torstai 30. kesäkuuta 2011

Dekkaripohdintaa sekä Loppu ja Lööppimurha

Olen lukenut vuosien mittaan melkoisen pinon dekkareita. Nyt kuitenkin pysähdyin miettimään, millaisista dekkareista oikein pidän. Vanha kunnon arvoitusdekkari haastaa harmaat aivosolut, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että en koskaan osannut arvata saati tietää, kuka Agathan romaaneissa oli murhaaja. Syy ei kuitenkaan ihan täysin ole tyhmyydessäni, vaan Dame A. harvoin antaa sellaisia tietoja lukijalle, jotka oikeasti johtavat murhaajan jäljille.

Toimintaakin kunnon dekkarissa pitäisi olla, mutta silti henkilöitä ja paikkoja täytyy kuvailla niin, että ne tuntuvat oikeilta ja tutuilta. Syventää saa myös yhteiskunnalliselle puolelle, kunhan ei osoittele ja saarnaa. Ratkaisu ei saa olla yliluonnollinen. Minusta kunnon dekkarissa syyllinen paljastuu ahkeralla poliisityöllä. Huumoriakin sopii sekaan. Kovin raakoja dekkarien ei tarvitse olla. Suolenpätkiä ja veriroiskeita ei ole tarpeen kovin yksityiskohtaisesti kuvailla, vaan hienovarainen vihjailu riittää. Lukijallakin on mielikuvitusta! Jännityskään ei olisi pahitteeksi. Tosin alkaa käydä uskottavuuden päälle, jos samaa sankaria tai sankaritarta jahtaa sarjamurhaaja kerta toisensa jälkeen, kuten mm. Patricia Cornwellilla.

Agatha Christie siis on tietysti vanha suosikkini, samaten muut brittiläiset murharouvat Dorothy L. Sayers, Martha Grimes, P. D. James, Ruth Rendell. Hieman liian synkkiä ja raakoja ovat esim. Denise Minan kirjat, vaikka sijoittuvatkin Skotlantiin. Ympäristö siis myös on tärkeä, kuten Donna Leonin kirjoissa Venetsia. Ruotsalaisista Henning Mankell on suosikkini, koska pidän siitä, että kirja ei ihan heti lopu kesken. Silti pidän kovasti myös psykologisempaa suuntaa edustavista naisista, kuten Ingrid Frimanssonista ja Karin Fossumista, joka tosin on norjalainen. Pohjoismaiset dekkaristit ovat ehkä uskottavimpia suomalaisen lukijan kannalta. Arnaldur Indriđason, Anne Holt, Åsa Larsson ovat kaikki erinomaisia. Bonuksena tulee vielä eksoottisia paikkoja, kuten Reykjavik tai Kiiruna. Myös viihteellisemmät Anna Jansson, Mari Jungstedt, Camilla Läcberg ja Stieg Larsson ovat uponneet mainiosti.

Kotimaisista olen lähes alusta saakka seurannut, miten Maria Kallio etenee urallaan tai missä Jussi Vares milloinkin toilailee. Samaten reilut Seppo Jokisen poliisiromaanit ovat olleet vuosittain lukuohjelmassa. Joensuun Harjunpää on ehkä aavistuksen liian tummanpuhuvaa makuuni. Yhteenvetona: arvoituksellinen psykologinen toimintadekkari ilman julmuuksilla mässäilyä ja kunnollisen kuvauksen kera, kiitos! Bonuksena kiinnostavat henkilöt sekä huumori.

Luen dekkareita viihtyäkseni ja rentoutuakseni. Siksi ne kuuluvat myös kesälukemistoon. Sopivaa kotimaista nollausosastoa edustavat mm. Outi Pakkanen (murhat hyvin pienessä sivuroolissa), Heleena Lönnroth (pientä yliluonnollisuutta mausteena), Tuula T. Matintupa tai Pirkko Arhippa. Eppu Nuotion Pii Marin -sarjakin on mielestäni edustanut juuri tätä osastoa. Sarjassa on kaikkiaan kuusi osaa, ja päätösosa Loppu ilmestyi tänä keväänä. Ahkera Nuotio on kirjoittanut sarjaa kirja per vuosi -tahdissa, joten aloitusosa Musta ilmestyi vuonna 2006. Hyppäsin kelkkaan alusta saakka, sillä olin jo aiemmin lukenut Nuotion Varkaus-sarjan. Pii Marin asuu sarjan aikana Turussa, mikä oli ainakin alussa minun kannaltani plussaa. Tosin kirjat voisivat ainakin viimeisten osien perusteella sijoittua mihin hyvänsä, niin vähän kaupungilla on mitään osuutta tapahtumissa. Turku on hieno kaupunki, ja sitä olisi voinut hyödyntää enemmänkin.

Vuonna 2006 Nuotion sankaritar oli suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa pieni sensaatio, sillä hän on musta: suomalaisen äidin ja afrikkalaisen isän aikaansaannos. Väristään huolimatta Pii on tv-toimittaja, mutta rasististen kommenttien takia hänet siirretään sarjan alussa Helsingistä Turkuun Ylen maakuntatoimitukseen. Siirto on Piille sokki, eikä hän oikein osaa kotiutua Turkuun. Sarjan mittaan työ Ylessä käy yhä hankalammaksi yhtiön jatkuvien säästökuurien ja ammattitaidottomien esimiesten takia. Yksityiselämässään Piillä on myös melkoista sotkua. Vähitellen hän tutustuu turkulaiseen poliisiin Juha Heinoon, mutta suhde etenee hitaasti ja varovasti. Syynä on lähinnä Piin jatkuva identiteettikriisi, jonka taustalla on biologisen isän kuolema. Äiti on tullut raskaaksi Englannissa, mutta isä on kuollut raskausaikana. Sen jälkeen äiti on muuttanut takaisin Suomeen ja myöhemmin avioitunut täällä suomalaisen miehen kanssa, josta on tullut Piille rakas isä. Pii kuitenkin haluaa selvittää omat juurensa.

