torstai 28. huhtikuuta 2016

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu



Seppo Jokisen uuden komisario Koskinen -dekkarin ilmestyminen on aina dekkarivuoden kohokohtia. Sarja onkin ehtinyt jo kunnioitettaviin mittoihin, sillä vuonna 2015 ilmestynyt Kuolevaksi julistettu on sarjan 20. osa. Sarjan kaltaisilleni uskollisille ystäville komisario, hänen perheensä ja työtoverinsa ovat kuin vanhoja ystäviä, joiden pariin on aina mukava palata. Vuosikymmenten mittaan on tullut jaettua niin iloja kuin surujakin.

Tämän puolen lisäksi Jokinen kirjoittaa kirjoihinsa useimmiten vetävän ja uskottavan dekkarijuonen, jossa realistinen poliisityö on pääosassa. Välillä joudutaan kiperiinkin toimintatilanteisiin, mutta ne pysyvät yleensä visusti tamperelaispoliisien hanskassa. Tampereella miljöönäkin on oma tärkeä osuutensa kirjojen kotoisuudessa, tällaiselle ei-tamperelaisellekin.

Kuolevaksi julistettu on taattua Koskis-laatua, joskaan se ei mielestäni nouse ihan sarjan kirkkaimpien helmien tasolle. Jokinen pyörittää useampaa juonikuviota samassa nipussa. Keski-ikäinen pispalalainen omaishoitaja Hanu pakenee henkensä kaupalla Näätänaamaksi kutsumaansa miestä keskikaupungilla, mutta ei suostu kertomaan edes yliajon uhriksi jouduttuaan kenellekään, mistä oikein on kyse. Paitsi entiselle vaimolleen, melkein. Vainoajat eivät tunnu hellittävän sitten millään.

Koskisella on poliisitalolla pahaenteisen hiljaista. Työn alla on vain yksi kimurantimpi tapaus, jossa mies huumaa naisuhrinsa ravintoloissa ja raahaa nämä sitten kotiinsa. Tapaus muistuttaa etäisesti pihkahiipparista, joka jäi aiemmassa kirjassa poliiseilta nappaamatta. Erityisesti Kaija Palosta karkuun pääsy kaivelee edelleen, joten motiivi saada tyrmäystippamies kiinni on korkealla.

Kolmantena juonikuviona Kuolevaksi julistetussa kulkee Koskisen alaisen Ulla Lundelinin tyttären Lindan katoaminen. Linda katosi jo edellisessä kirjassa, ja tapahtumasta on nyt kulunut yhdeksän kuukautta. Ulla on ollut lähes koko ajan sairauslomalla, mutta on hiljattain palannut yllättäen töihin. Työkunnosta ovat työtoverit ja esimiehet kuitenkin eri mieltä kuin Ulla itse. Kuihtunut ja epätoivoinen Ulla takertuu mitä heiveröisimpiin vinkkeihin saadakseen jostain johtolangan päästä kiinni, eivätkä toiset raaski häntä kieltääkään. Koskinen huomaa pian olevansa liemessä jos toisessakin.

Kuolevaksi julistettu lähtee jokseenkin uneliaasti alkuun. Kaikkia juonilinjoja pohjustetaan pitkän kaavan mukaan ja huolella, minkä loppuun päästyään ymmärtää mutta jota harmittelee ennen kuin pääsee kirjan loppukolmannekseen, jossa alkaa lopulta tapahtua. Lisäksi mukana on vielä lastenhoitokuvioitakin, kun ex-vaimo Raija nakittaa Koskisen hoitamaan heidän yhteistä nelivuotiasta lapsenlastaan kesken työkiireiden.
Lopun Jokinen vetää ehkä hieman turhankin sulavasti nippuun. Toisaalta lukija saanee sitä, mihin on tottunutkin. Poliisi nappaa rikolliset, ja sitten jatketaan hommia, mitä nyt munkkikahvit voidaan ottaa onnistumisen kunniaksi.

Koskinen mietiskelee kirjan viimeisillä sivuilla eläköitymistä: ”Tosin hän saattoi venyttää lähtöään uusien säännösten mukaan kuusikymmentäkahdeksanvuotiaaksi asti, jos vain niin halusi. Runsas kahdeksan vuotta vielä. Tai enää. Kuinka päin nyt katsoikin. Vuodet kuluivat nopeaa tahtia.

Ihan vielä ei siis tarvinne pelätä sarjan päättymistä!

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu
Crime Time 2015. 331 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja:
Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996.
Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 
Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 
Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 
Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.
Hukan enkelit. Karisto, 2001. 
Piripolkka. Karisto, 2002. 
Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003. 
Suurta pahaa. Karisto, 2004. 
Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 
Hiirileikki. Karisto, 2006. 
Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 
Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 
Lyöty mies. Karisto, 2009. 
Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 
Ajomies. Crime Time, 2011. 
Hervantalainen. Crime Time, 2012. 
Vihan sukua. Crime Time, 2013. 
Mustat sydämet. Crime Time, 2014.
Kuolevaksi julistettu. CrimeTime, 2015.
Rahtari. CrimeTime, 2016.


Oli vielä pakko lisätä kuva uuden Rahtarin takaliepeestä.
Olen näemmä lukinnut mielipiteeni. :D

tiistai 26. huhtikuuta 2016

J. K. Johansson: Palokaski-sarja (Laura, Noora ja Venla)



Kun sain luettavakseni J. K. Johanssonin Venlan, tiesin Palokaski-sarjasta aika vähän. J. K. Johansson on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy ’ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia’. Tarkoitus on ollut kirjoittaa trilogia, ja ainakin ensimmäistä osaa Laura (Tammi, 2013), mainostettiin ’Suomen Twin Peaksiksi’. Kirjojen takakansiteksteissä teoksia luonnehditaan kiitetyiksi maailmanmenestyksiksi, ja ensimmäisen osan jälkeen sarjan tv- ja elokuvaoikeudet ostettiin.



Päättelin myös lukemistani kommenteista, että sarjan osat liittyvät hyvin tiiviisti yhteen. Monet sanoivat jopa, että kyseessä on kolmeen osaan pilkottu yksittäinen teos. Niinpä ajattelin, että lienee parasta aloittaa alusta. Lauran aloitettuani huomasin nopeasti, että nyt eivät teos ja lukija oikein kohtaa. Olen totaalisen väärää kohderyhmää, eikä huumorintajuni veny riittävästi. Suhtaudun dekkariin genrenä liian ryppyotsaisesti osatakseni nauttia tällaisesta parodiasta, jollaiseksi jossain vaiheessa tyylin mielessäni luokittelin. Palokaski-sarja on nuorten aikuisten (dekkari)viihdettä, ja sellaisena se pitäisi myös lukea, ei dekkarilasien läpi.

