Henry Aho: Arvet

Pohjalainen Teuvalla asuva Henry Aho on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja. Suomen kansallisbibliografia Fennican listalta löytyy niin kauhua kuin veijarinovelleja, lastenkirjoja ja dekkareita. Itse olen aikaisemmin tutustunut Ahon lasten kuvakirjaan Salaperäisten minivampyyrien joulu. Nyt lukemani Arvet sain jo vuoden 2015 keväällä Aholta itseltään, mutta kaikenlainen muu luettava kiilasi aina edelle. Lopultakin oli sitten Arpien vuoro.

Nuortenromaanin selittävänä alaotsikkona on Romaani kiusatuista. Aihe sekä vetää puoleensa että torjuu minua. Nuorten asiat kiinnostavat ainakin vanhemmuuden ja työn kautta. Rankoista aiheista on hyvä lukea fiktiotakin, mutta toisaalta aihe on raskas ja tulee niin iholle, että siltä haluaisi toisaalta edes vapaa-aikanaan ja harrastuksensa parissa sulkea silmänsä, torjua sen. Kiusaaminen on valitettavaa arkipäivää niin kouluissa kuin työpaikoillakin, ja joudun työni takia kohtaamaan sen seurauksia jatkuvasti. Miksi siis lukisin siitä vielä illalla kotisohvallani?

Aho paljastaa kirjansa loppusanoissa käyttäneensä tarinansa pohjana teuvalaisten nuorten kirjoituksia koulukiusaamisesta ja hämmästyneensä sen moninaisuudesta. Myös Aholla itsellään on jonkin verran omakohtaisia kokemuksia aiheesta, kuten varmasti useimmilla meistä. Taustalla on siis faktaa, vaikka tarina itsessään on onneksi fiktiota. On nostettava kirjoittajan rohkeudelle hattua, sillä vaikeasta aiheesta kriittisimmälle mahdolliselle yleisölle eli nuorille heistä itsestään kirjoittaminen ei suinkaan ole helppoa.

Arvet on siis nuortenromaani koulukiusatuista. Nuortenkirjaksi se on melko tuhti, kolmesataasivuinen pokkari. Karsimisen varaa olisi mielestäni ollutkin monella tavalla. Ensinnäkin Aho on monen muun koulumaailmaan sijoittuvan kirjan tavoin halunnut Arvista lukuvuosiromaanin, eli kirjan aikajänne ulottuu elokuusta toukokuuhun. Tähän toivoisin kirjoittajilta rohkeutta. Ei kouluromaanin tarvitse kattaa koko lukuvuotta, vaan aikajänne voisi hyvin olla lyhyempi. Aho rytmittääkin tarinaansa lomilla ja kuvaa niin syys-, joulu- kuin hiihtolomat kaikkien päähenkilöidensä voimin.

Toinen karsintakohde olisikin ollut päähenkilöiden määrä. Arvissa niitä ja näkökulmia on kaikkiaan neljä: japanilais-suomalainen Laila, ylipainoinen Milla, runopoika Jarkko sekä koulun kingi Tomi. Kolme ensiksi mainittua ovat luonnollisesti kiusattuja, Tomi kiusaaja. Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään riittävän erilaisia, joskaan kliseisyys ei ole kaukana. Taakaksi asetelma muuttuu, kun Aho ei malta jättää henkilöitään rauhaan vaan haluaa sitkeästi kuvata kaikki tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Jopa epilogi on kolminkertainen, vaikka Milllan osuus olisi ollut yksinään riittävä ja tehokas lopetus. ’Kill your darlings’ on edelleen pätevä ohje kirjoittajalle.

Laila on varakkaan perheen ainoa lapsi, joka joutuu muuttamaan kesken yläkoulun (yläaste-nimityksestä on luovuttu jo vuosia sitten!) Vaasasta Teuvalle. Kulttuurisokki on melkoinen puolin ja toisin. Kaunis ja ikäisekseen muodokas kasiluokkalainen saa osakseen armotonta kohtelua. Tyttö saa kuulla olevansa neekerihuora ja ählämi, eikä kukaan luokkalaisista halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ulkomuotonsa takia Laila kuitenkin herättää tahtomattaan Tomin kiinnostuksen.

Ysiluokkalainen Jarkko kaipaa kuollutta veljeään ja koettaa turhaan miellyttää isäänsä. Lahjakas poika ei kuitenkaan ylipainoisena kömpelyksenä isälleen kelpaa. Pitäisi menestyä urheilukisoissa, ei runokilpailuissa. Lukion alkamista kiihkeästi odottava Jarkko huomaa koulun pihalla Lailan, joka vaikutta yhtä onnettomalta kuin hänkin.

Kolmas kiusatuista on seiskaluokkalainen Milla, lestadiolaisperheen ainokainen, jonka kokemuksia ja ajatuksia seurataan päiväkirjamuodossa. Millan osuus on pitkään irrallisen tuntuinen, mutta muuttuu lopulta koko kolmikosta kiinnostavimmaksi. Milla on hellyttävän naiivi ja pitää suklaapossuakin vain kivana lempinimenä, ovathan possut ihania.

Ristivaloa kiusaamiskuvioon tuo kiusaajan rooliin istutettu Tomi. Ysiluokkalainen perusluuseri pitää koulua valitettavan tuttuun tyyliin hallinnassaan. Pojan taustat ovat säälittävät, sillä adoptiovanhemmat keskittyvät lähinnä juomaan itseään hengiltä. Tomi pitää itseään rahoissa varastelemalla ja väleissä isänsä kanssa keittelemällä kiljua.