Kaiken tämän ohella jokaisessa kuudessa kirjassa tapahtuu murha tai useampi, jotka tavalla tai toisella liittyvät Piihin tai hänen työhönsä ja jotka Juha Heino poliisina ratkaisee. Kirjat ovat siis tavallaan poliisiromaaneja, vaikka päähenkilö onkin toimittaja. Tämä ratkaisu toimii aika hyvin ja tuo kirjoihin uskottavuutta ja syvyyttäkin. Nuotio on valinnut kirjoihin usein ajankohtaisia aiheita, kuten tosi-tv:n tai tässä viimeisessä hometalot.

Loppu on sarjalle turhan vaisu lopetus. Pii ratkaisee tukun pitkään roikkuneita henkilökohtaisia asioitaan, kuten isän arvoituksen ja suhteensa Juhaan ja työhönsä, mutta mistään kunnon dekkarista tässä ei ole kyse. Samaan aikaan kun Pii käy läpi omia asioitaan, Juha työtovereineen etsii kahta samaan aikaan kadonnutta henkilöä. Toinen on kaupungissa miehensä kanssa lomaillut perheenäiti, toinen hämäräperäinen rakennusyrittäjä. Vaikuttaa siltä, että katoamiset liittyvät yhteen. Samaan aikaan seurataan nuoren perheen muuttoa unelmataloon, joka on ostettu samaiselta kadonneelta yrittäjältä. Pian talosta löytyy pahoja kosteusvaurioita ja hometta. Liiankin tuttu painajainen on totta. Isot velat painavat sairastuvaa perhettä, mutta tekijää ei saada vastuuseen.

Katoamisjuonet lötsähtävät kummallisesti, ja ruumiskin saadaan aikaan vasta ihan loppumetreillä. Tuntuukin, että joku oli pakko ottaa hengiltä, kun kerran dekkarisarjasta on kyse. Ihmissuhderomaanina Loppu on ihan kelvollinen, varsinkin kun henkilöt ja heidän taustansa ovat sarjan lukeneelle jo tuttuja, mutta dekkarina se on luvattoman vaisu. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee kirjailija itse. Siitä plussaa!

Eppu Nuotio: Loppu
Otava 2011.

Nuotion Lopun ovat lukeneet ainakin Mari, Järjellä ja tunteella, Hreathemus ja Norkku.

Kirjastoreissulla nappasin lomanaloituslukemiseksi toisenkin kotimaisen dekkarin, josta muistin hämärästi joskus jotakin lukeneeni. Kyseessä on Iltalehden rikostoimittaja Susanna Yliluoman kirjoittama Lööppimurha. Sanottakoon nyt heti, että tästä kirjasta en pitänyt yhtään ja ihmettelen oikeastaan kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, miksi luin kirjan loppuun (en vain osaa jättää kesken!), ja toiseksi, miksi kirja on julkaistu.

Lööppimurhassakin päähenkilö, minäkertoja on toimittaja, oikeammin tuore uutispäällikkö. Lilja Rossi työskentelee Iltaviesti-nimisessä lehdessä, jonka pahin kilpailija on Iltauutiset. Hohhoijaa. Yliluoma kuvailee toimitustyötä inhorealistisesti. Esimiehet ovat kusipäitä (anteeksi), ja raha tiukalla. Toimittajat kilpailevat verissä päin paikasta auringossa, mutta mieluiten mahdollisimman pienellä työpanoksella. Työnantaja piiskaa armottomasti, ja sairauspoissaolot lisääntyvät samaa tahtia kuin työntekijät palavat loppuun. Lilja on epämiellyttävä henkilö. Hänellä on pieni lapsi, mutta avioliitto on vauhdilla menossa karille. Päästäkseen tasoihin uskottoman aviomiehensä kanssa Lilja on aloittanut suhteen esimiehensä kanssa, vaikka tuntuu inhoavan tätä ja sitä, miten hänen suosikkiasemastaan töissä supistaan. Kun Lilja sitten lähtee Pohjanmaalle juttukeikalle, hän ensi töikseen paneskelee tutkintaa johtavan poliisin kanssa tämän työhuoneessa. Mies on sentään hänen entinen heilansa. Lisäksi Lilja epärealistisesti varastaa poliisilta takavarikoidun aseen, jolla on tietysti oma roolinsa loppukahinoissa.

Tutkittava rikos on vastenmielinen. Pohjanmaalla on murhattu nuori tyttö. Ruumis löytyy näkyvältä paikalta viikko tytön katoamisen jälkeen. Murhaaja on soittanut tytön äidille ja lähettänyt kartan tytön ruumiin löytöpaikasta. Kyseessä ei siis ole mikään tavallinen suomalaismurhaaja, vaan kieroutunut psykopaatti, joka raiskaa ja kiduttaa uhriaan pitkään. Lukijalle esitellään myös katkelmia Tikru-nimisen lapsen elämästä, mutta vain kirjan  alkupuolella. Mitään vinkkiä siitä, kuka Tikru on aikuisena, ei saada. Lisäksi Yliluoma on kuvannut toisen tapaukseen liittyvän murhan tekijän kannalta hyvin yksityiskohtaisesti ja vastenmielisesti.

Lilja törmäilee Pohjanmaalla, joka on hänen kotiseutuaan, ja osallistuu rikosten selvittelyyn. Hän tietysti joutuu myös vaaraan. Mukana on hyvin raaka raiskauskohtauskin, joka kuvataan uhrin näkökulmasta. Sen jälkeen uhri kuitenkin jatkaa toimintaansa lähes entiseen malliin…

Susanna Yliluoma: Lööppimurha
Minerva 2010. 275 s.

