Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Colm Tóibín: Nora Webster

 

Kesällä 2023 matkustin kaupunkilomalle Dubliniin. Sää oli kehnohko, kolea ja välillä sateinen, mutta Dublin ja dublinilaiset tekivät kertakaikkisen positiivisen vaikutelman. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Kaikki halusivat tietää, mistä olimme tulleet, ja pahoittelivat kovasti huonoa kesäsäätä. Kaikki tuntuivat olevan miellyttävällä tavalla ylpeitä kotikaupungistaan ja -maastaan. Uberkuljettajatkin jakoivat innokkaasti vinkkejä kohteista, joita turistin ei missään tapauksessa kannattaisi missata.

Matkaseuralaiseni olivat valinneet huolella kohteet, joihin tutustuimme. Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa The Long Roomissa oli tietysti käytävä. Se valitettavasti oli aavistuksen pettymys, koska lähes kaikki tuhannet kirjat oli viety pois restaurointia varten. Tila on kuitenkin kaunis ja vaikuttava tyhjänäkin.

Vaikutuksen teki myös hieno irlantilaisen kirjallisuuden museo Museum of Literature Ireland eli MoLi. Irlannilla on pitkä ja korkeatasoinen kirjallinen historia, eikä nykykirjailijoissakaan ole moittimista. Hieno museo teki upeasti kunniaa kulttuuriperinnölle, joka edelleen kasvaa ja kehittyy.

Myös Irlannin ja irlantilaisten historia teki vaikutuksen. Suosittelen vierailukohteeksi ainakin siirtolaisuuden historiaan keskittyvää The Irish Emigration Museumia (EPIC), joka avaa taustoja sille, miksi niin monet ovat jättäneet kotimaansa. Kävimme myös päiväretkellä Belfastissa, jonka teemaksi muodostui Titanic. Titanic Belfast -museota ei kannata ohittaa! Kaupungintalon puutarhan muistomerkki menehtyneiden nimineen on myös vaikuttava.

Tällä pikaisella matkakertomuksella pohjustan juttuani Colm Tóibínin romaanista Nora Webster. Huomasin nimittäin matkallamme, että olen vuosikymmenten varrella lukenut varsin vähän irlantilaista kirjallisuutta. Halusin pikimmiten korjata tämän hyvin ilmeisen puutteen kirjallisessa yleissivistyksessäni. Harmillisesti projekti jäi sitten muiden kirjallisten harrastusten jalkoihin, mutta en silti unohtanut sitä enkä missään nimessä halunnut luopua siitä.

Niinpä viime vuoden loppupuolella, kun kummassakin lukupiirissäni mietittiin vuoden 2026 ensimmäistä lukupiirikirjaa tai -kirjailijaa, ehdotin Tóibínin Nora Websteriä. Valinta oli umpimähkäinen, sillä kyseinen painettu Tammen Keltaisen kirjaston romaani sattui löytymään omasta hyllystäni. Kun molemmat lukupiirit hyväksyivät valinnan sen kummemmitta mukinoitta, sain lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: kahden lukupiirikerran kirjat, sitkeän hyllynlämmittäjän lukeminen, uuteen mielenkiintoiseen tekijään tutustuminen ja vielä irlantilaisen kirjallisuuden lukuprojektikin samalla kertaa alkuun. Erinomaista siis.

Lähdin lukemaan Nora Websteriä niin kylmiltään kuin suinkin, eli en etsinyt kirjailijasta tietoa tai kirjasta arvioita lukemiseni pohjaksi. Takakansi toki paljastaa, miltä kirjailija on näyttänyt kuvanottohetkellä (tuimalta keski-ikäiseltä mieshenkilöltä). Sen sijaan edes sitä en huomannut ennen aloittamista, että Nora Webster on myös filmattu. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta jos kohdalle sattuu, aion katsoa.

