tiistai 4. marraskuuta 2014

Erik Axl Sund: Unissakulkija ja Varjojen huone



Olo on hämmentynyt, kauhistunut ja likainen. Olen viikonlopun aikana lukenut Erik Axl Sundin Victoria Bergman -sarjan kaksi viimeistä osaa eli Unissakulkijan ja Varjojen huoneen. Aloitusosan Varistyttö luin jo ennakkoon maaliskuussa. Tunnelmat olivat tuolloin kaksijakoiset. Kirja tuntui vastenmieliseltä, synkältä ja sairaalta, mutta silti tarinan loppuminen kuin veitsellä leikaten suorastaan kiukutti. Miksi en saanut tietää heti, miten tarinassa käy?

Sarjalle tehdyillä nettisivuilla puhutaan kolmesta romaanista ja trilogiasta, mutta todellisuudessa kyse on yhdestä ainoasta romaanista, joka vain käytännön syistä on pakattu kolmeen eri pakettiin. Tavanomaisessa sarjassa kunkin osan keskeinen juoni saataisiin kerittyä kokoon, mutta tässä niin ei käy. Juoni jatkuu kaikilla tasoilla kirjan osien rajojen yli. Siksi suosittelenkin nyt, kun kaikki osat on suomennettu, että kannattaa aloittaa Varistytöstä ja mielellään varata seuraavat osat yöpöydälle odottelemaan. Yhteen menoon lukien teoksesta saanee parhaiten irti sen, mitä siitä on saatavissa.

Varoitus! Jos Varistyttö on lukematta, ei kannata jatkaa eteenpäin! Samaten saattaa juonta paljastua liikaa sellaiselle lukijalle, jolla on vielä Unissakulkija lukematta. Tosin kovin paljoa ei juonta voi avata.

Kirjoitin Varistytön luettuani, etten oikein ymmärtänyt, miten tarina voisi vielä jatkua kahden romaanin verran. Sen verran ilmeiseltä ratkaisu siinä vaiheessa tuntui, vaikka poliisilla ei vielä ollut hajuakaan poikien surmaajasta. Mutta huoleni oli turha. Juoni saa aivan uusia käänteitä vielä kolmannen kirjan loppupuolella, ja yllätyksiä tulee vastaan toinen toisensa jälkeen. Komisario Jeanette Kihlbergin perhettä kohdannut tragedia ratkeaa onnellisesti heti Unissakulkijan alussa, ja sen jälkeen Jeanetten perheen osuus jääkin taustalle, vaikka huoli pojasta edelleen kalvaa komisarion mieltä.

Kahdessa viimeisessä kirjassa psykoterapeutti Sofia Zetterlund nousee yhä keskeisempään osaan tarinassa. Hänen muistissaan tuntuu olevan eripituisia aukkoja. Lähimenneisyydessä on pimeitä hetkiä, eikä hän esimerkiksi aina muista, mitä on edellisenä iltana tehnyt ja miksi esimerkiksi päällysvaatteet ovat kurassa, vaikka hän on mielestään viettänyt koti-iltaa. Vielä huolestuttavammilta tuntuvat lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvat massiiviset muistiaukot. Kuka Sofia oikein on? Kuka hän on ollut? Mitä hän on tehnyt? Lukijalla tuntuu olevan tästä kaikesta tarkempi käsitys kuin Sofialla itsellään. Mutta mihin lukija voi luottaa? Ei oikein mihinkään tämän teoksen yhteydessä!

Jeanetten ryhmältä otetaan välillä koko sarjamurhatapaus pois ja sen tutkinta lopetetaan, koska se ei etene eikä uhreilla tunnu olevan merkitystä. Jeanette kuitenkin jatkaa jääräpäisesti työtä parinsa Jens Hurtigin kanssa. Uusia lapsiuhreja ei enää tunnu löytyvän, mutta sitten alkaa kuolla henkilöitä, joiden nimi on syystä tai toisesta noussut esiin tutkinnan aikana. Jotkut kuolemista on saatu näyttämään onnettomuuksilta, mutta osa on tehty näyttävästi ja äärimmäisen julmasti. Todistusaineisto tuntuu viittaavaan ristikkäisiin suuntiin. Onko murhaajia liikkeellä yksi vai useampia? Miten uhrit liittyvät toisiinsa?

