suhteen se on liian myöhäistä.

Hirvonen kuvaa Afrikkaa romantisoimatta ja kaunistelematta, silti kauneutta unohtamatta. Länsimaiden kehitysyhteistyöhankkeet ja YK:n toiminta saavat osakseen julmaa, mutta varmasti ansaittua kritiikkiä. Tämänkin Hirvonen upottaa taitavasti tarinaan. Tässä toisessakin kirjassa Hirvosen erityisiä vahvuuksia ovat vaivattomasti soljuva mutta silti tehokas kieli ja hienosti sommiteltu rakenne. Aihekin on puhutteleva, eikä päästä lukijaa tunnetasollakaan liian helpolla. Hyvän kirjan merkkinä pidän sitä, että se jää mieleen askartelemaan ja herättää tunteita. Nämä edellytykset täyttyvät kirkkaasti!

Suvi Aholan arvio Että hän muistaisi saman -kirjasta.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Pikakelaus Hellan elämästä

Kävin eilen katsomassa elokuvan Hella W. Yhä enemmän harmittaa, että jäi kirja-alennusmyynnistä saamatta Hellan pojanpojan Erkki Tuomiojan kirjoittama kaksoiselämäkerta Häivähdys punaista. Harmitus-harmitus!!! Se kertoo paitsi Hella Wuolijoesta myös tämän sisaresta Salme Pekkalasta. Molemmat naiset toimivat ”vallankumouksen palveluksessa”.

Elokuvaan on tehnyt käsikirjoituksen Outi Nyytäjä, ja sen on ohjannut Juha Wuolijoki, joka on Hella Wuolijoen miehen Sulo Wuolijoen sukulainen. Pidin elokuvasta, vaikka se tietyllä tavalla oli myös pettymys. Elokuvan kesto on vain tunti ja vartti, mikä on varsin lyhyt aika, kun pitää kertoa niin mielenkiintoinen ja monipolvinen tarina kuin Hella Wuolijoen elämä. Vaikka tarina alkaa vasta 1920-luvun alusta ja etenee nopeasti 1930-luvun loppuun, se jää silti hyvin pintapuoliseksi kaikin tavoin. Wuolijoki oli niin kiinnostava persoonallisuus verkostoineen ja suhteineen, että hänestä saisi kyllä oikean suurelokuvankin. Hiukan tulee sellainen tunne, että hyvä aihe on käytetty huolimattomasti.

Tiina Wecström näyttelee nimiroolin, ja mielestäni ihan hyvin. Jossakin arvostelussa häntä on moitittu liian hoikaksi (!) muhkean Hellan rooliin. Tämä yksityiskohta ei kyllä haitannut ollenkaan! Paljon enemmän haittasi se, että edes päähenkilöä ei sen kummemmin syvennetty elokuvan mittaan. Tytär syyttää häntä loppupuolella rakkaudettomuudesta, ihan syystä. Katsojalle ei kuitenkaan aukene, mistä kovuus tai tunteettomuus johtuu. Matleena Kuusniemi on tyttären roolissa hyvä. Jotenkin pidin outona sitä, että tytär oli elokuvan kertoja, ja elokuvassa myös käytettiin voice overia eli kertojan ääntä. Se oli turhaa, sillä tarina ei ollut kovin monimutkainen.

Wuolijoen vastapuolena on Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Valtiollisen poliisin etsivä, jolle Wuolijoki muodostuu pakkomielteeksi. Hänet on saatava tuomituksi maanpetoksesta keinolla millä hyvänsä, mieluiten kuolemaan mutta elinkautinenkin kelpasi paremman puutteessa. Tämäkin jää elokuvassa perustelematta. Tietysti salainen poliisi jahtasi kommunisteja, mutta mikä oli näiden kahden välillä se seikka, joka aiheutti pakkomielteen.

Elokuvassa viitataan myös Wuolijoen kirjalliseen tuotantoon, näytelmiin ja elokuvakäsikirjoituksiin, joista on tullut kansallisia klassikkoja ja jotka ovat saavuttaneet kansainvälistäkin arvostusta. Mukana on hauskasti myös arkistomateriaalia vanhoista elokuvista. Kirjallinen tuotanto ja kirjailijaelämä ovat kuitenkin sivuroolissa. Enemmän keskitytään Hellan poliittiseen toimintaan. Elokuvan vaikuttavin jakso on loppuosan sodan aikaan sijoittuva vankilakuvaus, joka on filmattu Turun Kakolassa. Mielenkiintoa varmasti lisäsi vielä se, että edelliskesänä kävimme tutustumassa Kakolaan, entiseen lääninvankilaan. Kierros jäi todella mieleen! On vaikea kuvitella, millaista oli joutua vankilan karuun todellisuuteen.

