lauantai 31. lokakuuta 2015

Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaarin kirjabloggaajien puheenvuoro



Kirjablogi Amman lukuhetken Aino-Mariaa ja minua pyydettiin mukaan Celia-kirjaston järjestämään Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaariin. Eipä tainnut kumpikaan meistä epäröidä, kun kerrankin oli tilaisuus puhua lempiaiheestamme eli kirjoista asiantuntevalle ja kiinnostuneelle joukolle. Mukana oli nimittäin sankka joukko alan ammattilaisia: kustantamojen ja myyjien edustajia, äänitysstudioiden väkeä, kirjastoihmisiä, äänikirjojen lukijoita ja kirjailijoitakin. Aino-Marian ja minun tehtävänä oli tuoda esille niin sanotun tavallisen kuuntelijan näkökulmaa ja kertoa äänikirjasta lukukokemuksena.

Valmistauduimme omaan yhteiseen puolituntiseemme etukäteen Suomen eri laidoilla kirjoittamalla yhteistä tekstiä. Tositilanteessa emme enää noudattaneet valmista käsikirjoitustamme kuin vain viitteellisesti, mutta valmistautumisesta oli kyllä etua. Tiesimme ainakin, mitä kumpikin meistä oli aiheesta etukäteen ajatellut ja pystyimme nostamaan esiin niitä aiheita, joita oli jo ehditty seminaarin mittaan jostain näkökulmasta käsitellä. Valmis materiaali antoi myös ainakin minulle tarvittavaa varmuutta. Tiesin, että puhuttavaa riittäisi. Mutta kuten aina vastaavassa tilanteessa näyttää käyvän, aika oli lyhyt ja keskusteltavaa Aino-Marian ja seminaariväen kanssa olisi riittänyt vaikka kuinka.

Sovimme, että seminaarin jälkeen julkaisemme kumpikin blogeissamme alkuperäiset muistiinpanomme kaikkien äänikirjoista kiinnostuneiden iloksi ja ehkä hyödyksikin. Alla siis suurin piirtein se, mitä meidän piti seminaarissa puhua.


Onko kirjojen kuunteleminen ääneen luettuna jatkumoa lapsuuden iltasatuhetkistä ja muista ääneenlukutuokioista?

Kirsi: Totta! Tätä en ole tullut ajatelleeksikaan. Ääneen lukemiseen liittyy ainakin minulla positiivisia kokemuksia ja tunteita. Äänikirja ei ihan samaan yllä, mutta lähelle kuitenkin.

Aino-Maria: Tämä on äänikirjojen kohdalla ollut varmaan myös kaksiteräinen miekka. Että kuunteleminen on mielletty lasten jutuksi (ja näkövammaisten). Mutta tässä on minusta ihan viime vuosina tapahtunut asennemuutosta. Monet työikäiset ihmiset kertovat kuuntelevansa esimerkiksi juuri työmatkoilla äänikirjoja.

Äänikirjat voisi olla sellainen kirjallisuuden vastaisku tässä hektisessä maailmassa, jossa lukeminen kamppailee omasta osastaan ihmisten ajankäytössä.

Kirsi: Juuri näin äänikirjat itsellänikin toimivat: voin käyttää hukkaan menevän ajan hyödyksi kuuntelemalla äänikirjaa esimerkiksi ajaessani autoa. Tehokasta, mutta samalla hyvin antoisaa. Pääsen myös irti työasioista helpommin kuin vaikka radiokanavia selailemalla.


Onko äänikirjoja kuunnellessa eläytyminen jännitykseen, tunnelmaan, jopa vahvempaa kuin painettua kirjaa lukiessa?

Kirsi: Ainakin samanveroista. Olen itkenyt ja nauranut työmatkalla autossa kirjaa kuunnellessani. Tuntematon sotilas oli paikoin vaarallista kuunneltavaa, sillä jännittävät kohtaukset veivät huomion ja kaasua tuli painettua hieman turhankin tuhdisti. Muistan myös, että jouduin jättämään Täällä Pohjantähden alla -trilogian (TPA) keskimmäisen osan kuuntelun tauolle, kun töissä oli samaan aikaan erityisen stressaava jakso. Oli liian rankkaa siirtyä työpaikalta vankileirille.

Aino-Maria: Minä hidastelin TPA:ssa pitkään sotajaksoon etenemistä, sillä se tuntui liian kamalalta. Mutta yllättäen minut herkistivät ihan eri asiat kuin kirjaa lukiessa. Esimerkiksi Akselin kirjeet vankileiriltä Elinalle. En edes muistanut, että sellaisia on. Niistä kuvastuu ensin niin syvä toivottomuus, että se uudestaan heräävä toivo ja elämänhalu oli aivan uskomattoman liikuttavaa kuultavaa.

Olen kuunnellut kerran jotakin Matti Röngän dekkareista, jossa Viktor Kärppä suhmuroi vähän harmaalla alueella jälleen kerran. Kuinka ollakaan, ajoin ratsiaan. Spontaani reaktioni olisi ollut kaasuttaa karkuun! Mitä en siis onneksi tehnyt, mutta olen varma, että näytin syylliseltä tai vähintäänkin säikähtäneeltä.


Milloin ja miten löysit äänikirjat?

Aino-Maria: Äänikirjathan juontavat jo lapsuudesta. Kuuntelin ainakin Rölliä (joka taisi kyllä olla kuunnelma), Väiski Vemmelsäären seikkailuja ja Prinsessa Ruususta. Tein myös lapsena veljeni kanssa itse kuunnelmia, joten tekstin kuunteleminen on ollut minulle läheistä aina. Nuorena kuuntelin nimenomaan kuunnelmia, mutta äänikirjat löysin uudelleen parikymppisenä. Ensimmäinen taisi olla Antti Tuurin Talvisota. Pitkään kuuntelin äänikirjoja epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta viimeiset viisi vuotta olen kuunnellut aktiivisesti uuden teknologian myötä.

Kirsi: En enää edes muista, miten sain ahaa-elämyksen. Todennäköisesti törmäsin äänikirjoihin jossain muodossa kirjastossa ja sitä kautta kuunteleminen tuli vähitellen mukaan. Kymmenisen vuotta sitten taisin hankkia ihan ensimmäiset äänikirjat omakseni. Sain myös arvosteltavaksi kirjoja äänikirjamuodossa paikallislehdestä, eli kustantajat olivat lähettäneet niitä sinne. Vähitellen äänikirjat hiipivät osaksi vakiintunutta lukukulttuuriani. Minulla ei siis ole muistikuvia lapsuuden ajoilta äänikirjoista, vaikka jonkinlaisia kasettikirjoja taisi ehkä olla silloinkin.

Kuinka paljon kuuntelet äänikirjoja kuukaudessa/vuodessa?

Kirsi: Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että äänikirjoja kuluu 2-4 kuukaudessa, jos niitä vain on saatavana. Valitettavasti välillä tulee kuuntelutaukoja kehnon tarjonnan takia tai siksi, että en jaksa tarpeeksi metsästää kohtuuhintaista kuunneltavaa, vaikka melkein kaikki käy.

Aino-Maria: Vaihtelee. Riippuu kulloisestakin elämäntilanteesta ja toki myös kirjasta. Esimerkiksi tänä vuonna olen kuunnellut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa ja toiseen osaan taisi mennä aikaa puoli vuotta! Tosin välissä oli myös pitkä kuuntelematon kausi.


Mitä äänikirjaformaatteja käytät ja miten?

