perjantai 20. joulukuuta 2013

Camilla Läckberg: Enkelintekijä



"Kirjoitan maskuliinisemmin kuin useimmat naiskirjailijat. Kirjoissani on enemmän väkivaltaa ja vähemmän lastenhoitoa. Monet naisdekkaristit kuvailevat sivukaupalla pariskuntien riitoja lapsista ja kotitöistä.” Näin toteaa ruotsalaisdekkaristi Kristina Ohlsson vertaillessaan itseään ja toisia menestyneitä ruotsalaisia naispuolisia dekkarikirjailijoita uusimmassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2013). Muistelin tätä varsin purevaa luonnehdintaa kuunnellessani viimeksi suomennettua Camilla Läckbergin Erica Falck -sarjan teosta Enkelintekijä. Kiristelin nimittäin hampaitani sen äärellä. Erica ja Patrik eivät tosin riitele, mutta muuten meno on melkoista.

Voin syyttää vain itseäni tyhmyydestä, kun en ole osannut lopettaa Läckbergin lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) ajoissa. Merkit ovat nimittäin olleet selvästi ilmassa jo pari vuotta. Se käy helposti ilmi selailemalla omia merkintöjäni tämän menestyskirjailijan teoksista. Vuonna 2011 olin Perillisen  jälkeen vielä varsin suopealla mielellä: ”Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua.” Mutta olen kritisoitavaakin löytänyt: ”Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…”

Tästä kaikesta piittaamatta olen innokkaasti tarttunut seuraavana vuonna ilmestyneeseen Merenneitoon, jonka olen arvioinut siihen asti lukemistani sarjan osista parhaaksi. Olen kuvannut juonta koukuttavaksi ja menneisyyden tapahtumien nivoutuminen nykyhetkeen on ollut toimivaa. Mutta taas olen antanut ankaria moitteita poliisien epäammattimaisesta toiminnasta ja ylipäätään epärealistisuudesta kautta linjan, mitä tulee tutkintaan. Karsastin näemmä myös Läckbergin kerrontatekniikkaa ja tyyliä: ”Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Merenneito päättyy kaikkien aikojen cliffhangeriin, joten olen uskollisesti jatkanut edelleen tarpomistani Läckbergin matkassa. Viime vuonna vuorossa oli Majakanvartija. Mukana on jälleen historiallinen aspekti, jota tällä kertaa on höystetty yliluonnolliseksikin tulkittavissa olevalla aineksella. Henkilökaarti on runsas. Turhautumistani voi seurata vaikkapa tästä: ”Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.”

Niin, sitten kaiken tämän jälkeen vain taas sorruin Läckbergin uusimpaan eli Enkelintekijään. Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että ostin äänikirjan Elisa Kirjan messutarjouksena muistaakseni hintaan 3,90 euroa eli lähes ilmaiseksi. On vain omaa jääräpäisyyttäni, että kuuntelin kirjan loppuun asti. Mikä olisi estänyt jättämästä kesken? Ei kai mikään, mutta halusin tietää, kuinka ääliömäiseksi meno oikein voi yltyä. Melkoisen.

Läckberg toistaa tässä teoksessa kaikki ne kuviot, joista olen aiempia kirjoja moittinut:

  1. Mukana on menneisyysaspekti, joka ei tällä kertaa edes puolusta täysin paikkaansa juonen kannalta. Alkuun lähdetään ihan liian kaukaa, neljän sukupolven takaa asti.
  2. Henkilöitä on julmetun paljon, eikä kaikkien sivuhenkilöiden osuus ole juonen kannalta perusteltua.
  3. Poliisiaseman henkilökunta on edelleenkin täysin ammattitaidotonta, ja virkavirheiksi laskettavia mokia tehdään solkenaan. Myös ja erityisesti Patrik toimii epäammattimaisesti ottaessaan vaimonsa mukaan jopa ampumavälikohtausta selvittelemään. Lisäksi matkapuhelimia unohdellaan jatkuvalla syötöllä ja niihin vastailee milloin kukakin. Myös viimeisillään raskaana olevat kesälomailevat poliisit tekevät tutkimuksia.
  4. Lastenhoitoa kuvataan runsaahkosti. Sivussa kuvataan myös ilkeää anoppia.
  5. Luvut ovat tv-sarjamaisen lyhyitä ja leikkaukset kohtauksesta toiseen nopeita. Edelleen Läckberg mielellään aloittaa uuden kohtauksen käyttämällä keskeisestä henkilöstä pitkään vain pronominia (suomeksi tämä on vielä hankalampaa kuin ruotsiksi, hän-pronomini kun on sukupuoleton).
  6. Osa keskeisistä juonenkäänteistä on epäuskottavia.
  7. Kirjailija jättää keskeisiä asioita ärsyttävästi roikkumaan ilmaan. Harmittavinta on, että kun asia lopulta paljastuu, se ei sitten niin kummoinen varsinaisesti ollutkaan.
  8. Tarina on pitkä, sanoisin jopa pitkitetty. Äänikirjassa kestoa oli yli 14 tuntia, ja kirjassa on sivuja lähes 500.