Kerronta etenee moniäänisesti. Vuoroin näkökulma on Jeanetten, vuoroin Sofian, mutta välillä päästään hetkeksi esimerkiksi syyttäjä von Kvistin ajatusten sisään. Myös kronologiaa rikotaan edelleen ja palataan Sofian menneisyyteen eri ajanjaksoille. Jossakin vaiheessa aikahypyt pitenevät 1940-luvun sotavuosiin saakka. Silloin ei tietenkään ole kyseessä Sofia vaan aivan eräs toinen henkilöistä. Pahuuden juuret ulottuvat Stalinin ajan Ukrainaan ja Hitlerin keskitysleireihin asti. Myös Pohjois-Ruotsin lestadiolaiset saadaan mukaan kuvioon. Romaani huipentuu äärimmäisten kauheuksien paljastumiseen. Edes patologi ei kykene katsomaan löydettyä todistusaineistoa.

Tarinan teemoja ovat äärimmäinen pahuus, joka kätkeytyy keskellemme, lapsiin kohdistuvat kammottavat teot ja niiden hiljainen hyväksyntä ja sivistysvaltion sisälle piiloutuneet salaiset verkostot. Myös terveen, normaalin, ja sairaan häilyvää rajaa pohditaan. Kenet voidaan tuomita sairaaksi? Millaiset hoitokeinot ovat hyväksyttäviä ja kuka laatii säännöt? Miksi lapsia ei kuunnella? Miksi lasten hätää ei nähdä? Ja niin edelleen, loputtomiin. Aiheet ja teemat ovat syvästi yhteiskunnallisia ja peri-inhimillisiä, moraalisia ja eettisiä. Kuka on perimmäinen uhri? Voiko pahuuden selittää sillä, että ihminen on joutunut uhriksi?

Mietin lukiessani oikeastaan jatkuvasti, miksi jatkan lukemista. Kirjojen lukeminen ei tarjonnut viihdykettä eikä rentoutumishetkeä. Välillä koin fyysistä pahaa oloa lukiessani. Silti jatkoin lukemista. Miksi ihmeessä halusin lukea sairaan inhottavista teoista aina vain lisää? En osaa vastata. Sund kirjoittaa totisesti koukuttavasti. Kesken jättäminen ei enää tullut kyseeseen, kun vielä molemmat kirjat olivat kätevästi saatavilla. Teksti etenee riittävän sujuvasti, paikoin takovalla rytmillä virkkeen pituisin kappalein. Juoni tarjoaa aina uusia koukkuja tasaisin välein, ja osa henkilöistäkin on kiinnostavia, Jeanette ja Sofia ainakin. Loppuratkaisuissa on hyvällä tahdolla nähtävissä pilkahdus toivoakin, vaikka mustuus tuntuu hautaavan kaiken alleen, kun totuudet menneisyyden julmuuksista levitetään auki.

Erik Axl Sund: Unissakulkija (Hungerelden)
Suom. Kari Koski. Otava 2014. 400 s.

Erik Axl Sund: Varjojen huone (Pythias Anvisningar)
Suom. Kari Koski. Otava 2014. 364 s.


Arvostelukappaleet kustantajalta. Kiitos!

28 kommenttia:

  1. Varistyttö oli nii kamala, etten ole aivan varma pystynkö näitä avaamaan... Siltikin vaikka Varistyttö jäi kesken... Kun kirja menee negatiivisella tavalla yöuniin, niin silloin täytyy viheltää peli poikki. Vahvuutta tässä silti tarvitaan, että jättäisin nämä lukematta. Mieli halajaa välillä sellaista mitä järki tietää ettei pitäisi. Likainen olo on erinomaisen hyvin sanottu ja en tiedä kaipaanko sitä tunnetta..

