tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva: Tiina

Kannen on piirtänyt Anna-Stina Ketonen.
Oma kappaleeni on maksanut 8 mk.


Olen saanut ensimmäisen Tiina-kirjani eli Anni Polvan kirjan Tiina varmaankin vuonna 1973. Kyseinen kappale on edelleen tallessa ja nyt tätä tekstiä varten jälleen uudelleen luettuna. Muistan, että sain Tiinan äidinäidiltä lahjaksi. Yleensä sain kirjalahjat äidiltä tai isänpuoleiselta isotädiltä, jotka kumpikin olivat ahkeria lukijoita ja kannustivat minuakin harrastuksen pariin. Mutta lukutaidon kunniaksi on Mummu halunnut antaa ihan oikean kirjan.

Olin mennyt kouluun edellisen vuoden syksyllä ja oppinut talvella lukemaan. Hiljattain itse lukemaan ryhtyneelle Tiina vaikuttaakin sopivalta, ei liian paksulta eikä vaikealta mutta kuitenkin vauhdikkaalta kirjalta. Sunnuntai-iltana sain kirjan lukaistua parissa tunnissa, vaikka muutakin puuhailin siinä sivussa. Aikoinaan luin oman Tiinani monen monta kertaa, ja lainasin lisäksi kaikki kirjastomme Tiina-kirjat.

Oma Tiinani on kymmenes painos ja painettu vuonna 1972. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956. Vuonna 1972 sarjasta oli ehtinyt ilmestyä jo 17 osaa, ja lisää tuli miltei vielä kirja vuodessa -tahdilla aina vuoteen 1986 asti. Kaikkiaan Tiina-sarjassa on siis 29 osaa. Viimeisiä en enää ole lukenut, mutta varmaankin jonnekin 1970-luvun loppuun asti jaksoin sarjaa seurata ja alkupään kirjat luin siis moneen kertaan.

Polvan teosten avulla oli myös vaivatonta siirtyä varovasti aikuisten osastolle kirjastossa. Tuttu kirjailijanimi kannessa toi turvaa, ja niinpä tulin ahmineeksi myös koko joukon Polvan aikuisille suuntaamia viihderomaaneja. Nämä olen lukenut jo aika varhain, alle 15-vuotiaana, vaikka toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ikäni on ollut juuri sopiva. Polvan romantiikka oli muistikuvieni mukaan äärimmäisen kilttiä ja puhdasmielistä. Suukko taisi olla ehdottomasti uskaliainta hänen aikuistenkirjoissaankin.

Tiina on ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias kolmasluokkalainen. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Tiinan nelihenkinen perhe muuttaa pienen kaupungin laidalta toiselle, ainakin perheelle uuteen kerrostaloasuntoon. Punapipoinen Tiina koettaa tehdä vaikutuksen pihan lapsiin liukumalla muuttokuorman päältä alas vauhdilla, mutta toivottu tulos jää ainakin osin saavuttamatta. Pihan lapset tulevat saman tien esitellyiksi. Kingi on kovanyrkkinen ja hauskannäköinen Juha, tytöistä Leila on nirppanokka ja Elvi arka ja kiltti. Talonmiehen poika Kalle vaikuttaa myös reilulta. Lisäksi jaloissa pyörii liuta nimeämättä jääviä pienempiä lapsia.

Tiinan luonne tulee nopeasti lukijalle tutuksi. Nopea kiivastuminen taitaa olla hänen suurin heikkoutensa, ja sitä hän on koettanut uudenvuodenlupauksellaan suitsia, heikoin tuloksin tosin. Tiina joutuu herkästi tappeluun, koska hän on tulisieluinen heikompien puolustaja sekä armoton feministi. Niin eläimet kuin ihmisetkin ovat hänen sydäntään lähellä. Naisten ja tyttöjen väheksyntä taas saa hänen kilpailuviettinsä oitis syttymään. 1950-luvun maailmassa tilaisuuksia tuntuu tähän löytyvän valitettavan paljon. Niin Tiinan ihailema Juha kuin kiusanhenkimäinen isoveli Velikin jaksavat aina muistuttaa, ettei tytöistä ole mihinkään. Onneksi edes isä on toista mieltä.