Fjällbackan edustalla on pieni Valön saari, jossa on 70-luvun alussa sijainnut muutaman vuoden ajan pojille tarkoitettu sisäoppilaitos. Nyt tyhjillään olleeseen koulurakennukseen on tullut eloa, kun sen perijä Ebba on miehensä Mårtenin kanssa päättänyt muuttaa sinne ja perustaa taloon jonkinlaisen matkailuyrityksen. Syynä muuttoon on kuitenkin se, että pariskunta on hiljattain menettänyt pienen poikansa. Ebban menneisyys on merkillinen. Kun hän oli yksivuotias ja asui perheineen Valössä, jossa hänen isänsä toimi sisäoppilaitoksen rehtorina, koko muu perhe katosi jäljettömiin kesken pääsiäisaterian. Nyt Ebbaa ja Mårtenia aletaan uhkailla ja mm. yritetään polttaa talo heidän nukkuessaan.

Erica Falck on jo valmiiksi tutkinut Ebban perheen arvoitusta aikomuksenaan kirjoittaa siitä kirja. Niinpä mikään mahti maailmassa ei voi pitää häntä erossa Ebbasta, kun hän kuulee tämän palanneen saarelle.

Lukijalle kerrotaan lisäksi myös toista tarinaa, joka alkoi Fjällbackassa 1900-luvun alussa. Vähitellen tarina lähestyy nykypäivää, ja lopulta lukijallekin valkenee, mikä yhteys tällä synkällä tarinalla on nykypäivän tapahtumiin. Lisäksi ovat vielä katoamishetkellä koulussa olleet pojat, joiden elämää kuvataan nykyhetkessä. Miehet ovat hankkiutuneet merkillisiin elämäntilanteisiin itse kukin.

Kaikesta tästä Läckberg keittää kokoon varsin uskomattoman sopan. Erica ja hänen Anna-sisarensa onnistuvat kummatkin hankkiutumaan kuolemanvaaraan ennen kuin kaikki juonenhaarat on saatu selvitellyiksi (ja kaikki eivät ainakaan minun mittapuullani selviä aivan tyydyttävästi).

Kaiken tämän kruunasi vielä se, että en lainkaan pitänyt äänikirjan lukijan Outi Vuorirannan lukutyylistä. Artikulointi on selkeää, eikä puheäänikään ole mitenkään epämiellyttävä, mutta lukija painottaa sanoja kummallisesti. Vaikka äänikirja oli varsin pitkä, kiinnitti omintakeinen painotus jatkuvasti häiritsevästi huomiota.

Olen muuten aiemminkin pohdiskellut dekkareitten ja realismin suhdetta. Huomaan olevani välistä aika moisen vaativa sen suhteen, miten kirjailija fiktiota minulle tarjoilee. Läckbergin tyyli ei selvästikään enää minua miellytä. Toivonkin oikeastaan nyt vain, että muistaisin sen taas ensi vuonna, kun häneltä suomennetaan seuraava myyntimenestysteos. Ymmärrän toki edelleen, miksi Läckbergillä on uskolliset lukijansa. Yksi syy lienee se kuin minullakin, eli tottumus. Tutun kirjailijan tuttuun sarjaan on helppo tarttua. Kyseessä on myös hyvin markkinoitu ja taattu viihde, jolla on sijansa ja se suotakoon.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglamakerskan)
Suom. Outi Menna. Gummerus.  Äänikirja Elisa Kirjasta, lukija Outi Vuoriranta. Kesto 14 h 36 min.