Kirsi: Autossa kuuntelen cd-levyjä auton soittimella. MP3-levyt ovat suosikkejani, mutta niitä on tarjolla todella vähän! Yhdelle levylle mahtuu keskikokoinen romaani kokonaan, eikä tarvitse vaihtaa levyä kesken ajamisen. Tosin harmikseni huomasin juuri, että nykyisen autoni soitin ei sitten toistakaan MP3-levyjä! Seuraavaa autoa hankittaessa soittimen ominaisuudet tutkitaan tarkemmin. 

Alkuaikoina siirsin cd-levyltä kirjoja tietokoneen kautta iPod-soittimeen, mikä oli työlästä eikä tainnut olla ihan laillistakaan, mutta kuunteleminen oli vaivatonta esimerkiksi lenkillä tai jotain kotiaskaretta tehdessä. Sittemmin iPod on syrjäytynyt älypuhelimen tieltä. 

Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa YleAreenasta äänikirjoja. Esimerkiksi kirjastojen tarjoamia äänikirjatiedostoja en ole vielä opetellut käyttämään, mutta vaihtoehtoja on monia.

Aino-Maria: Kuuntelen äänikirjoja kännykällä Elisa Kirja -sovelluksen kautta. Sovellus toimii hyvin ja ladattavana on myös uutuuskirjat todella nopeasti. Miinuspuolena on hinta, mutta toisaalta hyödynnän tarjoukset ja kuuntelutahtini ei kuitenkaan ole niin kova, että uusia äänikirjoja tulisi hankittua kuukausittaankaan.

Puhelin on kätevä kuunteluväline, sillä se on aina mukana. Autoillessa sen voi yhdistää auton stereoihin, lenkillä ja siivotessa napit korviin. Joskus nukkumaan ruvetessani laitan äänikirjan pyörimään yöpöydälle, jos silmät ovat liian väsyneet lukemiseen. Siinä on tosin se huono puoli, että nukahdan yleensä aika äkkiä!


Millaista kirjallisuutta kuuntelet?

Kirsi: Oikeastaan ihan mitä tahansa! Suosikkejani ovat äänikirjamuodossakin dekkarit. Juonivetoinen ja keveä sopii hyvin esimerkiksi yksinäisten automatkojen viihdykkeeksi. Kun lapset olivat pieniä, kuuntelimme automatkoilla paljon lastenkirjoja yhdessä, ja koko perhe viihtyi mainiosti. Mieleen on jäänyt autolomareissu, jolla kuuntelimme Aarresaarta. Kirja oli niin jännittävä, että nuorempi lapsi pelkäsi liikaa ja se oli jätettävä meidän muiden suureksi harmiksi kesken sillä erää.

Lasten- ja nuortenkirjoja kuuntelen edelleen mielelläni yksinkin. Olen paikannut monta aukkoa kirjasivistyksessäni äänikirjojen avulla. Myös klassikot sopivat tähän tarkoitukseen hienosti. Äänikirjana voi mukavasti kerrata tuttuja tekstejä vuosikymmentenkin takaa, mitä ei ehkä muuten tulisi tehneeksi, aika kun on rajallista. Novellikokoelmat ovat olleet hankalimpia äänikirjamuodossa nautittaviksi, mutta olen muutaman sellaisenkin onnistunut kuuntelemaan.

Aino-Maria: Komppaan Kirsiä tässä. Kevyt ja juonivetoinen sopii mielestäni äänikirjalle paremmin, koska silloin ei haittaa niin paljon, jos keskittyminen herpaantuu välillä (ja minulla se kyllä herpaantuu). Mutta tosiaan, olen minäkin paikkaillut yleissivistystä, esimerkiksi sellaisia paljon puhetta herättäneitä kirjoja olen kuunnellut äänikirjoina, joita en välttämättä tulisi lukeneeksi paperikirjana. Ja vanhoihin teksteihin haen uutta näkökulmaa. Tänä vuonna olen palannut Väinö Linnan tuotantoon, minulla on myös rakkaita Leena Lehtolaisen dekkareita odottamassa vuoroaan.


Luetko ja kuunteletko samoja kirjoja?

Kirsi: Kyllä. Yleensä järjestys menee niin, että luen ensin perinteisen painetun version ja sitten jossain vaiheessa jälkeen kuuntelen saman. Joskus väliä ei ole ollut kuin muutama kuukausi. Kun on jo juonen kirjasta selvittänyt, on hyvä heittäytyä lukijan vietäväksi. Yksityiskohdat saavat oikeutetun tilan ympärilleen, koska äänikirjaa ei voi kiirehtiä. Koetin aloittaa KatjaKetun Kätilön ensin äänikirjana, mutta jouduin luovuttamaan alkuunsa. Kirja oli liian vaikea. Oli luettava ensin itse. Kun sitten muutaman kuukauden kuluttua kuuntelin kirjan, sain siitä vielä paljon lisää irti. Persoonallinen kielenkäyttö pääsi oikeuksiinsa ääneen luettuna. Olen myös kuunnellut koko joukon klassikoita ja dekkareitakin, jotka olen aiemmin lukenut painettuina.

Aino-Maria: En peräkkäin. Mutta vanhoihin, jo vuosia sitten luettuihin kirjoihin palaan mielelläni äänikirjojen muodossa, sillä hyvä lukija tuo niihin aivan uudenlaisen kulman. Ja ajan kuluminen tietysti ylipäänsäkin.


Kuunteletko myös muilla kielillä luettuja kuin suomeksi?

Kirsi: Selvästi eniten, varmaan 98 % kuuntelemastani on suomea, mutta kokeiluni esimerkiksi englanniksi luetun kanssa ovat olleet myönteisiä. Yllättävän helposti pääsee tekstiin sisään. Harmi vain, että kirjastomme valikoimat ovat todella surkeat, enkä ole tullut hankkineeksi vieraskielisiä kirjoja ostamallakaan. Ehkä vielä reipastun tässä!

Aino-Maria: Kuuntelen pelkästään suomeksi. Ei tosin ole mitään syytä, miksen voisi kuunnella englanniksikin! Ei ole vain tullut mieleen! Toisaalta valtaosa kaikesta lukemastani kirjallisuudesta on kotimaista, joten se ohjaa hyvin pitkälti kielivalintaa.


Kuinka paljon äänikirjan lukijalla on merkitystä?

Kirsi: Paljonkin. Onneksi huonoja tai pikemminkin makuuni sopimattomia on kohdalle osunut vain muutamia. Harmistun, kun kirjasarjan osat lukee eri lukija. Lukijan ääni jollain kummalla tavalla yhdistyy kirjan miljööseen ja henkilöihin. Hyvän lukijan lukemana menee huonompikin kirja.

Aino-Maria: Kyllä vaikuttaa. Jotenkin minulla on sellainen mututuntuma, että äänikirjoihin panostetaan nykyisin enemmän ja "huonoja" eli sopimattomia luentoja tulee vastaan harvemmin kuin ennen. Hyvä lukija tuo tarinaan aivan uuden kulman ja puhaltaa tekstin elämään. Joihinkin lukijoihin muodostuu myös "suhde". Esimerkiksi Matti Röngän Viktor Kärppä -dekkareita olen kuunnellut äänikirjana, enkä voi kuvitellakaan tarttuvani kirjaan itse, sillä Jukka-Pekka Palo assosioituu tarinaan niin voimakkaasti. Siksi joskus on vähän harmi, jos lukija vaihtuu kesken kirjasarjan.


Ketkä ovat lukijasuosikkejasi?

Aino-Maria: Tähän jo vähän vastasinkin. Jukka-Pekka Palo on yksi suosikkini. Täällä Pohjantähden alla -trilogian lukee Veikko Sinisalo. Se ei ole pelkkää lukemista, se on taidetta! Pidän myös esimerkiksi Eero Saarisesta, Eija Ahvosta ja Elsa Saisiosta.

