Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Jostain syystä Pauliina Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni loppuun.

Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku.

Veden pinta höyrysi pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.

Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi.

Rakenteeltaankin Pitkä valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta 1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.

Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta puhuttelevat minua.

Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset, mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän työtunteja. 

Mutta ennen kaikkea Pitkä valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille. Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu kelpaavan itselleen.

Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.

Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta. Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin. Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus? Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä? Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten maistuu, kun se tulee kohdalle?

Pitkässä valotusajassa ei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa. Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.

Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Tammi 2015. 223 s.

Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!

Lue myös Pauliina Vanhatalon Korvaamaton.

Kirjailijan nettisivut.

Viiden kirjan haaste

Flunssa-aamun piristykseksi huomasin blogini Facebook-sivulla viestin, jossa kerrottiin, että olin saanut kirja-aiheisen haasteen Salamatkustaja-blogin Sadulta. Kiitos, Satu, haasteesta ja inspiraatiosta. Vaikka puhua en oikein voikaan, sormet toimivat silti, joten onkin harvinainen mahdollisuus tarttua oitis toimeen. Kyseessä on hieman muunneltu versio FB-haasteesta, joka kiersi ahkerasti syksyllä ja johon silloin jo kertaalleen vastasinkin. Mutta kirjojen suhteen tilanteet saattavat muuttua nopeastikin, joten mikään ei estä siirtämästä ideaa tänne blogiinkin.

Kun kirjahaaste heitetään kirjablogiin ja sen pitäjälle, ei varmaan tule yllätyksenä, että haasteen saaja lukee paljon ja mielellään. Kirjablogia olen pitänyt runsaat viisi vuotta, ja sen aikana lukutahtini on ollut keskimäärin kolme kirjaa viikossa. Määrä ei ole mikään itsetarkoitus, mutta itseäni kiinnostavat kaikenlaiset listaukset, joten tuolta ylälaidasta pääsee kurkkaamaan blogin välilehdille. Niissä muutamissa on listattuna viime aikaiset luetut kirjat.

Olen lukenut koko ikäni. Lukemaan opin koulun ekalla luokalla 70-luvun alkuvuosina, mutta sitä ennenkin kirjat kuuluivat olennaisena osana elämääni. Ammatinvalintanikin tein kirjat ja lukeminen mielessäni, enkä ole sitä katunut. Harrastuksista lukeminen ja kirjoista kirjoittaminen ovat minulle rakkaimmat ja antoisimmat. Luen aina kun voin, ja lisäaikaa lukemiselle olen venyttänyt äänikirjoista.

Mutta asiaan eli haasteeseen!

1. Kirja, jota luen parhaillaan 

Luen useita kirjoja samanaikaisesti, ja jotkut saattavat olla pitkäänkin kesken. Tiiviimmin tällä hetkellä on menossa Milja Kauniston uunituore historiallinen romaani Luxus. Kirja saapui pyydettynä arvostelukappaleena maanantaina, ja järkäleestä on enää viidennes lukematta, mikä kertoo paljon. Lämpenin hieman hitaasti Kauniston Olavi Maununpoika -sarjaan, mutta kolmatta osaa lukiessani olin jo myyty. Odotin tätä uuden Purppuragiljotiini-sarjan avausosaa kovasti, enkä ole joutunut pettymään, päinvastoin! Kaunisto kirjoittaa vetävästi ja verevästi Ranskan vallankumoukseen pyörteisiin tempautuvista yksilöistä.

Äänikirjana on menossa Lars Keplerin Joona Linna -sarjan kakkososa Paganini ja paholainen, joka on piinaavan jännittävää toimintaa ja juonittelua. Tarina sopii vallan mainiosti nollaamaan ajatuksia työmatkoilla. Toinen, jo syksystä kesken oleva äänikirja on klassikko-osastoa eli L. Onervan romaani Mirdja. Kuuntelen sitä Yle Areenasta, ja kuuntelua haittaa tallennemuoto, joka pakottaa kymmenen minuutin välein etsimään seuraavan osan. Puoliväliin olen kuitenkin jo päässyt, joten enää en keskenkään jätä.

