tiistai 13. huhtikuuta 2021

Sulevi Manner: Susi

 


Vuonna 1986 Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Sulevi Mannerille romaanista Susi. Seuran sivuilta ei löydy tietoa silloisen raadin kokoonpanosta eikä myöskään raadin valintaperusteluja.

Sulevi Manner oli kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyivät kirjailijat Juha Numminen ja Eero J. Tikka. Kaksikko oli julkaissut jo kaksi yhteistä kirjaa ennen Sutta eli jännitysromaanit Isä, mitä tapahtui? (WSOY, 1983) ja Ristilukki (WSOY, 1984). Voittajateoksen jälkeen ilmestyi vielä Tervetuloa tuomiolle (WSOY, 1986).

Juha Numminen oli vuoteen 1983 asti työskennellyt toimittajana eri lehdissä, ja Isä, mitä tapahtui? oli hänen esikoisteoksensa kaunokirjallisuuden puolella. Soolouransa dekkarikirjailijana hän aloitti vasta, kun yhteistyö Eero J. Tikan kanssa päättyi Tervetuloa tuomiolle -teokseen.

Eero J. Tikka sen sijaan oli julkaissut jo aikaisemmin kaksi jännitysromaania nimellä Raimo Karhila. Kirjat olivat Pesonen (WSOY, 1981) ja Pesonen ja pankkimiehet (WSOY, 1982). Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (CrimeTime, 2012) Juha Numminen kertoo korrektein sanakääntein, miten parikirjoittaminen oli alkuun varsin mukavaa mutta sarjan edetessä aina vain vähemmän mukavaa. Tulokset olivat kuitenkin mitä ilmeisimmin vähintäänkin hyviä ainakin nyt lukemani Johtolanka-voittajateoksen perusteella.

Numminen kertoo idean Suteen syntyneen, kun Suomessa 1980-luvun alkuvuosina uutisoitiin neuvostoloikkareista, jotka Suomesta tylysti palautettiin lähtömaahansa. Liettualaistaustainen Hollannin kansalainen Theo Rapp raivaa tiensä läpi itänaapurin tiukan rajavartioinnin. Rankka pako kuitenkin vaatii veronsa, ja mies päätyy suomalaisten rajavartioiden käsiin Ilomantsin korkeuksilla. Suomalaisviranomaisilla ei ole mitään käsitystä, kuinka vaarallisen miehen kanssa ollaan tekemisissä.

Helsingin keskusrikospoliisin komisario Jorma Saarimaa on juuri palannut virantoimitukseen pitkän hyllytyksen jälkeen, kun Korkein oikeus oli kumonnut häntä vastaan nostetut syytteet taannoisessa ampumistapauksessa. Kun Neuvostoliitosta lähetetään Suomeen virka-apupyyntö loikkarin kiinniottamiseksi, esimies katsoo sen sopivan leppoisaksi tehtäväksi Saarimaalle. Samalla esimies saa epämieluisan työntekijän pois silmistään.

Kun loikkari sitten vastoin kaikkien odotuksia jääkin Suomen puolella kiinni, Saarimaa tunnistaa miehen saamiensa tuntomerkkien perusteella oitis. Mies on ollut heillä sumpussa Helsingissä kolmisen vuotta sitten, koska joku oli antanut vinkin miehen valuuttakeinotteluista. Rapp on kuitenkin jouduttu todisteiden puutteessa vapauttamaan, mutta sitä ennen tämä on antanut Saarimaalle näytteen tappajantaidoistaan. Komisario Jarmo Saarimaa tietää, että Suomeen on päässyt valloilleen todellinen peto.

Theo Rapp on ammattilainen, jolla ei ole vähäisintäkään aikomusta joutua vankilaan Suomessa tai vielä vähemmän KGB:n kynsiin. Hänen tavoitteensa on päästä mahdollisimman pian Helsinkiin noutamaan rahavaransa ja sitten häipyä jonnekin Eurooppaan. Matka Suomen itärajalta pääkaupunkiin on kuitenkin vaivalloinen, kun kintereillä ovat sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset viranomaiset, joista ainakaan jälkimmäiset eivät kaihda mitään keinoja.

Komisario Jarmo Saarimaan pahimmat pelot alkavat toteutua pikaisesti, kun Theo Rapp kylvää armotta kuolemaa pakoreittinsä varrelle. Sulevi Manner näyttää, miten sinisilmäisiä ja omahyväisen laiskanpulskeita suomalaiset viranomaiset ja siviilit ovat todellisen kylmän laskelmoivan rikollisen edessä. Manner käyttää toimintatrillereistä tuttua menetelmää väläyttää matkan varrella kohdatuista sivuhenkilöistä myös taustaa, jolloin heidän kohtaamansa loppu tai sen uhka tuntuu lukijasta tuskalliselta. Monesti tekisi mieli huutaa kirjan naiiveille henkilöille varoitus. Mutta turhaa olisi kai sekin.

Susi on yllättävän hyvin säilynyt toimintatrilleri. Toki kirjalle on myös eduksi, että aikaa on kulunut roimasti, sillä 1980-luku alkaa olla vähintään nostalgiaa ellei jo lähihistoriaa, ja Suden parissa on mukava virkistää muistiaan sen aikaisesta maailmasta ja maailmankuvasta. Manner myös käsittelee Neuvostoliiton toimia sekä suomalaista ulkopolitiikkaa varsin suorasukaisesti eikä suinkaan kovin myötäkarvaan silittäen. Pidän tätä siinä mielessä jopa rohkeana teoksena.

Ilahduin myös pienestä humoristisesta pohjavireestä, joka romaanissa on. Saarimaa toteaa itsekin, että Theo Rappin ja hänen jahtaajiensa matkanteossa on tiettyä huvittavuutta, jos pystyy työntämään sivuun sen kaiken inhimillisen kärsimyksen, joka matkan ohessa syntyy.

Sulevi Manner: Susi
WSOY 1985. 340 s.

Kirjasto.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 


Heinäkuun alussa vuonna 2018 Tampereen Pyhäjärveltä löytyy ruumis. Alaston noin 70-vuotiaan naisen ruumis ajelehtii ulapalla. Miten nainen on päätynyt järveen? Tutkimuksissa paljastuu, että nainen on sairastanut vakavaa syöpää ja hänen selästään löytyy injektioneulan jälki. Nainen ei ole voinut pistää tappavaa pistosta itse. Kuka nainen on?

Keskusrikospoliisin Tampereen yksikön tutkijapari Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tajuavat ällistyksekseen, että ruumishuoneen paareilla makaa heidän lukioaikainen saksanopettajansa Helga Conrad, punatukkainen kaunotar, jonka perään kaikki pojat tuntuivat huokailevan. Kun kaksikko alkaa selvittää opettajansa vaiheita, he törmäävät tämän alkeellisella saarimökillä todelliseen yllätykseen, joka vie heidät tuota pikaa Berliiniin ja Hampuriin selvittämään 1970-luvun pahamaineisten RAF-terroristien eli Baader-Meinhof-ryhmän tekosia.

Miten Saksassa 1970-luvulla terrori-iskuja toteuttanut ja vankilassakin istunut ja siten mitä ilmeisimmin RAFin sisäpiiriin kuulunut Punainen prinsessa Alina Herzog on päätynyt 1980-luvun alussa Tampereelle Kalevan lukion saksanopettajaksi? Se on aivan yhtä suuri arvoitus kuin sekin, miten sama nainen on miltei neljäkymmentä vuotta myöhemmin murhattu ja jätetty kellumaan Pyhäjärveen. Arvoitusten selvittelyä vaikeuttavat vielä uudet terrori-iskut. Onko RAF herännyt henkiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Valtiotieteen maisteri ja musiikkitieteen tohtori Antti Vihisen ensimmäinen kaunokirjallinen teos Punainen prinsessa on trendikkäästi genrehybridi, jossa sekoittuvat kotimainen poliisidekkari ja kansainvälinen vakoilutrilleri sekä fakta ja fiktio varsin mallikkaasti.

KRP:n tutkijakaksikko komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi ovat paljasjalkaisia tamperelaisia ja jo kouluaikaisia kavereita. Ruokottomaksi kutsutun vääräleukaisen Ruokosalmen tie poliisiksi vain on edennyt hieman hitaammin, koska ennen poliisinuraa hän toimi menestyksekkäästi Ilveksen pakkina. Miesten keskinäinen yhteistyö sujuu mukavasti, vaikka jäyhempi Berglund muutamaan kertaan joutuu suulaampaa työpariaan ojentamaankin. Saksalaisten kollegojen loukkaaminen natsivitseillä kun ei yhteistyötä oikein edistä.

Suomessa tehty kuohuttava ruumislöytö tuo pikavauhdilla Tampereelle Saksan Bundesnachrichtendienstin BND:n eli valtiollisen ulkomaantiedusteluorganisaation kenttäjohtaja Sandra Klingerin henkivartijoineen. Klingeriin tekee vaikutuksen, että sekä Berglund että Ruokosalmi ovat olleet legendaarisen Punaisen prinsessan oppilaita ja siten tunteneet tämän samaan aikaan, kun naista on kiihkeästi mutta tuloksetta etsitty Saksassa ja muuallakin Euroopassa.

Henkilökohtainen yhteys terroristiin tekee suomalaiskomisarioista ainutlaatuisia asiantuntijoita, jotka Klinger haluaa mukaansa Berliiniin selvittämään, miten Alina Herzog on päätynyt aikanaan Suomeen. Saksalaiset luonnollisesti haluaisivat kiihkeästi myös selvittää, ketkä ovat uusien RAFin nimiin laitettujen iskujen takana. Entä kenellä voi olla hallussaan myyttinen kirjoituskone, jolla on kirjoitettu Baader-Meinhof-ryhmän viestit jo 1970-luvulla ja joka nyt näyttää putkahtaneen sekin uudelleen maanpinnalle.

Itse en muista 1970-luvun terrori-iskuja kovinkaan kirkkaasti, mutta Ulrike Meinhofin nimi on toki tuttu entuudestaan. Berliinin muurin murtumisen sen sijaan jo muistan oikein hyvin, mutta toki romaani virkisti muistia melkoisesti monilta osin senkin tapahtumasarjan suhteen. Punainen prinsessa aiheutti akuutin guuglaustarpeen, mitä pidän hyvän viihteellisen teoksen positiivisena ominaisuutena. Vihinen on punonut tarinaan kosolti faktoja, vaikka Alina Herzog ja moni muukin henkilöistä onkin fiktiota. Taustatyötä on tehty mitä ilmeisimmin runsaasti, jopa niin, että joissakin kohdin alkoi tuntua enemmän tietokirjalta kuin trilleriltä.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Vihinen on opiskeluaikanaan Hampurissa ollut samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa. Kohtaaminen on tarinan mukaan toiminut käsillä olevan teoksen idean sytykkeenä. Takakannessa luvataan myös, että Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -nimisen dekkarisarjan. Toivottavasti lupaus pitää, ja toivottavasti myös tamperelaiset Berglund ja Ruokosalmi ovat mukana edelleen. Tykästyin nimittäin kaksikkoon ja Vihisen kerrontaan.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa
Into 2021. 357 s.