Kirsi: Samaa mieltä kuin Aino-Maria, Sinisalon lukema TPA on aivan mieletön taide-elämys! Sinisalo on luonut jokaiselle henkilölle oman 'äänen' ja se kantaa koko valtaisan urakan läpi. Lisäksi hän laulaa kaikki kirjassa lainatut laulut! TPA on myös ensimmäisiä äänikirjojani (olen ostanut sen itselleni cd-levyinä), joten senkin takia Sinisalon huippusuoritus on jäänyt jonkinlaiseksi mittariksi, johon muita lukijoita vertaan, usein varsin epäreilusti.

Minunkin suosikkilistallani on Eero Saarinen, hänellä on miellyttävä ääni eikä hän lue liian eläytyen vaan sopivan neutraalisti. Vesa Vierikko on listallani myös korkealla, samoin iki-ihana Lars Svedberg, jonka ääni on maaginen. Ylipäätään näyttelijät ovat yleensä loistavia äänikirjan lukijoita. Jostain syystä pidän enemmän mies- kuin naisäänistä, mutta esimerkiksi Erja Mantoon olen vähitellen tykästynyt yhä enemmän. Myös Aino-Marian mainitsemat Ahvo ja Saisio ovat hyviä molemmat.


Mieleenpainuva tai vaikuttava kuunteluelämys?

Aino-Maria: Tältä kesältä on jäänyt mieleen, kun maalasin tulevalla kesämökillämme lautoja, mutta henkisesti oli Pentinkulmalla. Kuunnellessani huomasin koko ajan reflektoivani tapahtumia tähän päivään, toisaalta oli vanhojen hirsien suojassa (mökkimme on vanha, siirretty hirsitalo) ja jossakin vuosikymmenten takana.

Kirsi: Kotimaiset klassikot ovat oikeastaan kaikki tehneet vaikutuksen. Ensimmäisten äänikirjakokemusten joukkoon sijoittuu Linnan TPA, jonka siis tosiaan lukee hurjalla intensiteetillä Veikko Sinisalo. Ymmärtääkseni luenta on tehty alkuaan Yleisradiolle ja siitä sitten tehty äänikirjaksi. Aivan mahtava oli myös Sinuhe egyptiläinen. Yllättäen loistavasti toimii myös Seisemän veljestä äänikirjana, vaikka sen muodon takia epäilin etukäteen.


Vaikuttaako ympäristö, se missä olet tai mitä teet, kuuntelukokemukseen?

Kirsi: Ainakin niin, että esimerkiksi metsässä kuunneltu kirja tulee mieleen, kun uudelleen palaa samalle paikalle. Myös päinvastoin tapahtuu: kun muistaa jonkin kuuntelemansa kohtauksen, saa mieleensä paikan, missä sitä kuunteli. Hajut ja maut, säätila jne. liittyvät vahvasti kuuntelumuistoon, samoin se, mitä on ollut tekemässä, esimerkiksi marjastus.

Aino-Maria: Minullakin tietyt paikat yhdistyvät vahvasti kirjaan ja toisin päin.
Muuten ympäristö ei niinkään vaikuta, mutta se, mitä oman pään sisällä on, vaikuttaa paljonkin. Jos on liian väsynyt tai sitten toisaalta päässä surraa paljon ajatuksia, ei pysty keskittymään kuunteluun.


Millaisia eroja äänikirjalla ja painetulla kirjalla on?

Aino-Maria: Äänikirjat ovat toki erilaisia kuin muut kirjaformaatit. Äänikirjojen kuuntelu on huomattavasti hitaampaa kuin lukeminen. Minulle se on joskus vähän vaikeaa, sillä haluaisin saada projektin valmiiksi ja hypätä seuraavaan! Muutenkin kuuntelu vaatii rauhoittumista ja keskittymistä eri tavalla kuin lukeminen.

Kirsi: Koetin listata plussia ja miinuksia. Äänikirja tosiaan on hitaampi 'suoritus' kuin itse lukemalla lukeminen, mutta toisaalta se vapauttaa tekemään jotain muuta samaan aikaan. Olen harmitellut, ettei uintia ja äänikirjaa vielä ainakaan minun omistamallani tekniikalla pysty yhdistämään (Seminaarissa mainittiin, että tämäkin olisi mahdollista! Kertokaa, miten!) Toisaalta äänikirjaa ei voi kuunnella muiden seuran liepeillä, kuten vaikka kun muu perhe katsoo tv:tä (voin kyllä samalla lukea painettua kirjaa).

Äänikirjaan on hankala tehdä merkintöjä törmätessään mielenkiintoiseen sitaattiin tai vastaavaan. Valiteltuani tätä blogissani sain kommentin, että pitää merkitä muistiin äänikirjan kohta, esim. minuuttimäärä ja etsiä se sitten myöhemmin muistiin kirjoittamista varten, mutta ei se ole ihan niin yksinkertaista. Miten esimerkiksi autossa tai lenkillä merkitään jotain muistiin?

Kuuntelu-lukemistani haittaa tällä hetkellä eniten suomenkielisen äänikirjatarjonnan suppeus. Olen kuunnellut jo kaiken, mitä kirjastomme tarjoaa ja mikä vähänkin tuntuu kiinnostavalta, ja jonotan kaikkia hankittaviksi ilmoitettuja uutuuksia. Uutena ostaminen Elisa Kirjastakin on sen verran tyyristä, että minäkin mieluiten kyttään tarjouksia, joita on ollutkin mukavasti. Tajuan kyllä, että menetelmäni ei varsinaisesti kannusta alentamaan äänikirjojen hintoja tai lisäämään valikoimaa.


Mitä kirjaa/kirjoja toivoisit julkaistavan äänikirjamuodossa? Miksi?

Kirsi: Toivelistani on loputon, mutta heti tulevat mieleen ainakin Anni Kytömäen Kultarinta, Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja, Sergeanne Golonin Angelica-sarja ja Alexandre Dumas'n Monte Christon kreivi. Mitä paksumpi kirja ja pitempi sarja, sen parempi! Toivon myös kovasti, että Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kaikki osat tulisivat äänikirjoiksi, sillä Vetää kaikista ovista Liisa-Maija Laaksosen lukemana on aivan huippuhieno!

Aino-Maria: Harry Potterit ovatkin äänikirjoina, mutta odottelen niitä vielä puhelimeen sopivina muotoina, sillä en enää osaa palata CD-formaattiin. Tässä olen kyllä ihan eri mieltä Kirsin kanssa: mitä lyhyempi, sen parempi (perustele Kirsi)! On raivostuttavaa, kun kirja kestää 27 h, minun kuuntelutahdillani se nimittäin kestää pitkään. Eihän siinä muuten mitään vikaa ole, mutta jos kuunteluväli on kovin pitkä, alkupään tapahtumat unohtuvat väkisinkin.

Kirsi: Kuuntelen äänikirjaa parhaimmillaan päivässä parikin tuntia, ja viikolla siis päivittäin työmatkoja ajellessani, joten tuota alkupään unohdus -ongelmaa ei ole. On aina juhlahetki, kun lataa auton soittimeen levyn paksusta pinkasta ja tietää, että nautinnollisia kuunteluhetkiä on luvassa piiitkäksi aikaa! Esimerkiksi Harry Potterit olivat aivan mahtavia: Vesa Vierikko luki ja minä nautin pari kuukautta putkeen! Tai vaikka Sinuhe egyptiläinen! Aivan huippu ja mikä kesto! 36 tuntia!



Lämpimät kiitokset Celia-kirjaston väelle kutsusta ja sydämellisestä vastaanotosta! Kokemus oli kaikin puolin innostava. Oli erityisen lämmittävää tavata kasvokkain ihmisiä, jotka kertoivat seuraavansa blogiani.

