lauantai 16. tammikuuta 2016

Henry Aho: Arvet



Pohjalainen Teuvalla asuva Henry Aho on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja. Suomen kansallisbibliografia Fennican listalta löytyy niin kauhua kuin veijarinovelleja, lastenkirjoja ja dekkareita. Itse olen aikaisemmin tutustunut Ahon lasten kuvakirjaan Salaperäisten minivampyyrien joulu. Nyt lukemani Arvet sain jo vuoden 2015 keväällä Aholta itseltään, mutta kaikenlainen muu luettava kiilasi aina edelle. Lopultakin oli sitten Arpien vuoro.

Nuortenromaanin selittävänä alaotsikkona on Romaani kiusatuista. Aihe sekä vetää puoleensa että torjuu minua. Nuorten asiat kiinnostavat ainakin vanhemmuuden ja työn kautta. Rankoista aiheista on hyvä lukea fiktiotakin, mutta toisaalta aihe on raskas ja tulee niin iholle, että siltä haluaisi toisaalta edes vapaa-aikanaan ja harrastuksensa parissa sulkea silmänsä, torjua sen. Kiusaaminen on valitettavaa arkipäivää niin kouluissa kuin työpaikoillakin, ja joudun työni takia kohtaamaan sen seurauksia jatkuvasti. Miksi siis lukisin siitä vielä illalla kotisohvallani?

Aho paljastaa kirjansa loppusanoissa käyttäneensä tarinansa pohjana teuvalaisten nuorten kirjoituksia koulukiusaamisesta ja hämmästyneensä sen moninaisuudesta. Myös Aholla itsellään on jonkin verran omakohtaisia kokemuksia aiheesta, kuten varmasti useimmilla meistä. Taustalla on siis faktaa, vaikka tarina itsessään on onneksi fiktiota. On nostettava kirjoittajan rohkeudelle hattua, sillä vaikeasta aiheesta kriittisimmälle mahdolliselle yleisölle eli nuorille heistä itsestään kirjoittaminen ei suinkaan ole helppoa.

Arvet on siis nuortenromaani koulukiusatuista. Nuortenkirjaksi se on melko tuhti, kolmesataasivuinen pokkari. Karsimisen varaa olisi mielestäni ollutkin monella tavalla. Ensinnäkin Aho on monen muun koulumaailmaan sijoittuvan kirjan tavoin halunnut Arvista lukuvuosiromaanin, eli kirjan aikajänne ulottuu elokuusta toukokuuhun. Tähän toivoisin kirjoittajilta rohkeutta. Ei kouluromaanin tarvitse kattaa koko lukuvuotta, vaan aikajänne voisi hyvin olla lyhyempi. Aho rytmittääkin tarinaansa lomilla ja kuvaa niin syys-, joulu- kuin hiihtolomat kaikkien päähenkilöidensä voimin.

Toinen karsintakohde olisikin ollut päähenkilöiden määrä. Arvissa niitä ja näkökulmia on kaikkiaan neljä: japanilais-suomalainen Laila, ylipainoinen Milla, runopoika Jarkko sekä koulun kingi Tomi. Kolme ensiksi mainittua ovat luonnollisesti kiusattuja, Tomi kiusaaja. Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään riittävän erilaisia, joskaan kliseisyys ei ole kaukana. Taakaksi asetelma muuttuu, kun Aho ei malta jättää henkilöitään rauhaan vaan haluaa sitkeästi kuvata kaikki tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Jopa epilogi on kolminkertainen, vaikka Milllan osuus olisi ollut yksinään riittävä ja tehokas lopetus. ’Kill your darlings’ on edelleen pätevä ohje kirjoittajalle.

Laila on varakkaan perheen ainoa lapsi, joka joutuu muuttamaan kesken yläkoulun (yläaste-nimityksestä on luovuttu jo vuosia sitten!) Vaasasta Teuvalle. Kulttuurisokki on melkoinen puolin ja toisin. Kaunis ja ikäisekseen muodokas kasiluokkalainen saa osakseen armotonta kohtelua. Tyttö saa kuulla olevansa neekerihuora ja ählämi, eikä kukaan luokkalaisista halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ulkomuotonsa takia Laila kuitenkin herättää tahtomattaan Tomin kiinnostuksen.

Ysiluokkalainen Jarkko kaipaa kuollutta veljeään ja koettaa turhaan miellyttää isäänsä. Lahjakas poika ei kuitenkaan ylipainoisena kömpelyksenä isälleen kelpaa. Pitäisi menestyä urheilukisoissa, ei runokilpailuissa. Lukion alkamista kiihkeästi odottava Jarkko huomaa koulun pihalla Lailan, joka vaikutta yhtä onnettomalta kuin hänkin.