Lainattu kirjastosta.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Conn Iggulden: Ateenan portit

 


Vuonna 490 eaa. (tai eKr., kuten historiallisissa romaaneissa näyttää edelleen olevan tapana asia merkitä) persialaisten armeija rantautui 35 km:n päähän Ateenasta Marathonin kentälle. Kuningas Dareioksen lähettämän laivaston mukanaan tuoma sotajoukko kohtasi siellä ateenalaiset, jotka turhaan odottivat Spartan joukkojen saapumista tuekseen. Sotapäällikkö Miltiades johdatti kuitenkin ateenalaiset joukkonsa voittoon, ja lähetti Feidippides kiidätti voitonviestin kotikaupunkiinsa. Perille päästyään hänen sydämensä halkesi. Nöyryytetty Dareios määräsi orjansa muistuttamaan hänelle päivittäin, että kreikkalaisille on vielä kostettava.

Niin sanotut persialaissodat ovat ainakin vanhemmalle polvelle tuttua kauraa oppikoulun historiantunneilta. Myös länsimaisen demokratian kehto Ateenan kaupunkivaltio on historianopetuksen vanhoja kulmakiviä. Aiheet kuulostavat vähän pölyttyneiltä, eikö totta? Miten niihin saisi puhallettua eloa ja imua nykylukijan silmissä?

Brittiläinen historiallisia seikkailuromaaneja melkoisen pinon kirjoittanut Conn Iggulden tietää niksit ja myös käyttää niitä. Juuri suomeksi ilmestynyt Ateenan portit aloittaa uuden Ateenalainen-sarjan, joka sijoittuu persialaissotien aikaan. Kakkososa Protector ilmestyy maailmalla toukokuussa, joten suomennos saataneen ensi keväänä (tämä siis oma oletukseni).

Iggulden siirtää fokuksen yksilöihin ja saa siten sidottua lukijan tunnesiteillä. Vaikka juonen peruskäänteet ovat ennalta tiedossa, tarinasta tulee kuitenkin jännittävä, koska lukija ei voi etukäteen tietää yksittäisten henkilöiden kohtaloita.

Tarinan keskiössä on ateenalainen strategi Ksanthippos, joka johtaa omaa heimoaan Miltiadeen sotajoukoissa. Kun joukot järjestäytyvät Marathonin kentälle falangeihin, ovat Ksanthippoksen hopliitit osa vasenta falangia ja hänen rinnallaan omia heimojaan johtavat strategit Themistokles ja Aristeides.

Tämä mieskolmikko on ratkaisevassa roolissa myös Ateenan porttien loppuhuipennuksessa eli kymmenen vuotta myöhemmin persialaisia vastaan käytävässä uudessa sodassa, jossa jälleen ovat vaakakupissa niin ateenalaisten henget kuin länsimainen demokratiakin. Themistokles on noussut köyhistä oloista ja on miestensä suosima rempseä johtaja. Aristeides taas on harkitseva ja viisas mies, jonka oikeudentuntoa ja maltillisuutta arvostetaan laajalti.

Ksanthippos on kuitenkin tarinan päähenkilö, jonka vaiheita Iggulden kuvaa perinpohjaisimmin, vaikka miesten kohtalot kietoutuvatkin yhteen. Marathonin taistelun aikoihin 38-vuotias Ksanthippos on aikanaan avioitunut nuoren Agaristen kanssa, ja nyt pariskunnalla on kolme lasta. Agaristen suku kuuluu Ateenan vanhimpiin ja varakkaimpiin heimoihin, joten avioliitto on ollut myös poliittisesti oivallinen ratkaisu.

Kun persialaiset on Marathonissa lyöty, alkaa sekä Ateenassa että Persepoliksessa jälkipuinti. Ksanthippoksella on vahva epäily, että Miltiadeella ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan, sillä sotapäällikkö käyttäytyi taistelukentällä vähintäänkin kummallisesti. Demokraattisessa kaupunkivaltiossa poliittinen juonittelu on armotonta, ja lopulta Ksanthippos huomaa, että kansan suojaksi säädetyt lait kääntyvät häntä vastaan. Perhepiirissäkään ei ole aivan ongelmatonta. Kaunis nuori vaimo käyttäytyy oudosti, ja Ksanthippos huomaa etääntyneensä kauas lastensa arjesta.

Persiassa valmistellaan uutta sotaa kreikkalaisia vastaan. Tällä kertaa on tarkoitus hyökätä Ateenan kimppuun samanaikaisesti sekä maalta että mereltä. Alkaa ennen näkemätön ponnistus joukkojen marssittamiseksi taisteluun. Kreikassakaan ei olla tyhjin toimin, mutta demokratiassa sotavarustelu etenee tahmeammin kuin diktatuurissa. Ehtivätkö ateenalaiset rakennuttaa laivaston ajoissa? Entä ketkä ovat kykeneviä johtamaan joukkoja ratkaisevissa taisteluissa, kun politiikan pelien tuoksinassa tärkeitä osaajia on tuomittu kuolemaan tai karkotukseen?

Kuten sanottu, Iggulden osaa rakentaa jännitteen tuttuunkin juonikuvioon. Ei ole vaikea päättää, asettuuko oma myötätunto persialaisten, ateenalaisten vai kenties spartalaisten puolelle. Henkilökuvaus ei ole hänen varsinaisia vahvuuksiaan, ja jopa Ksanthippos jää vähän pahvisen oloiseksi. Nämä puutteet Iggulden korvaa varmalla miljöökuvauksella sekä suorastaan taiturimaisella toimintakohtausten sommittelulla. Taistelukuvaukset ovat jännittäviä, vauhdikkaita ja raastaviakin, sillä ruumiita tulee pinoittain niin persialaisten kuin kreikkalaistenkin joukoissa.

Ateenan portit päättyy kohtaan, jossa Themistokles evakuoimassa ateenalaisia Pireuksen satamasta Salamiin saarelle ja persialaiset jo polttavat tyhjentynyttä Ateenaa. Jatko-osaa odotellessa voisi lukea vaikka itsenäisen romaanin Spartan haukka, joka vaikuttaa myös kiinnostavalta.

Mietin kirjan parissa myös, että vaikka se on ennen kaikkea loistavaa viihdettä, sen parissa tuli myös väkisinkin oppineeksi tai vähintään kerranneeksi monia asioita. Se sopii sellaisenaan oheismateriaaliksi niin sota- kuin poliittisenkin historian sekä yhteiskuntatieteiden opintojen kylkeen, vaikkei Iggulden juuri kommentoi esimerkiksi orjuutta tai muiden heikompien asemaa.

Conn Iggulden: Ateenan portit (The Gates of Athens)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2021. 479 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi, kesto 18 h 3 min
.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Timo Sandberg: Desantti

 


Kun jatkosota kesällä 1941 alkaa, on Lahden Reunanpalstalla asuva Eliisa Rimminen raskaana. Aviomies Anton on viety turvasäilöön Köyliön varavankilaan muiden vasemmistolaisten rauhanaktivistien eli ryömäläisten tavoin. Varavankilan olosuhteet ovat surkeat. Ruoka on huonoa, mutta silti vangeilla teetetään raskasta työtä. Sodan alkaminen kuitenkin tuo muutoksen, sillä vangit lähetetään lääkärintarkastuksen jälkeen rintamalle. Käsipuolikin läpäisee seulan, onhan toisessa kädessä vielä liipaisinsormi tallella.

Varavankilasta rintamalle lähtevät myös Antonin hyvät ystävät Långin veljekset Matti ja Toivo. Kun miehistä kuljetusvaiheessa erotellaan pienempi vaarallisempien vankien joukko, joutuu Matti Lång ilmeisesti vahingossa vähemmän vaarallisten joukkoon ja samalla eroon Antonista ja Toivosta. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anton ja Toivo päätyvät Koverin vankileirille vanhan rajan itäpuolelle, kun taas Matista leivotaan Neuvostoliiton puolella desantti ja pudotetaan sodan jo kallistuessa loppua kohden lähelle kotiseutuja suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Ismo Torni on harmikseen saanut kutsun astua palvelukseen heti sodan alkumetreiltä. Hyvälle ampujalle on sodassa kysyntää, ja ihmeekseen Ismo huomaa, että vihollisen ampumiseen tottuu nopeasti.

Kotirintamalla Lahden poliisin ylietsivä Otso Kekki kollegoineen joutuu järjestämään yhä uudelleen lähimetsien haravoinnin, kun on havaittu vihollisen hämärää lentotoimintaa ja on herännyt vahva epäily, että seudulle on pudotettu desantteja. Suurin osa etsinnöistä päättyy vesiperään. Sitten Lahden keskustassa tapahtuu ravintolassa tuhoisa kranaatti-isku keskellä kirkasta päivää.

Desantti on Timo Sandbergin Otso Kekki -poliisiromaanisarjan kuudes osa. Kustantaja määrittelee sarjan dekkareiksi ja jännityskirjallisuudeksi, mutta kun luin läpi kaikki sarjasta kirjottamani jutut, huomasin, että olen jo aiemmin moneen kertaan todennut kirjojen olevan erittäin hyviä historiallisia romaaneja, joissa on mukana myös rikoksia ja niiden tutkintaa. Tämä siis siitäkin huolimatta, että Sandberg sai sarjan aloitusosasta Mustamäki Vuoden johtolanka -palkinnon ja mielestäni aivan ansaitusti.

Desantti on ehkä tähänastisista Otso Kekki -sarjan kirjoista vähiten dekkari. Jo aikajänne on aiempia osia selvästi pidempi, sillä se kattaa koko jatkosodan ajan ja loppuhäivytyksessä mennään jo rauhanajallekin. Romaani on episodimainen, ja hajallaan eri puolilla olevia henkilöitä ja näkökulmia tuntuu olevan runsaasti.

Kekki ja muut Lahden poliisit Valpon miehillä vahvistettuina saavat kranaatti-iskun selvitettyä jo ennen kirjan puolta väliä. Muutenkin Kekki tuntuu olevan enemmän sivuroolissa kuin aiemmissa kirjoissa. Päähuomio on Antonissa ja Matissa sekä Matin kihlatussa Helvissä.

Olen aiemminkin ylistänyt Sandbergin taitoa kuvata mennyttä aikaa niin, että lukijan on helppo sujahtaa kirjan maailmaan ja olla osa tarinaa. Taika toimii jälleen kerran. En ole kovinkaan monesta kirjasta lukenut kuvausta desanttitoiminnasta desantin näkökulmasta, ja vielä vähemmän kuvauksia suomalaisten poliittisten vankien kohtelusta sodan aikana. Rintamalle sijoittuvia romaaneja olen lukenut jonkin verran, mutta kotirintaman, vakoilun ja sabotaasien näkökulma on jäänyt vähemmälle. Senkin vuoksi Desantti oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi Sandbergilla on taito kirjoittaa henkilöistään eläviä ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyy lukiessaan vahvasti.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties oli tullut jo valmiiksi, olihan kyseessä kolmas osa. Tämän kuudennen romaanin äärellä on taas vähän sellainen tunnelma pinnassa, että nämä olivat kenties hyvästit reunanpalstalaisille. Ylietsivä Kekki ei kuitenkaan vielä jäänyt eläkkeelle, joten kukapa tietää (kirjailijan lisäksi)?

Timo Sandberg: Desantti
Karisto 2021. 364 s.


Arvostelukappale.

