lauantai 28. helmikuuta 2015

Mervi Heikkilä: Louhen liitto



Mikä voisikaan olla parempi tapa juhlistaa 180 vuotta täyttävää kansalliseepostamme Kalevalaa kuin julkaista vetävä nuorten fantasiaromaani, joka ammentaa kalevalaisesta perinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti? Tänään virallisesti julkaistava Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto on juuri tällainen teos, suomikummaa parhaimmillaan.

Kuusitoistavuotiaan Roonan maailma romahtaa ysiluokan keväällä, kun yksinhuoltajaäiti paljastaa Roonan olevan adoptoitu. Uutinen tulee täysin puun takaa. Roona tuntee, ettei enää tunne äitiään saati itseään. Kuka hän on? Entä millaiset ovat hänen biologiset vanhempansa? Miksi hänet on hylätty, ja nyt sitten yhtäkkiä halutaankin tutustua? Roona ei voi kuvitellakaan suostuvansa mihinkään tapaamiseen vieraan, itseään hänen äidikseen väittävän naisen kanssa.

Lohtua Roona saa harrastuksestaan luontovalokuvauksesta ja kuvauskaveristaan Aleksista. Ujo ja hiljainen Aleksi viettää aikaa Roonan kanssa piilokojulla. Yhdessä nuoret kuvaavat metson soitimen, jonka keskeyttää Aleksin suureksi yllätykseksi karhu. Roonalle karhun saapuminen kuvauspaikalle ei ole yllätys, sillä hänellä on tarkoin vartioitu salaisuus: Roona pystyy telepaattisesti kommunikoimaan petoeläinten kanssa. Kerran lapsena tämä taito pelasti hänen henkensäkin.

Kesäloman alussa äiti kuitenkin vie Roonan tutustumaan biologiseen äitiinsä Valpuriin. Erakoksi luonnehdittu nainen asuu pikkukylän ulkopuolella tilalla, jonka kehitys näyttää pysähtyneen 1800-luvulle. Valpuri osoittautuu tiukaksi ja kovaluontoiseksi naiseksi, joka ei paljoa hempeile tyttärensä tavatessaan. Roona kuitenkin tajuaa, että hänellä on jossain myös isä. Mutta kuka asustelee Valpurin piha-aitassa? Entä miksi tilan ympärillä kiertelee suuri uroskarhu, jota edes tilan lampaat eivät pelkää?

Kun Aleksi sitten tulee kylään sukulaistensa luo ja nuoret lähtevät läheiselle suolle kuvausretkelle, alkaa tunnelma käydä todella uhkaavaksi ja tapahtumat vyöryä eteenpäin vauhdilla. Ollaan tekemisissä todella outojen ja vaarallisten voimien kanssa.

Heikkilä on onnistunut hienosti yhdistämään tarinaan nykynuorison maailman, muinaiset perinteet sekä suomalaisen historian. Roona on oudosta taidostaan huolimatta lujasti kiinni reaalimaailmassa ja hämillään sekä peloissaan kohtaamiensa outojen ilmiöiden äärellä. Heikkilä ei kuitenkaan selittele ja opeta, vaan antaa seikkailun ja tarinan viedä lukijaa vauhdilla. Taustalla on muun muassa luonnonsuojeluteema, mutta se ei nouse esiin saarnaavana vaan on luonteva osa kokonaisuutta. Myös erilaisuutta käsitellään kuin vaivihkaa. Roona tempautuu lopulta sellaisiin tapahtumiin, että kirjan huipennus on luettava ahmien. Loppuhäivytyksessä on taas sopiva annos lempeää teiniromantiikkaa ilman siirappia.

Louhen liitto sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Louhen liitto on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Louhen liittoon vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.





Mervi Heikkilä: Louhen liitto
Haamu 2015. 151 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

perjantai 27. helmikuuta 2015

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu (Berlin noir III)



Brittikirjailija Philip Kerrin toisen maailmansodan tienoille Saksaan sijoittuva Berlin noir
-synkistelydekkarisarjan suomentaminen on edennyt kolmanteen osaansa. Alun perin sarjan pitikin olla trilogia, joten Saksalainen sielunmessu oli sen päätösosa. Sittemmin Kerr on jatkanut sarjaa vielä ainakin kuudella romaanilla.

Saksalaisen sielunmessun alussa tavataan yksityisetsivä Bernie Gunther vuoden 1947 Berliinistä tai oikeammin Berliinin raunioista. Tunnelma on jos mahdollista vieläkin ankeampi ja synkempi kuin kahdessa aiemmassa 1930-luvun loppuun sijoittuvassa osassa. Sodanaikaiset tapahtumat maalaillaan nopein vedoin: Gunther on kuulunut SS-joukkoihin, anonut siirtoa rintamalle ja joutunut venäläisten sotavangiksi sekä paennut sodan jälkimainingeissa vaivihkaa kotiin. Nyt Gunther koettaa selvitä yksityisetsivän työllä, mutta ilman tarjoilijattarena toimivan vaimon saamia ruokalahjoja pariskunta näkisi suoranaista nälkää kylmässä asunnossaan.

Tarina alkaa tyrmäävällä sivujuonteella, jossa Gunter joutuu matkustamaan junalla Berliinin neuvostoliittolaiselle vyöhykkeelle. Junassa Gunther joutuu ilkeään tilanteeseen, joka selviää karmaisevasti ikään kuin puolivahingossa. Varsinainen juoni kuitenkin käynnistyy vasta, kun Gunther saa vieraakseen korkea-arvoisen venäläisen tiedustelu-upseerin. Guntheria pyydetään jaettuun Wieniin selvittelemään monimutkaiseen vakoiluun liittyvää tapausta, jossa hänen entinen kollegansa Saksan rikospoliisista on syytettynä murhasta. Todisteet ovat ilmeiset, ja tehtävä vaikuttaa toivottomalta. Berliinissä on kuitenkin niin ankea tunnelma, että Gunther ottaa tehtävän vastaan.

Suurin osa dekkarin tapahtumista sijoittuukin Itävaltaan ja Wieniin, joka siis Berliinin tavoin oli liittoutuneiden valvontavyöhykkeisiin jakama. Itävaltalaiset sulattavat britit ja amerikkalaiset, vieroksuvat venäläisiä mutta inhoavat avoimesti ranskalaisia miehittäjiä. Olot ovat kaiken kaikkiaan varsin sekavat ja levottomat. Ihmishenki on halpaa, mutta elintarvikkeet ja kulutustavarat arvossaan. Samoin tiedustelutieto.

Gunther tuntee haparoivansa pimeässä, missä vaanivat varjostajat, raiskaajat ja murhaajat. Kohtalokkaan kauniita naisiakin pyörii kuvioissa, eikä Guntherkaan välty heidän ansoiltaan. Kun yksityisetsivä lopulta alkaa hahmottaa, mistä kaikessa oikein on kyse, ollaankin jo melkoisissa vaikeuksissa. Ruumiita tulee ripeään tahtiin. On selvää, että rikokset liittyvät vain vähän aikaa sitten päättyneeseen natsivaltaan ja sotaan.  Samaan aikaan Berliinissä eletään synkkiä historiallisia hetkiä, kun kaupungin saarto alkaa. Onko Guntherilla enää paluuta kotimaahansa ja -kaupunkiinsa?

Berlin noir -sarja ei ole mitään hyvän mielen leppeää lukuviihdettä, vaan kirjat ovat varsin mustanpuhuvia ja synkkiä. Väkivaltaa sen sijaan ei kuvata mitenkään mässäillen, vaikka sitä toki matkan varrelle kosolti mahtuu. En oikein osaa sanoa, mikä näissä kirjoissa minua kiehtoo. Olettaisin, että ne on enemmänkin suunnattu mieslukijoille. Silti olen mielistynyt karheaan ja suoraotteiseen päähenkilöön, jonka sisimmässä kuitenkin kaikesta huolimatta on pehmeitäkin kohtia. Gunther on myös tinkimättömän oikeamielinen, vaikka helppoa se ei ole niissä olosuhteissa, joihin hänet on kohtalo paiskannut. Kohtalo lyö miesparkaa toistuvasti, mutta sisukkaasti hän aina kokoaa itsensä ja jatkaa eteenpäin. Ei ehkä pystypäin ja iloisena, mutta kuitenkin.

Myös kirjojen sijoittuminen lähihistoriaan ja dekkareille epätavalliseen aikaan ja paikkaan on kiinnostavaa. Sodanaikaisesta Saksasta kertovia kirjoja on kosolti, mutta dekkareita lienee vähemmän. Siitä pisteet Kerrille.