    Mukavaa tiistai-iltaa toivottelee Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :D

      Kirjoista jäi kyllä mielenkiintoinen jälkimaku. Eniten ihmettelen, miksi oikein luin. Mutta heittämällä vaan meni yli 700 sivua kolmessa päivässä. Jokin näissä on. En vain osaa sanoa, mikä.

      Poista
  2. Minä luin nämä kirjat hämmennyksissäni vain, että saisin tietää, mikä niissä koukuttaa. Minusta ne olivat ihan liikaa täynnä kaikkea, sarjakuvamaisen yksiulotteisesti kuvattuja ja epäuskottavia tapahtumia ja henkilöitä.
    Kannetkin olivat minusta ihan kauheat. Miksi on lainattu Caröl Larssonin töitä ja sotkettu niitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta koukuttivatko kirjat sitten Sinut, Marjatta? Niiden puutteet on tosiaan helppoa luetella, mutta selitys siihen, miksi kuitenkin vain jatkaa lukemista, on arvoitus.

      Kansikuviin en osaa ottaa kantaa. Mistään ei ihan helposti tunnu löytyvän selitystä ratkaisuihin. Tyylikkääthän kannet ovat.

      Poista
    2. Eivät koukuttaneet. Kävin jossain keskustelussa jo vakuuttamassa, että minä en ainakaan lue kolmatta osaa enkä ymmärrä, mikä niissä toisia koukuttaa. Sitten kun tuli vain lisää kehua enkä ole löytänyt itseni lisäksi "vähättelijöitä", niin päätin vielä katsoa kolmannenkin osan sillä mielellä, että miksi minä en ole ymmärtänyt jotakin, mitä muut.
      Minusta kirjojen tyyli tuntuu edelleenkin ihan kököltä, rakenne sekavalta ja henkilöt ohuilta. Tuli myös sellainen tunne kuin joissakin huonoissa elokuvissa, että on laskelmoidusti laitettu tasaisin väliajoin väkivaltaa.
      Huonointa minusta oli se, että kirja ei vienyt tunnetasolla mukaansa, koska kukaan henkilö ei alkanut elää minun mielessäni.
      Minusta noiden kansien ajatus on liian itsestäänselvä, töhritään idylli. Kyllä pitäisi olla jotain vähän omaperäisempää ja vaikeammin tulkittavaa.

      Poista
    3. Naisista aloin kyllä viehättyä kumma kyllä Sofiasta, mitä pidemmälle tarina eteni. Mutta yli tuhat sivua siihen miltei meni, ennen kuin niin pitkällä oltiin! Mielenkiintoista on nähdä, mihin suuntaan kirjoittajakaksikko aikoo jatkaa. Ennakkotietojen perusteella linja ei ainakaan pehmene aiheiden suhteen.

      Poista
  3. Kappas! Äh, minä olen jo ehtinyt hehkutella noita kansia maasta taivaaseen, tajuamatta tuota Larsson-lainaa. Toki kannet onnistuvat nousemaan omiksi, häiriintyneiksi teoksikseen tällaisinaankin, muttei Larssonin töiden käsittelylle taida olla erityistä perustetta? Luulin asialla olleen retrotyylinsä taitavan mestarigraafikon, nyt putosin melko korkealta.

    Vieläkin keikun kahden vaiheilla, jaksanko lukea tämän kehutun kolmen palan kakun. Kun raakuutta näkee tahtomattansakin uutisteitse, ei jaksaisi turruttaa itseään enää kirjojen parissa inehmo. Eikö tätä olisi pystynyt tiivistämään siihen 200-250 sivuun?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koetin etsiä kansitaiteilijaa tai graafikkoa, mutta tietoa ei ainakaan kirjoista tai Otavan sivuilta tunnu löytyvän. Kannet ovat tyylikkäät kyllä, ja karmeat.