Otso Kekki -sarjan kirjat:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre
Desantti


keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Sebastian Fitzek: Potilas

 


Tuottelias trilleristi Sebastian Fitzek on Saksan suosituimpia nykykirjailijoita, jonka teoksia on myyty yli 13 000 000 kappaletta ja julkaistu ainakin 36 maassa. Fitzek julkaisi esikoisromaaninsa Die Therapie vuonna 2006 työstettyään ideaa ja käsikirjoitusta kuusi vuotta. Tarina kertoo, että hän tarjosi käsikirjoitustaan lukuisille kustantamoille ja sai kolmetoista hylkäystä ennen kuin kustantamo Droemer Knaur Verlag otti sen kustannusohjelmaansa.

Sebastian Fitzekin tuotantoa on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi hyvin niukasti. Vuonna 2019 julkaistiin ääni- ja e-kirjana psykologinen trilleri Paketti (Storyside). Nyt kustantamo Bazar on ottanut Fitzekin suomennokset julkaisuohjelmaansa ja julkaisutahti on kova: tammikuussa 2021 ilmestyi Potilas, Matkustaja 23 on tulossa toukokuussa 2021 ja marraskuussa vuorossa on Ikkunapaikka 7A. Mikäli olen oikein teosten esittelyt ymmärtänyt, kyseessä ei ole sarja vaan teokset ovat yksittäisiä itsenäisiä jännitysromaaneja.

Potilas-trillerin lähtötilanteessa Berliinissä on riehunut poikkeuksellisen iljettäviä lapsiin kohdistuneita kidutusmurhia tehtaillut sarjamurhaaja Guido Tramnitz, jota media kutsuu myös nimellä Keskoskaappipeto. Murhaaja on jäänyt kiinni ja paljastanut poliisille joidenkin uhriensa ruumiiden kätköpaikat. Tramnitz on suljettu Berliinin Tegelissä sijaitsevaan Steinklinik-nimiseen huipputurvalliseen oikeuspsykiatriseen sairaalaan, koska hänellä on diagnosoitu vaikea skitsofrenia. Sairauden takia hänet on todettu syyntakeettomaksi.

Tramnitz ei ole suostunut paljastamaan, minne on kätkenyt noin vuosi sitten vain vähän ennen kiinni jäämistään sieppaamansa kuusivuotiaan Max Berkhoffin ruumiin. Maxin vanhemmat ovat epätoivoisia, eikä heidän avioliittonsa ole kestänyt lapsen katoamista. Isä Till Berkhoff potee erityisen ankaraa syyllisyyttä, koska hän antoi vastoin vaimonsa kieltoa Maxille luvan kipaista illalla naapurissa asuvan tutun nuoren tytön luona.

Max ei koskaan päässyt perille eikä palannut kotiin. Poliisin löytämien niukkojen johtolankojen perusteella näyttää ilmeiseltä, että Max on päätynyt sarjamurhaajan uhriksi, eikä Guido Tramnitz ole tätä ainakaan suoraan kiistänytkään. Palomiehenä työskennellyt Till Berkhoff päättää turvautua viimeiseen keksimäänsä oljenkorteen saadakseen tietää, mitä Maxille on tapahtunut. Hän puhuu poliisina työskentelevän lankonsa ympäri ja saa tämän soluttamaan hänet Steinklinikille valepotilaan peiteroolissa.

Tehtävä on hengenvaarallinen ja epätoivoinen. Tillillä on käytössään vain sairaalaan kätketty kännykkä, jolla hän voi tarvittaessa hälyttää lankonsa apuun. Tämä ei kuitenkaan pysty varmasti lupaamaan, että voi oikeasti auttaa Tilliä, mikäli tämä joutuu vaikeuksiin. Henkilökunnalta on turha odottaa apua. Kukapa uskoisi mielisairaalan potilasta, joka kertookin olevansa vain siepatun pikkupojan isä etsimässä tietoa, ei oikeasti hoitoa tarvitseva hullu?

Potilas ei ole mikään hyvänmielen dekkari vaan väkivaltaa ja iljettävien rikosten kuvailua sisältävä trilleri. En luonnehtisi sitä niinkään psykologiseksi vaan ennemminkin psykopaattiseksi trilleriksi. Vaarallisten vankien mielisairaala miljöönä on jo lähtökohtaisesti karmaiseva. Tilannetta pahentaa Berliiniä piinaava jatkuva sade, joka saartaa mielisairaalan ja sulkee vähitellen sen osia pois käytöstä.

Fitzek käyttää taitavasti eri näkökulmia tarinan kuljettamiseen ja paljastaa samalla, millainen väärinkäytösten ja rikosten verkko on päässyt rakentumaan laitokseen. Kehen Till Berkhoff voi luottaa? Miten hän pääsee lähelle vaarallista murhaajaa voidakseen saada tältä tietoja? Miten hän kuvittelee niitä saavansa skitsofreniaa sairastavalta rikolliselta? Piinaavat, kauhistuttavat tilanteet seuraavat toisiaan.

Jos Potilas olisi vain iljettävyyksien ja erilaista pahuutta harjoittavien ihmisten toiminnan kuvailua, en ehkä olisi lukenut tai kuunnellut sitä loppuun saati miettisi seuraavienkin suomennosten lukemista. Fitzek sai ainakin minut kuitenkin koukkuunsa lopulta taitavalla juonenpunonnalla sekä lähes loistavasti toteutetulla loppuratkaisulla. Lukijan kannattaa siis olla jokseenkin varuillaan tämän kirjan parissa, jos ei halua tulla aivan täysin yllätetyksi. Jossain vaiheessa puolivälin jälkeen tulin epäluuloiseksi, joten olihan kirja luettava loppuun saadakseni vahvistuksen aavisteluilleni.

Sebastian Fitzek: Potilas (Der Insasse)
Suom. Heli Naski.
Bazar 2021. 383 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 45 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory ja BookBeat (tilaus vaihtui kesken kirjan).

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies

 


Kirjailija Kauko Röyhkä ja entinen rikospoliisi Anneli Aunola ovat kirjoittaneet yhdessä rikosromaanin Liian lempeä mies, joka aloittaa Helsingin rikospoliisissa työskentelevästä Alisa Arosta kertovan dekkarisarjan. Yhdistelmä vaikutti heti kiinnostavalta, koska olen joitakin Röyhkän romaaneja lukenut ja tietysti myös hänen musiikkinsa on tuttua vuosikymmenten varrelta. Lisäksi ainakin tämä avausosa sijoittuu 1990-luvun alkuun, tarkemmin vuoden 1993 loppuun, mikä sekin minua kiinnostaa, olenhan ollut noihin aikoihin nuori aikuinen.

Mutta kirjaan tarttuminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys, sillä se käsittelee ehdottomasti vastenmielisimpiä tietämiäni rikoksia eli pedofiliaa. Jaksaisinko lukea vielä tämänkin kirjan tästä aiheesta? Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt aiheeseen vähän turhankin usein. Liian lempeää miestä kuitenkin kehuttiin sen verran vakuuttavasti, että päätin tarttua saamaani ennakkokappaleeseen (osan kirjasta myös kuuntelin äänikirjana).

Vanhempi konstaapeli Alisa Aro työskentelee siis Pasilassa rikospoliisin tutkijana. 1990-luvun alussa ala on vielä huomattavasti miesvaltaisempi kuin nykyään ja Alisallakin on vain yksi naispuolinen kollega. Alisa asuu Järvenpäässä kerrostalokaksiossa kolmen lapsensa kanssa. Tytöt ovat teini-ikäisiä, ja kuopus Masi on vielä päiväkodissa. Takana on epäonnistunut avioliitto väkivaltaiseksi narsistiksi osoittautuneen miehen kanssa. Alisa ei ole eron jälkeen seurustellut kenenkään kanssa, mutta nyt alkavat työkaverin kiltit silmät ja söpösti pörröinen tukka omituisesti herättää hänessä lämpimiä tunteita. Kenties vielä Alisaakin varten on varattuna ripaus onnea?

Alisa Aron sydämenasiat ovat kuitenkin vain teoksen sivujuoni, joka saanee jatkoa myöhemmissä osissa. Alisa saa tutkittavakseen Helsingin rikospoliisin mittakaavassakin isoksi paisuvan jutun, kun Kaisa Koso tulee tekemään ilmoituksen miehestä, jonka hän on nähnyt käyttävän hänen kymmenvuotiasta poikaansa Anttia seksuaalisesti hyväkseen. Kaisa on hankkinut Kaverit ry:stä pojalleen mieskaverin, koska pojan oma isä on muuttanut uuden vaimonsa luo Thaimaahan.

Kaverit ry:n Antille osoittama mieskaveri on varastomiehenä työskentelevä Arvi Kaapponen, naimisissa oleva kahden pienen tytön isä. Kun Antti on ollut kaveritapaamisten jälkeen jotenkin outo, on Kaisa Koso halunnut lähteä Antin ja Arvin mukaan, kun nämä ovat menneet viettämään saunailtaa Arvin työpaikalle. Tarkoitus on ollut myös yöpyä varastolla. Yöllä Kaisa on nähnyt jotain, mitä ei olisi todellakaan halunnut nähdä.

Alisa ei voi aavistaakaan, millaiseen vyyhtiin ja työsarkaan hän on iskemässä kiinni puhuttaessaan pelokasta ja häpeilevää kymmenvuotiasta Anttia. Käy ilmi, että Arvin työpaikalla on yöpynyt muitakin poikia ja paikalla on ollut myös toisia miehiä. Kuinka laajasta ringistä oikein on kyse? Kiinni otettu Arvi Kaapponenkin alkaa pian lisätä selvitettävien yhteyksien listaa, joka rupeaa tuntumaan loputtomalta. Samaan aikaan esimies toppuuttelee Alisaa enempää kaivelemasta juttua, kun näyttöä on jo riittävästi koossa. Millaisen Suomen Alisa oikein haluaa paljastaa? Kysymys tuntuu järkyttävältä niin Alisasta kuin lukijastakin.

Lukijalle paljastetaan myös tapahtumien toista puolta. Arvi Kaapponen kirjoittaa vankeudessa ollessaan omasta elämästään novellin, joka osin avaa hänen taustojaan. Lisäksi seurataan varakkaan putkityöfirman omistaja Werner Poutakallion kammottavia puuhia sekä Arvi Kaapposen niljakasta esimiestä Arto Raskia, joka toimii yhdistävänä lenkkinä Poutakallion ja Kaapposen välillä. Miesten tilanne alkaa yllättäen muuttua tukalaksi, kun Kaapponen vangitaan ja tämä alkaa kertoa teoistaan poliisille. Paljastumisen uhka saa heidät turvautumaan äärimmäisiin keinoihin.

Liian lempeä mies ei ole helppoa luettavaa. Röyhkä ja Aunola eivät säästele lukijaa vastenmielisten tekojen ja pedofiilien epämiellyttävien ajatusten kuvauksilta. Alisa Aro oppii (ja lukija siinä samalla) tutkintansa aikana paljon niin pedofiliasta, pedofiilien toimintamalleista, uhrien selviytymiskeinoista kuin suomalaisen yhteiskunnan surkeasta epäonnistumisesta heikoimpien suojelussa. On etovaa lukea pikkupoikien brutaaleista raiskauksista ja miesten hekumoinnista heidän haaveillessaan viattomien lasten kanssa ’rakastelusta’.