Jossakin kirjoituksessa mainittiin, että kyseessä on ensimmäinen suomalaisnaisesta kertova elämäkertaelokuva. Jäi askarruttamaan, kenestä muusta voisi ja pitäisi elokuva tehdä. Ensimmäisenä mieleen tulee Minna Canth! Siinä vasta elokuvaidea, jota saa vapaasti käyttää!
Tässä linkki Hella-elokuvan traileriin.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Runoraati maalaiskylässä

Kirjallisuudesta voi nauttia aika monella tavalla. Viikolla pääsin mukaan kirjalliseen illanviettoon, kun paikallinen lukupiiri teki retken kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan taajamaan, jossa elää runoraatiperinne. Iltaan osallistui arviolta viitisenkymmentä runojen ystävää, jotka pitkälti varmaankin täyttivät tämänpäiväisen Hesarin luonnosteleman kulttuuritapahtumakävijän prototyypin piirteet. Paikalla oli nimittäin pääosin naisia, joiden ikäjakauma oli 45-?. Oli joukkoon uskaltautunut muutama herra ja ainakin yksi alle 40-vuotias nainen.

Runoraadin idea oli, että lausuja oli valinnut mielensä mukaan kuusi runoa, joiden tekstit oli etukäteen lähetty raadille. Raadin muodosti neljän hengen joukko, kaksi naista, kaksi miestä. Raatilaiset olivat selvästikin keskenään entuudestaan tuttuja, ja myös yleisöstä suurin osa taisi tuntea heidät. Itse tunnen pintapuolisesti raadin naisjäsenet, mutta tuttuudella ei nyt tässä ole merkitystä. Raatilaiset oli valittu tietysti niin, että he ainakin harrastustensa puolesta ovat kiinnostuneita runoista ja runoudesta. Mukavasti illan aikana näkemykset menivät ristiin. Lausuja esitti runon, ja sitten raatilaiset arvioivat runon asteikolla 1-5 sekä perustelivat arvionsa. Myös yleisö sai sanoa mielipiteensä. Leppoisaan tahtiin runojen ja arvioiden kanssa saatiin kulumaan mukava parituntinen. Välillä tosin pidettiin kahvitauko.

Runoiksi olivat valikoituneet tällä kertaa Helena Sinervon Lentokoneen ikkunasta, Anna-Leena Härkösen Kapakassa, Ilpo Tiihosen Herätä minut, Arno Kotron Oltiin me aikamoisia rakas, Sirkka Seljan Vieras ja Anna Ahmatovan Kylmä maa (toivottavasti muistin kaksi viimeistä runoa oikein päin!). Runoilla ei vaikuttanut olevan mitään yhteistä teemaa, mutta monessa oli hyvin kylmä tunnelma. Myös raati antoi useimmille melko kylmää kyytiä! Jos en väärin muista, voittajaksi valikoitui Härkösen Kapakassa. Minua siinä häiritsi jonkin verran tietty tuttuus. Alussa on selvä viittaus Koskenniemeen, loppupuolella taas mieleen tulivat Tuoppini jäljet ja Elämän valttikortit! Tämä runo kuitenkin puhutteli enemmän miesraatilaisia, vaikka eivät naisetkaan sitä tyrmänneet. Naiset pitivät enemmän romanttisesta Tiihosesta, joka on minunkin suosikkejani, vaikka tämä Herätä minut ei nyt mielestäni parasta Tiihosta ollutkaan.

Ryppyotsaisuus oli tunnelmasta kaukana, mikä ehkä oli koko jutussa parasta. Kyllä kulttuuri tekee hyvää sielulle ja sitä kautta myös ruumiille!

torstai 3. helmikuuta 2011

Dekkariuutisia ilmassa

Tulipa aloitettua aamu räväkästi! Huomasin, että eilen oli jaettu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka-palkinto Antti Tuomaiselle romaanista Parantaja. Nimi oli lähes outo. Vain lähes, sillä luin eilen aamulla Hesarista jutun, joka käsittelee suomalaisten dekkarikirjailijoiden perustamaa osuuskuntakuntantami CrimeTimea. Yksi kahdestatoista perustajasta oli juuri Antti Tuomainen. Hänestä ei muistaakseni jutussa kuitenkaan mainittu kuin nimi.

Googlella löytyi tiedote, jossa kerrotaan Tuomaisen siirtyneen viime vuonna Helsinki-kirjat -kustantamolle. Siinä on mukana arvioita Tuomaisen kirjoista, joista Parantaja on kolmas.

