Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

 

Kun varaa kirjan kirjastosta, joutuu usein odottelemaan tovin jos toisenkin, että saa kirjan lainaan. Joskus odotus on sen verran pitkä tai varaus tehty ilmeisen kiireen keskellä, ettei noutoilmoituksen saadessaan enää yhtään muista, miksi on kirjan varannut. Yllättyneenä ja vähän ihmeissään sitten kääntelee noutamaansa kirjaa käsissään. Toimiva konsepti, jos haluaa lukuelämäänsä pientä lisäkierrettä!

Tunnustan, että viimeksi minulle kävi näin Wilhelmiina Palosen Suolavedet-romaanin kanssa.  Seuraan kirjailijan Instagram-tiliä, joten ehkä sieltä olen poiminut tästä kirjasta vinkin. Kyse on Palosen toisinkoisromaanista, joka ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa. Esikoisromaani 206 pientä osaa (Gummerus, 2020), oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Esikoisromaania en ole lukenut, mutta sen nimi kyllä kuulostaa tutulta.

Vähän arvailuksi menee, mutta veikkaan kiinnostuneeni Suolavesistä, koska romaani sijoittuu 1980-luvulle ja saarelle, jonka kaltaiseni siellä koskaan käymätönkin tunnistaa Utöksi. Siitäkin huolimatta, että kirjailija kirjan loppusanoissa toteaa romaanin saaren olevan fiktiivinen. Samassa yhteydessä hän luettelee useita Utöstä kertovia tai sitä käsitteleviä teoksia, joita hän on hyödyntänyt romaania kirjoittaessaan.

Luin taannoin Juha Laaksosen dekkarin Murha lintusaaressa (Some Day Capital Oy, 2015), johon kirjailija on dumpannut läkähdyttävän määrän Utö-tietoa, joten tietyllä tavalla Suolavesien miljöö oli jo tuttua ja tunnistettavaakin.

Toisin on romaanin minäkertoja Kikkin laita. Hän ei tiedä saaresta yhtään mitään pestautuessaan saaren päiväkodin johtajaksi talvella 1987. Ensimmäiseksi paikan saatuaan hän tarkistaa kartasta, missä saari sijaitsee. Melko kaukana kaikesta.

Kikki pakenee saarelle sotkuun menneitä ihmissuhteitaan. Kihlaus Paulin kanssa on purkautunut, mutta varsinaiset ongelmat liittyvät Lottaan, Kikkin parhaaseen ystävään ja kämppikseen, jonka kanssa välit ovat menneet pahasti solmuun. Asia on arka, ja sitä avataan pieni pala kerrallaan romaanin mittaan.

Kikkin asiat eivät kyllä muuttamalla parane, sillä jo lauttamatkalla hän törmää mieheen, jonka kanssa ajautuu nopeasti jonkinlaiseen suhteeseen. Kyse ei ole mistään konventionaalisesta seurustelusta, mutta on kuitenkin. Ainakin Kikki haluaisi sen olevan. Tai sitten ei. Yksinkertaista ja selkeää se ei kuitenkaan ole.

Palosen lause on lyhyt ja ytimekäs, vähän töksähteleväkin, ihan niin kuin Kikkikin on. Kikkistä ei oikein tahdo saada otetta. Hän ei itsekään oikein tunnu ymmärtävän itseään ja sitä, mitä haluaa.

Fiktiivinen mutta erehdyttävästi Utötä muistuttavan kuvaus on kertakaikkisen herkullista. Palonen kuvailee luontoa ja säätä niukahkosti, mutta koska sää vaikuttaa aivan kaikkeen saarella asuvien ja työskentelevien elämässä ja arjessa, siitä puhutaan lopulta aika paljon. Esimerkiksi tuuli on jotain aivan muuta kuin mantereella osaa edes kuvitella. Kikki oppii nopeasti esimerkiksi, miksi päiväkotilasten vanhemmat sitovat pulkat naruista kiinni päiväkodin aitaan.

Saarelaisten yhteisö on erityinen. Vakituisia asukkaita ei ole kovin paljon, ja asunnoista on huutava pula. Kikki yöpyy pitkään päiväkodin sohvalla, koska luvattua asuntoa ei vain ala järjestyä. Kaikki tuntevat toisensa ja monet ovat sukua keskenään. Ovia ei lukita, ja kaikki tietävät toistensa asiat sekä saarella tapahtuvat asiat käytännössä välittömästi. Lisämausteen tähän tuo puolustusvoimien tähystystorni, jossa varusmiehet valvovat kaikkea saarella ja sen ympäristössä tapahtuvaa jatkuvasti. Siviilit ja sotilaat elävät rauhanomaisesti rinnakkain, mutta välillä sattuu pieniä yhteentörmäyksiä. Ainakin Kikkille, joka tuntuu ajautuvan mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joissa usein on mukana melkoinen vaaramomentti.

Vakituisen asujaimiston ja puolustusvoimien lisäksi saarta asuttavat väliaikaisesti kesäasukkaat sekä massana liikkuvat lintubongarit. Ja muuttolinnut, joita saapuu uskomattomia määriä niin keväällä kuin syksylläkin.

Oman juuri minuun vetoavan mausteensa romaaniin tuo sen sijoittuminen 1980-luvulle, talvesta 1987 seuraavan vuoden loppukesään ja syksyyn. Eletään aikaa ennen digitaalista vallankumousta, eli ennen kännyköitä ja internetiä. Puhelut soitetaan lankapuhelimella ja uutiset katsotaan televisiosta tai seuraavan päivän lehdestä. Kun tämä yhdistyy maantieteelliseen eristykseen, on käsillä varsin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen miljöö.

Eletään myös kaksinapaisen maailman viimeisiä aikoja. Neuvostoliiton hajoamiseen on vain muutama vuosi, ja merkkejä siitä on jo näkyvissä jälkiviisaan silmille. Aikalaiset eivät niitä vielä pane merkille.

Suolavedet ei ole kovin juonivetoinen romaani, vaikka lukija saakin ratkottavakseen monenlaisia arvoituksia niin Kikkin menneisyydestä kuin saaren asukkaiden keskinäisistä väleistä ja kytköksistä. Miten Kikki saa ratkottua ihmissuhdesotkut, joihin hän tuntuu jatkuvasti ajautuvan? Kannattaa lukea tämä romaani ja ottaa selvää!

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet
Gummerus 2026. 293 s.

Lainattu kirjastosta.