P.S: Kivenhakkaaja-pokkarikin siirtyi tämän myötä poistettavien kirjojen pinoon.


Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:
Jääprinsessa
Saarnaaja
Kivenhakkaaja
Pahanilmanlintu
Majakanvartija 
Enkelintekijä

22 kommenttia:

  1. Minulla on nyt menossa tämä kirja, jota (ja aikaisempia) hyvin kuvailit. Alkaa kyllä jo puuduttaa. Tarina etenee liikaa keskustelun kautta: se ja se sanoo ja toinen vastaa. Olen kyllä sitkeä lukija joten saa nähdä, miten käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitkeä lukijuus voi välillä olla etu, mutta joskus, kuten nyt tässä omassa tapauksessani, vain haitta :) Toivottavasti pidät kirjasta enemmän kuin minä!

      Poista
  2. Enkelintekijä on kyllä mielestäni Läckbergin kirjoista huonoin. Alkoi tökkiä se, että kirjasta toiseen on samantapainen "juonikuvio" sukupolvien taakse yltävästä laiminlyönnistä. Ensimmäiset kirjat olivat selvästi parhaita. Jatkossa minullakin jää Läckbergit lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kallistun samalle kannalle, kun nyt asiaa mietin. Enkelintekijä on varsin löperösti kasattu teos, jossa vain toistetaan hyvin toiminutta, myyvää kaavaa. Osa lukijoista pitää toistuvista kaavoista, ja se on ihan ok, mutta minua nyt alkoi tökkiä ja pahasti. Aion pitää lupaukseni, etten enää Läckbergejä lue, vaikka Twitterissä Tuulevi houkuttelikin Kivenhakkaajaan vielä tarttumaan :)

      Poista
  3. Raikas ja hyvin perusteltu teksti. Olen lukenut kaksi Läckbergin dekkaria (Merenneidon ja Majakanvartijan) ja mielestäni ne kumpikin olivat keskinkertaisesti kirjoitettuja, tylsähköjä ja liikaa ihmisiä ja teemoja viliseviä. Mutta moni tykkää. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Niin, moni tosiaan tykkää. Läckberg on todella suosittuja ja markkinoilla menestynyt kirjailija. Hän on selvästikin löytänyt menestyskaavan, mikä on hienoa. Mutta minulle ei nyt oikein enää maistu :)

      Poista
  4. Jossain vaiheessa jopa harkitsin Läckbergiä, mutta tekstisi viimeistään varmisti sen, ettei kannata. En muutenkaan ole dekkareiden suuri ystävä - vaadin dekkarilta/jännäriltä lähes aina pikkaisen enemmän, ja monesti todella suoraviivaiset sellaiset ärsyttävät minua suuresti - ja asiat, joita yllä mainitset, takaavat nyt kyllä sen, että eipä kannata vaivautua. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi. Tarkoitus ei ole karkottaa potentiaalisia lukijoita keneltäkään :D Useinhan on toki viisainta itse tarkistaa, pitääkö jostakin vai ei. Mutta uskoisin näillä kirjoituksillani jotakin Läckbergin ominaislaadustani paljastaneeni...

      Poista
  5. Romaaneista en sano mitään, mutta niistä tehdyt tv-elokuvat olivat kamalia. Ainoastaan Liza Marklundin dekkareista tehdyt vetävät niille vertojaan, siis huonompaan ja teennäisempään suuntaan.

    Ihme eli kumma että pohjoismainen dekkari on niin suuressa huudossa, mutta ehkä se on muotia ja kun joku on muotia se on muotia (m.o.t).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kamalaa! Katsoin väkipakolla yhden hiljattain esitetyn tv-elokuvan ihan vain tarkistaakseni, mistä oli kyse. Mies vieressä kesti noin vartin :) Marklund-elokuvia en ole katsonutkaan.

