Kirsin kirjanurkka Cisionin listalla!

Aito Kirjabloggaaja-rintaneula kirjarientoja varten!

Onpa ollut melkoinen päivä! Työstä tullessa pää oli tuttuun tapaan kuin linkouksen jäljitä (pidän työstäni kovasti ja se on todella mielenkiintoista, mutta ilmassa on päivittäin niin paljon erilaisia juttuja, että välillä melkein heikottaa). Mutta työkiireiden keskelle kilahti heti kymmenen jälkeen onnitteluviesti media-alalla työskentelevältä ystävältä. Cision Finland oli laittanut tuoreimmasta blogilistauksesta kertovan mediatiedotteensa jakoon. Tästä on kyse:

Tänään alkavien Helsingin kirjamessujen kunniaksi listasimme Suomen top10 kirjallisuusaiheiset blogit.  Kärkeen kiilasi tänä vuonna haaveilun sekä kirjat lempiharrastuksikseen ilmoittavan Katjan luotsaama ”Lumiomena”, seuraajinaan ”Kirsin kirjanurkka” ja ”P.S. Rakastan kirjoja”. Alla listattujen blogien mukaansatempaavien kirja-analyysien avulla löydätkin juuri sen kiinnostavimman opuksen yöpöydälle!

Lumiomena 

Kirsin kirjanurkka

P.S. Rakastan kirjoja

Leena Lumi

Ullan luetut kirjat

Bokbabbel

Lukutoukan kulttuuriblogi

Amman lukuhetki

Oksan hyllyltä

Reader, why did I marry him?

Ihan mahtavaa! Onnittelut vielä tätäkin kautta kaikille ihanille bloggaajakollegoille, jotka tänä vuonna kipusivat listalle. Erityislämpöiset onnittelut Lumiomena-blogin Katjalle, joka ansaitusti ja odotetusti nappasi ykkössijan! Oma sijoitukseni kakkostilalle tuntuu edelleen lähinnä käsittämättömältä. Miten sijoitukset sitten on ratkottu? Siitä lainaus listaajan sivuilta:

Cisionin top-blogit listataan kerran kuukaudessa vaihtuvasta aihepiiristä. Aiempiin listauksiin voi tutustua Cisionin verkkosivuilla.

Cisionin top-blogilistaus perustuu seuraaviin arviointikriteereihin:

Onko kyseessä blogi? Cisionin määritelmän mukaan blogin tunnistaa kolmen ominaisuuden perusteella: sen sisältö on käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, sisältöä luovat yksilöt tai tunnistettavien yksilöiden joukko ja sisältö on käyttäjien kommentoitavissa.

Minkä maalainen blogi on ? Cision määrittelee blogin kotimaaksi sen, missä sen kirjoittajan voidaan olettaa asuvan. Jotkut sivut käyttävät .fi-verkkotunnusta, toiset paikannetaan kielen perusteella.

Onko kyseessä top-blogi? Blogin sijoitukseen listauksessa vaikuttavat lukijoiden määrä, someaktiivisuus ja blogiin tehtyjen viittausten todennäköisyys muualla verkossa (esimerkiksi hakukoneiden hakutuloksissa tai Twitterissä).

Cisionin menetelmässä painotetaan erityisesti aktiivisuutta blogissa sekä somessa ja kommentteja. Lisäksi top 10 -blogien osalta arvioidaan päivitystiheyttä, päivitysten lukumäärää sekä bloggaajan ja lukijoiden välistä vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksen laajuutta arvioimme paitsi blogin kommenteista myös blogin ulkopuolella, kuten Twitterissä ja Facebookissa, käydystä keskustelusta. Kehitämme jatkuvasti sosiaalisen median tutkimusmenetelmiämme sekä arvioimme uusia mittareita ja tietolähteitä. Pyrimme mittauksissa mahdollisimman täsmälliseen lopputulokseen.

Sijoittuminen listalle ja vieläpä sen kärjen tuntumaan lämmittää mieltäni kovasti. Kuten tuosta yltä käy ilmi, ansio ei suinkaan ole minun, vaan teidän kaikkien, jotka jaksatte käydä blogiani lukemassa ja kommentoimassa, olette rekisteröityneet lukijoiksi, käytte tykkäämässä, kommentoimassa ja jakamassa juttujani blogin Facebook-sivulla, Twitter-tilillä sekä Instagramissa. Ilman teitä tässä koko touhussa ei olisi mitään mieltä.