Lööppimurhan ovat lukeneet mm. Rachelle ja Magica De Spel.

P. S.
Blogger aiheutti taas aamulla harmaita hiuksia, kun ei suostunut julkaisemaan tekstejä Harmillisen usein on jotakin häikkää.

Kirjoitin tuonne välilehdelle listan kesäkuun kirjoistani ja hieman blogikuulumisia, käy ihmeessä kurkkaamassa!

Olisi myös kiva kuulla muiden dekkariharrastajien mieltymyksistä!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Lisää listoja!

Kun nyt näitä listoja aloin väsätä, en malta olla kopsaamatta Kirjaurakka 2011 -blogista tätä Facebookissakin aikanaan kiertänyttä Ilta-Sanomien vuonna 2009 laatimaa sadan "pakollisen" kirjan listaa. Raisan tavoin tummennetut ovat jo hallussa. Harmillisesti tässä listassa on lisäksi monia kirjailijoita, joilta olen lukenut jonkin muun kirjan. Laitoin ne kursiivilla.


1. Aapeli: Siunattu hulluus
2. Adams Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille
3. Aho Juhani: Rautatie
4. Atwood Margaret: Sokea surmaaja
5. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
6. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä
7. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli
8. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa
9. Bellow Saul: Herzog
10. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta

11. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
12. Camus Albert: Sivullinen
13. Canth Minna: Köyhää kansaa
14. Carpelan Bo: Axel
15. Dickens Charles: Oliver Twist
16. Donner Jörn: Isä ja poika
17. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus
18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi
19. Duras Marguerite: Rakastaja
20. Flaubert Gustave: Madame Bovary
21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys
22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut
23. Grass Günter: Peltirumpu
24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä
25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto
26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat
27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen
28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija

30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma
31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä
32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase
34. Itkonen Juha: Kohti
35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi
36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus

37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista
38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
39. Kafka Franz: Oikeusjuttu

40. Kalevala
41. Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä

42. Kianto Ilmari: Punainen viiva
43. Kihlman Christer: Kallis prinssi
44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen
45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä
46. Krohn Leena: Tainaron
47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti
48. Lander Leena: Käsky
49. Lehtonen Joel: Putkinotko
50. Lindgren Astrid: Peppi Pitkätossu
51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas
52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla

53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia
54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa
55. Mann Thomas: Taikavuori
56. McEwan Ian: Sovitus

57. Meri Veijo: Manillaköysi
58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus
59. Miller Arthur: Ajan uurteita
60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri
61. Milne A.A.: Nalle Puh
62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet

63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu
64. Murakami Haruki: Kafka rannalla
65. Mäkelä Hannu: Mestari
66. Neruda Pablo: Andien mainingit
67. Oksanen Sofi: Puhdistus
68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies

69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu
70. Peltonen Juhani: Elmo
71. Proulx Annie: Lyhyt kantama

72. Pulkkinen Riikka: Raja
73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat
74. Raittila Hannu: Canal Grande
75. Remes Ilkka: 6/12
76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi
77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset
78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali
79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella?
80. Saisio Pirkko: Elämänmeno

81. Shakespeare William: Hamlet
82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat
83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki

84. Sartre Jean-Paul: Inho
85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut
86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo
87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä
88. Styron William: Sofien valinta
89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen
90. Tervo Jari: Troikka

91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta
92. Tolstoi Leo: Anna Karenina
93. Turkka Jouko: Aiheita
94. Tuuri Antti: Pohjanmaa
95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut

96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret
97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut
98. Viita Lauri: Betonimylläri
99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen
100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Sadas blogikirjoitus ja sata naiskirjailijaa

Viime viikolla hurahdin tekemään Sinisen linnan kirjaston Marian innoittamana listan sadasta mieskirjailijasuosikistani. Silloin ajattelin, että naiskirjailijalista syntyy helpommin, sillä luen mielestäni enemmän naisia kuin miehiä. Oikeaa hienoa mutu-tietoa, tosiaan, sillä sain tosissani tehdä hommia tämän listan eteen. Pidin periaatteina samoja ajatuksia kuin miehiä listatessani: kukin nainen saa vain yhden maininnin, vaikka tuotannossa olisi kuinka hyviä kirjoja. Lisäksi olen lukenut jokaisen listalla mainituin kirjan tai sarjan. Mukana ovat suosikit ihan viime päiviltä, mutta onpa sellaisiakin, jotka ovat roikkuneet mukana vuosikymmeniä, parhaat yli 40 vuotta, kuten Astrid Lindgren ja Tove Jansson. Ajatuksen sadan naiskirjailijan listasta on tainnut pistää liikkeelle Sara, kiitos ideasta sinne Saran Kirjoihin.

Julkaisen listani nyt juhlafanfaarien säestämänä, sillä tämä on Kirsin kirjanurkan sadas julkaistu teksti!
Suurkiitos kaikille lukijoille ja uskollisille kommentoijille! Tästä on hyvä jatkaa.

