Annina Holmberg: Annabel Lee

 

Meitä oli neljä, mutta vain yksi selvisi hengissä. En tietenkään osannut kuvitella, että se olisin minä, koska kaikki me olimme kuolemattomia nuorina. Mutta niin vain kävi: yhden vei myrsky, toisen hyökyaalto ja kolmannen vitsaus. Kukaan ei siis itse ollut syypää, vaan luonnon raivon uhri ihmisen piittaamattomuuden edessä.”

 

Tämä kappale aloittaa Annina Holmbergin romaanin Annabel Lee prologin. Annabel Lee taas aloittaa Häpeämättömät-nimisen romaanisarjan, joka kertoo neljästä tytöstä, myöhemmin naisesta, Annabel Leestä, Larasta, Lolitasta ja Angelikasta. Angelika toimii aloitusosan minäkertojana, ja sen keskuksena on hänen parhaan ystävänsä Annabel Leen tarina, kuten romaanin nimikin siis paljastaa.

Prologi avaa yllättävän paljon siitä, mitä tuleman pitää. Annabel Leen vie tässä ensimmäisessä osassa myrsky, joten seuraavienkin romaanien käänteistä on jo jotain arvattavissa vain aloitusosan neljän ensimmäisen rivin jälkeen.

Annabel Lee alkaa vuoden 1971 syksystä, jolloin Annabel Lee ja Angelika tapaavat toisensa ensimmäisen kerran helsinkiläisen alakoulun ekalla luokalla. Heistä tulee miltei välittömästi toistensa parhaat ystävät, vaikka heidän taustansa ovat melko erilaiset.

Annabel Lee tulee tunnetusta töölöläisestä kulttuurisuvusta. Isoisä Amadeus on tunnettu säveltäjä, isä Sarastro kapellimestari ja äiti Giselle balettitanssija. Kaksitoista vuotta vanhemmat isoveljet Hamlet ja Siegfried ovat hekin kasvamassa merkittäviksi hahmoiksi suomalaisella kulttuurikentällä. Annabel Leen kotona on myös uskollinen taloudenhoitaja.

Angelikan koti on huomattavasti alemmalla luokkahierarkian askelmalla. Perhe asuu Meilahdessa ränsistyvässä omakotitalossa, isä on Seurasaaren ulkomuseon johtaja ja äiti kotitalousopettaja. Lapsiakin on liuta, Angelika mukaan lukien kaikkiaan viisi (joilla on ihan tavalliset etunimet, kuten Orvokki). Palvelusväestä ei ole puhettakaan! Perhe tulee toimeen, mutta ylimääräistä rahaa ei ole.

Kaksikosta tulee vähitellen nelikko, joka on koossa, kun tytöt aloittavat tahoillaan lukio-opinnot. Tyttöjen tiivis ystävyys pysyy siis voimissaan, vaikka he käyvät koulua eri puolilla Helsinkiä. Toki matkan varrella on myös erimielisyyksiä, ajoittaista välien viilenemistäkin ja etääntymisiä, mutta lopulta he aina palaavat perusasiaan eli keskinäiseen tyttöjen väliseen horjumattomaan ystävyyteen.

Annabel Lee -romaani on siis ennen kaikkea Annabel Leen tarina, mutta myös muiden kolmen tytön vaiheista kerrotaan melko paljon. On mielenkiintoista nähdä, miten sarja tästä etenee. Aloitusosa päättyy käytännössä vuoteen 1995, ja koska takakannessa kerrotaan tarinan ulottuvan 2020-luvulle asti, voi olettaa, että ajassa ainakin mennään eteenpäin.