2. Kirja, josta pidin lapsena

No niin. Päästiin vaikeiden asioiden äärelle. Määrittele lapsuus. Ennen kouluikää? Alakoululaisena? Määrittele pitäminen… Minulle siis luettiin palon ja sain omaksikin suhteellisen paljon kirjoja. Kirjat olivat arvokkaita, joten lapsuuden kirjani ovat vieläkin pääosin tallessa ja ne on tarkkaan luettu myös omille lapsilleni. Ajan tapaan perhe kuului Suuren suomalaisen kirjakerhon laajaan ja uskolliseen asiakaspiiriin, joten kerhon tarjonnasta valikoitui lukemista myös lapsille. Astrid Lindgrenin Pepit ja Eemelit luettiin miltei puhki, samoin Tove Janssonin Muumilaakson tarinoita -kokoomateos. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut luin varmaan kymmeniä kertoja läpi siitä paljoakaan tajuamatta. Tyttökirjavaihe tuli sitten hieman myöhemmin. Mutta kyllä, pidin kirjoista jo lapsena!

3. Kirja, joka jäi kesken

Harvoin jätän kirjaa kesken. Sen taidon opetteleminen on vieläkin vaiheessa. Hyvän kirjan pitäisi vakuuttaa minut muutaman, ainakin kymmenen sivun matkalla, että kannattaa jatkaa. Sitkeästi kuitenkin huomaan monesti tuskailevani kolmanneksen romaanista luettuani, ettei oikein vieläkään etene. Monet dekkarit alkavat vauhdikkaasti, mutta sitten meno hyytyy keskivaiheilla, enkä kuitenkaan enää tule kirjaa hylänneeksi. Enemmän pitäisi jättää kesken, sillä huonoja kirjoja varten elämä on liian lyhyt.

Mutta on niitä kesken jääneitä sentään minunkin kaapissani! Itse asiassa olen aikoinaan kirjoittanut tästä aiheesta jutun, jossa esittelen peräti kymmenen kesken jäänyttä kirjaa. Nostettakoon sieltä nyt taas se Franz Kafkan Linna, jonka moni kommentoija kertoi lukeneensa ja lempeästi kehotti minuakin vielä yrittämään. Ehkä joskus. Jos ei muuten, niin Kristian Huitulan sarjakuvaversiona.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Taas ollaan vaikeiden äärellä, koska ensin pitäisi määritellä tuo ’vaikutus’. Sitä paitsi tähän tulee aina todella tylsiä vastauksia. Kirja, joka teki tyrmäävän vaikutuksen teiniminääni ja muutti minua lukijaihmisenä, oli J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta. Tajunta räjähti, jos vaisusti sanotaan. Toinen yhtä räjäyttävä kokemus oli vain hieman myöhemmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olin juuri lukenut huiman sotaseikkailukirjan Tuntematon sotilas ja odotin jotain samaa. En saanut. Sain jotain muuta. Ja muutuin peruuttamattomasti.

5. Kirja, johon palaan uudelleen

Valitettavan vähän tulee enää palattua uudelleen oikeastaan mihinkään, vaikka pitäisi kyllä ja syytä olisi, koska muistikin on niin petollinen. Äänikirjat ovat olleet minulle tässäkin suhteessa kullan arvoisia, sillä kuunnella ehdin sellaisiakin kirjoja, jotka olen jo joskus lukenut. Hieman ihmetellen kuuntelen ihmisiä, jotka kertovat vuosittain lukevansa jonkin tietyn kirjan uudelleen. Sellaista tapaa tai suhdetta minulla ei ole mihinkään teokseen. Työssä jouduin palaamaan tiettyihin klassikoihin vuodesta toiseen, mutta sitä ei lasketa.

Heitän tämän viiden kirjan haasteen eteenpäin muutamalle kirjablogikollegalleni. Haasteen saavat Kujerruksia-blogin Linnea ja Jokken kirjanurkka -blogin Jokke. Kujerruksia täyttää viisi vuotta, ja olemme olleet Linnean kanssa blogikollegoja ja -ystäviä siitä asti. Jokke kirjoittaa tuotteliaasti ja tinkimättömiä tekstejä, joita on aina ilo lukea. Haaste menee myös huippuahkeralle blogiystävälleni Kristalle, joka häärii sekä Lukutoukan kulttuuriblogin emäntänä että Suomi lukee -sivustolla. Uudemmista kirjablogeista haastan mukaan Mustien kansien metsän Sanna-Marin. Haastan myös Toinen kerta toden sanoo -blogin pirteän Raggarimorsiamen, jonka hääoppaasta on tulossa juttu tänne omaan blogiini ihan lähipäivinä.


P.S: Jokke on jo ehtinyt haastevastauksen laatia, samoin Sanna-Mari!

Robert Galbraith: Pahan polku

Lontoon kaduilla liikkuu nuoria naisia jahtaava sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa veitsillään ja ottaa heiltä ruumiinosia metsästysmuistoiksi.