Itselleen ei kuitenkaan aina oikein voi mitään. En voinut mitään sille, että rypistelin otsaani kirjan henkilöiden kummallisille toilailuille, juonenkäänteiden täydelliselle epäuskottavuudelle ja jopa rankoille epäloogisuuksille. Miten esimerkiksi laskujeni mukaan kaksikymppinen mies on ehtinyt opiskella huippulääkäriksi ja jo harjoittaa ammattiaan?

Jo päähenkilö Miia Pohjavirta on arkimaailmassa mahdoton. Nipin napin kolmikymppinen nuori nainen on opiskellut sekä erityisopettajaksi että poliisiksi ja ehtinyt harjoittaakin molempia ammatteja, poliisin työtä jopa pidemmän aikaa. Sarjan alkusivuilla kerrotaan, että Miia on toiminut tunnettuna nettipoliisina mutta jättänyt tehtävänsä muun muassa pahaksi äityneen nettiriippuvuutensa takia ja palannut erityisopettajan töihin ja saanut paikan entisestä koulustaan Palokasken lähiössä. Lukijan annetaan mielestäni ymmärtää, että kyseessä on yläkoulu, mutta oppilaiden elämää seurattaessa se vaikuttaa kuitenkin enemmän lukiolta. Erityisopettajan työ taas muistuttaa lähinnä koulukuraattorin toimenkuvaa.

Miian veli Nikke työskentelee samassa koulussa koulupsykologina. Nikke on naimisissa Miian parhaan ystävän Suskin kanssa, ja pariskunta on ajautunut aviokriisiin yritettyään epätoivoisesti saada lasta jo usean vuoden ajan. Suski on neurootikko parhaasta päästä, ja Nikke taas melkoinen lapanen niin kotona kuin töissäkin. Työhuoneessa ei ole esimerkiksi työpöytää, mutta useampi kitara kyllä löytyy.

Kouluvuosi lähtee liikkeelle huonoissa merkeissä, sillä yksi koulun oppilaista, Laura (se Twin Peaks!) Anderson, on kadonnut edellisenä päivänä (!). Opettajat ovat suunnittelupäivänä lähinnä hysteerisiä tytön katoamisesta. Miia huomaa heti, että Nikke liitetään puheissa usein Lauraan. Onko veljellä jotain tietoa Lauran katoamisesta? Lisäksi Miiasta alkaa nopeasti tuntua, että Lauran katoamisessa on samoja piirteitä kuin aikanaan hänen isosiskonsa Venlan katoamisessa. Venla on ollut kadoksissa jo kaksikymmentä vuotta.

Miia on erikoisimpia sankarittaria, joihin olen törmännyt. Hänet kuvataan turvalliseksi ja välittäväksi opettajaksi, joka saa voitettua hankalienkin oppilaiden luottamuksen puolelleen. Toisaalta hänen yksityiselämänsä on vähintäänkin retuperällä. Nettiriippuvuus ei ota hellittääkseen, sillä Lauran katoaminen saa hänen poliisinvaistonsa luonnollisesti heräämään ja hän ryntää nettiin ’tekemään tutkimuksiaan’. Miia on äärimmäisen sitoutumiskammoinen, mutta mitä komeimmat ja tavoitelluimmat poikamiehet suorastaan pörräävät hänen hoikan ja kauniin olemuksensa ympärillä. Miia kuitenkin haluaa vain hyvää seksiä, mutta sitä on saatava usein. Rohkeita seksikohtauksia onkin ripoteltu kaikkiin kolmeen kirjaan tasaisin välein, viis siitä, että ne eivät yleensä edistä juonta tippaakaan. Solakan vartalon salaisuus ei ainakaan ole liikunnallinen ja terveellinen elämäntapa, sillä Miia on todellinen sohvaperuna, joka syö iltapalaksi kevyesti kaksi perhepitsaa.

Poliisi on luonnollisesti Lauran katoamisesta kiinnostunut, mutta kun tutkimukset eivät etene, Miian entinen esimies Korhonen taipuu pyytämään Miian apua, tämä kun on koululla tapahtumien keskipisteessä. Mitään varsinaista tutkimista ei tapahdu, vaan kirjan lopussa saadaan jonkinlainen ratkaisu viime hetkellä kokoon. Seuraavan osan nimihenkilö Noora saapastelee loppumetreillä Miian vastaanotolle ja kertoo pelkäävänsä, että hän on seuraava uhri…



Seuraavan kirjan eli Nooran (Tammi, 2014) alussa jatketaan suurin piirtein siitä, mihin viimeksi jäätiin eli tutustutaan paremmin Nooraan, Lauran luokkatoveriin. Nyt tekijät sortuvat epäloogisuuteen, sillä Lauran katoamisillan tapahtumat selitetään toisin kuin ensimmäisessä osassa. Lauran olikin ollut tarkoitus yöpyä Nooran luona iltana, jolloin lähiön nuoret kokoontuivat merenrantaan juhlimaan kesäloman loppua. Laura oli kuitenkin lähtenyt etkobileisiin yksin, ilman Nooraa.

Noora on tavallisen perheen hyvä tyttö, joka kuvittelee, ettei kukaan huomaa häntä. Laura on saanut valtavasti huomiota kadottuaan ja löydyttyään sitten kuolleena. Noora perustaa kiukuspäissään salanimellä lifestyleblogin, joka nousee parissa päivässä Suomen seuratuimmaksi ainakin osittain Nooran somekikkailun ansiosta. Tämä osuus kieltämättä oli aika kiehtovaa, niin hyvin (vaikka tietysti kärjistäen) ilmiö kerrotaan. Blogin suosiolla on tietysti kääntöpuolensa. Yhteistyökuvioita ehdottavien yritysten joukossa on myös hämäräperäisiä bisneksiä harjoittavia. Lopulta Noora saa kohtalokkaan tarjouksen, jota ei voi vastustaa.

Miia haistaa palaneen käryä, vaikka poliisi ei ota kuuleviin korviinsa Nooran kertomusta miehestä, jonka kanssa hän väittää nähneensä Lauran jyrkänteellä tämän kuoliniltana. Lauran tapaus on poliisin, paitsi Korhosen, mielestä suljettu. Myös Korhosen pojanpoika seitsemäntoistavuotias Saska haluaisi poliisiksi ja tekee omia ’tutkimuksiaan’ Lauran katoamisesta. Ei tosin kannattaisi. Sekavien tapahtumien jälkeen kirja päättyy takaa-ajokohtauksen jälkeen siihen, että Miia löytää erään auton takakontista muoviin käärityn tytön ruumiin.