Sata naiskirjailijaa

  1. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
  2. Elisabet Aho: Sisar
  3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
  4. Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien
  5. L. M. Alcott: Pikku naisia
  6. Margaret Atwood: Herran tarhurit
  7. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
  8. Orvokki Autio: Pesärikko
  9. Marianne Backlén: Tulilinnun tanssi
  10. Enid Blyton: Seikkailu-sarja
  11. Anita Brookner: Perhe ja ystävät
  12. Emily Brontë: Humiseva harju
  13. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
  14. F. H: Burnett: Salainen puutarha
  15. A. S. Byatt: Riivaus
  16. Minna Canth: Köyhää kansaa
  17. Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
  18. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  19. Susan Coolidge: Katy-sarja
  20. Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä
  21. Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä
  22. Anne Enright: Valvojaiset
  23. Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
  24. Karin Fossum: Piru valoa kantaa
  25. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
  26. Marianne Fredrikson: Vedenpaisumus
  27. Diana Gabaldon: Muukalainen
  28. Sergeanne Golon: Angelika-sarja
  29. Martha Grimes: 5 kelloa ja lapaluu
  30. Aino Havukainen (ja Sami Toivonen): Tatu ja Patu
  31. Laila Hietamies: Kannas-sarja
  32. S. E: Hinton: Me kolme ja jengi
  33. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
  34. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
  35. Hannele Huovi: Urpo ja Turpo
  36. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
  37. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
  38. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
  39. Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat
  40. Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi
  41. P. D. James: Murha ei sovi naiselle
  42. Tove Jansson: Muumi-kirjat
  43. Eeva Joenpelto: Lohja-sarja
  44. Maria Jotuni: Huojuva talo
  45. Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen
  46. Lilian Kallio: Puumajakesä
  47. Riina Katajavuori: Hevikimmat
  48. Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja
  49. Heli Laaksonen: Pulu uis
  50. Jhumpa Lahiri: Tuore maa
  51. Leena Lander: Liekin lapset
  52. Åsa Larsson: Aurinkomyrsky
  53. Leena Lehtolainen: Tappava Säde
  54. Donna Leon: Komisario Brunetti -sarja
  55. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
  56. Tuula Levo: Neiti Soldan
  57. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
  58. Annamari Marttinen: Kuu huoneessa
  59. Colleen McCullough: Troijan laulu
  60. Aila Meriluoto: Vaarallista kokea
  61. Anne Michaels: Routaholvi
  62. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
  63. Lucy M. Montgomery: Anna-sarja, Pieni runotyttö -sarja
  64. Toni Morrison: Siniset silmät
  65. Alice Munro: Sanansaattaja
  66. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
  67. Eppu Nuotio: Pii Marin -sarja
  68. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
  69. Kreetta Onkeli: Ilonen talo
  70. Sofi Oksanen: Puhdistus
  71. Anni Polva: Tiina-sarja
  72. Annie Proulx: Laivauutisia
  73. Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
  74. J. K. Rowling: Harry Potter -sarja
  75. Pirkko Saisio: Punainen erokirja
  76. Martha Sandvall-Bergström: Gulla-sarja
  77. Dorothy L. Sayers: Juhlailta
  78. Carol Shields: Kivipäiväkirjat
  79. Anita Shreve: Merilasia
  80. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
  81. Kathrin Schmidt: Et sinä kuole
  82. Zadie Smith: Valkoiset hampaat
  83. Anja Snellman: Parvekejumalat
  84. Johanna Spyri: Pikku-Heidi
  85. Anni Swan: Iris rukka
  86. Amy Tan: Keittiöjumalan vaimo
  87. Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin
  88. Eeva Tenhunen: Mustat kalat
  89. Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai
  90. Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo
  91. Sue Townsend: Kenkää kuningattarelle
  92. Anne Tyler: Elämän tikapuilla
  93. Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
  94. Alice Walker: Häivähdys purppuraa
  95. Tuula-Liina Varis: Vaimoni
  96. Lisbet Warner: Puk-sarja
  97. Marja-Leena Vartio: Hänen olivat linnut
  98. Sarah Waters: Yövartio
  99. Maarit Verronen: Luolavuodet
  100. Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni?
Listallani eivät vielä ole mm. Riikka Pulkkinen, Hanna Tuuri, Laura Lindstedt, Leena Parkkinen ja moni muu, joiden kirjat odottelevat hyllyssäni vuoroaan.

    sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

    Elisabet Aho: Sisar

    Tänä vuonna olen lukenut useita kirjoja, joissa käsitellään vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Kuuntelin äänikirjana Kjell Westön Missä kuljimme kerran, jonka keskeisiä tapahtumia ovat juuri kansalaissota ja sitä seuranneet veriteot. Märta Tikkasen Emmassa ja Unossa ollaan Helsingissä myös sodan aikana, vaikka tapahtumat eivät henkilöitä sinänsä suoraan kosketakaan. Joel Lehtosen Rakastunut rampa sijoittuu sodanjälkeisiin vaikeisiin vuosiin, ja myös itse sotaa sivutaan. Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa kylvetään sodan siemeniä.

    Tuntuu siis siltä, että aihetta on ainakin riittävästi käsitelty. Silti Elisabet Aho on kirjassaan Sisar löytänyt sotaan aivan uuden ja tuoreen näkökulman. En ole lukenut aiemmin Ahon kirjoja, joita on ilmestynyt ennen tätä jo useita, esikoisteos Sydänkuun aamu jo vuonna 1987. Osa tuotannosta on lastenkirjoja, osa historiallisia romaaneja, jotka kertovat mm. Urajärven kartanosta (Valkea kuin uni, Lilly ja Kartanon tiellä). Kirjailija esittelee itsensä täällä.

    Sisar ajoittuu vuosiin 1917–1924 Helsinkiin, pääasiassa Diakonissalaitokselle ja Kallion kaupunginosaan. Tapahtumat alkavat dramaattisesti keväästä 1918, kun Diakonissalaitokselle tulee pahoin ruhjoutunut ja paleltunut naispotilas Ellen, joka ruumiillisesti toivuttuaankaan ei muista mitään kuluneen talven tapahtumista tai siitä, miten ja miksi on joutunut sairaalaan. Samaan aikaan kuvataan myös Kallion kaupunginosan lasten selviytymistä. 13-vuotias Kristiina on jäänyt kahden pikkusiskonsa kanssa pieneen asuntoon. Isä ja äiti ovat molemmat joutuneet valkoisten vangeiksi ja Viaporiin leirille. Sama kohtalo on useimmilla saman talon lapsilla. Isä on naapurin pojilta ammuttu kadulle, äiti vangittu. Järkyttyneet lapset yrittävät selviytyä ja etsiä vanhempiaan. Kaduilla on kuitenkin levotonta ja vaarallista. Nälkä ajaa kaupunginosan lapset hakemaan nokkoskeittoa Diakonissalaitokselta, jossa sisaret yrittävät epätoivoisesti löytää edes jotain syötävää tarvitseville, joita riittää yhä enemmän. Pihalle asettuu myös orpo Niilo.