Näkökulmien runsaus ja kenties liiankin kunnianhimoinen pyrkimys realistiseen juonenkuljetukseen vähän syö Liian lempeän miehen jännitysromaaniolemusta. Keskivaiheille upotettu Arvi Kaapposen vankilassa kirjoittama ’novelli’ äitinsä tarinasta on lopulta turha lisäke kokonaisuudessa, sillä se tuntuu olevan mukana oikeastaan vain kurjuuden maksimoinnin vaikutelman vahvistamiseksi. Tarinan viimeiset käänteet tuntuvat myös vähän hätäisesti koostetuilta. On kuin tekijöiden mielenkiinto olisi herpaantunut juuri, kun pitäisi kierroksia vielä asteella parilla lisätä.

Liian lempeä mies on tuskallisen yhteiskunnallinen teos. Sen tapahtuma-ajasta on kulunut kolmekymmentä vuotta, mutta valitettavasti ei voi tuudittautua siihen, että maailma tai edes Suomi olisi kovinkaan paljoa parempi paikka nyt kuin tuolloin.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies
CrimeTime 2021. 335 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 7 h 35 min.


Ennakkokappale, äänikirja BookBeat.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Nuori Voima



Vuonna 1908 perustettu Nuori Voima on Suomen vanhin kirjallisen kulttuurin lehti. Se ilmestyy viidesti vuodessa. Terävien esseiden, perinpohjaisten reportaasien ja syvällisten henkilöjuttujen lisäksi Nuori Voima julkaisee kaunokirjallisuutta, arvioita, haastatteluja ja kuvajournalismia. Lehti tutustuttaa uusiin tekijöihin ja ilmiöihin, innostaa ja kannustaa ajatteluun.

Lehteä julkaisee valtakunnallinen kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liitto, joka on elävöittänyt suomalaista kulttuuria tapahtumillaan ja kirjoittajakoulutuksellaan kohta sadan vuoden ajan. NVL:n toiminta on poliittisesti sitoutumatonta ja avointa kaikenikäisille.

Näin esittelee itsensä Nuori Voima -lehti verkkosivuillaan, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikkei lehteä välttämättä haluaisikaan lukea tai tilata. Verkkosivuilla on muun muassa kulttuuriaiheisia podcasteja, kolumneja sekä muuta aineistoa vapaasti käytettävissä. Lehteä kustantavan Nuoren Voiman Liiton sivuilta taas löytyy monenlaista kiinnostavaa erityisesti kirjoittamisesta kiinnostuneille mutta myös muille kulttuuria harrastaville.

Liityin Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja Nuoren Voiman tilaajaksi jo useita vuosia sitten joillakin Helsingin kirjamessuilla tai ainakin niiden innoittamana, ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei tapahtumien kulusta enää ole. Jäseneksi kannattaa liittyä, koska siten tulee kannattaneeksi kulttuuritoimintaa mutta saa myös lehden tilauksen edullisemmin. Yhtälö on hieman kummallinen, mutta mikäpäs siinä, mielelläni olen myös jäsen. Sehän ei edellytä muuta kuin jäsenmaksun maksamista vuosittain.

Täytyy tunnustaa, että myös Nuoren Voiman tilaaminen on ollut pääsääntöisesti kannatusluonteista toimintaa ja itse lehden lukeminen on jäänyt vähäisehköksi. Yleensä selaan uuden numeron läpi ja jätän sen sitten lehtipinoon odottelemaan sitä kuuluisaa parempaa hetkeä, jota ei koskaan kuulu. Ja sitten jo seuraava numero löytyykin postilaatikosta.

Suurin syy tälle lukemattomuudelle on, että Nuori Voima on muutaman asteen liian korkeakulttuurinen ja -lentoinen osuakseen omaan lukumakuuni. Esseet tuntuvat käsittelevän jotain niin vaikeita ja minulle kaukaisia aiheita ja usein vielä kovin akateemisella otteella, että en tule niihin syventyneeksi sillä hartaudella kuin ne kieltämättä ansaitsisivat. Jotenkin tulee tunne, että en sittenkään ole aivan lehden kohderyhmää. En ole riittävän kouluttautunut ja asioihin tieteellisellä otteella perehtynyt. Sivistykseni ei riitä. Olen toki sitä mieltä, että välillä on hyvä vähän laittaa oma rima ylemmäs ja oppia jotain, mutta liian korkealla oleva rima saa luovuttamaan.

Tätä juttusarjaani varten päätin paneutua uusimpaan numeroon 1/2021 vähän tavallista paremmin, jotta voisin kertoa sen sisällöstäkin jotain.

Nuori Voima on siis Nuoren Voiman Liiton kustantama kirjallisuuslehti, joka ilmestyy 5 kertaa vuodessa, mutta yksi lehdistä on tuplanumero. Päätoimittajat ovat Vesa Rantama ja Taija Roiha. Normaali tilaushinta on 50 euroa/vuosi, mutta NVL.n jäsenille 25 euroa/vuosi (jäsenmaksu on 20 euroa/vuosi). Lehti on painettu hyvälaatuiselle karheapintaiselle valkoiselle paperille ja siinä on nelivärikuvitus, mitat 21 cm x 27 cm. Numerossa 1/2021 on 65 sivua.

Nuoren Voiman Liitto täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja sen kunniaksi lehden teemat ovat uudistettuja versioita joistakin aiempien vuosien teemoista. Nron 1/2021 teema on limbo, joka Danten Helvetissä on ensimmäinen piiri, jossa asuvat hyveelliset esikristilliset sielut. Helvetti oli teemana lehden nrossa 4/2006.

Sisällön rakenteen puolesta Nuori Voima on hyvin tavanomainen kirjallisuus- ja kulttuurilehti. Alussa on sisällysluettelo, pääkirjoitus, silppujuttuja ja lukijakirjeitä, joissa on palautetta aiempien lehtien jutuista. Sitten on haastatteluja, laajoja artikkeleja ja esseitä eri aiheista, novelli ja runosuomennoksia. Laitan oheen kuvan lehden sisällysluettelosta. 



 

Silmäilin läpi koko lehden, mutta muutaman esseen ja artikkelin luin tarkemmin. Tulin vähän vahingossa lukeneeksi kokonaan Nelli Ruotsalaisen omakustannekirjan julkaisseesta Tania Nathanista tekemän haastattelun, sillä siinä pureuduttiin minua kiinnostavaan aiheeseen eli suomalaiseen kustannuspolitiikkaan. Tania Nathan on Suomessa asuva entinen Malesian kansalainen, ja hän kirjoittaa runoja ja proosaa englanniksi. Nathan tarjosi kirjaansa suomalaisille kustantamoille, mutta nämä eivät olleet kiinnostuneita englanninkielisen teoksen julkaisemisesta. Nathan paljastaa kyllä melkoisen armottomasti, miten sisäänpäin lämpiävä kulttuurimme on.



Samaten luin kokonaan Hanna Raatikaisen hienon ja mielenkiintoisen esseen Rakas baletti, perkeleeni. Raatikainen on nuorena ollut aktiivinen balettiharrastaja ja ainakin haaveillut ammattiurastakin, mutta on sitten kuitenkin ollut lopulta vääränlainen voidakseen oikeasti menestyä niin hyvin kuin olisi halunnut. Nyt hän muun muassa kirjoittaa balettikritiikkejä. Itse en ole tainnut varsinaisessa balettiesityksessä olla koskaan, mutta tämän esseen luettuani voisin kyllä mennä. Raatikainen avaa henkilökohtaista ristiriitaista suhdettaan tähän taiteenlajiin sen historian ja nykytilan ruodinnan ohessa. Miksi ihanteena on eteerinen ballerina? Se selviää esseestä, jolle on lehdessä varattu neljä ja puoli aukeamaa.

Taisin itse asiassa lukea kahteen kertaankin Anne Mölsän kirjoituksen Haamukirjoittajat, joka kuuluu Julkaisemattomat-juttusarjaan. Sarjassa on kerrottu käsikirjoituksista, joista ei tullut kirjaa. Mölsä kertoo itse asiassa kahdestakin romaanikäsikirjoituksestaan, jotka jo pyörivät kustantamojen kustannustoimittajienkin käsissä, mutta joita ei sitten kumpaakaan julkaistu. Parhaillaan hän työstää kolmatta romaaniaan.



Luin myös Matti Tuomelan esseen Sammakkoprinssin tarina, jossa hän ruotii kahden elokuvan ja yhden tv-sarjan avulla, millaisena esitetään työväenluokkaisen nuoren miehen ja yläluokkaan kuuluvan nuoren naisen välinen suhde populaarikulttuurissa. Tuomelan aineistona ovat Normaaleja ihmisiä -tv-sarja sekä elokuvat Tyttö sinä olet tähti sekä Titanic (jota tosin käsitellään vähiten). Essee kyllä herätti ajatuksia ja nyökyttelyä.

Liittolaiset-nimisellä palstalla esiintyy entisiä NVL:n toimijoita liiton 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Ensimmäisenä haastatellaan kirjailija Liisa Enwaldia, joka kertoo hauskasti, miten päätyi liiton arkistopalvelun harrastajatekstien lukijaksi vuonna 1972 valmistuttuaan juuri kirjallisuustieteen maisteriksi. Liisa Enwald menehtyi 13.3.2021 Lohjalla eli lehden tekemisen jälkeen.



Kuten kirjallisuuslehdissä kuuluu, myös Nuoren Voiman lopussa on kritiikkiosio. Tässä lehdessä arvioidaan seuraavat teokset:

Maria Mäkelä & al. toim.: Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudesta (Vastapaino 2020) ja Kari Hotakainen: Tarina (Siltala, 2020)

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. (Poesia, 2020)

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä (Aviador, 2020)

Esa Kirkkopelto: Logomimesis. Tutkielma esiintyvästä ruumiista. (Tutkijaliitto, 2020)

Clarice Lispector: Tähden hetki
Suom. Tarja Härkönen. (Teos, 2020)

Sekä kolme suppeampaa arviota kirjosta:

Thomas Berbhard: Halvallasyöjät & Wittgensteinin veljenpoika
Suom. Tarja Roinila. (Teos, 2020)

René Girard: Kellariloukon psykologiaa
Suom. Olli Sinivaara ja Tuukka Sandström. (Idiootti, 2020)

Lotta Dufva: Limbodusa (Otava, 2020)

Kuten jo yllä sanoin, Nuori Voima jää usein kovin pinnallisesti lukaistuksi, lähinnä silmäillyksi, koska sen juttuaiheet tai ainakin käsittelytapa ovat omiin tarpeisiini vähän liian vaativia. Ilmeisesti lehti ei edes tavoittele mitään suuren yleisön kirjallisuuslehden asemaa. Kovin paljoa ei otetta kuitenkaan tarvitsisi keventää lukijakunnan laventamiseksi.

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä

 


Lohjan Sammatissa asuva Tiina Martikainen on julkaissut neljännen Lohjan poliisiaseman pitkäkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevästä rikoskonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainiosta ja hänen työparistaan poliisikoira Riinasta kertovan dekkarin Pahan kintereillä. Olen lukenut aiemmista kirjoista kaksi eli esikoisen Kasvot pinnan alla ja kolmannen Surmanpolku ja todennut ainakin jälkimmäisestä, että se on sujuva kevyehkö välipaladekkari.

Kolmen lukemani osan perusteella voin todeta, että Martikainen on mukavasti kehittynyt dekkaristina. Kolmannen osan dialogia olen kiitellyt, ja samaa totean Pahan kintereillä -dekkarin luettuani. Martikainen kirjoittaa sujuvaa dialogia, joka kuljettaa hienosti juonta eteenpäin ja rakentaa henkilökuvausta.