Ei ehkä kovin omaperäinen dekkarin alkuasetelma, mutta Robert Galbraithin käsissä tästä on muovautunut kelpo tarina. Lukija saa nimittäin heti Pahan polun alkusivuilla tietää, että murhaajan tähtäimessä on varsinainen herkkupala, Sihteeri, kuten hän mielessään kutsuu Robin Ellacottia. Räväkästi tarina käynnistyy myös Cormoran Striken ja Robinin yksityisetsivätoimistolla, sillä murhaaja lähettää Robinille yhden uhrinsa irti leikatun säären, ikään kuin varoitukseksi tai lupaukseksi tulevasta.

Tarkoituksena on siis säikäyttää Robin ja herättää Striken huomio. Kumpikin tavoitteista saavutetaan. Strike huomaa oitis nuoren naisen sääressä vanhat arvet, jotka nostavat ikäviä muistoja hänen mieleensä. Onko Strike tuntenut murhatun tytön? Ja ennen kaikkea tunteeko Strike murhaajan? Menneisyyden kätköistä nousee esiin ainakin kolme miestä, joilla olisi riittävästi vanhaa kaunaa hampaankolossa Strikea vastaan sekä tarpeeksi hulluutta toteuttaa karmiva uhkaus.

Strike ja Robin alkavat seuloa Striken menneisyyden haamuja, jotka suorastaan kilpailevat vastenmielisyydessä. Strike itsekään ei tiedä, kuka miehistä olisi hänen suosikkiehdokkaansa murhaajaksi. Äidin muinainen poikaystävä? Pedofiili? Entinen nyrkkeilijä? Epäiltyjä on kenties hieman liikaakin, ja ainakin äänikirjana teosta nautiskellessa inhotukset alkoivat jossain vaiheessa mennä päässäni iloisesti sekaisin.

Poliisia eivät Striken epäiltyehdokkaat luonnollisestikaan kiinnosta, vaan häntä kehotetaan lähinnä pysymään erossa tutkinnasta. Lisää ongelmia seuraa runsaasta negatiivisesta julkisuudesta. Ruumiinosia vastaanottava yksityisetsivä ei oikein vakuuta ammattitaidollaan, ja asiakkaat kaikkoavat nopeasti. Jälleen Striken firma on konkurssin partaalla.

Tuttua aiemmista sarjan osista on myös Robinin tuskailu Striken palveluksessa. Nuori nainen haluaisi tunnustusta ja yhtiökumppanin aseman, mutta sulhanen koettaa kaikkensa saadakseen Robinin luopumaan vaarallisesta ja huonopalkkaisesta työstään. Parin häät lähestyvät vauhdilla, mutta Robin selvästi epäröi ja koko suhde on vaakalaudalla, kun Markin menneisyydestä paljastuu kiusallinen asia. Omahyväinen ja itserakas Mark on muuten varsinainen inhotus!

Uutta ei ole sekään, että Strike kärvistelee jälleen uudessa suhteessa. Robinin ja Striken keskinäiset välit kipunoivat edelleen vahvasti. Kumpikin torjuu sen kuitenkin päättäväisesti.

Galbraith jatkaa edelleen hyvin perinteisellä linjallaan, eli Strike ja Robin tekevät sitkeää etsivätyötä haastattelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla asuntoja. Tuloksia tulee hitaasti. Tarina pysyy kuitenkin vireessä, kun lukija joutuu tasaisin väliajoin kurkistamaan murhaajan saastaiseen mieleen. Ruumiitakin tulee lisää tasaiseen tahtiin, ja uhka Robinin ympärillä tihenee. Kiinnostava, joskin vastenmielinen yksityiskohta ovat ihmiset, jotka haluavat amputoida terveitä ruumiinosiaan. Joku levittää netin keskustelupalstoilla tietoa, että Strike olisi hankkiutunut tahallaan eroon jalastaan.

Galbraithin Cormoran Strike -sarja ja tämä Pahan polku yksinäänkin jakavat mielipiteitä. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina on pitkälti samoilla linjoilla kanssani: ”Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...” , mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria on pettynyt: ”Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva.” Itse olin alkuun epäileväinen, mutta kirja kirjalta olen viihtynyt Striken ja Robinin parissa yhä paremmin. Henkilökuvauksessa Galbraith on velho, ainakin, mitä tulee päähenkilöihin.