    Ellen jää koko kesäksi toipumaan laitokselle, ja pääsee syksyllä sisaroppilaaksi. Menneen talven tapahtumista hän saa mieleensä vain ahdistavia välähdyksiä, vaikka sisaret yrittävät houkutella häntä puhumaan ja muistamaan. Muisti palautuu kuitenkin kerralla, kun läheisellä katutyömaalla tapahtuu räjähdysonnettomuus. Tässä kohtaa Aho rikkoo romaanin kronologian ja palaa vuoden 1917 syksyyn, jolloin Ellen on muuttanut Porvoosta isänsä kuoltua Helsinkiin. Hän saa töitä Helsingin Puhelinyhdistyksestä ystävättärensä Selman avulla. Selma on tulisieluinen työväenasian ajaja ja on mukana työväenyhdistyksen aktiivipiireissä. Amma on blogissaan kertonut, että hän vaikuttui Ahon kuvaamasta puhelinkeskuksen toiminnasta. Se onkin taitavasti kerrottu kirjassa, ja työstä saa varsin kiehtovan kuvan.

    Kun sota syttyy talvella 1918, Selma on mukana toiminnassa koko sielullaan ja ruumiillaan. Ellen ei osallistu vallankumoukseen, vaan pysyttelee syrjässä niin hyvin kuin voi, vaikka puhelinlaitoskin vallataan heti sodan alkumetreillä. Puhelunvälittäjien työ kuitenkin jatkuu. Kun valkoisten ja saksalaisten joukot vyöryvät kaupunkiin, Ellen lähtee epätoivoissaan etsimään Selmaa.

    Romaanin ainoa varsinainen miesnäkökulma saadaan kamreeri Hans Hermansenista, joka on Puhelinyhdistyksen virkailija ja Selman pitkäaikainen rakastaja. Hermansenin ja Ellenin tiet risteävät sodan jälkeen Diakonissalaitoksella, ja Hermansen on mukana romaanin loppuhäivytysosassakin, joka sijoittuu vuoteen 1924.

    Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja se vie lukijan nopeasti menneeseen aikaan. Aho kirjoittaa vaikeasta aiheesta osoittelematta. Sisar Hia Björkenheimin tarinan kautta kirjaan saadaan valkoisten näkökulmaa. Yksi sisarista lähetetään syksyllä 1918 Tammisaaren vankileirille hoitotyöhön, ja hänen järkyttyneet kuvauksensa leiriltä vaikuttavat Hiaankin. Lasten näkökulma tapahtumien mielettömyyteen on vaikuttava. Ellenin ja Selman tarinat saavat paikoin kyyneleen silmäkulmaan. Myös itse Diakonissalaitoksen toiminnan kuvaus ja Helsingin kaupungin muuttuminen olivat kiinnostavia, ja herättivät jälleen kerran halun etsiä aiheista lisätietoa. Aho on kirjan lyhyissä jälkisanoissa esitellyt tärkeimmät lähteensä, joista voi aiheisiin tutustua lisää. Pika-apua tiedonjanoon saa kirjavideosta, jossa Aho kertoo lyhyesti kirjastaan ja esittelee Diakonissalaitoksen rakennuksia. Muitakin Ahon kirjoja luen varmasti lähiaikoina.

    Elisabet Aho: Sisar
    Otava 2011. 383 s.

    perjantai 24. kesäkuuta 2011

    Juhannuskirjaksi Juhannusvieras

    Luin eilen (23.6.) Jaanan blogista esittelyä Laura Honkasalon kirjasta Eropaperit. Jaana on aloittanut tekstinsä seuraavalla lainauksella:

    Juhannuksena satoi kaatamalla. Sara istui ruokapöydän ääressä ja ajatteli muita huvilalla, millaiset juhlat niille tulisi, kun ilotulitusraketteja ei voisi ampua. Ainakin niillä olisi kermakakkua. Raisa oli leiponut juhannuksen kunniaksi ruisleipää, he saivat sitä kuumana voin kanssa, mutta ei se ollut sama kuin kotitekoiset munkit, kermakakku ja vadelmamehu, ja kaikki pikkuserkut ja sukulaiset leikkimässä juhannusleikkejä niin kuin isän lapsuudessa. Isä istui ikkunan ääressä lukemassa paksua kirjaa, eikö sillä ollut yhtään ikävä vanhoja juttuja, lapsuuden juhannuksia? (350-351)

    Eropaperit on vielä lukematta, vaikka olen hankkinut sen itselleni pokkariversiona jopa kahteen kertaan, epähuomiossa tietenkin. Mutta kun halvalla sai... Joka tapauksessa sitaattirivit ovat niin ajankohtaan osuvia, että mieleeni tuli ajatus juhannuskirjasta. Monessa suomalaisessa kirjassa kuvataan juhannusta. Mieleen tulee hakematta ainakin klassikko Juhannustanssit, joka on aika karu kuvaus. Mutta tuoreempaakin tietysti on kirjoitettu. Suosittelenkin kaikille juhannuskirjaksi Anna-Leena Härkösen Juhannusvierasta. Olen sen itse lukenut syksyllä 2008, ja laitan tähän senaikaiset tunnelmani:


    Luin kirjan heti saatuani loppuun seuraavan Härkösen kirjan Ei kiitos. Juhannusvieraassa on osin samoja teemoja, tietysti. Nelikymppinen nainen etsiskelee itseään tässäkin kirjassa. Päähenkilö on Tuija, sisustussuunnittelija, joka on menestynyt urallaan kohtalaisesti mutta perhettä ei ole löytynyt, sen paremmin kuin pysyvää parisuhdettakaan.