Lähestymistapa aiheutti melko pitkälle jatkuvaa orientointiongelmaa. En oikein tahtonut päästä kärryille romaanista ja sen päähenkilöstä. Tähän vaikuttivat näin jälkeen päin mietittynä myös Tóibínin kirjoitustyyli sekä teoksen rakenne.

Romaanin nimihenkilö Nora Webster ei ole minäkertoja vaan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen hänkertojan avulla. Teos käynnistyy keskeltä tapahtumia tai oikeammin Noran elämää ilman mitään pohjustusta. Lukijan tehtävänä on alkaa koota annetuista palasista kokonaiskuvaa. Toki nopeasti ymmärtää, että pienehkössä irlantilaiskaupungissa (todennäköisesti Enniscorthyssa) asuva Nora on ihan hiljattain jäänyt leskeksi. Noran kovasti rakastama aviomies Maurice on menehtynyt suhteellisen nuorena (arvioisin pariskunnan olleen nelikymppisiä miehen kuollessa).

Noralla ja Mauricella on neljä lasta. Tytöt Fiona ja Aine ovat jo nuoria naisia ja muuttaneet pois kotoa opiskelemaan. Pojat Donal ja Conor ovat nuorempia, vanhempi Donal jo murrosiässä ja Conor sen kynnyksellä. Maurice on ollut pidetty opettaja, ja Nora on hoitanut kotia ja lapsia koko heidän avioliittonsa ajan.

Miehen kuolema on Noralle suuri järkytys. Jossakin vaiheessa kerrotaan myös, että Mauricen sairaus, ymmärtääkseni syöpä, oli edennyt nopeasti ja loppuaika sairaalassa oli ollut tuskallinen. Nora on lähettänyt pojat pois kotoa sukulaisten hoiviin voidakseen keskittyä miehen hoitamiseen.

Romaanin alun nykyhetkessä Nora ja pojat yrittävät parhaansa mukaan aloittaa uutta arkea. Koska eletään 1960-luvun loppua, tilanne ei ole aivan helppo. Nora saa kyllä jonkinlaista leskeneläkettä, mutta toimeentulo ei ole sillä turvattu. Onneksi hänen entinen työnantajansa lähettää sanan, että hän voi halutessaan palata sihteerintyöhönsä paikalliselle tehtaalle. Ihan helppoa paluu ei ole, sillä toimistoa johtaa nyt rautaisella otteella hänen entinen työtoverinsa, jota Nora ystävineen kohteli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten, hyvin ikävästi. Myös omistajaperheen tytär aiheuttaa toimistolla erilaisia sotkuja. Lisäksi Noralla on poikien hoidon järjestämisessä lähes ylikäymättömiä vaikeuksia.

Romaani kattaa kaikkiaan noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson Noran ja hänen perheensä elämässä. Jossakin puolen välin paikkeilla aloin oivaltaa, että vähäeleinen ja ulkoisiin arkisiin yksityiskohtiin ja tavalliseen elämänmenoon painottuva tarina kuvaa Noran hidasta toipumista surun aiheuttamasta shokista ja lamaannuksesta, jopa traumasta. Takertumalla ja keskittymällä tiukasti konkreettisiin asioihin, kuten poikien hoitamiseen ja kasvattamiseen sekä työntekoon, Nora pitää itseään järjissään. Koko hänen elämältään katosi pohja, kun Maurice kuoli. On opeteltava elämään ilman aviomiestä ja lasten isää. On opeteltava ylipäätään elämään uudenlaista elämää.

Samaan aikaan kun oivalsin tämän, huomasin olevani täysin koukussa Noran tarinaan. Kun jouduin tekemään jotain muuta, kaipasin Noran pariin. Oli päästävä tarkistamaan, mitä Noralle kuului ja mitä hän puuhasi.