Pahan polkua pidän kolmesta sarjan tähänastisesta osasta parhaana. Juoni ei junnannut liikaa, loppuun asti pysyi jännitys murhaajan henkilöydestä yllä ja pelkäsin myös, kuinka pahasti Robinille vielä käy. Mutta ymmärrän myös kriittisemmät kommentit. Kuten jo totesin, epäiltyjä on turhan monta ja heidän tekemistensä setvimiseen kulutetaan runsaasti aikaa ja lukijan hermoja. Miesten hahmot menivät päässäni sekaisin.

Robin ei tottele Striken ohjeita ja joutuu vaaraan omaa typeryyttään, mikä ärsyttää. Samoin Striken ja Robinin keskinäisten välien vatvominen alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Jokin ratkaisu, kiitos! Ärsyynnyin myös jokaisen luvun alkuun istutetusta Blue Öyster Cult -sitaatista. Olen aikaisemminkin kapinoinut näitä minusta yleensä tekotaiteellisilta vaikuttavia korostuksia vastaan. Ainakaan minulle ne eivät anna mitään lisäarvoa.

Kuuntelin siis kirjan Eero Saarisen lukemana äänikirjana, kuten kaksi edellistäkin osaa. Minun päässäni Cormoran kuulostaa siis Saariselta. Hankin tällä kertaa äänikirjan Elisa Kirjan Dekkaripiirin jäsenetuversiona. Tiinalla muuten oli tieto, että Cormoran Strikesta ollaan puuhaamassa tv-sarjaa. Ehdottomasti kiinnostaa!

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil)

Suom. Ilkka Rekiaro. Otavan äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 18 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava 2013.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava 2015.

Henry Aho: Arvet

Pohjalainen Teuvalla asuva Henry Aho on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja. Suomen kansallisbibliografia Fennican listalta löytyy niin kauhua kuin veijarinovelleja, lastenkirjoja ja dekkareita. Itse olen aikaisemmin tutustunut Ahon lasten kuvakirjaan Salaperäisten minivampyyrien joulu. Nyt lukemani Arvet sain jo vuoden 2015 keväällä Aholta itseltään, mutta kaikenlainen muu luettava kiilasi aina edelle. Lopultakin oli sitten Arpien vuoro.

Nuortenromaanin selittävänä alaotsikkona on Romaani kiusatuista. Aihe sekä vetää puoleensa että torjuu minua. Nuorten asiat kiinnostavat ainakin vanhemmuuden ja työn kautta. Rankoista aiheista on hyvä lukea fiktiotakin, mutta toisaalta aihe on raskas ja tulee niin iholle, että siltä haluaisi toisaalta edes vapaa-aikanaan ja harrastuksensa parissa sulkea silmänsä, torjua sen. Kiusaaminen on valitettavaa arkipäivää niin kouluissa kuin työpaikoillakin, ja joudun työni takia kohtaamaan sen seurauksia jatkuvasti. Miksi siis lukisin siitä vielä illalla kotisohvallani?

Aho paljastaa kirjansa loppusanoissa käyttäneensä tarinansa pohjana teuvalaisten nuorten kirjoituksia koulukiusaamisesta ja hämmästyneensä sen moninaisuudesta. Myös Aholla itsellään on jonkin verran omakohtaisia kokemuksia aiheesta, kuten varmasti useimmilla meistä. Taustalla on siis faktaa, vaikka tarina itsessään on onneksi fiktiota. On nostettava kirjoittajan rohkeudelle hattua, sillä vaikeasta aiheesta kriittisimmälle mahdolliselle yleisölle eli nuorille heistä itsestään kirjoittaminen ei suinkaan ole helppoa.

Arvet on siis nuortenromaani koulukiusatuista. Nuortenkirjaksi se on melko tuhti, kolmesataasivuinen pokkari. Karsimisen varaa olisi mielestäni ollutkin monella tavalla. Ensinnäkin Aho on monen muun koulumaailmaan sijoittuvan kirjan tavoin halunnut Arvista lukuvuosiromaanin, eli kirjan aikajänne ulottuu elokuusta toukokuuhun. Tähän toivoisin kirjoittajilta rohkeutta. Ei kouluromaanin tarvitse kattaa koko lukuvuotta, vaan aikajänne voisi hyvin olla lyhyempi. Aho rytmittääkin tarinaansa lomilla ja kuvaa niin syys-, joulu- kuin hiihtolomat kaikkien päähenkilöidensä voimin.