Annabel Leen perhe on jokseenkin erikoinen, koska sen kaikki jäsenet ovat hyvin taiteellisia, uraorientoituneita, ja lisäksi vielä taidepiireissä hyvin tunnettuja sekä erinomaisesti oman erityisyytensä tiedostavia. Äiti Giselle vaikuttaa epätasapainoiselta, ja vähitellen lukija alkaa huomata myös Annabel Leen käyttäytymisessä huolestuttavia merkkejä. Hänen on vaikea täyttää kaikkia odotuksia, joita häneen on enemmän tai vähemmän ääneen lausuen ladattu. Tilanne kärjistyy, kun hän rakastuu kiihkeästi työläistaustaiseen Eddyyn, joka tienaa leipänsä tiskijukkana. Perhe tekee kaikkensa estääkseen Annabel Leetä ja Eddyä olemasta yhdessä.

Romaanin tytöt ovat syntyneet vuosina 1964–65 eli he ovat täsmälleen saman ikäisiä kuin itsekin olen. Todennäköisesti tämä yhdistävä tekijä vaikutti paljonkin omaan lukukokemukseeni, sillä Holmberg kirjoittaa suorastaan häpeämättömän (!) nostalgisesti 1970- ja 1980-luvuista pop- ja viihdeilmiöineen ja nuorisomuoteineen. Minullakin oli teinikalenteri ja kadehdin parempituloisten perheiden teinien merkkifarkkuja. Minäkin pääsin Englantiin kielikurssille ja opiskelin lukiossa haparoiden eri uravaihtoehtojen välillä.

Moni asia oli kuitenkin tyystin toisinkin helsinkiläisnuorilla verrattuna maaseutupitäjien ja pikkukaupunkien nuorten elämään. Mutta samat tv-ohjelmat, popidolit ja missit meilläkin oli. Valitettavasti tuttua on myös nuorten tyttöjen ja aikuistuvien naisten järjestelmällinen törkeä kohtelu. Angelika ja ystävät joutuvat jo nuoresta pitäen monenlaisen häirinnän ja suorasukaisen seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Surullista on, että vaikka osa siitä tulee ilmi, sille ei kuitenkaan haluta tehdä mitään.

Itselleni Annabel Lee siis on melkoinen nostalgiakylpy, mutta nuoremmat lukenevat sen viihdyttävänä lähihistorian kuvauksena. Teos ei ole varsinaisesti juonivetoinen, vaan sitä voisi pikemminkin kuvata rönsyileväksi kasvutarinaksi. Alussa koulunsa aloittavat tytöt ovat kirjan lopussa kolmekymppisiä perheellistyneitä ja ammatteihin valmistuneita aikuisia. Matka sinne ei ole sileä ja pomputon, ja nämä rosot tietysti tuovat tarinaan tarvittavaa särmää.

Annina Holmberg: Annabel Lee - Häpeämättömät osa 1.
Siltala, 2025. 378 s.

Lahja.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

 

Pommit putoilivat ja koti oli kaukana. Ei ollut varmaa, pääsivätkö he koskaan takaisin Katajanokalle. Jotta ahdistavat ajat tuntuisivat siedettävämmiltä, isä toi Mirjalle säkissä pienen lemmikkikanin.
Jotta aikojen ahdistavuus ei täysin unohtuisi, kanille annettiin nimeksi Paisti. Jonain päivänä se kantaisi kortensa yhteiseen kekoon, tai pataan. Poikkeusaikoina yksilön on oltava valmis uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen.

”Ville Similä (s. 1977) on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, tietokirjailija ja basisti”, kertoo Kirjasampo-sivusto. Similä on julkaissut yhdessä Mervi Vuorelan kanssa musiikkitietokirjat Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985–2015 (Like, 2015) ja Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY, 2018). Kani nimeltä Paisti on Similän esikoisromaani.

Romaanin takakannessa luvataan, että ”riemastuttavan ja haikean romaanin kertoja lennättää lukijan sukunsa matkassa poikki vuosisadan”, ja juuri niin myös tapahtuu. Romaanin minäkertoja on 1970-luvulla syntyvä poika, jonka lapsuutta kuvataan muiden sukupolvien tarinoiden lomassa ja erityisesti romaanin lopussa. Tarina päättyy 1990-luvun alkuun, kun poika on 13-vuotias ja perhe hajoaa.