Mikään helppo tyyppi Nora ei ole. Kun ihmiset tarinan alussa tulevat toinen toisensa jälkeen hyvää tarkoittaen tervehtimään ja esittämään surunvalittelujaan, Nora joutuu hillitsemään itseään pysyäkseen kohteliaana. Hän haluaisi vain olla rauhassa! Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää sitä? Rahankäyttö on hänelle hankalaa. Varsinaiset rahahuolet hän onnistuu välttämään. Vaikka rahaa onkin, sen käyttäminen on Noralle vaikeaa. Kaikkia hankintoja ja ostoksia pitää harkita pitkään ja huolella. Nora miettii myös paljon sitä, mitä muut ihmiset, naapurit, sukulaiset ja ystävät, ajattelevat hänestä, jos hän ostaa vaikka uuden mekon tai kun hän värjäyttää hiuksensa.

Sekä Nora että pojat löytävät kukin itselleen tärkeän harrastuksen, jolle he omistautuvat lähes pakkomielteisesti. Murrosikäinen änkytyksestä kovasti kärsivä Donal innostuu valokuvauksesta, josta tulee hänelle pakopaikka ja elämän sisältö. Vastaava tapahtuu myöhemmin Noralle, kun hän aloittaa uudelleen laulamisen ja alkaa myös kuunnella musiikkia.

Kolmeen vuoteen mahtuu monenlaisia tapahtumia. Nora, hänen perheensä ja Irlantikin muuttuvat vuosien mittaan. Mitään suurta käännettä tai ratkaisua ei tapahdu, mutta kolme vuotta myöhemmin elämä on alkanut vähitellen asettua uomiinsa ja Norakin alkaa varovasti nähdä tulevaisuutta edessään.

Ajattelin siis, että olisi mielenkiintoista lukea irlantilaista kirjallisuutta ja yrittää sitä kautta päästä vähän sisälle Irlantiin ja irlantilaisuuteen. Tähän tarkoitukseen Nora Webster sopi hienosti. Tóibín ei selitä, mitä Irlannissa tapahtui 1960-luvun taitteessa tai millaista tavallisten irlantilaisten elämä oli. Hän näyttää sen Noran kautta. Ihan kaikkea en väitä ymmärtäneeni ja joitakin asioita guuglasinkin lukemisen lomassa, esimerkiksi ajan poliittisiin kiemuroihin liittyviä asioita, joita teoksessa sivutaan. Ihmiset elävät arkeaan, vaikka aika on levoton ja paikoin ilmapiiri hyvinkin jännittynyt.

Kiskon lukupiiriläiset olivat lukeneet muitakin Tóibínin teoksia. Keskustelussa kävi ilmi, että Nora Webster ja romaanit Brooklyn ja Long Island liittyvät yhteen. Kaksi viimeksi mainittua ovat osa sarjaa (johon on tulossa vielä kolmaskin romaani?), mutta Nora Webster on itsenäinen teos. Teoksia yhdistää Enniscorthy ja muutamat henkilöt, jotka vilahtelevat kirjoissa. Tarkka lukija siis voi bongata tuttuja henkilöitä.

Tutkimme vähän Colm Tóibínin biografiaa. Kirjailija on kirjoittanut Nora Websteriä useita vuosia, ja siinä on koko joukko asioita, joita on tapahtunut myös hänelle itselleen ja hänen perheelleen. Tóibín on monipuolinen kirjailija, hänellä on laaja tuotanto. Toistaiseksi teoksista on suomennettu edellä mainitut romaanit sekä novellikokoelma Äitejä ja poikia. Luku- ja ostoslista siis vain venyy.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster)
Suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2016.

Ostettu.

Aino Leppänen: Luk(i)ossa

 

Kylläpä pidin tästä kirjasta! Aino Leppäsen säeromaani Luk(i)ossa ja sen päähenkilö lukiolaispoika Joose veivät sydämeni kertalukemalla. Jo teoksen nimi sulkeineen on kivan monimerkityksinen. Ollaan lukossa lukiossa, ja siitähän romaanissa on kyse.