    Tuija joutuu palaamaan lapsuutensa maisemiin Pohjanmaalle saatuaan tiedon, että kesäpaikan mummi on huonona terveyskeskuksessa. Lapset ovat kuitenkin päättäneet juhlia Ennin 80-vuotissyntymäpäiviä ja Tuijakin kutsutaan mukaan, vaikka on kaukaisempi sukulainen, mutta kesätyttö kuitenkin.

    Tuijan muistoissa kesät Ristinojalla ovat olleet elämän parhaita hetkiä. Paikanpäällä alkaa kuitenkin käydä selväksi, että elämä serkkujen perheessä ei ole ollut arkena yhtä auvoista kuin Tuijan vierailujen aikana. Totuus alkaa valjeta Tuijalle, kun hän käy tapaamassa alkoholisoitunutta Ristoa, keskustelee uskoon tulleen Suvin tai perheensä kanssa kamppailevan Sailan kanssa. Perheen toinen poika Tuomo on häipynyt heti tultuaan täysi-ikäiseksi eikä ole viipynyt isänsä hautajaisissakaan pakollista aikaa pitempään.

    Kirjan sävy ei ole kovin onnellinen, mutta loppukohtaus valokuvaan kokoontuvasta perheestä antaa kuitenkin jonkinlaisen lupauksen paremmasta.

    Oikein leppoisaa, turvallista ja kirjallista juhannusta kaikille!

    torstai 23. kesäkuuta 2011

    Kesken jäi Kuinka kuolleita käsitellään

    Osaan todella huonosti jättää kesken aloittamiani kirjoja. Joskus kuitenkin käy niin. Blogeista olin tutkaani saanut kehuja ruotsalaisesta John Ajvide Lindqvististä, ja kun kirjastossa törmäsiin Kuinka kuolleita käsitellään -teokseen, nappasin sen mukaani. Joku sanoikin hiljattain jossakin blogissaan, että luetut päivitykset toimivat myös alitajuisesti.

    Jostain syystä olin jäänyt siihen käsitykseen, että Lindqvist on dekkaristi tai jännityskirjailija, mutta kyseessä onkin kauhukirjailija. En hyljeksi kauhua, vaan olen jossain elämäni vaiheessa suorastaan ahminut mm. Stephen Kingin tuotantoa. Lindqvist myös kirjoittaa ihan sujuvasti ja romaani lähtee liukkaasti alkuun.

    Tukholma ja koko Ruotsi on viikkoja kärvistellyt ennenkuulumattomassa helleaallossa. Nyt Tukholman ylle on muodostunut eräänlainen negatiivinen ukkonen, sähkökenttä, jossa on mieletön varaus. Ihmiset ja eläimet kärsivät yhä voimistuvasta päänsärystä, eikä mitään sähkölaitteita saa kytkettyä pois päältä ja virtajohdon irrottaminen pistorasiasta on mahdotonta. Tilanne muodostuu piinallisen tuskalliseksi, kunnes varaus yllättäen purkautuu.

    Seuraukset ovat arvaamattomat. Kuolleet heräävät henkiin. Hirvikolarissa juuri menehtynyt nainen nousee sairaalasängystä:

    Evan yläruumis oli paljas, vaatteet oli leikattu pois. Rintakehän oikea puoli oli yhtä ammottavaa hyytyneen veren ja resuisen ihon ympäröimää aukkoa. Siellä sisällä kilisi ja kolisi. Hetkeen David ei kyennyt näkemään Evaa, hän näki vain hirviön ja olisi halunnut juosta tiehensä. Mutta jalat eivät toimineet ja muutaman sekunnin kuluttua ymmärrys palasi. Hän asettui jälleen sängyn vierelle.
    Nyt hän näki mistä kilinä johtui. Suonenpuristimista. Evan rintakehän sisällä roikkui metallinpuristimia pitämässä kiinni katkenneita verisuonia. Riippuvat puristimet osuivat yhteen kun hän liikahti. David nielaisi kuivasti ja sanoi: "Eva?"
    Eva käänsi päätään Davidin ääntä kohti ja avasi ainoan silmänsä.

    Hyytävää? Kyllä. Ilman muuta taiten kirjoitettu kauhuromaani, mutta nyt ei ole sen aika minulla.
    Kustantaja Gummerus esittelee kirjailijan ja tuotantoa sivuillaan. Uusin suomennos Kultatukka, tähtönen, ilmestyy tänä vuonna. Kuinka kuolleita käsitellään -kirjaa ovat esitelleet blogeissa ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Ahmu ja Jori.

    John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda)
    Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2010 (2005). 400 s.

    P.S. Pakko tunnustaa tännekin, että kirjahyllyä penkoessan LÖYSIN omasta takaa alennusmyynnistä hamstratun Ystävät hämärän jälkeen! Pitänee tutustua seuraavaksi, kun kerran oikein olen sen ostanutkin :)

    keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

    C. J. Sansom: Luostarin varjot

    ”Yhtä nokkela ja lumoava kuin Ruusun nimi…”

    Taas on kirjan kannessa mainoksena lainaus, jota en allekirjoita, vaikka kirjasta ihan lajityyppinsä edustajana pidinkin. Kyseessä on brittiläisen Christopher John Sansomin kirjoittama historiallinen rikosromaani. Sansom on koulutukseltaan historioitsija ja lakimies, ja ennen vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistään mies on toiminut asianajajana. Nämä seikat selittävät varmasti osaltaan jotakin kirjojen maailmasta.

