tiistai 31. lokakuuta 2017

Lone Theils: Kohtalokas merimatka



Halusin dekkareitteni sankarittareksi naisen, joka tarpeen tullen uskaltaa ja pystyy puolustamaan itseään myös fyysisesti.” Näin kuvailee tanskalainen toimittaja-kirjailija Lone Theils päähenkilönsä toimittaja Nora Sandin syntyä. Eipä siis ihme, että kärsimätön ja hyväsydäminen Nora harrastaa intohimoisesti samaa kamppailulajia kuin kirjailija itsekin – potkunyrkkeilyä.

Noralla onkin potkunyrkkeilytaidoilleen käyttöä jo Kohtalokas merimatka -trillerissä, jossa jahdataan mielipuolista sarjamurhaajaa Englannin rannikolla. Kyseessä on Nora Sand -sarjan avausosa, joten samalla tutustutaan Noraan. Helsingin kirjamessuilla kirjoistaan kertonut Theils paljasti, että Tintti oli lapsena hänen idolinsa: toimittaja, joka saattoi tehdä mitä halusi ja joka pääsi kummallisiin, kiehtoviin paikkoihin. Samalla tavalla Tintti on toiminut Noran innoittajana.

Lontoo on hyvä miljöö sarjalle, koska siellä voi tapahtua mitä vain”, toteaa kuusitoista vuotta Lontoossa asunut kirjailija. Nora on tanskalaisen viikkolehden kirjeenvaihtaja, ja samaa työtä on tehnyt Lone Theilskin. Hänen mukaansa ulkomainen kirjeenvaihtaja on yleensä hyvin perillä brittiläisestä yhteiskunnasta, usein jopa brittejä paremmin. Hektistä toimittajan työtä Theils kuvaakin mielestäni osuvasti. Noran tanskalainen pomo on vaativa eikä tunnu ymmärtävän esimerkiksi aikaeroilmiötä lainkaan. Mutta hyvät juttuideat menevät toki läpi Kravuksi kutsutun päätoimittajan seulasta.

Rankalta juttukeikalta palannut Nora kirjaimellisesti kompastuu hengenvaaralliseksi osoittautuvaan juttuun. Kotimatkalla Nora on nimittäin ostanut pienen merenrantakaupungin vanhantavarankaupasta hienosti patinoituneen nahkaisen matkalaukun sisustuselementiksi pikkuiseen asuntoonsa. Laukun lukko on jotenkin jumissa, mutta se avautuu, kun aamutokkurainen Nora kompastuu laukkuun eteisessään. Samalla jostain laukun vuorin raosta tupsahtaa kirjekuori, jossa on nippu nuoria tyttöjä esittäviä valokuvia.

Yksi kuvista herättää Noran kiinnostuksen. Siinä kaksi tyttöä poseeraa kuvaajalle selvästikin ympäristössä, jonka Nora on tunnistavinaan Tanskan-lautaksi. Kuva soittaa etäisesti joitakin kelloja hänen päässään, mutta mitä. Pitäisikö hänen tunnistaa kuvan tytöt? Ovatko he tanskalaisia, kuten Norasta tuntuu? Sinnikkään miettimisen ja muutaman sattuman kautta Nora päätyy tulokseen, että laukku on kuulunut pahamaineiselle sarjamurhaajalle ja että Noran huomion kiinnittäneet tytöt katosivat jäljettömiin Tanskan-lautalta kaksikymmentä vuotta sitten. Mitä tytöille tapahtui? Joutuivatko hekin murhaajan uhreiksi? Entä keitä ovat toisissa kuvissa olevat tytöt?

Toimittajan terrierimäisellä sinnikkyydellä Nora alkaa kaivella juttua sekä Tanskassa että Englannissa. Vaikeinta on saada poliisi kiinnostumaan jutusta, ja kun se lopulta tapahtuu, tempaistaan Nora vastoin tahtoaan mukaan sarjamurhaajan kovisteluun. Verekseltään napattu murhaaja ei nimittäin ole suostunut paljastamaan, minne on haudannut uhrinsa. Hänen tukikohdastaan on löytynyt vain viisitoista alkoholiin säilöttyä ihmiskieltä… Kuten arvata saattaa, Nora joutuu lopulta kamppailemaan henkensä edestä välttyäkseen itsekin päätymästä murhaajan uhriksi.

Jotta tunnelma ei olisi liian veriroiskeinen, ratkotaan sarjamurhaajajahdin lomassa Noran sydämenasioita. Theils kertoi itse haluavansa kirjoittaa jonkinlaista Nordic Noirin ja perinteisen brittiarvoitusdekkarin sekoitusta, mutta minusta ainakin Kohtalokas merimatka on ennemminkin sarjamurhaajatoimintatrillerin ja kevyen rakkausromaanin sekoitus. Kevyt romantiikka ei ole varsinaisesti oma suosikkilajityyppini, mutta Theils pitää palaset kyllä tasapainossa siten, että jännitysjuoni korostuu. Loppupuolella on sen verran tiheässä vaarallisia tilanteita, että äänikirjan kuunteleminen ainakin kaupunkiajossa taisi olla jo jonkinlainen turvallisuusriski!

Lone Theils: Kohtalokas merimatka (Pigerne fra Englandbåden)
Suom. Kari Koski.
Aulta & co, 2016. Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 13 h 3 min.

Ostettu.

Nora Sand -sarja:
Kohtalokas merimatka
Runoilijan vaimo

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tatu Kokko: Rob McCool -sarja 1 ja 2




















Viisitoistavuotias Rob McCool asuu pohjoisen Fennonian perukoilla Pirunkirnun piiloluolastossa irlantilaisen perheensä ja heimonsa parissa. Rob on McCoolin perheen kaksospareista nuoremman toinen jäsen, salskea nuorukainen, jonka ulkonäössä mielenkiintoisinta ovat silmät – ne ovat eripariset, toinen jäänsininen, toinen kullankeltainen. Kepposia ja kujeita rakastavat veljekset ovat pikkupojista asti treenanneet erilaisten aseiden käyttöä ja leijulautojen käsittelyssä he ovat mestarillisen taitavia.

Pohjoinen Fennonia on Skandien valtakunnan itäistä rajaseutua. Rajan takana on suuri Novgorod, jonka sisäiset valtasuhteet vaikuttavat sekavilta ja epävakailta. Prinssi Vladimirin henkilökohtaisiin valtapyrkimyksiin sota sopisi enemmän kuin hyvin ja hänellä onkin mielessään pirullinen juoni eteläisen Sultanaatin varalle. Valid sultanan pyhä koodinkantaja tietoineen olisi oiva väline tässä pelissä. Nuori neito, jonka mieleen Sultanaatin salaisimmatkin tiedostot on ohjelmoitu, on jo miltei Vladimirin hyppysissä, kun ärsyttävät irlantilaisnulikat sotkeutuvat kuvioihin ja pilaavat kaiken. Mutta huima seikkailu on vasta alussa!