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu (A German Requim)
Suom. Jukka Jääskeläinen. Atena 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Berlin noir -sarja:

Liekit Berliinissä (The March Violets) Atena 2012.

Kalpea rikollinen (The Pale Criminal) Atena 2013.

Saksalainen sielunmessu (A German Requim) Atena 2014

The One From the Other. Putnam, 2006. 
A Quiet Flame. Quercus, 2008. 
If The Dead Rise Not. Quercus, 2009.
Field Grey.  Quercus, 2010. 
Prague Fatale. Quercus, 2011.
A Man Without Breath. Quercus, 2013. 
The Lady From Zagreb. Quercus, 2015. 


keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Jens Lapidus: Vip-huone



Ruotsalaisten dekkaristien monilukuiseen kermaan on jo pitkään kuulunut Jens Lapidus, joka omalla laskelmoidun renttumaisen sliipatulla olemuksellaan (ks. kuva vaikka täältä) on onnistunut pitämään minut toistaiseksi kaukana kirjoistaan. Lakimiestaustaisen Lapiduksen teokset sijoittuvat Tukholman alamaailmaan, ja Stockholm noir -sarja on niittänyt kiitosta ja ostajia.

Nyt päätin antaa Lapidukselle kuitenkin mahdollisuuden, kun uuden sarjan avausosa ystävällisesti postitettiin minulle ihan kotiin asti. Kansilieve lupailee, että Vip-huone aloittaa koukuttavan sarjan asianajaja Emelie Janssonista ja ex-vanki Teddy Maksumicista. Parivaljakko kuulostaa kiintoisan eripariselta, ja sitä se onkin.

Emelie Jansson on kotoisin keskiluokasta mutta on sinnikkyydellä, ahkeruudella ja älylläkin onnistunut nappaamaan itselleen työpaikan yhdestä Tukholman ja Ruotsin arvostetuimmista lakifirmoista. Se on kuitenkin vasta alkua, sillä työntekijöiden odotetaan tekevän kirjaimellisesti kaikkensa työnantajansa eteen työpaikkansa säilyttääkseen. Lapidus on ujuttanut mukaan karmaisevan tarinan nuoresta tähdenlennosta, jonka firma imi täysin kuiviin ja heitti sitten ihmisrauniona halveksuen helmoistaan. Emilie uskoo itseensä ja työhönsä, eikä häntä todellakaan ilahduta ryhtyä yllättäen tekemään yhteistyötä juuri vankilasta vapautuneen maahanmuuttajan kanssa.

Emelien pomon ystävän poika, sijoituskaupoilla itsekin omaisuuden tienannut Philip Schale nimittäin siepataan ja häneltä yritetään kiristää miljoonia. Vastaavia rikoksia on Ruotsissa tehty useita, joten kaikki osaavat visusti varoa jutun vuotamista poliisille ja sitä kautta mediaan. Jos kidnappauksesta kirjoitettaisiin lehdissä, se tietäisi varmaa kuolemaa Philipille. Niinpä perhe pyytää apua Emelien firman johtajalta, joka palkkaa erikoistehtävään Emelien pariksi Teddy Maksumicin.

Teddy on juuri vapautunut vankilasta kärsittyään pitkän tuomion. Teddyä arvostetaan rikollispiireissä yhä, sillä hän ei ole suostunut vasikoimaan rikostovereitaan, vaikka on joutunut vuosiksi vankilaan. Mies on myös päättänyt vakaasti muuttaa elämänsä suunnan ja pärjätä vastedes vain laillisin ja rehellisin keinoin. Päätöksen pitäminen ei ole helppoa, kun vankila-ajan jälkeen elämästä on jäljellä vain sohvapaikka siskon asunnolla ja luonnekaan ei ole kaikkein tasaisin. Lisäksi jotkut hämäräperäiset velanperintäkuviot johtavat siihen, että Teddy huomaa olevansa satojatuhansia kruunuja velkaa rikollisjengille.

Työtarjous on siis houkutteleva, mutta Teddyn on vaikea sopeutua toimimaan aivan vieraassa ympäristössä, jonka koodistoa hän ei hallitse lainkaan. Rikoksen selvittelyssä auttaa tosin Teddyn asiantuntemus, mutta sitä taas Emelie ei osaa lainkaan arvostaa. Kaksikon välit ovat siis vähintäänkin tulehtuneet, eivätkä ne kovin hyvälle tolalle ehdi kehittyä romaanin mittaan. Mutta heidän vaiheistaan on siis tarkoitus kuulla myöhemmin lisää.

Carl-Johan Vallgren käsittelee Varjopojassa kovakouraisesti Ruotsin eliittikansanosaa, eikä Lapidus jää tässä ainakaan toiseksi. Philip Schalen perheestä ja ystäväpiiristä paljastuvat seikat ovat kaikkea muuta kuin imartelevia. Parhaiten menestyvät ruotsalaiset halveksivat keskiluokkaa ja sen arvoja ja elävät ylimielistä, rappeutunutta luksuselämää.

Lapidus kirjoittaa koukuttavasti ja sujuvasti, ja vaikka tarina nyt ei ihan kiinnostavimmasta päästä minun mielestäni ollutkaan, luin kirjan nopeasti. Kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulmavaihdokset leikkautuvat kuin elokuvassa. Hieman tarina joiltain osin junnaa paikoillaan, koska Emelie ja Teddy joutuvat seulomaan tiedonjyviä epäillyistä melkoisen epätoivoisesti. Haittaa aiheuttaa sekin, että kumpikaan ei ole poliisi tai edes muuten kokenut rikostutkija, eivätkä poliisin menetelmätkään ole heillä kaikki käytettävissä. Tosin tätä jälkimmäistä puutetta Lapidus ratkoo erilaisilla tempuilla, jotka kaikki eivät ihan täysin uppoa edes myötäsukaiseen lukijaan. Lapidus on myös ahnehtinut tarinaan sivujuonteita, jotka eivät varsinaisesti kuljeta juonta eteenpäin, kuten Teddyn vankila-ajan kuvaukset. Mitään liiallisia raakuuksia tässä ei mielestäni ole, joten sen suhteen ennakko-odotukseni menivät positiivisella tavalla mönkään.

Saattaapa olla, että lukaisen seuraavankin Emelien ja Teddyn yhteistyöstä kertovan teoksen, vaikka en nyt aivan vakuuttunutkaan, että Lapidus olisi uusi dekkaristisuosikkini.

Jens Lapidus: Vip-huone (VIP-rummet)
Suom. Jaana Nikula. Like 2014. 407 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

maanantai 23. helmikuuta 2015

Haanpää ja Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta



Kirjat ovat oivallisia lahjoja, ja tapanani on antaa aina kirjalahja, jos se suinkin on mahdollista. Taannoisella kulttuurireissulla Turussa käteen sattui teos, joka ystäväni ja minun mielestäni sopi kuin nenä päähän eräälle kolmannelle henkilölle. Koska suunnitteilla oli jo kolminkeskinen tapaaminen ystävien kesken, päätimme ostaa tämän kirjan lahjaksi ja tuliaiseksi. Tunnustetaan tässä nyt myös julkisesti, että luin tämän lahjaksi ostetun kirjan ensin itse…

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Sanasinfonia on kerrassaan mainio idea. Säveltäjä Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi on järjestetty monenlaista, on juhlanäyttelyä Ateneumissa ja erilaisia julkaisuja ja tapahtumia. Kirjallisesti suuntautuneelle on kuitenkin mannaa ajatus novellikokoelmasta, jonka aiheena on säveltäjä Jean Sibelius. Haanpää ja Riikonen ovat saaneet antologiaan mukaan suomalaisia kirjallisuuden kärkinimiä kaikkiaan kahdeksan kappaletta:

Emmi Itäranta
Olli Jalonen
Anneli Kanto
Maritta Lintunen
Jarkko Martikainen
Miina Supinen
Petri Tamminen
Jyrki Vainonen

Kirjan lopussa esitellään kukin kirjoittaja, ja osa on muutamalla sanalla avannut suhdettaan Sibeliukseen sekä novellinsa lähtökohtia. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet säveltäjästä kirjoittamiseen, ja se näkyy herkullisesti lopputuloksessa!