    Vuonna 2003 englanniksi ilmestynyt Luostarin varjot on toinen Sansomilta suomennettu teos, ja mikäli ymmärsin oikein Wikipediaa, myös hänen esikoiskirjansa. Aiemmin on suomennettu Shardlake-sarjaan kuulumaton kirja.  Kustantaja on siis päättänyt aloittaa ainakin sarjan kääntämisen alusta, mikä on ilahduttavaa. On mielestäni harmillista, että suomennetaan ensin kirjailijan läpimurtoteos, sijoittuupa se hänen tuotannossaan sitten mihin kohtaan tahansa, myös silloin, kun kyseessä on selkeä sarja. Luostarin varjot aloittaa toistaiseksi viisiosaisen kyttyräselkäisestä asianajaja Matthew Shardlakesta kertovan sarjan.

    Tapahtumat sijoittuvat Henrik VIII:n aikaiseen Englantiin, ja aloitusosassa Shardlake on yleisvikaari Cromwellin palveluksessa. Henrik on jo katkaissut välinsä katolisen kirkon kanssa ja katkaisuttanut Anne Boleyn kaulan, ja seuraavakin kuningatar, Jane Seymor, on kuollut. Cromwell on käynyt taistoon katolisia luostareita vastaan. Tarkoitus on saada luostarit lopettamaan toimintansa vapaaehtoisesti. Taivuttelu on kuitenkin hankalaa, ja nyt rannikolla sijaitsevan Scarnsean luostarissa on murhattu Cromwellin lähettämä valtuutettu katkaisemalla tämän pää. Cromwell lähettää Shardlaken selvittämään murhaa, josta ei saa tihkua tietoa luostarin ulkopuolelle, koska tilanne on poliittisesti hyvin arkaluontoinen.

    Shardlake matkustaa luostariin palvelijansa Mark Poerin kanssa. Luostarissa eletään mukavissa oloissa. Munkit viettävät laiskahkoa ja leppoisaa elämää suljetussa yhteisössään. Shardlaken saapumisesta ei pidetä, sillä katoliset munkit eivät halua luopua asemastaan ja uskostaan. He joutuvat kuitenkin varomaan jokaista sanaansa, sillä reformaattoreiden käskyjen vastustamisesta edes puheissa seuraa helposti kuolemanrangaistus. Lisäksi muurien kätköissä on puuhailtu yhtä jos toista, joka ei kestä päivänvaloa.

    Murhan selvittely alkaa ripeästi, mutta johtolankoja ei juuri ole. Luostarissa uskotaan, että murhan on tehnyt ulkopuolinen tunkeilija, joko suolta tullut salakuljettaja tai kauhea saatananpalvoja, joka murhan lisäksi on häväissyt luostarin kirkon alttarin kukon verellä ja varastanut tärkeimmän pyhäinjäännöksen kirkosta. Shardlake taas on vakuuttunut, että murhaajan on täytynyt olla luostarin asukas. Kun lisää ruumiita alkaa tulla ja vanhojakin rikoksia paljastuu, tuloksia alkaa syntyä. Epäiltyjä motiiveineen ja alibeineen vain on liikaa, ja Sharlaken omat mieltymykset ja tunteet vaikuttavat tutkimusten tekemiseen.

    Historialliset puitteet on kuvattu kirjassa ammattimaisella tarkkuudella ja kiinnostavasti, joten historiallisista romaaneista pitäville tämä on oivallista viihdettä. Kiusallisiin kömmähdyksiin ei siis törmää. Dekkariperinnettäkin kunnioitetaan, eikä ratkaisuja löydy liian helposti. Mitään syvällistä sanomaa tai filosofiaa tästä on turha etsiä. Murhien motiiveiksi kelpaavat aina ne samat: raha, valta, rakkaus, kosto. Ihminen ei ole paljoakaan muuttunut sadoissa vuosissa, sen ainakin tästä kirjasta voi tulkita. Tekeillä on Otavan mukaan myös elokuva tästä kirjasta, mikä lienee helpottanut kustannuspäätöksen tekoa.

    Shardlaken tutkimukset jatkuvat siten, että seuraavassa kirjassa Dark fire hän on vielä Cromwellin palveluksessa, vaikka jo tässä aloitusosassa häntä alkaa arveluttaa, kuinka puhtaat jauhot isännän pussissa oikein on. Seuraavissa osissa Sovereign ja Revelation Shardlake on siirtynyt arkkipiispa Thomas Cranmerin palvelukseen, ja viidennessä Hearthstone-kirjassa mies tutkii kuningatar Catherine Parrin laskuun. Lisäksi Sansom on kirjoittanut trilleriksi luokitellun teoksen Winter in Madrid, joka sijoittuu Espanjaan vuoteen 1940 sisällissodan melskeisiin. Kirja on suomennettu vuonna 2010 nimellä Talvi Madridissa.

    Luostarin varjoja ovat esitelleet ainakin myös Ahmu, Teresita ja Anneli. Blogeista sain innoitukseni lukea itsekin tämän, kiitos!


    C. J. Sansom: Luostarin varjot (Dissolution)
    Suom. Katariina Kaila. Otava 2011 (2003). 459 s.

    tiistai 21. kesäkuuta 2011

    Sata miestä ja vähän useampi kirja!

    Kiitos kaunis Marialle Sinisen linnan kirjastoon! Avasin aamulla Marian blogin, jossa odottaa kaikkia listaushulluja oikea kaikkien listojen isä: sata mieskirjailijaa. Siinä se on lomapäivä mennyt rattoisasti muistia, arkistoja ja kirjahyllyä penkoessa. Kopioin härskisti ensin pohjaksi Marian listan ja muokkasin sen sitten Katjan listan mallin mukaan aakkosjärjestykseen. Otin periaatteeksi sen, että olen lukenut kaikki listalla mainitsemani kirjat. Useilta listani kirjailijoilta olen lukenut muitakin, mutta otin mukaan mielestäni parhaat. Koetin saada mukaan niin nykysiä kuin entisiäkin suosikkeja. Moni klassikkokirjailija jäi rannalle, mutta ei voi mitään. Loppuun listasin sellaisia, jotka odottavat hyllyssä vuoroaan. Pidätän oikeuden muuttaa listaa, jos yhtäkkiä muistankin jonkin erikoistärkeän jääneen ulkopuolelle. Hautumassa on vielä naiskirjailijoiden Top 100.

