maanantai 21. syyskuuta 2020

Anne Lukkarila: Enkelilunta

 


Tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja Anne Lukkarila on julkaissut esikoisdekkarinsa Enkelilunta. Väitän, että vaikka kirjan takakansitekstissä ei tekijän vankkaa tietokirjailijataustaa olisi mainittukaan, olisin sen todennäköisesti dekkarista arvannutkin.

Enkelilunta-dekkarin miljöönä on lähitulevaisuuden Suomutunturi ja siellä sijaitseva huippuunsa viritetty moderni hiihtokeskus Suomu Ski Resort. Tarina alkaa prologilla, jossa kongressikeskuksen johtaja Jarmo Teittinen saa yllättävän sairauskohtauksen ja menehtyy. Vuotta myöhemmin Teittisen veli Jere on tarttunut määrätietoisesti Suomu Tomorrow Ltd:n ohjaksiin ja lähtenyt kehittämään yrityksestä huippuunsa trimmattua valioyksilöä, joka kestäisi kansainvälisessäkin vertailussa.

Dekkarin päähenkilö on ympäristöasiantuntija Katarina Lahti, jonka työnantajalta Jere Teittinen on pyytänyt alustavaa arvioita ympäristösertifikaatin anomista varten. Heti ensimmäisenä työpäivänään Katarina ja häntä opastava ympäristöpäällikkö Sampo Anttila törmäävät tunturin kupeessa ruumiiseen.

Käy ilmi, että hangessa makaa rinnepäällikkö, joka ei ole tullut illalla kotiin normaaliin aikaan. Alkuun näyttää siltä, että mies on saanut sairauskohtauksen, mutta ihan kaikki ei ole kohdallaan. Katarinakin huomaa, että kuolleen silmät ovat muuttuneet täysin valkoisiksi. Ruumishuoneella havaitaan muutakin outoa.

Lukija tietää, että rinnepäällikkö Mikko Veteläinen ei ollut kuollessaan yksin, mutta hänen tappajansa henkilöys jää hämärän peittoon. Lukijalle vilautetaan tosin matkan varrella välähdyksiä hänen kostonhimoisista ajatuksistaan.

Kuolleen miehen kummalliset silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan. Hänen on pakko saada selville, mitä miehelle oikein tapahtui. Työtehtäviensä ohessa hän alkaa tehdä kysymyksiä ja penkoa asioita. Kaikenlaista paljastuukin, mutta esille tulevat asiat eivät auta ratkaisemaan rinnepäällikön kuolemaa. Sen sijaan Katarina alkaa uumoilla, että Jarmo Teittisenkään kuolema ei ollut luonnollinen. Jos hänet murhattiin, murhaajaehdokkaita tuntuu hiihtokeskuksessa pyörivän melkoisesti.

Enkelilunta on ihan lukukelpoinen ja omaperäinenkin dekkari ja se sujahtaa kyllä ’lupaava esikoinen’ -kategoriaankin, vaikka toivomisen varaa on jonkin verran vielä jäänyt. Selvästikin ympäristöasiat ja futuristisen teknologian huimat mahdollisuudet ovat kirjoittajalle tuttuja. Lukijalle vähän vähempikin olisi riittänyt. Lumetusmenetelmien kehitykseen ynnä muuhun melko korkealentoiseen käytetään kirjassa paljon sivuja. Mukana on myös kokonaisia lukuja, jotka maistuvat lähinnä matkailumainonnalta.

Teknologiahypetyksen vastakohtana mukana on ripaus yliluonnollisuutta. Hiihtokeskuksen liikekumppaneille järjestetyssä illanvietossa Lapin shamaani posottaa Katarinalle synkän ja hämärän ennustuksen, jonka mukaan hänen pitää estää jokin kuolemaan liittyvä tapahtuma uudenkuun aikaan. Yliluonnollisen tai Lappiin liittyvän taikuuden lapinpöllöineen mukaan ottaminen tuntuu vähän turhan helpolta keinolta sysiä Katarinaa ja juonta eteenpäin.

Melkoisen kliseisinä pidän tarinaan sujautettuja välähdyksiä murhaajan ajatuksista. Kuinkahan monessa dekkarissa olen viimeksi kuluneen vuodenkin aikana tähän rakenteeseen törmännyt? En tiedä, mutta en muista, milloin se olisi oikeasti puolustanut paikkaansa. Samaten Lukkarila turvautuu ratkaisuvaiheessa keinoon, josta en lainkaan pidä. Kylmähermoinen murhaaja ei taaskaan malta olla kerskumatta tekosillaan ennen varsinaista kiinni jäämistään. Mikä ihmeen himo näillä tiukoissa paikoissa kylmän viileillä tyypeillä on aina tunnustaa kaikki väärällä hetkellä?