Monet kirjailijat on helppoa tunnistaa tyylistään tässäkin antologiassa. Petri Tamminen on armoitettu vääräleuka, ja niinpä hän on ottanut teemakseen säveltäjän hiukset. Nuoruudenkuvissahan Sibelius on tuuheatukkainen komistus, vanhemmiten sitten aivan kalju. Miten siinä niin kävi ja mitä siitä kansallisaarre itse ajatteli, selviää Tammisen novellista Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa.

Maritta Lintusen Rapallo-novellissa on tyystin toinen tunnelma. Minäkertojana on säveltäjä itse. Taiteilija tavataan Ainolasta miettimässä menneitä. Aino punnitsee elettyä elämää ja avioliittoa kylmän analyyttisesti.

– Vastaa! Miten valitsisit nyt kun tiedät minusta kaiken?
  Aino pysähtyy, jää seisomaan selin.
– Jos unohdan Rapallon, tekisin samoin.
  Aino kerää tummat musliinihelmat käsiinsä, nousee kivetyt portaat pihatasanteelle ja kääntyy hitaasti kohti.
– Mutta jos muistelen Rapalloa, valitsisin toisin.

Tässä keskustelussa avataan avioliiton kipeä kohta viileästi ja kylmästi kuin kirurgin veitsellä. Jos lukijalle eivät Rapallon tapahtumat novellista vielä aukea, voi kirjan lopusta vilkaista pientä elämäkerrallista tiivistelmää, josta löytyy selitys.

Sibelius on saanut olla novelleissa myös aivan sivujuonteena, jos kirjailija on niin halunnut. Olli Jalosen novellissa Ihmisten ja Luonnon Ystävät ry. on päädytty juuri tällaiseen ratkaisuun. Innoittajana on toiminut kodin seinällä riippunut Sibelius-taulu, joka sitten omalla tavallaan on päässyt mukaan novelliinkin. Isoäidin mieltä painanut varkausasia selviää, mutta muuten novelli jää kutkuttavan avoimeksi.

Jarkko Martikainen oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta novellissa Jossain on ruoho vihreäpää meno äityy mukavan absurdiksi. Rahahuolissaan rypevä Sibelius päättää lähteä Helsinkiin, lopettaa säveltämisen ja ryhtyä harjoittamaan jotakin tavallista käytännön ammattia. Valitettavasti hyvistä aikomuksista ei tule mitään, kun kansankuppilassakin julkkis tunnistetaan ja häntä aletaan ahdistella vaatimuksilla.

Jyrki Vainosella on usein kirjoissaan lintu-motiiveja ja kauhutunnelmaa, niin tälläkin kertaa. Novellin nimi on Lintu. Päähenkilö on vaimonsa menettänyt mies, joka ei ole selvinnyt surustaan. Vaimo on soittanut pianollaan usein Sibeliusta, ja nyt miehellä on pakkomielle Tuonelan joutsenesta, joka seisauttaa veret niiltä, jotka sen pääsevät näkemään. Yleisöä onkin jo sopivasti lämmitelty…

Sibeliuksen kahdeksas sinfonia on kuuluisa siksi, että se jäi kesken/säveltäjä tuhosi sen/se katosi. Miina Supinen on tarttunut tähän kutkuttavaan aiheeseen novellissa Kadonnut sinfonia, ja niinpä Musiikkitalossa kuullaankin maailmansensaatio, eli Sibeliuksen kahdeksas. Mutta miten kummassa sävellys on löytynyt?

Syvä iskumme on -novelli on Anneli Kannon käsialaa. Kanto vaihtelee novellissaan näkökulmia nopeasti leikkaamalla, ja monien nimeämättömien minäkertojien käy novellissa köpelösti. Ei ihme, sillä eletään kansalaissodan sekasortoisia hetkiä. Säveltäjä Toivo Kuula soittaa omaa Suojeluskuntamarssiaan, mutta jääkärit haluavat vain kuulla Sibeliuksen heille säveltämän marssin.

Mystisimmän novellin antologiaan on kirjoittanut Emmi Itäranta. Luukanteleen kantajan tapahtumat sijoittuvat rinnakkaistodellisuuteen, jossa erikoinen parivaljakko kiertää Eurooppaa karkottamassa demoneja. John S_ soittaa luista kannelta, ja hänen kumppaninsa, minäkertoja eli luotteenkirjaaja merkitsee syntyvän sävellyksen muistiin. Mitä haastavampi demoni on karkotettavana, sitä lumoavampaa musiikkia syntyy. Mutta säveltämistapa on omalla tavallaan tuhoisan kuluttavaa. Pieneksi hetkeksi verho tuntuu raottuvan toiseen todellisuuteen. Novelli on hieno, ja siitä tulivat mieleen muun muassa Sherlock Holmes -novellit ja Edgar Allan Poen tyyli.

Sanasinfonia on siis oivallinen oivallus tekijöiltään! Sen nautiskeluun annan saman reseptin kuin aiemminkin novellien kanssa: Luetaan teksti kerrallaan ja annetaan rauhassa sulaa hetki ennen seuraavan ahmaisua. Mielellään puuhataan jotain muuta kunkin novellin jälkeen.

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta.
Karisto 2015. 148 s.


Ostettu lahjaksi ystävälle ja luettu ensin itse!

lauantai 21. helmikuuta 2015

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat



Arvelin viime vuoden puolella, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat olisi yksi puhutuimmista uusista dekkareista. Olin väärässä. Aika vähän on puhuttu tästä teoksesta, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kirja on nimittäin todella pitkäveteinen ja alhaisista ennakko-odotuksistakin huolimatta karvas pettymys, ainakin minulle.

Kyseessä on siis upouusi Hercule Poirot -tarina. Ylipäätään vastustan kiivaasti, jos jonkun jo kuolleen kirjailijan tuotantoon kirjoitetaan ’jatkoa’. Täysin käsittämätöntä, mutta toki ymmärrettävää, jos lähtökohtana pidetään pelkästään rahan ansaitsemista. Olen esimerkiksi edelleen pöyristynyt siitä, että Margaret Mitchellin Tuulen viemään kirjoitettiin aikanaan jatko-osa. Häväistys! Alkuperäisen kirjan hienoimpia jujuja oli juuri sen loppu. Mutta sitäpä eivät muka lukijat sulattaneet. Pah.

Nyt on siis lähdetty pistämään rahoiksi Agatha Christien kirjallisella perinnöllä, fanien toiveesta, totta kai. Kirjoittajaksi on valittu ammattijännityskirjailija, jonka tuotantoa on myyty kymmenissä maissa. Kirjan kansikuvissa on kuitenkin murhamamman nimi isommalla kuin varsinaisen kirjoittajan…



Kuten huomaatte, olivat asenteeni kirjaan tarttuessani ’kohdillaan’. Olin oikeastaan päättänyt, että en kyseistä kirjaa edes lue, mutta sitten tartuin Elisa Kirjan äänikirjatarjoukseen. Jospa se menisi kuunneltuna? Menihän se, vaikka täytyy tunnustaa, että edes Lars Svedberg ei pystynyt tätä pelastamaan. Puolivälin jälkeen aloin vain odottaa kirjan loppua, ja sitä taas ei meinannut tulla niin millään. Murhat ’ratkaistiin’ yhä uudelleen ja joka kerralla höysteenä oli loputonta yksityiskohtaista selitystä.

Tarina sijoittuu 1920-luvun lopun Lontooseen. Jostain minulle auki jäävästä syystä Poirot on asettunut täysihoitolaan, ja hänen asuinkumppaninaan on Scotland Yardin etsivä Edward Catchpool, romaanin minäkertoja. Poirot tapaa suosikkikahvilassaan pelokkaan, kummallisesti käyttäytyvän nuoren naisen. Myöhemmin paljastuu, että samaan aikaan on eräässä hienossa hotellissa murhattu kolme henkilöä. Jokaisen murhatun suusta löytyy kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet P. I. J. Alkaa loputtomalta tuntuva selvitystyö. Keitä murhatut olivat, mikä heitä yhdisti, miksi he kuolivat hotellissa, mihin nimikirjaimet viittaavat?

Paljastuu, että kaikki kolme ovat kolmetoista vuotta aiemmin asuneet pikkukylässä, jonka pappi vaimoineen on kuollut epäilyttävissä oloissa yllättäen. Miten murhatut liittyvät tähän tapaukseen, ja kuka haluaisi heidät hengiltä? Entä miten se onnistuisi? Tietysti eniten epäilyksenalaisilla on myös vahvimmilta tuntuvat alibit. Tarvitaan Hercule Poirotin harmaita aivosoluja ja lyömätöntä tarkkanäköisyyttä sekä päättelykykyä, ennen kuin lopulta oikeat syylliset saadaan tunnustamaan tekonsa.