Myös aihe on tällä kertaa muutamaa astetta aiempaa kunnianhimoisempi ja rankempi. Sammatin alakoulun kuudetta luokkaa käyvä Sofia löytyy lauantaina aamuyöllä Sammatin kirkonkylän liepeiltä vanhasta osittain romahtaneesta vajasta. Tyttö on mitä ilmeisimmin surmattu jossakin muualla kuristamalla ja tuotu löytöpaikalle autolla. Lähistöllä asuva vanha mies on nähnyt auton valot löytöpaikan tuntumassa ja maasta löytyy renkaanjälkiäkin.

Sofian yksinhuoltajaisä on epätoivoinen, raivoissaan ja surusta sekaisin. Pian käy ilmi, että Sofia on noussut perjantai-iltana tutun miehen eli aikido-ohjaajansa Mikael Liljan auton kyytiin mitä ilmeisimmin täysin vapaaehtoisesti ja iloisin mielin. Poliisi luonnollisesti kiinnostuu Liljan liikkeistä ja haluaisi puhuttaa tätä pikimmiten. Se on valitettavasti kuitenkin mahdotonta, sillä Lilja löytyy pian mökiltään Karjalohjalta kuolleena. Poliisi tekee mökillä myös karmaisevan löydön Mikael Liljan ruumiin lisäksi.

Nuoren tytön surma ja tapaukseen liittyvän miehen kuolema luonnollisesti herättävät paikkakunnalla suurta huomiota ja huolta. Hanna itsekin tuntee välillä, ettei välttämättä pysty toimimaan täysin ammatillisesti tilanteessa, jossa naapurustossa tapahtuu näin epämiellyttäviä rikoksia. Hanna on huolissaan myös tyttärensä Miran reaktioista. Kaikki tuntuvat olevan peloissaan, erityisesti Sofian ystävät. Aada-niminen Sofian luokkatoveri turvautuu Miraan ja Hannaan, koska kylillä häntä tuntuu seurailevan tuntematon mies. Onko kaikki vain Aadan mielikuvitusta, vai vaaniiko joku sammattilaisia pikkutyttöjä edelleen?

Tapaus kuormittaa koko Lohjan poliisia. Hannan esimies joutuu työskentelemään kovassa paineessa, eikä tiimin henki ole paras mahdollinen. Vähitellen asiat alkavat kuitenkin avautua sitkeiden puhuttamisten ja selvitysten ansiosta. Riinan tarkka kuono on jälleen avuksi, kun tarvitaan myös pitäviä todisteita syyllisten kiinni saamiseksi.

Olen aiemminkin tuonut esiin mielihyväni siitä, että Martikainen on sijoittanut dekkarinsa minulle tuttuihin ympyröihin Lohjalle, Sammattiin ja Karjalohjalle. Tutut maisemat tuovat lukemiseen mukavan lisämausteen. Nyt odotin kovasti, milloin poliisi tekee käynnin Sammatin koululle ja tapaa tuttuja ihmisiä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä ensi kerralla?

Kyseessä on dekkarisarja, mutta rikosjuonet ovat joka osassa itsenäisiä. Hannan perhe-elämää kuvataan kirjoissa jonkin verran, mutta kuitenkin sen verran ohuelti, että lukija voi mainiosti aloittaa Hannaan ja Riinaan tutustumisen tästä neljännestä osasta.

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä
Myllylahti 2021. 320 s.

Arvostelukappale.

Kiitosta pitää antaa myös onnistuneesta kannesta!

 

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

 


Harjunpää ja heimolaiset on kuudes osa Matti Yrjänä Joensuun kirjoittamasta ansiokkaasta ja suositusta Harjunpää-dekkarisarjasta. Se ilmestyi vuonna 1984, ja sille myönnettiin seuraavana vuonna ensimmäinen Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto.

Kolmihenkinen palkintoraati, johon kuuluivat Kristiina Alapuro, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara, perusteli valintaansa seuraavasti:

’Harjunpää ja heimolaiset’ on säälimätön ja vavahduttava romaani. Kirjailija kuvaa siinä hyvinvoivan pääkaupunkiseudun reuna-alueita. Tässä dokumentaarisessa romaanissa kuvatut ihmiset elävät sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti yhteiskuntansa marginaalissa.

Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. Tuskin kukaan toinen suomalainen nykykirjailija on käsitellyt pääkaupunkiseudun urbaania elämänpiiriä yhtä pätevästi ja osuvasti kuin Joensuu teossarjallaan, joka alkoi esikoisromaanista ’Väkivallan virkamies’ (1976). Joensuun romaanit ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa.

’Harjunpää ja heimolaiset’ muistuttaa lukijalleen, että yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteiltaan. Joensuu kertoo suomalaisesta rasismista; siitä, jonka olemassaoloa monet suomalaiset eivät halua tunnustaa. Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei sittenkään, vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen. Tässäkin katsannossa Joensuun romaani on tärkeää kirjallisuutta; se ei hyssyttele eikä kerro idyllistä satua menneestä maailmasta. Konkreettisen proosan avulla Joensuu loihtii esille melkeinpä runollisen pahanmakuisen kuvan nykytodellisuudesta.

Palkintoraadin mielipiteeseen on helppo yhtyä vieläkin, vaikka vuosikymmeniä on jo ehtinyt vierähtää. Ainoa korvaan särähtävä asia perustelutekstissä on termi ’dokumentaarinen romaani’. Sellaiseksi ei realistista poliisiromaania enää nykypäivänä kutsuta. Alagenre on nykyään suhteellisen runsas ja elinvoimainen, mutta siitä huolimatta Joensuun kertoma tarina kyllä koskettaa nykylukijaa vahvasti. Surullista on, että teoksen välittämä ’runollisen pahanmakuinen kuva nykytodellisuudesta’ ei ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan eikä rumuuttaan.

Romaniserkukset Väinö ja Onni Blumerus ovat päättäneet kostaa Väinön isän Kyöstin parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneen tapon. Tappaja Manne Hedman on aikanaan jäänyt kiinni, mutta verikosto on vielä hoitamatta. Vankilasta juuri vapautunut ja syvästi turhautunut Onni haluaa palauttaa sekä perheen että varsinkin oman kunniansa, joten serkukset ovat päättäneet ampua tekijän aikuisen pojan Feijan tanssilavan pihalla. Uhkarohkea ja huonosti valmisteltu surmatyö menee kuitenkin pieleen, sillä Feija jää henkiin, mutta sivullinen saa surmansa. Onnettoman sattuman seurauksena Feijan 16-vuotias pikkuveli Saska päätyy pian murhasta epäiltynä poliisivankilaan.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on palannut isyysloman perään pitämältään kesälomalta töihin, eikä oikein tunne kuuluvansa tutkintaryhmään. Omituinen ulkopuolisuuden tunne ei ota hellittääkseen. Käsiin rysähtävä iso tutkintakin tuntuu menevän alusta asti jotenkin kummallisesti vinoon. Poliisin huomio kiinnittyy valkoihoiseen uhriin, joka kaiken lisäksi osoittautuu entiseksi poliisiksi. Kun vielä kiinni otettunakin on sopivalta vaikuttava tekijä, juttu tuntuu olevan ainakin päälliköiden mielestä selvitetty, kunhan vain todisteet saadaan vielä runnottua sopimaan kuvioon. Ei ihme, että Timo Harjunpää ja Onerva Nykänen alkavat ajatella, että he tutkivat väärää rikosta.

Joensuu kuljettaa tarinaa kolmesta näkökulmasta. Poliisin toiminta on yksi kolmannes tarinasta, ja loput kaksi osaa tapahtumista seurataan sekä Blumerusten että Hedmanien perheiden näkökulmista. Ote on hyvin yhteiskunnallinen, mutta silti kirjailija on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan rikostarinan ja vetoamaan samalla lukijan oikeustajuun. Poliisin toiminta on pääosin avoimen ennakkoluuloista ja rasistista. Romanien puolelta katsottuna petskot eli poliisit ovat epäluotettavia, jopa vaarallisia vihollisia.

Romanikulttuurista ja sen edustamista yksilöistä ei kirjassa maalata yksipuolista kuvaa. Monet ongelmat juontuvat pitkälti historiasta. Romanien omat säännöt ja käyttäytymisnormit eivät ole saaneet valtakulttuurilta hyväksyntää tai ymmärrystä, mikä aiheuttaa yhä uudelleen yhteentörmäyksiä, väärinymmärryksiä ja ennakkoluuloja.

Poliisiromaanin tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti loppukohtausta, jossa tilanne riistäytyy totaalisesti kaikkien osapuolien hallinnasta. Loppuhäivytyksiin tai selityksiin Joensuu ei ryhdy, vaan näyttämöltä poistutaan liekkien ja hälytysvalojen yhä leiskuessa öisessä maisemassa. Kovin toiveikkaana tarinaa ei voi pitää. On tosiaan sääli todeta, että Joensuulla ei lähes neljäkymmentä vuotta sitten ollut perusteitakaan sen kummempaan toiveikkuuteen.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Otava 1984. 317 s.                      

Lainattu kirjastosta.

Tämä juttu aloittaa blogiprojektin, jonka tarkoituksena on lukea kaikki Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit. Palkinnon sääntöjen mukaan se on voitu myöntää muullekin teokselle kuin dekkarille ja myös dekkariteolle, joten dekkarilista ei ole ihan 36 teoksen mittainen. Osan voittajista olen lukenut ennen blogiaikaa ja osan jo blogia pitäessäni. En lue uudelleen jo blogattuja, mutta luen uudelleen ne dekkarit, joista juttu puuttuu. Mitään aikarajaa en ole tälle projektille asettanut.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Ragnar Jónasson: Pimeys

 


Olen sivusilmällä seuraillut Twitterissä jo useamman vuoden mittaan islantilaisen dekkarikirjailija Ragnar Jónassonin huikeaa uraa ja kiihkeästi toivonut, että hänen tuotantoaan alettaisiin julkaista myös suomeksi. Lisäpontta toiveeni sai parin vuoden takaisella Nordic Noir -dekkarifestivaalilla Rukalla, jonne Ragnar oli kutsuttu esiintymään muiden kovatasoisten pohjoismaisten dekkaristien ohella.

Ragnar Jónasson
Nordic Noir -dekkarifestivaalilla
Rukalla v. 2019.


Nyt toiveeni toteutuu, sillä tänään 22.3.2021 ilmestyy Ragnarin ensimmäinen suomennettu dekkari Pimeys Tammen kustantamana. Ihan mahtava juttu! Olin vielä niin onnekas, että sain kustantajalta luettavakseni ennakkokappaleen. Kiitos siitä!

Ragnar on reykjavikilainen juristi, joka on koko aikuiselämänsä työskennellyt myös dekkarikirjallisuuden parissa. Hän on islannintanut 14 kappaletta Agatha Christien teoksia, ja ensimmäinen käännös ilmestyi, kun Ragnar oli vasta 17-vuotias. Ensimmäinen oma teos Fölsk nóta ilmestyi vuonna 2009, ja sen jälkeen on ilmestynyt toistakymmentä dekkaria.

Tuotannon muodostavat kaksi sarjaa, toistaiseksi kuusiosainen Dark Iceland -sarja sekä Hulda-trilogia, ja muutama yksittäinen itsenäinen teos. Lisäksi Ragnar on kirjoittanut novelleja eri julkaisuihin ja antologioihin. Ragnar Jónasson on kerännyt teoksillaan runsaasti arvostettuja dekkaripalkintoja eri puolilla maailmaa, ja niitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.