Mitäköhän olisin Venlasta (Tammi, 2015) ymmärtänyt, jos olisin kylmiltäni siitä aloittanut? Nyt luin koko trilogian putkeen, joten voisi olettaa, että olisin pysynyt hyvinkin tarinan matkassa. Pysyin ehkä liiankin hyvin, sillä kolmas osa tätä tyylilajia alkoi jo pahasti takertua kiduksiini.

Kun Miia löytää auton takakontista tytön ruumiin, hän ei tietenkään soita poliisille, vaan juoksee kotiinsa. On vaikea millään tasolla uskoa, että Miia itse oli poliisi vain muutama kuukausi takaperin. Miia jatkaa ’omia tutkimuksiaan’ ja alkaa pelätä, että häntä aletaan epäillä murhista.

Miia, Korhonen ja Iltalööpin toimitus ovat koko ajan uskoneet, että parikymmentä vuotta aiemmin kadonneen Venlan tapaus liittyy uusiin nuorten naisten katoamisiin Palokaskessa. Tässä viimeisessä sarjan osassa palataankin takaumina Venlan tarinaan ja selvitetään, mitä hänelle aikanaan tapahtui. Jonkinlaiset yhtymäkohdat saadaan Venlan ja uusien tapahtumien välille vedettyä, mutta mitään kriittistä tutkailua nämä eivät kestä!

Sarjassa on kosolti henkilöitä. On tietysti Miia, päähenkilö, hänen perheensä, Nikke, kadonnut sisko Venla, kummallinen äiti ja onnettomuudessa kuollut isä. Niken vaimo Suski on Miian parhaita ystäviä, samoin Aikku ja Isabella, jotka molemmat myös liittyvät juoneen Suskin ja hänen lapsensaantihalunsa lisäksi. Poliiseista keskeisiä ovat Korhonen ja KRP:n lähettämä vahvistus, vloggaava Emilia. Seassa häärää vielä yksityisetsiväkin.

Kadonneet tytöt eli Laura, Noora ja Venla ovat omine perheineen mukana, samoin Ojantauksen perhe, erityisesti pyramidihuijausta harjoittava äiti Tiina, huumekauppoihin sotkeutunut aikuinen poika Toni ja nuorempi kiltti Lauri. Iltalööpin toimittajaa Pasiakaan ei saa unohtaa. Lisäksi ovat vielä Miian poikaystävät, erityisesti Antti ja Mikael. Henkilögalleria on siis melkoinen, ja kun Venla loppuu, jää kosolti irrallisia langanpäitä solmimatta. Muutenkin lähes seitsemänsataa sivua kahlannut lukija tunsi itsensä jokseenkin petetyksi ’loppuratkaisun’ äärellä.

Päättelin siis, että kyseessä on parodinen nuorten aikuisten viihdesarja, jonka sijoittaminen dekkarigenreen on hieman kyseenalaista. Kovin ryppyotsaisesti ei tietenkään kannata luokitteluihin suhtautua, mutta lukijoita saattaisi enemmän löytyä YA-osastolta kuin perinteiseltä dekkarihyllyltä. Jollain tavoin on haistettavissa sarjan ulkoasusta, että ihan ei kustantajakaan ole täysin osannut sarjaa sijoittaa kartalle. Laura on julkaistu kovissa kansissa, mutta Noora ja Venla ovat saaneet tyytyä pehmeisiin kansiin heti uutena. Jonkinlaista kertakäyttöviihdettähän Palokaski-sarja on, joten ratkaisu on ymmärrettävä.

J. K. Johansson: Laura
Tammi 2013, 221 s.
Lainattu kirjastosta.

J. K. Johansson: Noora
Tammi 2014, 270 s.
Lainattu kirjastosta.

J. K. Johansson: Venla
Tammi 2015, 204 s.

Arvostelukappale.


Osa Venla oli Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä V: E-hylly





Tuhdilta E-hyllyltä erottuu kaksi teosta kuluneiden selkämystensä ansiosta: Umberto Econ Ruusun nimi ja Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä. Kuluneisuus ei ole hämäystä, vaan kummankin kirjan olen itse lukenut useampaan kertaan ja vielä lainannut kavereillekin. Aitoja lempikirjoja molemmat.

Ruusun nimen luin ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä eli suurin piirtein lukioikäisenä, kiitos äitini, joka jo silloin hankki ahkerasti kirjoja kotihyllyyn. Tuohon aikaan ahmin paksuja historiallisia romaaneja ja dekkareita, joten Econ hieno romaani tuntui vastaavan kaikkiin toiveisiini. En väitä, että olisin suinkaan kaikkia teoksen hienoja tasoja tuolloin tavoittanut (tuskin myöhemminkään), mutta tempauduin täysin teoksen musteentuoksuiseen maailmaan. Omaan hyllyyni on päätynyt vuonna 1997 painettu pokkaripainos (neljästoista painos!), ja kuten näkyy, sitä on myös ahkerasti luettu. Tarinaan olen heittäytynyt vuosien varrella myös elokuvan ja kuunnelman muodossa. Suosittelen Ruusun nimeä lämpimästi, vaikka tiedän, että se jakaa kansaa jyrkästi.

Samantapainen tausta on suhteellani Kerstin Ekmanin tuotantoon, eli alkusysäys tuli äidin suositeltua kirjakerhosta hankkimaansa jännittävää Tapahtui veden äärellä. Omankin kappaleeni olen näemmä kirjakerhosta hankkinut. Teos on edelleen minusta yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ja ehdotonta dekkarieliittiä. Econ tuotannosta ole koettanut lukea muutakin Ruusun nimen jälkeen, mutta yritykset ovat karahtaneet kiville liian korkealentoisuuden takia (Foucaultin heilurin sentään taisin sinnitellä loppuun), mutta
Ekmanilta olen lukenut myös romaanin Herätä minut eloon (Tammi 1998), josta vaikutuin, vaikka se olikin huomattavasti TVÄ:tä raskaslukuisempi. Kirjahyllyyni olen koonnut vankan nipun Keltaisen kirjaston julkaisemaa Ekmanin tuotantoa odottelemaan sitä surullisen kuuluisaa parempaa lukuaikaa. Sormet tosin alkoivat jälleen syyhytä TVÄ:tä selaillessani. Se pitäisi lukea taas… Vahva suositus Ekmanille.

Lukumääräisesti runsain E-hyllyläinen on turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka tuotantoon tutustuin kunnolla blogini alkuvaiheessa. Osan hänen kirjoistaan lainasin tuolloin kirjastosta, joitakin sain arvostelukappaleina ja osan olen hankkinut kaupoista sarjaa täydentämään. Ns. Kirkkotrilogia eli Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita ja  Ristiaallokkoa on edelleen ajankohtainen sarja uskonnosta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta perhe- ja työelämän pyörteissä. Ellilän virkistävän humoristinen kertojanote kantaa romaaneja Miehen tuoksu ja Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ellilän teoksissa on tiettyä ajattomuutta, joten niihin kannattaa ehdottomasti tarttua. Olen lukenut (ja blogissanikin esitellyt) myös joukon Ellilän nuortenromaaneja, ja niitä suosittelen myös lämpimästi.