Tilasin jo Parantajan verkkokaupasta, josta sen sai vielä alle parin kympin. Kuulette siis siitä piakkoin lisää.

Onko Tuomainen tuttu muille? Kommetteja?

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Katkera ja kauhea koston kierre

Susan Abulhawa: Jeninin aamut (Mornings in Jenin)
Suom. Pauliina Klemola. Like 2010. 351 s.

Monet vaikuttavat kirjat ovat juuri sellaisia kuin tämäkin: samaan aikaan todella hyviä ja aivan kauheita. Kauheaksi kirjan tekee aihe. Jeninin aamut kuvaa palestiinalaisten elämää ja kuolemaa Jeninin pakolaisleirillä Israelin rajalla. Susan Abulhawa kirjoittaa hyvin, ja vaikka välillä itkettää ja kuvottaa, on vain pakko jatkaa lukemista.

Muistan nähneeni tästä kirjasta aikakauslehdissä parin rivin mittaisia lyhyitä suosituksia kansikuvan kera. Sen enempää harvoin paneudutaan kirjoihin, olette varmasti huomanneet muutkin. Sitten eksyin Jorin blogiin, jossa hän tunnustaa, että tämä kirja oli lähes mahdoton luettava karun sisältönsä takia. Miehiseltä mieheltä aika kova tunnustus! Pakkohan kirja sitten oli saada käsiinsä ja  lukea pikimmiten.

Abulhawa kertoo romaaninsa jälkisanoissa lyhyesti kirjan syntyhistoriaa. Alkuidean taustalla on Ghassan Kanafan novelli, jossa juutalaiset kasvattavat vuonna 1948 löytämänsä palestiinalaispojan. Merkityksensä on ollut myös tohtori Hanan Ašrawin kannustavilla sanoilla, kun hän kehui Abulhawan esseetä ja valitteli palestiinalaiskirjallisuuden vähyyttä. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen oli silti monimutkainen ja pitkä prosessi. Onneksi kirjailija ei kuitenkaan luovuttanut, sillä Jeninin aamut on paitsi hyvä romaani myös hyvin tärkeä kirja.

Joissakin lukemissani teksteissä sanottiin, että Abulhawa kuvaa tapahtumia tasapuolisesti molemmista, sekä palestiinalaisesta että juutalaisesta eli israelilaisesta näkökulmasta. En ole tästä ihan samaa mieltä, mutta en myöskään pidä täydellisen objektiivisuuden puutetta huonona asiana, kun kyseessä on kaunokirjallisuus eikä historiankirjoitus. Jeninin aamujen tarina on palestiinalaisen al-Hijan perheen ja erityisesti Amalin, perheen tyttären, tarina. Suvulla on sattuman oikusta jäsen myös juutalaisella puolella, mutta tämä henkilö on selkeästi sivuroolissa, vaikkakin osaltaan tärkeässä.

Abulhawa antaa kasvot vuosikymmeniä jatkuneelle uutisaiheelle, Lähi-idän kriisille. Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeisinä vuosina natsien vainoilta säästyneet juutalaiset saivat Iso-Britannialta ja YK:lta luvan asuttaa Palestiinan aluetta, joka nykyään on nimeltään Israel. Ajatus oli pinnalta katsoen kaunis ja hyvä: annetaan lopultakin vuosituhansia diasporassa ja vainottuna eläneelle kansalle oma valtio. Takana oli tietysti raadollisempia poliittisia ja taloudellisia intressejä. Palestiina sijaitsee strategisessa solmukohdassa kolmen maanosan risteyksessä. Lähellä on suunnattomia öljyrikkauksia ja esimerkiksi Suezin kanava. Lisäksi osattiin jo nähdä, että arabivaltiot saattavat olla nouseva voima. Oli hyvä saada länsivalloille alueella hyvä liittolainen. Harmi vain, että alueella oli jo asukkaita: palestiinalaiset muslimit, jotka olivat asuttaneet ja viljelleet maitaan vuosisatojen ajan. Al-Hijan perheen patriarkka Yahya laskee kirjan alussa, että hänen sukunsa on asunut samassa paikassa Ein Hodin kylässä neljänkymmenen sukupolven ajan. Sitten tulivat Israelin sotilaat ja ajoivat hänet perheineen pois kotoaan rajan yli.

