sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kolmas osavuosikatsaus



Jälleen on aika seisahtaa hetkeksi ja luoda katse menneisyyteen. On näet vuorossa kirjablogin kolmas osavuosikatsaus. Viimekertaisen eli heinäkuun alkuun sijoittuneen katsaukseni kuvan voisin hyvin siirtää tämän jutun kuvitukseksi, sillä miljoonakellot ovat edelleen täydessä kukassa terassimme kaiteella. Mutta kuva-arkistosta löytyi sentään jotain syksyisempää.

Blogimaailman vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Kaikenlaista projektia ja tempausta on meneillään lähes koko ajan, eikä hitaampi aina ehdi tai suoraan sanoen jaksakaan kaikkea. Mukana olen kuitenkin ollut ainakin heinäkuisessa kimppalukumaratonissa, joka osoittautui monin tavoin opettavaiseksi kokemukseksi. Huomasin nimittäin, että maratonlukeminen ei ole minun lajini lainkaan. Mukava kokemus silti oli, sillä se oli jälleen osoitus sosiaalisen median positiivisesta yhteisöllisyydestä. Kiitos kaikille mukana tavalla tai toisella olleille!

Kesän mittaan seurailin Helsingin Sanomien kesäsarjaa, jossa ensin kyseltiin lukijoilta ja sitten esiteltiin kymmenen parasta suomalaista 2000-luvulla ilmestynyttä romaania. Lopuksi julkaistiin netissä myös ns. pitkä lista, jossa on lueteltu sata eniten ääniä saanutta kirjaa. Siihen asiaan palataan kirjablogeissa vielä piakkoin.

Syyskuun alussa ehdin kuin ehdinkin osallistua pienimuotoiseen flashmobiin, jonka ideana oli ostaa (mielellään pienestä kirjakaupasta) täysihintainen kirja ja kertoa sitten ostotapahtumassa blogissa. Tarkoitus oli hieman herätellä ihmisiä huomaamaan, että kirja-ala tarvitsee toimiakseen myös maksavia ostajia. Tempaus sai hieman ristiriitaisen vastaanoton, mutta oli minusta kuitenkin ihan paikallaan ja sillä ainakin tarkoitettiin pelkästään hyvää.

Syyskuun alkupuolelle osui myös kirjabloggaajien kenties kaikkien aikojen hienoin yhteiskampanja eli lukuhaaste lukutaidon levittämiseksi. Haaste on kaikille avoin, ja rahaa saa edelleenkin käydä lahjoittamassa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että saimme kokoon lähes kolminkertaisesti tavoittelemamme summan! Hienoa! Lämmin kiitos kaikille osallistuneille ja osallistuville! Miten itse arvelisit pärjääväsi maailmassa ilman lukutaitoa? Aika pysäyttävä ajatus, eikö vain?

****

Kirjojakin tuli sentään kiireisen kvartaalin aikana luettua. Tällä hetkellä kesken on kaksi varsin mittavaa teosta, nimittäin Laila Hirvisaaren Me, keisarinna (576 s.) ja äänikirjana Harry Potter ja Puoliverinen prinssi (19 cd:tä), joista tuskin kumpaakaan saan enää syyskuun aikana loppuun, joten voinee jo tehdä loppulaskelman. Yhteensä luettuja kirjoja on kertynyt 38 kpl. Käännöskirjojen osuus oli hyvin alhainen, vain 7 kirjaa. Käännöksiksi en tässä muuten laske suomenruotsalaisten kirjailijoiden teoksia. Luetuista 8 laskettaneen lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi tai ns. nuorten aikuisten kirjallisuudeksi. Kaksi teoksista on tietokirjoja. Vain kymmenen kirjoista laskettaneen dekkariksi tai jännäriksi, mikä on mielestäni varsin vähän. Tähän pitänee panostaa paremmin!

Miten sitten hankin lukemani kirjat? Aina kysymys ei saa ihan yksiselitteistä vastausta, sillä olen saattanut hankkia saman kirjan eri versioina eri reittejä. Joskus olen ensin ostanut kirjan ja sitten saanut sen vielä arvostelukappaleena toista reittiä. Siksi seuraavat luvut yhteen laskemalla saa kokonaismääräksi enemmän kuin 38.

Kirjastosta lainattu 12 kpl
Arvostelukappaleena saatu 14 kpl
Ostettu tai ystäviltä lainattu 14 kpl

Arvostelukappaleita saan paitsi blogia myös satunnaista lehtikirjoittelua varten. Merkitsen kaikki lukemani kirjat tuonne välilehden kautta aukeavalle sivulle Vuonna 2013 luetut. Sieltä näkyy myös, mistä ja miten olen kirjan hankkinut. Merkitsen tiedon myös kunkin jutun yhteyteen.

Kvartaalin parhaita lukukokemuksia oli ehdottomasti Pauliina Rauhalan puhutteleva esikoisromaani Taivaslaulu, jonka innoittamana olen lukenut muitakin lestadiolaisuuteen liittyviä kirjoja. Niistä Tanja Kaarlelan Saarasta kerron täällä lisää keskiviikkona. Kovasti odottamani Kjell Westön uusi romaani Kangastus 38 täytti mukavasti odotukseni, vaikka se ei kiilannutkaan suuren rakkauteni eli MKK:n ohitse. Parhaat kauden dekkarit taisivat olla ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Varjelijat ja englantilaisen Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä.

*****


Seuraava kvartaali onkin sitten jo vuoden viimeinen. Lokakuu on messukuukausi, sillä aioin mennä sekä Turun että Helsingin kirjamessuille tuttuja tapaamaan ja kirjailijoita tiirailemaan. Hauskaa siis on luvassa! Pian alkavat myös kirjallisuuspalkintokuhinat, Finlandia tietysti ylimpänä (minulla on muuten suosikkini tähän kisaan jo valittuna). Marraskuussa Kirsin kirjanurkka täyttää kolme vuotta. Eräänlainen juhlajulkaisu on muuten tämäkin juttu, sillä Blogger väittää, että se on blogin 500.! Nöyränä kiitän kaikkia teitä, jotka olette mukana kulkeneet, lukeneet ja kommentoineet! 

Oikein kirjaisaa syksyä!

perjantai 27. syyskuuta 2013

Miika Nousiainen: Metsäjätti





Miika Nousiaisen aiemmat romaanit Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara ovat olleet kertomuksia kaikennielevästä pakkomielteestä, jonka toteuttajat syöksevät itsensä ja läheisensä lopulta tuhoon. Kirjat ovat olleet samaan aikaan hulvattoman hauskoja ja traagisia. Molemmista olen pitänyt kovasti, sillä jollakin tavalla Nousiaisen tyyli vetää vakavat asiat överiksi on puhutellut.

Kolmas romaani Metsäjätti on ainakin minusta jo perustaltaan tyystin toisenlainen. Ainakaan Nokia-kaupungin syöksykierteessä elävää sen peruskuvio ei naurattanut sitten tippaakaan. Kaksi vuotta sitten ilmestyneen romaanin kaikki kenties liioitteluksi tarkoitetut tapahtumat ovat käyneet toteen elävässä elämässä ja osoittautuneet tarinaakin traagisemmiksi ja hurjemmiksi.

Kolmikymppinen uraohjus Pasi Kauppi saa komennuksen omaan kotikyläänsä Törmälään. Tarkoitus on viilata paikallisen vaneritehtaan tuotantoprosessia parempaan iskuun emoyhtiötä varten. Tehdas on reippaasti voitollinen ja tuotantoluvut näyttävät loistavia tuloksia, mutta ainahan voi parantaa. Pasi ei ole kovin innoissaan tehtävästä, sillä se tietää väistämättä tuttujen ihmisten irtisanomista. Pasin isä on ollut aikanaan vuosikymmenet tehtaalla, ja siellä Pasi itsekin tienasi lukioaikoina opiskelurahoja ennen kauppakorkeaa.

Nyt Pasin elämä on mallillaan. Palkka on viisinumeroinen ja vaimo suomenruotsalainen. Perheenlisäystäkin on tulossa.

Romaanissa vuorottelevat kertojina Pasi ja tämän lapsuusajan paras kaveri Janne, jolla ei ole mennyt ollenkaan yhtä loistavasti kuin Pasilla. Janne on kuitenkin päässyt jaloilleen ja on nyt liimapuristimenhoitajana tehtaalla. Pasin Törmälässä viettäminä kuukausina miehet tutustuvat uudelleen, vaikka Pasi ei haluaisikaan aivan kaikkia menneisyyden asioita miettiä. On monia aika synkkiä muistoja, jotka olisi hyvä pitää piilossa.