Jos päähenkilöistä ei olisi halunnut luopua, olisi teokseen saanut ilmavuutta kertomalla ainakin osan tapahtumista vain jonkun henkilön näkökulmasta. Liika selittäminen tekee tekstistä tukkoisen. Lukijan hoksottimiin, myös nuorten ja oikeastaan erityisesti heidän, kannattaa luottaa. Kaikkia aukkoja ei tarvitse luoda umpeen, kuten eräässä nuortenkirjassa todetaan.

Lukija tietää jo ennen kirjan avaamista, että tarina ei pääty hyvin. Takakanteen on nimittäin painettu nuoren jäähyväiskirje, jonka sanoma ei jätä arvailujen varaa:

Sen sijaan lukijan mieltä kiertää pitkään kysymys, onko kirjeen kirjoittaja Laila vai Jarkko. Vastaus tulee aikanaan, mutta kummankin kohtalo on tarinassa todella äärimmäisen rankka. Valitettavasti tässä ei voi vedota siihen, että ne olisivat perustaltaan epärealistisia. Ne ovat pelottavan tosia ja mahdollisia.

Kustantaja suosittelee kirjaa ”paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille”. Rankan kiusaamisen kohteeksi joutuneille Arvet ei valitettavasti juuri lohtua tuo. Toivo asetetaankin enemmän kiusaajien, sitä hiljaa sivusta katsovien ja koulun ammattilaisten harteille? Vanhempienkin soisi olevan enemmän hereillä?

Tarina on niin synkkä, ettei siitä oikein huumoria saa esille millään, jollei Aho sitten ole tarkoittanut huumoriksi opettajahuoneen karua menoa. Koulun työntekijät rehtorista koulupsykologiin kuvataan armottoman ammattitaidottomiksi ja täysin sokeiksi tai sydämettömiksi henkilöiksi. Ainoastaan muutama luokanvalvoja osoittaa hetkittäin jotain inhimillisyyttä. Oman ammattini ja taustani takia en osaa naurahdella edes vessassa tupakoiville tai loman jälkeen vanhalta viinalta haiseville kyynisille opettajille, mutta kenties nämä kärjistykset muita hymyilyttävät.

Kun kirjoitetaan realistista proosaa, toivoisin tarkkuutta yksityiskohtiin ja huolellista taustatyötä. Arvissa on paikoin harmillista oikaisun makua. Huomio kiinnittyy esimerkiksi nykynuorten (ainakin olin ymmärtävinäni, että tarkoitus on kuvata nykyhetkeä pienen paikkakunnan nuorten elämässä) viestintämenetelmiin. Eivät nuoret lähetä toisilleen sähköpostia! Adoptioperheet ovat tarkan syynin alla, joten Tomin perheen tilanne on epäuskottava, kuten sekin, että alaikäinen raahataan kaupunkiin kuulusteluihin ja putkaan ilman, että huoltaja tai sosiaalityöntekijät saavat tiedon asiasta. Nuorelle määrättyjen psyykenlääkkeiden käyttöäkin kai sentään lääkäri jotenkin valvoo?

Olisi mielenkiintoista luettaa tätä kirjaa varsinaiselle kohderyhmälle eli yläkouluikäisille, vaikkapa koko luokalliselle, ja tehdä analyysia ja käydä keskustelua kirjan herättämistä ajatuksista nuorten kanssa. Mieluusti kuulisin juuri nuorten ajatuksia tästä. Olenko keski-ikäisyyteni takia vain väärä lukija tälle teokselle?

Yhteenvetona sanoisin, että Arvet on romaani tärkeästä aiheesta. Se olisi kaivannut vielä tiukkaa työstämistä ennen painamista, koska tällaisenaan se vaikuttaa hiomattomalta raakatimantilta. Esimerkiksi jo kirjan nimeksi riittäisi mainiosti pelkkä Arvet, joka on oivaltavan monimerkityksinen ja kuvaa hienosti kirjan sisältöä. Kustannustoimittaminen on avainasemassa tässäkin, sitä peräänkuulutan jälleen.

Henry Aho: Arvet - Romaani kiusatuista

Reuna 2015. 302 s.

Arvostelukappale.

Blogistania-palkintoehdokkaani

On taas aika kerrata mennyttä lukuvuotta ja nostaa esiin huippukirjoja. Olen useana vuonna osallistunut Blogistanian kirjallisuuspalkinto -äänestyksiin, ja niin teen tälläkin kertaa. Tosin harkitsin pitkään osallistumistani. On hankalaa asettaa subjektiivisia kokemuksiaan paremmuusjärjestykseen, ja lisäksi kisan bloggaussääntö tuntui tällä kertaa todella vaikealta. Olen lukenut paljon kirjoja vuonna 2015, mutta yli kolmasosasta lukemastani en ole vielä voinut julkaista juttuani. Lisäksi lukemiseni on ollut kovin suuntautunutta, enkä ole voinut aivan vapaasti heittäytyä lukemaan, mitä olisin ehkä eniten kulloinkin halunnut. Tuntui, että en saa kolmen listoja edes täyteen. Mutta kun kävin luettujen listaani läpi, huomasin sittenkin haluavani mukaan. 

Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Finlandiaa emännöi vuonna 2015 Kulttuuri kukoistaa -blogi. 

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011).

Blogistanian Finlandia 2015 -ehdokkaani ovat:

1. Katja Kettu: Yöperhonen (3 p.)

2. J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (2 p.)

3. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (1. p.)

Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Globaliaa (vuoden paras käännöskirja) emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). 

Blogistanian Globalia 2015 -ehdokkaani ovat:

1. John Williams: Stoner (3 p.)

2. Audrey Magee: Sopimus (2 p.)

3. Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (1 p.)

Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

Blogistanian Kuopus 2015 -ehdokkaani ovat:

1. Mervi Heikkilä: Louhen liitto (3 p.)

2. Kirsti Kuronen: Paha puuska (2 p.)

3. Katri Kirkkopelto: Soiva metsä (1 p.)

Blogistanian Tietoa (vuoden 2015 paras tietokirja) emännöi  Les! Lue! -blogi. Tänä vuonna minulla ei ole ehdokkaita tässä kategoriassa.

Jokaisen kategorian voittajat paljastuvat emäntäblogeissa torstaina 14.1. klo 10!

John Williams: Stoner

Täydellisestä lukunautinnosta on vaikea kirjoittaa, koska se edessä tuntee olevansa sanaton. Vuonna 1965 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Stoner on sellainen. Yhdysvalloissakin John Williamsin romaanin ansiot huomattiin vasta hiljattain, ja keväällä 2015 teos saatiin viimein suomeksi Ilkka Rekiaron kääntämänä.

On vaikea eritellä, mikä Stonerista tekee niin erinomaisen. Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon, ainakaan pinnalta katsoen. Sen päähenkilö on äärimmäisen epäkiinnostava: pienen yhdysvaltalaisyliopiston kirjallisuuden professori 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. William Stoner ei eläessään matkusta kotiosavaltionsa rajojen ulkopuolelle, ja elämänpiiri on muutenkin fyysisesti suppea ja ankea.

Stonerin piti alkuaan opiskella maanviljelyä ja palata sitten pienelle maatilalle auttamaan vanhempiaan ja ottamaan aikanaan tila haltuunsa. Tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta. Stoner päättää vaihtaa pääaineekseen kirjallisuuden, salaa vanhemmiltaan ja omaksi yllätyksekseen. Kirjallisuuden professori tukee nuorukaista, koska tämä on ilmiselvästi rakastunut ˗ kirjallisuuteen.

Maailmanhistoria pauhaa jossakin taustalla, mutta Stoner tutkii ja opettaa rakkaassa yliopistossaan. Elämä etenee rauhallisesti ja huomaamatta. Kuitenkin hiljaisen ja sopuisan miehen elämään tunkeutuu myös naisia. Vaimo, tytär ja rakastajatar jättävät kukin omat syvät jälkensä miehen sieluun.

Yliopistomaailmakaan ei ole ihan niin seesteinen kuin voisi luulla. Ehdottoman oikeamielinen Stoner hankkii tahtomattaan itselleen leppymättömän vihamiehen, joka on tuhota hänen elämänsä vuosikymmeniksi. Kuka tai miten lopulta voi vetää pisimmän korren tässä kamppailussa?

Williams kirjoittaa vähäeleisesti ja kauniisti. Kirjallisuuden ystävää tarina puhuttelee erityisesti, koska Stoner todellakin rakastaa kirjallisuutta ja sen opettamista. Kirjallisuudesta ja kirjoista puhutaan paljon romaanin mittaan, mutta ei liian korkealentoisesti. Ilkka Rekiaron käännöskin on herkullinen oivaltavan vanhahtavine sanavalintoineen.

Vielä varoituksen sana: älkää missään nimessä lukeko teoksen alkuun sijoitettua John McGahernin saatetta ennen romaanin lukemista! Jostain syystä McGahern ruotii yksityiskohtaisesti kirjan juonen, enkä voi käsittää, miksei saatetta ole sijoitettu romaanin loppuun.

John Williams: Stoner (Stoner)

Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 s.

Arvostelukappale.

P.S: Juttu on julkaistu keväällä 2015 Salon Seudun Sanomissa lähes samanlaisena kuin yllä. Kirjan lukemisesta on siis kulunut jo runsaasti aikaa, mutta sen verkkainen, kuulas tunnelma ja koskettava tarina ovat edelleen vahvoina mielessäni. Kun mietin vuoden 2015 parhaita lukukokemuksiani, on Stoneria mahdoton ohittaa. Kohokohtien ruotiminen taas on jälleen ajankohtaista, sillä huomenna kirjablogeissa julkaistaan vuoden 2015 Blogistania-ehdokkaat. Katso tarkempaa tietoa äänestyksestä vaikkapa täältä!

Kalle Lähde: Happotesti

Mietteissäni teen inventaarion aamupäivän alkoholinkulutuksesta. Puolikas viinipullo, viisi todella pientä oluttölkkiä, kaksi isoa tuoppia ja minttushotti. Harmittelen ottamiani rauhoittavia, ne olisi pitänyt jättää napsimatta. Vituttaa ajatella itseään sekakäyttäjänä. Toisaalta olo on hyvä, joten olen varmasti ottanut kaikkea sopivasti. Löytyy maailmasta pahempiakin pilleristejä. Kokeilen varovasti kädellä takin taskua. Pilleripurkki on tallessa.