Alkusanoissa Leppänen avaa lyhyesti teosta ja lopun kiitoksissa sen syntyä vähän enemmänkin. Romaanin perustana on valitettavan monia ihan oikeita ja tosia koulukiusaamistapauksia. Kirjailijaa oli jäänyt painamaan oma nuoruudenkokemus, jossa hän oli sivusta seurannut luokkatoverinsa kiusaamista. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miten olisi voinut puuttua ja auttaa? Kun menneisyydelle ei enää ollut mitään tehtävissä, hän alkoi kerätä materiaalia tietokirjaa varten.

Koulukiusaamista käsittelevää tietokirjaa ei kuitenkaan koskaan syntynyt, mutta tuli sen sijaan säeromaani (ja sille myös ainakin yksi jatko-osa). Alkusanoissa kirjailija muistuttaa, että teos on täysin fiktiivinen, vaikka miljöönä toimiva Vaalan kunta onkin olemassa. Kirjan lopussa on kuitenkin ihan aitoja koulukiusaamisen uhrien tarinoita ja terveisiä. Näitä tarinoita on mukana myös itse kertomuksessa oivaltavasti upotettuna.

Joose asuu kahdestaan isänsä kanssa. He ovat muuttaneet Joosen peruskouluiän aikana lukemattomia kertoja isän työn takia. Ennen lukion aloittamista he muuttavat Vaalan kuntaan ja Joosella on jälleen kerran edessään uusi koulu uusine ihmisineen. Isä ei paljoakaan juttele poikansa kanssa, ei ainakaan tärkeistä asioista kuten äidin poismenosta. Arki on tasaista ja väritöntä, vähän pakkopullantuoksuista puurtamista. Ei ihme, että Joose on monin tavoin lukossa.

Uusi koulu on pieni, vain noin viidenkymmenen oppilaan lukio. Joosen luokalla on joukko poikia, jotka erottuvat joukosta pukeutumisellaan. He tulevat joka päivä kouluun puku päällään. Jokaista porukan poikaa on kiusattu jossain vaiheessa, ja he ovat päättäneet lyöttäytyä yhteen ja alkaa noudattaa HIMYM-tv-sarjan Barney Stinsonin periaatetta ’Suit up’. Pian hiljainen Joose yllätyksekseen huomaa olevansa osa ihan oikeaa kaveriporukkaa. Toisia ei jostain syystä tunnu yhtään haittaavan Joosen vähäpuheisuus.

Vähitellen Joose alkaa tajuta viihtyvänsä ja kotiutuvansa Vaalaan. On pukupoikasakki ja Antun ihana isosisko Tiina, joka kirjoittaa ylioppilaaksi ja suunnittelee yliopistoon menoa, naapurin Veke äiteineen ja sitten on Veken koira Hermu, ehkä paras juttu kaikista. Joose rakastaa koiria, mutta isä ei halua koiraa.

Juuri, kun kaikki alkaa olla niin loistavasti kuin nyt vain Joosen elämässä voi olla, isä ilmoittaa pelätyn uutisen. Työmaa on valmistumassa ja edessä on taas muutto.

Luk(i)ossa on siis säeromaani. Jouhevasti etenevän kerronnan katkaisevat kuitenkin parin sivun mittaiset tavanomaiset proosajaksot, joissa tarina katkaistaan kurkistamalla Joosen kohtaamien ihmisten menneisyyteen. Lähes jokaisella on takanaan jokin rankka kokemus kiusaamisesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Tämä muistuttaa jälleen kerran siitä, miten vähän voimme kohtaamiemme ihmisten taustoista ja kokemuksista tietää, jos he eivät niistä meille kerro. Leppäsen ratkaisu toimii erinomaisesti.

Aloin pitää kovasti Joosesta ja hänen kaveriporukastaan. Ja se tärkein terveinen kiusatuilta kiusatuille: kerro jollekulle!

Aino Leppänen: Luk(i)ossa
Myllylahti 2024. 237 s.

Arvostelukappale.