Nousiainen liioittelee Törmälän sisäänpäin lämpiävää, perinteisiin juuttunutta ja peruspessimististä henkeä herkullisesti. Kuvaava on tarina, jossa törmäläläisperhe hävisi lotossa kaksi miljoonaa. Oli näet ollut tapana perheen voimin täyttää kuponki huolella ja sitten katsoa arvonta lauantai-iltana yhdessä. Naureskeltiin, mitä milloinkin hävityllä summalla olisi voinut hankkia, jos kuponki olisi myös maksettu. Kunnes sitten…

Pasi tekee kaikkensa koettaessaan hioa tehtaan prosesseja tuottavammiksi yhtiön toiveiden mukaan. Samalla hän koettaa säästää mahdollisimman monta työpaikkaa. Kuvio on mahdoton, ja yhä selvemmäksi alkaa käydä, että Pasi ei voi voittaa. Mutta sitten kohtalo puuttuu peliin ja näyttää, mikä maailmassa on oikeasti tärkeää.

Nousiainen kirjoittaa vapautuneen sujuvaa proosaa. Tekstissä on paljon hyviä oivalluksia ja tarkkanäköisiä ylöskirjauksia ajan hengestä, vitsailuakin. Silti Vadelmavenepakolainen taitaa edelleen olla suosikki-Nousiaiseni.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava 2011. 286 s.


Pokkari ostettu omaksi.

Metsäjätti muuten äänestettiin Hesarin kesän äänestyksessä 32. parhaaksi 2000-luvulla ilmestyneeksi romaaniksi. Vadelmavenepakolainen oli sijalla 27 ja Maaninkavaara 51. Aika hyvin!

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Voita koko Pasi I. Jääskeläisen tuotanto!



Kirja- ja some-ihmisenä en voi jättää väliin Pasi I. Jääskeläisen loistavaa kirjanmarkkinointikampanjaa. Ideana on mainostaa 10.10. ilmestyvää Sielut kulkevat sateessa -romaania ja palkinnoksi osallistua kirjailijan koko tähänastisen tuotannon arvontaan. Tarjous on tietysti kaltaiselleni Jääskeläis-fanille vastustamaton. Kaksi Jääskeläisen teosta kirjahyllyssäni jo onkin, ja lisäksi olen lainannut samaiset teokset myös kirjastosta äänikirjoina. Toinen odottelee juuri autossa, että saan Harry Potter ja Puoliverisen prinssin kuunneltua. Silti olisi aika mahtavaa voittaa pääpalkinto omistuskirjoituksineen. Eikä noita äänikirjoja ole edes myynnissä, ne kun on tehty vain kirjastoille.

Sielut kulkevat sateessa ilmestyy siis jo ihan pian! Olen seuraillut kirjan synnytystuskia kirjailijan blogista sekä Twitteristä. Olen aika huono-onninen kaikissa arvonnoissa ynnä muissa, joten olen täysin henkisesti valmistautunut hankkimaan uutukaisen ihan omalla rahallani kirjakaupasta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä...

Onnittelut Pasille kolmannen romaanin ilmestymisestä! Sateisia syyspäiviä kaikille (ja aurinkoisia myös!)!

P.S: Minusta tämä somessa toteutettu kampanja on kiva idea! Kirja saa näkyvyyttä kohtuullisen pienellä (?) kirjailijan rahallisella panostuksella. Olisi kiva tietää, miten tällainen markkinointi tehoaa.


tiistai 24. syyskuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi



Tänä vuonna on kyllä ilmestynyt monta hienoa esikoisromaania. Tai sitten minä vain olen juuri tänä vuonna sattumalta lukenut hienoimmat ilmestyneet esikoiset. Viimeksi tuumailin näin Antti Heikkisen Pihkatapin äärellä. Hieno kirja, totta vieköön.

Vertailu on aina nuljua, mutta haluan silti kertoa, että kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjailijaa ja heidän teoksensa. Toinen on Heikki Turunen. Minusta Pihkatappi on kuin päivitetty versio Turusen parin kirjan pituisesta, käsittääkseni löyhästi omaelämäkerrallisesta sarjasta, jossa pientilallisen pojasta tuleekin taiteilija. Hyvällähän sellaista ei maaseudulla katsottu, ja erityisesti vanhemmille se oli vaikea pala nieltäväksi (mikäli nyt muistan oikein, sillä kirjojen lukemisesta on pian kaksikymmentä vuotta). Toinen mieleen noussut kirjailija on Mikael Niemi ja hänen läpimurtonsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Niemi kuvaa osuvasti sitä alemmuudentuntoa, jota pohjoisen maaseudulla koetaan etelän kaupunkielämän rinnalla. Jotain samaa kaikua olin aistivinani Heikkisen kertomuksen mausteena.

Kirjan päähenkilö, minäkertoja Jussi Taskinen on viittä vaille kolmekymmentävuotias itseoppinut ilmaisjakelulehden toimittaja Tampereella. Jussi olisi halunnut näyttelijäksi, mutta rahkeet eivät sitten riittäneetkään Teatterikorkeaan. Avoliitto Petran kanssa on alkanut väljähtyä. Elämä ei oikein maistu, mutta olut kylläkin. Kauan elätelty haave kirjan kirjoittamisesta nousee jälleen pintaan ja havahduttaa Jussin horroksesta. Nykyhetkessä kerrotaan Jussin kamppailusta parisuhdeongelmien ja kirjan kirjoittamistuskien parissa. On tutustuttava itseensä, jotta voi kertoa oman tarinansa. Itsensä näkeminen ei aina olekaan kovin miellyttävää. On myös lopulta tehtävä tilit selviksi isän kanssa.

Aina välillä lukija pääsee lukemaan Jussin kirjoittamaa kirjaa itsestään. Ensimmäinen muisto on Kekkosen hautajaisista, joita isä katseli televisiosta. Siitäkin taaksepäin ajassa mennään, sillä Jussin mielestä on tärkeää kertoa myös vanhempien ja isovanhempien tarinat. Niinpä kirjan varhaisimmat tapahtumat sijoittuvat kansalaissotaan. Kyseessä on siis myös sukupolviromaani. Nuorena leskeksi jäänyt isä koettaa parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan maanviljelijää suvun tilalle (ja isoisä kepulaista), mutta Jussin ajatuksissa on aivan toisenlainen elämä.

Parasta antia kirjassa ovat dialogiosuudet, joissa Heikkinen käyttää aivan virtuoosimaisesti leveää Savon murretta. Ainakin tällaiselle täysin ei-savolaiselle menee aivan täydestä. Hihittelin itsekseni monessa kohdassa. Kyläläiset, ystävät ja sukulaiset ovat aitoja ja värikkäitä tyyppejä, joita Heikkinen kuvaa lämmöllä ja humoristisesti. Lapsen näkökulma tuo vielä oman kierteensä alkupään tilanteisiin. Pikkuvanha Jussi seurailee aikuisten touhuja silmä tarkkana, vaikka ei aivan kaikkea aina niin tajuakaan. Isä ostaa Ford-merkkisen traktorin, jossa on merkillinen, paha haju. Kylänmiehet tulevat joukolla traktoriostosta arvioimaan:

Onhan tässä etusa tietysti. Esmerkiks paskoja ajellessa ee tarvihe valittoo, jotta hyi kun sonta haisoo pahalle. Ee varmasti tästä mualimasta löövy semmosta lehmee, joka pystys pyöräättämmään pahemman hajusen paskan kun mitä tämä peli. Eekä tätä kyllä kukkaan hurja varastakkaan, suap vaikka torille ajjoo ja jättee avvaimet virtalukkoon. Ja Jussi jos tällä aikanaan vaikka tanssiin lähtöö, niin kyllä ee tarvihe poikuutesa puolesta pelätä. Ee varmasti oo tähän kyytiin matkaantulijoita. Mikähän ihme tämä haju muuten on…ihan ooto. Vähän niinku vittu haisis, mut vielä väkövämpi.”

Pidin myös Heikkisen taitavasti rakentamasta ajankuvasta. Itse toistakymmentä vuotta Jussia vanhempana oli mukava vertailla ajan ilmiöitä, sitä, miltä ne ovat näyttäneet nuoremman silmissä.

Rakenne on hyvin sommiteltu, mutta siitä huolimatta on todettava, että pidin ensimmäisestä kolmanneksesta erittäin paljon ja lopusta ’vain’ paljon. Kliimaksikohtiin pääsemistä oli loppupuolella venytetty sen verran, että alkoi jo tuskastua. Paljastaisi nyt lopulta, mitä isän ja pojan välillä oikein tapahtui! Mutta tuleehan se sieltä sitten, lopulta.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala 2013. 275 s.


Ostettu. (PEKKin heinäkuun kuukaudenkirja.) 