Lämmin kiitos Aino-Marialle, rakkaalle bloggaajakollegalle! Sinun kanssasi työskentely oli etuoikeus ja ilo.


Sydämelliset kiitokset muille seminaarilaisille! Oli mahtavaa kuulla äänikirjan tekemisen kiehtovista vaiheista ja formaatista ylipäätään. Innostus ja rakkaus työhön olivat ilmeisiä, joten me äänikirjojen kuluttajat voimme olla levollisia: loistavia äänikirjakokemuksia on luvassa edelleen. 


Millaisia ajatuksia, kokemuksia ja toiveita Sinulla on äänikirjoista? 
Olisi mukavaa kuulla!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä ja Hopeinen aarrearkku



Olen tänä vuonna ehtinyt lukea jo muhkean pinon dekkareita, ja vielä kohtalainen torni odottaa lukemistaan. Siitä perspektiivistä on aika hassua (tai jotain ikävämpääkin), että pitkästä aikaa oikein kunnolla jännitin lastendekkareiden äärellä. Olen nimittäin äänikirjapulassani kuunnellut putkeen kolme lastendekkaria: Mika Keräsen Oranssin polkupyörän ja Hopeisen aarrearkun sekä Astrid Lindgrenin Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivän (myös nimellä Mestarietsivä Kalle Blomkvist ja ryöstetty Rasmus). Lindgrenin kirjasta kirjoitan myöhemmin erikseen, mutta sanottakoon, että se oli näistä kolmesta - vähän yllättäen - jännittävin.

Kuluneesti on todettava, että en ollut Mika Keräsestä ennen kuullutkaan. Vuonna 1973 Kiteellä syntynyt Keränen on opiskellut Tartossa ensin puutarha-alaa ja sitten Tarton yliopistossa viron kieltä. Wikipedian mukaan Keränen asuu edelleen Virossa ja opettaa ammatikseen suomen kieltä. Keränen on Virossa arvostettu kirjailija, sillä hänen lastenkirjansa Hopeinen aarrearkku valittiin vuoden 2009 parhaaksi lastenkirjaksi ja hänelle myönnettiin Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinto.

Lainasin siis äänikirjapulaani kuunneltavaa kirjaston lastenosastolta, enkä katunut. Haaviini osui Keräsen kirjoista ensin Hopeinen aarrearkku, mutta sitä kuunnellessani päätin jo, että sarjan aloitusosa Oranssi polkupyörä on myös haettava ja kuunneltava mahdollisimman pian. Kuuntelin siis kirjat takaperoisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut.

Oranssi polkupyörä kuten jatko-osa Hopeinen aarrearkkukin sijoittuu Tarttoon ja sen vanhaan puutalokaupunginosaan Soppalinnaan. Päähenkilöinä on viisihenkinen lapsijoukko, joka iältään pyörii 10 ja 12 välillä. Mari ja Reililkka ovat parhaat kaverit, Satu heitä vuotta nuorempi tyttö, Olavi ja Anton ovat veljekset. Unohtaa ei sovi Marin koiraa Mattia. Etsimättä tulee mieleen Enid Blytonin klassikkosarja Viisikko. Oranssin polkupyörän alussa toisensa tuntevat lapset eivät vielä ole ystäviä, mutta kirjan lopussa he muodostavat jo Divari-nimisen salaseuran. Välejä tyttöjen ja poikien kesken selvitellään vielä Hopeisen aarrearkunkin kuluessa, sillä älykäs ja rohkea Mari tuntuisi olevan luonteva johtaja joukolle, mutta Olavin on sitä poikana hieman vaikea niellä.

Uneliaalta vaikuttava Tartto on jännittävämpi paikka kuin arvaisikaan. Ensimmäinen seikkailu käynnistyy, kun belgialaiselta professorilta varastetaan komea oranssi polkupyörä keskellä kirkasta päivää. Lasten naistuttava vaikuttaa ihastuneelta ranskankieliseen professoriin, ja lapset innostuvat auttamaan polkupyörän etsinnässä. Kaupungin poliisit rohkaisevat leikillään paikalle sattuneita Olavia ja Antonia avustamaan virkavaltaa rikoksen selvittämiseksi ja tytöt sisuuntuvat tästä. Tutkimusten edetessä lapset kuitenkin päättävät yhdistää voimansa rikollisliigan nappaamiseksi. Paljastuu nimittäin, että polkupyörävarkaiden toiminta on hyvin organisoitua. Varkaita jahdatessaan lapset joutuvat pariin otteeseen varsin kiperään tilanteeseen, ja niistä kinkkisimpiin lukeutuu ehdottomasti kohtaus, jossa joukko isompia poikia saa Olavin kynsiinsä ja on aikeissa syöttää tälle koiranpaskaa.

Hopeinen aarrearkku on melkein suoraa jatkoa Oranssiin polkupyörään. Kirja alkaa vauhdilla, kun edellisen osan kiusaajat sattuvat kadulla Olavia vastaan. Seuraa kiperä takaa-ajo, joka päättyy vasta Olavin kotiovella, kun isä puuttuu tilanteeseen kovin ottein. Varsinainen juoni käynnistyy, kun Marin isoisä löytää vanhan sodanaikaisen kirjeen, jossa maasta paennut sukulainen paljastaa sisarelleen kätkeneensä omaisuutensa Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan. Kirje on avaamaton, eli kukaan ei ole koskaan etsinyt kätkettyä aarretta. Paha vain, että sodanaikaisen erittäin jännitteisen tilanteen takia kirjeessä on vain vihjeitä, joiden avulla arvoitusta voi lähteä ratkomaan. Kasvitieteellisen puutarhan työntekijät eivät suhtaudu myötämielisesti puutarhassa maleksiviin lapsiin, ja erityisesti eräänä yönä puutarhasta käynnistyy jännittävä takaa-ajo. Onko joku muukin kätketyn aarteen jäljillä?

Vauhdikkaiden ja jännittävien juonenkäänteiden ohella Keränen ehtii kirjoissa käsitellä ainakin kiusaamista, Viron vaikeaa historiaa (Neuvosto-ajan ikäviä muistoja kaihtelematta) ja kulttuuria. Hopeisessa aarrearkussa kasvitieteellinen puutarha on keskeisessä osassa, ja mukana on myös muutama suora viittaus Tom Sawyerin seikkailuihin. Kirjallisuudesta ja kielestä on muutenkin puhetta.

Näitä kirjoja automatkoilla kuunnellessani mietin, miksi pidin kirjoista niin paljon, vaikka en ole lainkaan kohderyhmää. Lopultakaan ei taida olla merkitystä sillä, kenelle kirja on kirjoitettu. Tärkeintä on, että se on kirjoitettu hyvin. Jos kirjoittaa jännitystarinan, on oltava oikeasti jännittävä. Tässä Keränen onnistuu. Henkilöt ovat aitoja ja miljöö kiinnostava. Kieli on hyvää. Siinä se resepti.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (Varastatud oranž jalgratas)  
Suom. Kaisu Lahikainen.  Avain 2011. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 3 cd:tä, kesto 3 h 24 min.

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku (Peidetud hõbedane aardelaegas)
Suom. Kaisu Lahikainen. Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 37 min.


Lainattu kirjastosta.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Reijo Mäki: Pimeyden tango (selkokirja)



Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares saa
selvitettäväkseen kiperän tapauksen,
tangokuningas Harry Koivikon murhan.
Koivikko puukotettiin kuoliaaksi
kuusi vuotta sitten.

Tapaus jäi silloin ratkaisematta,
murhaaja on edelleen vapaana. 
Toimittaja Jaska Teikari tietää jotain murhaajasta,
mutta mies katoaa, ennen kuin hän ehtii kertoa tietonsa.
Jussi Varesta työllistää myös
insinööri Erkki Vehmanen,
joka haluaa tietää enemmän
vaimonsa puuhista.