Toinen karsintakohde olisikin ollut päähenkilöiden määrä. Arvissa niitä ja näkökulmia on kaikkiaan neljä: japanilais-suomalainen Laila, ylipainoinen Milla, runopoika Jarkko sekä koulun kingi Tomi. Kolme ensiksi mainittua ovat luonnollisesti kiusattuja, Tomi kiusaaja. Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään riittävän erilaisia, joskaan kliseisyys ei ole kaukana. Taakaksi asetelma muuttuu, kun Aho ei malta jättää henkilöitään rauhaan vaan haluaa sitkeästi kuvata kaikki tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Jopa epilogi on kolminkertainen, vaikka Milllan osuus olisi ollut yksinään riittävä ja tehokas lopetus. ’Kill your darlings’ on edelleen pätevä ohje kirjoittajalle.

Laila on varakkaan perheen ainoa lapsi, joka joutuu muuttamaan kesken yläkoulun (yläaste-nimityksestä on luovuttu jo vuosia sitten!) Vaasasta Teuvalle. Kulttuurisokki on melkoinen puolin ja toisin. Kaunis ja ikäisekseen muodokas kasiluokkalainen saa osakseen armotonta kohtelua. Tyttö saa kuulla olevansa neekerihuora ja ählämi, eikä kukaan luokkalaisista halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ulkomuotonsa takia Laila kuitenkin herättää tahtomattaan Tomin kiinnostuksen.

Ysiluokkalainen Jarkko kaipaa kuollutta veljeään ja koettaa turhaan miellyttää isäänsä. Lahjakas poika ei kuitenkaan ylipainoisena kömpelyksenä isälleen kelpaa. Pitäisi menestyä urheilukisoissa, ei runokilpailuissa. Lukion alkamista kiihkeästi odottava Jarkko huomaa koulun pihalla Lailan, joka vaikutta yhtä onnettomalta kuin hänkin.

Kolmas kiusatuista on seiskaluokkalainen Milla, lestadiolaisperheen ainokainen, jonka kokemuksia ja ajatuksia seurataan päiväkirjamuodossa. Millan osuus on pitkään irrallisen tuntuinen, mutta muuttuu lopulta koko kolmikosta kiinnostavimmaksi. Milla on hellyttävän naiivi ja pitää suklaapossuakin vain kivana lempinimenä, ovathan possut ihania.

Ristivaloa kiusaamiskuvioon tuo kiusaajan rooliin istutettu Tomi. Ysiluokkalainen perusluuseri pitää koulua valitettavan tuttuun tyyliin hallinnassaan. Pojan taustat ovat säälittävät, sillä adoptiovanhemmat keskittyvät lähinnä juomaan itseään hengiltä. Tomi pitää itseään rahoissa varastelemalla ja väleissä isänsä kanssa keittelemällä kiljua.

Jos päähenkilöistä ei olisi halunnut luopua, olisi teokseen saanut ilmavuutta kertomalla ainakin osan tapahtumista vain jonkun henkilön näkökulmasta. Liika selittäminen tekee tekstistä tukkoisen. Lukijan hoksottimiin, myös nuorten ja oikeastaan erityisesti heidän, kannattaa luottaa. Kaikkia aukkoja ei tarvitse luoda umpeen, kuten eräässä nuortenkirjassa todetaan.

Lukija tietää jo ennen kirjan avaamista, että tarina ei pääty hyvin. Takakanteen on nimittäin painettu nuoren jäähyväiskirje, jonka sanoma ei jätä arvailujen varaa:

Sen sijaan lukijan mieltä kiertää pitkään kysymys, onko kirjeen kirjoittaja Laila vai Jarkko. Vastaus tulee aikanaan, mutta kummankin kohtalo on tarinassa todella äärimmäisen rankka. Valitettavasti tässä ei voi vedota siihen, että ne olisivat perustaltaan epärealistisia. Ne ovat pelottavan tosia ja mahdollisia.

Kustantaja suosittelee kirjaa ”paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille”. Rankan kiusaamisen kohteeksi joutuneille Arvet ei valitettavasti juuri lohtua tuo. Toivo asetetaankin enemmän kiusaajien, sitä hiljaa sivusta katsovien ja koulun ammattilaisten harteille? Vanhempienkin soisi olevan enemmän hereillä?

Tarina on niin synkkä, ettei siitä oikein huumoria saa esille millään, jollei Aho sitten ole tarkoittanut huumoriksi opettajahuoneen karua menoa. Koulun työntekijät rehtorista koulupsykologiin kuvataan armottoman ammattitaidottomiksi ja täysin sokeiksi tai sydämettömiksi henkilöiksi. Ainoastaan muutama luokanvalvoja osoittaa hetkittäin jotain inhimillisyyttä. Oman ammattini ja taustani takia en osaa naurahdella edes vessassa tupakoiville tai loman jälkeen vanhalta viinalta haiseville kyynisille opettajille, mutta kenties nämä kärjistykset muita hymyilyttävät.