Ennen kirjan lukemista kuulin, että Amma on kirjoittanut kirjasta arvion Savon murteella. Lukekaa ihmeessä!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä



Aika usein kuvittelen seuraavani tarkastikin, mitä niin sanotussa kirjallisessa maailmassa ympärillämme tapahtuu. Erityisen hyvin kuvittelen tietäväni, mitä dekkarimaailmassa on meneillään. Sitten onneksi taas rymähdän kunnolla todellisuuteen ja huomaan, kuinka pinnallista ja rajoittunutta ’tietämykseni’ onkaan. Välillä tuntuu suorastaan, että hyvä kirja saa hakata kuukausia päätäni, ennen kuin tajuan tarttua siihen ja lukea sen. Sitten älyän kuikuilla hieman omaa kopperoani laajemmalle ja mitä huomaankaan – kirjailijasta ja hänen mainiosta tuotannostaan on ollut vaikka kuinka paljon tietoa tarjolla. En vain ole tajunnut ottaa sitä vastaan.

Juuri näin kävi loistavan brittikirjailija Kate Atkinsonin tapauksessa. Kuten olen monesti kertonut, kirjoittelen arviontapaisia paikalliseen sanomalehteen ja saan siis sitä kautta osan arvostelukappaleista, jotka kammiooni tekevät pesäänsä. Aina ei kaikkia arvostelukappaleita ehdi lukea, vaan ne jäävät pinojen pohjille lojumaan ja odottelemaan loppusijoittelua. Juuri näin oli päässyt käymään Atkinsonin teokselle Kaikkein vähäpätöisin asia. Toin sen kotiin vakaana aikomuksenani lukea se ja kirjoittaa siitä lehtijuttu, mutta aika ei vain riittänyt enkä suoraan sanoen oikein kirjan ulkoasusta innostunut. Takakansi viittaa jonkinlaiseen dekkariin, mutta kansikuva ei ihan tue vaikutelmaa. Niinpä kirja unohtui.

Sitten kirjablogeissa alkoi kuulua voimistuvaa supinaa, että Atkinsonin dekkarit ovat hyviä, että ne kannattaa lukea! Jossain vaiheessa myös tajusin, että Kaikkein vähäpätöisin asia on osa sarjaa. Siispä ei ehkä kannattaisi aloittaakaan siitä vaan etsiä käsiinsä aloitusosa. Kirjastokäynnillä minua lykästi, sillä ensinnäkin muistin, että minun piti kurkata dekkarihyllyä Atkinsonin kohdalta, ja toiseksi Ihan tavallisena päivänä odotti lainaajaa hyllyssä. Kirja lähtikin mukaani.

Aloitin kirjan hetimiten, enkä sen kummemmin enää tutkaillut taustoja – edes takakantta. Hieman oudoksuin kirjan alkua. Kolme ensimmäistä lukua on otsikoitu Tapauskertomuksiksi. Jokaisessa tapahtuu rikos, mutta ne ovat kaikki erityyppisiä ja sijoittuvat eri aikaankin. Ensimmäinen tapahtuu vuonna 1970. Kolmivuotias Olivia katoaa vuoden 1970 helteisenä kesänä kotipihaltaan teltasta jäljettömiin. Toisessa, vuoden 1994 tapauskertomuksessa asianajajan yhdeksäntoistavuotias tytär saa surmansa toimistossa, kun tunnistamattomaksi jäävä puukkomies katkaisee hänen kaulavaltimonsa. Ensiksi puukotettu asiakas jää henkiin. Kolmas tapaus sijoittuu maaseudulle vuoteen 1979. Nuori masentunut äiti lyö kirveellä halki aviomiehensä kallon, koska tämä herätti vauvan.

Vasta neljännessä luvussa tutustutaan sympaattiseen keski-ikäiseen yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka kirjan nykyhetkessä eli kaksituhattaluvun alkuvuosina koettaa tienata elantonsa Cambridgen yliopistokaupungissa seuraamalla uskottomiksi epäiltyjä vaimoja ja etsimällä originellin vanhuksen kissoja. Kuten arvata saattaa, alun tapaukset tulevat esiin tavalla tai toisella Jacksonin kautta. Olivian nyt nelikymppiset sisarukset tekevät merkittävän löydön selvitellessään isänsä kuoleman jälkeen vanhan kotitalonsa tavaroita ja ottavat yhteyttä Brodieen. Tyttärensä menettänyt asianajaja on kymmenen vuotta koettanut ratkaista kuolemantapausta omin voimin ja pyytää nyt ammattilaisen apua. Aviomiehensä tappaneen naisen sisko haluaa Brodien etsivän sisarensa kadonneen tyttären.

Näitä tapauksia pöyhiessään Brodie on ehkä tullut osuneeksi johonkin tulenarkaan, sillä hänet koetetaan saada hengiltä keinolla millä hyvänsä. Brodien omaankin menneisyyteen liittyy traumaattisia kokemuksia, jotka nousevat pintaan tapausten tutkinnan yhteydessä.

Kirjassa siis käsitellään varsin mustia aiheita: väkivallantekoja; murhia, raiskauksia ja sieppauksia, joiden kohteina ovat naiset ja lapset. Atkinsonin sanoma tuntuu olevan, että kukaan ei ole turvassa, kukaan ei pysty suojelemaan lastaan tai muita läheisiään, vaikka kuinka tekisi kaikkensa. Maailma on julma ja vaarallinen paikka. Tästä kaikesta huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin synkkä. Atkinsonilla on taito kirjoittaa humoristisesti ja jollakin tasolla myös kepeästi samaan aikaan, kun käsillä ovat ihmismielen pimeimmät puolet. Ällistyttävää, enkä oikein osaa tämän paremmin kirjailijan tyyliä kuvata. Huumori on mustaa ja taitavaa, ei kömpelöä. Atkinson ei lyö vakavia asioita leikiksi, mutta hän osaa kuvata henkilöt perin inhimillisiksi ja moniulotteisiksi, jolloin myös humoristinen puoli vilahtaa näkyviin keventäen vaikutelmaa.

Jacksonin lisäksi näkökulmat vaihtelevat eri henkilöissä, mikä tuo lisäulottuvuutta tarinaan. Paikoin samat tapahtumat vilautetaan paristakin eri näkökulmasta. Jacksonin asiakkaat eivät tiedä toisistaan, mutta heidän polkunsa risteävät yliopistokaupungissa useampaankin kertaan. Ihan kaikkia juonenhäntiä Jackson ei saa lopussa yhdisteltyä, mutta lukijalle Atkinson antaa kylliksi vinkkejä loppupäätelmien tekemiseen. Tämäkin on minusta onnistunut menetelmä. Ihan kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Hieman yllätyin loppuun päästyäni siitä, että Jackson Brodie jatkaa seuraavien kirjojen päähenkilönä. Tarina nimittäin hänen henkilökohtaisen elämänsä osalta jää sellaiseen pisteeseen, että siihen voisi vaivattomasti lopettaa. Atkinson on kuitenkin kertonut suunnitelleensa alun alkaen trilogiaa Brodiesta, mutta jo viides kirja on valmistunut tai valmistumassa.

Kate Atkinson on mielenkiintoinen henkilö. Hänen väitöstutkimuksensa aikoinaan hylättiin. Selityksiä tuntuu olevan kaksi. Wikipedian mukaan hänen suullinen tutkintonsa hylättiin, mutta kirjailija itse kertoo joutuneensa tiedekuntariitojen välikappaleeksi. Niin tai näin, kirjailija kuitenkin teki monenlaisia töitä leipänsä eteen ennen kirjailijanuran urkenemista. Se kävikin jysähtäen, sillä esikoisromaani Museon kulisseissa (suom. 1997) nappasi arvostetun Whitbread-palkinnon ja oli myyntimenestys. Atkinsonin mukaan mediaa kuitenkin kiinnosti kirjaa enemmän se, että yksinhuoltajasiivooja oli voittanut palkinnon. Häneltä on ennen Jackson Brodie -sarjaa suomennettu myös teos nimeltä Ihmiskrokettia (suom. 1998).

Suvi Aholan haastattelussa (jota minä en ainakaan muista lukeneeni aiemmin) viime vuonna Atkinson luonnehtii Brodie-sarjaansa kirjallisiksi rikoskirjoiksi. Määritelmä on mielenkiintoisen epäselvä, mutta niinhän on dekkarigenrekin. Kieltämättä tämän yhden teoksen perusteella jo voisi sanoa, että Atkinsonin tyyli on virkistävän erilaista. Aholalle Atkinson paljastaa myös, että viides Brodie-dekkari on tyylipastissi ja kunnianosoitus Agatha Christielle.

Atkinsonia ja hänen teoksiaan googlaillessani törmäsin myös mukavaan tietoon siitä, että hänen Brodie-kirjoistaan on tehty jo kaksi tuotantokautta BBC-tv-sarjaa Case Histories
-nimellä. Jackson Brodien roolissa on karismaattinen Jason Isaacs. Tulisipa myös Suomen televisioon, mielellään ihan pian!