Saamaan aikaan Jussi Vareksen
vanha vihollinen Veikko Hopea
pääsee lomalle vankilasta ja
päättää käydä tervehtimässä Varesta.

Näin esitellään Reijo Mäen vuonna 1997 Otavan julkaisemana ilmestyneen Pimeyden tango -dekkarin juoni teoksen selkoversiossa, joka julkaistaan virallisesti Helsingin kirjamessuilla tämän viikon lopulla. Oppimateriaalikeskus Opike on perustettu vuonna 1988 kehittämään ja tuottamaan materiaaleja opetuksen, kasvatuksen ja kuntoutuksen tueksi. Opike on osa Kehitysvammaliittoa, ja Raha-automaattiyhdistys tukee sen toimintaa.

Reijo Mäki on Selkokeskuksen selkokirjakummi. Kirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, jonka myöntää oikeuden mukauttaa yhden kirjoistaan selkokielelle. Kun selkoteos on valmis, kummi haastaa uuden selkokirjakummin. Edellinen kirjakummi Anna-Leena Härkönen haastoi Mäen kummiksi vuonna 2013, ja Härkösen kirjoista selkomukautus tehtiin Häräntappoaseesta. Pimeyden tango on ensimmäinen selkokielinen Jussi Vares -dekkari, ja sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio.

Sain Pimeyden tangon selkoversion etukäteen tutustuttavakseni. Selkokieliset kirjat ovat olleet minulle ennestäänkin tuttuja, mutta nyt oli hyvä tilaisuus perehtyä aiheeseen hieman tarkemmin. Tietoa löytyy kätevästi esimerkiksi Selkokeskuksen sivuilta.

Selkokieli määritellään näin: Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä. Koulussa selkokielistä materiaalia on käytetty sellaisten oppijoiden apuna, joilla on oppimisvaikeuksia. Myös maahanmuuttajaoppijat ovat hyötyneet materiaalista siinä vaiheessa, kun kielen omaksuminen on ollut vielä keskeneräistä. Selkokirjan kanssa saa elämyksen ihan oikean, kokonaisen kirjan lukemisesta, vaikka tavallisen kaunokirjallisen tekstin lukeminen vielä olisikin vaikeaa. Selkokielellä julkaistaan myös oppikirjoja ja muita tieteoksia.
Pimeyden tangon kannessa mainitaan siis selkomukauttajan nimi. Termi on vieras, mutta taas löytyy apua Selkokeskuksen nettisivuilta (jatkossa kursiivilla painetut kohdat on kopioitu sieltä): Selkomukautus on alkuperäisen kaunokirjallisen teoksen aineksista koottu uusi, omilla jaloillaan seisova kaunokirjallinen kokonaisuus. Kaunokirjallisuudesta tehtyjä selkomukautuksia on tuotettu vuodesta 1990 alkaen. Silloin ilmestyi Pertti Rajalan mukautus Arto Paasilinnan romaanista Isoisää etsimässä. 

Kun tekstiä mukautetaan selkokielelle, sitä lyhennetään ja muokataan selkokieliseksi. Ensin pitää kuitenkin valita, mitä aineksia otetaan mukaan alkuperäisestä tekstistä. Mukauttajan on pidettävä mielessä selkokielen periaatteet ja huolehdittava, että alkuperäisen kirjan tunnelma, tunneviesti ja sisällön pääkohdat välittyvät lukijalle.

Ohjeita mukautuksen tekijälle:

1. Rajoita henkilöiden määrää.
2. Esitä ajan ja tilan muutokset selkeästi.
3. Esittele henkilöt hyvin ja tee heidän tunnistamisensa tekstin keskellä helpoksi.
4. Vältä liikaa abstraktisuutta esteettisessä tunneviestissä.
5. Käytä kuvitusta, joka tukee tekstiä.

En osaa sanoa, paljonko Ari Sainio on joutunut karsimaan Pimeyden tangosta henkilöitä, koska alkuperäisen tekstin lukemisesta on jokunen vuosi vierähtänyt. Näppituntuma on, että jonkin verran karsintaa on tehty, mutta silti selkoversioon on vielä jäänyt muhkeahko joukko väkeä. Lukijaa helpottamaan on kirjan alkuun lisätty seikkaperäinen henkilöluettelo, joka on vielä jaoteltu juonilinjoittain. Kirjan lukujen aluissa on sama juonilinjoittamisen periaate käytössä, mikä sekin on omiaan helpottamaan tekstin hahmottamista. Kuvia dekkarissa ei ole.

Selkomukautukset ovat paljon ohuempia kirjoja kuin lähtöteokset, ja tekstiä on huomattavasti vähemmän. Eroa lisää selkomukautuksissa käytetty ilmava taitto ja tekstin asetteleminen lyhyille riveille.

Nämä ominaisuudet Pimeyden tangon selkoversioon on otettu sellaisenaan. Alkuperäisen romaanin laajuus on 303 sivua, mutta selkoversiossa on vain 126 väljästi taitettua sivua lyhyine riveineen. Ulkoasu antaa runokirjamaisen vaikutelman.

Selkomukautuksessa lähtöteoksen pääjuoni esitetään yleensä melko yhtäpitävästi. Sen sijaan karsitaan sivujuonia ja juonipoikkeamia. Tarina kerrotaan usein samassa järjestyksessä kuin lähtöteoksessa. Vaihtelua saattaa olla siinäkin.
Romaanin kokoisessa teoksessa pääjuonikin saattaa olla monipolvinen, ja mukauttaja joutuu oikomaan mutkia. Mukauttajan on harkittava erilaisia painotuksia; hänen on valittava, mitä lähtöteoksen piirteitä hän korostaa.

Pimeyden tangon selkoversiossa on pääjuonena tangolaulaja Harry Koivikon tapaus ja lisäksi kaksi sivujuonta: Veikko Hopean tapaus ja Erkki Vehmasen tapaus. Kaikki kolme juonta yhdistyvät myös selkoversion loppuhuipennuksessa.

Selkomukautus ei ole millään muotoa sama kirja kuin alkuperäinen teos. Selkomukautusta ei ole turhaan verrattu kaunokirjallisuudesta tehtyihin teatteri- tai elokuvasovituksiin. Mukauttajan suhtautuminen lähtöteokseen on kaksitahoinen. Toisaalta lähtöteos on kirjailijan luoma ainutkertainen taideteos. Sitä on lähestyttävä herkästi kuunnellen, analysoiden ja kunnioittaen. Toisaalta lähtöteos on tarina, jonka mukauttaja kertoo uudelleen erilaiselle lukijakunnalle kuin lähtöteoksella on. Se vaatii rohkeutta ja kovapintaisuutta, jopa eräänlaista härskiyttä tehdä rankkoja ratkaisuja. Mukauttajan paras ystävä on tietokoneen delete-näppäin. Mukauttaminen vaatii myös luottamista oman tehtävän ja valintojen oikeutukseen. Lähtötekstiä ei saa jäädä tuijottamaan liian tiiviisti, vaan asioita on välillä kerrottava rennosti täysin omin sanoin. Se vaatii usein lähtötekstin syvällistä sisäistämistä.

Niin sanotun tavallisen lukijan kokemus selkomukautetusta dekkarista on erikoinen. Jäljellä tuntuu olevan jonkinlainen luuranko alkuperäistekstistä. Reijo Mäen tyylin tunnusmerkit eli paikoin rasittavaksi kokemani jonninjoutava jaarittelu, väkinäinen vitsinvääntö sekä seksikohtaukset loistavat poissaolollaan. Edes Luusalmi ei vaikuta selkoversiossa vastenmieliseltä! Kovin monimutkaisilta eivät rikosjuonet tämän karsinnan ja lievän oikomisen jälkeen enää vaikuta. Toisaalta on todettava, että olennaiset asiat on Sainio saanut kuitenkin näppärästi mukaan tarinaan ja että loppuhuipennus on onnistunut selkeytettynäkin.