Lukupiirimme teemana olivat säeromaanit. Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais

 

Joulukuun lukupiirikokoontumisemme teemana olivat siis säeromaanit, joista ensimmäiseksi esittelin Satu Tammelan nuortenkirjan Murtumia (Kaarna, 2024). Kuuntelin kokoontumista varten myös Veera Salmen vuonna 2021 ilmestyneen säeromaanin Olin niinku auriko paistais, joka herätti heti ilmestyttyään paljon ihastunutta huomiota mutta joka minulta jäi silloin lukematta. Olipa hyvä, että nyt tulin tarttuneeksi toimeen.

Säeromaanit toimivat erinomaisesti myös äänikirjoina. Salmen romaanin lukee loistavasti Deogracias Masomi, joka oli minulle uusi ääni. Nettiselailu paljastaa, että Masomi on runoilija, rap-artisti ja näyttelijä, joten hän on todellakin ihan nappivalinta lukemaan tämän teoksen äänikirjaksi. Hän on näemmä lukenut myös Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus, jonka ehdin jo lukea painettuna. Sen voisi hyvin myös kuunnella ihan vain Masomin takia (äänikirjan kesto on kaksi tuntia).

Olin niinku aurinko paistais sijoittuu kevääseen 2020. Yläkoulua käyvä Gabriel ehtii juuri sopia treffit ihanan, upean Aavan kanssa, kun maailma sekoaa. Kaikki menee kiinni yhdessä hujauksessa, myös koulut. Gabrielin yksinhuoltajaäiti työskentelee sairaanhoitajana. Samana kohtalokkaana päivänä äiti tulee töistä kotiin, sulkeutuu huoneeseensa ja kieltää lapsiaan tulemasta sinne. Gabrielin on huolehdittava alakouluikäisestä pikkusisko Meerikestä. Sossuille ei kuitenkaan saa missään nimessä soittaa.

Gabriel-parka! Tilanne on kaikin tavoin kohtuuton. Hän tietää heti sanan etäopetus kuullessaan, että he eivät tule Meeriken kanssa selviämään siitä. Aavalla on astma, eli hän kuuluu riskiryhmään. Kuoleeko Aavakin nyt? Entä äiti, jonka huoneen oven taakse lapset vievät voileipiä, jotka sitkeästi pysyvät paikoillaan? Kun äidin ystävät, opettajat ja perhetyöntekijät alkavat soitella, Gabriel keksi hurjia hätävalheita pitääkseen kaikki loitolla. Sitten loppuvat rahat. Mikä avuksi, kun viimeinenkin koirankeksi on jo syöty?

Vähitellen käy ilmi, että asiat eivät ole olleet perheessä ihan kunnossa ennen koronapandemiaakaan.

Tämä on kyllä oikea helmi! Salmi hallitsee suvereenisti säeromaanin kaikki keinot. Taiturimaisella kielellä kerrottu tarina etenee jouhevasti, ja mukana on todella vakavia ja vaikeita asioita, jotka särkevät aikuisen lukijan sydäntä mutta jotka koskettanevat myös nuoria lukijoita. Samalla tarinassa on paljon lämpöä, välittämistä ja rakkautta. Eikä Salmi ole unohtanut huumoriakaan. Kaiken surkeuden ja absurdiuden keskellä on myös asioita, jotka voivat naurattaa ja joille voi nauraa.

Koronapandemian alusta on pian kulunut viisi vuotta. Siihen liittyvät asiat alkavat yllättävän nopeasti haipua mielestä. Siksi on erinomaisen hienoa, että siitä kirjoitetaan hyviä kirjoja eri näkökulmista. Gabrielin ja hänen pienen perheensä näkökulma on tärkeä. On hyvä muistaa, että kaikki eivät selviytyneet shokkitilanteesta ehjinä saati entistä ehompina.