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories)
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts 2011 (alk. ilm. vuonna 2004). 294 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)
Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)
Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)
Started Early, Tog My Dog (2010)


Death at the Sign of the Rook tekeillä?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Lars Saabye Christensenin Velipuoli tv:ssä



Kiireisen päivän tuoksinassa ehdin sanomalehtien ääreen vasta näin illansuussa. Ilokseni huomasin Helsingin Sanomista, että tanskalais-norjalaisen kirjailija Lars Saabye Christensenin pääteokseen perustuva tv-sarja Velipuoli alkaa tänään Yle Femillä. Hesari oli panostanut paitsi laajaan sarjan esittelyyn tv-sivulla myös Saabye Christensenin haastatteluun kulttuurisivujen pääjuttuna.

Leena Virtanen käy varsin perusteellisesti läpi sarjan vahvuudet ja heikkoudet ja juonenkin pääpiirteittäin, mutta silti taidan sarjan katsoa. Kurkkasin myös sarjan trailerin, ja sen perusteella vaikuttaa kyllä ihan suosionsa veroiselta draamalta. Virtanen kehottaa suomalaisiakin panostamaan sarjojen käsikirjoitukseen. Tähän on helppo yhtyä, ja mallia voisi ottaa vaikkapa Norjasta: kun pohjalla on vakuuttava romaani, ainakin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon napannut, saattaa sarjakin onnistua. Tosin rahaa tarvitaan silti toteutukseen.

Täytyy tunnustaa, että Velipuoli on minulta vielä lukematta. Harmi, sillä pidän yleensä enemmän siitä järjestyksestä, että luen kirjan ensin. Syy on tosiaankin vain omani, sillä kirja on nököttänyt hyllyssäni jo vuosia. Olen sen jostain joskus käytettynä haalinut odottamaan sopivaa hetkeä. Se olisi siis ollut viime viikolla viimeistään.

Kirjan hankintaan on vaikuttanut se, että olen lukenut Saabye Christensenin toisen suomennetun romaanin Malli vuonna 2008, siis ennen blogiani. Silloin olen merkinnyt asiat harmillisen suppeasti muistiin, mutta jotain sentään löytyi:

”Yllättäen norjalainen kirjallisuus on ollut itselläni käsittelyssä viime aikoina. Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos sijoittuu Norjaan (kirjoittajakin norjalainen). Norjalainen on myös Siri Hustvedt, jonka romaanin Kaikki mitä rakastin luin viimeksi. Lars Saabye Christensenin Malli sivuaa molempia, sekä Wassmon että Hustvedtin, kirjoja. Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.

Christensen kirjoittaa hyvin. Peterin luonne ja tarina paljastuvat paloina. Mukana on myös Peterin perhe ja ystäviä.”


Kiinnostus siis on herännyt vahvasti vuonna 2008, mutta sitten ovat toiset kirjat kiilanneet eteen. Sarjaa voisi kyllä kurkata. Aiotko katsoa? Onko syksyn tv-tarjonnassa jotain muuta kiinnostavaa myös tällaiselle tv-pudokkaalle?


Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Halvbroren)
Suom. Katriina Savolainen. Otava 2003. 895 s.
(Lukematta, ostettu kirjaston poistomyynnistä.)

Lars Saabye Christensen: Malli (Modellen)
SUom. Katriina Savolainen. Otava 2006. 316 s. 
(Luettu, lainattu kirjastosta.)

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset



Jokseenkin vuosi sitten kirjoitin Piia Kaikkosen esikoisdekkarista Kuoleman varjo. Ison lääkefirman markkina-analyytikko Hessu Laine selvitteli työkaverinsa äkkikuoleman taustoja ja joutui hurjien tapahtumien vyöryyn niin Suomessa kuin Espanjassakin.

Nyt hyppysissäni on Kaikkosen toinen dekkari Rakkaat lapset, jonka päähenkilönä seikkailee samainen Hessu Laine. Olen seurannut kirjan kiivastahtista syntyprosessia kirjailijan Facebook-sivun kautta. On mielenkiintoista tarkastella, miten kirjailija ja Hessu ovat matkan varrella muuttuneet.

Jo alkuvaikutelma on rohkaiseva. Rakkaat lapset on kaunis kovakantinen romaani, joka houkuttelee tarttumaan itseensä. Kiiltokuva-arkkiaihe saattaa hieman hämätä, mutta mukava vinkki sisällöstä on yhden kiiltokuvan puuttuminen. Jäljelle on jäänyt vain hailea varjokuva. Kustantaja Nordbooks on siis ainakin ulkoasuun panostanut tällä kertaa enemmän. Ilokseni huomasin lukiessani, että myös oikolukuun ja taittoon on satsattu esikoista enemmän. Vieläkin tekstiin on päässyt livahtamaan välimerkitysvirheitä ja muita lähinnä painovirheiksi laskettavia yksityiskohtia (kuten ihan viime sivuilla, joissa nostetaan maja maljan sijaan), mutta kokonaisuus on siedettävän viimeistelty esikoiseen verrattuna.

Kuoleman varjosta kirjoittaessani olen kiitellyt kirjan vauhdikkuutta ja napakkaa pituutta. Saman voi sanoa myös Rakkaista lapsista. Kahteensataan sivuun mahtuu vauhtia ja jännitystä, dramaattisia käänteitä ja ripaus eroottis-romanttista sutinaa. Hieman tarina hajoaa Hessun yksityiselämän nopeatempoisten käänteiden takia, mutta pitkästymään ei pääse.

Kuoleman varjosta totesin, että paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa, ja tätä joutuu Rakkaissa lapsissa tekemään ehkä vieläkin enemmän. Hessu kuulee serkkunsa viisitoistavuotiaan tyttären kadonneen Oulussa ja päättää ryhtyä selvittämään asiaa. Pikaisella googlailulla Hessu saa selville, että vastaavia teinityttöjen katoamisia on hiljattain Suomessa tapahtunut kaikkiaan viisitoista. Kumma kyllä poliisi ei ole tätä tajunnut… Sattumalta juuri Hessu saa nopsaan selville, että sukulaistyttö Lissu on alkanut seurustella vanhemman miehen kanssa, ja saa vielä kaupan päälle tästä kuvan haltuunsa. Ja kukas onkaan ensimmäinen ihminen, johon Hessu lähes törmää palattuaan Helsinkiin? Ja niin edelleen.

Myös tosielämän yksityiskohdissa Kaikkonen ottaa runsaita taiteellisia vapauksia. Hessu on edellisen seikkailunsa jälkeen hylännyt kaupallisen uran ja hänen on onnistunut saada toimittajan pesti maan suurimmasta päivälehdestä Pääkaupungin Sanomista (!). Esimies on kovin ymmärtäväinen, vaikka toimittaja säntäilee ympäri Suomea juttuvinkkinsä perässä. Hessun urakehitystä miettiessäni ajattelin, olisiko kannattanut kokonaan jättää Hessu Laine Kuoleman varjoon ja luoda saman tien kokonaan uusi sankari. Vanhasta kun ei ole oikeastaan jäljellä muuta kuin nimi. Ainakin uskottavuudessa olisi tässä kohtaa voitettu näin toimimalla. Pienempiä silmiini osuneita epäjohdonmukaisuuksia tai kummallisuuksia oli esimerkiksi se, että pikavuoro Helsingistä Imatralle lähtee Rautatientorilta Helsingistä. Tietääkseni pikavuorot liikennöivät Kampin terminaalista, missä on toki hankalampi ikään kuin vahingossa livahtaa bussin kyytiin.

Vauhdilla kulkeva toimintajuoni myös kostautuu siten, että kovin monia juonenkäänteitä joudutaan avaamaan vielä loppuhäivytyksessä. Kun siis roistot on jo napattu, joudutaan vielä parinkymmenen sivun verran selittämään, miten niin onnistuttiin tekemään ja mistä kaikessa oikein olikaan kyse. Varsinainen motiivi rikosten takana on hyytävä, ja mielikuvituksellisuudessaan omalla tavallaan kauhea, koska sen voi mielessään uskoa mahdolliseksi. Niin hullu tämä maailma on, ja niin raakoja ihmiset tosiaan ovat!

Parhaimmillaan Kaikkonen on toimintakohtauksissa, joissa melkein hiki kohoaa lukijankin otsalle jännityksen tihentyessä. Mielikuvitus toimii myös hyvin, ja juonen peruskuvio on hyvin keksitty. Henkilökuvaus ei ole valitettavasti juurikaan edennyt esikoisesta. Kaikkonen käyttää varsin kaavamaisia ja karikatyyrimäisiä sivuhenkilöitä: juopotteleva mummeli, tyhmä ja paksukalloinen lihaskimppu, kurvikas vamppi, ilkeän näköinen venäläisroisto.