En listasijoituksesta huolimatta osaa ajatella tätä rakkainta harrastustani myöskään minkäänlaisena mitattavana kilpalajina, vaan näen listan lähinnä tunnustuksena kaikille kirjablogeille ja niiden lukijoille. Kirjoista ja kirjallisuudesta puhuminen ovat minulle elintärkeitä, samoin tämä kaikki blogiin liittyvä yhteisöllisyys. En tavoittele blogillani mitään taloudellista hyötyä, mainetta tai kunniaa, vaan se on kanava kertoa minulle tärkeistä asioista toisille samoista asioista kiinnostuneille.

Tämä uutinen sydämessä on aivan mahtavaa lähteä huomenna töiden jälkeen kohti Helsingin kirjamessuja, joiden parissa vietän myös koko lauantain. Kirjaihmisen joulu ON lokakuussa, ja moneen kertaan! Pysykäähän kanavilla!

Timo Saarto: Vesimiehen aika

Timo Saarron esikoisdekkarista Vaitelias poika (Karisto, 2011), jota en valitettavasti ole lukenut, käytetään termiä nostalgiadekkari. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin, eli aikaan, jonka vielä moni lukijoista saattaa ihan omakohtaisesti muistaa. Historiallisen dekkarin tapahtumat taas sijoittuvat kauemmas menneisyyteen, vaikkapa 1920-luvulle, lukijan muistin ulottumattomiin?

Vesimiehen aika on omasta näkökulmastani näiden kahden alagenren välimaastossa, sillä vuodesta 1970 en kovin paljoa vielä muista, mutta jotakin sentään. Kirjan toisesta aikatasosta 1940-luvun puolivälistä sen sijaan en voi muistaa yhtään mitään. Vesimiehen aika on Saarron toinen dekkari, ja siinäkin rikosta tutkii poliisi Albert Vaara, joka on tuttu lukijoille jo edellisestä kirjasta. Aikaa on siis kuitenkin kulunut melkoisesti teosten välissä, toistakymmentä vuotta.

Pilvenpolton avulla sisäistä itseään etsivä kaunis Erja tapaa Natsalla entisen poikaystävänsä Jaken. Pari on eronnut jo muutama vuosi aiemmin, mutta tunteita tuntuu olevan edelleen. Jake on kuitenkin liukunut jo syvälle huumemaailmaan. Illan tuoksinassa Erja kadottaa Jaken silmistään, mutta sattuu paikalle silminnäkijäksi, kun Jake tapetaan puistossa myöhemmin samana iltana. Pahaksi onneksi myös tappaja näkee Erjan. Henki kurkussa Erja pakenee kotiinsa, mutta tappaja on hänen kintereillään.

Myös Jaken ystävä Beatson on saanut samana iltana uhkailuja Natsalla. Beatsonin yksityisbisneksiä pilvikaupan liepeillä ei katsota hyvällä astetta kovempien tekijöiden suunnalta. Beatson saa mielestään oivallisen idean. Hän tuo satonsa Erjan luo turvaan! Samalla voisi päästä lähikosketukseen ihastuksensa kanssa. Erja saa siis peräänsä tappajan lisäksi vielä huumerikollisia ja jonkun muunkin, joka on pitänyt Beatsonia silmällä. Erja tuntee syystä olonsa turvattomaksi, varsinkin kun ison asunnon muut asukkaat ovat lähteneet kokeilemaan kommuuniasumista Porkkalaan vanhalle huvilalle.

Tapahtumia seurataan useasta näkökulmasta, mikä kirjan alkupuolella tekee siitä jonkin verran sekavan oloisen. Avuksi on tosin laadittu henkilöluettelo, josta selviävät lukijallekin henkilöiden väliset kytkökset. Poliisi tutkii tietysti Jaken tappoa, ja poliisilaitoksen henkilösuhteita ruoditaan jonkin verran. Vaaran tiimiä keikuttaa nuori tulokas Osmo Kiikala, jolla on omintakeiset ja jonkin verran hämäräperäiset tapansa edetä urallaan. Vaaran luottoalainen Olli Jalava sen sijaan tuntuu menettäneen otteensa työhön, mikä huolestuttaa ja kummastuttaa esimiestä.

Saarron esikoista kiiteltiin huolellisesta ajankuvasta, eikä siitä löydy moitteen sijaa tässä toisessakaan teoksessa. Helsinkiläisnuorten yritykset päästä sisälle hippiaatteeseen ja -elämäntapaan ovat vilpittömyydessään liikuttavia. Poliisityötä kuvataan myös hyvin realistisen oloisesti antamatta mitään turhan ruusuista kuvaa. Helsingissä poliisi kärvistelee loputtomien tilaongelmien kanssa. Henkilöresurssia tuntuu olevan, mutta työtiloja ei. Samaa kopperoa käytetään yhdessä ja vuorotellen, mikä ei ole kovin tuottavaa sekään. Asuntopula ja muutkin sodan jäljet ovat edelleen kaupungissa nähtävissä, jos vain osaa katsoa.