Miten irlantilaiset ovat päätyneet Fennonian erämaihin, ei käy ilmi Tatu Kokon toistaiseksi kaksiosaisen Rob McCool -sarjan seikkailuromaaneista Rob McCool ja Krimin jalokivi ja Rob McCool ja Kirottu metsä. Selitykset on muutenkin karsittu näistä kirjoista minimiin ja satsattu täysillä toimintaan ja yllätyksellisiin juonenkäänteisiin. Lukija saa koota teosten maailman rakennuspalasia melkoisessa vauhdissa!

Vähitellen kuva alkaa hahmottua. Muinaiselta haiskahtava maailmanjärjestys (vai sittenkin jonkinlainen vaihtoehtohistoria?) on miljöön pohjakudoksena. Luonto on turmeltumaton, ja vaikka toisaalta elinpiiri vaikuttaa alkeelliselta, on teknologia joiltakin osin tehnyt mielettömiä loikkia. Sotilaiden vakiovarustuksiin kuuluvat kulkemista helpottavat leijuvyöt, napinpainalluksella aktivoituvat sädehaarniskat, tuhovoimaiset konetuliaseet ja – miekat. Ihmismieltä laajennetaan ja stimuloidaan shamanistisella käärmetervalla tai kytkemällä tietokoneen piuhat korvan taakse sijoitettuun istukkaan.

Juonikuviot ovat siis monipolvisia ja vauhdikkaita, enkä ryhdy niitä tässä sen enempää avaamaan (lukekaa toki itse!). Kirjat on selvästikin tarkoitettu jatkuvajuoniseksi sarjaksi, joten suosittelen julkaisujärjestyksessä lukemista lämpimästi. Arvelisin, että Rob McCoolin seurassa viihtyvät mainiosti lukijat noin kymmenvuotiaista ylöspäin (ottaen huomioon suuret yksilölliset vaihtelut, tietysti). Seikkailut ovat jännittäviä ja henkilöille tapahtuu pelottaviakin asioita. Sodat kuvataan tuhoisiksi ja niissä kuolee ja silpoutuu väkeä pahimmillaan kuin meren mutaa, mutta mitään väkivallalla tai raakuudella mässäilyä kirjoissa ei ole. Sota ja tappaminen eivät siis ole kirjassa pelkkää poikien hurjaa seikkailua vaan vakavampaa aspektia on tarjolla myös.

Pidin myös Kokon tavasta kirjoittaa tasa-arvoista toimintaseikkailua. Rob McCool on teosten nimi- ja päähenkilökin, mutta yhtä tärkeä tarinan kannalta on orjatyttö Kaarne, jonka taidot ja rohkeus peittoavat miehetkin tarpeen tullen. Jonkinlaisina koneesta tipahtelevina jumalina toimivat has’assinit Asha ja Omar, joiden hahmoina ovat niukka-asusteinen kaunotar ja nelikätinen otus mutta joiden todellinen olemus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Tarinan maailmassa törmätään ainakin kahteen yhteiskuntamalliin, joissa miehet on täysin alistettu raskaimpiin töihin ja siittämiseen kelpaaviksi orjiksi.

Kokko siis yhdistelee ennakkoluulottomasti erilaisia aineksia kirjallisuusperinteestä ja genreistä. Mukana on myös aimo kauhallinen pelimaailman tunnelmia. Yhtä ennakkoluuloton on ollut myös Kokon kirjoittamistekniikka. Molemmat Rob McCool -kirjat on nimittäin kirjoitettu avoimessa Livekirjailija-blogissa, jossa kuka tahansa seuraaja on voinut kommentoida tekstiä ja ideoida yhdessä kirjailijan ja toisten kommentoijien kanssa juonenkäänteitä ja muita teosten yksityiskohtia. Kaikki materiaali on edelleen blogissa nähtävillä.

***
Kaikki tämä vaikuttaa niin mielenkiintoiselta ja mahtavalta asialle omistautumiselta, että päätin hieman kysellä kirjailija Tatu Kokolta itseltään Rob McCoolin, kirjoittamisprojektin ja videoäänikirjan taustoista. Tällaisen keskustelun kävimme:

Kirjojen maailma on kutkuttava yhdistelmä (vaihtoehto)historiallista, jopa myyttistä seikkailua ja kyberpunkin elementtejä, pelimäisyyttäkin on mukana aimo kauhallinen. Mistä idea tällaiseen yhdistelmään on saanut alkunsa? En edes lähde utelemaan, miten kummassa irlantilaiset oikein eksyivät Savon ja Kainuun rajoille ... 

On todella hankala saada kiinni, mistä ideat kirjoihin ovat tulleet. Teen koko ajan muistiinpanoja kirjoittaessani, mutta prosessi on niin pitkäkestoinen, laaja ja monipolvinen, että siitäkin huolimatta on vaikea poimia vastauksia ensimmäiseen kysymykseesi.

Olen täyttänyt tähän liittyen kahdeksan muistikirjaa. Aloitin ideoinnin vuonna 2011. Kehittelin jonkin aikaa tarinaa, jossa ystäväporukka löytää portin toiseen ulottuvuuteen, toiseen maailmaan. Siinä hahmotelmassa oli mukana aimo annos magiaa ja fantasiaa. Vähitellen taikuus hiipui pois, samoin toinen ulottuvuus.

Jo varhaisessa vaiheessa olivat mukana lentävät veneet, sitten leijulaudat (poikani esitteli sopivassa kohdassa legoista rakentamaansa ukkelia, joka viiletti leijulaudalla). Pidän historiasta ja minua on aina kiehtonut renessanssin ja barokin aika. Osaksi sen takia vaihtoehtoisen historian ajaksi valikoitui barokkia muistuttava aika. Tiede kiinnostaa myös. Painovoima-aallot, hiukkaset ja painovoiman kumoaminen. Ja tietenkin antiikin myytit ja historia ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

Mielikuvitukseni lähtee välittömästi laukkaamaan, kun ajattelen, kuinka kulttuurit, kansat ja uskonnot ovat muotoutuneet vuosituhansien saatossa. Halusin kai tehdä eräänlaisen tarinallistieteellisen kokeen, millainen maailma voisi olla, jos asiat olisivat menneet toisin jossakin kohtaa historiaa. Mitä jos kreikkalaiset olisivat saaneet korkean teoreettisen tietämyksensä käytännön tasolle jo varhaisen antiikin aikana? Mitä jos korkea teknologia olisi kehittynyt vuosisatoja aikaisemmin verrattuna omaan maailmaamme?