    1. Aapeli: Pikku Pietarin piha
    2. Juhani Aho: Papin tytär,Papin rouva, Juha, Panu, Rautatie
    3. Richard Adams: Ruohometsän kansaa
    4. Ingvar Ambjørnsen: Veriveljet
    5. Arnaldur Indriđason: Erlendur-sarja
    6. Anssi Asunta: Kolmas aikakirja
    7. Paul Auster: Illuusioiden kirja, Sattumuksia Brooklynissa
    8. Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi
    9. Andre Brink: Valkoinen, kuiva kausi  
    10. Henri Charriére: Vanki nimeltä Papillon
    11. Lars Saabye Christensen: Malli
    12. Philippe Claudel: Varjojen raportti
    13. Pat Conroy: Vuorovetten prinssi
    14. Daniel Defoe: Robinson Crusoe
    15. Colin Dexter: Komisario Morse -sarja
    16. E. L. Doctorow: Gangsterin oppipoika
    17. Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
    18. Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää
    19. Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi, Kolme muskettisoturia
    20. Gerald Durrell: Eläimet ja muu kotiväkeni
    21. Umberto Eco: Ruusun nimi
    22. Åke Edwardson: Komisario Winter -sarja
    23. Ken Follett: Taivaan pilarit, Maailma vailla loppua
    24. Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
    25. Günther Grass: Ravunkäyntiä
    26. Joel Haahtela: Katoamispiste
    27. Kent Haruf: Tasangon laulu, Jo ilta on
    28. Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja
    29. Turkka Hautala: Salo, Paluu
    30. Ernst Hemingway: Kenelle kellot soivat
    31. James Herriot: Luojan luomat ystäväni
    32. Frank Herbert: Dyyni I-III
    33. Robert Holdstock: Alkumetsä
    34. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie, Ihmisen osa
    35. Veikko Huovinen: Hamsterit, Pojan kuolema, Havukka-ahon ajattelija
    36. Peter Høeg: Lumen taju
    37. Conn Iggulden: Valloittaja-sarja
    38. John Irving: Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit, Oman elämänsä sankari, Viimeinen yö Twisted Riverillä
    39. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
    40. Juha Itkonen: Kohti
    41. Olli Jalonen: Poikakirja
    42. Seppo Jokinen: Komisario Koskinen -sarja
    43. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
    44. Ilmari Kianto: Punainen viiva
    45. Stephen King: Tukikohta
    46. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
    47. Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka
    48. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
    49. Juhani Känkänen: Kilttipakko
    50. Stieg Larsson: Millennium-trilogia
    51. Joel Lehtonen: Putkinotko
    52. C.S. Lewis: Narnia-sarja
    53. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas
    54. Mario Vargas Llosa: Julia-täti ja käsikirjoittaja
    55. David Lodge: Mukava homma
    56. Erlende Loe: Supernaiivi
    57. Ivar Lo-Johanson: Hyvää yötä, maa
    58. Alistair MacLean: Saattue Murmanskiin
    59. Andrei Makine: Ranskalainen testamentti
    60. Henning Mankell: Wallander-sarja
    61. Thomas Mann: Buddenbrookit
    62. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
    63. Ian McEwan: Polte
    64. Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe -sarja
    65. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
    66. Veijo Meri: Manillaköysi
    67. Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat-sarja
    68. Hannu Mäkelä: Mestari
    69. Reijo Mäki: Kaidan tien kulkijat
    70. Arne Nevanlinna: Marie
    71. Mikael Niemi: Populaarimusiikkia Vittulajänkältä
    72. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
    73. Jukka Parkkinen: Korppi-sarja
    74. Per Petterson: Hevosvarkaat
    75. Mario Puzo: Kummisetä
    76. Hannu Raittila. Canal Grande
    77. Lasse Raustela: Taivaansavut
    78. Philip Roth: Jokamies
    79. Alpo Ruuth: Prinsessa ja sikopaimen
    80. Matti Rönkä: Viktor Kärppä -sarja
    81. F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus, Silja
    82. Isaac Bashevis Singer: Nousee päivä, laskee päivä
    83. John Steinbeck: Vihan hedelmät
    84. Lars Sund: Colorado Avenue
    85. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
    86. Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen, Minun sukuni tarina
    87. J.R.R Tolkien: Taru sormusten herrasta
    88. Leo Tolstoi: Anna Karenina
    89. Antti Tuuri: Pohjanmaa-sarja
    90. Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä
    91. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
    92. Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen; Mikael Karvajalka
    93. Donald E. Westlake: Pahimmassa tapauksessa
    94. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, Älä käy yöhön yksin
    95. Lauri Viita: Moreeni, Betonimylläri
    96. Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast
    97. P. G. Wodehouse: Kyllä Jeeves hoitaa
    98. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
    99. Richard Yates: Revolutionary Road
    100. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

    Vielä lukematta:

    Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä; Minä en pelkää
    Italo Calvino: Paroni puussa
    Michael Cunningham: Tunnit
    Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
    Torgrim Eggen: Sisustaja
    Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä
    Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
    Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
    Yann Martell: Piin elämä
    Haruki Murakami: Kafka rannalla
    Michael Ondaatje: Englantilainen potilas
    Reidar Palmgren: Jalat edellä
    Vikas Swarup: Slummien miljonääri
    Hannu Väisänen: Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat

    Ja koko joukko muita!