Dark Iceland -sarjan päähenkilö on nuori poliisimies Ari Thor, joka on opiskellut filosofiaa ja teologiaa mutta päätyy sitten poliisin ammattiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa on syrjäinen pohjoisislantilainen Siglufjordurin kaupunki, jonne pääsee maitse vain vuorten läpi kulkevien maantietunnelien kautta. Kuvissa paikka näyttää uskomattoman idylliseltä, mutta ulkonäkö voi pettää.

Suomennokset on aloitettu kuitenkin Ragnarin toisesta sarjasta, jonka päähenkilö on Reykjavikin poliisissa työskentelevä rikosetsivä Hulda Hermannsdóttir. Sarja on trilogia, ja se on kirjoitettu tai ainakin julkaistu käänteisessä järjestyksessä. Aloitusosassa Pimeys eli islanniksi Dimma Hulda on juuri jäämässä eläkkeelle, seuraava osa sijoittuu kymmenisen vuotta aikaisemmaksi ja kolmas vielä siitäkin kymmenen vuotta taaksepäin. Aloitusosan luettuaan siis jo tietää, miten sarja päättyy.

Hulda on leski, ja hänen ainoa lapsensa Dimma on kuollut jo ennen aviomiehen kuolemaa. Nämä tapahtumat niihin liittyvine ikävine asioineen sekä Huldan oman lapsuuden traumaattiset kokemukset keriytyvät Pimeydessä auki samaan aikaan, kun Hulda työskentelee kiivaasti saadakseen viimeisen juttunsa päätökseen ennen kuin viimeinen työpäivä poliisina on ohi.

Päätös eläkkeelle siirtämisestä tulee Huldalle ikävänä yllätyksenä. Kovin hyvin hän ei tunnu työssään viihtyneen, vaikka itse työ onkin mitä ilmeisimmin hänen elämänsä ainoa sisältö. Kun sekin ollaan ottamassa häneltä pois, tuntuu menevän samalla pohja kaikelta. Jonkinlaisena hyvityksenä nopeasta lähdöstä esimies tarjoaa Huldalle vielä mahdollisuutta selvitellä mitä tahansa keskeneräistä juttua.

Hulda päättää käyttää jäljellä olevat päivät ja lopulta nopeasti hupenevat tunnit vuoden vanhan kuolemantapauksen penkomiseen. Autiolta merenrannalta on löytynyt nuoren naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin nainen on liukastunut rantakivissä, lyönyt päänsä ja hukkunut. Myös itsemurha on mahdollinen, mutta tutkinta on loppunut lyhyeen, kun on käynyt ilmi, että nainen on läheisen vastaanottokeskuksen venäläinen asukas. Kukaan ei kaipaa naista, joten tutkintaa ei sen enempää tarvita.

Asetelma raivostuttaa Huldaa, kun hän tajuaa, että virkaveljet ovat hutiloineet tarkoituksella. Hän alkaa penkoa tapausta ja huomaa pian, että vastaanottokeskuksesta on kadonnut samoihin aikoihin toinenkin nainen, ja naiset ovat olleet keskenään ystävykset. Mitä naisille oikein on tapahtunut?

Asetelma vaikuttaa tutkinnan osalta hyvin perinteiseltä pohjoismaiselta poliisidekkarilta. Traumatisoitunut ja epäsosiaalinen, esimiestensä kanssa toimeen tulematon poliisi tutkii tapausta, josta muut eivät ole saaneet juuri mitään irti. Ihmisiä puhutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä lukijalla ole paljoakaan mahdollisuuksia päätellä tekijää ennen kuin loppuratkaisut alkavat olla käsillä.

Mutta Ragnar on päätynyt joihinkin todella odottamattomiin ratkaisuihin! En muista koskaan lukeneeni aivan tällaista dekkaria! On kyllä varsin mielenkiintoista nähdä, miten sarjan seuraavat osat yltävät tälle tasolle. En lainkaan ihmettele, että juuri Pimeydestä on tehty tv-sarjavaraus. Jos sellainen joskus valmistuu, katson varmasti!

Ragnar Jónasson: Pimeys (Dimma)
Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen.
Tammi 2021. 238 s.


Ennakkokappale.

torstai 18. maaliskuuta 2021

Jarkko Sipilä: Syy tappaa

 


Neljätoistavuotias Sofia katoaa ja löytyy sitten tapettuna pienestä puistosta Puotilasta läheltä kotoaan. Armeijan aseseppänä työskentelevä isä Harri Rautamaa on murheen murtama. Mies on menettänyt vuosi sitten vaimonsa, ja nyt pariskunnan ainoa lapsikin on kuollut. Kaiken lisäksi poliisi vie hänet Pasilan poliisitalolle kuultavaksi, koska todennäköisin tappaja löytyy yleensä lähipiiristä. Sitten puistosta löytyy toinen nuori tyttö raiskattuna ja surmattuna.

Rikoskomisario Takamäki ryhmineen, johon myös ataripoliisi Suhonen on vaivihkaa palaillut, saa järkyttävät rikokset tutkittavikseen. Lupaavalta näyttäneen alun jälkeen juttu muuttuu nopeasti todella hankalaksi. Kukaan ei ole nähnyt mitään, ja vaikka muutama lähitalojen asukas on oikeaan aikaan kuullut puiston suunnalta naisen huudon, sen enempää apua heistä ei jutun tutkinnassa ole.

Kaikki mahdolliset teknisen tutkinnan menetelmät käytetään huolellisesti, ihmisiä jututetaan, puhelimia jäljitetään ja tietoja vertaillaan, mutta tyttöjen surmaaja ei ota selvitäkseen. Aivan varmoja ei olla alkuun siitäkään, onko tekojen takana varmasti sama henkilö.

Kun media pääsee jutun jäljille, paineet kasvavat eksponentiaalisesti. Kahden valkoihoisen nuoren tytön seksuaalimurhat luonnollisesti kuohuttavat koko Suomea. Takamäellä on kuitenkin varma ennakkonäkemys siitä, että uutisointi saa nopeasti aikaan myös rasistista vihapuhetta piireissä, jotka kärkkyvät juuri tällaisia tapauksia saadakseen vettä omaan myllyynsä. Valitettavasti Takamäen ennustus toteutuu hyvin nopeasti.

Syy tappaa on rikostoimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän kahdeskymmenes Takamäki-sarjan poliisidekkari, joten mitään kovin yllättävää sen kansien väliin ei sarjaa seuranneen lukijan näkökulmasta kätkeydy. Rikokset ovat karmaisevia, mutta Sipilä armahtaa lukijaa eikä kuvaa uhrien viimeisiä hetkiä tai sukella tekijän mieleen. Riittävän raskasta on seurata omaisten tuskan ja poliisien rankan työn kuvauksia. Poliisityön kuvaus on jopa yltiörealistista. Sipilä ei väsy sen yksityiskohtien huolelliseen kirjaamiseen, vaikka välillä sen vähentäminen keventäisi kyllä kokonaisuutta.

Takamäen tiimi on aiemmista kirjoista tuttu. Rauhallinen ja vakaa Takamäki johtaa sitä varmoin ottein. Anna Joutsamo ja Suhonen ovat edelleen tiimin kantavia voimia. Myös Suhosen sivupersoonalle on käyttöä, joskin vähemmän kuin monissa aiemmissa dekkareissa.

Sarjan kaikki osat ovat itsenäisiä rikostarinoita, ja henkilöiden yksityiselämää seurataan hyvin ohuesti, paikoin jopa viitteellisesti. Niinpä sarjaan tutustumisen voi aloittaa mistä osasta tahansa. Sipilä tosiaan kuvaa hyvin tarkasti poliisityötä, joten pitkään jatkuneen sarjan avulla voi seurata myös sen muutoksia vuosien varrella.

Syy tappaa ei ole sarjan valoisimpia osia. Mitään kovin kepeää tai humoristista dekkaria Sipilällä ei ole muutenkaan tapana kirjoittaa, mutta tällä kertaa mennään poikkeuksellisenkin totisissa merkeissä, ovathan rikoksetkin kauheudessaan omaa luokkaansa. Sipilä kuvaa myös kylmäävästi mekanismeja, joilla sekasortoa haluavat tahot hyödyntävät kuohuttavaa tilannetta ja kuvion uhreja tuhoisin seurauksin.

Jarkko Sipilä: Syy tappaa
CrimeTime 2020. 326 s.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen, kesto 8 h 47 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous


 ”Käteni ovat ehkä pienet, mutta mulkkuni iso.”
- Artjom Moska Nuorempi -

Monissa liemissä keitetyt lehtimiehet Artjom ja Oleg matkustavat Gonzon kaupunkiin kirjoittaakseen reportaasin siitä, miten kaupungissa aiotaan ratkaista sitä yhä pahemmin piinaava ihmisroskaongelma. Gonzon kaupunki sijaitsee ’Vostokin ja Zapadin välisellä ajatusten joutomaalla’.

Vihreitä pillereitä nappailevat ja ahkerasti alkoholia naukkailevat lehtimiehet kohtaavat matkallaan monia vastuksia, kuten päätyvät putkaan, omituisiin neuvotteluihin kaupungintalolle ja lopulta keskelle taidegalleriaan kohdistuvaa aseellista hyökkäystä, joka laukaisee odottamattoman tapahtumaketjun eli Gonzon kaupungin taiteellisen vallankumouksen.

Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous -pienoisromaanin kansiliepeessä esitellään kirjailija Harri V. Hietikko Suomen kirjallisuuden ’tekijämieheksi ja vapaustaistelijaksi’ sekä ’Gonzo-journalismin uuden aallon airueksi’. Olen vuosien varrella lukenut Hietikon monipuolisesta tuotannosta isohkon osan, ja joka kerta kirjan äärellä tuntenut oloni vähän hämmentyneeksi ja huvitetuksi. Niin nytkin.

Ensinnäkin Gonzo. Sana kolkutteli jonkinlaista hämärää muistikuvaa mieleni sopukoissa, mutta piti turvautua kättä pidempään eli taipua guuglailemaan. Wikipedia-artikkelissa määritellään Gonzo-journalismi (joka toisessa virkkeessä Gonzojournalismi) tosiasioita ja sepitettä yhdistäväksi journalismiksi, joka on saanut vaikutteita underground-kulttuurista. Tyyliin kuuluvat liioitellun retorinen kieli sekä bisarrit ja kreisit ilmaisut.

Ei siis oikeastaan ihme, että omintakeisen tyylinsä ja huumorinsa takia suomalaisesta kirjallisuuskentästä selvästi erottuva Hietikko on Gonzon kaupunkiin päätynyt. Pienoisromaani on minulle vähän uudenlaista Hietikkoa, mutta lyön vetoa, että olisin sokkotestissä tunnistanut kirjoittajan jo parin kappaleen perusteella, niin persoonallinen hänen karnevalistis-lakonisen ironinen tyylinsä on.