Pelimäisyys tuli mukaan ehkä hieman vahingossa. Halusin viedä kännykkäkommunikoinnin astetta pidemmälle. Mukaan tulivat etsimet. Sitten joskus vuonna 2012 olimme laskettelemassa Kolilla. Aloin keksiä tuolloin 8-vuotiaan tyttäreni kanssa hississä istuessamme laseja, joiden kautta voisi nähdä virtuaalisen todellisuuden tämän tavallisen lisäksi. Kuvittelimme, kuinka siistiä olisi leikkiä virtuaalisilla Littlest Pet Shop -hahmoilla, jotka voisivat olla “eläviä” ja jotka näkisi erikoislasien läpi. Tämä siis neljä vuotta ennen Pokemon GO:ta. Kyberpunk tuli mukaan virtuaalisuuden ja tietoverkkojen kautta. Olen toki lukenut Neurovelhoni ja katsonut Matrixini ja myönnän auliisti saaneeni niistä vaikutteita, kuten lukemattomilta muiltakin tekijöiltä aina Burroughsista, Frank Herbertin, Asimovin ja Haruki Murakamin kautta Rick Yanceyhin.

Irlantilaisista vaikutteista en malta olla sanomatta, että ihailen suuresti irlantilaisia kirjailijoita. Myös kansa, kulttuuri ja erityisesti vanhat irlantilaiset tarinat kiinnostavat. Irlannilla ja Suomella on yllättävän paljon yhteistä. En pitkästytä Sinua yksityiskohdilla. Lisäksi Irlantilaisia on kuritettu aikojen saatossa oikein olan takaa. Heitä on orjuutettu, pakotettu omaksumaan vieras kulttuuri ja viety vankeina maailman ääriin. Monet ovat paenneet kotisaareltaan paremman elämän toivossa. Minun tarinassani eräs porukka lähti Fennonian (Suomen) suuntaan ja asettui sinne.”


Olet kirjoittanut molemmat teokset julkisessa blogissa niin, että kuka tahansa on voinut antaa vinkkejä, ideoita ja kommentteja tekstin edetessä. Mistä idea tällaiseen menetelmään? Kuinka paljon vaativampaa tällainen kirjoittaminen on tavallisempiin menetelmiin verrattuna?

Blogissa kirjoittaminen lähti siitä, että minua itseäni olisi kiinnostanut aikoinaan tietää, kuinka kirja syntyy. Nähdä kirjoittamista reaaliaikaisesti. Ajattelin tarjota muutamille halukkaille seuraajille tuon mahdollisuuden. Ensin oli tarkoituksena, että mukana olisi vain pari koulua Kuopiosta. Kertoisin kirjoista ja kirjoittamisesta. Samalla kysyisin vinkkejä siitä, mitä nuoret haluaisivat kirjan pitävän sisällään. Kun mietin kommentoinnin mahdollisuutta, parhaaksi alustaksi valikoitui blogi.

 Ensi alkuun oli todella jännittävää kirjoittaa avoimesti. Vähitellen siihen turtui. Siihen, että hävettävän kökkö raakateksti oli kaikkien näkyvillä. Positiivinen kannustus rohkaisi. Olin päättänyt, että otan kaiken palautteen vastaan avoimin sydämin ja annoin ideoiden ja vinkkien vaikuttaa tekemiseeni. Siitä oli myös aidosti hyötyä. Tämän tapainen menetelmä ohjaa kirjoittamaan kronologisesti. Ehkä siksi, että sitä olisi helpompi seurata. Ajattelin, että menköön niin, vaikka se kahlitsikin tekemisen vapautta.

Jossakin vaiheessa otin yhteyttä Äidinkielenopettajien liittoon. Liiton jäsenlehdessä julkaistiin artikkeli livekirjoittamisestani. Laitoin myös viestejä eri puolille yläkouluihin ja lukioihin. Kun blogi on helposti kaikkien saavutettavissa, niin miksi rajata kommentointimahdollisuutta vain muutamaan kouluun? Näin sitä asiaa tuumin. Kommentteja sateli loppujen lopuksi vaikka mistä ja olen käynyt vierailemassa kirjoittamisen aikana monella koululla. Kommentteihin vastaaminen ja vierailut ovat vieneet aikaa kirjoittamiselta, mutta ne ovat olleet äärimmäisen hienoja kokemuksia: olla vuorovaikutuksessa nuorten kanssa, viedä heille kirjallisuuden ilosanomaa.”


Ensimmäinen Rob McCool -romaani on luettu ääneen Youtube-videomuodossa. Mukana on melkoinen joukko miesjulkkiksia. Kuinka helppoa tai vaikeaa oli saada vierailijat mukaan projektiin? Minusta idea on aivan loistava ja jos olisin koulussa töissä, hyödyntäisin niitä aivan varmasti opetuksessa. Oletko saanut tästä projektista paljon palautetta ja millaista se on ollut?

Videoäänikirjan tekeminen oli haastavaa, mutta myös todella mukavaa ja antoisaa. Yksitoista mieslukijaa lähti mukaan mielellään ja täysin talkoohengessä. Muutama kieltäytyi. Ja täytyy sanoa, että vaivatta ei homma hoitunut. Monta mutkaa oli matkassa ennen kuin koko paketti oli kasassa. Kysyin tasapuolisuuden nimissä mukaan useita naisiakin, mutta heitä osallistuminen ei kiinnostanut.

Toivoisin todella, että kouluilla hyödynnettäisiin tämä tarjolla oleva ilmainen materiaali, erilainen tapa “lukea” kirja. Pitäisi saada vain tehokkaammin sana leviämään. Palautetta ei ole tullut kovin paljoa, mutta se on ollut poikkeuksetta positiivista. Eräs viides luokka oli kuunnellut kirjan kuvistuntien yhteydessä. He lähettivät minulle nipun tarinan inspiroimia piirustuksia. Se tuntui todella mukavalta
.”


Rob McCool ja Kirottu metsä päättyy minusta niin, että jatkoa on odotettavissa. Olenko oikeassa?

Rob McCoolin tarina jatkuu vielä muutaman kirjan verran. Aikataulusta en osaa sanoa. Olen tällä hetkellä kokopäivätöissä opettajana ja kirjoitan historiallista romaania Minna Canthista. Sen on määrä ilmestyä vuonna 2019.”

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Icasos, 2015. 284 s. 
Videoäänikirja

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä
Icasos, 2017. 331 s.

Lämpimät kiitokset kirjailija Tatu Kokolle paneutuneista haastatteluvastauksista ja kirjasarjan arvostelukappaleista!

Rob McCool ja Krimin jalokivi oli vuoden 2016 Savonia-palkintoehdokkaana

***


Nuorten, erityisesti poikien, vähenevästä lukuharrastuksesta on puhuttu paljon ja syystä huolestunein äänenpainoin. Lukutaidon tärkeyttä ja lukuharrastuksen kaikinpuolista hyödyllisyyttä mutta myös ihanuutta ei varmaan voi liikaa korostaa. Samaan aikaan tuntuu, että juuri nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat saavat yhä vähemmän tilaa ja huomiota mediassa.