      Rönsyilevähän tämä kokonaisuus ainakin on. Kyllä, varmasti olisi saanut kepoisesti puristettua ainakin 300-400-sivuiseksi, mutta moni inhottavuus olisi silloin jäänyt pois :D

      Poista
    2. Googleta Carl Larsson, niin löytyy hänen töitään. Ainakin Varistytön kannessa pohjana käytetty kuva löytyy. Nuo Larssonin työt ovat (ainakin osa) public domain eli niitä saa ihan surutta käyttää omissa töissään.

      Minusta ratkaisu on toimiva näissä Sundin kansissa eli tykkään, miten niitä on muokattu. Mutta makuasioita nämä. :)

      Hyvin kirjoitettu arvio!

      Poista
    3. Kirjojen kannet ovat kirjailijoiden itsensä tekemät ja tässä ote kirjamessulehden haastattelusta:

      "Kirjojen kannet ovat puistattavan hienot, kenen käsialaa ne ovat?
      Olemme tehneet ne itse. Ne pohjautuvat Carl Larssonin taulujen tunnettuihin yksityiskohtiin joita olemme muokanneet. Kasvoimme molemmat siinä ruotsalaisessa yhteiskunnassa jossa Carl Larssonin taulut seinällä merkitsivät onnellista koti-idylliä. Kansissa haluamme kyseenalaistaa tämän idyllin, näyttää sen vääristyneisyyden. Emme kumpikaan pidä Carl Larssonin tauluista ja siihen on syynsä."

      Lisäksi pakko vielä lisätä, että Unissakulkijan kannen "nainen" on 14-vuotias tyttö, jota Carl Larsson nai ja josta hän puhui kirjeenvaihdossaan toiselle taiteilijalle lihanpalana. Tähän kommenttina alkuperäisen maalauksen taiteilijan heijastuma peilistä on Erik Axl Sundin versiossa muutettu sianruhoiksi.

      Kaisu-Maria, Otava

      Poista
    4. Oi, minä kiitän kovasti tästä tiedosta, Kaisu-Maria! Melkoinen tarina itse kansienkin takana.

      Poista
  4. Hei, kopioin Kaisu-Marian vastauksen blogiini, koska näitä kansia on ihmetelty sielläkin. Monelle on uskoakseni epäselvää, mistä kannet ovat syntyneet. Minullekin niiden tarina tuli ihan uutena tietona, koska en messulehteä luonnollisesti ole saanut käsiini. Linkitin toki takaisin ja mainitsin lähteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, kiva juttu! Aiheesta keskustellaan Elegiankin blogissa vilkkaasti, joten käykääpä kurkkaamassa http://mainoskatko.blogspot.fi/2014/11/varjojen-huone-ja-hyvastit-varistytolle.html

      Poista
  5. Tämähän on mainio lukijaporukka! Kysymys on heitetty ilmaan, ja illalla se on jo ratkaistu :D Kiitos, Kaisu-Maria! Minulla kyllä oli messulehti käsillä, mutta en tullut lukeneeksi herrojen haastattelua, koska en saanut sovitettua heidän esiintymistään messuohjelmaani. Mielenkiintoinen tieto, että kirjailijat itse ovat kansien tekijöitä. Sen kenties olisi voinut kirjoihinkin tiedoksi painaa? Ja syyt ovat puistattavat :/

    VastaaPoista
  6. En minäkään ollut lukenut messulehden juttua, mutta tunnen Carl Larssonin teokset hyvin. Larssonille kävi koti-idyllitöiden kanssa vähän samalla tavalla kuin Tove Janssonille Muumien kanssa, töiden suosio sai tekemään vain niitä, vaikka taitoja olisi ollut paljon muuhunkin. Larsson on tehnyt mm. hyviä muotokuvia ja valtavia freskoja.