Romaanissa seurataan sekä pojan isän- että äidinpuoleisten sukulaisten vaiheita 1800-luvun lopulta romaanin nykyhetkeen asti. Väkeä on siis runsaasti, minkä lisäksi tarinat eivät noudata kronologiaa, joten lukijaa kyllä viedään melkoista kyytiä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa, sillä kyyti on paitsi pomppuista myös luvatusti riemastuttavaa.

Ankeista ja synkistäkin tapahtumista kerrotaan hauskan napakasti ja hieman erikoisiin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen sekä hersyvästi ja samalla lakonisen oivaltavasti suomen kieltä käyttäen.

Myyrät olivat aina syöneet kaiken. Emme keksineet mitään lajiketta minkä ne olisivat jättäneet meille. Nyt me katsoimme riemuissamme, kun ensimmäiset kesäkurpitsat nousivat maasta eivätkä myyrät olleet syöneet niitä.  ---
Mutta mikään ei auttanut.
Mirja otti jäljelle jääneet kesäkurpitsat ja viskasi ne suureen sammioon ja teki niistä viiniä.

Suomen historia tulee siis kerrattua melkoista pikavauhtia sukujen tarinoiden kautta. Pohjalla on kuitenkin haikean surumielinen pohjavire ja kysymys elämän ja kaiken muunkin järjettömyydestä nousee tuon tuosta lukijan mieleen.

Kirjailija Ville Similän suvussa on monia nimekkäitä henkilöitä, kuten veljekset Aapo ja Martti Similä. Kumpikin mies esiintyy myös tässä Similän esikoisromaanissa, tosin vain etunimillään. Romaanissa kuvatut ällistyttävät elämänpolut pohjautuvat siis pitkälti tosiasioihin, minkä pystyy helposti nettiä vain kevyesti kaivelemalla toteamaan. Tämä seikka kieltämättä tuo teokseen oman lisäsävynsä. On myös tässä tunnustettava, että en kyseisistä aikanaan ilmeisen tunnetuista ja merkittävän uran tehneistä miehistä tiennyt mitään ennen tämän romaanin lukemista.

Kani nimeltä Paisti on nopea- ja sujuvalukuinen romaani, jossa toisaalta on runsain mitoin miltei aforismeiksi kiteytettyjä oivalluksia ja huomioita ihmisyydestä. Niiden äärelle kannattaa välillä pysähtyä mietiskelemään ja makustelemaan. Runsaan henkilömäärän vuoksi kaipailin kipeästi jonkinlaista henkilöluetteloa tai, mitkä olisivat vielä paremmin toimineet lukukompasseina, sukupuita. Mutta toisaalta juuri tällaistahan se on omien sukujenkin kanssa. Harvalla lienee kirkasta kuvaa edellisten sukupolvien ihmisten keskinäisistä suhteista ja kirjavista elämänvaiheista. Silti pärjäillään.

Loppupuolella romaanin tahti hieman hidastuu, kun fokukseen tulee minäkertojapojan oma perhe. Kun arkkitehti-isän ja lastentarhanopettajaäidin perhe kasvaa, muutetaan Helsingistä Veikkolaan rivitaloon. Onni ei kuitenkaan siellä kestä. Perheen vanhin lapsi aistii tulossa olevan eron ja perheen hajoamisen jo varhain.

Asiat alkoivat mennä pieleen niihin aikoihin kun Rauno-eno myi Nokian osakkeensa ja osti koko rahalla Kansallis-Osake-Pankkia.

1980-luvulla eletty lapsuus ja varhaisteini-ikä on kuvattu herkällä otteella, joten meille aikakauden vielä hyvinkin muistaville tämä osuus romaanista on kaihoisan nostalginen. Kuvaukset nostivat pintaan monia jo unohtuneiksi luulemiani ilmiöitä ja jopa tunteita.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti
Otava 2025. 235 s.

Arvostelukappale.