Jos ei omassa lähipiirissä ole yhtään alkoholistia, on voinut elää siinä harhaluulossa, että juopottelu on hauskanpitoa. Kannattaa lukea Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti, niin ei enää elättele sellaisia ajatuksia. Juopottelussa ei ole mitään hauskaa kenenkään osallisen näkökulmasta. Minäkertoja toteaa itsekin, että hauskaa ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen, vaikka viinaa on vedetty urakalla. Alkoholismi on rankka sairaus, josta voi parantua vain, jos potilas itse sitä oikeasti haluaa.

Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta.

Lähde on haastatteluissa avoimesti kertonut, että Happotesti on vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Kaikki, mitä minäkertojalle tapahtuu, on tapahtunut myös hänelle itselleen. Tämä tieto saa monesti kylmän hien nousemaan lukijan otsalle. Lähde kirjoittaa raadollisesta aiheesta suoraan ja kaunistelematta. Ripulipaskat tulevat milloin housuun julkisella paikalla, milloin sohvalle kotona.

Ryntään vessaan, junan pilli viheltää kuuluvasti. Paine perseen tienoilla kasvaa, haron vyötä ja nappeja auki ja saan perseeni paljaaksi. Yritän heittäytyä istumaan mutta paineella suihkuava paska ehtii ensin, minä putoan puoliksi pytyn reunalle, liukas kakka voitelee istuimen reunuksen ja putoan lattialle. Loput suolesta tyhjenee pytyn ja seinän väliin. Olen järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä, kompuroin itseni pystyyn lavuaarin reunasta vetäen. Se tahriintuu kakkaan, minä olen yltä päältä paskassa.

Itsetuhoinen juominen on jatkunut jo vuosia. Romaanin alussa minäkertoja on hiljattain irtisanoutunut työpaikastaan voidakseen juoda rauhassa. Sairaanhoitajavaimo suostuu ällistyttävän kärsivällisesti elättämään miehen ja tarvittaessa rientämään apuunkin. Luojan kiitos pariskunnalla ei ole lapsia. Putki menee päälle milloin mistäkin. Saunaoluet pitää hankkia ja juoda, vaikkei muistaisi saunoakaan. Kellarikomerosta löytynyt lakkalikööripullo pitää pelastaa pois pilaantumasta.

Juoppo on ällistyttävän taitava keksimään selityksiä ja tekosyitä juomiselleen sekä kaunistelemaan omaa tilannettaan itselleen ja muillekin. Valhe livahtaa suusta usein jo ennen kuin on sitä ehtinyt ajatellakaan. Krapulassa itsesyytökset ovat kauheita, mutta kun korjaussarjaa on riittävästi kallisteltu, muuttuvat velat taas saataviksi.

Tarina etenee vailla sen kummempaa juonta kohti lopullista (?) katastrofia. Käynti katkaisuasemalla on vain tapa kerätä voimia uuden putken alla. Mökkireissu ja laivamatka ovat karuja episodeja kapakkakierrosten lomassa. Itsensä hengiltä juominen on työlästä ja kiduttavan hidasta. Itsesäälin syövereihin pudotessaan alkoholisti miettii kuolemansa nopeuttamistakin, mutta harmittaa, kun ei itse pääsisi seuraamaan hienoa loppunäytöstä.

Juoppohulluus kuitenkin vaanii parastakin ammattimiestä (jollaiseksi ko. henkilö ei tietenkään itseään myönnä). Kuinka alas on vajottava, ennen kuin itse tajuaa tilansa tai joku lopulta tarttuu tilanteeseen väkipakolla?

Happotestin lukeminen on kidutusta. Minäkertojaa tekisi mieli vetää pataan. Myös vaimon kärsivällisyys ärsyttää, samoin lääkäreiden sinisilmäisyys ja systeemi, joka antaa tämän kaiken vain tapahtua. Toisaalta aikuinen ihminen kai saa juoda elämänsä pilalle ja itsensä hengiltä? Vaikea on estää, jos juoppo itse ei apua halua muuhun kuin seuraavan kalja-annoksen varmistamiseen.

Lukea kuitenkin oli pakko, kun oli alkuun päässyt. Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti. Päähenkilöstä alkaa huomaamattaan melkein pitää, ainakin hetkittäin. Sitten taas tapahtuu jotain, mikä saa myötätunnon karisemaan. Näin kai se menee oikeastikin. Mukana on myös koko lailla itseironista huumoria, ja brutaalit totuudet hätkähdyttävät. Oivallisesti tarina toimii romaanina. Happotesti toi myös moneen otteeseen mieleen Sami Lopakan esikoiskirjan Marras. Kumpikin mies kirjoittaa sydänverellään, hiottua kieltä käyttäen ja kirjallisia viittauksia viljellen. Kumpikin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjaa on verrattu myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan, mutta sen lukemisesta on jo niin pitkä aika, että se ei edes tullut mieleeni. Muistikuvani kirjan tekemästä vaikutuksesta on ainakin toisenlainen.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava 2016. 269 s.

Arvostelukappale.