Kaikki Agatha Christien suomennetut teokset ainakin kertaalleen lukeneena tunnen Hercule Poirotin mielestäni aika hyvin. Sophie Hannah ei valitettavasti hyvästä yrityksestä huolimatta tavoita tämän itserakkaan neron perimmäistä olemusta. Hannahin tekstistä puuttuu se jokin, joka mielestäni Christiellä on lempeän ironista huumoria, jolla hän sankariaan käsittelee. Sophien Poirot on omahyväinen ja tahallisen ilkeä todella yksinkertaiseksi pölkkypääksi kuvattua rikosetsivä Catchpoolia kohtaan. Kyllähän Christien Poirot’kin nälväisee välillä Hastingsia, mutta kuitenkin ystävyydellä, minusta. Poirot’sta puuttuu Nimikirjainmurhissa myös keikarimaisuus ja pikkutarkka harmonian kaipuu.

Juoni noudattelee hyvin Christien kaavaa. Menneisyydestä kumpuaa pahuutta, joka saa aikaan nykyhetkessä pahaa jälkeä. Kukaan ei ole sitä, miltä päältä näyttää. Henkilöt ovat paperinohuita. Mutta enpä muista, että Christie olisi koskaan kiduttanut lukijaansa ihan näin monimutkaisilla syyllinen-syytön-sittenkin syyllinen -kuvioilla, joihin olin totaalisen tuskastunut kirjan vihdoin loppuessa.

Nimikirjainmurhien kuuntelemisessa oli parasta ehkä se, että nyt tiedän vastaisuudessa olla tarttumatta Sophie Hannahin Christie-dekkareihin!

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders)
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.


Ostettu äänikirjatiedostona Elisa Kirjasta

Aika samankaltaisia ajatuksia kuin minulla Nimikirjainmurhista näyttää olevan ainakin Annamilla. Henna sentään on pitänyt ainakin kohtalaisesti itseäni enemmän tästä, ja Kanervanvarpu-blogissa on ihastuttu. 

perjantai 20. helmikuuta 2015

Kirsti Kuronen: Paha puuska



Vaatimaton, pehmeäkantinen, mustavalkoinen ulkoasu hämää totaalisesti. Pienen runokirjan sisältö on vavisuttava. Kannessa pitäisi olla varoitusteksti: ”Varattava nenäliinoja käden ulottuville!”

Hillan maailma järkkyy syyslukukauden ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Joku seiskaluokkalainen on mennyt junan alle. Ei kai se voi olla Lauri, oma pikkuveli? Painajainen on kuitenkin totta. Hillan, isän ja äidin maailma tuntuu suistuvan lopullisesti radaltaan. Hilla käy juttelemassa Laurin kanssa tämän lempipaikalla metsässä, ison kiven päällä. Laurille kivi oli aikakone, Hillalle keino päästä lähelle veljeään, johon yhteys tuntuu säilyvän edes jotenkin. Mutta mitä oikein tapahtui? Menikö Lauri junan alle tahallaan, vai oliko kyse vahingosta? Vai tuliko Laurille paha puuska, synkkä hetki, jolloin missään ei ollut mieltä ja tarkoitusta?

Teoksen ehkä kokeellisin kohta.
Hilla etsii selitystä, samoin äiti. Isä luovuttaa ja lähtee. Kestää kuitenkin pitkään, ennen kuin valoa alkaa taas näkyä. Löytyykö Laurin teolle selitystä? Miten Hilla selviytyy, entä äiti? Voiko lapsen kuolemasta, kenties itsemurhasta lähipiiri selviytyä? Tarinan vastaus on varovaisen myönteinen. Aika kyllä tekee tehtävänsä, mutta kokonaan mikään ei koskaan ole entisellään.

Hillan toipumista auttavat muun muassa ystävät. Tytöillä on yhteinen bändi, ja yhtenä iltana harjoituksissa alkaa syntyä Laurista kertova biisi. Sen voi käydä kuuntelemassa osoitteessa http://youtu.be/pf21ENLS0R0 .

Kyseessä on siis Kirsti Kurosen runomuotoinen nuortenkirja, nuorten runoelma (?) Paha puuska. En osannut kuvitellakaan, miten hyvin tarinan kertominen onnistuu runomuodossa! Nykyrunon menetelmiä hyödyntävä teksti iskee suoraan sieluun. Liikutuin, ja lopussa itkin. Kuronen todellakin osaa koskettaa lukijan sydäntä olematta tippaakaan sentimentaalinen tai makea.

Uskon tämän teoksen äärellä myös porttiteoriaan. Runoja vierastavakin lukija saattaa tämän luettuaan uskaltaa tarttua uudelleen runoteokseen. Eihän sen tarvitsekaan olla vaikeaa! Runokirja on nopealukuinen, mutta tarina puhuttelee niin vahvasti, että tulee voimakas tunne isomman teoksen lukemisesta. Uskon, että heikompikin lukija selviytyy tästä teoksesta ja saa siitä paljon irti.

Suosittelen Pahaa puuskaa paitsi nuorille myös aikuisille. Äidinkielen opettajat, tässä oivallinen lukuvinkki! Aihe on niin iso, että keskusteltavaa riittää varmasti paljon, myös muiden aineiden oppitunneille. Jos aihe on edes etäisesti läheinen, tästä kirjasta saa vertaistukea ja apua asian käsittelyyn. Silti se on ennen kaikkea hieno taide-elämys.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut paljon lasten- ja nuortenromaaneja. Vili Voipio -sarjassa on kuusi osaa, ja lisäksi on ilmestynyt sanataideopas Vili Voipio kyhää ja kynäilee (Karisto, 2014). Kuronen on saanut Topelius-palkinnon vuonna 2011 Piruettiystävyys-romaanistaan. Kurosen tuotannossa on myös useita runokokoelmia, joten Paha puuska tavallaan kokoaa yhteen hänen tuotantonsa punaiset langat. Olen aiemmin lukenut Kurosen toistaiseksi ainoan aikuisten romaanin Ammeiden aika (Robustos, 2013).

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto 2015. 75 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Lehtonen, Lehtonen & Paloniemi: Lennart



Onko Sinua koskaan lapsena varoitettu laittamasta silmiä kieroon, koska ne saattavat jäädä sellaisiksi lopun elämäsi ajaksi? Tai kielletty juoksemasta sakset kädessä tai karamelli suussa? Tai kävelemästä kengännauhat auki, koska saatat kompastua niihin? Minua on, ja itsekin olen melkoinen varoittelija ja maailman vaarojen murehtija, mitä lapsiin tulee.


Kaltaisiani ihmisiä lienee melkoisesti, ja uskonpa, että moni meistä kaikista tunnistaa useimmat vaaranpaikat, jotka ovat kohdanneet onnetonta epäonnenlasta Lennartia. Lennart on Peik Lehtosen ja Katja Lehtosen äidin työkaveri, joka on Lehtosten perheessä kasvanut vuosien mittaan legendaarisiin mittoihin. Lennartille tuntuu tapahtuneen kaikki maailman onnettomuudet, jotka vaanivat varomattomia lapsia ja aikuisiakin.

Lehtoset saivat idean sarjakuva-albumin toteuttamisesta laatiessaan puhetta äitinsä 50-vuotisjuhlaan. Puheen aiheena oli muun muassa Lennart, kuinkas muuten, olihan hän ollut kiinteä osa lastenkasvatusta perheessä. Idea nousi lentoon, kun piirtäjäksi saatiin Milla Paloniemi. Syntyi albumi Lennart.



Paloniemi on toteuttanut Lennartin hahmon äärimmäisen naivistisesti, ja mies on vain jonkinlainen munanmuotoinen tikku-ukko. Useita kuvia on ryyditetty valokuvilla tai niiden palasilla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvat toimivat loistavasti hauskasti kiteytettyjen ’viisauksien’ kera. Opetukset on aina viety äärimmilleen, joten Lennart-parka menettää väkivaltaisesti henkensä lukuisia kertoja tai ainakin menettää kaiken maallisen omaisuutensa kerta heitolla. Hihittelin kirjan äärellä, ja varsinkin viimeiseksi säästetty onnettomuusriski puhutteli. Monissa uhkakuvissa muuten piilee kuitenkin totuuden siemen!