”Tiina oli saanut puolustaa oikeuksiaan henkeen ja vereen asti velipoikaa vastaan, joka jokaisessa sopivassa tilanteessa tähdensi, että hän oli vain tyttö eikä sen takia kelvannut mihinkään, ei osannut mitään eikä uskaltanut mitään. Häneltä nousivat hiukset kiukusta pystyyn joka kerta kun joku uskalsi verrata tyttöjä poikiin ja epäillä heidän kykyjään.”

Toinen Tiinan heikkouksista on mahdottomuus pyytää anteeksi. Tämä ominaisuus yhdistettynä yliaktiiviseen omatuntoon ja kiivaaseen luonteeseen ajavat Tiinan kiusallisen usein itserangaistuksen eli pitsinvirkkaamisen pariin. Tiina-parka inhoaa käsitöitä, ja rankaisee itseään pahimmaksi tietämällään tavalla eli lakanapitsin virkkaamisella! Harmillisen usein hiihtoretki tai muu hauskuus pitää jättää tämän puuhan takia väliin.

Hän työnsi neulan silmukan lävitse ja ryhtyi silmä kovana tavoittelemaan lankaa koukun nokkaan. Se onnistui. Lanka silmukan lävitse, uusi silmukka, ja taas uusi, mutta kun hän ryhtyi vetämään sitä ensimmäisen pylvään lävitse, sekosi juttu kokonaan. Kieli kiersi poskesta toiseen ja työntyi pahimmissa paikoissa ulos suustakin, hiki kohosi otsalle ja sormet tuntuivat kangistuvan jännittämisestä. --- Likainen, venynyt ja nihkeä pitsinpala oli kuin yksi ainoa, suuri katuva anteeksipyyntö.”

Myöskään aamuherääminen ei ole Tiinan juttu, ja senkin takia tyttö on usein pulassa. Edes ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei saa unikekoon vauhtia, vaan myöhästyminen on enemmän kuin todennäköistä. Mutta reipas ja avomielinen tyttö osaa yleensä selvittää tiensä läpi ongelmien. Aikuisetkin osaavat olla reiluja.

1970-luvun alun peruskoulun alaluokkia pienessä maalaiskoulussa käyvän tytön silmin Tiinojen maailma oli perin eksoottinen ja kiehtova. Nyt vielä 40 vuotta myöhemmin luettuina Tiinan elämä vaikuttaa entistäkin erilaisemmalta kuin oma lapsuus. Todennäköisesti kaikkia kirjan yksityiskohtia ei lapsena tajunnutkaan ja ne vain ohitti omituisuuksina.

Jo Tiinan perheen asumisolot poikkesivat rajusti omistani. Kerrostalo tuntui hienolta, enkä muista ihmetelleeni, että kerrostaloissakin liedet lämmitettiin puilla. Perheen rutiineihin kuului puunkanto, ja esimerkiksi katkenneen suksensa Tiina piilottaa pihavajassa halkopinon taakse. Juokseva vesi sen sijaan asuntoon tulee. Ahdastakin on, sillä Tiinalla ei ole omaa huonetta. Yläkerrassa asuvalla Juhalla sellainen on, mutta heillä on palvelijakin. Tiinan isä on konttorityössä ja äiti hoitaa kotia. Rahaa on niukalti, ja kirjan lopussa isällä onkin raskaita rahahuolia.