Kun kirjoitetaan realistista proosaa, toivoisin tarkkuutta yksityiskohtiin ja huolellista taustatyötä. Arvissa on paikoin harmillista oikaisun makua. Huomio kiinnittyy esimerkiksi nykynuorten (ainakin olin ymmärtävinäni, että tarkoitus on kuvata nykyhetkeä pienen paikkakunnan nuorten elämässä) viestintämenetelmiin. Eivät nuoret lähetä toisilleen sähköpostia! Adoptioperheet ovat tarkan syynin alla, joten Tomin perheen tilanne on epäuskottava, kuten sekin, että alaikäinen raahataan kaupunkiin kuulusteluihin ja putkaan ilman, että huoltaja tai sosiaalityöntekijät saavat tiedon asiasta. Nuorelle määrättyjen psyykenlääkkeiden käyttöäkin kai sentään lääkäri jotenkin valvoo?

Olisi mielenkiintoista luettaa tätä kirjaa varsinaiselle kohderyhmälle eli yläkouluikäisille, vaikkapa koko luokalliselle, ja tehdä analyysia ja käydä keskustelua kirjan herättämistä ajatuksista nuorten kanssa. Mieluusti kuulisin juuri nuorten ajatuksia tästä. Olenko keski-ikäisyyteni takia vain väärä lukija tälle teokselle?

Yhteenvetona sanoisin, että Arvet on romaani tärkeästä aiheesta. Se olisi kaivannut vielä tiukkaa työstämistä ennen painamista, koska tällaisenaan se vaikuttaa hiomattomalta raakatimantilta. Esimerkiksi jo kirjan nimeksi riittäisi mainiosti pelkkä Arvet, joka on oivaltavan monimerkityksinen ja kuvaa hienosti kirjan sisältöä. Kustannustoimittaminen on avainasemassa tässäkin, sitä peräänkuulutan jälleen.

Henry Aho: Arvet - Romaani kiusatuista

Reuna 2015. 302 s.

Arvostelukappale.

Blogistania-palkintoehdokkaani

On taas aika kerrata mennyttä lukuvuotta ja nostaa esiin huippukirjoja. Olen useana vuonna osallistunut Blogistanian kirjallisuuspalkinto -äänestyksiin, ja niin teen tälläkin kertaa. Tosin harkitsin pitkään osallistumistani. On hankalaa asettaa subjektiivisia kokemuksiaan paremmuusjärjestykseen, ja lisäksi kisan bloggaussääntö tuntui tällä kertaa todella vaikealta. Olen lukenut paljon kirjoja vuonna 2015, mutta yli kolmasosasta lukemastani en ole vielä voinut julkaista juttuani. Lisäksi lukemiseni on ollut kovin suuntautunutta, enkä ole voinut aivan vapaasti heittäytyä lukemaan, mitä olisin ehkä eniten kulloinkin halunnut. Tuntui, että en saa kolmen listoja edes täyteen. Mutta kun kävin luettujen listaani läpi, huomasin sittenkin haluavani mukaan. 

Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Finlandiaa emännöi vuonna 2015 Kulttuuri kukoistaa -blogi. 

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011).

Blogistanian Finlandia 2015 -ehdokkaani ovat:

1. Katja Kettu: Yöperhonen (3 p.)

2. J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (2 p.)

3. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (1. p.)

Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Globaliaa (vuoden paras käännöskirja) emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). 

Blogistanian Globalia 2015 -ehdokkaani ovat:

1. John Williams: Stoner (3 p.)

2. Audrey Magee: Sopimus (2 p.)

3. Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (1 p.)

Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

Blogistanian Kuopus 2015 -ehdokkaani ovat:

1. Mervi Heikkilä: Louhen liitto (3 p.)

2. Kirsti Kuronen: Paha puuska (2 p.)

3. Katri Kirkkopelto: Soiva metsä (1 p.)

Blogistanian Tietoa (vuoden 2015 paras tietokirja) emännöi  Les! Lue! -blogi. Tänä vuonna minulla ei ole ehdokkaita tässä kategoriassa.

Jokaisen kategorian voittajat paljastuvat emäntäblogeissa torstaina 14.1. klo 10!

John Williams: Stoner

Täydellisestä lukunautinnosta on vaikea kirjoittaa, koska se edessä tuntee olevansa sanaton. Vuonna 1965 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Stoner on sellainen. Yhdysvalloissakin John Williamsin romaanin ansiot huomattiin vasta hiljattain, ja keväällä 2015 teos saatiin viimein suomeksi Ilkka Rekiaron kääntämänä.