Peik Lehtonen, Katja Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart
Like 2015. 112 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

P.S. Olen skannannut näytekuvat albumista, joten siksi kuvat ovat 'hieman' vinossa. Pahoittelen. Kirjassa sivut ovat moitteettoman suorassa!

tiistai 17. helmikuuta 2015

Tuomas Vimma: Ruutukymppi



Kylläpä lukijan aika suorastaan kiitää! Huomasin nimittäin, että on ehtinyt kulua jo puolitoista vuotta siitä, kun kuuntelin Tuomas Vimman Raksan. Tunnelmani ovat kirjoitukseni perusteella olleet hieman ambivalentit, mutta plussalle on kuitenkin kivuttu selvästi, sillä oli pyytänyt kustantajalta arvostelukappaleen jatko-osasta Ruutukymppi. Tuossa lukemattomien kirjojen pinossa teos on sitten kulkenut ylös ja alas todella pitkään, mutta lopulta vain senkin vuoro koitti. Ja kivaa oli, että koitti, sillä ahmaisin kirjan muutamassa tunnissa sunnuntain ratoksi.

Ruutukymppiin oli helppoa solahtaa sisään, koska päähenkilöt olivat jo entuudestaan tuttuja. Joitakin vuosia on Raksan tapahtumista kulunut, mutta asetelmat ovat ennallaan. Danika Stenhammar johtaa rakennusliike Hyperboreaa jääkylmästi ja raudanlujin ottein. Kunnollisuuden perikuva eli projektipäällikkö Sami nauttii kiivaasta työtahdista ja ennen kaikkea firman tarjoamista poikkeuksellisista eduista. Sami on jonkinlainen rakennusalan hyveellinen ritari, joka haluaa tehdä kaiken oikein ja hyvin.

Liika rehellisyys ja kunniantunto ovat käydä Samille kalliiksi, kun hän ajautuu tekemään Uskomaton urakka -nimistä remontointi- ja sisustustosi-tv-sarjaa. Danika päästää irti parhaasta työntekijästään vain pitkin hampain, mutta tv-työ alkaa houkuttaa Samia liikaa. Osansa on tuotantoyhtiön hemaisevalla assarillakin, mutta ennen kaikkea Sami alkaa kaivata muutosta. Työntävänä voimana toimii Hyperborean asiakkaaksi pyrkivä hollantilainen tähtiarkkitehti Piet van der Dick, jonka häikäisevä hymy lumoaa Danikankin.

Tyynyjenpöyhimisohjelmien kulissien taakse pääseminen osoittautuu kuitenkin joksikin aivan muuksi kuin Sami on kuvitellut. Ei ole tarkoituskaan tehdä oikeita korjauksia, vaan kyhätä lavasteita ja saada kaikki näyttämään hyvältä kuvassa. TV-ohjelman tekeminen rakennustyömaalla ei todellakaan ole ongelmatonta!

Raksasta tuttuun tapaan Vimma kirjoittaa herkullisen liioitellen. TV-yhtiön pussissa ei taida olla yhtään puhdasta jauhohaituvaa. Töitä painetaan infernaalisesti, ja kommelluksia ja vastoinkäymisiä sattuu mennen tullen. Koko ajan tuntuu katastrofi olevan yhä vääjäämättömämpi lopputulos projektista. Miten kummassa voi sotkusta kukaan selvitä kuivin jaloin?! Seassa kun soheltavat niin diktaattorimainen ohjaaja kuin ammattitaidoton sisustussuunnittelija kaiken muun ohella. Lopussa on sitten kuitenkin vielä yllätys, jonka on jo osannut aavistaa olevan tulossa mutta joka kuitenkin lyö ällikällä. Voi Sami-parkaa!

Kirja on siis hyvin nopealukuinen ja viihdyttävä. Sarjojen ongelmilta ei silti Vimmakaan täysin välty. Sisustusohjelmien pilkkaaminen (ja karun totuuden paljastaminen?!) on hyvä idea ja pitää Ruutukympin suhteellisen raikkaana, mutta mitään täydellistä uutuuden viehätystä siihen ei millään enää saa. Väkisinkin tulevat vanhat ideat osin toistetuiksi. Lisäksi on pitänyt hieman pidätelläkin, koska luvassa on vielä kolmas teos (Firman mies, 2014). Mitään lopullista ratkaisua ei siis Samin osalta voi vielä odottaakaan, oikeastaan minkään asian suhteen.

Nopealukuisuudestaan huolimatta Ruutukymppi on myös omalla tavallaan hidas teos. Varsinaiseen asiaan eli sisustusohjelman tekemiseen päästään kunnolla vasta kirjan loppupuoliskolla. Alkuun pohjustetaan pitkään sitä, miten Sami päätyy koko ohjelmantekoprosessiin mukaan, vaikka jo kirjan nimi paljastaa, että niinhän siinä tulee vääjäämättä käymään. Mukana on myös sivujuonia, jotka eivät olennaisesti liity oikein mihinkään. Tästä esimerkkinä Samin kaverin Karin kohtalo ja vierailu hänen luonaan Fiskarsin taiteilijayhteisössä. Kivaahan on toki kuulla, mitä edellisen kirjan henkilöille kuuluu, mutta täytteeltä vaikuttaa silti.

Kolmatta osaa en enää kehdannut pyytää arvostelukappaleena, kun tämän kakkosenkin lukeminen lykkääntyi näin pitkään. Jos Firman mies kuitenkin jossain eteen tulee, pitänee sekin lukaista! Hieman nimittäin jäi kaivelemaan, saako Sami koskaan sanottua Danikalle, mitä ihan oikeasti ajattelee tästä ja tuntee tätä kohtaan?

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Gummerus 2013. 348 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni




Suomessa jaetaan vuosittain varmasti kymmenittäin erilaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta yksi on ehdottomasti ylitse muiden, jopa siinä määrin, että isolla F:llä on myös kritisoijansa niin kirjailijoiden kuin lukijoidenkin keskuudessa. Muut kirjapalkinnot jäävät väistämättä Finlandian varjoon, mikä on todella sääli. Maassamme kun julkaistaan todella runsaasti hyvää ja laadukasta kirjallisuutta, jolle soisi runsaasti näkyvyyttä, ostajia ja ennen kaikkea lukijoita. Tätä kaikkea koettavat varmasti kaikki kirjallisuuspalkinnot ja -tunnustukset omalta osaltaan tukea.

Finlandia-palkinnon jakotavassa usein ärsyttää diktaattorimaisuus. Kolmen hengen esiraati lukee kilpailuun lähetetyt romaanit, valitsee korkeintaan kuusi ehdokasta ja niiden keskuudesta sitten yksi ihminen yksinään valitsee mieleisensä voittajan. Palkintosumma on suomalaisessa mittakaavassa tuntuva, ja palkinnon imussa myös kirjan myynti pomppaa melkoisiin lukemiin. Finlandia-palkinnon yksi keskeinen tarkoituskin on juuri myynnin edistäminen, ja siinä se onnistuu loistavasti. Kirjallisuus saa mukavasti näkyvyyttä ja joulumyynti kaipaamaansa potkua.

Mutta muitakin merkittäviä kirjallisuuspalkintoja Suomessa siis jaetaan. Yksi merkittävimmistä ja nimekkäimmistä lienee Runeberg-palkinto, joka jaetaan tietysti 5.2. Ehdokkaat tosin julkistetaan jo joulukuun alussa eli myös joulusesongin alkaessa. Valitettavasti tämä ei ainakaan oman kokemukseni perusteella juuri kirjakaupoissa näy.

Runeberg-palkinnon takana ovat Porvoon kaupungin lisäksi sanomalehti Uusimaa, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen arvostelijain liitto sekä Finlands svenska författareförening. Ehdokkaita voidaan asettaa mistä kaunokirjallisuuden lajista hyvänsä yhteensä vähintään viisi ja enintään kahdeksan kappaletta. Ehdokkaat valitsee esiraati, ja varsinainen valitsijaraati tekee lopullisen valinnan voittajasta. Käsittääkseni raadeissa on kummassakin yleensä kolme jäsentä. Palkintosummakaan ei ole ihan mitätön: 10 000 euroa.

Runeberg-palkinto on jaettu vuodesta 1987 alkaen, ja kaikki ehdokkaat ja voittajat voi tarkistaa täältä. Tänä vuonna ehdokkaina olivat seuraavat teokset:

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Merete Mazzarella: Själens nattsida. Om Mary Shelley och hennes Frankenstein
Tanja Pohjola: Lintu pieni
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Susanne Ringell: Tärnornas station – en drömbok
Helena Sinervo: Avaruusruusuja
Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Ilahduttavasti raati valitsi ehdokkaiksi kirjoja, jotka eivät olleet ehdokkaina Finlandian saajiksi tai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaina. Näin eri kirjailijat saivat näkyvyyttä, minkä he olivat teoksillaan ansainneet.