Jokin aika sitten Twitterissä osallistuin keskusteluun, jossa koetettiin vedota lehtiin edes kotimaisen lasten- ja nuortenkirjojen arvostelujen julkaisemiseksi (en valitettavasti muista, kuka aloituksen laittoi). Eikö voitaisi julkaista juttu jokaisesta kirjasta? Hieman myöhemmin kirjailija JP Koskinen jyrähti Twitterissä: ”Älkää taivastelko lehdissä, ettei lapset ja nuoret lue. Esitelkää ja arvostelkaa lasten- ja nuortenkirjoja, jotta ne näkyvät!” Niinpä. Taivastelu on helppoa ja halpaa, mutta toimeen pitäisi oikeasti tarttua.

Päätin, että ainakin minä voin koettaa tehdä jotain. Päätin, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta. Välttämättä juttu ei joka kerta ole kirjaesittely, vaan saatan kirjoittaa jonkin toisenlaisenkin jutun niin halutessani, mutta enin osaa tullee olemaan tämän yllä olevan jutun suuntaisia. Haastan mukaan kotimaiset nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta julkaisevat kustantamot: lähettäkää minulle kotimaisia uutuusteoksia luettavaksi ja esiteltäviksi! Kohderyhmän ikähaarukka voisi asettua johonkin 12 – 20-vuotiaiden tietämille, mutta hyvä nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuus sopii kaikille

Vuoden 2019 alussa lupaan lahjoittaa kaiken saamani materiaalin jonkin valitsemani yläkoulun koulukirjaston täytteeksi (ja saatan olla tässä valinnassa aika puolueellinen, vinkiksi vain!). Haastan mukaan myös kaikki blogini seuraajat. Käykää lukemassa näitä juttujani, kommentoikaa ja jakakaa niitä eteenpäin. Katsotaan, onko projektillani mitään vaikutusta. En myöskään pahastu, jos joku muu bloggaaja lähtee mukaan haasteeseen, vaikka vähän maltillisemminkin. Jos ei tästä muuta hyötyä ole, niin ainakin itse tulen lukeneeksi joukon todella hyviä kirjoja!

En lähde tähän vapaaehtoisurakkaani mitenkään uhrimielellä vaan iloisesti ja innolla. Olen blogissani esitellyt aiemminkin myös nuortenkirjoja ja nuorten aikuisten romaaneja, koska ihan vilpittömästi pidän niiden lukemisesta. Haluaisin, että muutkin keski-ikäiset ja kaikenikäiset lukijat ylipäätään etsiytyisivät kirjakaupoissa ja kirjastoissa myös näiden kategorioiden äärille. Siellä on tarjolla upeita elämyksiä, mahtavia tarinoita ja hienoa kirjallisuutta. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus ja nuorten aikuisten kirjallisuus ovat korkealaatuisia, maailman huippuja. Niistä voimme olla kaikki ylpeitä. Miksi emme sitten lukisi niitä myös?

Huh. Nyt se on sanottu. Hieman hirvittää, mutta rohkea rokan syö!

Olen ajatellut, että nuortenkirjajuttuni ilmestyisivät vastaisuudessa aina torstaisin, mutta tämä aloitusjuttu ilmestyy poikkeuksellisesti sunnuntaina. Lisäksi otan varaslähdön ja yritän purkaa varastoon kertynyttä aineistoa jo tämän vuoden puolella. Vuodenvaihteeseen asti julkaisutahti tullee olemaan epäsäännöllinen.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Botnia-palkinto Minna Rytisalon romaanille Lempi



Tänään kello 11 julkistettiin Oulussa ensimmäinen Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittaja. 10 000 euron palkinto meni Minna Rytisalolle esikoisromaanista Lempi (Gummerus, 2016). Lämpimät onnittelut voittajalle!

Lisätietoa Oulun kaupungin ja Osuuskauppa Arinan lahjoittamasta ja Oulun kirjailijaseuran myöntämästä Botnia-palkinnosta sekä tämänvuotisesta valitsijaraadista ja ehdokaskirjoista löytyy esimerkiksi tästä blogijutustani ja sen linkkien takaa.


Raadin luonnehdintaa kilpailusta ja vielä perusteluja voittajaromaanista:

"Kilpailun ehdot täyttäviä teoksia oli yli 60, joten tehtävämme oli vaativa. Kovasta urakasta huolimatta lukeminen oli mieluisaa. Oli hienoa nähdä, että Pohjois-Pohjanmaa tuottaa huomattavan monipuolista ja korkeatasoista kirjallisuutta ja että suuri osa kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimistä on sieltä.

Minna Rytisalon Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisromaani. Karu ja koskettava romaani sanoo niukassa paljon ja kauniisti, ei liikaa vaan tarpeeksi. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä ja syviä – ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta. Vaikka sotaa on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty paljon, Rytisalo onnistuu avaamaan siihen uuden näkökulman.

Päähenkilön kuvaus poissaolon kautta kertoo, kuinka me kaikki koostumme muista ihmisistä ja kuinka muut ovat läsnä silloinkin, kun ovat poissa. Oivaltava rakenne kantaa loppuun asti, tunne pitää otteessaan, eikä lukija romaanin luettuaan ole entisensä."



Lainaan tähän 13.9.2016 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni Lempistä.

Jatkosodan asemasotavaiheessa Lapin Korvasjärven kylässä Viljami on vielä niin nuori, ettei kelpaa sotaan. Kirkonkylän kauppiaan kaunis ylioppilastytär Lempi katsoo Viljamia pitkään, ja kahden kirjeen jälkeen asia on selvä. Lempistä tulee Pursuojan emäntä.

Kokemattomalle nuorikolle palkataan avuksi piikatyttö Elli. Vaatimaton ja hiljainen Elli rakastuu isäntäänsä, joka ei huomaakaan tätä. Kolmiodraama on valmis. Kun Lempi huomaa olevansa raskaana, saa Viljami kutsun astua palvelukseen.

Minna Rytisalon romaani Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisteos. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja ja tunteet silmittömiä, on sitten kyse rakkaudesta, mustasukkaisuudesta tai surusta.

Lempi on romaanin arvoituksellinen keskus, joka ei itse pääse lainkaan ääneen. Hänestä ja hänelle puhuvat muut: aviomies Viljami, piika Elli ja viimeiseksi kaksossisar Sisko, saksalaisen morsian. Jokainen on ollut lähellä Lempiä ja avaa hänestä lukijalle uuden puolen. Mutta onko kukaan oikeasti tuntenut Lempin?

Lapin sodan alkaessa koittaa Lempin synnytyksen aika. Seuraavana päivänä hän katoaa. Huhut kertovat, että Lempi nousi saksalaisten auton kyytiin. Viljami murtuu.

”On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita.”

Elli ottaa vastasyntyneen Aarren ja pariskunnan kasvattipojan hoiviinsa evakkomatkalle Ruotsiin. Sekasortoisena aikana hän ottaa äidin roolin eikä kaipaa Lempiä, vain Viljamia, jolle hän lähettää lyhyitä palaamaan kehottavia kirjeitä.