Juonenkuljettelu uskomattomasta sattumasta seuraavaan onnenkantamoiseen syö tarinan perususkottavuutta aika rankasti. Jotenkin jää sellainen tuntu kirjasta, että jälleen on kiirehditty hieman turhaan. Syventyminen ja ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen olisi tehnyt kirjalle terää. Olisiko sittenkin kannattanut kirjoittaa se vielä kertaalleen uusiksi? Miten on sen kuuluisan kustannustoimittamisen laita? Onko kirjailijalla ollut tukenaan ammattilainen, joka on auttanut esimerkiksi juonenkäänteiden hiomisessa?

Vieläköhän Hessu Laine jatkaa seikkailujaan?

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset
Nordbooks 2013. 200 s. 
Kansi Sampo Kaikkonen.


Lahja kirjailijalta. Kiitos!

torstai 12. syyskuuta 2013

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita




”On kai hyvin turkulaista ylpeillä kaupunkinsa historialla, vaikkei sen nykyisyydessä pystyisikään elämään.”

Turkulaisen kirjailija Riku Korhosen esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ilmestyi kymmenen vuotta sitten, ja Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti: ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!” Korhonen voitti esikoisellaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon, joten syytäkin oli ylistää.

Kymmenen vuoden päästä ilmestymisestään kirja pääsi mukaan Hesarin lukijoiden äänestämien sadan parhaan kotimaisen 2000-luvulla ilmestyneen romaanin listalle. Sijoitus oli sadas, mutta ei silti missään nimessä huono saavutus! Olen aikoinani hankkinut Kahden ja yhden yön tarinat itselleni hyllyyn odottelemaan lukuinspiraatiota, koska kirjatietoinen ystäväni sitä lämpimästi aikoinaan suositteli. Inspiraatio tuli sitten lopulta, mutta tuli kuitenkin. Olen aiemmin lukenut Korhoselta vain hänen toistaiseksi uusimpansa eli romaanin Nuku lähelläni. Luin sen kyllä ihan mielikseni, mutta ei siitä mitään kovin huikaisevaa jälkeä tainnut tajuntaani jäädä.

Kahden ja yhden yön tarinoiden määritteleminen on hankalaa. Kannessakin lukee ”romaani” ikään kuin vahvistukseksi epäilijöille: kyseessä ei ole novellien sarja tms., vaikka siltä ainakin aluksi tuntuu. Romaanissa ei ole juonta eikä päähenkilöä. Jokaisessa luvussa on eri minäkertoja, jonka henkilöys saattaa säilyä pitkäänkin arvoituksena, jos ratkeaa lainkaan. Luvut ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin lyhyitä välähdyksiä. Yhdistävä tekijä on vain lähiö, johon tapahtumat sijoittuvat tai joka jotenkin liittyy kulloisenkin minäkertojan historiaan tai nykyhetkeen.

Vähitellen lähiö paikantuu Turkuun Tora-alhontien tuntumaan. Kuusikymmenluvulla paikalle rakennettiin nopeassa tahdissa kerrostaloja piittaamatta siitä, että alle jäi kaatopaikka. Ongelmiahan siitä seurasi. Muutamassa luvussa sivutaan tätä episodia sen eri vaiheissa. Kuvittelin ensin, että paikka on kokonaan mielikuvitusta, mutta ainakin karttaohjelma paikantaa Tora-alhonkadun Heikkilän kaupunginosan liepeille. Mutta tällä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Lähiöt lienevät aika lailla henkisesti toistensa kaltaisia.

Näkökulma siis vaihtuu joka luvussa. Onpa mukana sellainenkin lyhyehkö luku, jossa kaikki kolme henkilöä ovat vuoroin minäkertojia (Iltahuuto-niminen luku, jonka alaotsikko onkin triptyykki). Samoja tapahtumia ei kuitenkaan juuri kertailla, vaan tarina rönsyilee eteenpäin jotenkin omalakisen tuntuisesti. Yleensä tekniikkana on kuitenkin, että joku edellisen luvun henkilöistä on seuraavan luvun minäkertoja. Kronologiakin on epäyhtenäinen. Jossakin alkupuolen luvussa mainittiin metsästä löytyneet kolme ruumista, ja loppupuolella sitten selviää, miten ne sinne joutuivat. Mutta mikään dekkari tämä ei ole, onpahan mukana nyt tällainenkin juonensirpale. Näkökulmien tiheä vaihtuminen teki ainakin alussa lukemisesta keskiraskaan ponnistuksen. Oli vaikea päästä kärryille, koska tarttumapintaa tuntui olevan hyvin vähän. Vähitellen systeemiin kuitenkin tottui, ja alkoi tuntua jo imuakin. Oikeastaan sitten vähän harmittelin, että kirja loppui juuri kun aloin oikeasti pitää siitä. Tarinasirpaleista raottuu varsin raadollisia kohtaloita.

Henkilöiden keskinäisistä suhteista olisi kai voinut koettaa piirtää jonkinlaista kuviota, mutta en sitten siihen kuitenkaan ryhtynyt. Väkeä ehtii vilistä melkoisesti lukujen minäkertojina, enkä ole ihan varma, olivatko kaikki lopulta eri henkilöitä sittenkään. Jokuhan saattoi olla mukana useampaankin kertaan, vaikkapa eri-ikäisenä. Romaani on kaiken kaikkiaan kiinnostavasti rakennettu, jopa kokeellinen jossakin mielessä. Myös Korhosen kieli on kiinnostavaa. Aina välillä tekstiin on pudotettu hiottuja lauseita, kuin runonsäkeitä tai aforismeja. Tällainen on aina riskipeliä, sillä se saattaa alkaa helpostikin ärsyttää, mutta nyt niin ei ainakaan minulle käynyt.

”Suomi seisoi ratapenkereiden horsmikossa hätäjarrun kahva kädessään.”

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Sammakko 2003. 261 s.


Ostettu omaan hyllyyn vuosia sitten.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kristina Ohlsson: Varjelijat



Juhannuksena luin ruotsalaisen dekkarikirjailija Kristina Ohlssonin siihen mennessä suomennetut teokset Nukkekoti ja Tuhatkaunot peräperää juhlapyhien ratoksi ja viihdyin mainiosti. Ilokseni olin kuullut, että Ohlssonilta oli tulossa kolmas suomennos syksyllä, ja Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista vielä tiesi ennakkokappaleen lukeneena kertoa, että Ohlsson vain paransi siinä tahtia. Hieman harhailin netissä etsiskellessäni Varjelijoitten ilmestymisajankohtaa, mutta hämmennys saikin sitten selityksensä. Ohlssonin suomalainen kustantaja oli vaihtunut Schildts’istä WSOY:hyn.

Kustantamon vaihtumisen huomaa oikeastaan vain kirjan ulkoasun raikastumisesta. Tummanpuhuva kannet ovat vaihtuneet jopa keväisiin tunnelmiin. Syynä on ennen kaikkea vaaleanvihreä kangasselkämys, joka jatkuu leveänä etu- ja takakanteen. Myös esilehdet ovat raikkaan keväänvihreät. Syntyy oikeastaan vaikutelma jostakin kepeästä ja valoisasta, vaikka sisällys on tuhtia tavaraa.

Olen Annikan kanssa samaa mieltä. Varjelijat on tähänastisista Ohlssonin dekkareista paras. Tuhatkaunoissa juoni hajosi vähän liian moniaalle. Tässä ei ole sitä ongelmaa, vaikka tutkinta paljastaakin monenlaista synkkää sieltä ja täältä. Poliisit toteavatkin jossain vaiheessa, että aletaanpa käydä kenen tahansa lähipiiriä tiheällä kammalla läpi, aina löytyy jotain epämääräistä ja salattua.

Kaikki Ohlssonin dekkarit ovat rikosjuoneltaan täysin itsenäisiä, joten ei ole väliä, mistä kirjasta Ohlssonin tuotantoon tutustumisen aloittaa. Päähenkilöiden elämää työn ulkopuolellakin seurataan tiiviisti, joten jos haluaa seurata näitä tapahtumia kronologisesti, on viisainta aloittaa alusta. Mukaan tosin päässee vaivatta, vaikka aloittaisi kolmannestakin. Ohlssonilla on tosin tapana jättää juuri nämä yksityiselämät sellaisiin koukkuihin, jotka pistävät tosissaan odottamaan jatkoa. Rikokset on sen sijaan ainakin kaikissa kolmessa lukemassani kirjassa ratkaistu ja saatu päätökseen.

Tuhatkaunojen tapahtumista on kulunut runsas vuosi Varjelijoiden alkaessa. Fredrika Bergman palaa yllättäen äitiyslomaltaan juuri, kun Alex Rechtin erikoisryhmä saa visaisen murhatutkinnan eteensä. Metsästä on löytynyt paloiteltu ruumis, oikeastaan torso, joka on kuulunut nuorelle naiselle. Alex on heti varma, että kyseessä on Rebecca Trolle, nuori nainen, joka katosi kaksi vuotta sitten jäljettömiin. Alex johti etsintöjä, jotka päättyivät tuloksettomina. Pian juttu mutkistuu entisestään, kun läheltä Rebeccan jäännöksiä löytyy toinen ruumis, lähes kolmekymmentä vuotta aikaisemmin haudattu mies.