E-hyllyni sisältö tällä hetkellä (24.4.2016):

Kim Echlin: Kadonneet (Tammi 2009), ostettu kirjaston poistomyynnistä, lukematta
Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 1983), ostettu, luettu useaan kertaan
Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (Tammi, 2012), ostettu, lukematta
Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi, 2013), ostettu, lukematta
Torgrim Eggen: Pärstäkerroin (Gummerus, 2006), ostettu, lukematta
Torgrim Eggen: Sisustaja (Gummerus, 2005), saatu lahjaksi, lukematta
Kerstin Ekman: Huijareiden paraati (Tammi, 2014), ostettu, lukematta
Kerstin Ekman: Herran armo (Tammi, 2002), ostettu, lukematta
Kerstin Ekman: Viimeinen uitto (Tammi, 2004), ostettu, lukematta
Kerstin Ekman: Raaputusarvat (Tammi, 2005), ostettu, lukematta
Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994), ostettu, luettu useaan kertaan
Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä (Karisto, 2009), ostettu, luettu
Kirsti Ellilä:Pelastusrenkaita (Karisto, 2010), ostettu, luettu
Kirsti Ellilä:Ristiaallokkoa (Karisto, 2011), arvostelukappale, luettu
Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu (Karisto, 2007), ostettu, luettu
Kirsti Ellilä: Tuntemattomat (Karisto, 2015), arvostelukappale, luettu
Rakas - 7 rakkaustarinaa (Karisto, 2014), eri tekijöitä, ostettu, lukematta
Anne Enright: Unohdettu valssi (Otava, 2012), ostettu, lukematta
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava, 2012), muistaakseni blogiarvonnassa voitettu, lukematta


Lukematta on siis suuri osa E-hyllyn kirjoista. Kirjojen haaliminen lienee turhuutta, mutta minua täysi hylly lukemattomia ja hyviksi tietämiäni kirjoja kummallisella tavalla rauhoittaa. Tunnen toki välillä myös syyllisyyttä näiden mestariteosten lukemattomuudesta.

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun? 


Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

torstai 21. huhtikuuta 2016

Vepe Hänninen: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku



Yleissivistyksessäni on sellainenkin aukko, että en ole koskaan katsonut Kylmäverisesti sinun -tv-dekkarisarjaa. Niinpä jouduin tai sain, miten vain, lukemaan sarjan jonkinlaisen spinoffin eli kirjamuotoisen dekkarin Kylmäverisesti sinun - Uusi alku aivan itsenäisenä tarinana. Kirjaa mainostetaan tv-sarjan jatkona, ja ehkä niin onkin. Nimessä ja kansikuvissa tv-sarjaa hyödynnetään sumeilematta.

Kirjailija Vepe Hänninen on ollut käsikirjoittamassa tv-sarjaa, joten hän sopii hyvin myös kirjan kirjoittajaksi. Hännisen aiempia romaaneja en ole vielä lukenut, mutta Minä, vakuutusetsivän (WSOY, 2012) trailerin olen katsonut moneen kertaan. Se on ainakin hyvä!


Koska sarja on katsomatta, eivät näyttelijät päässeet tunkemaan pääni sisään. Rikoskomisario Veli Miettisestä muodostui mielessäni aivan toisenlainen kuin Ville Virtasesta, ja hyvä niin. Miettinen on ihan miellyttävä kaveri, vaikka vihanhallintakurssi saattaisi olla tarpeen. Mies on poliisidekkarigenrelle ominaiseen tapaan kunnon poliisi, jonka tähtäimessä on enemmänkin lain hengen kuin kirjaimen toteutuminen. Omapäinen komisario tietysti ärsyttää ylempiään ja joutuu tarkkailun alle, mutta se ei tahtia haittaa. Myöskään Miettisen työmoraalissa ei ole moitteen sijaa, toisin kuin monen muun poliisilaitoksella majailevan laita tuntuu olevan.

Tapahtumat käynnistyvät, kun moottoritiellä tapahtuu kummallinen välikohtaus. Juuri maahan tulleita espanjalaista henkivartijaa ja japanilaista turistia ammutaan edessä ajavan pakettiauton takaosasta konetuliaseilla. Japanilainen kuolee välittömästi, mutta espanjalainen pakenee paikalta läheiseen Bauhausiin työnantajansa viehepakki mukanaan. Luoti olkapäässä hidastaa menoa, mutta lisää ruumiita tulee nopeasti.

Suomen poliisi on ymmällään. Tapauksessa on monenlaista epäselvää, jonka avautuminen tutkijoille ottaa aikansa (lukija sen sijaan tietää enemmän voidessaan seurata tapahtumia eri näkökulmista). Pian selviää, että asiaan liittyy todella korkean tason kansainvälistä politiikkaa ja rikollisuutta. Panokset ovat käsittämättömän kovat. Kun juttu alkaa liittyä myös Miettiseen itseensä, muuttuu leikki mielenkiintoiseksi.

Juoni etenee vauhdilla nopeita leikkauksia hyödyntäen, eli luvut ovat napakoita ja lyhyitä ja näkökulmia vaihdellaan tiuhaan. Assosiointi tv-sarjan tai toimintaelokuvan käsikirjoitukseen ei ole vaikeaa. Teksti on lähes valmista siirrettäväksi visuaaliseen muotoon. Hännisen kirjoittajantaidot tulevat mielestäni parhaiten esille sujuvassa ja nasevassa dialogissa. Hänninen ei luennoi eikä saarnaa, ja vaikka vitsiä väännetäänkin, sekin on pääosin luontevan oloista. Henkilökuvaus harvoin on tämän kaltaisissa toimintaan keskittyvissä dekkareissa kovin kummoista, ja Hänniselläkin on taipumusta (ainakin tässä) tyypittelyyn, mutta sekaan mahtuu ihan mielenkiintoista joukkoa, kuten Miettisen eläköitynyt sukkienkutomista harrastava entinen esimies Mailis Santala.

Juonen uskottavuudesta ei oikein näinä aikoina uskalla sanoa mitään, kun melkein mitä tahansa tuntuu reaalimaailmassa tapahtuvan. Sen sijaan kaksi tarinan murha-aseista on jokseenkin kyseenalaisia. Muutama muukin hankala juonenkuljetukseen liittyvä fakta on taidettu oikaista, mutta ei se viihtymistä haitannut.