 ”Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja.”

Kolmannessa osassa Rytisalo kertoo Siskon tarinan, joka paljastaa samalla uuden puolen Lempin ja Viljamin avioliitosta. Samalla katse kääntyy hetkeksi pois Korvasjärven rannalta ja tarina rönsyää Norjan kautta sodan runtelemaan Hampuriin.

Mutta mitä tapahtui Lempille? Totuus paljastuu vaivihkaa tarinan edetessä Rytisalon ripottelemien vihjeiden turvin. Romaanin loppuratkaisu on pysäyttävän tehokas.


***

Kaiken iloisen tohinan keskellä oli vallan unohtua, että Oulussa syyskuussa tavatessani Minna Rytisalon pyysin häntä signeeraamaan yhden kappaleen Lempi-romaania blogini lukijoiden kesken arvottavaksi. Silloin ei vielä todellakaan ollut tietoa siitä, että Lempi nappaisi Botniankin, mutta ajatus oli, että voittaapa kuka hyvänsä kahdeksasta vaihtoehdosta, arvon Lempin Botnia-palkinnon kunniaksi. 

Tällä kertaa osallistua voi vain täällä blogissa, ei siis Facebook- tai Twitter-osallistumisia. Osallistuminen tapahtuu ilmoittamalla osallistumishalukkuutensa alla kommentissa ja jättämällä yhteystietonsa, esimerkiksi sähköposti- tai blogiosoitteen. Arvon Lempin niiden kommentoijien kesken, jotka ovat osallistuneet sunnuntaina 29.10.2017 klo 18.00 mennessä. Onnea arvontaan!

Signeeratun Lempin voitti Laura Wallberg! Onnea! Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Unohdetut kirjat - kustantajan näkökulma

Monet kirjailijat ovat ainakin parin viime vuoden aikana avautuneet eri foorumeilla tyytymättömyydestään kustantamojen ponnisteluihin kirjojensa markkinoinnissa. Kirjamyynti on ollut useita vuosia laskusuunnassa, ja ala on murroksessa monella tavalla. Tästä näkökulmasta asiaa kosketeltiin myös parin viikon takaisilla Turun kirjamessuilla. Osuuskuntamuotoiset kustantamot, kuten CrimeTime ja Osuuskumma lienevät ainakin osin kirjailijoiden vastaveto tähän ongelmalliseksi koettuun ilmiöön.

Turun kirjamessuilla asiaa koetettiin avata hieman myös toisesta näkökulmasta keskustelussa, jonka otsikkona oli Unohdetut kirjat. Keskustelua veti WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson ja keskustelemaan oli kutsuttu Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne, Gummeruksen toimitusjohtaja, kustantaja Anna Baijars ja kustantaja Ville Rauvola Atena Kustannus Oy:stä. Koolla oli siis joukko, jolla totisesti on kokemusta ja näkemystä kustannusalalta.  



Anna-Riikka Carlson, Mikko Aarne, Anne Baijars ja Ville Rauvola.

Unohdetuista kirjoista keskustelu houkutteli Turun messukeskuksen toisen kerroksen seminaaritilaan lauantaiaamuna kello 10.20 alkuun vain kolme kuuntelijaa, mikä herätti hilpeyttä. Onneksi sentään paikalle kiiruhti pian myös toinen kirjabloggaaja eli hdcanis alias Reijo Pehrman Hyönteisdokumentti-blogista (lue hänen raporttinsa tilaisuudesta täältä). Poikkeuksellisesti tässä tilaisuudessa siis myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Hilpeyttä herätti myös Mikko Aarnen unohdus: unohdetut kirjat olivat unohtuneet kustantajalta kotiin…

Ideana oli, että kukin kolmesta keskustelijasta esittelisi muutaman, korkeintaan kolme teosta, jotka ovat jääneet kustantamon ponnisteluista huolimatta unohduksiin. Valitettavasti esimerkkimateriaalista ei ollut puutetta. Esitellyt esimerkkitapaukset kertovat karua kieltään siitä, kuinka vaikeaa on saada lyötyä kirjailija ja hänen teoksensa niin sanotusti läpi. Yleisellä tasolla todettiin, että toisen kirjan kirous tunnistetaan kustantamoissakin. Menestynyt esikoisteos ei vielä takaa mitään toisen teoksen menestyksestä ja myynnistä. Media on yleensä suopea uudelle, mielenkiintoiselle tulokkaalle, mutta toinen teos ei välttämättä enää kiinnosta lainkaan. Siitä puuttuu uutuudenviehätys.





Kierroksen aloitti Atenan Ville Rauvola tietokirjaesimerkillä. Elizabeth Kolbertin teos Kuudes sukupuutto ei ollut Suomessa odotetun kaltainen menestys. ”Ihmisiä ei enää vain kiinnosta maailmanloppu”, totesi Rauvola hieman ironisesti. Kirjan meriitit kyllä ovat kohdillaan: Kuudes sukupuutto voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon, listattiin New York Timesissa vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle.

Valitettavasti lehtiarvostelujen määrän putoaminen on koskettanut erityisesti tietokirjoja. Rauvolan mukaan olisi välttämätöntä saada ulkomaiset kirjailijat Suomeen markkinoimaan teoksiaan, mutta sekään ei vielä takaa mitään. Helsingin Sanomissa Elina Venesmäki (5.2.2016) arvioi Kuudennen sukupuuton keskittyen sisällön esittelyyn mutta päätyy kuitenkin positiiviseen luonnehdintaan: teos on kiehtova. ”Kuudes sukupuutto on monipuolinen ja selkeä tietokirja, jossa lukija viedään maailman kaukaisimpiin kolkkiin katsomaan, kuinka ilmaston lämpeneminen ja muu ihmisen aiheuttama ympäristönmuutos hävittää biodiversiteettiä. Lukukokemuksena se on ahdistava ja siksi tärkeä.” Näin kirjoittaa Lasse Leipola Vihreässä langassa 26.2.2016. Nopealla googlailulla teoksesta löytyy vähintään kuusi kirjablogiesittelyä. Silti myynti on jäänyt ainakin toistaiseksi kustantamon kannalta valitettavan vaatimattomaksi. Teos on kuitenkin vielä suhteellisen uusi nykymittapuullakin, joten sitä on saatavana ainakin verkkokirjakaupoista.






Gummeruksen Anna Baijars otti ensimmäiseksi esille kirjailija Heidi Jaatisen tapauksen. Kustantamo on ollut alusta asti sitä mieltä, että Jaatinen on todella taitava kirjoittaja, johon on haluttu panostaa kunnolla. Jaatisen ensimmäiset teokset Ei saa katsoa aurinkoon (2010) ja Jono (2011) saivat harvoja arvioita. Kolmatta romaania Kaksi viatonta päivää oli kustantamon jo vaikea saada ylipäätään kauppoihin. Sisäänostajien kiinnostus oli nihkeää, jopa olematonta.