Poliisilla on useita epäiltyjä Rebeccan murhaan, mutta vain osa heistä on voinut edes teoriassa olla osallisena aikaisemmassakin murhassa. Sattumasta ei kuitenkaan voine olla kyse. Lukijalle väläytellään aina välillä pätkiä sisäisestä tutkinnasta, jossa kuulustellaan Alexia, Fredrikaa ja Pederiä tutkinnan vaiheista. Jokin näyttää menneen perusteellisesti pieleen. Rakenne toimii yllättävän tehokkaasti. Ennakointeja on juuri sopivasti lisäämään kihelmöivää jännitystä. Jokainen keskeisistä tutkijoista on jutussa mukana myös henkilökohtaisella tasolla ja panokset ovat kovat.

Varjelijoissakin nykyhetken hirmuteot johtuvat historian tapahtumista. 1960-luvulla alkunsa saanut tapahtumaketju jatkuu vääjäämättä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Pahuus ei katoa. Teemana tässä dekkarissa on huhujen mahtava voima. Kun tahraava juoru on kerran laskettu liikkeelle, sitä on lähes mahdoton pysäyttää ja ihmisten mielikuvia muuttaa. Riittävän inhottava huhu voi pilata monen ihmisen koko elämän lopullisesti.
Varjelijat on tuhti viidensadan sivun paketti. Yleensä helposti alan valittaa, että kirja oli liian pitkä. Varjelijat ei kuitenkaan ole. Luin sen kahdessa päivässä kuten edellisetkin, ja oikeastaan toivoin, ettei se olisi vielä loppunut. Tarinassa on niin monta käännettä ja haaraa, että mielenkiinto ei pääse herpaantumaan hetkeksikään. Miten ruotsalaiset oikein tämän tekevät? Ohlsson paljastaa jälkisanoissaan ryhtyneensä kirjoittamaan rikoskirjoja, koska oli aiemmin pitkästynyt. Kävipä säkä. Lukija ei ainakaan hänen kirjojensa äärellä pitkästy! Luvassa on vielä ainakin kaksi Fredrika Bergmanista kertovaa dekkaria. Niiden suomennoksia odottelemaan!

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter)
Suom. Outi Menna. WSOY 2013. 499 s.


Pyydetty arvostelukappale kustantajalta. 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö



Ihan vahingossa ja sattumalta olen tänä vuonna lukenut kaksi hienoa suomalaista romaania, joissa käsitellään lestadiolaisuutta. Ensimmäinen lukemani oli Riikka Pelon esikoisromaani Taivaankantaja ja toinen taas Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu. Pelon kirjaan tartuin lähinnä siksi, että vaikutuin niin perusteellisesti hänen keväällä ilmestyneestä toisesta romaanistaan Jokapäiväinen elämämme. Halusin lukea kirjailijan aiemmankin teoksen. Se olikin mielenkiintoinen, sillä tapahtumat on sijoitettu osin minulle tuttuun maisemaan ja tunnistin tiettyjä tosielämän aihelmia, jotka kirjailija oli kutonut tarinaansa. Uskonnollinen osuus kirjassa jäi luennassa hieman sivuun näiden takia.

Taivaslaulun sain kesällä kustantajan ennakkokappaleena luettavakseni jo ennen kirjan varsinaista ilmestymistä. Luin kirjan lähes ahmimalla, ja lukukokemus oli niin voimakas, että se on mielessä vieläkin hyvin vahvana. Keskustelu kirjoitukseni kommenttilaatikossa ryöpsähti varsin nopeasti suuntaan, jota hieman osasin etukäteen aavistellakin, mutta on onneksi pysynyt varsin maltillisena kuitenkin. Lestadiolaisuus aiheena kiehtoo minua, mutta Rauhalan teos on kaikesta huolimatta ja ennen kaikkea hieno romaani, kaunis ja koskettava monella tasolla. Se on taidetta, ei julistus tai syytös. Taiteena sitä tulisi siis myös arvottaa. Mutta tottahan on sekin, että taiteen keinoin käsitellään ihmisyyttä.

Runsaan kommentoinnin ja Taivaslaulun blogeissa keräämän huomion vuoksi aihepiiri on jäänyt askartelemaan mieleen. Tein jo kirjastoomme hankintaehdotuksen Tanja Kaarlelan keväällä ilmestyneestä esikoisromaanista Saara, ja ilokseni sain pikaisesti vastauksen, että kirja on kirjastoon tilattu (Salon kirjasto ON ihana!). Punnitsin pitkään, ostanko kirjan itselleni, mutta sitten päädyin kokeilemaan tätä menetelmää. Onhan kirjaston kirjasta sitten iloa toisillekin. Hannu Raittilan esikoisromaani Ei minulta mitään puutu (1998) on vielä lukematta sekin. Pitänee laittaa luettavien listaan. Sitten jossain mainittiin, että lestadiolaispiireistä irtautumista kuvataan myös Anna-Maija Ylimaulan esikoisromaanissa Papintyttö (1976). Ylimaulalta olen joskus parisenkymmentä vuotta sitten lukenut yhden tai kaksi romaania ja muistaakseni pidinkin, joten laitoin Papintytön varaukseen. Yhdestä kaupungin lukuisista maaseutukirjastoista kirja löytyikin. (Miksi kummassa muuten kaikki lestadiolaisuudesta kertovat kirjat ovat esikoiskirjoja?)

Muistan kuvitelleeni, että Ylimaula olisi ollut kirjallisuuden professori, mutta Wikipedia paljastaa totuuden: Ylimaula on arkkitehti ja tekniikan tohtori! Aika yllättävää (siis minulle).
Papintyttö on ainakin alkupuoleltaan vahvasti omaelämäkerrallinen kasvu- ja kehityskertomus. Teemana kulkee kasvatuksen vaikutus yksilöön: vaikka kuinka tekee pesäeroa siihen, mitä on opetettu uskomaan ja miten ajattelemaan, huomaa kuitenkin, että ne vaikuttavat omiin ratkaisuihin. (Jo Rauhalan kirjan yhteydessä mietin, että uskonnonvapaus ei koske lapsia. Ajatus on aika vahvasti läsnä tässä Ylimaulankin teoksessa.)

Tarina etenee lyhyin välähdyksin aivan Ellun varhaisista lapsuusmuistoista murrosiän kautta nuoruuteen ja vihdoin aikuisuuteen ja äitiyteen asti. Kielikin heijastelee hienosti kulloinkin kuvattavaa ikäkautta, samaten kuvatut ajatukset, jotka muuttuvat havainnoinnista yhä pohdiskelevampaan suuntaan Ellun varttuessa. Ellu on papin tytär, keskimmäinen seitsemästä. Isä on lestadiolaispappi, joten koko perhe on visusti uskossa. Lapsesta saakka on opetettu, että ihmiset jakautuvat kahteen osaan, uskoviin ja uskottomiin. Vain uskovat voivat päästä taivaaseen, loput joutuvat kadotukseen. Selkeää ja yksinkertaista. Mitä vanhemmaksi Ellu kasvaa, sitä ankarammin hän alkaa kritisoida tätä ja muitakin itsestään selvinä pidettyjä uskonkappaleita.

Ellun perhe ei kuulu jyrkimpään lestadiolaisuuteen, sillä tytär laitetaan Ouluun tyttökouluun, tosin asumaan tutun uskovaisen pariskunnan vuokralaiseksi. Hän myös viettää vuoden vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Kokemus on varsin silmiä avaava, sillä pikkukaupunki on kotoisiakin piirejä ahtaampi moraaliltaan, tai oikeammin kaksinaismoraaliltaan. Ellun vanhemmat myös hyväksyvät lopulta hänen uskottoman sulhasensa. Hän ei joudu kokemaan yhteisöstä eristämistä eikä kovin ankaraa painostustakaan, vaikka uskonveljet koettavat toki kaitsea eksynyttä karitsaansa takaisin oikealle tielle. Ellu tekee kuitenkin valintansa rohkeasti ja päättäväisesti. Silti hän monessa yhteydessä huomaa, miten kasvatus on muokannut hänen ajatusmaailmaansa ja alitajuntaansa. Seksuaalinen vapautuminen ei ole sittenkään niin helppoa, vaikka ehkäisy on mutkatonta.

Lestadiolaisuuden suhtautumisesta lisääntymiseen Ylimaula kirjoittaa varsin vähän, mutta oikeastaan sitäkin purevammin. ”Ikä tuli onneksi esteeksi, eikä lapsia ehtinyt tulla kuin seitsemän. Vieraileva saarnamies uteli myöhemmin äidiltä, miksi lapsia oli niin vähän. – Joskus se Luoja armahtaa meitä naisiakin, oli äidin vaisu vastaus.”