Joka kerta Hietikkoa lukiessani myös yllätyn, miten hänen liioitteleva ja paikoin varsin musta äijähuumorinsa onnistuu vetoamaan minuun, keski-ikäiseen kukkahattulukijaan. Tälläkin kertaa se toimi kuin kuuluisa junan vessa. Bongailin tyytyväisenä myhäillen kirjallisuus- ja kulttuuriviittauksia, joista iso osa taisi mennä viheltäen yli pääni, mutta viis siitä. Naureskelin myös kunnalliseen hallintoon ja politiikkaan suunnatulle piikittelylle, joka on vain kevyesti verhottu venäläis-neuvostoliittolaishenkisen Gonzon kaupungin byrokratiakuvausten savuhuntuun.

En voi kehuskella täysin oivaltaneeni Gonzon kaupungin taiteellista vallankumousta, mutta ei se mitään. Ei kai Gonzoa ole tarkoituskaan niin kovin vakavasti ottaa.

Joten mitä tästä opittiin?
Ehkä ei mitään.

 

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous
Warelia 2021. 100 s.

Arvostelukappale.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Riitta Konttinen: Boheemielämä - Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie

 


1990-luvun loppupuolella pitelin lähikirjastossamme kädessäni taiteilija Venny Soldan-Brofeldtista kirjoitettua elämäkertaa ja mietin, että se pitäisi jossain vaiheessa lukea. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyi Tuula Levon romaani Neiti Soldan (Otava, 2000), jonka ällistyneenä ahmin. Pian sen jälkeen esitettiin televisiossa sarja nimeltä Venny, jossa käsitellään samaa aihetta kuin Levon romaanissakin eli kirjailija Juhani Ahon sekä Soldanin sisarusten Vennyn ja Tillyn keskinäisiä suhteita.  

Alkuvuodesta luin Eppu Nuotion tuoreen romaani Maggie ja minä, jossa yhtenä tasona kulkevat Venny Soldanin fiktiiviset muistiinmerkinnät, jotka liittyvät hänen ystäväänsä tanssitaiteilija Maggie Gripenbergiin. Venny maalasi ja piirsi useita kuvia Maggiesta ja ystävykset viettivät paljon aikaa Brofeldtien kesäpaikassa Tvärminnessä. Siellä asiaan kuului auringosta ja merestä nauttiminen naturalistisesti eli ilman rihmankiertämää. Nuotio on kirjoittanut Vennyn ja Maggien suhteeseen myös naisten välisen rakkaustarinan.



Vasta Nuotion romaanin sysäämänä lopulta toteutin pitkään muhineen aikeeni ja luin Riitta Konttisen kirjoittaman taitelijaelämäkerran Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Neljännesvuosisata ehti kulua kirjan ilmestymisestä, mutta se ei haittaa. Sisältö on edelleen tuoretta ja kuranttia. Olen lukenut parin vuoden kuluessa muitakin Konttisen tietoteoksia suomalaisista naistaiteilijoista ja pitänyt hänen teksteistään kovasti. Niin nytkin.

En lakkaa hämmästelemästä, miten rohkeita, päättäväisiä ja lahjakkaita eri taiteenalojen naisia Suomessa on ollut 1800- ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Monista ei ole jäänyt paljoakaan tietoa meille kerrottavaksi, mutta toisten tarinat ovat ällistyttäviä. Venny Soldan-Brofeldt kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon. Hänen vaiheensa ovat uskomattomat! Mutta uskomaton oli nainenkin.

Venny Soldan-Brofeldt kuului niihin naistaiteilijasukupolviin, jotka joutuivat uuvuttavasti taistelemaan jokaisen oikeutensa puolesta. Naisia väheksyttiin ja sorrettiin käsittämättömän järjestelmällisesti ja perusteellisesti. Oikeus opiskella tai tehdä työtä ei ollut itsestään selvää, ei myöskään oikeus matkustaa. Silti Venny Soldan-Brofeldt teki niitä kaikkia koko elämänsä ajan, ja menestyi, ainakin suhteellisesti.

Taidehistorioitsijan kirjoittamassa taiteilijaelämäkerrassa käsitellään tietysti paljon kohteena olevan taiteilijan töitä ja tuotantoa. Maallikolle nämä osuudet ovat välillä vähän puuduttaviakin, varsinkin kun 1990-luvulla julkaistussa teoksessa on vain muutama värikuva ja nekin kirjan keskivaiheilla erillisessä liitteessä. Monestakin työstä joutuu siis vain mielikuvituksensa (tai Googlen) avulla hahmottamaan, mistä on puhe. Mustavalkoisia kuvia Soldan-Brofeldtin teoksista, erilaisista piirroksista ja luonnoksista sekä valmiista töistäkin on runsaasti, mutta läheskään aina aukeaman kuvat eivät liity suoraan tekstiin.



Konttinen kirjoittaa paljon myös taiteilijan yksityiselämästä. Hän perusteleekin sen Boheemielämässä. On mahdotonta täysin irrottaa taiteilijan elämää hänen taiteestaan, sillä elämä asetti rajat sille, kuinka paljon ylipäätään saattoi käyttää aikaa taiteelliseen työhön. Muun elämän vaatimukset verottivat erityisesti naistaiteilijan taiteeseen käytettäviä resursseja. Monet Soldan-Brofeldtin ystävät luopuivat omasta urastaan esimerkiksi avioliiton tai lasten takia.

Olen naiivisti kuvitellut, että Juhani Ahon suhde vaimonsa nuorempaan sisareen Tilly Sodaniin olisi ollut jonkinlainen julkinen salaisuus jo sen tapahtuma-aikana. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut, vaan asia paljastui vasta, kun Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin poika Antti Aho julkaisi isänsä elämäkerran (Juhani Ahon elämä ja teokset I-II, 1951). Konttinen kirjoittaa paljonkin siitä, miten aviomiehen ja sisaren rakkaussuhteen paljastuminen vaikutti Venny Solda-Brofeldtiin tunnetasolla.

Sen sijaan Konttinen lähinnä ohittaa sen vaiheen perheen elämässä, jolloin Tilly Soldan tuli raskaaksi (tämä tapahtui siis vasta sen jälkeen, kun suhde oli paljastunut vaimolle), synnytti poikansa ulkomailla ja joutui jättämään tämän sinne noin vuodeksi. Myös tämän ajanjakson on täytynyt olla raastavaa aikaa kaikille osapuolille. Konttinen pitää kuitenkin katseen tiukasti omassa kohteessaan, kuten toki asiaan kuuluu.

Jokaista taiteilijaelämäkertaa lukiessani hämmästelen, miten paljon, rohkeasti ja mutkattomasti suomalaiset matkustelivat ja muuttivat paikasta toiseen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sitkeä mielikuva Suomesta jonkinlaisena staattisena umpiperänä murenee päästäni tuskallisen hitaasti mutta pala kerrallaan. Ainakin taiteilijoiden kohdalla opiskelu ulkomailla oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Useimmat matkustelivat opintojen jälkeenkin säännöllisesti Euroopassa ja kauempanakin. Venny Soldan-Brofeldt ei suinkaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Monen suomalaistaiteilijan elämäkerrasta käy ilmi, että juuri perheen taiteilijan harteille on sälytetty muiden perheenjäsenten elatus. Esimerkiksi niinkin menestynyt taiteilija kuin Albert Edelfelt joutui maksamaan isänsä jälkeen jättämiä velkoja ja huolehtimaan niin äidistään kuin naimattomista sisaristaankin koko elämänsä ajan. Samoin kävi Venny Soldan-Brofeldtille. Perheen isän menehdyttyä sisarukset yrittivät haalia elantonsa eri tavoin, mutta monet heistä nojautuivat käytännölliseen taiteilijasisareensa koko elinikänsä.

Olin myös kuvitellut tuntevani Venny Soldan-Brofeldtin elämäntarinan pääpiirteet entuudestaan, mutta tulin yllätetyksi. En esimerkiksi tiennyt mitään hänen erämajastaan Lohjanharjulla Hiidenveden tuntumassa enkä sitä, että hän vietti viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa.

Kirjojen lukeminen lisää tarvetta lukea kirjoja. Nyt olen miettinyt, pitäisikö kirjastosta tilata Venny Soldan-Brofeldtin muistelmateos Merimajamme ja me, jota myös Eppu Nuotion romaanissa lukupiiriläiset lukevat.

Riitta Konttinen: Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie
Otava 1996. 416 s.


Lainattu kirjastosta.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Milo Manara: Caravaggio - Miekka ja paletti & Armahdus


Tämän jutun teemat ovat tuttuja: ’lukemalla lisää luettavaa’ ja ’haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta en oikein osaa’. Olen kirjoittanut näistä teemoista lukuisia kertoja ennenkin, mutta jälleen olen niiden äärellä ja tällä kertaa ikuisuusteemani siis kohtaavat.

Vuosi sitten keväällä kaikki meni kiinni ja mihinkään ei saanut mennä. Muun muassa kirjakaupat ajautuivat entistäkin hankalampaan talousahdinkoon. Päätin sijoittaa lehtijutuillani ansaitsemani lisäroposet kirjahankintoihin. En enää tarkkaan muista, miten hankintalistalleni päätyivät italialaisen sarjakuvataiteilija Milo Manaran teokset Caravaggio – Miekka ja paletti sekä Caravaggio – Armahdus. Niteet muodostavat yhtenäisen taidemaalari Caravaggion elämänvaiheisiin perustuvan tarinan, joka täyttänee sarjakuvaromaanin määritelmän.

Komeat teokset siis saapuivat jo noin vuosi sitten, mutta kuten usein käy, kirjat jäivät odottelemaan parempia lukuaikoja pikaisen selailun jälkeen. Sitten Jyrki Erra voitti Vuoden johtolanka 2021 -palkinnon taidetrillerillään Lyijyvalkoinen. Senkin kirjan olin jo ehtinyt hankkia itselleni, mutta lukurakoa sille ei ollut löytynyt. Palkintouutinen kuitenkin nosti teoksen luettavien pinon päällimmäiseksi. Ihastuin Lyijyvalkoiseen melko lailla. Sen keskiössä on salaperäinen taulu, jota pidetään lähestulkoon varmasti itsensä Caravaggion maalaamana.

Nykyhetkeen sijoittuvan jännittävän tarinatason rinnalla kulkevat vanhan päiväkirjan merkinnät, joissa mestari Caravaggion assistentti Cecco kertoo taiteilijan viimeisten vuosien vaiheista. Trilleriä lukiessani muistin hyllyyn hilloamani sarjakuvaromaanin ja päätin lukea sen heti perään. Se osoittautuikin oivalliseksi ratkaisuksi, sillä Caravaggion elämäkerta ja merkittävimmät teokset tulevat mukavasti ristivalotetuksi Erran ja Manaran teosten kautta.



Manaran kertoma versio alkaa, kun parikymppinen Caravaggio saapuu Roomaan vuonna 1592 ja kiivaalle luonteelleen tyypillisesti ajautuu nopeasti erilaisiin hankaluuksiin niin taidepiirien ankaran kilpailun kuin holtittomien naisasioidenkin takia.

Kuvakerronta on hulppeaa, ja Manara suosii isoja ruutuja, joissa kuvataan upeita maisemia, vauhdikasta liikettä ja ennen kaikkia Caravaggion maalauksia ja niiden syntyä. Koin monia ahaa-elämyksiä Manaran kekseliäiden ja oivaltavien ratkaisujen äärellä.

Kukkahattutädin silmään ottavat teoksen naiset, jotka Manara kuvaa mieluiten vähäpukeisina ja suorastaan pornahtavissa asennoissa ja tilanteissa. Mutta se näemmä Wikipedian mukaan on hänen tavaramerkkinsäkin. Nykymaailmassa ja nykysilmin tämä kyllä tuntuu lähinnä tunkkaiselta.