Vaiteliaassa pojassa on mukana myös yliluonnollinen elementti, mutta tässä Vaara-sarjan toisessa osassa siitä on luovuttu. Onneksi, voisi sanoa, sillä harvoin dekkari ja maaginen realismi sopivat yhteen. Juoni on monipolvinen ja tiivistyy mukavasti loppua kohden, ja toimintaa on riittävästi. Kelpo nostalgiadekkari.

Timo Saarto: Vesimiehen aika

Karisto 2015. 308 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Mies oli kävellyt joen rantaan, paikkaan jonka hän tiesi hyvin entuudestaan. Jokavuotinen levottomuus oli jälleen vallannut hänet, sama tunne joka oli tullut niin monena talvena aikaisemminkin. Vaikka hän tiesi että tulisi vielä kärsimään ja kierimään katumuksessa, hän ei voinut mitään jääkylmän veden kutsulle. Joen synkkä vesi veti häntä puoleensa kuin magneetti. Kun mies hiljentyi veden ääreen kuuntelemaan, se tuntui kuiskivan hänelle. Pyytävän häneltä lisää. --- Hän naurahti itsekseen ja laittoi kädet ristiin rinnalle. Kun hän vilkaisi uudestaan hennosti väreilevään veteen, sieltä katsoi takaisin pyöveli.

Sarjamurhaajiahan on tunnetusti vain Amerikassa ja jossain muualla ulkomailla, ei meillä lintukoto-Suomessa. Vaan kaikki voi olla toisin, jos maailmaa katselee dekkarikirjailijan silmin. Ensin Simo Hiltunen kirjoitti oman näkemyksensä perhesurmista Lampaanvaatteissa -dekkarissaan, ja nyt Christian Rönnbacka näyttää Kylmässä sylissä, mitä voi olla suomalaisten nuorten miesten hukkumiskuolemien ja katoamisten takana. Aika karmivaa. (Muokattu noin vuosi jutun kirjoittamisen jälkeen: Suomessa on kuin onkin juuri tällaisia tappajia!)

Joulukuun alun hyisessä säässä katoaa porvoolainen nuorukainen matkallaan kotiin pikkujoulujuhlista. Hätääntynyt kihlattu tekee katoamisilmoituksen, ja poliisi päättelee, että poika todennäköisesti makaa Porvoonjoen mustan veden alla. Se kun on valitettavan todennäköinen selitys vastaavissa tilanteissa. Sitten toinen nuori mies joutuu vedenvaraan öisellä joella. Silminnäkijät kertovat poliisille, että paikalta näytti poistuvan kummallisesti käyttäytynyt läpimärkä mies. Vienot hälytyskellot alkavat soida komisario Antti Hautalehdon mielen perukoilla. Hukuttaako joku tahallaan nuoria miehiä?! Heiveröisen todistusaineiston varassa on vaikea jatkaa tutkimuksia, eikä oikein johtolankojakaan ole.

Lukija tietää jälleen hitusen enemmän ja aiemmin kuin poliisi, koska tapahtumia seurataan välillä murhaajan ja tahtomattaan vyyhteen sekaantuvien muiden rikollisten näkökulmasta. Antti joutuu itsekin taistelemaan hengestään hyisessä Porvoonjoessa, eikä tekijää silti vielä saada nalkkiin. Tarvitaan koko joukko sitkeää poliisityötä, vainua ja ennen kaikkea mielettömän hyvää (tai tekijän näkökulmasta huonoa) tuuriakin, että jäljille lopulta päästään. Harmillisen vähälle Rönnbacka jättää kuitenkin tekijän motiivin tai edes psyyken analysoinnin. Jotain perustelua sairaalle pakkomielteelle kuitenkin kaipaisin. Tyypin taustat vaikuttavat melkoisen kiinnostavilta, joten miksi on nyt jäänyt juttu vähän puolitekoiseksi.

Työrintamalla ei Hautalehdolla muutenkaan pyyhi kovin kaksisesti. Antin komisarionpesti on määräaikainen, ja kirjan mittaan alkaa vaikuttaa siltä, että jatkotoiveet saa heittää. Yksityiselämässäkin on pomppuista. Suhde Leenan kanssa vaikuttaa toimivalta ja vähän enemmänkin, mutta sitten Leena yllättäen toimii täysin epäloogisesti (ihan näin arvaamattomia naiset sentään eivät ole!) ja Antti-parka on ymmällään.