Vepe Hänninen: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku
WSOY 2015. 300 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Ella Kanninen: Ellan Toscana - Kyläelämää Italiassa



Kukapa ei olisi haaveillut asumisesta Toscanassa ja aidoista paikallisista aineksista loihdituista ihanista aterioista patiolla auringonlaskua katsellen. Matka Italiaan houkuttaa aina, eikö vain? Helpoimmalla pääsee, kun antaa jonkun toisen opiskella kieltä, mennä naimisiin ja muuttaa maaseudulle keskelle idyllisintä Italiaa ja nautiskelee itse tästä kaikesta nojatuolinsa uumenissa lasi hyvää valkoviiniä käden ulottuvilla.




Jos kirjamatkailu tyydyttää edes hetkellisesti omaa matkailuviettiä, kannattaa ehdottomasti lukea Ella Kannisen Italia-kirja Ellan Toscana - Kyläelämää Italiassa. Takakannessa pitäisi olla muutamakin varoitusteksti, kuten että ’Aiheuttaa polttavaa matkakuumetta’ ja ’Syljeneritys voimistuu huomattavasti’!

Televisiosta monelle tuttu toimittaja Ella Kanninen on tullut minulle ’tutuksi’ kahdelta kirjamessukeikalta, joilla hän on ollut haastattelemassa Bonnierin kirjailijoita kirjabloggaajille tarkoitetussa mediatilaisuudessa. Ensimmäisellä kerralla pari vuotta sitten Kanninen häikäisi minut paitsi luontevalla ja sydämellisellä esiintymistavallaan ja ällistyttävän monipuolisella kielitaidollaan myös ennen kaikkea sillä, että hän oli huolella lukenut kokonaisen pinon uutuuskirjoja ja haastatteli melkoisen joukon kirjailijavieraita hauskasti ja selvästi ajatelluin kysymyksin. Viime vuonna järjestäjät olivat suunnitelleet tilaisuuden ohjelman hieman toisin, joten haastattelija meni vähän hukkaan. Mutta ehkä taas syksyllä on tiedossa lisää tätä herkkua?



Sama sydämellisyys ja luontevuus kuin tekijästä livenä välittyy Kannisen teoksesta. Kirjoittaja kertoo avoimesti ja hauskasti siitä, miten on aikanaan päätynyt Italiaan ja Toscanaan. Samalla hän kuitenkin huomaavaisesti varoo paljastamasta juuri mitään perheestään. Kanninen ei myöskään yritä väkisin olla hauska, vaan anekdootit ovat todentuntuisia ja lähinnä leppoisia eikä tarkoituskaan ole naurattaa lukijaa kuoliaaksi. Tekstistä välittyy aito lämpö ja rakkaus maata ja sen asukkaita kohtaan, mutta Kanninen osaa myös katsoa kriittisellä silmällä rakkautensa kohteita.

Luvuissa valotetaan italialaista ja toscanalaista elämänmenoa eri näkökulmista. Mukaan on otettu tietysti runsaasti ruokaa eikä viinejäkään ohiteta, tietenkään, vaikka Kanninen tunnustaakin, ettei ole kummoinenkaan viinientuntija. Kokkaamaankin hän on opetellut vasta Italiassa, ja parhaat reseptit kirjaan on saatu ystäviltä ja miehen sukulaisilta. Puskaradio ja hauskanpito, toripäivät ja lähiruoan tuottajat sekä vieraanvaraisuus ovat lukujen aiheita.



Yhtä tärkeää kuin sujuva, lämmin kerronta ja valikoidut reseptit teoksessa ovat aivan upeat kuvat! Kirja on oikeaa silmäkarkkia. Kuvituksesta vastaa Ofer Amir. Kuvat on taitettu miellyttävästi ja paperi on tukevaa ja mattapintaista. Valitettavasti tähän liittämäni otokset kirjan aukeamista ja sivuista eivät välitä kuin murto-osan kirjan kauneudesta. Vain tuoksut ja maut puuttuvat, mutta ne voi jokainen kuvitella mielessään tai loihtia esille keittiössään.


Lumouduin tästä kirjasta poikkeuksellisen vahvasti, kuten tästä vuodatuksestani huomaa. Ahmaisin kirjan kerralla töiden jälkeen perjantai-iltana, enkä taida suostua edes lainaamaan sitä kenellekään. Muutamia reseptejä on ihan pakko kokeilla mahdollisimman pian! Ja miksei Toscanaankin voisi joskus vielä lähteä…?

Ella Kanninen: Ellan Toscana - Kyläelämää Italiassa
Kuvat Ofer Amir. Taitto Satu Kontinen. Tammi 2016. 208 s.

Ostettu.



Lauantaina 23.4. vietetään jälleen kirjan ja ruusun päivää. Kirjakauppaliiton tempauksessa kirjakaupasta tuona päivänä vähintään 15 eurolla ostoksia tekevä saa kaupanpäällisiksi varta vasten teetetyn kirjan, joka tänä vuonna on Ronja Salmen ja Jami Nurmisen teos Onks noloo? Teemapäivästä lisätietoa esimerkiksi FB:staOma vinkkini kirjaostoksi lauantaille on tämä Ella Kannisen ihanuus, joka sopii moneen makuun.

Nautitaan kirjoista ja keväästä!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä IV: D-hylly



Kirjahyllyni D-osasto näyttääkin olevan todellisten tiiliskivien ja perusklassikoiden majapaikka!

Danten Jumalainen näytelmä on päätynyt hyllyyni, koska vieläkin kaihertaa pian kolmekymmentä vuotta sitten kuultu huomautus omasta kirjallisen sivistykseni vajauksesta. Pidin nimittäin opettajaopintojen auskultointijaksolla harjoitustuntia lukiolaisille. Aiheena oli kirjallisuushistoria, ja Danten merkkiteosta tunnilla myös nopeasti sivuttiin. En enää muista sitä, miten asia tuli ilmi, mutta tunnin jälkeen ohjaava opettaja totesi, että en ole tainnut Jumalaista näytelmää lukea. Pakkohan oli myöntää, että 24-vuotias opiskelijatar oli kehdannut vetää tunnin harjoittelukoulussa niin keveästi valmistautuneena. Kun kirja sitten oli kirjakaupassa tarjolla joskus myöhemmin, ostin sen epäröimättä. Mutta vielä on kirja lukematta. Tarina muistuttaa minua itseäni siitä, miten pienet asiat jäävät opiskelijoiden mieleen. Meillekin ohjaavat opettajat puhuivat varmasti paljon ja hyvää tarkoittaen, mutta tämä vain jäi kaikesta mieleen.