Romaanissakin ihmetellään sitä, miten helvetillisistä kauhuista hengissä selvinneet juutalaiset voivat syyllistyä samoihin kauheuksiin vain paria vuotta myöhemmin. Kärsimykset eivät todellakaan jalosta, ja kirjan mittaan käy kyllä hyvin selväksi, että väkivalta ei voi synnyttää mitään muuta kuin väkivaltaa. Juutalaiset katsovat, että heillä on oikeus ottaa itselleen kuuluva maa. Joka vastustelee, on ansainnut kuoleman. Ei kestä kauaa, kun kauhealla tavalla alistetut ja nöyryytetyt palestiinalaiset ajattelevat täsmälleen samoin.

Kun Israelin valtio 1948 perustetaan, Yahya on jo vanha mies. Hänen pojillaan on perheet. Toinen pojista haavoittuu karkotuksen yhteydessä ja halvaantuu loppuiäkseen. Toinen miniöistä, Dalia, kadottaa sekasorrossa nuoremman poikansa Ismailin, joka on vasta puolivuotias. Viisivuotias Yusuf on aiemmin aiheuttanut Ismailille kasvoihin arven, josta hänet voidaan tunnistaa loppuelämänsä ajan. Lukija tietää, että israelilaissotilas kaappasi Ismailin tarkoituksella. Hänen keskitysleirillä hedelmättömäksi joukkoraiskattu vaimonsa kaipaa epätoivoisesti lasta. Tapaus kuvaa hyvin juutalaisten ajattelutapaa, että heillä on oikeus ottaa mitä vain. Sotilas ei tosin koskaan saa rauhaa, vaan kuulee koko elämänsä ajan korvissaan Dalian epätoivoiset huudot, kun tämä huomaa lapsensa kadonneen. Ismailin eli Davidin ja perheen tiet risteävät tietysti myöhemmin.

Päähenkilö Amal syntyy Dalialle ja Hasanille Jeninin pakolaisleirillä viisi vuotta myöhemmin. Amal on isän tyttö, sillä äiti pitäytyy etäisenä. Kodin ja Ismailin menetys ovat jättäneet häneen lähtemättömät jälkensä. Amalin ollessa toisella kymmenellä alkaa kuuden päivän sota Israelin ja Egyptin välillä. Vaikutukset leirillä ovat karmaisevat. Israel pommittaa kylää. Amalin isä katoaa ja äiti Dalia vajoaa sokin jälkeen masennukseen. Yusuf on joutunut vangiksi.

Kauheudet vain jatkuvat. Amal on ahkera opiskelija, ja aikuisuuden kynnyksellä hän saa stipendin amerikkalaiseen yliopistoon. Yhdysvallat on vapauksineen järkytys jatkuvassa pelossa eläneelle Amalille. Kulttuurisokki on niin raju, että hän kadottaa vuosiksi oman identiteettinsä. Paluu on kuitenkin väistämätön. 1980-luvun alussa tilanne Palestiinassa/Israelissa ei ole ainakaan parantunut. Muistan itsekin kammottavia uutiskuvia Libanonista, kun Israel oli pommittanut Beirutin kaupungin raunioiksi. Pommitukset koskettavat Amalia hyvin henkilökohtaisesti, ja hän kokee yhden elämänsä suurimmista menetyksistä. Kirja päättyy vuoteen 2002, kun Amal on jälleen palannut Jeniniin, tällä kertaa aikuisen tyttärensä kanssa.

Kun ihmiselle annetaan rajoittamaton valta toisen ihmisen yli, hänestä tulee peto. Näin käy Israelin sotilaille. Näin käy myös palestiinalaisille vapaustaistelijoille, jotka eivät tunne olevansa mitään velkaa vastustajilleen, vain kuoleman. Heillä ei myöskään ole mitään menetettävää. Pahimmalta kirjaa lukiessa tuntuu se, että siinä kerrotut tapahtumat ovat totta. Totta on myös se, että ulkopuolinen maailma on ollut ja on edelleen välinpitämätön tätä kauheaa teurastusta kohtaan.

Abulhawa käyttää sekä minäkertojaa että ulkopuolista kertojaa. Samoista henkilöistäkin kerrotaan molemmilla tavoilla, esimerkiksi Amalista. Tämä on paikoin hieman hämmentävää, mutta toimii yllättävän hyvin. Näkökulmia on useita.

Useimmissa lukemissani muslimeja käsittelevissä kirjoissa korostetaan muslimikulttuurin naista alistavaa perinnettä. Tämä kirja on virkistävä poikkeus. Vain Dalia joutuu villin luontonsa takia kyläyhteisön tuomitsemana kärsimään julkisen rangaistuksen. Jo Amal kasvaa aivan erilaisessa ilmapiirissä. Isä kannustaa häntä pienestä pitäen opiskelemaan, sillä se on ainoa tie vapauteen. Avioliitot solmitaan rakkaudesta, vaikka perinteisiä menoja noudatetaankin.