Kylmä syli on siis neljäs osa Antti Hautalehto -sarjaa. Olen pitänyt sarjasta kovasti, ja pidän sitä edelleen piristysruiskeena suomalaisessa (mies)dekkarigenressä, vaikka kirjan alun lupauksia Rönnbacka ei ihan pysty loppuhuipennuksessa tällä kertaa lunastamaan. Hieman jäi lopusta turhan kiireen jälkimaku. Kuukausi tai pari lisäkirjoitus- tai sulatteluaikaa ei ehkä olisi ollut Kylmälle sylille pahitteeksi? Antti Hautalehto on kuitenkin tullut jollei jäädäkseen niin kuitenkin pidemmäksi aikaa meitä lukijoita viihdyttämään.

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Bazar 2015. 317 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen

Julma

Rakennus 31

Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus

”Ropposen järjestyksessä toinen dekkari on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.” 

Näillä sanoilla on perusteltu vuoden 1991 Vuoden johtolanka -palkinnon myöntämistä Markku Ropposen dekkarille Kuolemanuni (Tammi, 1991).

Kuhala ja vapaa pudotus (Tammi, 2015) on Ropposen kahdeskymmeneskolmas rikosromaani ja Kuhala-sarjan osa numero neljätoista. Palkintolautakunnan taannoiset perustelut sopisivat siihenkin vallan mainiosti tuota rakenteellista tiiviyttä lukuun ottamatta.

Ropponen on ansioitunut ja monipuolinen kirjailija ja dekkarigenressä siis todellinen vanha tekijä, mutta Kuhala ja vapaa pudotus on kuitenkin vasta toinen koskaan hänen tuotannostaan lukemani teos. Edellinen kosketus välillämme on ollut vuoden 2006 alussa lukemani Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004), joka on sarjan kolmas osa. Siitä olen merkinnyt itselleni muistiin muun muassa näin: ”Kuhala on entinen poliisi, nykyään yksityisetsivä. Hän on eronnut ja nykyinen tyttöystäväkin yrittää ottaa etäisyyttä muuttaessaan viran perässä Jyväskylästä Espooseen. Kuhala ei ole fyysisesti kovin kaksisessa, jos ei huonossakaan kunnossa. Viina maistuu, mutta melko kohtuudella.”

Kovin paljon ei Kuhalan elämässä tunnu vuosikymmenessä tapahtuneen. Entinen poliisi toimii edelleen Jyväskylässä yksityisetsivänä. Mies elelee poikamiehenä koiransa Hipun kanssa, joskin jonkinlainen seurustelusuhde on olemassa rikoskomisario Saimi Kaakonkulman kanssa. Haddington House -viskiä kuluu, samaten erilaisia psyykelääkkeitä, joita Kuhala joutuu hakemaan psykiatrilta pitääkseen päänsä jotenkin kasassa. Kuuttakymmentä likenevällä miehellä on jos jonkinlaista fyysistäkin vaivaa, mutta rikollisten perässä sentään jotenkuten pysytään, vaikka juonenkäänteet edelleen ovat paikoin absurdeja.

Ropposen kirjoitustyyli on omintakeinen. Kieli on tosiaan hallittua ja paikoin positiivisella tavalla runollistakin oivaltavine kielikuvineen. Huumori on läsnä tarinassa monella tasolla, myös kielellisellä, mutta mitään kuoliaaksi naurattamista ei tavoitella, vaan huumori pysyy aisoissa. Samalla kerronta on omalla tavallaan hyvin eleetöntä. Hyvä esimerkki on aivan kirjan alkusivujen tapahtuma. Kuhala saa soiton vanhalta tietolähteeltään Hinkulta. Mies pyytää epätoivoissaan apua Kuhalalta, joka ei oikein ota avunpyyntöä tosissaan. Kuhala päättää kuitenkin ajaa itselleen outoon Venykekujan osoitteeseen katsomaan, mistä on kyse:

Kuhala kääntyi. Hinku mätkähti asfalttiin yläilmoista. Vapaan pudotuksen imakka rusahdus soi Kuhalan korvissa vielä sen jälkeen, kun juttu oli ratkennut.

Poliisi pitää Hinkun putoamista itsemurhana, mutta Hinkun veli on toista mieltä ja palkkaa Kuhalan tutkimaan tapausta. Tarkastaessaan Hinkun asuntoa erään purettavaksi tuomitun omakotitalon yläkerrassa Kuhala törmää toiseen ruumiiseen. Jyväskylä tuntuu melko väkivaltaiselta seudulta! Eikä ruumiiden kertyminen suinkaan jää tähän.