On vaikea eritellä, mikä Stonerista tekee niin erinomaisen. Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon, ainakaan pinnalta katsoen. Sen päähenkilö on äärimmäisen epäkiinnostava: pienen yhdysvaltalaisyliopiston kirjallisuuden professori 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. William Stoner ei eläessään matkusta kotiosavaltionsa rajojen ulkopuolelle, ja elämänpiiri on muutenkin fyysisesti suppea ja ankea.

Stonerin piti alkuaan opiskella maanviljelyä ja palata sitten pienelle maatilalle auttamaan vanhempiaan ja ottamaan aikanaan tila haltuunsa. Tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta. Stoner päättää vaihtaa pääaineekseen kirjallisuuden, salaa vanhemmiltaan ja omaksi yllätyksekseen. Kirjallisuuden professori tukee nuorukaista, koska tämä on ilmiselvästi rakastunut ˗ kirjallisuuteen.

Maailmanhistoria pauhaa jossakin taustalla, mutta Stoner tutkii ja opettaa rakkaassa yliopistossaan. Elämä etenee rauhallisesti ja huomaamatta. Kuitenkin hiljaisen ja sopuisan miehen elämään tunkeutuu myös naisia. Vaimo, tytär ja rakastajatar jättävät kukin omat syvät jälkensä miehen sieluun.

Yliopistomaailmakaan ei ole ihan niin seesteinen kuin voisi luulla. Ehdottoman oikeamielinen Stoner hankkii tahtomattaan itselleen leppymättömän vihamiehen, joka on tuhota hänen elämänsä vuosikymmeniksi. Kuka tai miten lopulta voi vetää pisimmän korren tässä kamppailussa?

Williams kirjoittaa vähäeleisesti ja kauniisti. Kirjallisuuden ystävää tarina puhuttelee erityisesti, koska Stoner todellakin rakastaa kirjallisuutta ja sen opettamista. Kirjallisuudesta ja kirjoista puhutaan paljon romaanin mittaan, mutta ei liian korkealentoisesti. Ilkka Rekiaron käännöskin on herkullinen oivaltavan vanhahtavine sanavalintoineen.

Vielä varoituksen sana: älkää missään nimessä lukeko teoksen alkuun sijoitettua John McGahernin saatetta ennen romaanin lukemista! Jostain syystä McGahern ruotii yksityiskohtaisesti kirjan juonen, enkä voi käsittää, miksei saatetta ole sijoitettu romaanin loppuun.

John Williams: Stoner (Stoner)

Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 s.

Arvostelukappale.

P.S: Juttu on julkaistu keväällä 2015 Salon Seudun Sanomissa lähes samanlaisena kuin yllä. Kirjan lukemisesta on siis kulunut jo runsaasti aikaa, mutta sen verkkainen, kuulas tunnelma ja koskettava tarina ovat edelleen vahvoina mielessäni. Kun mietin vuoden 2015 parhaita lukukokemuksiani, on Stoneria mahdoton ohittaa. Kohokohtien ruotiminen taas on jälleen ajankohtaista, sillä huomenna kirjablogeissa julkaistaan vuoden 2015 Blogistania-ehdokkaat. Katso tarkempaa tietoa äänestyksestä vaikkapa täältä!

Kalle Lähde: Happotesti

Mietteissäni teen inventaarion aamupäivän alkoholinkulutuksesta. Puolikas viinipullo, viisi todella pientä oluttölkkiä, kaksi isoa tuoppia ja minttushotti. Harmittelen ottamiani rauhoittavia, ne olisi pitänyt jättää napsimatta. Vituttaa ajatella itseään sekakäyttäjänä. Toisaalta olo on hyvä, joten olen varmasti ottanut kaikkea sopivasti. Löytyy maailmasta pahempiakin pilleristejä. Kokeilen varovasti kädellä takin taskua. Pilleripurkki on tallessa.

Jos ei omassa lähipiirissä ole yhtään alkoholistia, on voinut elää siinä harhaluulossa, että juopottelu on hauskanpitoa. Kannattaa lukea Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti, niin ei enää elättele sellaisia ajatuksia. Juopottelussa ei ole mitään hauskaa kenenkään osallisen näkökulmasta. Minäkertoja toteaa itsekin, että hauskaa ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen, vaikka viinaa on vedetty urakalla. Alkoholismi on rankka sairaus, josta voi parantua vain, jos potilas itse sitä oikeasti haluaa.

Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta.