Perheessä äiti tuntuu ottaneen tehtäväkseen moittia ja nalkuttaa tyttärelleen alati. Äidistä saa aika kylmän vaikutelman. Hänellä ei ole tapana helliä tai kiitellä turhan päiten. Lisäksi minusta oli todella epäreilua, että hän pisti Tiinan vastaamaan laskiaisateriasta, vaikka ei ollut opettanut keittotaidon alkeitakaan tytölleen. Miten olisi pitänyt oppia? Itsestään? Toisaalta äidin pehmeä puolikin pääsee välillä pilkistämään huolehtimisen ja komentelun alta. Isä on Tiinaa kohtaan lempeä ja oikeudenmukainen. Hänen kasvatusmenetelmiään kirjassa moititaan pariin otteeseen turhan nykyaikaisiksi, hän kun ei usko kuritukseen tai rankaisemiseen.

50-luvun elämään liittyivät vielä ainakin kummastusta 70-luvun lapsessa herättäneet sukkanauhat ja sukat. Luojan kiitos ei mokomia asusteita enää omana aikanani käytetty! Nyt lukiessani huomasin myös, että Tiinan isä toteaa, ettei tytön kannata anoa siirtoa koulun päivävuoroon, vaan on helpompaa vaihtaa kesken lukuvuoden uuteen, lähellä sijaitsevaan kouluun. Kaupungeissa tosiaan käytiin koulua kahdessa vuorossa, kun ikäluokat olivat suurimmillaan.

Tiinassa on selviä vaikutteita aiemmasta tyttökirjaperinteestä. Mielikuvitusmaailmaansa helposti uppoava ja viattomiin vaikeuksiin ajautuva poikatyttöhahmo tuo etsimättä mieleen vaikkapa Vihervaaran Annan. Myös kirjan rakenne on genrelle tyypillinen. Juonta ei varsinaisesti ole, vaan useita lyhyitä episodeja, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Ajallisesti Tiinassa edetään joululoman lopusta jonnekin alkukevääseen. Lapset hiihtävät, laskevat mäkeä, luistelevat. Loppupuolella kirjaa järjestetään rusettiluistelutapahtumakin. Tästä episodista pidin kovasti jo aikoinaan, ja muun muassa sen hämärästi kirjasta muistin. Muistin myös, miten Juha ratkaisee pariongelman tapahtumassa.

Polva kuvaa Tiinaa lämpimästi ja huumorin höystämänä. Mukana on jo ripaus viatonta romantiikanpoikastakin, sillä Tiina ja Juha tuntevat tiettyä vetoa toisiinsa. Juha joutuu muutamaan kertaan tunnustamaan, että Tiina on varsin poikkeuksellinen tyttö, mikä taas hivelee kovasti Tiinan itsetuntoa.

Itselleni Tiinan uudelleen lukeminen oli nostalginen kokemus. Yllättävän monet kirjan tapahtumat palasivat lukiessa mieleen. Myös sama ahdistus Tiinan puolesta monissa kiperissä tilanteissa palasi kuin lapsena lukiessakin. Oma tyttäreni on Tiinoja lukenut pian 15 vuotta sitten, ja hänelle ostinkin joitakin yhteisniteitä omien vanhojeni lisäksi. Vaikea on kuitenkin arvioida, kuinka hyvin Tiinat uppoavat nykylapsiin. Luetaanko Tiinoja vielä?

Anni Polva: Tiina
Karisto 1956. 155 s.

Saatu lapsena lahjaksi.



Tämä kirjoitukseni liittyy kirjabloggaajien järjestämään Anni Polva -teemapäivään, joka päätettiin järjestää suositun ja tuotteliaan kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Minulla oli ilo opiskeluaikana päästä kuulemaan Anni Polvaa Turussa. Hänet oli kutsuttu kertomaan kirjallisuuden opiskelijoille kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Tilaisuudessa oli muistaakseni esiintymässä muitakin kirjailijoita, mutta sympaattinen ja herttainen Polva jäi mieleen. Polva oli tuolloin jo iäkäs mutta edelleen tuottelias. Muistan, että hän ensi töikseen laittoi ison herätyskellon eteensä aloittaessaan osuutensa. Muuten olisi kuulemma voinut helposti puhua liian pitkään.