Kuhalalla ei ole mitenkään lämpimät välit Urhonkadun väen kanssa, kuten hän poliisia kutsuu. Edes Saimi ei anna vihjeitä siitä, mitä poliisi tahollaan tekee. Kuhalan tutkimukset polkevat lähinnä paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän on saanut peräänsä uhkailijan. Joku arvelee selvästikin, että Kuhala tietää liikaa. Mitä ja mistä, siitä Kuhalalla ei tunnu olevan oikein ajatusta. Kaveriksi tutkimuksiin Kuhala saa kirjailijaystävänsä Kanen. Miehet seuraavat johtolankaa, joka vie heidät absurdiin seikkailuun Sukevan vankilan tienoille savolaismetsiin. Tämä sivuhaara on viihdyttävä mutta ei edelleenkään avaa itse rikosvyyhteä oikein millään lailla. Lopulta ratkaisu pusertuu esiin helpohkosti ja valitettavan epäuskottavastikin. Tosin uskottavuus ei tämän dekkarin kohdalla tunnu olevan olennaista.

Kuhala vaikuttaa oikein sympaattiselta tyypiltä ja hänen tutkimansa tapaukset mukavan kierteisiltä, joten olisi mukavaa ehtiä lukea vaikka koko sarja alusta asti läpi. Myös Ropposen muut dekkarit alkoivat kiinnostaa uudella tavalla, tuo Johtolanka-palkittu nyt ainakin.

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus.

Tammi. 373 s.

 Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Otto Kuhala -sarja:

Puhelu kiusaajalta. Tammi, 2002

Kuhala ja musta juhannus. Tammi, 2003. 

Kuhala ja viimeinen kesävieras. Tammi, 2004. 

Linnut vaikenevat, Kuhala. Tammi, 2005. 

Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo. Tammi, 2006. 

Kuhala ja kuoleman hipaisu. Tammi, 2007. 

Suruaika päättyy, Kuhala. Tammi, 2008. 

Kuhala ja hautausmaan risteys. Tammi, 2009. 

Kuhala ja kevään ensi ruumis. Tammi, 2010. 

Kuhala ja vanginvartijan mandoliini. Tammi, 2011. 

Kuhala ja yöjuna. Tammi, 2012. 

Kuhala ja jokimurhat. Tammi, 2013. 

Kuhala ja tuomitut. Tammi, 2014. 

Kuhala ja vapaa pudotus. Tammi, 2015.

Kuhala ja isku Helsingissä. Tammi, 2016

Sanna Vaara: Maa kutsuu!

Blogissani on lähes kuuden vuoden aikana ilmestynyt miltei 900 tekstiä. Tämä tänään julkaistava juttu on kolmas jonkun muun kuin itseni kirjoittama. Vierailevana kirjoittajana toimii tällä kertaa siskoni, jolle tehtävä ei ollut uusi. Marjut on kirjoittanut aikaisemmin  Raili Ojala-Signellin kirjasta Yksin tein tieni viitat. Tällä kertaa sain puhuttua hänet ympäri kirjoittamaan jutun vaellusaiheisesta romaanista, koska hän itsekin harrastaa vaeltamista. Minä en.

***

Maa Kutsuu! -romaanissaan kirjailija Sanna Vaara kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan ensimmäiseen vaellusmatkaan valmistautumisesta ja vaelluksesta Lapin erämaassa. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä yksin erämaan haasteista, vaan osallistumisesta yhdessä vajaan kahdenkymmenen muun vaeltajan kanssa järjestettyyn vaellusretriittiin Muotkatunturin erämaa-alueella.

Romaanin punaisena lankana on vaeltajan oman mielen avartaminen sekä erilaisten tunteiden julkituominen ja käsitteleminen erämaan avarissa maisemissa. Sielunmaisemien kuvaukset ovat tulosta luonnon avaruudellisuudesta ja yhteisöllisyyden haasteista sekä kirjailijan omasta halusta ja suostumisesta päästä pois entisestä arjestaan. 

Kirjoittaja tuo vaiherikkaasti esille vaellukseen valmistautumisen tuskaa, joka ei siis suinkaan ole yksinkertainen juttu, sillä matkaan lähtijä joutuu pohtimaan jopa hengissä selviytymistä erämaassa ja erityisesti sitä, mitä pitää ottaa vaellukselle mukaan. Taakseen pitää myös uskaltaa jättää tuttu ja ”kauhean” turvallinen arki.

Kirja ei jätä lukijaa kylmäksi, sillä vaellusmatka on kirjailijalle yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerronta on tältä osin rohkeaa. Se ilmenee kirjailijan konstailemattomasta suoruudesta tuoda ajatukset ja pohdinnat sellaisenaan esille, jopa kaikessa pikkumaisuudessaankin.  Kerrontatyyli on humoristista ja hersyvää olematta kuitenkaan vakavien asioiden äärellä millään tavalla ristiriitaista. Kyllähän siinä huumoria tarvitaan, kun yhteisöllisellä vaelluksella koetaan yhdessä muun muassa ruoan laittoa, omien ja toisten vaivojen selvittelyä, jättifinnistä selviytymistä, wc-huoltoja, retriittiin kuuluvia rituaaleja, yhteisiä keskusteluja, tunteita herättävä hierontoja, nukkumisjärjestelyjä ja jopa jonossa kävelemisen haasteita.