Katarina guuglailee kirjassa ahkerasti, ja myönnettävä on, että itsekin paria asiaa tulin lukiessani Googlella etsineeksi. Kun epäilyt rinnepäällikön kuolintavasta alkavat tarinassa saada vahvistusta, haut vain kiihtyivät täälläkin. Sattumalta Lukkarila on valinnut hyvin ajankohtaisen aseen, josta eräskin asiantuntija totesi noin kuukausi sitten näin Helsingin Sanomissa:

”He käyttivät ******a, vaikka aine on osoittautunut toimimattomaksi. Ei saada tapettua ja jää jälkiä, joita pitkin tutkinnoissa päästään eteenpäin. Maailmasta löytyy paljon tehokkaampia tappamiseen tarkoitettuja myrkkyjä.”

Mutta Suomulla tämä toimii! Ainakin hengenlähdön osalta.

Anne Lukkarila: Enkelilunta
Aviador 2020. 277 s.

Kirjasto.

perjantai 18. syyskuuta 2020

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 


Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.


Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen




”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia



”… että hiukkanen mielikuvitusta, huumoria ja englantilaisen kirjallisuuden tuntemusta
ovat arvokkaana apuna nykyajan salapoliisille!”

Kirjastoreissulla käteen sattui mielenkiintoinen kirjanen, joka on otsikoitu hauskan vanhahtavasti Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia. Sexton Blaken nimi ei sanonut minulle mitään, mutta päätin ottaa kirjan mukaani kotiin, koska tunnistin sen sijaan sen toimittajan ja kustantamon nimet. Matti Järvinen on tullut tutuksi Suomen dekkariseuran hallituksesta ja seuran muunkin toiminnan yhteydessä. Innokkaana kirjallisuusharrastajana ja piinkovana kirjastoammattilaisena Järvinen on perustanut oman Nysalor-kustannus-nimisen pienkustantamon.

Kadonneen timantin esipuheessa kirjan toimittaja avaa lukijalle yksityisetsivä Sexton Blaken arvoitusta. Blake on jonkinlainen Sherlock Holmesin pikkuserkku, sillä myös hän on Lontoon Baker Streetilla asustava kolme-nelikymppinen poikamies, joka harjoittaa yksityisetsivän ammattia. Blakella ja Holmesilla on paljon yhtäläisyyksiä, mutta aivan identtisiä he eivät ole.

Sexton Blake seikkailee tiettävästi noin 4000 tarinassa. Järvisen mukaan kirjoittajiakin on vuosikymmenten mittaan ollut parisen sataa, eikä kaikkien tekijöiden oikeaa henkilöyttä tiedetä. Tarinat ovat ilmestyneet aikakaus- ja sanomalehdissä ja myös esimerkiksi sarjakuvamuodossa. Ensimmäiset tarinat ilmestyivät vuonna 1893.

Kadonneessa timantissa on yhdeksän rikosnovellia, joista kuusi on aiemmin ilmestynyt suomeksi eri lehdissä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Niiden käännöksen kieliasua Järvinen on jonkin verran parannellut ja modernisoinut. Loput kolme novellia hän on itse suomentanut tätä kokoelmaa varten.

Sexton Blake tutkii niin murhia kuin vähäisempiäkin rikoksia. Kadonnut timantti -kokoelman novelleissa monissa on kyse verrattoman ovelista rikosjuonista, joiden avulla rikolliset yrittävät päästä hyötymään taloudellisesti. Pahaksi onneksi rikollisten kannalta paikalle kuitenkin kutsutaan Sexton Blake, jonka terävältä katseelta ei jää pieninkään vihje huomaamatta (toisin kuin poliisilta) eikä älyltä kieroinkaan juonittelu paljastumatta.

Ainakin tämän kokoelman perusteella Sexton Blake -rikosnovellit ovat mukavan suoraviivaisia ja tiiviitä. Kuvailua tai taustoitusta ei juuri harrasteta, jos se ei ole tarinan kannalta ehdottoman tarpeellista. Dialogia on runsaasti ja se vie tarinaa joutuisasti eteenpäin. Henkilökuvauskaan ei ole kovin syvälle luotaavaa, ja Blake itsekin jää jokseenkin ohueksi. Lukijan oletetaan myös tietävän, kuka ja millainen Sexton Blake on. Rikokset ovat katalia, mutta Blakella on kyllä pieni huumorin pilke silmäkulmassaan ja myös inhimillisyyttä rikoksen tehnyttäkin kohtaan, ainakin joskus.

Novellit sopivat mainiosti pieniksi lukuvälipaloiksi, ja lukija pääsee testaamaan omiakin hoksottimiaan. Itse esimerkiksi hoksasin niminovellin jujun heti alkumetreillä ja tunsin siitä suurta iloa, kun huomasin olleeni oikeassa.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia
Nysalor-kustannus 2018. 93 s.


Lainattu kirjastosta.