Lisää teemapäivästä voi kurkata Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista. Sieltä löytyvät muun muassa linkit muihin mukana oleviin blogeihin. Lukulamppu-sivustolta löytyy myös Polva-aiheinen artikkeli.


Millaisia muistoja Sinulla on Anni Polvasta ja hänen teoksistaan?

23 kommenttia:

  1. Oi että tämä tekstisi toikin monta asiaa mieleen Tiinasta! Tosiaan, Elvi ja Leila ja Kalle - ja se kurja käsityönteko! Tiinan äiti oli tosi kalsea, hänen siivousintonsa muistan etenkin. Varmaan sama juttu kuin sinulla, monta asiaa Tiina-kirjoissa tuli lapsena sivuutettua sen enempiä miettimättä. Noita aikuisten romaaneja en ole tainnut lukeakaan (paitsi nyt haasteeseen), vaikka romantiikkavaihe alkoi vähän limittäin Tiinojen kanssa, miten lienevätkin menneet ohi. Kiitos kivasta nostalgisesta jutusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukiessa tapahtui sellaista ennakoivaa mieleen palautumista, sen verran moneen kertaan olen Tiinan lukenut, vaikka aikaa on mennyt vuosikymmeniä viimeisestä lukukerrasta. Loistavaa ajankuvaa muuten myös nämä kirjat.

      Poista
  2. Tiinat ovat hauskaa luettavaa. Itse sain tämän kirjan lahjaksi 60-luvulla, eli noin vuosikymmen aiemmin kuin sinä. Itse .muistan pienenä kansakoululaisena nuo sukkanauhaliivit. Minulle Tiinat ovat tärkeitä, sillä kasvoin niiden myötä rinta rinnan. Minulla on miltei kaikki Tiinat, pari loppupän kirjaa taitaa puuttua.
    Polvan aikuisten kirjoja en lukenut.
    UUdempia painoksia Tiinoista on muuten nykyaikaistettu, tein huomion, kun taannoin itse luin muutaman Tiinan. Postauksia löytyy Sheferijm-blogista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, mielenkiintoista tuo nykyaikaistaminen. Miksiköhän siihen on päädytty? Lapset tunnetusti sivuuttavat epäselvät kohdat sen pahemmin ihmettelemättä. Olisikin kivaa tehdä vertailua, mitä kaikkea on muutettu. Mutta mukavaa, että kirjoja on edelleen saatavissa.

      Ja kiitos vinkistä, pitää tulla blogistasi lukemaan lisää!

      Poista
  3. Olipa kiva lukea bloggaus ensimmäisestä Tiinasta. Minä luin tätä tempausta varten toisen osan. :) Minulle on jäänyt eniten mieleen (ennen uusintalukua) se, että jossakin kirjassa Tiina konttaa, jotta hänen housuistaan tulisi sopivan kuluneet (ainakin muistelen vahvasti, että tällainen kohtaus olisi ollut jossakin Tiinassa).

    Minun lapsuudessani kaikki Tiinat olivat jo ilmestyneet ja olen varmasti lukenut myös noita loppupään kirjoja. Kuitenkaan Tiinat eivät jostakin syystä tulleet minulle niin tärkeiksi kuin jotkin muut nuortenkirjat. Tuosta, että sinä luit aikuistenosastolta ensimmäisenä Tiina-kirjoja, tuli mieleeni se, että minä taas luin aika aikaisessa vaiheessa Tuija Lehtisen aikuistenkirjoja, koska olin lukenut hänen nuortenkirjojaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Polva selvästikin seurasi aikaansa :D Ennen kuin farkkujen valmistajat alkoivat myydä valmiiksi kulutettuja ja revittyjä farkkuja, ne piti tosiaan itse kuluttaa muodikkaiksi!