Tarina huipentuu yllättävällä tavalla kirjan lopussa. Vasta vaelluskertomuksen päätyttyä
kirjailija tuo epilogissa ytimekkäästi esille oman lapsuutensa, äidin traagisen kuoleman ja vieraaksi jääneen isäsuhteen kokemuksiaan. Kirjailija myös kohtaa isänsä kaikkien kokemustensa jälkeen. Kirjan lopputulema on, ettei isän kohtaaminen olisi onnistunut ilman vaelluksen antia.

Avoimeksi jää, lähtikö kirjailija tietoisesti hakemaan vastauksia tietyille sisäisille kokemuksilleen ja ahdistuksilleen vai tuottiko vaellusmatkan anti vasta jälkikäteen ymmärryksen omista sisäisistä lukoista. Niin tai näin, lukijalle kirjan kerronta ja loppuhuipentuma voivat parhaimmillaan herättää uusia kysymyksiä ja pohdintoja omien sielunmaisemien tutkailutarpeisiin. Kirja on hyvä opas omien mukavuusrajojen ulkopuolelle menemiseen. Sinne on yksinkertaisesti uskallettava mennä, jotta pystyy näkemään omaa tilannettaan uudessa valossa ja toimimaan uudella tavalla. Se taas lopulta voi helpottaa todella paljon omaa elämää.

Kirja ei missään nimessä ole tekninen vaeltamisen vaellusopas, vaan oiva opas siihen, miten luonto ja erämaan lakeudet sekä yhteisöllisyys mahdollistavat oman sielunmaiseman avartamisen.

- Marjut Sampinen

Sanna Vaara: Maa kutsuu!
Sammakko 2016. 172 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Kiitos tekstistä vierailevalle kirjoittajalle!

Kirjahyllyjeni kätköistä XII: Kaa - Kiv

Kirjahyllysarjani etenee tänään (iltamyöhään vasta, anteeksi) k-kirjaimeen. Koska k:lla alkavien kirjailijoiden teoksia on kertynyt lähes kaksi hyllymetriä, päätin jakaa homman kahtia. Niinpä siis tänään ruodimme osuuden Kaa – Kiv eli Kaariniemestä Kiveen mennään.

Hyvinkin perinteistä on meno tälläkin sektorilla, eli hyllyyn on kertynyt koko joukko lukemista vielä odottelevia teoksia, tukevia klassikoita (joista jonkin olen lukenut, toista taas en ehkä koskaan luekaan) sekä uudempia jo ainakin kertaalleen luettuja suosikkeja.

Vanhoihin rakkauksiin ja klassikoihin lukeutuvat Aleksis Kivi ja Aino Kallas. Kummaltakin olen onnistunut hankkimaan niteet, jotka pitävät sisällään ulkomuotoaan enemmän. Kiven Teokset on kattava: ”Tämä nide sisältää kaikki Aleksis Kiven suomen kielellä kirjoittamat kaunokirjalliset teokset, ei kuitenkaan runojen toisintoja.” Kuvakin paljastaa, että tämä opiskelijan niukasta budjetista hankittu teos on ollut myös ahkerassa käytössä. Seitsemän veljestä omistan muuten myös äänikirjana, ja suosittelen sitä(kin) lämpimästi!

Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista -romaanissa Inkeri viettää paheksuttua laiskaa elämää ensin neitona, sitten rouvana, ja lukee Aino Kallaksen Barbara von Tisenhusenia.. Pakkohan sitä oli ottaa selvää, mistä oli kyse. Kerrasta oli menoa se. Edelleen Kallaksen novellit ovat vaikuttavia, ja romaanitkin voisin taas lukea. Mikä kieli! Mikä kirjailija! Valituissa teoksissa mukana ovat Katinka Rabe, Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi, Sudenmorsian ja joukko novelleja. Kaikki novellit eivät siis ole kansien välissä, joten aiemmin hankittua Lähtevien laivojen kaupunkia en ole raaskinut poistaa, vaikka ne ovat osittain päällekkäiset.