Kolmas kiusatuista on seiskaluokkalainen Milla, lestadiolaisperheen ainokainen, jonka kokemuksia ja ajatuksia seurataan päiväkirjamuodossa. Millan osuus on pitkään irrallisen tuntuinen, mutta muuttuu lopulta koko kolmikosta kiinnostavimmaksi. Milla on hellyttävän naiivi ja pitää suklaapossuakin vain kivana lempinimenä, ovathan possut ihania.

Ristivaloa kiusaamiskuvioon tuo kiusaajan rooliin istutettu Tomi. Ysiluokkalainen perusluuseri pitää koulua valitettavan tuttuun tyyliin hallinnassaan. Pojan taustat ovat säälittävät, sillä adoptiovanhemmat keskittyvät lähinnä juomaan itseään hengiltä. Tomi pitää itseään rahoissa varastelemalla ja väleissä isänsä kanssa keittelemällä kiljua.

Jos päähenkilöistä ei olisi halunnut luopua, olisi teokseen saanut ilmavuutta kertomalla ainakin osan tapahtumista vain jonkun henkilön näkökulmasta. Liika selittäminen tekee tekstistä tukkoisen. Lukijan hoksottimiin, myös nuorten ja oikeastaan erityisesti heidän, kannattaa luottaa. Kaikkia aukkoja ei tarvitse luoda umpeen, kuten eräässä nuortenkirjassa todetaan.

Lukija tietää jo ennen kirjan avaamista, että tarina ei pääty hyvin. Takakanteen on nimittäin painettu nuoren jäähyväiskirje, jonka sanoma ei jätä arvailujen varaa:



Sen sijaan lukijan mieltä kiertää pitkään kysymys, onko kirjeen kirjoittaja Laila vai Jarkko. Vastaus tulee aikanaan, mutta kummankin kohtalo on tarinassa todella äärimmäisen rankka. Valitettavasti tässä ei voi vedota siihen, että ne olisivat perustaltaan epärealistisia. Ne ovat pelottavan tosia ja mahdollisia.

Kustantaja suosittelee kirjaa ”paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille”. Rankan kiusaamisen kohteeksi joutuneille Arvet ei valitettavasti juuri lohtua tuo. Toivo asetetaankin enemmän kiusaajien, sitä hiljaa sivusta katsovien ja koulun ammattilaisten harteille? Vanhempienkin soisi olevan enemmän hereillä?

Tarina on niin synkkä, ettei siitä oikein huumoria saa esille millään, jollei Aho sitten ole tarkoittanut huumoriksi opettajahuoneen karua menoa. Koulun työntekijät rehtorista koulupsykologiin kuvataan armottoman ammattitaidottomiksi ja täysin sokeiksi tai sydämettömiksi henkilöiksi. Ainoastaan muutama luokanvalvoja osoittaa hetkittäin jotain inhimillisyyttä. Oman ammattini ja taustani takia en osaa naurahdella edes vessassa tupakoiville tai loman jälkeen vanhalta viinalta haiseville kyynisille opettajille, mutta kenties nämä kärjistykset muita hymyilyttävät.

Kun kirjoitetaan realistista proosaa, toivoisin tarkkuutta yksityiskohtiin ja huolellista taustatyötä. Arvissa on paikoin harmillista oikaisun makua. Huomio kiinnittyy esimerkiksi nykynuorten (ainakin olin ymmärtävinäni, että tarkoitus on kuvata nykyhetkeä pienen paikkakunnan nuorten elämässä) viestintämenetelmiin. Eivät nuoret lähetä toisilleen sähköpostia! Adoptioperheet ovat tarkan syynin alla, joten Tomin perheen tilanne on epäuskottava, kuten sekin, että alaikäinen raahataan kaupunkiin kuulusteluihin ja putkaan ilman, että huoltaja tai sosiaalityöntekijät saavat tiedon asiasta. Nuorelle määrättyjen psyykenlääkkeiden käyttöäkin kai sentään lääkäri jotenkin valvoo?

Olisi mielenkiintoista luettaa tätä kirjaa varsinaiselle kohderyhmälle eli yläkouluikäisille, vaikkapa koko luokalliselle, ja tehdä analyysia ja käydä keskustelua kirjan herättämistä ajatuksista nuorten kanssa. Mieluusti kuulisin juuri nuorten ajatuksia tästä. Olenko keski-ikäisyyteni takia vain väärä lukija tälle teokselle?