      On tosiaan hyvä, että on kirjailijoita, joiden matkassa voi turvallisesti jatkaa lukuharrastusta kriittisen taitekohdan yli. Siinähän moni potentiaalinen lukija luovuttaa, kun sopivaa luettavaa ei tahdo valtamerestä enää löytyä. Lehtinen on Polvan manttelinperijä muutoinkin, vai uskaltaako näin sanoa? Hyvässä mielessä siis.

      Poista
  4. Kiitos kattavasta bloggauksesta! Mukava lukea ensimmäisestä Tiinasta ja ylipäänsä vuosikymmenten muistelua. Luulen, että olen tuon osan itsekin aikoinaan lukenut. Itse taisin tällä kertaa valita vähän huonommin kun luin ihan loppupään Tiinan, Tiina vauhdissa, ja siinä aika ei vaikuttanut itselle yhtään vieraalta. Sanastossa oli jotakin vanhahtavaa, mitä pidinkin yhtenä kirjan mielenkiintoisimmista elementeistä,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllätyin, miten hyvin lopulta muistin kirjan tapahtumat ja henkilöt. Ihan oli kuin olisi vanhoja tuttuja tavannut! Eri ikäisille lukijoille kirjat varmaan avautuvat eri tavoin, enkä itse halua edes noita loppupään kirjoja enää lukea. Pysyköön Tiina vain pikkutyttönä minulle.

      Poista
  5. Minuakin mietityttää, luetaanko Tiinoja vielä. Omassa lukukokemuksessani oli tuo sama sävy kuin sinulla: malaislapselle kaupunkikuvaus tuntui eksoottiselta. Nostalginen fiilis tuli tiinailusta. kiinnostvia pointteja sinulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän raikkaalta kirja tuntui edelleen minusta, mutta on vaikea ajatella Tiinaa nykylapsen käsiin. Mutta toisaalta, miksei? Eihän kaiken tarvitse ollakaan niin tuttua ja turvallista lukijalle.

      Poista
  6. Kuvassa oleva Tiina-kansi on kovin kaukana siitä kansityylistä, joka itselleni jäi lapsuudesta mieleen. En osaisi tuota yhdistää laisinkaan Tiinaan ilman tuttua, punaista fonttia. :) Onpa upeaa, että olet voinut kuulla Polvaa 'livenä'.

    VastaaPoista
  7. Niinpä, sellaisia tähtihetkiä, joiden arvon arvaa vasta jälkikäteen.

    VastaaPoista
  8. Voi kuinka kiva postaus ja kansikuva on tuttu. Muistin heti lukeneeni tämän, kun Tiina piilotti katkenneen suksen halkopinon taakse. Onneksi oma äiti oli käytännöllisempi äiti ja opetti ruoanlaiton, jossa olin aina mukana. Niinpä se siirtyi myös omaan kasvatukseeni ja omat lapset olivat aina mukana ruoanlaitossa ja leipomisessa.

    Ihana juttu, että pääsit kuuntelemaan Polvaa livenä :) Kirjailija, joka kirjoittaa näin hauskoja kirjoja, on varmasti todella mielenkiintoinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, millaiset asiat kirjoista voivat jäädä mieleen! Oikeasti mua nyppi tuo äidin epäreilu temppu, mikä kertonee paljon omasta asenteesta asioihin :D

      Joo, Polvan kuuleminen livenä on hauska muisto sekin. Harmillisen huonosti vain mitään muistan tuosta, aikaa on kulunut se verran :)

      Poista
  9. Ihanan paljon muistoja! :)
    Minä muistan nuorena pitäneeni Tiinan äitiä tympeänä ja kalseana naisena, mutta nyt aikuisena ymmärrän häntä paremmin. Perheellähän on taloudellisesti aika tiukkaa, joten on ihan selvää että jatkuvasti ratkeilevat hameet kiukuttavatkin. Isähän saa olla lempeä ja ymmärtäväinen äidinkin edestä, mikä taas kiukustuttaa varmaan vielä vähän enemmän: että eikö tuokin voisi joskus edes vähän yrittää pitää kuria.