Uudempia suuria kirjallisia rakkauksiani ovat Tommi Kinnunen ja Katja Kettu. Kinnusen Neljäntienristeyksen olen sekä lukenut että kuunnellut äänikirjana, samoin Ketun Kätilön. Rasitan tilaisuuden tullen kirjailijoita kerjäämällä signeerauksia kirjoihin. Niinpä sekä Neljäntienristeys että Lopotti ovat hyllyni aarteita nimmareineen, samoin Ketun Pimppini on valloillaan ja Fintiaanien mailla (joka on vielä niin uusi hankinta, ettei ole päätynyt hyllyyn asti ja kuvaan). Kummankin tuotantoa odotan tulevan lisää, joten k-hyllyni tulee vielä paisumaan!

Kirjailijan signeeraus on myös Riina Katajavuoren Venla Männistössä, joka sopii hyvin samalle hyllylle Kiven Teosten kanssa. Ihastuin aikanaan kovasti Katajavuoren Hevikimmoihin, ja Lahjat on myös oikein hyvä. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, joten Katajavuori on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tekijä.

Kirjahyllyn inventoiminen tällä menetelmällä on muuten yllättävän antoisaa. Kirjariveiltä tuntuu löytyvän itsellekin yllätyksiä (Ai omistan tämänkin?! Oho, noloa, tämäkin on edelleen lukematta!). Monessa kirjassa on kirjailijan signeeraus (Kiitos niistä jokaisesta, ovat aarteita!), ja muutamien väliin olen säilönyt nimikkokirjanmerkin tai jotain muuta asiaan kuuluvaa. Tällainen löytyi Kilven Alastalon salin välistä: 

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***
Kaa – Kiv -hyllyni 20.4.2017:

Sari Kaarnimaa: Miesmarras (Myllylahti, 2013), a-kpl, lukematta
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY, 2014), a-kpl, luettu
Mikko Kalajoki: Miesmuisti (WSOY, 2017), a-kpl, lukematta
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena, 2017) a-kpl, luettu
Aino Kallas: Valitut teokset (Otava, 2008), ostettu, luettu
Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (SKS, 1913), ostettu, luettu
Katja Kallio: Yön kantaja (Otava, 2017), ostettu, luettu
Mikko Kamula: ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus), a-kpl, luettu
Mikko Kamula: Iso härkä (2018, Gummerus), a-kpl, luettu
Anneli Kanto: Lahtarit (2017, Gummerus), ostettu, lukematta
Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus, 2015), ostettu, lukematta
Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria (WSOY, 2009), ostettu, lukematta
Mikko Karppi: Väinämöisen vyö (Tammi, 2007), ostettu, lukematta
Petri Karra: Pakenevat unet (Gummerus, 2012), a-kpl (?), lukematta
Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo (Gummerus, 2009), ostettu, lukematta
Riina Katajavuori: Hevikimmat (Tammi, 1999), ostettu, luettu
Riina Katajavuori: Lahjat (Tammi, 2004), ostettu, luettu
Riina Katajavuori: Venla Männistö (Tammi, 2014), a-kpl, luettu
Milja Kaunisto: Luxus (Gummerus, 2016), a-kpl, luettu
Milja Kaunisto: Corpus (Gummerus, 2017), a-kpl, luettu
Yasunari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita (Tammi, 1998), ostettu kirjastopoistona, lukematta
Ilmari Kianto: Punainen viiva (Otava, 1909), ostettu, luettu
Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi (Otava, 1924), ostettu. lukematta (?)
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga, 2015), ostettu, lukematta
Milla Keränen: Kapteeni (Gummerus, 2016), ostettu, lukematta
Katja Kettu: Kätilö (WSOY, 2011), ostettu, luettu
Katja Kettu: Piippuhylly (WSOY, 2013), a-kpl, luettu
Katja Kettu: Yöperhonen  (WSOY, 2015), a-kpl, luettu
Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi: Pimppini on valloillaan (WSOY, 2012), a-kpl, lukematta
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi, Maria Seppälä: Fintiaanien mailla (WSOY, 2016), ostettu, luettu
Julie Kibler: Matkalla kotiin (Gummerus, 2013), a-kpl, lukematta
Volter Kilpi: Alastalon salissa (Otava, 1933), ostettu, lukematta
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014), ostettu ja a-kpl, luettu
Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY, 2016), a-kpl, luettu
Henni Kitti: Elävän näköiset (WSOY, 2014), a-kpl (?), lukematta
Aleksis Kivi: Teokset (Otava, 1984), ostettu, luettu

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hol-Höe)
I-hylly
J-hylly

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)

Raisiolaisen Jasu Rinneojan tuotannosta olen aikaisemmin lukenut psykologisen trillerin Myrkyttäjä (Reuna, 2013). Sen rohkeista ratkaisuista en aivan valtavasti innostunut eikä se saanut minua tarttumaan kirjoittajan rikoskomisario Kylmäkorvesta kertovaan sarjaan, jonka kolmas osa Tuhlaajapojan meno-paluu on. Sääli, sillä kolmannen osa perusteella Rinneojan poliisidekkarit ovat oikein oivallisia.