Yhteenvetona sanoisin, että Arvet on romaani tärkeästä aiheesta. Se olisi kaivannut vielä tiukkaa työstämistä ennen painamista, koska tällaisenaan se vaikuttaa hiomattomalta raakatimantilta. Esimerkiksi jo kirjan nimeksi riittäisi mainiosti pelkkä Arvet, joka on oivaltavan monimerkityksinen ja kuvaa hienosti kirjan sisältöä. Kustannustoimittaminen on avainasemassa tässäkin, sitä peräänkuulutan jälleen.

Henry Aho: Arvet - Romaani kiusatuista
Reuna 2015. 302 s.


Arvostelukappale.

10 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen ja tärkeä aihe tällä romaanilla! Hieno kirjoitus, Kirsi!

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen bloggaus.

    Olin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa panelia, jossa Henry Aho puhui Arvista. Panelista ja kirjan nopeasta selailusta sain samanlaisen kuvan sisällöstä, kuin minkä sinä olet saanut kirjan lukemalla.

    Pakko sanoa, että minä kyllä lähettelin teini-ikäisenä aika paljon sähköpostia, eikä siitä ole vielä edes kymmentä vuotta. Jonkin verran lähetin mm. suomalaisille nuortenkirjailijoille lukijapalautetta heidän kirjoistaan. Silloin vielä kirjailijat eivät olleet yhtä ahkerasti somessa tai netissä yleensäkään, joten joidenkin sähköpostien löytäminen oli vaikeaa. :D Mutta, olin kyllä aika pikkuvanha teini, joten ehkä lähetin poikkeuksellisen paljon sähköpostia ja muut viestivät enimmäkseen erilaisten chattien, kuten silloin suositun Messengerin kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähetitkö sähköpostia myös parhaalle ystävällesi tai poikaystävällesi/ihastuksellesi? Ja kaikella kunnioituksella, jos puhutaan nykyhetkestä tai edes viiden vuoden takaisesta, ei sähköposti tosiaankaan ole nuorten keskinäinen viestin :D Mutta tämä on nyt vain yksityiskohta, johon takerruin turhankin tiukasti.

      Olin muuten Turun messuilla samassa tilaisuudessa omatunto kolkutellen, koska kirja oli edelleen lukematta. Reuna-kustantamon väki on selvästikin innostunutta ja tekee paljon töitä kirjojen ja kirjallisuuden eteen. Siitä ei ole epäilystäkään. Toivoisin silti vielä hieman lisäpanostusta kirjojen toimittamisvaiheeseen. Kirjoittajia kannattaa piiskata hiomaan kirjojaan vielä vähän enemmän ennen painamislupaa. Se koituu lopulta kaikkien eduksi.

      Poista
    2. Joo, sähköpostien lähettely on kasvanut huimasti yliopistossa olon aikana, kun yhtäkkiä pitää ottaa yhteyttä vaikka kehen.

      Poista
  3. :) Kiitos arvostelusta :)
    Jätin tahallani tuon aikakauden kertomatta. En missään nimessä tahtonut sitä tähän päivään, sillä sitten olisi täytynyt laittaa kaikki Facebookit, Twitterit, Instat, Kikit, Twoot ja mitä näitä nyt on mukaan :) Omassa mielessäni kirja sijoittuu jonnekin 2000 luvun alkuun. Jonnekkin sinne, milloin ei vielä ollut somejuttuja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä :D Kiitos vielä kirjasta! Nämä ovat aina aiheeltaan hieman kinkkisiä minulle, kun olen asiaa vuosikymmenet seuraillut ja ollut osallisenakin tavallaan toiselta puolelta.

      Aikakausiasia tosiaan jäi hieman hämäräksi ja koetin sitä mielessäni haarukoida. Netin keskusteluppalsta on kuitenkin olennainen osa tarinaa, mutta niitähän on ollut jo pitkään. Kiusaaminen on todellakin uusien somekanavien myötä saanut vielä uusia kierroksia :(

      Poista
  4. Kiinnostava arvio kirjasta, kiitos Kirsi! Oman työn takia aiheeseen ei tosiaan välttämättä jaksaisi tarttua vapaa-ajalla, niin tärkeä kuin se onkin. Kiinnostavinta tästä olisikin saada palautetta nimenomaan kohderyhmältä. Itse en ehkä tätä nyt lukulistalleni ota, mutta toivottavasti se löytää lukijansa.

    VastaaPoista