En yhtään ihmettele, että äidinkielenopettajakollegani ovat Olin niinku aurinko paistais -romaania ylistäneet. Nopealukuinen teos sopii heikommankin lukijan käteen ja imaisee mukaansa vastustamattomasti. Romaanin teemoissa riittää keskusteltavaa ja erilaisten tehtävien siemeniä vaikka kuinka. Juuri tällaiselle kirjallisuudelle on muun muassa kouluissa huutava tarve.

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
Otava 2021. 136 s.
Äänikirjan lukija Deogracias Masomi.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Satu Tammela: Murtumia

 

Suomalainen säeromaani täyttää ihan näillä näppäimillä kymmenen vuotta, sillä Kirsti Kurosen Paha puuska ilmestyi alkuvuodesta 2015. Minulla ei ollut tästä lähestyvästä tasavuodesta mielikuvaa, kun loppukesällä ehdotin vetämälleni LYLLin lukupiirille joulukuun kokoontumisen teemaksi säeromaania. Minulla ei myöskään ollut aavistusta siitä, että lohjalainen kollegamme Satu Tammela oli keväämmällä julkaissut esikoisteoksensa Murtumia, joka on nimenomaan säeromaani.

Yhdistimme ehdotukseni ja Murtumia siten, että kutsuimme Satu Tammelan lukupiirin vieraaksi ja päätimme lukea paitsi Murtumia-säeromaanin myös muita säeromaaneja. 

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Kerrataan tähän vielä Wikipedian määritelmä säeromaanille:

”Säeromaani on kaunokirjallisuuden laji, jossa kerronta etenee ilmavasti lyhyiden säkeiden muodossa. Se on noussut maailmantietoisuuteen 2010-luvulla nuortenaikuisten kirjallisuuden suosion myötä. Suomenkielisen termin lajille esitteli kirjailija Anneli Kanto. Ensimmäinen Suomessa säeromaaneja kirjoittanut kirjailija on Kirsti Kuronen, jolta on julkaistu säeromaanit Paha puuska, Pönttö ja Merikki.”

Harmillisesti tuo Wikipedian artikkeli ei ole viime vuosina päivittynyt.

Satu Tammelan Murtumia on hyvin tyypillinen säeromaani, eli se on nuortenkirja, joka tietysti sopii loistavasti myös aikuisille luettavaksi. Päähenkilö Frida elää lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa seitsemännen kouluvuoden alussa, kun siirrytään alakoulusta yläkouluun. Frida on vielä kesälomalla nauttinut mielikuvitusleikistä parhaan ystävänsä Liinan kanssa salaisessa metsässä.

Tytöt ovat olleet erottamattomat, ja Vaahterametsän siimeksessä leikin pyörteissä heistä on tullut keijuystävät Isador ja Isidir. Kun seiskaluokka alkaa, ei Liina enää halua olla hohtavasiipinen keijutyttö Isidir. Muutenkin kaikki menee pilalle, kun Liina omavaltaisesti tuo Vaahterametsään ärsyttävän Ninon.

Nino on tyttöjen luokkakaveri, sanavalmis, kovaääninen ja tumma komistus, joka alkaa salaisesti kiehtoa myös ujoa Fridaa. Poika tuntuu kuitenkin olevan kauniin ja itsevarman Liinan poikaystävä.

Frida kipuilee murrosiän alkua muutenkin. Kotona on vaikeaa, kun isän suhde työkaveriin paljastuu. Sekä äiti että Frida käyvät salaa itkemässä huoliaan vaatehuoneessa, ennen kuin he muuttavat kerrostaloon, samaan, jossa Ninon perhe asuu. Pojan koti ja tausta ovat kuitenkin erilaiset kuin Fridan. Törmäyksiä on siis luvassa, kun Fridan ja Ninon välit syyslukukauden aikana vaivihkaa muuttuvat.  

Säeromaanin ideaan liittyy oikeinkirjoitusnormien viskaaminen nurkkaan. Tammela on ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joten se lienee ollut sekä vaikeaa että vapauttavaa. Murtumissa ei ole pisteitä eikä pilkkuja, mutta kysymys- ja huutomerkkejä vilahtelee tarvittaessa. Lukuja ei ole nimetty, mutta ne on numeroitu.