Lestadiolainen Päivämies-lehti tuomitsi Ylimaulan teoksen synniksi, mutta kirjailijan mukaan se vain lisäsi sen myyntiä. Kirjasta onkin otettu neljä painosta. Vielä 1998 kirjailija kertoi, että teosta edelleen lainattiin paljon kirjastoista ja sitä luetettiin kouluissa.

Papintytöstä löytyy hyvä analyysi ainakin Oulun kaupunginkirjaston sivuilta sekä Jaana Märsynahon blogista.

Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö
WSOY 1976. 156 s.

Lainattu kirjastosta.

Lestadiolaisuutta käsitteleviä romaaneja:

Hartvaara, Leo : Suden uhrit
Hurtig, Johanna: Maijan tarina
Hyry, Antti: Uuni
Juva, Mikko: Mies etsi vapautta
Kaarlela, Tanja: Saara
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Pelo, Riikka: Taivaankantaja
Peura, Maria: Ja taivaan tähdet putoavat
Pylväinen, Hanna: We sinners
Raittila Anna-Maija: Kotipiha kulkee mukana
Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rauhala, Pauliina:Taivaslaulu
Remes, Ilkka : Nimessä ja veressä
Stoori, Jarmo: Sieluhäkki
Ylimaula, Anna-Maija: Papintyttö

Tietoa:
Ruoho, Aila; Ilola, Vuokko: Usko, toivo, raskaus (Atena 2014)

Olisiko Sinulla jokin lisävinkki listaan?

torstai 5. syyskuuta 2013

Tule mukaan lukutaitokampanjaan!



Kirjainten virrassa -blogin Hanna on ideoinut huomenna perjantaina 6.9. alkavan hyväntekeväisyyskampanjan, jossa kerätään varoja Suomen Pakolaisavulle lukutaitokoulutuksen järjestämiseksi pakolaisille ja paluumuuttajille eri puolilla maailmaa. Idea on kaikin tavoin aivan loistava! Meille suomalaisille lukutaito on itsestäänselvyys, sillä Suomessahan aikuisväestön lukutaitoprosentti lähentelee täyttä sataa. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla, vaan lähes 800 miljoonaa aikuista on tälläkin hetkelle lukutaidoton, kun tarkastellaan koko maailman väestöä. Nämä ihmiset ovat hankaluuksissa jo arkistenkin askareitten äärellä: miten ymmärtää opasteita, käyttöohjeita, reseptejä jne., kun ei osaa lukea?

Moni aikuinen minun laillani muistaa, kuinka mahtavalta tuntui, kun huomasi osaavansa lukea. Yhtäkkiä maailma avautui ympärillä aivan toisella tavalla. Tämän kokemuksen soisin mieluusti aivan kaikille. Hanna ideoinnin myötä voin olla osaltani mukana, kun lukutaitoa maailmalla edistetään. Monet kirjabloggaajat aikovat osallistua lukutaitokampanjaan ja lukea teemaviikon 6.9. – 13.9. mahdollisimman paljon ja maksaa sitten Jelpi-tilille lupaamansa summan. Minä en todennäköisesti ehdi kovin paljoa viikon aikana lukea, mutta osallistun keräykseen summalla, jolla saisin kirjakaupasta noin kaksi uutuusromaania. Haastan mukaan kaikki blogiani seuraavat ja satunnaisestikin tänne eksyneet!

Tässä Hannan blogista kopsaamani osallistumisohjeet lyhyesti:


  • Kirjabloggaajat lukevat viikon ajan kirjoja ja haastavat lukijat mukaan sponsoreiksi
  • Jokaisesta kirjasta maksetaan euro, (vähimmäislahjoitus on kuitenkin sivulla 5 euroa, kurkkaa keräyssivun alalaidasta kohtaa Jelpin lahjoitukset ja kulut)
  • Keräyssivua (https://jelpi.fi/kerayssivut/kirjabloggaajat-lukevat-lukutaitoa) ja kirjablogijuttuja saa vapaasti jakaa sosiaalisessa mediassa. Se on jopa suotavaa asian edistämiseksi.
  • Osallistuminen ei edellytä kirjablogien lukemista tai edes niitä tykkäämistä. Riittää, että haluaa osallistua tärkeään hyväntekeväisyystyöhön.
Suomen Pakolaisavun sivuilla voi ilmoittaa vaikka koululuokkansa mukaan auttamaan lukumaratonin merkeissä!

P.S. Tilille on jo nyt torstaina 5.9. kertynyt lahjoituksia 175 275 euron verran! Tavoite 500 euroa tullaan ainakin tuplaamaan, eikö vain?

tiistai 3. syyskuuta 2013

Osta täysihintainen kirja -päivä




Tänään taas kirjablogeissa kuhisee, sillä nyt vietetään Osta normaalihintainen kirja
-päivää. Tätä virtuaalitapahtumaa emännöi Café pour les idiots -blogin Marissa. Sieltä löytyy perusteluja päivän vietolle sekä lista mukana olevista kirjablogeista.

Ajatuksena on edes kerran vuodessa kertoa julkisesti, että on hankkinut täysihintaisen kirjan. Useinhan blogeissa kerrotaan kirppis-, divari- ja alelöydöistä tai kirjoitetaan kustantamojen lahjoittamista arvostelukappaleista. Kaltaisiani kirjaston suurkuluttajia on myös kirjabloggareissa paljon. Mutta kyllä meistä monet ostavat täysihintaisiakin kirjoja. Minä ainakin, varmaan 20-30 kirjaa vuodessa, jos lahjaksi ostetutkin lasketaan mukaan.

Tempaus on tavallaan kunnianosoitus suomalaiselle kirja-alalle, sen kaikille toimijoille kirjailijasta kirjakauppaan. Kirjoja ei julkaista, jollei niitä joku osta. Toivomme, että kampanjamme innostaa muitakin kiinnittämään huomiota siihen, miten voi omalla pienellä panoksellaan olla mukana tukemassa jotakin itselleen tärkeää. Ihan jokainen tavallaan.

Kirjasta tai sen hankintatavasta sovimme vain, että kirjan tulee olla ns. normaalihintainen, ei siis alennuskirja tai käytettynä hankittu. Kukin sai sitten lisätä vaikeusastetta haluamallaan tavalla. Minä halusin kovasti hankkia kirjani pienestä ”kivijalkakirjakaupasta”, mutta olin jo vaipua epätoivoon: sen paremmin työ- kuin kotikaupungissani ei ole sellaista, ainakaan tietääkseni. Jonkinlainen sattuman hyvä haltija kuitenkin järjesti niin, että jouduin (siis tässä tapauksessa pääsin) muissa asioissa illansuussa Turkuun, ja ehdin vielä Pieneen kirjapuotiin ennen sen sulkemisaikaa (klo 18). En ole ennen tuossa perin viehättävässä ja kotoisassa kirjakaupassa tullut käyneeksi, joten nyt oli vallan mainio tilaisuus korjata asiantila!

Pieni kirjapuoti Turussa Yliopistonkadulla.

Mietin tätä tempausta valmisteltaessa, että haluan ostaa ehdottomasti jonkin kotimaisen kirjailijan teoksen. Mieluiten se saisi olla jokin muu kuin yksi syksyn tulevista kassamagneeteista. Niinpä Tervon ja Hotakaisen uutuudet karsiutuivat, samoin Kyrö, jonka Kunkku on saanut hämmentävän ristiriitaisen vastaanoton. Mieluusti kirja saisi olla myös jonkin pienen kustantamon julkaisema. Kuljeskelin aikani eri hyllyjen ja pöytien äärellä. Sitten tulin vilkaisseeksi erään hyllyn päälle koottuja pienkustantamojen julkaisuja. Joukosta osui silmään tuttu nimi pienen vihreän vihkosen selkämyksestä: Asko Lehtonen. Lehtonen on salolainen toimittaja, joka on julkaissut jo useammankin runokokoelman, ja tämä ostamani on hänen toinen kokoelmansa Tuuli vei kuistilta hatun. Olemme Lehtosen kanssa puolinaamatutut, eli minä tunnistan hänet kaupungilla, mutta hän tuskin minua. Mutta kaupat tuli tehtyä.

Vuonna 2009 Enostonen kustantamassa pehmeäkantisessa runokirjassa 59 sivua ja kaksikymmentä runoa. Lopussa on vielä lyhyt kirjailijan puheenvuoro. Kirjan hinta oli 20 euroa. Sen enempää en nyt ala tässä puntaroida kirjojen hintoja ylipäätään. Jokainen voinee tästä vetää omat johtopäätöksensä.
 