1.1.2016 julkaistu kirja on jo ehtinyt kerätä blogiarvioita:
Tuijata

Kirsin Book Club
Suomi lukee

Kirjablogin vuosi 2015

Blogivuosi 2015 vetää viimeisiään, ja on aika hieman tehdä yhteenvetoa. Vielä edellisenä vuonna pidin tapana tehdä osavuosikatsaukset kvartaaleittain, mutta niistä luovuin. Minusta on mukavaa lukea toisten blogeista esimerkiksi kuukausiraportteja, mutta itse en vain saa niitä aikaiseksi. Mikään liian sitova ja kaavamainen ei saa rasittaa blogiani tai siis oikeammin minua tämän harrastuksen parissa.

Kulunut vuosi oli järjestyksessään viides blogivuoteni. Kirsin kirjanurkka täytti kaikessa hiljaisuudessa viisi vuotta marraskuussa. Juhlallisuuksia ei ollut suunnitelmissakaan, ja niin merkkipäivä muistui itsellenikin mieleen vasta sen jo mentyä. Onnea nyt kuitenkin blogilleni, joka voi vallan mainiosti.

Tammikuu alkoi mukavan nostalgisissa merkeissä, kun kirjabloggaajat juhlistivat Anni Polvan 100-vuotispäivää teemapostauksilla. Itse luin ja kirjoitin iki-ihanasta nuortenkirjaklassikosta Tiina. Luin vielä sen samaisen kappaleen, jonka olin saanut isoäidiltäni lahjaksi 1970-luvun alussa.

Helmikuun blogitempauksena oli lukea juuri Runeberg-palkittu Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni. Tempausinto ei ollut kehuttava, mutta kirja sen sijaan oli todella positiivinen lukukokemus. Helmikuussa luin useita hyviä kirjoja, mutta nostettakoon tähän käännöskirjoista Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Imelästä nimestään huolimatta romaani ei ollut liian romanttinen makuuni.

Maaliskuu oli myös oikein hedelmällinen lukukuukausi ja luettavaksi osui monta helmeä. Vuoden kirjoihin ehdottomasti kuuluva J. P. Koskisen upea Kuinka sydän pysäytetään salpasi miltei hengen. Samaan aikaan jännittävä, viihdyttävä, arvoituksellinen, koskettava ja vaikka mitä. Suosittelen ehdottomasti! Tästä muuten toivon kovasti myös äänikirjaversiota, kuten maaliskuuni toisesta huippukirjasta eli Maria Turtschaninoffin Anachésta. Kirjan maailmaan sukeltaminen oli seikkailu, jollaisen kokee, kun kaikki kirjan ja lukijan välillä loksahtaa kohdalleen. Vieläkin muistan tunteen. Tähän kirjaan on ilo vielä joskus palata. Vielä on mainittava Audrey Mageen Sopimus, toinen kuukauden sotakirjoista. Kuvittelin jo kaiken toisesta maailmansodasta lukeneeni, mutta niin vain taas silmäni avattiin.

Huhtikuussa alkoi vuoden 2015 lukemisia sittemmin leimannut urakka Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraatilaisena. Pestiin kuului, etten kirjoittanut kilpailuun lähetetyistä dekkareista blogiini. Jutut ovat tulossa helmikuusta 2016 eteenpäin, kunhan voittaja on julkistettu. Luku-urakkakin on vielä ihan pikkuisen vaiheessa, sillä kolme teosta odottaa vielä tarkempaa tutustumista. Kilpailuun lähetettiin vuoden aikana yli 70 teosta. Raatilaisuus oli hieno tilaisuus, joka tarjoutui ainakin osittain juuri kirjablogini ansiosta.

Huhtikuu oli muutenkin jonkinlainen käännekohta blogissani. Aloitin nimittäin silloin yhteistyön Turun kaupunginteatterin kanssa. Ensimmäinen sitä kautta syntynyt juttu oli näytelmästä Breaking the Waves, ja seuraava tulee olemaan tammikuun 2016 lopulla ensi-iltaan tulevasta Neljäntienristeyksestä. Muutenkin teatterit tuntuivat heräävän tämän vuoden mittaan blogiyhteistyökuvioihin. Määrätietoisimmin työtä tekevät WSOY, Tammi ja Kansallisteatteri Bloggariklubin merkeissä. Itse pääsin mukaan aloituskertaan toukokuussa, mutta syksyn kutsuihin olen valitettavasti joutunut vastaamaan kieltävästi.

Toukokuussa luin lehtiarviota varten paljon kohutun John Williamsin romaanin Stoner. Kirja on kaiken kohun väärtti, todellinen keski-ikäisen kirjaihmisen toivekirja. Juttua en ole saanut muokattua blogikuntoon, mutta jos päätän osallistua kirjabloggaajien Globalia-kisaan, on sekin vielä tehtävä. Vuoden lukuhuippuja, ihan ehdottomasti.

Kesäkuussa vietettiin kirjablogeissakin dekkariviikkoa, jonka kunniaksi pyyhin pölyt muutamasta vuosia vanhasta lehtiarviosta. Muutaman itselleni uudenkin dekkarin esittelin, ja niistä vetävin taisi olla J. P. Koskisen Eilispäivän sankarit. Koskisen kirjoitustyylissä on jotain, joka vetoaa minuun. Tätäkin dekkarihelmeä suosittelen lämpimästi lajityypin ystäville!

Kesäkuussa alkoi vähitellen myös kesäloma. Lomapuuhiin kuului kulttuuripäivä Tuusulassa ja Järvenpäässä Sibeliuksen merkeissä. Kirjamatkailua oli ainakin osittain myös oma synttärilahjani eli Oxfordin-matka. Ikimuistoinen reissu! Aivan upea kaupunki. 

