lauantai 11. maaliskuuta 2017

Anita Sihvola: Ovi



Lehtori Margit Backman eli Marke eli señora B. on epäluotettavin kertoja, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Hän tosin toteaa sen itsekin: ”Minä olen nyt eri ihminen kuin silloin, kun tarinani alkoi. Joskus ihmettelen monesko ihminen ja minkälainen oikein olen omassa tarinassani.” Lehtori Backmanin kiehtovan ja yhä kammottavammaksi käyvän tarinan pyörteisiin tempautuvaa lukijaa viedään oikein kunnolla Anita Sihvolan psykologiseksi trilleriksi luonnehditussa teoksessa Ovi.

Jälleen kirjan parissa mietin genrerajoja ja kirjojen luokittelun periaatteita. Ovi on ilmoitettu Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -kilpailuun, eli kyseessä on siis jännityskirja, dekkarikin laajasti ymmärrettynä. Psykologinen trilleri -määritelmä ei kuitenkaan minusta aivan sellaisenaan istu teokseen. Pikemminkin se on psykologinen romaani, jossa tapahtuu rikoksiakin, mikäli kertojaa on uskominen. Ahtaasti tulkittuun dekkarimääritelmään se ei sovi, koska rikoksia ei selvitetä, pikemminkin päinvastoin, vaikka lukijalle avataankin lopussa suurin osa matkan varren tapahtumista.

Mutta luokittelut sikseen. Anita Sihvola on kustantamon sivujen mukaan Kotkassa asuva oululaislähtöinen luokanopettaja, joka on ennen Ovea julkaissut lastenkirjoja. Niitä en tunne, mutta oletan, että melkoisen muodonmuutoksen Sihvola on kirjoittajana tehnyt loikatessaan Oven maailmaan. Teos teki minuun vaikutuksen persoonallisen ja intensiivisen kielen, taitavasti sommitellun rakenteen, mielenkiintoisten teemojen ja väkevästi kerrotun tarinan ansiosta. Poikkeuksellinen ja yllättävä olivat ensimmäiset mieleen nousseet määritelmät kirjan kannet suljettuani.

Marken äiti oli satamatyttö ja isä saksalainen upseeri, tai ainakin näin se menee jossakin tarinaversiossa. Joka tapauksessa sodanjälkeisessä satamakaupungin puutalokorttelin sotkuisessa asunnossa Marke asuu äitinsä kanssa epämääräistä elämää, johon kuuluvat myös viinalta haisevat yösedät, joista vastenmielisimmät könyävät viisivuotiaan tytön sänkyyn. Jo pikkutyttönä Marke alkaa sepittää itselleen toista elämää, johon kuuluvat hienot sukulaiset lehtien sivuilta. Kuvia tyttö kokoaa kenkälaatikkoon muistoiksi ja ripustaa ne aikanaan kehystettyinä ja kynällä paranneltuina seinälleen.

Traagisen tulipaloyön jälkeen Markesta tulee täysorpo. Elämä ja maailma kolhivat sen verran, että tytöstä tulee syrjäänvetäytyvä tarkkailija, jota ei ole sosiaalisilla taidoilla pilattu. Hän tuntee aina olevansa outo ja vieras, ulkopuolinen ja väärässä paikassa. Lukupäätä kuitenkin on, ja koska matkan varrelle sattuu sentään hyviäkin ihmisiä, Marke ei suistu katuojaan ennusteestaan huolimatta vaan ankkuroituu keskiluokkaan oikeana viranhaltijana. Yllätys on suurin Markelle eli lehtori Backmanille itselleen. Mutta opettajienhuoneen viidakossakin Marke pelkää koko ajan paljastuvansa, olevansa vääränlainen.

Sihvola purkaa tarinaa auki kahdessa aikatasossa. Toisessa edetään jotakuinkin kronologisesti Marken lapsuudesta kohti eläkeikää, toisessa tavataan señora B. Espanjan Cádizin kujalta muistelemasta mennyttä mutta myös nykyhetkessä elävänä. Mukanaan hänellä on entisestä elämästä vain lähes puhki kulunut kenkälaatikko ja pieni kiinalainen lipasto. Nämä kaksi esinettä ankkuroivat hänet muistoihin, joita ei voi paeta. Mitä kaikkea oikein on tapahtunut ja mikä osuus Markella on ollut tapahtumiin, saa kyllä ainakin yhdenlaisen selityksensä lopulta.

Mielen hauraus, lapsuuden kovat kokemukset ihmisen persoonallisuuden muokkaajina, sopeutumattomuus ja ihmisen itselleen rakentaman maailman suojaamisen raivokkuus ovat teemoja, joita Sihvola käsittelee taiten tarinassaan. Minua kiehtoi sattuneista syistä myös Sihvolan armoton tapa kuvata koulumaailmaa ja sen lainalaisuuksia. Peruskoulun tulo, uudet opsit, opettajakokoukset, kurinpitoyritykset, kouludemokratia ynnä muu näyttäytyvät karusti paljastavassa valossa, kun niitä katsotaan Marken kyynistyvin silmin. Työelämäkuvauksena ylipäätään Ovi on tarkkanäköinen.

Ovesta on vähän vaikea sanoa pitäneensä, se kun ei ole mikään mukava tai kovin viihdyttäväkään teos. Lähinnä kuvailisin sen otetta vangitsevaksi. Ote piti tiukasti lähes loppuun asti. Vain aivan loppuun sijoitettu minäkertojan tunnustus satunnaiselle herrasmiestuttavalle olisi voinut jäädä poiskin, sillä lukija oli jo tehnyt omat päätelmänsä päänsä sisällä. Se olisi riittänyt.


Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä. 309 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

2 kommenttia:

  1. No, saitpas ainakin minut kiinnostumaan. Jo maininta epäluotettavimmasta kertojasta synnytti ajatuksen, että tämä pitää lukea. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä! Ihan mainiota, jos sain yhden uuden lukijan kirjalla :D Toivottavasti tykkäät!

      Poista