Lähde on haastatteluissa avoimesti kertonut, että Happotesti on vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Kaikki, mitä minäkertojalle tapahtuu, on tapahtunut myös hänelle itselleen. Tämä tieto saa monesti kylmän hien nousemaan lukijan otsalle. Lähde kirjoittaa raadollisesta aiheesta suoraan ja kaunistelematta. Ripulipaskat tulevat milloin housuun julkisella paikalla, milloin sohvalle kotona.

Ryntään vessaan, junan pilli viheltää kuuluvasti. Paine perseen tienoilla kasvaa, haron vyötä ja nappeja auki ja saan perseeni paljaaksi. Yritän heittäytyä istumaan mutta paineella suihkuava paska ehtii ensin, minä putoan puoliksi pytyn reunalle, liukas kakka voitelee istuimen reunuksen ja putoan lattialle. Loput suolesta tyhjenee pytyn ja seinän väliin. Olen järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä, kompuroin itseni pystyyn lavuaarin reunasta vetäen. Se tahriintuu kakkaan, minä olen yltä päältä paskassa.

Itsetuhoinen juominen on jatkunut jo vuosia. Romaanin alussa minäkertoja on hiljattain irtisanoutunut työpaikastaan voidakseen juoda rauhassa. Sairaanhoitajavaimo suostuu ällistyttävän kärsivällisesti elättämään miehen ja tarvittaessa rientämään apuunkin. Luojan kiitos pariskunnalla ei ole lapsia. Putki menee päälle milloin mistäkin. Saunaoluet pitää hankkia ja juoda, vaikkei muistaisi saunoakaan. Kellarikomerosta löytynyt lakkalikööripullo pitää pelastaa pois pilaantumasta.

Juoppo on ällistyttävän taitava keksimään selityksiä ja tekosyitä juomiselleen sekä kaunistelemaan omaa tilannettaan itselleen ja muillekin. Valhe livahtaa suusta usein jo ennen kuin on sitä ehtinyt ajatellakaan. Krapulassa itsesyytökset ovat kauheita, mutta kun korjaussarjaa on riittävästi kallisteltu, muuttuvat velat taas saataviksi.

Tarina etenee vailla sen kummempaa juonta kohti lopullista (?) katastrofia. Käynti katkaisuasemalla on vain tapa kerätä voimia uuden putken alla. Mökkireissu ja laivamatka ovat karuja episodeja kapakkakierrosten lomassa. Itsensä hengiltä juominen on työlästä ja kiduttavan hidasta. Itsesäälin syövereihin pudotessaan alkoholisti miettii kuolemansa nopeuttamistakin, mutta harmittaa, kun ei itse pääsisi seuraamaan hienoa loppunäytöstä.

Juoppohulluus kuitenkin vaanii parastakin ammattimiestä (jollaiseksi ko. henkilö ei tietenkään itseään myönnä). Kuinka alas on vajottava, ennen kuin itse tajuaa tilansa tai joku lopulta tarttuu tilanteeseen väkipakolla?

Happotestin lukeminen on kidutusta. Minäkertojaa tekisi mieli vetää pataan. Myös vaimon kärsivällisyys ärsyttää, samoin lääkäreiden sinisilmäisyys ja systeemi, joka antaa tämän kaiken vain tapahtua. Toisaalta aikuinen ihminen kai saa juoda elämänsä pilalle ja itsensä hengiltä? Vaikea on estää, jos juoppo itse ei apua halua muuhun kuin seuraavan kalja-annoksen varmistamiseen.

Lukea kuitenkin oli pakko, kun oli alkuun päässyt. Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti. Päähenkilöstä alkaa huomaamattaan melkein pitää, ainakin hetkittäin. Sitten taas tapahtuu jotain, mikä saa myötätunnon karisemaan. Näin kai se menee oikeastikin. Mukana on myös koko lailla itseironista huumoria, ja brutaalit totuudet hätkähdyttävät. Oivallisesti tarina toimii romaanina. Happotesti toi myös moneen otteeseen mieleen Sami Lopakan esikoiskirjan Marras. Kumpikin mies kirjoittaa sydänverellään, hiottua kieltä käyttäen ja kirjallisia viittauksia viljellen. Kumpikin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjaa on verrattu myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan, mutta sen lukemisesta on jo niin pitkä aika, että se ei edes tullut mieleeni. Muistikuvani kirjan tekemästä vaikutuksesta on ainakin toisenlainen.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava 2016. 269 s.

Arvostelukappale.

1.1.2016 julkaistu kirja on jo ehtinyt kerätä blogiarvioita:
Tuijata

Kirsin Book Club
Suomi lukee