Tammela käyttää myös jonkin verran typografisia keinoja. Unijaksot on erotettu muusta tekstistä kursiivilla, ja joissakin kohdissa kirjasinkoko vaihtelee korostaen Fridan mielentiloja ja tunteita. Muuten tekstin ulkoasu on melko maltillinen.

Murtumia on säeromaanille ominaisesti nopealukuinen teos. Säeromaanin rivien väliin voi kuitenkin mahtua paljon, niin Murtumienkin. Tammela tavoittaa hienosti nuorten ajatusmaailman ja tunnekuohut, ensimmäiset hapuilevat seurusteluyritykset, kaverisuhteiden karikot ja muut tavallisen arjen kipukohdat. Murtumia on myös lempeä romaani, sillä vaikka kaikki tuntuu välillä murenevan Fridan ympäriltä ja maailma näyttää mustalta, asiat kuitenkin lopulta järjestyvät tavalla tai toisella.

Satu Tammela: Murtumia
Kaarna 2024. 138 s.

Ostettu.

Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

 

Lukupiiri on ihan oikeasti mainio keksintö! Olemme pitäneet LYLLin lukupiirin jonkinlaisena ohjenuorana, että ihan päivän uutuuksia ei lueta, koska osa lukupiiriläisistä haluaa lukea kirjat nimenomaan painettuina ja mieluiten kirjastolainoina. Jos teos on parin vuoden takaa, siinä harvemmin on pitkiä varausjonoja. Niinpä tulee luettua aikoinaan syystä tai toisesta sivuun jääneitä kirjoja.

Tällä kertaa luettavaksi äänestettiin muutamasta ehdottamastani kirjasta Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kirjaa on vuolaasti ylistetty kirjasomessa suomennoksen ilmestymisen aikoihin eli vuonna 2020. Suomennos saatiinkin sukkelaan, sillä ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi edellisenä vuonna. Se nappasi himoitun August-palkinnon tietokirjallisuuden kategoriassa.

Ankeriaan testamentti on tarinallinen tietokirja, mikä lienee yksi syy sen suosioon. Lukijakunta laajenee mukavasti myös enimmäkseen kaunokirjallisuutta lukevan yleisön suuntaan, mutta myös tietokirjallisuutta lukevat ovat edelleen kohderyhmää..

Olen saanut aikanaan kirjasta kustantajalta ennakkokappaleen, mutta en ole tullut siihen koskaan aikaisemmin tarttuneeksi. Aihe ei vain ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Miksi haluaisin lukea kirjan inhottavista, limaisista ja käärmemäisistä ankeriaista? On ollut vaikea keksiä yhtään syytä, vaikka kovin moni tuntui ihastuvan kirjaan perin juurin.

Sitten luin viime syksynä Iida Turpeisen romaanin Elolliset, joka kertoo stellerinmerilehmästä ja sen luurangosta. Rakastin Elollisia! Mikä romaani!

Jos siis stellerinmerilehmästä kirjoitettu romaani voi olla niin hyvä, saattaisiko ankeriaista kirjoitettu tarinallinen tietokirjakin kenties toimia? Toimihan se, oikein hyvinkin, itseasiassa. Ja kuinka ollakaan, Ankeriaan testamentti ja Elolliset liittyvät lopulta yhteen. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Kirjailija Patrik Svenssonista ei ole paljoakaan tietoa. Hän on ammatiltaan kulttuuritoimittaja. Ankeriaan testamentti on hänen esikoisteoksensa, ja se on ollut melkoinen menestys. August-palkinnon lisäksi sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja kirjan markkinointikiertue piti tuoda Svensson muun muassa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan vuonna keväällä 2020.