”Tavoitteena on, että myös selkolukijat pääsevät lukemaan samoja tunnettujen ja suosittujen suomalaisten kirjailijoiden teoksia kuin muutkin lukevat”, sanoo Oppimaterialikeskus Opiken suunnittelija Henna Kara sähköpostiviestissään, jossa hän kysyi, olisinko kiinnostunut aiheesta. Tavoite on mahtava, ja uskon, että se myös toteutuu kummikirjailijaohjelman avulla ainakin pienen palasen verran. On hienoa, että tärkeistä klassikoista on saatavana selkomukautuksia, mutta ainakin opetustyötä tekevät osaavat arvostaa viihteellisemmänkin materiaalin julkaisemista.

Reijo Mäki: Pimeyden tango
Selkomukautus Ari Sainio. Opike 2015. 126 sivua.

Arvostelukappale.

Kirja julkaistaan Helsingin kirjamessuilla. Reijo Mäki ja kirjan mukauttaja Ari Sainio haastattelussa Kirjakahvila-lavalla lauantaina 24.10. kello 16.30. Kirja on myynnissä Selkokeskuksen osastolla 6h71.


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Antti Holma: Kauheimmat runot



Viime syksynä (siis vuonna 2014) olin ystävieni kanssa Lohjalla Suomalaisen kirjakaupan perinteisessä kirjailijaillassa, jossa yhtenä vetonaulana esiintyi hiljattain esikoisromaaninsa Järjestäjä julkaissut Antti Holma. Haastattelija tietysti uteli, mitä olisi seuraavaksi ilmestymässä, ja Holma kertoi tulossa olevan runoja. Kokoelmassa tulisi olemaan ainakin Reino Leinon ja Karin Toisiks-Parasken runoja. Riemastuimme erityisesti, kun Holma kertoi Toisiks-Parasken olevan ammatiltaan äidinkielen opettaja. Hieman kyllä mielessäni kummastelin, mistä oikein olisi kyse, ja jäin varovaisen odottavalle kannalle. Ehkä kirjaan pitäisi aikanaan tutustua.

Talven ja kevään aikana Antti Holma teki lopullisen läpimurtonsa tv:ssä, ja jopa kaltaiseni nuiva keski-ikäinen, joka ei juuri televisioviihdettä arvosta, on oppinut hänet tuntemaan. Kauheimmat runot -antologian ilmestyessä saattoi jo aavistaa, että siitä tulisi menestys. Elo- ja syyskuun Mitä suomi lukee -listoilla kirja onkin odotusten mukaan keikkunut kärkikymmenikössä.

Antti Holma luki Kauheimpia runoja
Turun kirjamessuilla 2.10.2015.
Turun kirjamessuilla Holman haastattelu veti väkeä kuin meren mutaa, jopa selvästi enemmän kuin tuntia aiemmin esiintynyt Jörn Donner, joka perinteisesti on ollut messujen yleisömagneetteja. Holma onkin unelmahaastateltava messuilla ja muilla kirjakekkereillä: kirjamaailman ulkopuolella(kin) erittäin tunnettu henkilö, joka osaa ja haluaa esiintyä ja hauskuuttaa yleisöä. Niin mummot kuin teinitkin olivat kerralla myytyjä.

Jo elokuussa nappasin Kauheimmat runot mukaani kirjakaupasta. Tiesin jo jonkin verran, mitä odottaa, ja muutamia runoja silmäillessäni huomasin saaneeni rahoilleni kivasti vastiketta. Nauratti, kuten olin toivonutkin. Kiireinen syksy ei kuitenkaan tuntunut antavan aikaa edes humoristiseen runokirjaan syventymiseen, ja halusin lukea koko kirjan rauhassa, ajatuksella. Kun huomasin, että tarjolla on myös Holman itsensä lukema äänikirjaversio teoksesta, päätin sijoittaa vielä lisää ja hankin myös sen itselleni. Ajattelin, että luen kirjan samalla kuunnellen tekijän luentaa. Mutta mistä aikaa tällaiseen? Onneksi on syysloma, tuo kaikkien rästiin jääneiden tehtävien tekemiseen tarkoitettu aika!

Messuilla Holma kertoi, että hassuja pastissirunoja alkoi syntyä opiskeluaikana tappavan puuduttavien luentojen aikana viihdykkeeksi itselle ja kavereille. Ihan mistä tahansa kynäilystä ei kuitenkaan ole kyse, vaan tekijä selvästikin tuntee hyvin alkuperäisten tekijöiden tyylit ja genret. Holman ’toimittamassa’ ’antologiassa’ on runoja neljältä ’tekijältä’: Reino Leinolta, Karin Toisiks-Paraskelta, Sirsi Sunnakselta ja Edith Södermalmilta. Kirjan esipuheessa toimittaja esittelee lyhyesti runoilijat, heidän keskinäiset välinsä ja oman suhteensa heihin. Tarinat ovat aivan kauheita, kuten arvata saattaa. Kirjan lopusta löytyvät vielä ’virallisemmat’ kirjailijaesittelyt.

Nimistä voi Toisiks-Paraskea lukuun ottamatta suoraan päätellä, kenen runoilijan tyyliä milloinkin jäljitellään ja lempeähkösti irvaillaan. Toisiks-Paraske on siis suomussalmelainen äidinkielen opettaja ja raanuartisti, jolla on ollut rajuksi yltynyt seksisuhde Sunnakseen. Lisäksi Sunnas on toiminut Toisiks-Parasken runoilijamestarina esitellessään tälle murrerunot. ”Murre antoi runoille niistä puuttuneen sisällyksettömyyttä naamioivan verhon, olkoonkin niin, että Toisiks-Paraske päätti valita murteensa Lounais-Suomesta, joka alueena oli hänelle täysin vieras.” Runoilija siis joutui itse keksimään lounaismurteensa!




Runot on ryhmitelty teemoittain kuuteen osaan. On runoja niin ylioppilaalle kuin elämän kolhimallekin. Tarjolla on myös runokukkasia vaikkapa kodin erilaisiin juhlahetkiin. Joistakin aiheista on runo kaikilta tekijöiltä, kuten rakkaudesta. Runonäytteet puhuvat puolestaan vallan mainiosti. Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.





Kirjan kuvituksesta vastaa Elina Warsta, joka on tehnyt aivan uskomattoman hienot kannet kirjaan. Ensivilkaisulla kirja nimittäin näyttää hempeän kauniilta, mutta se on vain pettävää harhaa. Tarkempi katsominen paljastaa kauhea totuuden…






Olen iloinen, että hankin Kauheimmat runot itselleni, sillä se kestää useammankin luku- ja kuuntelukerran. Se on myös oivallinen lähdeteos, kun tarvitsee onnittelurunoa tai muuta värssyä merkkipäiväsankareille tai melkein mihin tarkoitukseen tahansa. Kirja on myös oivallinen lahja huumorintajuiselle. Turussa Holma hieman lupaili, että tulossa voisi olla vielä ainakin Kauheimmat joululaulut. Sitä odotellessa!

Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava 2015. 192 s.


Sekä painettu että äänikirja ostettu itselle.






Antti Holma kertoo Kauheimmista runoista Helsingin kirjamessuilla lauantaina 24.10. klo 17.00 Kirjakahvilassa.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Toiveitteni kirjallisuuslehti!