Omaksi häpeäkseni huomasin, että en ollut vuoden mittaan avannut ainoatakaan Runeberg-palkintoehdokasta. Päätin korjata asian ainakin voittajan osalta. Voitonhan vei Joni Skiftesvik omaelämäkerrallisella romaanillaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. Heti voittajan julkistamisen jälkeen tarkistin kirjan saatavuuden kahden kaupungin kirjastoista, mutta jouduin vetämään vesiperän. Kaikki kirjastojen kappaleet olivat lainassa. Onni potki sentään paikkakuntamme ainoassa kirjakaupassa, jonka hyllystä löytyi yksi kappale kirjaa. Hinta tuntui rasvaiselta (32,95 euroa), varsinkin, kun tiesin, että e-kirjaversio oli saatavana alle kymmenellä eurolla. Päätin kuitenkin edistää sekä paino- että kirjakauppa-alaa ja sijoitin painettuun versioon.

Joni Skiftesvik on ammatiltaan toimittaja ja hän on toiminut vapaana kirjailijana jo vuosikymmeniä. Tuotanto on laaja ja monipuolinen. Kirjailijan ura sai loistavan lähdön, kun esikoiskirja novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja voitti J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon vuonna 1983. Sen muistelisin itsekin lukeneeni, mutta muu tuotanto on jäänyt sitten sivuun omalta osaltani.

Valkoinen Toyota vei vaimoni (tunnustan, että luulin teoksen kertovan aviokriisistä!) on siis omaelämäkerrallinen romaani. Kirjassa Skiftesvik kertoo itsestään, suvustaan ja omasta urastaan ja perheestään hyvin avoimesti ja oikeilla nimillä. Nykyhetkessä perhe elää dramaattisia vaiheita, kun kirjailijan vaimo on Helsingissä sydämensiirrossa ja kirjailija itse joutuu Oulussa tehohoitoon. Menneisyyttä taas varjostaa perheen Kim-pojan traaginen hukkumiskuolema. Omakohtaisten menetysten eleetön kuvaus toi mieleeni Veikko Huovisen omaelämäkerrallisen romaanin Pojan kuolema, vaikka Skiftesvikin teos on huomattavasti valoisampi kokonaisuus.

Skiftesvik keventää raskaita aiheitaan kertomalla muistelonomaisesti anekdootteja omasta ja sukunsakin vaiheista. Lehtimies- ja kirjailijanuran varrelta on jäänyt mieleen monenlaista mielenkiintoista ja hauskaa tarinoitavaa. Sairauskertomukset siis rytmittyvät menneen kertauksella, ja mielestäni rakenne toimii oivallisesti. Nautin rehellisentuntuisen teoksen tunnelmasta, ja liikutuin syvästi pikkupoikansa menettäneen perheen tuskan äärellä. On tärkeää, että näistä asioista voidaan kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta, sillä vertaistukea ei varmasti koskaan ole liikaa. Vaikeimmistakin vastoinkäymisistä voidaan kuitenkin selviytyä. Tämä tuntuu olevan Skiftesvikin teoksen keskeisin teema.

Skiftesvik kirjoittaa kauniisti myös muusta perheestään, lapsistaan ja ennen kaikkea vaimostaan. Pari on kohdannut yhdessä vaikeita aikoja, eivätkä ne ole kirjan nykyhetkessä suinkaan takanapäin. mutta kaikesta huokuu aito, lämmin välittäminen ja rakkaus puolisoa kohtaan.

Mietin kirjaa lukiessani myös, mitä tarkoitetaan elämäkerrallisella fiktiolla. Skiftesvikin kirjasta jää hyvin avoin vaikutelma, mutta ainahan on kyse valinnasta ja muistista. Mitä ihminen muistaa, mitä unohtaa? Entä mitä halutaan kertoa ja mitä jättää kirjan sivujen ulkopuolelle? Tästä muodostuu teoksen fiktiivisyys. 

Ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa, sillä teksti on hiottua ja tuntuu leppoisalta tarinoinnilta. On kuin joku, siis Skiftesvik, kertoisi tarinaa juuri minulle. Lukukokemus on intiimi ja kaunis. Iloitsen myös, että tulin kirjan hankkineeksi, sillä se tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, josta isäni pitää. Sähkökirjaa en olisi voinut hänelle lainata.

Päätimme muutaman muun innokkaan kirjabloggaajan kanssa julkaista juttumme Runeberg-voittajateoksesta samanaikaisesti. Kannattaa siis kurkata, mitä mieltä kirjasta ovat Erja, Minna, Linnea ja Jonna. Myös Maria ja Sara lukevat kirjaa ja julkaissevat juttunsa piakkoin. Jo aikaisemmin kirjan on lukenut muun muassa Jaana, ja juttua löytyy myös täältä.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014. 246 s.


Ostettu.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle



”[Katajamäki-]sarja kuvaa pienen hämäläiskylän elämänmenoa raikkaalla, nykyaikaisella otteella. Elämänmakuista viihdelukemista maalaisidyllistä, jota koetellaan vuoroin sisältä ja ulkoa päin.”

Kyseessä on ”suosittu naisten viihdesarja”, jossa on ”romantiikkaa, maaseudun idylliä ja ripaus nostalgiaa” sekä ”räväköitä naishahmoja”.  ”Elämänmyönteistä ja hyväntuulista naistenviihdettä.”Yhtä aikaa ajankohtaisia ja ajattomia puheenaiheita: yksinhuoltajuus, pienyrittäjyys, adoptio, suvaitsevaisuus… ”

Tällaisia määritelmiä löysin kustantaja Kariston nettisivuilta Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan kaikkiaan kymmenen osan esittelyistä. Olen pannut merkille kirjasarjan mukavan rennon raikkaan ulkoasun kustantajan luetteloa selatessani, mutta lajityyppi ei ole lainkaan omintani, joten en ole sen enempää sarjaan tutustunut. Ei olisi kannattanut nytkään, tunnustan, mutta äänikirjan (ja vielä ihanan helpon mp3-muotoisen äänikirjan) houkutus oli kirjaston äänikirjahyllyllä liikaa. Voisinhan kokeilla, jospa sittenkin tykkäisin. Eikä oikein muutakaan kuunneltavaa tuntunut olevan tyrkyllä. Lainasin siis sarjan aloitusosan Kotiin Kajamäelle. Mutta kiville sitten ainakin pääosin meni tällä kertaa.

Kiristelin hampaitani jo kirjan alkulukujen dialogien kömpelyydelle. Pitkiin repliikkeihin on upotettu lukijalle tarkoitettua selostusta päähenkilön eli nelikymppisen yksinhuoltajaäidin Minne Malmin elämänvaiheista ennen kirjan alkua. On vaikea kuvitella ketään selostamassa omia vaiheitaan puhelimessa äidilleen tai parhaalle ystävälleen, näiden kun olettaisi jo tietävän muutenkin, mistä puhutaan. Mutta kerrontatekninen ratkaisu tietysti tämäkin. Alussa käytetään useita lukuja siihen jahkailuun, muuttaako Minne Tampereelta kahdeksanvuotiaan (ärsyttävän pikkuvanhan) Joona-poikansa kanssa perimäänsä mökkiin maalle Katajamäen kylään. Kirjan nimi kuitenkin jo paljastaa, että muuttaa. Mutta sitä ennen siis tarvitaan potkut, yllättävä perintö ja uusi työtarjous sekä ällistyttävän hyvin sujuva asunnon myynti, mutta sitten onkin kaikki valmista.

Kirjan juonessa on kaksi varsinaista päähaaraa. Toinen kuvailee Minnen asettumista maaseudulle ja toinen sitä, miten Minne joutuu hätistelemään kimpustaan toinen toistaan komeampia poikamiehiä, joita maaseutukylässä tuntuu vilisevän melkoisesti. Ja Minne tietysti on kaikkien uroksien mielestä ihanin neito kaikista. Lopussa luonnollisesti hääkellot kumajavat, ja sitä ennen on lähinnä suukoteltu ja sivelty poskea.