Harmittelen myös sitä, että vaikka kirjat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, niiden koko ei ole identtinen. Kakkososa Armahdus on noin puoli senttimetriä leveämpi ja korkeampi kuin ykkösosa Miekka ja paletti. Miksi? Ei näytä hyvältä hyllyssä tällainen!

Milo Manara: Caravaggio – Miekka ja paletti (Le Caravage vol 1)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2015. 60 s.

Milo Manara: Caravaggio – Armahdus (Caravaggio – La Grazia)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2018. 54 s.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 


Jessica May on tehnyt upean uran Voguen mallina, kun ura katkeaa kuin seinään sen jälkeen, kun valokuvaaja-avopuoliso Emile on myynyt hänen kuvansa kuukautissuojafirman mainokseen. Jumalaisen kaunis ja upeavartaloinen Jess heittää Emilen ulos asunnostaan ja elämästään.

On aika kääntää uusi lehti elämässä ja urassa. Lapsesta saakka valokuvannut ja mallinuran ohessa lehtiartikkeleja kirjoittanut Jess päättää hakeutua Eurooppaan, jonka sotaan Yhdysvallatkin on juuri liittynyt. Voguen julkaisija Condé Nast, päätoimittaja Belinda Bower ja Jessin ystävä journalisti Martha Gellhorn kannustavat nuorta naista uhkarohkealtakin kuulostavan suunnitelman toteuttamisessa.

Jess saa kuitenkin huomata, että sodasta ja miestyövoiman puutteesta huolimatta ennakkoluulot ja suoranainen naisten työskentelyn vastustaminen jylläävät myös lehtialalla. Tunnettuna mallina hänellä on riesanaan vielä sitkeä kevytkenkäisen naisen ja tyhjäpäisen kaunottaren maine. Kovin harvan Jessin kohtaaman miehen mielestä tällä voisi olla sotatantereella mielessään jokin muukin asia kuin sopivan petiseuran etsiminen. Erityisen hankalaksi heittäytyy PR-upseeri Warren Stone, jonka käsissä Jessin ja muiden naistoimittajien työtilaisuudet pitkälti ovat.

Sattuma kuitenkin tupsauttaa Jessin heti kärkeen samaan italialaiseen taisteluhautaan kapteeni Dan Hallworthin kanssa. Dan on poikkeus miesten joukossa, sillä hän on ihan oikeasti mukava sekä kaikin puolin esikuvallisen rehti, korkeamoraalinen ja oikeamielinen. Sen lisäksi tietysti myös armottoman komea. Danin kautta Jess tutustuu pieneen Victorine-tyttöön, joka hänen kauhistuksekseen asuu kenttäsairaalassa ja on Danin johtaman pataljoonan orpo maskotti.

Vuonna 2005 australialainen taidekuriiri D’Arcy Hallworth saa poikkeuksellisen tehtävän. Hänen yhteistyökumppaninsa Australiassa on saanut harvinaislaatuisen oikeuden järjestää ranskalaisen valokuvaajan näyttelyn, ja yksityisyydestään huipputarkka salaperäinen valokuvaaja on edellyttänyt, että nimenomaan juuri D’Arcy matkustaa Ranskaan pakkaamaan kallisarvoiset valokuvat lähetyskuntoon.

D’Arcy saapuu lumoavaan ja satumaiseen ranskalaiseen linnaan, jossa hän tapaa valokuvaajan agentin Josh Vaughnin. Lukija ei ylläty, että Josh on häikäisevän komea ilmestys, johon D’Arcy heti tuntee kummaa vetoa. Pariskunnan suhde ei kuitenkaan etene aivan hänen toivomallaan tavalla. Valokuvaajan henkilöys kutkuttelee D’Arcyn uteliasta mieltä, ja sitten hän tekee yllättävän löydön. Miksi valokuvaajalla on varastossaan hänen äitinsä Victorinen ja Dan Hallworth -nimisen miehen alkuperäinen sodanaikainen valokuva?

Australialainen bestsellerkirjailija Natasha Lester kuljettaa romaanissaan Ranskalainen valokuvaaja näitä kahta aikatasoa vuoron perään. Lukija arvaa hyvin nopeasti (jo takakansitekstin perusteella), että Jessica Mayn ja D’Arcy Hallworthin tarinat liittyvät tiiviisti yhteen, mutta kaikista runsaskätisesti viskellyistä vihjeistä ja ennakoinneista huolimatta matkan varrelle mahtuu monia yllätyskäänteitä. Tosin useimmilta hankaluuksilta olisi vältytty, jos henkilöt olisivat puhuneet toisilleen hieman enemmän, minkä seikan D’Arcykin huomaa loppuselvittelyjen tuoksinassa.

Ranskalainen valokuvaaja on siis romanttista (historiallista) (nais)viihdettä, jolla on kirjallisuuuskentässä huonohko maine. En itsekään kuulu genren ahkerimpiin kuluttajiin, vaan viihdyn enemmän viihdekentän jännitysosastolla. Mutta onhan tällä ehdottomasti puolensa! Kukapa ei nauttisi kauniiden ja menestyvien ihmisten seurasta ja heidän monimutkaisista ihmissuhdekuvioistaan? Itse uppouduin tarinaan niin, että luin kirjan yhdessä (korona-ajan tapahtumattomassa) viikonlopussa.

Lester paneutuu kiitettävällä innolla eroottisiin kohtauksiin, joihin kummankin aikatason sankaritar ennen pitkää oman komistuksensa kanssa päätyy. Suudelmien intensiteettitasoja on useita, ja ylävartalot hyväillään millimetrin tarkkuudella moneen kertaan. Sen sijaan se, mitä tapahtuu vyötärölinjan alapuolella, jätetään joko kokonaan mainitsematta tai siihen viitataan vain hyvin korrektein sanakääntein: ”Lopulta hänen kätensä puristuivat miehen ympärille ja pitelivät kiinni...”

Mutta Ranskalainen valokuva ei ole pelkästään taitavasti genren kaavoja noudattaen kirjoitettu viihderomaani. Sillä lienee syynsä, että suomennoksen ilmestymispäivä on juuri 8.3. eli kansainvälinen naistenpäivä. Romaanin päähenkilöllä Jessica Maylla on historiallisena esikuvanaan malli ja kuvajournalisti Lee Miller. Jessin naisjournalistitoverit Martha Gillhorn, Catherine Coyne, Lee Carson ja Iris Carpentier ovat kaikki todellisia henkilöitä, jotka tekivät työtään toisen maailmansodan aikaan Euroopassa ja kuvasivat ja kirjoittivat aiheista ja tapahtumista, joista Jess Lesterin romaanissa kirjoittaa. He myös kohtasivat saman avoimen ja järjestelmällisen naisvihamielisen työilmapiirin kuin romaanin kuvitteellinen Jess.

Jess järkyttyy, kun käy ilmeiseksi, kuinka järjestelmällisesti raiskaukset kuuluvat sotatoimiin. Vielä järkyttävämpää on, että miehitettyjen alueiden naiset joutuvat lisäksi kokemaan vapauttavan armeijan joukkojen taholta saman alistavan väkivallan kuin vihollisenkin. Miten kirjoittaa omien miesten, palvottujen sotasankarien, alhaisista ja iljettävistä teoista? Miten saada tekstinsä koskaan läpi sensuurista? Onko oikein olla kirjoittamatta?

Jess on myös esikuvansa tavoin mukana, kun yhdysvaltalaisjoukot vapauttavat ensimmäiset keskitysleirit. Lester ei onnistu tai ehkä haluakaan kuvata yhtä antaumuksella sodan julmimpia kasvoja kuin tuntemuksia, joita Danin peukalon hively ristiselällä Jessille aiheuttaa. Keskitysleirin kuvottavat epäinhimillisyydet jäävät lopulta ohuesti näytetyiksi. Ei sitä muuta sekään, että kirjailija toistelee kammottavien kuvien syöpyneen sankarittaren verkkokalvoille niin, ettei runsas viskinjuontikaan pysty niitä sieltä liuottamaan.

Naisjournalistien ja ylipäätään naisten osuus sotaponnisteluissa on todella kiinnostava aihe, josta lukisin mielelläni lisääkin (ja olen toki vuosien varrella lukenutkin). Lester mainitsee jälkisanoissaan koko joukon mielenkiintoisia elämäkertoja ja muistelmia, jotka tosin eivät ole ilmestyneet suomeksi.

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja (The French Photographer)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Gummerus 2021. 473 s.

Ennakkokappale.

***

Voi tietysti kysyä, miksi kannattaa lukea Ranskalaisen valokuvaajan kaltaista viihdekirjallisuutta, jonka taiteellinen anti jää lopulta ohueksi ja käteen jää vain mukavasti vetävän tarinan parissa hurahtanut talvinen viikonloppu. Se jo itsessään on minusta ihan riittävä syy, mutta yllättäen tämä sattumalta luettavakseni osunut romaani avasikin jonkin todella mielenkiintoisen kurkistusluukun uskomattoman kiehtovaan ja puhuttelevaan tosielämän tarinaan.

Kirjan jälkisanoissa Natasha Lester siis kertoo, että romaanin Jessicalla on ollut historiallinen esikuva, malli ja valokuvaaja Lee Miller. ”Millerin tarina vangitsi minut välittömästi: tämä kuuluisa malli ja Man Rayn rakastajatar kirjoitti ja kuvasi erikoislaatuisia lehtijuttuja Vogueen toisen maailmansodan aikana, mutta sittemmin hänen työnsä vaipui unholaan.---Tiesin kuitenkin, etten voisi kirjoittaa Lee Millerin elämäntarinaa. Hänelle tapahtui kammottavia asioita, joista pahimpia oli joutua seitsenvuotiaana perhetutun raiskaamaksi, minkä seurauksena hän sai tippurin. En ollut varma, olisinko kykenevä kirjoittamaan tuosta tragediasta – miten voisin mitenkään tietää, millainen vaikutus tapahtumalla oli hänen elämäänsä?”

Lesterillä oli idea aivan toisenlaiseen kirjaan, joka sai sitten Ranskalaisen valokuvaajan muodon. Mutta kuka tämä Lee Miller sitten oli? Kun jaoin tämän blogijuttuni Facebookin kirjallisuusryhmissä, sain vinkin, että Yle Areenassa on katsottavissa dokumenttifilmi Lähikuvassa Lee Miller. Katsoin sen, ja vaikutuin, suorastaan lumouduin! Aivan uskomaton tarina! Kaivoin myös YouTubesta muutaman klipin, joissa Millerin ikonisia valokuvia esitellään.

Yritin etsiä Lee Milleristä kertovia kirjoja, mutta kirjastojen tarjonta on ohutta. Millerin poika Antony Penrose on kirjoittanut äitinsä elämäkerran The Lives of Lee Miller, joka on julkaistu vuonna 1988. Yllätyksekseni huomasin, että siitä on piakkoin ilmestymässä pokkariversio, koska tänä keväänä ovat alkamassa elokuvan Lee filmaukset! Elokuva perustuu Penrosen kirjoittamaan elämäkertaan, ja sen pääosassa näyttelee Kate Winslet. Jospa nyt saataisiin myös tuo elämäkerta suomeksi? Ja jospa Millerin valokuvista koottu näyttelykin saataisiin jonnekin lähitienoille katsottavaksi!