    Meidän isä muuten luki kaikki Tiinat poikasena ja nimesi Tiinan mukaan ensin kissan ja sitten tyttären. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todistettavasti siis ainakin yksi mies on lukenut Polvaa! :D

      Poista
  10. Voi miten ihana ja muistoja herättävä postaus <3 Tiinat olivat minulle lapsena tärkeitä, luin niitä ahkerasti, mutta en muista luinko sarjaa loppuun asti. Jännä juttu kuinka paljon kirjoista muistaa, mutta kuitenkin jotkut oleelliset yksityiskohdat kuten tuo pitsin virkkaaminen on unohtunut. Toki sen muistin nyt kun siitä kirjoitit. Minulle vahvimpia muistoja Tiinoista on Tiinan ja Juhan "teerenpeli", Tiinan kiivas luonne ja pumpulimekot :D

    Olen vinkannut Tiinoista omille tyttärilleni (kohta 7- ja 9-vuotiaat), jopa useamman kerran, mutta ainakaan vielä eivät ole sarjasta innostuneet. Olen vähän miettinyt pitäisikö lukea näitä uudelleen, mutta pelkään että petyn. Ehkä vain säilytän sarjan rakkaana lapsuusmuistona. Tuo kansi ei tunnu minustakaan "omalta" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistot tosiaan heräsivät itsellekin eloon kirjaa lukiessa ja varsinkin tekstiä miettiessä. Kumma juttu, kuinka paljon asioita saa vielä nousemaan pintaan vuosikymmenten takaa, kun sopivasti aktivoi päätään :D

      Tämä kirjateemapäivä on herättänyt hirmuisesti kiinnostusta. Todella monet sukupolvet ovat näemmä innostuneet lukemisesta ja siirtyneet kirjallisuuspolullaan eteenpäin Polvan innoittamana. Olisi suonut hänelle enemmän arvostusta jo elinaikana, vaikka tuli sitäkin. Mutta kummallisesti viihdettä aina, yhä edelleenkin aliarvostetaan, vaikka sillä ihan selkeästi on paikkansa ja omat ansionsa.

      Poista
  11. Uusintaluin Tiinan (ja muutaman jatko-osan) toissa kesänä, ja minusta parasta oli ajankuva. Tuli mieleen monia asioita omasta lapsuudesta, mutta mietin silloin, mitä nykylapset niistä ajattlevat ja ymmärtävät. Olisi mielenkiintoista kuulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuota samaa mietin minäkin. Oma tytär tosiaan Tiinoja luki omassa lapsuudessaan, pitäisikin häntä haastatella asiasta. Ei tullut silloin otettua puheeksi. Eivät Tiinat hänen lemppareitaan olleet, mutta muutamia uusintapainoksia oikein ostettiinkin, joten maistuivat.

      Poista
  12. Nolottaa tunnustaa, että vaikka olen lukenut 100-150 kirjaa/vuosi suurin piirtein siitä lähtien kun opin lukemaan, en ole lukenut ensimmäistäkään Tiina kirjaa kokonaan. Äidilläni on niitä hyllyt täynnä, ja hän yritti kovasti saada minua edes kokeilemaan, mutta jonkinlaisen ihmeen "periaatteen" vuoksi en kelpuuttanut. Kerran jotain 12-vuotiaana melkein aloitin.. Täytyisi varmaan paikata tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäähän sitä periaatteita olla :D Mielenkiintoista kuulla, miltä nämä näyttävät sellaisen aikuisen silmin, joka ei ole niitä lapsena lukenut.

      Poista
  13. Moi, tää on aika vanha postaus, mutta kommentoin silti. Oon -04 syntynyt tyttö.(helmikuussa täytin 12) Tiina kirjat oon kaikki lukenu. Ne on vaan ihania❤

    VastaaPoista