Maaliskuussa 2011 olen kaipaillut monipuolista kirjallisuuslehteä tähän tyyliin:

”Naistenlehtien kirjallisuusanti on hyvin satunnaista ja niukkaa, joskin aina välillä törmää johonkin hienoonkin haastatteluun juuri niissä. Tietysti se on ymmärrettävääkin, sillä pääaiheet ovat aivan toisenlaisia. Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut. --- Ei haittaisi, vaikka kirjallisuusaikakauslehdessä olisi juttuja myös teatterista ja elokuvasta. Ylipäätään kulttuuria saisi käsitellä avarakatseisesti ja turhia rajalinjoja vetämättä. Ajankohtainen saisi olla, mutta myös vanhempaa kirjallisuutta ja kulttuuria saisi käsitellä. --- Mielellään voisi olla kaikista kirjallisuuden lajeista juttua: dekkareista, scifistä, fantasiasta, hömpästä, laaturomaaneista, runoista jne. Luulisi aiheita riittävän niin koti- kuin ulkomaisistakin kirjailijoista ja kirjoista. Olisi uutisia eri puolilta maailmaa siitä, mitä missäkin luetaan tai mikä on uutta alueen kirjamaailmassa. Monipuolisessa kirjallisuuslehdessä olisi esillä myös pienten kustantajien kirjoja, omakustanteistakin voisi olla juttuja.”




Sittemmin olen blogissani esitellyt muutamia kirjallisuuslehtiä, joilla olen kaipaamaani aukkoa koettanut vaihtelevalla menestyksellä paikkailla. Kirjallisuuslehti Lumoojan tilaajaksi päädyin saman vuoden (2011) syksyllä ja lehti tulee minulle edelleen. Lumooja on turkulaisen kirjoittajayhdistys Kapustarinnan lehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa (tilaushinta 20 euroa/vuosi). Tilausohjeet ja muutakin tietoa löytyy täältä. Olen siis edelleen tyytyväinen tilaaja, ja lehden laatu tuntuu vain paranevan vuosien mittaan.




Kirjastosta nappaan edelleen mukaani Kirjasto-lehteä, ja kirjastoreissuilla luen usein myös Kirjailija-lehteä, joka on Suomen kirjailijaliiton jäsenlehti mutta jossa on mielenkiintoisia juttuja lukijankin näkökulmasta. Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuria luen edelleen innokkaasti, samoin luen Imagesta tarkkaan kaikki kirjallisuutta liippaavat jutut.



Kirjain-lehti on tällä välin lakannut ilmestymästä, samoin ’kirjallinen viihdelehti’ Regina. Reginan konsepti oli aika lähellä sitä, mitä olin kirjallisuuslehdeltä toivonutkin: monipuolisia kirjallisuusjuttuja ja uusia novelleja tuoreilta kirjoittajilta. Ei liian korkealentoista eikä ryppyotsaista. Harmi vain, että homma meni kiville niin että karahti. Lehden lyhyen olemassa olon aikana ehdin itse käydä melkoisen taistelun tuulimyllyjä vastaan saadakseni maksamani lehdet kotiini, mutta se oli vielä pientä siihen nähden, miten omistajat kohtelivat kirjoittajiaan ja kaiketi muutakin henkilöstöään. Skandaali painettiin jostain syystä villaisella julkisuudessa. Ei tainnut kiinnostaa ketään?



Vuonna 2011 totesin Parnassosta näin: ”Parnasso on tietysti alan klassikko, ja sitä olen väliin tilannutkin. Kuitenkin se on makuuni hieman liian korkeakulttuurinen, ja suurin osa jutuista jäi lukematta. Lehteä on välillä uudistettu aika mukavasti, ja viimeksi sitä seuraillessani kirja-arvioiden määrää oli nostettu ja arvioitavaksi oli otettu monenlaista kirjallisuutta melko vapaamielisestikin. Arvioit eivät kuitenkaan olleet aina kovin tasalaatusia.Sittemmin lehti on entisestään norjistunut useiden päätoimittajavaihdosten myötä, ja olen palannut lehden tilaajaksi. (Lopetettuani Helsingin Sanomien tilauksen sijoitin säästämäni rahat Parnasson, Imagen ja LP:n tilauksiin). Viimeksi tänään oli Parnasso pujahtanut postilaatikkooni, ja olen siitä jo ehtinyt lukea Salla Simukan matkapäiväkirjan sekä mainion jutun kustantamojen pahimmista ’painovirheistä’. Mukana on edelleen sitä korkeakulttuuriakin, jota hieman vierastan mutta jota tiedän monen lukijan lehdeltään toivovan. Myös arvio-osio on monipuolinen. Parnasso siis lähestyy toivomaani lehtiformaattia, ainakin osittain.



Pari viikkoa sitten sain päätoimittaja Maaria Ylikankaalta näytenumerot Nuori Voima - ja Kritiikki-lehdistä. Molemmat ovat perinteikkään Nuoren Voiman Liiton lehtiä.
Nettisivuilla liittoa esitellään näin: ”Nuoren Voiman Liitto on valtakunnallinen kirjallisuusjärjestö, joka elävöittää suomalaista kulttuuria tapahtumillaan, kirjoittajakoulutuksellaan ja kulttuurilehdillään. Liitto on ollut aktiivisten kirjoittajien, esiintyjien ja lukijoiden yhteisö kohta sadan vuoden ajan. NVL:n toiminta on poliittisesti sitoutumatonta ja avointa kaikenikäisille.”

NVL:n julkaisemia lehtiä esitellään näin:
”Nuori Voima on viisi kertaa vuodessa ilmestyvä ilmeikäs kirjallisuuslehti, jonka avustajakunta koostuu kirjailijoista, kriitikoista, kääntäjistä, filosofeista ja eri alojen tutkijoista. Jokainen numero rakentuu tietyn teeman ympärille.”

Nuoren Voiman tilaukseen kuuluu Kritiikki-lehti. Yli 120-sivuinen kirjakatsaus tarjoaa lukijoilleen pohdittua ja laadukasta kirjallisuuskritiikkiä ja -esseistiikkaa. Kritiikin ensimmäinen numero ilmestyi lokakuun alussa 2009. Kritiikki ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, ja sen tarkoituksena on lujittaa vuonna 1908 perustetun Nuoren Voiman asemaa ajankohtaisena kirjallisena foorumina. Kritiikki keskittyy ensisijaisesti kotimaiseen kauno- ja tietokirjallisuuteen. Samalla on tarkoitus pidentää kirjojen yhä lyhyempää elinkaarta.  

Sain luettavakseni Nuoren Voiman numeron 1/2015, jonka teemana on essee. Aihe ei oikein ollut minulle paras mahdollinen, vaan edustaa jonkin verran vierastamaani ’korkeakulttuuria’, jolla lähinnä tarkoitan (minulle) hieman liian korkealentoista ja vaikeaa tekstiä. Kirjallisuus on minulle ennen kaikkea rakas harrastus, ja vaikka olen aiheesta suorittanut yliopistoarvosanoja, en millään jaksa paneutua kovin hienoihin ja syvällisiin juttuihin vapaa-ajallani. Kevyempi ote miellyttäisi siis enemmän, mutta en taida olla ihan varsinaista kohderyhmääkään. Enemmän makuuni oli saamani Kritiikin kevään 2015 numero, jossa oli paitsi muutama ihan luettava ja kiinnostava artikkeli, kuten Taika Dahlbomin Otatko brändin? Kritiikissä miellytti myös laaja arvosteluosio, jossa on perinpohjaisia arvioita niin kotimaisesta kuin ulkomaisestakin kauno- ja tietokirjallisuudesta. Sen verran miellyin tähän pakettiin, että aion ensi vuoden alussa maksaa liiton jäsenmaksun ja tilata lehdet itselleni.

Mikään lukemani kirjallisuuslehti ei siis vielä täytä läheskään kaikkia toiveitani. Millainen se sitten olisi?