Robinson Crusoen luin ensimmäisen kerran jo alakoululaisena, mutta en suinkaan tuota hyllyssä nököttävää tiiliskiveä, vaan jonkin lapsille suunnatun lyhennetyn version. Klassikostahan on olemassa lukuisia eri käännöksiä ja versioita. Kovakantinen Otavan Seitsentähdet-sarjan laitos on painettu vuonna 2000 ja sen on suomentanut Juhani Lindholm. Tätäkään laitosta en ole kokonaan lukenut, mutta tehdessäni lehtiesittelyä vuonna 2007 julkaistusta WSOY:n äänikirjasta luin vielä ihan kiinnostuksen vuoksi kirjasta ne osat, jotka äänikirjaversiosta puuttuivat. Äänikirjan pohjana olevan version on suomentanut Väinö Hämeen-Anttila ja sen lukee Lars Svedberg.

Sivumäärältään D-hyllyn muhkein on Tammen Keltaisen kirjaston julkaisema Joël Dickerin dekkari Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka luin toissavuonna viettäessäni Paksu heinäkuu -teemakuukautta (jonka aion totisesti uusia ensi vuonna!). Lukukokemus oli hyvin ristiriitainen, ja nide on saanut jäädä hyllyyni ainakin toistaiseksi, koska se kuuluu Keltaiseen kirjastoon. Oikeastaanhan se pitäisi siirtää dekkarihyllyyn, eikä mikään toisaalta estäisi sen laittamista jo kiertoon, sillä en enää sitä lue uudelleen.

Vuosikymmenien mittaisista hyvistä aikomuksista kertoo Rikoksen ja rangaistuksen majailu hyllyssäni. On pitänyt ja pitänyt, mutta aina vain jäänyt.

Viimeisenä D-hyllyläisenä nököttää kirjakerhopainos vuodelta 1973 yhdestä kaikkien aikojen lemppariteoksestani: Gerald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni. Olen näemmä ostanut kirjan käytettynä joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen 15 markan hintaan. Lukenut olen sen jo vuosia aiemmin yläkouluikäisenä luokkakaverini (pojan!) suosituksesta. Ihastuin kerralla ja hain kirjastosta myös muita Durrelin teoksia käsiini. Muistelisin lukeneeni ainakin tämän kirjan moneen kertaan, ja alkoipa taas tehdä mieli aloittaa!


Kyseessä ovat lämminhenkiset muistelmat nelilapsisen brittiperheen kuopuspojan aurinkoisista vuosista Korfun saarella 1930-luvulla. Durrel rakasti jo lapsena kaikenlaisia eläimiä ja piti kotonaan laajaa lemmikkieläimistöä perheensä kauhuksi, harmiksi ja iloksi. Minua viehätti kerronnassa perheen elämän leppoisa huolettomuus ja lievä boheemisuuskin, mutta toki intohimo eläimiinkin oli omalla tavallaan kiehtovaa. Itse en haluaisi suin surminkaan skorpionia tulitikkuaskissa huonekaverikseni, mutta kivaa siitä oli lukea!


Näitä kirjamuistoja ja -ajatuksia heräsi omassa mielessäni D-hyllyn parissa. Entä Sinulle? Mitä yhteistä omistamme? Mitä olennaista näyttäisi minulta puuttuvan? Entä kannattaako kaikki kuvassa näkyvät lukea? Suurin osa D-hyllyn täyttävästä kirjallisuudesta kun on edelleen omistajalla lukematta...

D-hyllyni sisältö 17.4.2016:

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä
(WSOY, 1924), ostettu, lukematta

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (Otava, 2000), ostettu, luettu
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY, 2013), lukematta
Kiran Desai: Menetyksen perintö (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa (Otava, 1999), ostettu, lukematta
Junot Diaz: Oscar Wayon lyhyt ja merkillinen elämä (Like, 2008), ostettu, lukematta
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014), lahja, ostettu
F. M. Dostojevski: Rikos ja rangaistus (WSOY, 1985, 12. p.), ostettu, lukematta
György Dragomán: Valkoinen kuningas (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Gerald Durrell: Eläimet ja muu kotiväkeni (Otava, 1972), ostettu, luettu


Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly

torstai 14. huhtikuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä



Pidin Virpi Hämeen-Anttilan vuonna 2014 ilmestyneestä historiallisesta dekkarista Yön sydän on jäätä melkoisesti, samoin sen mukavan ristiriitaisesta päähenkilöstä virkamies-salapoliisi Kalle Björkistä. Kirja loppui lupaavasti jatkoa ajatellen, ja Käärmeitten kesä piti lupauksen. On alkanut Björk-sarja. Suosittelen erittäin vahvasti lukemaan sarjan kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä juoni jatkuu monelta osin kirjasta toiseen.

Eletään edelleen vuotta 1921, nuoren itsenäisen valtion haparoivia alkuaikoja. Maailma ympärillä kuohuu, eikä vähiten idässä rajan takana. Kalle Björk jatkaa leipätyössään sisäasiainministeriössä ministeri Ritavuoren kansliassa, eivätkä perintöasiat ole selvinneet oikeastaan puoleen tai toiseen sitten edellisen kirjan lupaavan loppuratkaisun.

Arjen tylsyyttä rikkoo pian toimeksianto, jonka Björk saa varakkailta helsinkiläissisaruksilta. Näiden täti on kuollut kotonaan lääkärin mukaan sydänkohtaukseen, mutta sisarusten mielestä kaikki ei ole kohdallaan. Asunnossa on merkkejä jonkun ulkopuolisen käynnistä paikalla juuri ennen tädin tuhoisaa sairaskohtausta. Lisäksi testamentti on uusittu vain muutama päivä aikaisemmin ja se poikkeaa muutamilta osin merkittävästi aiemmasta. Maininta arvokkaasta korusta on poistettu, ja siihen on lisätty kaksi uutta edunsaajaa, Hebron-seurakunta ja Uuden Verson Liitto -niminen hämäräperäinen yhdistys. Lisäykset kummastuttavat sisaruksia, sillä täti ei ollut lainkaan uskonnollinen, oikeastaan päinvastoin. Mutta ennen kaikkea arvokas perintökoru on kadonnut jäljettömiin.

Björk palkataan siis selvittämään, murhattiinko täti ja minne on joutunut perintökoru. Huolelliset tutkimukset paljastavat, että murhaepäilyissä lienee perää, mutta sitten seinä tuntuu nousevan pystyyn. Varteenotettavia epäiltyjä ei tunnu löytyvän, ei myöskään kadonnutta korua. Sitten Björk saa poliisiystäviensä kautta kuulla samantapaisesta rikoksesta, jossa on ilmeisesti myrkyttämällä murhattu varakas vuokraisäntä. Poliisilla tuntuu tosin olevan jo syyllinen näpeissään, mutta Björk ei suostu heti nielemään ilmeisintä henkilöä syylliseksi. Myös tämän murhan uhrilta on kadonnut arvokasta omaisuutta. Kuka pistää Helsingin varakasta keskiluokkaa kylmäksi sarjatyönä?