Sitten seurasi yllättävä onnenpotku: Kaksi viatonta päivää pääsi vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Siitä seurasi aiempaan verrattuna moninkertainen määrä arvioita, mikä taas suoraan vaikutti teoksen myyntiin. Baijarsin mukaan Jaatisen ura on malliesimerkki sattumanvaraisuudesta. Kuoliaaksi vaikeneminen on kirjalle ja kirjailijan uralle todellinen uhka.




Mikko Aarnen ensimmäinen esimerkki oli Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack (Otava, 2005). Romaanin kannessa epämääräinen mieshahmo juo viinaa suoraan pullosta, eli ei kovin houkutteleva ensivaikutelma potentiaalista ostajaa ajatellen. Turun Sanomien kriitikko Kaisa Kurikka ei ole ollut kovin vakuuttunut romaanin vetävyydestä tai hienoudesta 27.11.2005 ilmestyneessä arviossaan Lähiökapakkalegendaa. Mutta Aarnen mukaan teos siis on siis oikein mainio ja on harmi, että se on jäänyt hyvin pienelle huomiolle.




Tässä välissä myös puheenjohtaja Anna-Riikka Carlson halusi esitellä omalta kustantajanuraltaan tapauksen, jossa mikään ei vain onnistunut kustantajan palavasta halusta ja yrittämisestä huolimatta. Carlson kertoi törmänneensä hollantilaisen kirjailijan Tommy Wieringan romaaniin Joe Speedboat ulkomaisilla kirjamessuilla ja ihastuneensa kotimaassaan palkittuun tarinaan välittömästi. Tämä kirja olisi saatava Suomeen! Kirja ilmestyikin Carlsonin silloiselta kustantamolta Avaimelta Titia Schuurmanin suomentamana vuonna 2008.

Turun Sanomien Tuomo Karhu povasi 16.2.2008 Joe Speedboatille menestystä myös Suomessa: ”Sen verran hulvattomasti romaanin pyörätuoliin sidottu kertoja kuvaa kaveripiiriä, jonka keskushahmo on Joe Speedboatiksi itseään kutsuva, rajattoman kekseliäs poika.” Helsingin Sanomien Janna Kantolakin (4.5.2008) on ollut suopea: ”Vaikka Joe Speedboat onkin omalla tavallaan filosofinen romaani, se on myös hilpeää luettavaa. Kertoja yltyy useamman kerran suoranaiseen verbaaliseen ilotulitukseen ulostamista - etenkin ripulointia - kuvatessaan. Voi olla, että juuri kertojan traaginen kohtalo suo kyvyn nähdä nuokin ihmiselon koomiset puolet.”

Muutama muukin lehti- ja blogiarvio Joe Speedboatista googlaamalla löytyy. Tulos ei ollut lohdullinen, mutta Carlson jatkoi taisteluaan hienon romaanin puolesta. Imagesta ostettiin takakansi mainostilaksi. Tuttuja toimittajia koetettiin saada kiinnostumaan aiheesta. Turhaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että Joe Speedboatia on myyty muuta kymmenen kappaletta. Carlsonilla on hallussaan pari laatikollista teosta, ja aina välillä hän käärii sieltä muutaman pakettiin lahjoiksi. Kaikki romaanin lukeneet ovat siitä pitäneet.






Atenan kustantama Ferdinand von Schirachin novelli- tai tekstikokoelma Rikoksia on ollut myyntimenestykseltään vaatimaton, mutta Ville Rauvola ei kadu sen kustantamista. Ainakin hän on itse pitänyt kirjasta kovasti! Tätä kriteeriä myös Mikko Aarne pitää tärkeänä. Vaikka kirjan myynti floppaisi täysin ja kustantamo toteaisi kustannuspäätöksen virheeksi, pitää päätöksen tehneen kustantajan kuitenkin olla henkilökohtaisesti toista mieltä. Silloin voi jo todeta onnistuneensa.






Anna Baijars kertoi mielenkiintoisen tarinan italialaisen Goliarda Sapienzan romaanista Elämän ilo (Gummerus, 2014). Tunnetun sosialistiperheen tytär oli näyttelijä ja kirjailija, joka panosti useita vuosia pääteokseensa. Kustantajat kuitenkin torjuivat liian laajana ja uskaliaana pidetyn romaanin, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, siis yli kaksikymmentä vuotta valmistumisestaan. ”Pienellä budjetilla toimineen Stampa alternativa -kustantamon julkaisema Elämän ilo putosi tyhjiöön. Romaania oli myynnissä kokonaista kaksi kappaletta Feltrinellin kirjakaupassa Roomassa. Seuraavan kolmen vuoden aikana toinen niistä myytiin.” (Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat, 24.1.2015.)

Mitään kummoistakaan menestystä ei siis tosiaankaan tullut, mutta vuonna 2005 kirja teki näyttävän läpimurron Ranskassa. Yhtäkkiä teoksella oli miljoona lukijaa ja siitä tuli kulttikirja. Seurauksena oli läpimurto myös teoksen kotimaassa Italiassa.

Tässä vaiheessa Baijars luki ja rakastui Elämän iloon, mutta ei uskonut sen kiinnostavan muita suomalaisia. Kirjan tarjoaminen kustantamon ohjelmaan hirvitti, mutta lopulta oli sen aika. Unohdetuksi romaani on kuitenkin Suomessa jäänyt, vaikka Jukka Petäjä sen Helsingin Sanomissa laajasti esittelikin ja muutamia blogiarvioitakin on julkaistu. Teosta on kuitenkin edelleen saatavana sekä painettuna että sähköisenä suomennoksena ainakin nettikirjakaupoista.



Mikko Aarne nosti seuraavaksi esille kokonaisen kirjallisuuden lajin sekä genren, jotka helposti jäävät unohduksiin. Ensinnäkin runous, josta Aarne mainitsi esimerkkinä Reetta Pekkasen kokoelman Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014). Teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan ja sai vuonna 2015 Katri Vala - ja Tiiliskivi-palkinnot, mutta kuten runous ylipäätään, sekin kuuluu unohdettuihin kirjoihin.





Toiseksi vaikeana genrenä Aarne nosti esiin dekkarikirjallisuuden, ehkä vähän yllätyksenäkin. Siitä hänellä on omaa kustantajakokemusta ainakin Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogian osalta. Raikas ja erilainen, huolella tehty dekkarisarja ei ole menestynyt myynnillisesti toivotulla tavalla, vaikka esimerkiksi alan merkittävimmässä julkaisussa eli Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä sen osat ovat saaneet hyvän vastaanoton. Tilaisuuden jälkeen vaihdoimme vielä aulassakin tästä aiheesta Anna-Riikka Carlsonin kanssa muutaman sanan, ja hän totesi olevan todellinen harhaluulo, että on jotenkin helppoa saada uusi kotimainen tai edes pohjoismainen dekkaristi menestymään markkinoilla.