    Yhteen aikaan puhuttiin tästä mallina olleen tytön skandaalista, mutta sitä ei ole ikinä näytetty toteen. Yleensä Larsson käytti maalauksissa malleinaan kotiväkeä, vaimoa ja kuutta lastaan. Minusta ei tunnu oikealta, että kirjailijat mustamaalaavat taiteilijaa huhun takia. Tämä heittää epäilyn jopa omien lasten hyväksikäytöstä, koska ainakin niissä kahdessa muussa kannessa on omia lapsia, olikohan varistytössä juuri Lisbeth muutoin omana itsenään paitsi naamana kauhea hirviuönaamari.

    Seksuaalisen kanssakäymisen suojaikäraja on edelleen 14 ja 15 useimmissa Euroopan maissa, Suomessahan se on ollut vuoroin 15 ja 16, nykyään kai 16, mutta oliko 1800-luvulla, Carlssonin aikana, mitään rajoja? En tarkoita suinkaan, että silti olisi oikein, jos taiteilija, perheenisä, on ollut suhteessa nuoren mallinsa kanssa. Jos näin on ollutkin, niin me emme voi tietää, onko se ollut raiskaamista, vai molemminpuolista rakkautta. Me emme voi tuomita toisen aikakauden henkilöitä tämän ajan asentein!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissän ja korjaan vielä vähän äskeistä. Tarkistin asioita yhdestä Carl Larssonin töitä esittelevästä kirjasta. Lapsia on 8 eikä 6 ja useimmissa töissä on myös lapsen nimi. Mainitsin tuossa kommentissani Lisbethin, koska äkkiä juolahti mieleeni, että eivät kai Varistyttö-sarjan kirjoittaneet ole käyttäneet näitä lasten nimiäkin siinä. Mutta ei kirjoissa tainnut olla Lisbethiä ja muitakaan Larssonin perheenjäsenten nimiä.

      Poista
  7. Well, well, well. Lainasin eilen kirjastosta Varistytön. Illalla vähän plarailin sitä ja mietin, mikä siinä on niin ihmeellistä. Saa nähdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen tosi kiinnostunut Tuijan lukukokemuksesta. Tuija, sinulla on niin persoonallisia postauksia, että kiva taas odottaa uutta.

      Kirsi, sanoinko minä jo, että myös sinä kirjoitit kiinnostavasti lukukokemuksestasi. Et pelkästään hehkuttanut, kuten niin moni muu. Minun kuopuspoikani luki muuten myös ekan osan, vähän alle kolmikymppinen toimittaja, ja laittoi tekstarin "olit muuten äippä oikeassa, kliseistä sontaa. Kovasti tässä mielipiteet jakautuu. Tulee ihan mieleen Taivaslaulu, jota minä pidin epäonnistuneena lirkutuksena ja toiset kehuivat. Alkaa ärsyttää, kun ei ymmärrä, mitä toiset näkevät sellaisessa, mikä omasta mielestä on huono. Mutta onhan se paljon kiinnostavampaa keskustella silloin, kun ei olla samaa mieltä.

      Poista
    2. Kiitos, Marjatta! En hehkuttanut, koska en ollut mitenkään hurmioitunut. Kirjat herättävät keskustelua, samoin tekijät. Ilmiö on kiinnostava! Tietynlainen provosointi lienee myös tarkoituksellista tässä yhteydessä. Siitä kertonee tuo kansitaiteilukin, mikä myös tuntuu jakavan ihmisiä jyrkästi puolesta ja vastaan.