Heinäkuussa luin vinon pinon kotimaisia uutuusdekkareita, kävin teatterissa Tampereella ja Turussa sekä nautiskelin äänikirjoista sieni- ja mustikkametsässä.

Elokuussa alkoivat jälleen autoilevan työläisen ajomatkat, joita sulostutin äänikirjoilla. Haruki Murakami ei vieläkään näyttänyt parasta puoltaan Värittömän miehen vaellusvuosissa, vaikka hyvä kirja toki oli. Riemastuttavin taisi olla elokuussa Puluboin ja Ponin kirja, jonka innostamana kuuntelin kaikki äänikirjana ilmestyneet Puluboit.

Elokuun kohokohtiin kuului ehdottomasti myös työpajan vetäminen Äidinkielen opetuksen foorumissa. Tuijata-blogin Tuija Takala ja Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna olivat pajatiimin kantavat voimat, ja kunnialla selvisimme jännittävästä urakasta. Ideana oli kertoa ja havainnollistaa, miten kirjablogeja voi hyödyntää opetuksessa. Kokoamamme materiaali on kaikkien käytössä blogissamme Kirjablogit opetuksessa.

Syyskuun kohokohtia olivat teatterielämykset. Tampereelle pääsin katsomaan Pauliina Rauhalan upeasta romaanista tehtyä näytelmää Taivaslaulu. Koskettava ja vaikuttava esitys on mielessä vieläkin. Turussa kävin äitini kanssa katsomassa musiikkinäytelmän Tamara, joka sai meidät kummatkin vahvasti lumoihinsa. Myös Helsingissä nähty Billy Elliot oli upea.

Lokakuun kirjahuipuiksi nousevat Antti Holman Kauheimmat runot ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Kirjat ovat oikeastaan niin kaukana toisistaan kuin olla saattaa, mutta yhtä kaikki mainioita molemmat. Kuukauden luetuin ja eniten keskustelua herättänyt postaukseni oli Unelmieni kirjallisuuslehti. Vieläkin mieltä lämmittää aiheesta virinnyt keskustelu. Kuukauden jymy-yllätys tuli sitten ihan puskista: Kirsin kirjanurkka oli noteerattu Cisionin listalla!

Lokakuu oli tänäkin vuonna ladattu täyteen kirja-aiheisia menoja. Syksyn kuumimpia kirja-alan tapahtumia ovat Turun ja Helsingin kirjamessut. Alkukuusta olin vielä niin voimissani, että kirjoitin Turun messuista peräti kaksi raporttia (tämän ja tämän). Messuviikonloppu oli todella antoisa, kiitos siitä vielä järjestäjille! Helsingin messutkin olivat erittäin onnistuneet, mutta en enää saanut itsestäni irti varsinaista raporttia. Sen sijaan aktiivisesti kyllä twiittailin messuilta kahtena päivänä. Lämmin kiitos myös Helsingin messujärjestäjille! Lokakuu huipentui omalta osaltani Celia-kirjaston järjestämään Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaariin, johon Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria Savolainen ja minut oli kutsuttu kertomaan käyttäjien kokemuksia äänikirjoista.

Marraskuussa dekkaripinot huojuivat uhkaavina, mutta niin vain nipistin itselleni muutaman hetken lukeakseni kovasti odottamani Kaj Korkea-ahon Pahan kirjan. Aivan mainio! Jossain mainittiin, että Korkea-aho on tällä kirjallaan noussut merkittävien suomenruotsalaisten kirjailijoiden joukkoon. Aika laimeasti sanottu. Minusta Korkea-aho on ylipäätään mielenkiintoinen ja taitava tekijä. Ihan koko suomalaisen kentän mittakaavassa. Voisi kelvata ulkomaillekin. Bloggaajan marraskuun kruunasi kutsu Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen!

Joulukuussa kosketti eniten Marja Björkin Poika. Mielenkiintoisin oli Petri Hiltusen toimittama sarjakuva-albumi Eino Leinon Helkavirsiä. Joululahjoiksi annoin lähes pelkästään kirjoja, joten ei ihme, että kirjakaupat kertoivat joulun alla myynnin pitkästä aikaa rullaavan.

Kirjan vuosi 2015 oli siis ainakin minun kohdallani todellinen kirjan vuosi. Kaikkiaan luettujen teosten listaan kirjattiin 165 kirjaa. Teatteri- ja muita rientoja en edes taida uskaltaa laskea! Ensi vuodeksi ajattelin lisätä tuonne yläpalkkiin kulttuurikalenteri-sivun ihan vain omaksi ilokseni.

Kiitos kaikille vuoden mittaan mukana olleille! Toivottavasti yhteinen matkamme jatkuu kirjallisissa merkeissä myös vuonna 2016.

Onnellista ja kirjaisaa vuotta 2016 kaikille!

Lars Kepler: Hypnotisoija

Ruotsalaisilla on taito kirjoittaa maailmanmenestystä kahmivia toimintatrillerisarjoja. Megamenestys on ollut myös Lars Keplerin nimellä kirjoitettu suomalaistaustaisesta tukholmalaispoliisista Joona Linnasta kertova sarja. Keplerin nimen takaa löytyy aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril.