Tässä vaiheessa aika alkoi käydä vähiin, vaikka esimerkkejä olisi ollut vielä puimatta. Pikapuheella Baijars ja Rauvola kertoivat vielä kahdesta mukanaan tuomastaan teoksesta. Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.

Lähes identtinen kohtalo on ollut Atenan vuonna 2016 suomeksi julkaisemalla Chigozie Obioman romaanilla Kalamiehet. Sekin on ollut muun muassa Man Booker Prize -ehdokas ja sen käännösoikeudet on myyty 22 maahan. Suomessa sen myynti on ollut toistaiseksi 400 kappaletta.



Masentavista tarinoista ja mykistävistä myyntiluvuista keskustelu oli antoisa. Erityisen antoisa se oli siksikin, että esiintyjät jakoivat mukanaan tuomansa kirjat meille neljälle urhealle koko keskustelun seuranneelle yleisön edustajalle. Minä ahneena nappasin mukaani kolme kirjaa, jotka aion myös jossain vaiheessa ehtiä lukea. 




Olinko sitten itse unohtanut keskustelussa esitellyt kirjat? Kyllä vain, ainakin enimmän osan. Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää on hyllyssäni ostettuna odottamassa lukuaikaa (eli kyllä, F-ehdokkuudella on merkitystä!). Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa eli Kuka pelkää mustaa miestä? ja Lumimies. Kolmas osa Nelisormi odottelee lukuvuoroaan arvostelukappalepinossa. Lopuista tuttuja kirjailijoita ovat Hanna Marjut Marttila ja Ferdinand von Schirach, joilta olen lukenut muita teoksia kuin yllä esitellyt. Mutta muut olivat ihan niminäkin tuikituntemattomia, myönnän.



Messuviikonlopun jälkeen tämä käyty keskustelu jäi kaihertamaan mieleni sopukoihin. Mitkä kirjat minä valitsisin, jos saisin esitellä kolme unohtunutta kirjaa? Heti mieleen tulvahtaa koko joukko hienoja lukukokemuksia vuosien varrelta, siis sellaisia, joita en usko läheskään kaikkien kirjanystävien lainkaan huomanneen. Valitsen tähän nyt kolme sellaista, joista olen kirjoittanut jutun myös blogiini. Näiden teosten myyntiluvuista en tiedä mitään, vaan olen tehnyt valintani täysin oman tuntemukseni pohjalta.




1. Tapani Heinonen: Reunalla (Minerva 2012. 305 s.)

Onko syy pienessä kustantamossa vai Heinosen romaanin rohkeassa aiheessa, mutta harmillisen vähälle huomiolle tämä hieno romaani on jäänyt. Hankittuna on Heinosen seuraavakin teos, mutta sille ei ole vielä lukuaikaa löytynyt. 




2. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (
Tammi 2015. 223 s.)

Nautinnollisen ehyt, kuulas ja viimeistelty romaani! Kieli ja henkilökuvaus lumosivat minut. Miksi Vanhatalo on niin harvoille tuttu kirjailija, vaikka romaani oli Runeberg-palkintoehdokkaanakin? Suosittelen lämpimästi! 




3. Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016. 352 s.)

Tämä upea, ravisteleva romaani ilmestyi viime vuonna eli on vielä aivan uusi. Se ei ole ainakaan blogipiireissä jäänyt mitenkään syrjään, mutta jostain kumman syystä se jäi kovin vaisulle muulle huomiolle ilmestymisvuonnaan, kun palkintoehdokkuuksia nimettiin. Jotenkin vaikea on ymmärtää, vaikka tiedän, miten vaikea on lukuisista hyvistä nimetä muutama toisten yläpuolelle. Kirkkaudelle olisin antanut vaikka Finlandian silmää räpäyttämättä! 

Huom! Tarkennus yllä olevaan: Riitta Jalosen Kirkkaus oli yksi vuoden 2016 Runeberg-palkintoehdokkaista. Silti oma tuntumani on, että romaani on jäänyt turhan vaisulle huomiolle. Kiitos kuitenkin oikaisusta, Maija!




****

Sitten onkin yleisökysymyksen vuoro. Mitkä kolme kirjaa Sinä valitsisit Unohdetuiksi kirjoiksi, jotka pitäisi nostaa unohduksesta lukijoiden käsiin? Miksi juuri ne? Kustantamojen ja kirjailijoiden sekä muiden kirja-alan toimijoiden kokemuksia (ja kirjasuosituksia) olisi myös vallan mainiota saada mukaan. Rohkeasti siis kaikki kommentoimaan!


***

Kirjailija Venla Saalo jatkaa keskustelua aiheesta blogissaan Hidas kirjailija. Käy ihmeessä kurkkaamassa hänen mietteensä asiasta.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu




Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.



Kesku
stelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.


Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä

tiistai 17. lokakuuta 2017

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi



Toukokuisessa illassa mies pakenee takaa-ajajaansa henkensä edestä Sipoon Talman kallioilla. Vanhan kaivoskuilun reuna pettää, ja mies putoaa jääkylmään veteen. Perässä putoaa kivenmurikka, joka vie tajun. Tointuminen ei paranna tilannetta, vaan mies huomaa tuijottavansa tappajaansa kasvoista kasvoihin. Pari päivää myöhemmin kaksi koulupoikaa onkii yhdestä kaivoslammesta kyynärvarren, jonka ranteessa kimaltelee komea Rolex.

Olen muutaman aiemman Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -dekkarin kohdalla hieman moitiskellut lepsua aloitusta, mutta Tuonen korppi lähtee liikkeelle sellaisista asetelmista, että kyllä kelpaa nirsommallekin dekkariahmatille. Kirjan ensimmäinen murha on sommiteltu taiten miljöötä myöden. Oli pakko kaivaa vanha kunnon Google vasempaan käteen ja etsiä lisätietoa tästä Talman vanhasta kalkkikivikaivoksesta. Törmäsinkin oitis oivalliseen blogiin, jossa esitellään kaivoskohde yksityiskohtaisesti hienoilla kuvilla höystettynä. Korppikin on päässyt blogijuttuun mukaan. Lisäksi metsän kätköissä uinuva vanha kaivos toi tunnelmansa ansiosta mieleen vahvan aiemman lukukokemuksen eli Anni Kytömäen Kivitaskun. Teoksilla on hyvin vähän muuten yhteistä, mutta näin kirjallisuus parhaimmillaan toimii!

Aloituksesta ja mielenkiintoisesta murhamiljööstä siis täydet pisteet Tuonen korpille! Muutenkin viihdyin jälleen Porvoon poliisin tutkintaryhmän parissa oikein mukavasti. Tutkinta on tietysti kimurantti. Lisäksi alkaa näyttää siltä, että sitä mukaa kun poliisit saavat jonkin huteran johtolangan kautta jäljitettyä jonkun mahdollisen juttuun liittyvän henkilön, tälle käy köpelösti. Murhaaja on kiusallisesti ainakin askeleen edellä poliisia. Seassa häärivät vielä avuliaan uteliaat siviilit ja sitkeät lööpinjanoiset toimittajat.