Toiveitteni kirjallisuuslehti olisi ulkoasultaan ja mitoiltaan jotain edesmenneen Reginan ja Imagen väliltä. Kokoa saisi olla kunnolla, jotta fonttia ei tarvitsisi kutistaa aivan olemattomiin, kuten esimerkiksi Kritiikissä (ikänäkö tuottaa lukijalle jossain vaiheessa hankaluuksia, olkoonpa kuinka ammattitaitoisen optikon asiakas hyvänsä). Nimi olisi ehdottomasti suomea, eikä mikään epämääräisestä maineesta kärsivän edesmenneen lehden uudelleen tuleminen. Kirjahullu voisi olla hyvä. Viitteitä olisi Hevoshullun ja Filmihullun suuntaan, ei olisi liian ryppyotsainen ja assosioisi kivasti myös kirjahyllyn suuntaan. Kymmenen numeroa vuodessa voisi olla sopiva ilmestymistahti. 

Tilaajalahjaksi voisi valita tuhdin kirjapaketin tai korkeintaan lukemiseen soveltuvan huovan, ei mitään krääsää. Kestotilaajan etuna olisi vuosittain kirjallisuusaiheinen seinäkalenteri ja ilmaislippu kirjamessuille.

Kuukausittain voisi olla vaihtuvia teemoja, kuten vaikka runot, nuorten aikuisten kirjallisuus, spefin eri alalajeja, dekkarit, romantiikka, sotakirjallisuus, tyttökirjat, eräkirjat. Esiteltäisiin teemaan liittyvä tekijä koti- ja ulkomailta, olisi tilattu heiltä näytteeksi novelli tai muu teksti lehteen. Juttuja olisi uutuuksista mutta myös klassikoista ja unohtuneista helmistä eri vuosikymmeniltä. Olisi tiukkaa arviointia mutta myös vapaampaa kirjaesittelyä blogityyliin. Lukunäytteitä runsaasti!

Kirjailijahaastatteluissa painotettaisiin kirjallisuutta, lukemista ja kirjoittamista. Millainen on kirjailijan ammatti, tavallinen tai erilainen työpäivä? Miltä tuntuu saada ensimmäinen kirjansa julkaistuksi, ensimmäinen arvostelu? Mistä saan ideani, miten jaksan tehdä raakaa työtä? Millaista on kohdata lukijansa? Tässäkin mainio juttuidea: lukija ja kirjailija kohtaavat ja keskustelevat, toimittaja tekee jutun! Kirjailijat, kirjastoihmiset, kirjakauppiaat, divaristit, kustantamon väki, kirjabloggaajat, lukupiiriläiset esittelevät kirjahyllyään, lukuhistoriaansa, lempilukupaikkojaan, suosikkikirjailijoitaan, yöpöytänsä kirjapinoja, parhaita lukuelämyksiään jne. Haastatellaan kääntäjiä, (kustannus)toimittajia, agentteja, pienkustantajia (Suomessakin kymmeniä!), omakustanteen tekijöitä, elokuvakäsikirjoittajia, teatteriväkeä (ainakin kirjoihin perustuvien teosten yhteydessä), kustannussopimuksesta haaveilevia, kirjoittamiskursseja, -ohjaajia, …

Julkaistaan kirjallisia ruokareseptejä, tehdään kirjallisia matkajuttuja lukuvinkkeineen. Käydään koti- ja ulkomaisilla kirjamessuilla sekä muissa kirjallisissa riennoissa, viedään vaikka ihan tavallisia lukijoita vierailemaan niissä ja tehdään reportaasi kuvineen päivineen. Seurataan ulkomaisia kirjallisuuslehtiä ja bestsellerlistoja. Vieraillaan pienissä kirjakaupoissa kotimaassa, ulkomailla suuremmissakin. Esitellään kuukauden kirjasto työntekijöineen, kysellään, mitä ihmiset lainaavat ja mitä kirjastoväki suosittelee. Esitellään kuukauden kirjablogi tekijöineen. Annetaan tv-ohjelmavinkkejä. Kirjoitetaan sähkö- ja äänikirjoista ja erilaisista luku- ja kuuntelulaitteista. Käydään kurkistamassa koulujen ja päiväkotien, vanhustentalojen ja sairaaloitten kirjastoihin ja niiden käyttäjiin. Kolumnisteina voisi olla ihan tavallisia lukijoita, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. 


Tällaisen kirjallisuuslehden totisesti haluaisin! Entä Sinä? Millainen olisi Sinun unelmiesi kirjallisuuslehti, vai onko sellainen jo olemassa? Mitä idealistastani vielä puuttuu? Miksi tällaista lehteä ei ole?!


***


Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä

Kokenut kirjabloggaajakin voi edelleen yllättyä. Minulle kävi niin eilen julkaistuani yllä olevan tekstini seuraamistani kirjallisuuslehdistä ja hahmotelmastani toiveitteni lehdestä. Sain enemmän palautetta kuin ainoastakaan aiemmasta tekstistäni yhden arkipäivän aikana! Lämpimät kiitokset kaikille teille, jotka olette jättäneet kannustavan kommentin alle lisäideoineen. Sain myös lukuisia vastauksia blogini Facebook-sivulle sekä Twitteriin, jossa aihe alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä. Kiitos teille kaikille, jotka tavalla tai toisella olette osallisia näihin ilmiöihin!

Eilisaamuinen postaukseni syntyi kahdessa osassa. Olin luvannut Maaria Ylikankaalle lukea hänen lähettämänsä näytelehdet ja kirjoittaa niistä jotain blogiini. Kun aloin lehtiä lukea, muistuivat mieleeni aiemmat aihetta sivuavat kirjoitukseni, jotka luin läpi. Syntyi teksti, jossa esittelin kirjallisuuslehtien lukutilannettani tällä hetkellä. Loppuun heitin vain kahden virkkeen yhteenvedon, jossa totesin, ettei toivomaani lehteä taida olla olemassakaan. Jutun kuvittaminen ei illalla onnistunut teknisten ongelmien vuoksi, joten se jäi hautumaan yön yli.

Sitten tapahtui sellaista, mitä joskus tapahtuu - aamulla herätessäni päässä olikin lisäidea jutun häntään. Loppu onkin historiaa (jos sallitte tämän hyperbolan!). Listatessani lempilehteni sisältöideoita tajusin, että itse asiassa monia niistä on jo toteutettu verkossa ainakin Lukulamppu-sivustolla, jossa itsekin olen ollut mukana sisältöä tuottamassa. Kiireessäni en vain sitä tullut juttuun kirjoittaneeksi. Kommenteissa asia sentään nousee esille. Vaikka sähköinen maailma tarjoaa jo toivomaani sisältöä ja monet näkevät printtimedian olevan linkuttamassa kohti hautaansa, elättelen silti mielessäni haavetta, että toiveitteni lehti vielä näkisi joskus päivänvalon.


Muutamat minua lähestyneet henkilöt tuntuvat toivovan, että olisin itse perustamassa kuvailemaani lehteä. Kulttuurialan kirjoittajilla on huutava pula työtilaisuuksista, joten toiveet uudesta alan toimijasta ovat ymmärrettäviä. Valitettavasti lehden perustaminen, JOS sellainen joskus tapahtuu, jää jonkun muun tehtäväksi. Omat taitoni ja rahani eivät tosiaankaan riitä lehtimogulointiin! Kestotilaajaksi sen sijaan lupaan ryhtyä. Lupaan täten myös kirjoittaa lehdestä jutun tai pari blogiini. Jos oikein kerjätään, saattaisin myös kirjoittaa jutun (tai pari) itse lehteen. Tai antaa vaikka haastattelun…