Vaivalloisten tutkimusten mittaan Björk ujuttautuu myös Uuden Verson Liiton kokouksiin. Karismaattinen tohtori Merthen puhuu kannattajilleen tieteen uusista saavutuksista sekoitettuna natsien rotuopin aatteisiin. Tähtäimessä on uuden ihmisen ja uuden uljaan maailman luominen. Tohtori Merthenin menetelmät eivät täysin kestä päivänvaloa, ja Björk joutuu kokemaan pelottavia hetkiä vain miehille ja vahvahermoisille tarkoitetussa erikoisistunnossa. Jotain hämärää liittyy yhdistyksen toimintaan, se on selvää, mutta liittyykö se myös murhiin? Ja jos liittyy, miten?

Runsas ja monipolvinen, lopussa melkoisia kierroksia ottava murhajuoni on saanut vielä ympärilleen joukon sivujuonia, jotka liittyvät Björkin yksityiselämään ja myös edellisen kirjan tapahtumiin. Salakuljettaja Atamaani pääsi pääapureineen livahtamaan poliisin näpeistä aiemmassa osassa, ja Björk tuntee epämiellyttävän todentuntuisesti nahoissaan, kuinka hänen Vahanaamaksi nimeämänsä kylmäverinen rikollinen jossain varjoissa vaanii juuri häntä kosto mielessään.

Sydämenasiatkin aiheuttavat päänvaivaa. Kaunis pikkuserkku Lisbet on kiehtova mutta etäinen, ystävän sisar Ida taas rempseän iloinen kaunotar. Näiden turvallisten mahdollisten morsiankandidaattien sijaan Björkin todellinen intohimo suuntautuu aivan toisaalle. Vaarallinen madame Zubova ilmaantuu jälleen kuvioihin ja on syöstä Björkin tuhoon monessakin mielessä. Kuka lumoava kaunotar lopulta oikein on? Mitä hän haluaa Björkistä?

Ajankuvan luomisessa Hämeen-Anttila on nähnyt hurjasti vaivaa, mutta tehty työ kyllä kannattaa. Lukija tempautuu mukaan 1920-luvun tunnelmiin lähes vastustamattomalla imulla. Helsinki ja sitä ympäröivä maaseutu hengittävät tarinassa hienosti ja aidontuntuisesti. Höysteenä on myös vanhaa sanastoa, joka antaa pikantin säväyksen kerrontaan ja dialogeihin. Tämäkin on herkkää aluetta, sillä liiallisuuksiin vietynä vanhahtavan kielen viljely alkaa helposti ärsyttää. Plussaa annan sisäkansiin painetuista kartoista.

Uskottavuutta lisää myös Björkin varsinaisen ammatin kuvailu. Virkamiestyö ei ole helppoa hektisinä kesäkuun viikkoina, jotka olivat Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa kiperiä aikoja. Björk joutuukin jättämään salapoliisiharrastuksensa pakosti vähemmälle, kun työ kutsuu. Virkansa ansiosta Björkillä ja sen kautta myös lukijalla on ainutlaatuinen näköalapaikka ihan tapahtumien ytimessä. Tämä tullee jatkossa vielä korostumaan. Toisaalta taas asemat ministeriössä voi olla myös haitaksi, kuten Björk saa katkerasti välillä kokea.

Henkilökuvauksessakin Hämeen-Anttila onnistuu hienosti. Björk on sopivan inhimillinen heikkouksineen, ei mikään ylivertainen moraaliltaan tai taidoiltaan. Haluan kuulla hänestä lisää!

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä
Otava 2015. 351 s.

Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa



Aion laittaa koko Turun pahan valtaan.

Tällaista tavallista kansalaista ja lukijaa jaksaa hämmästyttää, missä välissä esimerkiksi aktiivipoliitikot tai korkeissa virkatehtävissä toimivat ihmiset ehtivät kirjoittaa romaaneja. Samaten jaksan ihmetellä, miten härskisti kustantamoissa menevät läpi tunnettujen ihmisten keskinkertaiset käsikirjoitukset, kun samalla monet tosissaan yrittävät kirjoittajat tuskailevat hylkykirjeitten takia, joskus vuosiakin.

Kun aikanaan kuulin Kari Häkämieheltä ilmestyvän dekkarin, jonka nimi oli (ironisesti?!) Rehelliseksi tunnettu (Teos, 2010), en kamalasti innostunut. Lukematta ovat edelleen myös seuraavat kolme dekkaria ja yksi minidekkari. Anteeksi ei voi antaa on siis ensikosketukseni Häkämiehen tuotantoon.

Turku dekkarin miljöönä on positiivinen asia, ja hyvin Häkämies tuntuu nurkat tuntevan. Jotenkin itsetarkoitukselliselta vaikuttaa kuitenkin kirjoittajan tapa kuljetuttaa henkilöitään läpi keskikaupungin kaikkien tunnettujen kahviloiden ja ravintoloiden. Ei dekkarin pidä mikään tuote-esittely tai matkailumainos olla.

Itse tarina on monipolvinen ja paikoin sekava runsaine sivupolkuineen ja henkilöineen. Kyseessä on poliisiromaani, jonka keskiössä ovat Keskusrikospoliisin Turun yksikön virkamiehet. Vahvistusta tosin saadaan useaan otteeseen Helsingistä ja lopulta myös Suposta. Päähenkilö on ylikomisario Heikki Söder, jonka kotiseudulla Kotkassakin piipahdetaan pariin otteeseen.

Jo aloituksessa vihjataan, että tulossa on iso, kansainvälinen juttu. Venäjän presidentti Zumin vilahtaa jo prologissa ja on tulossa Suomen-vierailullaan myös Turkuun. Suomen presidentti Kaarina Saarto liittyy juoneen vielä tiiviimmin, eikä ihan varmaa ole, kumpi presidenteistä on nimeämättömän murhaajan tähtäimessä.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Turun kaupunginorkesterin jäsen Ivana Metso katoaa ja löytyy sitten surmattuna. Rafik Metso, Ivanan puoliso, on turkulaisen asianajotoimiston osakas ja joutuu poliisin epäiltyjen listan kärkisijoille vaimonsa murhasta. Metsolla on suora yhteys presidentti Saartoon, mutta hänen perhetaustansa alkaa näyttää epäilyttävältä.