Huomaa kuitin mietelause!



maanantai 2. syyskuuta 2013

Kristiina Vuori: Siipirikko



Viime vuoden kesällä ilmestyi Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär, joka sijoittuu historiallisen (nais)viihderomaanigenreen. Kuten arvata saattaa, Vuoren kirjaa verrattiin oitis kyseisen genren kotimaisen kuningattaren Kaari Utrion tuotantoon. Monet vertailijat totesivat, ettei Vuori joudu vertailussa ainakaan häpeään. Näkijän tytär oli vahva esikoinen, ja kaiken lisäksi se myi loistavasti esikoiskirjaksi, mitä kustantajan näkyvä panostus markkinointiin tuskin ainakaan haittasi.

Tänä kesänä Vuori julkaisi odotetun toisen romaaninsa Siipirikon. Monet esikoisen lukeneet kenties toivoivat, että punatukkaisen Eiran tarina saisi jatkoa, mutta Siipirikko on tyystin itsenäinen romaani, jolla ei ole yhtymäkohtia aiempaan kirjaan. Vuori on tässä kakkosromaanissaan luopunut kokonaan yliluonnollisista aineksista, jotka liittivät Näkijän tyttären osittain fantasiaan. Tästä ratkaisusta ainakin minä pidin. Nyt ollaan entistä selkeämmin historiallisen viihteen genressä.

Haastatteluissa Vuori on paljastanut, että hänen suosikkilukemistoaan tyttönä olivat Angelicat ja Catherinet, jotka kuluivat myös minun käsissäni aikoinaan. Ainakin siis genren konventiot ja kaavat ovat kirjoittajalle perin juurin tuttuja. Hieman Vuori rohkenee niitä murtaakin, ja saa siten omiin teoksiinsa tiettyä raikkautta. Kun kirja oli minulla vielä pahasti kesken, törmäsin Keskisuomalaisessa olleeseen varsin tyrmäävään arvioon teoksesta. Tätä juttua kirjoittaessani Jenni ehti omassa blogissaan julkaista tekstin, jossa hän pohdiskelee, mistä ilmeisen vihamielinen suhtautuminen viihteeseen johtuu. On helppo yhtyä Jennin näkemyksiin, että tietty liioittelu ja tapahtumien epärealistisuus ovat kyseisen genren peruselementtejä. Jos kirjailijat kirjoittaisivat vain oikeita, faktoihin perustuvia tarinoita esimerkiksi 1300-luvun suomalaisista naisista, kirjoitettavaa ei kovin paljoa olisi. Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna on hyvä yritys tähän suuntaan, mutta on Havasteenkin ollut pakko antaa tilaa mielikuvitukselle, muuten pelkkä työnteon ja arjen kuvailu olisi jäänyt varmasti julkaisematta. Fiktion lähtökohta jo on nimenomaan kuvitteellisuus, mahdollisen ja mahdottomankin yhdistäminen, jotta syntyy hyvä tarina.

Yleensä koetan välttää toisten blogien juttujen lukemista ennen kuin kirjoitan jutun jostakin lukemastani kirjasta, mutta tällä kertaa päätin tehdä toisin. Blogitekstejä löytyy useita, ja monissa niistä selostetaan riittävästi kirjan juonta. Morre närkästyi taas kliseestä, että nainen tulee yhdestä yhdynnästä raskaaksi. En ryhdy tästä kinaamaan, vaikka kiistatta niin voi käydä ja valitettavan monesti käykin. Morrea ajattelutti myös Seljan hoikkuus ja se, että ajan kauneusihanteista huolimatta Selja kiehtoi kaikkia tielleen osuneita miehiä. Totta onkin, että kauneusihanne on ollut aikanaan leveälanteista ja -harteista naista suosiva, mutta tämä lienee ollut enemminkin talonpoikaisen säädyn ihanne, pitihän naisen jaksaa raskaat työt ja selvitä hengissä synnytyksistä. Ritarien romanttiset haaveet saattoivat hyvinkin suosia riukumaisempia naisia. Mutta kiistatta monissa tämän genren romaaneissa sankaritar on Seljan kaltainen laiheliini, mikä vastaa enemmän nykyihanteita. Seljalla ei onneksi ole villiä punaista tukkaa sentään.

Maria piti Seljan moniulotteisesta persoonasta. Selja on lapsena joutunut orjaksi, kun karjalaiset ryöstivät ja murhasivat hänen perheensä ja koko kotikylänsä. Orjuudessa Selja kaipaa vapauteen. Hinta vapaudesta on kuitenkin kova, ja syyllisyys painaa Seljan mieltä yhä raskaammin. Kuitenkin hän jatkaa häikäilemättömiä tekojaan pyrkiessään kohti onnea. Selja on uhri, mutta samalla toimija. Vaikka Seljaa kohtaan tunsikin myötätuntoa, hänestä ei oikein onnistunut aidosti pitämäänkään. Reta näkee Seljan tarinassa aidon kasvutarinan ja pitää Vuoren tavasta kuvat nuoren tytön seksuaalista heräämistä. Sille annetaankin runsaasti tilaa, ja erotiikkaa tihkuvia kohtauksia riittää, kuten konventioihin kuuluu.

Minua ärsytti myös ritari Aijon rypeminen syyllisyydessä ja itsesyytöksissä. Mies on toisaalta äärimmäisen kunniantuntoinen, mutta sitten toivoton nahjus ja sokeakin. Muut miehet jäävät tarinassa Aijon hahmon varjoon. Muutaman muun bloggaajan tavoin minäkin kaipasin syvyyttä Seljan orjatoveriin Häkkiin, joka järkälemäisenä hahmona toi taas kerran mieleen Mikael Karvajalan Antin. Häkki on traaginen hahmo, eikä tuo mukanaan huumoria kuten Antti, mutta jotain samaa heissä olen aistivinani. (Tästä muuten tulikin mieleeni, että huumoria ei Vuoren kummassakaan teoksessa ole. Eipä taida oikein genreen muutenkaan kuulua, ainakaan tähän Vuoren edustamaan alahaaraan.) Miehistä porvari Hartmannus ja Liuhtolan isäntä Sten olisivat myös olleet kiinnostavia, syventämistä sietäviä hahmoja.

Keskisuomalaisen kriitikko Paula Koskimäki ruoskii kovasti Vuoren käyttämää linnustusaihetta tai oikeammin sen laimeaa toteutusta. Kieltämättä tästä olisi voinut saada runsaasti enemmänkin irti. Nuoren Seljan erityistaito on tulla toimeen lintujen kanssa. Metsästyshaukat ja -kotkat olivat haluttua kauppatavaraa, joten taidosta oli hyötyä orjan isännällekin. Primus-niminen kotka on keskeisessä osassa kirjan alkupuolella, mutta sitten aihe jää sivuun, kun Selja lähtee liikkeelle. Kotkaa kyllä kuljetetaan mukana, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen vähemmälle sen osuus jää. Sääli. Vuori on vielä kirjan lopussa perustellut laajasti, miksi päätyi valitsemaan Seljan kasvatiksi juuri kotkan.

Monet kirjan lukeneet ovat olleet sitä mieltä, että Vuori on kehittynyt kirjailijana. Tähän on helppo yhtyä. Koskimäki piti joitakin osia sekavina, mutta minua eivät ajan poliittisten kiemuroiden lyhyet selventelyt häirinneet. 1300-luvun alku oli sekavaa aikaa niin Ruotsissa kuin idässäkin. Vallanperimysriidat sekoittuivat ryöstöretkiin, ja muutenkin oli ylen levotonta. Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, johon Vuori on sijoittanut kirjan epilogin. Sekavuus on siis realismia.

Kirja on genreen sopivasti myös helppolukuinen, ja kieli on pääosin luistavaa luettavaa. Vuori suosii vierasperäisten ja vanhahtavien termien ahkeraa ripottelua. Lopussa on varsin kattavan tuntuinen sanasto, mutta ilman sitäkin selviää mainiosti. Sanat kyllä selittyvät kontekstista vaivatta. Ainoa minun hampaitani kiristelyttävä kummallisuus oli ilmaus ’päivät pääskytysten’, johon törmäsin peräti kolmasti. Kerran voisi vielä laskea painovirheeksi, mutta kolme kertaa lienee jo tarkoituksellista. Nykysuomen sanakirjasta löytyy sana ’pääksy’, joka tarkoittaa veneen kokkaa tai perää, ja sanonnassa on mukana juuri tämä pääksy, ei pääsky: satoi päivät pääksytysten eli päivästä päivään, monta päivää peräkkäin. (Saan tästä varmaan vuoden nillittäjä -palkinnon, mutta sainpahan sanoa!)

Yhteenveto rönsyilevästä purkauksestani: Siipirikko on laadukas historiallisen viihteen edustaja, jossa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, juonia ja romantiikkaa, taisteluja ja erotiikkaa sopivassa suhteessa. Kelpo paketti eskapismia kaipaavalle arjen piristykseksi. Ei liian ryppyotsaisesti luettavaksi.

Kristiina Vuori: Siipirikko
Tammi 2013. 464 s.


Lainattu kirjastosta.