Menestyssarja on edennyt jo viisiosaiseksi, ja kaikki kirjat on suomennettu nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Ensimmäisestä osasta eli nyt kuuntelemastani Hypnotisoijasta on tehty elokuva, jonka pääosassa on suomalainen Tobias Zilliacus. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta mielikuvani Joona Linnasta ei ole kovinkaan paljon Zilliacuksen kaltainen. Tyypillistä.

Lukuruuhkaa on ollut sen verran (ja tiettyä kyllääntymistä ruotsalaisiin menestysdekkareihin), että Keplerin sarja on jäänyt itseltäni sivuun odottelemaan. Paljon jännitystä ja dekkareita lukeva ystäväni suositteli sarjaa vahvasti ja toi kirjat lainaankin, mutta silti aloittaminen vain lykkääntyi. Viiden kirjan pino on massiivinen, sillä jokainen osa painii tiiliskivisarjassa. Lisäksi mieluiten luen sarjat järjestyksessä, joten edes vahvasti markkinoitu Vainooja ei päässyt kiilaamaan lukujonossa. Mutta sitten Elisa Kirja tarjosi aloitusosaa edullisesti äänikirjana ja päätin kokeilla.

Äänikirjana Hypnotisoija toimiikin oikein hyvin. Juoni on vetävä ja karmeudessaan oudon koukuttava. Toni Kamulan lukutyyli on sopivan neutraali. Kirja täyttää myös toiveeni kestosta, sillä Hypnotisoija kestää äänikirjana lähes yhdeksäntoista tuntia.

Kuuntelukokemus siis meni plussan puolelle, ja olen jo tähyillyt jatko-osien hankintaa. Mutta itse kirja herätti monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Tarina on hyvin väkivaltainen ja paikoin raaka, vaikkei ihan kaikkia väkivallantekoja kuvaillakaan kuin vasta jälkikäteen. Mielikuvitustaan sai paikoin tietoisesti hillitä, jottei olisi mennyt liian rankaksi. Jälleen tuli mieleen, kuinka paljon jo kirjoitusvaiheessa on tietoisesti mietitty tarinan siirtämistä elokuvamuotoon. Leikkaukset ovat tiukkatahtisia, luvut lyhyitä ja näkökulmia vaihdellaan tiuhaan suosien cliffhangereita.

Jollei olisi paremmin tiennyt, olisi kuvitellut Erik Maria Barkin sarjan päähenkilöksi. Erik on kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden asioiden takia julkisesti vannonut ja luvannut itselleen, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään. Lupaus oli vaikea antaa, koska Erik oli alansa huippuja koko maailmassa ja sai hienoja tuloksia aikaan hoitomuodollaan. Mutta sitten jokin meni pieleen. Mikä, se selviää tarinan edetessä lukijallekin, vaikka aika pitkään asiasta vain kiusallisesti vihjaillaan.

Rikoskomisario Joona Linna nimittäin soittaa Erikille eräänä yönä. Tukholman lähiössä on raa’asti tapettu ja silvottu kokonainen perhe: isä, äiti ja pieni tyttö sekä murrosikäinen poika, joka kaikkien yllätykseksi on edelleen hengissä mutta kärsii vakavasta traumasta eikä muista mitään. Poliisi pelkää, että tappaja jahtaa parhaillaan perheen aikuista tytärtä, joka on vetäytynyt tätinsä mökille opiskelemaan. Poika on saatava kertomaan, kuka tappaja oli tai ainakin, miltä hän näytti. Erikin on taivuttava hypnotisoimaan vielä kerran. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Mutta ei siinä vielä kaikki, että Erik saa peräänsä verenhimoisen murhaajan. Tietenkään. Erikillä on pahemmanlaatuinen särkylääkeriippuvuus, ja avioliittokin on taannoisen uskottomuuden jäljiltä heikoissa kantimissa. Vaimo on menettänyt luottamuksensa aviomieheensä. Pariskunnan murrosikäinen poika Benjamin sairastaa parantumatonta verenvuototautia ja tarvitsee pistoksen kerran viikossa pysyäkseen hengissä. Benjamin on tyttöystävänsä kanssa sotkeutunut johonkin vaaralliseen kuvioon, joka salataan erityisesti vanhemmilta. Kun Erikin uran ikävää käännekohtaa aletaan perata, paljastuu toinen toistaan kauheampia ihmishirviöitä, jotka ovat tehneet pahaa kaikille mahdollisille kohtaamilleen ihmisille ja ovat kostonhimoisia Erikille. Kun Erik ja hänen perheensä saavat murhaajan kannoilleen, on syyllisiä tyrkyllä kasapäin.

Juonenkuljettelussa Kepler on kyllä taitava. Koska rikoksia ja rikollisia on useita päällekkäin ja samaan aikaan menossa tarinassa, lukija paikoin hengästyy vaarallisten tilanteiden, täpärien pelastumisten, vesiperien ja haarautuvien tutkintalinjojen tuoksinassa. Moneen otteeseen vaikuttaa jo siltä, että kaikki on ihan kohta selvää, mutta mitä vielä! Jälleen kiepautetaan koko kuvio ylösalaisin. Loppuun on vielä riittänyt virtaa melkoisiin rytinöihin, ja ruumispino on lopulta mittava.