Pian Turussa ja lähiseuduilla alkaa päästä hengestään lisää venäläistaustaisia ihmisiä. Kuka oikein on kaiken takana? Metson alaista, nykyistä vihreiden europarlamentaarikkoa Pinja Meriluotoa kiristetään ja uhkaillaan, Meriluodon isän DDR:n opiskeluvuosien aikaiset päiväkirjat kiinnostavat kovin monia ja Pinjan ystävä hulttiomainen kartanonperijä Thomas Bromma tuntuu hurahtaneen kummalliseen ihmisoikeusaktivistiporukkaan. Seassa häärii vielä ainakin paikalliseen motoristijengiin kuuluva poliisin vasikka Hanibii. Miten kaikki oikein liittyy kaikkeen? Välillä tuntuu, ettei sitä ole oikein tiennyt kirjoittajakaan.

Aineksia on siis keitoksessa ainakin tarpeeksi. Jännitettä luodaan kyllä ihan kiitettävästi, vaikka paikoin tönkkö dialogi on juuttua lukijan kurkkuun. Valitettavasti loppu’huipennus’ lässähtää suorastaan megalomaanisesti. Lopussa tarvitaan vielä syyllisen omakätinen selitys motiiveilleen. Yllätyin kyllä, kun syyllinen paljastui, mutta on vaikea sanoa, oliko se kaiken jälkeen ainoastaan positiivinen asia.

Heikki Söderin ja kumppaneiden vanhoille tutuille tämäkin kirja varmasti kelpaa, ja suomalaisessa dekkarikentässä se sijoittuu ihan helposti vähintään keskikastiin. Silti kummastelen, miten Häkämies on päätynyt Teos-kustantamon talliin. Tuskin ainakaan puhtaasti kirjallisilla ansioillaan, rohkenen epäillä. Toki on hienoa, että kustantamot osoittavat rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta kustannuspolitiikassaan. Minusta ei kuitenkaan tullut Kari Häkämiehen dekkarien innokasta fania vielä tämän näytön perusteella.

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa
Teos 2015. 334 s.

Arvostelukappale.



Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä III: C-hylly





Kirjahyllyni C-osasto ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on sitäkin laadukkaampi. Tutulla kaavalla mennään taas, eli joukossa on sekä luettuja että toistaiseksi lukemattomia klassikoita, hyviksi havaittuja luettuja ja suositusten sekä omien kokemusten perusteella hankittuja lukemattomia. Osa on majaillut hyllyssäni jo vuosikausia ja tulee siellä myös pysymään.

Italo Calvinon kansipaperiton Keltaisen kirjaston klassikko Paroni puussa on perintökirja äidinäidin hyllystä ja siten rakas muisto jo pois menneestä läheisestä. Kirjaa en ole vielä tullut lukeneeksi, mutta aika varmasti sillekin vielä tulee. Toinen Keltaisen kirjaston klassikko eli Capoten Aamiainen Tiffanylla sen sijaan on luettu heti uutena (kyseessä on neljäs painos). Sekin sietäisi lukea uudelleen, sillä en enää muista käytännössä mitään kirjasta.

Joseph Conradin Pimeyden sydän on tullut hankituksi, koska hänen toinen teoksensa Anarkistit teki aikanaan vaikutuksen ja luin jostakin, että Pimeyden sydän on hänen pääteoksensa. Olen lehtiarviossani vuonna 2004 kirjoittanut Anarkisteista muun muassa näin:

Conrad kuvaa 1800-luvun lopun Lontoota ja sen asukkaita kriittisen tarkasti, jopa julmasti. Englantilainen yhteiskunta näyttää kirjassa melko hymyttömät kasvonsa. Omien sanojensa mukaan Conrad on käyttänyt ironiaa kertoessaan kuolemaa kylvävistä terroristeista. Aikalaiset eivät oikein tätä ymmärtäneet, mutta nykylukijan on helpompi huomata Conradin säälimätön ote. Anarkistien vaikuttimet eivät todellakaan ole kovin yleviä tai aatteiden kultaamia, eivätkä terroristit sankareita.

Pelottavan ajankohtainen teos siis.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli on päätynyt hyllyyni kirjaston poistomyynnistä siksi, että ihastuin Christensenin tyyliin lukiessani häneltä suomennettua romaania Malli (Otava 2006). Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

”Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.”

Ei siis ihme, että Christensen on päätynyt Otavan ’Siniseen kirjastoon’. Velipuoli kuitenkin vielä odottelee lukuaikaansa sekin.

C-hyllyni todellinen kulmakivi on kuitenkin Minna Canth. Tämä suomalaisen kirjallisuuden vankkumaton matroona on ollut idolini opiskeluajoista lähtien, jolloin osallistuin kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluneelle Minna Canth -kurssille. Opettajamme valmisteli kurssin aikana muistaakseni lisensiaattityötään Canthista ja oli valtavan innostunut ja perehtynyt aiheestaan ja tutkimuskohteestaan. Poikkeuksellisesti hän käytti tuttavallisesti kirjailijasta puhuessaan etunimeä, mikä hieman ensin hätkähdytti mutta alkoi lopulta tuntua hyvin lämminhenkiseltä. Kurssin aikana ja sen jälkeen luin lähes kaiken painetun tuotannon Canthilta, ja osan olen lukenut useaan kertaan. 

Anna-Liisa ja muita teoksia on WSOY:n Laatukirjat-sarjan pokkaripainos vuodelta 1994, ja olen sen kyseisenä vuonna myös itselleni hankkinut. ’Muita teoksia’ kirjassa on kuusi: Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo ja Papin perhe, joten tällä yhdellä niteellä saa haltuunsa tärkeimmät Canthin tuotannon huiput. Työmiehen vaimo on hyllyssäni myös erillisenä näköispainoksena (ohut kirja, jossa ei ole tekstiä selkämyksessä). Kyseinen opus päätyi haltuuni muistaakseni jollakin opintoihin liittyneellä Helsingin-reissulla SKS:n kirjamyymälästä, mutta ihan varma tästä en ole. Jos muistikuvani on oikea, se on tapahtunut siis 1980-luvun loppupuolella.

Tällaisia ajatuksia siis heräsi itselleni C-hyllyni äärellä. Millainen on Sinun kirjahyllysi C-osasto? Mitä olennaista minulta puuttuu, entä Sinulta?

C-hyllyni kirjat 10.4.2016:

Italo Calvino: Paroni puussa (Tammi, 1981, 2.painos), lahja, lukematta

Albert Camus: Sivullinen (Otava, 1947), ostettu, luettu
Minna Canth: Anna-Liisa ja muita teoksia (WSOY, 1994), ostettu, luettu
Minna Canth: Salakari (SKS, 1887), ostettu, lukematta
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885), ostettu, luettu
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Tammi, 1967), ostettu, luettu
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Otava, 2001), ostettu, luettu, poistettu 28.6.2016
Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Otava, 2003), ostettu kirj. poistom., lukematta
Chris Cleeve: Little Been tarina (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
J. M. Coetzee: Hämärän maat (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Otava, 1968), ostettu, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä:
A-hylly

B-hylly