Kirjassa Patrik Svensson kertoo isästään ja itsestään sekä heitä yhdistäneestä ankeriaan kalastuksesta. Kun Svensson oli pikkupoika ja nuorukainen 1970- ja 80-luvun taitteessa, perhe asui Ruotsin Kvidingessa. Kotitalo sijaitsi joen rannalla, ja isä ja poika kalastivat  yhdessä ahkerasti. Nimenomaan ankeriaitten pyytämisestä tuli heidän yhteinen juttunsa, joka lähensi heitä toisiinsa. Isän kuolemasta oli kirjan ilmestyessä kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta muistot olivat yhä vahvoja. Svensson halusi kirjoittaa kirjaansa myös isästään ja itsestään, ei pelkästään ankeriaista.

Silti kirjassa kerrotaan varmaankin aivan kaikki, mitä merkillisestä eläimestä on kerrottu, luultu ja tiedetty tieteen historian mittaan. Yhä uudelleen käy ilmi, että todella paljon on asioita, joita ankeriaista ei tiedetä. Svensson puhuukin paljon ankeriasarvoituksesta viitatessaan näihin yhä selvittämättömiin faktoihin, jotka ovat vuosisatojen mittaan lumonneet lukemattomat tutkijat, joista osa on uhrannut vuosia elämästään saadakseen edes jonkin arvoituksen osan ratkaistua.

Kun Svensson kirjoitti kirjaansa ja paljasti sen aiheen kyselijöille, monet kummastelivat. Miksi Svensson halusi kirjoittaa niin epämiellyttävästä otuksesta? Syy on siis tuossa omakohtaisessa suhteessa ankeriaaseen ja se, miten isä liittyi siihen. Aihe voi edelleen kuulostaa epäkiinnostavalta ja tylsältä, mutta Svensson onnistuu kirjoittamaan ankeriaasta, siihen liittyvistä arvoituksista ja niiden ratkaisuyrityksistä niin kiehtovasti, ettei edes ajattele lukevansa tietokirjaa. 

Ne osuudet, joissa kerrotaan henkilökohtaisesta historiasta, ovat kauniita ja tunnelmallisia kuvauksia miehistä, joesta ja arvoituksellisesta kalasta. Ankeriaaseen liittyvät faktaosuudet ovat kiehtovia ja paikoin hauskoja. Svenssonilla on lempeän humoristinen tapa katsoa itseään ja tiedemaailman sankareita.

Ankeriaan testamentti on kuitenkin myös hyvin surullinen kirja. Svensson menetti rakkaan isänsä, ja maailma on menettämässä ankeriaat. Ne ovat sukupuuton partaalla. Kirjan loppupuoliskolla Svensson käy läpi syitä tähän, eikä se ole ihmiskunnan kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Esimerkkeinä ihmisen aiemmin ahneutensa (ja suunnattoman tyhmyytensä!) takia sukupuuttoon tappamista eläimistä Svensson kertoo drontin ja stellerinmerilehmän tarinat, jotka saavat surun ja kiukun kyyneleet lukijan silmiin.

Siellä se suora linkki Elollisiin siis piileksi. Vinkkasinkin lukupiiriläisille, että jos Ankeriaan testamentin lisäksi haluaisi lukea jotain samaan aihepiiriin liittyvää, voisi Elolliset olla hyvä valinta. Samoin vinkkasin sen pariksi Aura Koiviston Mies ja merilehmä -tietokirjaa ja Martin Strøksnesin Merikirjaa, joka sekin on tarinallinen tietokirja merestä ja jäähain pyydystämisestä. Se on minulla nyt puolivälissä ja vaikuttaa erinomaiselta. Sen sijaan en ollut tajunnut, että Patrik Svenssonilta on jo ilmestynyt toinen teos nimeltä Meren kutsu v. 2023. Se vaikuttaa myös mielenkiintoiselta.

Mielenkiintoista on myös kuulla, millaisia ajatuksia Ankeriaan testamentti on herättänyt lukupiiriläisissä! Entä sinussa, oletko jo lukenut kirjan?

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2020. 272 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.