Maalle asettuminen onnistuu kaikin puolin vaivattomasti ja kivuttomasti. Äiti kannustaa tytärtään argumentilla ”Maalla asuminen on niin paljon halvempaa”, mutta tätä ei varsinaisesti mitenkään perustella. Paikallinen kyläkoulu kituuttaa lakkautusuhan alla, mikä ei sinänsä hämmästytä, koska kahdeksantoista oppilaan koulussa on kaksi opettajaa, keittäjä, tämän apulainen ja talonmieskin mainitaan jossain välissä. Menneen maailman makua on siinäkin, että molemmat kansankynttilät (joista miespuolinen on tietysti ’johtajaopettaja’) asuvat koulun yläkerran asunnoissa ja vetävät monenlaista harrastustoimintaa kylällä. Naapuriapu kukoistaa, eikä ryppyäkään ole maisemamaalauksen virheettömässä kankaassa. Kaiken kruunaa vielä täysin moitteeton ja mielenkiinnoton Minne, jossa ei ole sen enempää hajua kuin makuakaan.

No niin, kuten huomaatte, tämä tyylilaji ei ole ollenkaan makuuni, ja saan vain syyttää itseäni, että tähän lankesin. Aloin kuitenkin kuunnellessani miettiä, mikä kirjan juttu oikein on. Jotain siinä on oltava, vaikka se ei minulle aukenekaan. Ei kustantaja muuten olisi julkaissut sarjaa niin paljon, että tänä keväänä tosiaan ilmestyy jo kymmenes kirja. Monet ovat siis pitäneet kovastikin.

Kustantajan sivuilta napsimissani esittelyteksteissä puhutaan maalaisidyllistä, ja sitä tässä kirjassa ainakin oli kosolti. Itse ikäni maaseudulla eläneenä ja töitäkin tehneenä näen ympäröivän todellisuuden aika toisenlaisena. Mutta ehkä kaipuu maalle on kova niille, jotka joutuvat Tampereen kaltaisissa ’asvalttiviidakoissa’ ja ’betonierämaissa’ asumaan (molemmat määritelmät poimittu kirjasta). Valitettavasti idylli on usein maalaiselämästä kaukana. Pidän realistisesta kirjallisuudesta, ja minua viehättää myös moni muu tyylilaji maagisesta realismista fantasiaan. Tässä ei kuitenkaan ole kyse fantasiasta vaan romanttisesta ihanteellisuudesta, joka kuten huomaatte, on minulle jostain syystä punainen vaate.

Toisaalta olen pitänyt monenlaisesta romanttisestakin viihteestä, mutta yleensä niissä on mukana huumoria ainakin jossakin muodossa. Esimerkiksi Kaari Utrion epookkikomedioista pidän kovasti, samoin pidin nuorena vaikkapa Anni Polvan viattomista mutta vauhdikkaista romanttisista komedioista. Kotiin Katajamäelle -kirjassa ei ollut minusta lainkaan huumoria. Tunnustan, että on mahdollista, että kirjassa on huumoria, mutta minä en sitä vain ymmärtänyt. Voihan olla, että huumorintajuni ei riitä tähän.

Loppuun päästyäni mietin myös, miten tarina oikein voisi enää jatkua, sillä Minnen osaltahan homma saatiin siististi pakettiin. Minne tavataan ainakin osassa seuraaviakin kirjoja, mutta Kivelän idea on ollut ottaa joka teokseen eri päähenkilöt. Tapahtumapaikka vain on sama Katajamäen idyllinen maalaiskylä, johon näyttää väkeä lappaavan melkoista tahtia sarjan mittaan. Tämä ei varmasti olekaan ollenkaan huono ratkaisu. Lukija palaa tuttuihin maisemiin, mutta luvassa on aina myös jotain uutta.

No niin, nyt olen purkanut oman turhautumiseni ja olisi aika kuulla toisenlaisia näkemyksiä. Mikä näissä kirjoissa viehättää ja miksi? Tarkoitukseni ei ole loukata ketään eikä asettua mitenkään niiden yläpuolelle, jotka Kivelän kirjojen tyyppisestä kirjallisuudesta pitävät. Päinvastoin, onhan hienoa, että kirjoja luetaan ja kirjoitetaan ja että kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Mutta valaiskaa minua, kiitos.

Koetin etsiä blogeistakin näkökulmia ja löytyihän niitä! Kirjakaapin avain -blogin Jonna vahvistaa käsitykseni kirjojen suosiosta ja on itsekin nauranut ja jopa hieman kyynelehtinyt kirjan äärellä. Kirjan pauloissa -blogin Paula on sattumalta kuunnellut kirjan työmatkoillaan melkein samanaikaisesti kanssani ja viihtynyt oikein hyvin.

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle
Kariston äänikirja 2012 (painettu kirja ilmestynyt vuonna 2007).
Lukija Pinja Flink. Kesto 8 h 27 min.

Lainattu kirjastosta.

Anneli Kivelän Katajamäki-sarja:                  

Kotiin Katajamäelle, 2007
Onnenkauppaa Katajamäellä, 2007
Uusia tuulia Katajamäellä, 2008
Katajamäellä kuohuu, 2009
Salaisuuksia Katajamäellä, 2010
Katajamäki yllättyy, 2011
Köydenvetoa Katajamäellä, 2012
Outo lintu Katajamäellä, 2013
Valoa ja varjoa Katajamäellä, 2014
Taikatemppuja Katajamäellä, 2015



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Aleksi Delikouras: Nörtti-sarja





Olen antanut itseni ymmärtää, että nuori kirjailija Aleksi Delikouras on jokaisen äidinkielen opettajan toteutunut märkä uni: nuori mieskirjailija, joka on kirjoittanut poikia kiinnostavia nuortenromaaneja parikin sarjaa. Aiemmin en ole tullut asiaan sen paremmin perehtyneeksi, mutta saatuani arvostelukappaleen Nörtti-sarjan kolmannesta osasta päätin ottaa selvää vähän enemmänkin ja kipaisin kirjastosta sarjan kaksi aiempaa osaa.

Sanotaan, että nuortenkirjan pitää olla nykyään muutakin kuin ’vain’ kirja upotakseen vaikeimmin tavoitettavaan yleisönosaan. Nörtti-sarja on juuri tällainen monimediainen teos. Pohjalla on Youtubessa julkaistu lyhytelokuvasarja, jolla on kunnioitettava määrä katselukertoja. Oheistuotteena sarjalla on päähenkilön DragonSlayer666:n Facebook-sivu, jolla on runsaat parikymmentätuhatta tykkääjää. Ei hassummin ollenkaan! Tavallaan tuntuukin, että itse asiassa kirjat ovat tässä tapauksessa oheistuote.

Muodoltaan Nörtti-sarjan kirjat ovat päiväkirjaromaaneja. Kaava on tuttu ja turvallinen sekä yllättävän toimiva, jälleen kerran. Heikkoa lukijaa ilahduttavat aukeamat, joilla on vain rivi tai kaksi, jos Dragon päivä tai viikot ovat menneet vain pelatessa eikä merkitsemisen arvoista ole tapahtunut. Aikajänne on toistaiseksi ilmestyneissä kirjoissa noin puoli vuotta tai vuosi kussakin. Ensimmäisessä kirjassa päähenkilö aloittaa kahdeksannen luokan ja edetään joululomaan, seuraavassa käsitellään kahdeksannen luokan kevätlukukautta leirikouluineen ja kolmannessa mennään läpi koko ysiluokka sekä kesälomasta niin pitkälle, että tiedot jatko-opintopaikoista saapuvat.

Päähenkilö Drago on nörttipojan todellinen prototyyppi: peliriippuvainen, urheilua inhoava, rillipää ja pitkätukka, ujo ja usein paremmannäköisten kavereitten hampaissa ja kiusattuna. Drago kuitenkin pärjäilee kaikesta huolimatta kohtalaisesti, vaikka vastoinkäymisiä ja kommelluksia toki riittää. Hän suhtautuu maailmaan happaman ylimielisesti, mikä ei aina ole paras strategia. Äiti koettaa rajoittaa pojan peliaikaa, mutta laihoin tuloksin. Koulunkäynti on lähinnä epäsäännöllistä, koska se haittaa ikävästi pelaamista. Jos koulussa ei olisi Fetasalaattia eli ihanaa Kristaa, Drago kävisi siellä varmasti vieläkin harvemmin.