Sarjan päähenkilö on siis kuitenkin suomalaistaustainen Joona Linna, tarkkavaistoinen ja lujatahtoinen rikostutkija. Suomalaisuutta muistetaan aina välillä mainostaa mainitsemalla Joonan surumieliseltä kuulostavasta aksentista tai vaikka kertomalla, että tämä kuuntelee autossa Saija Varjusta (josta ei tosin enää pidä). Joona jää tämän ensimmäisen kirjan perusteella vielä varsin värittömäksi hahmoksi. Vaikka kirja viihdytti työmatkalaista mainiosti, harmitti silti paikoin samojen kohtausten kelaaminen uudemman kerran vain näkökulmaa vaihtaen. Mutta jos pitää saada kuusisataa sivua täyteen, käy se näinkin.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören)

Suom. Saara Villa. Tammi 2009. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 18 h 44 min.

Ostettu.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Toiset tulevat tähän maailmaan kantajiksi, toiset kannettaviksi.

Jouduin hieman pettymään Milla Ollikaisen esikoisdekkariin Veripailakat. Luvattua lähihistoriaa tai kansanperinteestä ammentamista en kirjasta löytänyt, eikä juonikaan oikein vakuuttanut. En myöskään osannut aavistaa, että Ollikainen oli suunnitellut hieman hajanaisen henkilökaartinsa ympärille trilogian.

Sarjan kakkososa Vesiraukka sai seistä nököttää hyllyssäni luvattoman pitkään. Onneksi päätin sen kuitenkin lukea saadakseni trilogiasta kokonaiskuvan. Lähes kaksi vuotta on kulunut Veripailakoitten tapahtumista, ja taas ollaan Ylläksellä, tällä kertaa loppukesällä ja lähes autiossa mökkikylässä. Krisse on palannut Äkäslompolojärven rantaan pienen Kaapo-poikansa ja tämän kummitädin, iltapäivälehden toimittajan Eerikan kanssa. Krisse koettaa koota rohkeutta kertoakseen nuorelle K-kaupan myyjälle Jannelle, että Kaapo on heidän taannoisen humalasekoilunsa tulos.

Huonosti nukkuva Krisse kuulee yöllä sumuiselta järveltä outoja ääniä. Seuraavana päivänä kylässä etsitään kadonnutta teinityttöä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola saavat pian vihiä, että paikkakunnan tytöillä on ollut meneillään vallan jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat kuvitelleet. Myös Jannella tuntuu olevan jotain tekemistä kadonneen Nellin kanssa. Kun Nellin ruumis sitten löytyy, syöksyy Janne suin päin selvittämään, mitä tekemistä paikkakunnan hämärämiehellä on ollut tytön kanssa.

Tarinan lomaan on punottu menneisyyden lankoja perheestä, jossa on painavia salaisuuksia. Sukulaisuussuhteet ovat tarkoituksellisesti hieman epäselvät, ja jonkin verran jouduin arpomaan, kuka kukin on ja miten henkilöt liittyvät nykyhetken kuvioihin. Kun löytyy toinenkin, odottamaton ruumis, alkavat kierrokset nousta ja menneisyys kohota pintaan. Kaikki selviää sievästi lopussa, tosin loppuratkaisuja on kaksi: virallinen ja epävirallinen.

Pidin Vesiraukasta joltisenkin verran enemmän kuin Veripailakoista. Ollikaisen luistava ja napakka kerronta on tallessa ja kenties vielä hioutuneempinakin. Mukava veto oli myös saamelaisten karun menneisyyden tuominen mukaan tarinan liepeille. Samasta aiheesta olen lukenut ennenkin, ja se kiinnostaa ja järkyttää yhä uudelleen. Paikallisväri vaikuttaa ainakin näin etelästä katsottuna aidolta. Omaa maustettaan kieleen tuo dialogissa runsaasti viljelty murre, josta pidin jälleen. Sen ’oikeellisuuteen’ en osaa ottaa mitään kantaa, sen hoitakoot ne, jotka murretta taitavat.

Vesiraukka on ainakin muistikuvieni perusteella selkeästi enemmän poliisiromaani kuin Veripailakat. Saatan olla väärässäkin, mutta minusta Vuontisjärvi on kirjan päähenkilö. Vanheneva paikallinen poliisimies ei osaa oikein uskoa, että vanhat tutut ja ystävät saattaisivat tehdä jotain rikollista, saati tappaa toisiaan. Niin väittää junantuoma nuori työpari Kukkola, jolla selvästi on enemmän kunnianhimoa työnsä suhteen kuin Vuontisjärvellä. Kumpikin tekee murhatutkinnassa virheitä, tottumattomia kun ovat. Miehet, Vuontisjärvi erityisesti, ovat sympaattisia hahmoja, joista oppii nopeasti pitämään. Poliisityötä Ollikainen kuvaa uskottavasti.

Moniongelmainen Krisse on osaltaan keskeisessä roolissa rikoksen ratkaisemisessa, vaikka tarkemmin mietittynä totuus taisi Vuontisjärvelle seljetä ilman Krisseäkin. Joka tapauksessa Krisse onnistuu jälleen päätymään hengenvaaraan ennen kuin tekijä napataan.

Pidän Ollikaisen napakasta kirjoitustyylistä, kuten jo sanoin. On mainiota, että kaksi ja puolisataa sivua riittävät täysipainoiseen dekkariin.

Ja mikä se vesiraukka on? Sekin selviää.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Like 2014. 254 s.

Ostettu.