Rönnbacka kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä pitää tarinan mukavasti liikkeessä ja ilmavana. Hänen sankarinsa ovat melkoisia huuliveikkoja ja -pirkkoja kautta linjan, ja välillä huulenheitto ja jatkuva vitsailu on vähällä lipsahtaa kirjoittajan hallinnasta. Henkilöt ovat toisinaan itsekin tätä mieltä. Pääosin kuivin jaloin sentään selvitään tällä kertaa. Rankka työ vaatii tunnetusti rankkaa huumoria, eikä se ole pahasta dekkareissakaan.

Mikä lopulta yhdistää toisiinsa kolme puolierakkomaista, hiljaista elämää viettänyttä keski-ikäistä miestä niin, että heitä vainoaa armoton ja raaka murhaaja? Syy paljastuu lopulta karmaisevien käänteiden jälkeen. Tällä kertaa Antti ei joudu turvautumaan näyttävään toimintaan, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Ehkä taas jonkin toisen jutun yhteydessä sitten?

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi
CrimeTime 2017. 254 s.

Arvostelukappale.


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Elly Griffiths: Januksen kivi



Ihastuin keväällä brittidekkaristi Elly Griffithsin forensisen arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta kertovan sarjan aloitusosaan Risteyskohdat. Tammi aloitti tämän kotimaassaan jo yhdeksänosaiseksi venähtäneen sarjan onneksi alusta, ja suomennostahti on kiivas. Toinen osa on siis ilmestynyt tänä syksynä ja kolmas suomennos tupsahtanee painosta ensi keväänä. Suomentajaksi on valittu arkeologi Anna Lönnroth. Sarjan markkinointia vauhditettiin aiemmin syksyllä myös kirjailijavierailulla. Sujuvasanainen ja sydämellinen Elly Griffiths hurmasi ainakin salillisen Dekkarifestivaalin yleisöä lauantaina 16.9.2017.

Tähän väliin varoituksen sana. Jos et ole vielä lukenut Risteyskohtia, sinun ei ehkä kannata lukea tätä juttuani pidemmälle. Aion nimittäin paljastaa keskeisen juonenkäänteen, joka koskee Ruthin yksityiselämää. Asia paljastetaan heti kirjan alkusivuilla, joten muita paljastus ei haitanne.


Sarjan toisen osan Januksen kiven tapahtumat sijoittuvat noin neljän kuukauden päähän siitä, mihin Risteyskohdat päättyy. Suureksi ällistyksekseen ja ilokseen Ruth huomaa olevansa tulossa äidiksi kypsässä neljänkymmenen iässään. Kaiken lisäksi hänestä on tulossa myös yksinhuoltaja, sillä lapsen isä on ilman epäilystä rikoskomisario Harry Nelson, jonka kanssa Ruth meni sänkyyn tasan yhden kerran. Asiaan mutkistavat Harryn avioliitto ja kaksi teini-ikäistä tytärtä. Ruth ei myöskään osaa ajatella Nelsonia kotiinsa pysyvästi.
Ruthin raskautta käsitellään kirjan mittaan melko paljon ja se liittyy osittain myös rikosjuonen kulkuun. Minua raskauskuvio ei häirinnyt mitenkään, mutta voin kuvitella, ettei se miellytä kaikkia lukijoita. Tämä osuus tarinassa on leppoisaa ja kotoisaa, mutta sen vastapainona ovat menneisyydestä esiin nousevat raakuudet.

Ruthin yliopiston alueella on käynnissä kaksi kaivausprojektia. Toisella työskentelee mukavan tuntuinen Max Grey, joka selvästikin on kiinnostunut Ruthista muutenkin kuin vain ammatillisessa mielessä. Ruthkin huomaa, ettei pidä Maxin seuraa lainkaan vastenmielisenä, päinvastoin. Kaivaustyömaista mielenkiintoisempi on kuitenkin kaupungissa sijainneen entisen katolisen lastenkodin purkutyömaalla tehtävä kaivaus. Paikallinen grynderi Edward Spens on ostanut tyhjilleen jääneen kiinteistön ja päättänyt rakentaa sen paikalle luksusasuntoja.

Rakennuksen paikalla on ennen lastenkotia sijainnut ainakin kirkko ja hautausmaa, jotka ovat peräisin kenties roomalaisajalta saakka. Siksi ennen uuden rakennuksen perustustöitä on tehtävä arkeologisia tutkimuksia. Niiden yhteydessä paljastuu komean sisääntuloportin kynnyksen alta pienen lapsen luuranko. Entistä huolestuttavammaksi löydön tekee se, että luurangolta puuttuu kallo. Miksi lapsi on haudattu ilman päätä? Missä puuttuva pää on? Kuka lapsi on ollut? Kuten kunnon dekkarissa pitääkin, viimeiseen kysymykseen on tarjolla useita eri vaihtoehtoja. Vähitellen väärät vaihtoehdot karsiutuvat pois sitkeän tutkimustyön ja löytyäkseen hieman onneakin vaativien vihjeiden avulla.

Lukijan mielikuvitusta ruokitaan otteilla merkillisestä päiväkirjasta, jonka kirjoittaja on selvästikin sekaisin ja kuvittelee, että hänen tehtävänsä on antaa veriuhreja roomalaisille jumalille. Kuka kirjoittaja on, selviää lopussa, kun murhaajakin lopulta paljastuu. Sitä ennen tehdään paljon sekä arkeologisia että rikostutkimuksia. Jännitettä pidetään yllä myös suoraan Ruthiin ja Nelsoniin suunnattujen uhkausten avulla. Marskimaan reunalla sijaitseva Ruthin yksinäinen mökki on kuin tehty uhkaavan tunnelman rakentamiseen.

Ennen kuin murhaaja on saatu selville, on Ruth jälleen konkreettisesti hengenvaarassa. Täpärä pelastuminen on onneksi selviö, onhan sarjaan tulossa vielä paljon jatkoa!
Viihdyin Januksen kiven parissa vallan mainiosti. Ruth on mielestäni sympaattinen hahmo pienine ärsyttävine vikoineen kaikkineen, eikä Nelsonkaan ole mikään ylivertainen sankaripoliisi. Poliisin ja arkeologin yhteiset ponnistukset johtavat lopulta toivottuihin tuloksiin kauniisti kuvatuissa norfolkilaismaisemissa.

Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavan osan Jyrkänteen reunalla -suomennosta!


Elly Griffiths: Januksen kivi (The Janus Stone)
Suom. Anna Lonnroth.
Tammi 2017. 335 s.

Arvostelukappale.