Drago on siis ihastunut Fetasalaattiin, mutta kontaktiin pääsy tytön kanssa on hankalaa, ja sitten pakkaa sekoittaa vielä komea ja suosittu Jake, joka jostain kumman syystä pitää Dragoa ystävänään. Kotona hankaluuksia aiheuttaa äidin lisäksi äidin kreikkalainen miesystävä Jorgos, joka koettaa tehdä tuttavuutta Dragon kanssa. Drago häpeää silmät päästään Jorgoksen hyvää tarkoittavien tempausten vuoksi. Kun luokka lähtee leirikouluun Kreikkaan, Jorgos ilmoittautuu mukaan valvojaksi, esimerkiksi.

Koulu ei oikein maistu, mutta lukioon pitäisi kuitenkin päästä. Yllätyksekseen Drago huomaa jossakin välissä, että saa ihan kohtuullisia numeroita, jos viitsii lukea kokeeseen. Mutta ei hänestä mitään hikaria tule, vaikka ruotsinopettaja onnistuukin hetkeksi jallittamaan poikaa aika mallikkaasti! Drago suhtautuu ainakin pinnalta katsoen ikävähkösti useimpiin koulukavereihinsa, ja opettajat vasta ovatkin nuivaa sakkia:

Kaikki opettajat ovat varmasti oman alansa epäonnistujia. Miksi kukaan muuten haluaisi olla opettaja? Mä joudun luojan kiitos viettämään yläasteella vain kolme vuotta, mutta opettajaraukat ovat olleet siellä jo kymmeniä vuosia ja vielä pitempäänkin. Multa meinas lentää laatta, kun ajattelin opettajien elämää. Mitä haaskausta!

Delikouras kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, jopa niin, että keski-ikäistä naistakin nauratti ihan oikeasti välillä. Kirjat ovat myös hyvin kilttejä ja viattomia. Toisaalta ne valaisivat hauskasti poikien pelimaailmaa, josta ainakin itselläni on hyvin hatara kuva. Hieman minusta ideat alkoivat jo kolmannessa kirjassa loppua ja tarina venyi turhaan toistellen itseään, mutta nuorille faneille se tuskin vielä oli liikaa.

Delikouras on monilahjakas nuorukainen, joka opiskelee elokuvaohjausta ja on myös itse näytellyt elokuvissa. Tällä hetkellä hän toimii myös Lukuintolähettiläänä Siri Kolun kanssa.

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game
Otava 2012. 206 s.

Kirjasto.

Aleksi Delikouras: Nörtti 2 – next level
Otava 2013. 173 s.

Kirjasto.

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 – game over
Otava 2014. 250 s.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

tiistai 3. helmikuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika



Ruotsissa tuntuu riittävän monilahjakkuuksia, jotka jossain vaiheessa kirjoittavat huippumenestysdekkarisarjoja, joilla tahkoavat mukavasti rahaa. Hieman happamahkolta taidan kuulostaa, mutta eikö muka ole aihetta: Carl-Johan Vallgrenin pitkän kirjallisen uran huipentuma on August-palkinto vuodelta 2002, ja sen lisäksi mies on kirjoittanut näytelmiä ja tehnyt uraa muusikkona ja Otavan mukaan on vielä kuvataiteilijakin. Viime vuonna Vallgren julkaisi (aluksi pseudonyymin ’Lucifer’ turvin) jännityskirjasarjan avausosan Varjopoika, ja kirja on ehditty jo kääntää useille kielille ja siitä on tullut myyntimenestys eri puolilla Eurooppaa.

Ruotsinkielisen Wikipedia-sivun perusteella Vallgrenin aiempi kirjallinen tuotanto vaikuttaa mielenkiintoisen vaihtelevalta ja provosoivalta. Risingshadow-sivustolta löytyy vuonna 2003 suomeksi ilmestyneen August-voittajakirjan Tarina merkillisestä rakkaudesta lyhyt esittely, jonka perusteella kirja on erikoinen aihettaan myöden. Jos nyt kirja tulee jossakin vastaan, niin saatanpa sen hankkia ja lukea.

Mutta Vallgren on siis lähtenyt kokonaan uudelle polulle kirjailijanurallaan ja tarttunut tällä kertaa suosittuun genreen eli dekkariin tai oikeammin kai trilleriin. Takakansiteksti luonnehtii sarjan päähenkilöä Daniel Katzia Lisbet Salanderin ja Harry Holen yhdistelmäksi, ja valitettavasti luonnehdinta on niin osuva, että suussa tuntuu lievää hieman voimakkaampi laskelmoinnin maku. Vallgren on ainakin tehnyt pohjatyönsä hyvin, eli genren tyylipiirteet, sanoisinko jopa maneerit ovat hyvin hallussa. Resepti on luettu ja ainekset ovat laadukkaat, joten ei ihme, että lopputuloksena on trilleri, jonka ahmaisin lähes yhteen menoon. Oli saatava tietää, mistä oikein oli kysymys! Ja kaiken lisäksi luvassa on vielä lisääkin!

Daniel Katz on, kuten nimestä voi päätellä, syntyperältään isän puolelta juutalainen. Isä on vanhempineen muuttanut Ruotsiin juuri ennen toista maailmansotaa, ja kuvioon liittyy jokin synkkä salaisuus. Välit vanhempiin olivat etäiset, ja vanhemmat kuolivat, kun Daniel oli murrosikäinen. Rankan nuoruuden jälkeen hänet värvättiin armeijaan salaiseen erikoisryhmään persoonallisten ominaisuutensa ja taipumustensa vuoksi. Sittemmin Daniel ajautui huumekoukkuun ja vuosiksi kadulle, ennen kuin armeija-aikainen tuttava nosti hänet kuiville. Kirjan alkaessa nelikymppinen Daniel viettää epäsosiaalista elämää ja elättää itsensä tekemällä käännös- ja ohjelmointitöitä.

Juoni alkaa, kun merkittävän ruotsalaisen perheyrityksen perillinen katoaa ja hänen kaunis vaimonsa pyytää Danielia etsimään miehen. Käy ilmi, että Daniel on ollut samaan aikaan armeijassa Joel Klingbergin kanssa. Joel oli joskus kertonut vaimolleen, että Daniel on ainoa ihminen, johon oli koskaan täysin luottanut. Daniel ei ymmärrä, mihin Joelin luottamus perustuu, mutta ottaa silti kummalliselta vaikuttavan tehtävän hoitaakseen. Raha kelpaa. Nopeasti alkaa näyttää siltä, että Joelin veljen yli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin tapahtunut katoaminen liittyy jotenkin asiaan, samoin Joelin vanhempien yhdeksän vuotta myöhemmin tekemä kaksoisitsemurha. Mutta oudommaksi kuvio kääntyy, kun Daniel huomaa omankin menneisyytensä liittyvän kuvioon ja kun hän tajuaa olevansa itse murhaajan kohteena.

Daniel ei ole mikään sympaattinen sankari, oikeastaan päinvastoin. Menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia, eikä huumetaustakaan imartele. Mutta atk-taidoissa kaveri on haka, samoin kielissä. Armeijamenneisyydestä on hyötyä, jos tosin haittaakin, tarinan edetessä ja pelin panosten yhä kovetessa. Vallgren on punonut sellaisen juonikuvion, että jälkikäteen voi vain ihmetellä, millä ilveellä kudelma oikein pysyy koossa. Mutta vauhti on sen verran kova ja meno vangitsevaa, ettei lukiessaan ehdi turhia kummastella, nauttiipa vain menosta.

Ruumiita matkan varrella tulee, eikä tunnelma muutenkaan ole kovin leppoisa, mutta esimerkiksi Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogian kaltaista ahdistusta ja inhoa en aivan lukiessani kokenut, onneksi. Tosin tässäkin, kuten vaikkapa Millennium-sarjassa, syyt löytyvät osin hyvin kaukaa menneisyydestä ja osa tarinaan liittyvistä ihmisistä toimii äärimmäisen raa’asti ja sairaasti toisia ihmisiä kohtaan. Menestystrillerisarjat eivät anna kovin kaksista kuvaa Ruotsista ja ruotsalaisista.

Tarinan langanpäät solmitaan siististi nippuun, mutta miten Katzin tarina jatkuu, jää kutkuttavasti auki. Lisää siis tosiaan on luvassa, ja vaikka tietyt laskelmoinnilta haiskahtavat jutut kokonaisuudessa hieman kaivelevatkin, en takuulla malta olla ahmimatta tätä lisää heti, kun sitä vain painokoneesta putkahtaa! Taitavasti, ammattitaitoisesti kirjoitettua viihdettä jännityksen ystäville siis.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (Skuggpojken)
Suom. Maija Kauhanen. Otava 2015. 348 s.


Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!