Vetävästi lähdetään ainakin liikkeelle, sillä jo alkusivuilla työttömäksi jääneen kirjanpitäjä Mirjam Teräsvuoren pihaan toimitetaan kookas laatikko, jonka sisältä paljastuu hänen entinen pomonsa Pentti Erävaara kylmenneenä, kuten miehen rintaan isketty kinkkumittarikin todistaa. Näin kunnon dekkarin pitää alkaa! Itse olisin siis karsinut turhat alkulämmittelyt, jotka tätä kohtausta edeltävät. Samaa karsintaa olisin käyttänyt kirjan lopussa, jossa vielä rautalangasta väännetään, miten kaikki oikein menikään. Mutta pääosin siis kerronta on oikein luistavaa ja juoni kutkuttava.

Pasilan poliisitalon porukka on leppoisaa ja sympaattista. Jonkin verran väläytellään kunkin poliisin yksityiselämää, ja sarjan alusta asti lukeneille kuulumisten päivitykset avautuvat varmasti paremmin. Henkilöt ensi kertaa tapaaville he jäävät vielä ohuehkoiksi tuttavuuksiksi. Kylmäkorvella ei ole riesanaan virkaintoista pomoa eikä poliisien vähenevistä resursseistakaan mainita, mikä tuntuu yllättävän raikkaalta vaihteeksi. Aina ei tarvitse olla niin hirveän kantaaottavaa tai yhteiskunnallista.

Eläkkeelle jääneen puusepänverstaan omistajan Pentti Erävaaran ja hänen perheensä menneisyydestä löytyy synkkiä tapahtumia vaikka muille jakaa. Ensimmäinen vaimo on ammuttu kuoliaaksi omassa kodissaan viisitoista vuotta sitten. Pariskunta oli tuohon aikaan asunut erillään jo vuosia, ja Pentillä oli suhde vaimon siskon Mirjamin kanssa. Vaimon tappaja ei koskaan selvinnyt, vaikka epäillyistä ei ollut pulaa.

Vain viikkoa ennen Pentin surmaa hänen toinen aikuinen poikansa Kimmo löytyi asunnostaan kuolleena. Kimmo oli surmannut itsensä vanhalla sotilaspistoolilla, jonka olemassaolo tuntuu olevan kaikille yllätys. Sen sijaan boheemin Kimmon päätyminen itsemurhaan ei yllättänyt yhtä paljon. Mutta kuolemantapauksia on yhtä kaikki liian paljon, ja Pentin kuolema on niistä kaikkein omituisin. Miten kummassa Pentti päätyi Räyskälän mökillään puiseen kuljetuslaatikkoon kinkkumittari rinnassaan?

Kuka murhasi kenet, miten ja miksi? Siinä on komisario Kylmäkorvella alaisineen monta pähkinää purtavaksi. Sitkeä poliisityö, todisteiden seulonta ja ihmisten puhuttaminen vievät tutkintaa askel askeleelta eteenpäin, mutta lopulta asiat ratkeavat vasta, kun syylliset itse tunnustavat tekosensa. Tämä ei kenties ole aivan vakuuttavaa uskottavuuden kannalta. Juoni on niin ovela ja rikokset niin täydellisiä, että poliisi on vähällä jäädä näppejään nuolemaan!

Rinneoja on tarkoituksellisesti rakentanut Kylmäkorpi-sarjaansa jenkkiautomotiivia, eli jokaisessa kirjassa on jonkinlaisessa roolissa tyylikäs amerikanrauta. Tässä osassa se on Pentti Erävaaran silmäterä, hieno LaSalle, joka majailee Kari Erävaaran tallissa. Minulle auton rooli ei oikein auennut, mutta eipä tuo haitaksikaan ollut. Ilman olisi myös hyvin pärjätty.

Juonenkuljetus siis Rinneojalta sujuu, eikä kielenkään suhteen ole valittamista. Erityisesti dialogi soljuu mukavasti. Vain muutamissa kohdissa pysähdyin jonkin kovin muodollisen lauseen äärellä. Käyttääkö tavallinen kansalainen sanamuotoa ’hänellä ei ollut hallussaan asetta’? Tuskin. Poliisin muodolliseen jargoniin sellainen istuu, ei muiden. Mutta pääosin siis oikein sujuvaa dialogia, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää. Huumoriakin sanailussa on, mutta ei liikaa. Kelpo poliisidekkari.

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)
Reuna 2015. 287 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjailijan nettisivut.