      Ja olet oikeassa, olisi tosi pitkäpiimäistä, jos kaikki olisivat samanmielisiä :D

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Uusi yritys, poistin edellisen kommenttini koska siinä oli niin paljon typoja, etten itsekään sitä ymmärtänyt. :D

      Hehkuttaminen vedetään varsin usein esille milloin mistäkin syystä. Tästä ei ole kauan, kun erään toisen kirjan kohdalla eräs henkilö "valitti" samasta. Minä huvikseni tuolloin kävin lukemassa kirjasta kirjoitettuja blogiarvioita ja kas kas - eivät ne nyt mitään hehkutuksia olleet. Ihan kaikissa mukana oli nipotustakin, myös "lyttäys".

      Tein nyt saman tämän kirjan suhteen sillä erotuksella että lueskelin myös kirjan aloitusosasta eli Varistytöstä kirjoitettuja arvioita. En löytänyt hehkutusta, vaan melko kahtiajakoisia fiiliksiä ovat nämä kirjat herättäneet. Arvioista löytyy hyviä puolia, mutta samalla on myös moitittu jostain. Varsinaista ihqudaa-hehkutusta en löytänyt, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö sellaista jossain olisi olemassa.

      Mielenkiintoista olisi tietää, mistä nuo hehkutusvihjailut syntyvät. Vainko siitä, että jonkin kirja vilahtelee paljon blogeissa. Varistyttöhän oli melko runsaasti esillä ja vieläpä samana päivänä, koska kirjalla oli embargo.

      Poista
    5. Juu, hehkutus on hölmö sana, mistä lie minunkin sanastooni tarttunut. Nämä kirjat tulivat markkinoille kauhean hypen saattelemana, myös lehdissä. Kun ensimmäinen osa oli suomennettu, luin sellaisia arvioita, joissa tuskin maltettiin odottaa seuraavaa osaa. Minä luin kirjan ja ajttelin, että tässä on nyt joku blogimania menossa, kun kirjahan on todella keskikertainen.
      Totta, nyt kun koko sarja on luettu, löytyy myös enemmän kriittistä otetta, ei vain kehuja.

      Poista
    6. Piti kirjoittaa blogikupla eikä mania. Joskus käy niin, että teos nostetaan tai lytätään yheisvoimin. Muistamme Aleksis Kiven teokset, jotka eivät kelvanneet. Minusta näiden kavereiden trilogian kohdalla on vähän päinvastoin. Trilogia on myös vaarallinen muoto. Tämäkin olisi voitu ihan hyvin tiivistää yhdeksi kirjaksi.

      Poista
    7. Hmm, minulle ei kyllä tule mieleeni yhtään kirjaa, jota olisi vain joko "lytätty" tai "hehkutettu" blogeissa. Lähes jokaisen kirjan kohdalla esiintyy hajontaa eli löytyy niitä, jotka pitivät, niitä jotka eivät ja niitä joille kirja oli yhdentekevä. Näin oli myös aiemmin mainitsemasi Taivaslaulun kohdalla.

      Tähän Varistyttö-trilogiaan en enää jaksa edes ottaa kantaa, koska olen mielipiteeni siitä jo esittänyt - eikä se siitä mihinkään muutu, vaikka kuinka toisteltaisiin, kuinka se on "keskinkertainen" ja "kliseistä sontaa".

      Joskus minusta tuntuu, että nähdään sitä, mitä halutaan nähdä. Sellainen hieman rasittaa minua.

      Poista
  8. Mä en pidä noista kansista, alkuperäiset Larssonit on kivempia. Syynä siihen on niitten rumuus, ei se että pitäisin niitä Larssonin tuhoamisena.

    VastaaPoista
  9. Upea sarja kertakaikkiaan, vaikka lukiessa oksetti. Näistä asioista ei saa vaieta, kierre on katkaistava!

    VastaaPoista
  10. Minusta kannet ovat hienoja, vaikka lainailusta voi olla monta mieltä. En edes ole kiinnostunut näistä dekkareista vaan satuin näkemään kannen jossain ja luulin sitä graafikon värittämäksi Goyan työksi - piti googletella. :)

    VastaaPoista