      Ruotsalaisdekkaristeista olen karsinut tähän mennessä listoiltani juuri Marklundin, Anna Janssonin ja Mari Jungstedtin Läckbergin lisäksi. Kaikissa on ollut oikeastaan sama syy: liian samankaltaisena toistuva juonikuvio sekä päähenkilöiden ärsyttävyys.

      Mutta kyllä ruotsalaisella dekkarikirjallisuudella minusta ihan syystä on tuo huippumaineensa. Heillä on tarjottavaa laidasta laitaan. Eniten tällä hetkellä pidän tosiaan Kristina Ohlssonista ja Åsa Larssonista. Vanhoja suosikkejani on esimerkiksi Inger Frimansson. Miehistä taas Henning Mankell ja Åke Edwardsson ovat olleet takuuvarmoja.

      Poista
  6. Hyvää analyysiä Kirsi :)
    Pidän siitä kun joku oikeasti avaa teosten toistot!
    Läckbergiltä olen lukenut vain minidekkari Mantelintuoksua lumimyrskyssä, jonka etuna oli aika simppeli tarina joka toimi ensimmäisellä lukukerralla ja lyhyt mitta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Joskus tekee itsellekin hyvää pistää jokin asia halki, poikki ja pinoon. Hyötynä ainakin se, että vastedes aikaa ja hermoja säästyy, kun en enää tätä kirjailijaa lue (saa nähdä sitten, onnistunko ihan oikeasti tässä).

      Poista
  7. Olipa mielenkiintoinen arvio ja analyysi. Olen lukenut Läckbergiltä vain yhden kirjan (tuon sarjan ensimmäisen eli Jääprinsessan) ja jo sen kohdalla tuskastuin. Moni näistä arviosi kohdista sopisi siihenkin. Päätin jo tuolloin, että jätän Läckbergin rauhaan, mutta myöhemmin raotin ovea, että jos vielä yhden. Nyt taidan taas laittaa oven kiinni ja keskittyä ihan muihin kirjoihin ja kirjasarjoihin. Pidätän kuitenkin oikeuden muuttaa taas mieltäni ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Saapa nähdä, kuinka luja oma päätökseni on!

      Poista
  8. Hauskasta kirjoitit omista turhautumistasi! ;) Muutaman Läckbergin olen minäkin erehtynyt lukemaan enkä osannut jättää ajoissa kesken. Parhaiten Läckberg-dekkareista on jäänyt mieleen nimenomaan "Dumle-karkkien jatkuva mussutus" ;D ja "lyhyet luvut, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa".

    Luulisi tosiaan, että jos joku ryhtyy dekkarikirjailijaksi, vaivautuisi tekemään edes alkeellista taustatyötä poliisitutkinnasta. Läckberg-faneja tämä ei näytä haittaavan, jos kirjat joka tapauksessa myyvät kuin häkä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella kummalliset asiat voivat kirjoista jäädä mieleen! :) Tässä viimeisessäkin kirjassa murehditaan aika paljon kilojen kertymistä. Patrikillekin on kertynyt vatsakumpu, jota Erica ei pidä kovin seksikkäänä. :)

      Mutta tosiaan makuja on monia. Olen ymmärtänyt, että Läckberg myy melkoisen mukavasti.

      Poista
  9. Hihih! Kuulostaa juuri sellaiselta kirjalta, jonka vuoksi ruotsalaiset dekkarit eivät kovinkaan paljon vedä minua puoleensa.

    Tuo epäolennaisuuksista jaarittelu on ärsyttävää. Tulee mieleen kuuntelemani Sookie Stackhouse -kirja, jossa jopa käsien peseminen vessassa käynnin jälkeen sai enemmän tilaa kuin "murhamysteerin" ratkominen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On joskus vaikeaa vetää rajaa sille, mikä on epäolennaista ja mikä ei. Esimerkiksi ruoan osuus dekkareissa keskusteluttaa ja mietityttää itseäkin välillä. Sellaiset kirjailijat kuin Donna Leon ja Outi Pakkanen ovat kehittäneet ruokien kuvailusta itselleen jonkinlaisen tavaramerkinkin, ja esim. Leonin kirjoissa nautin kovasti Brunettin syömisistä. Sitten taas toisessa teoksessa saattaa alkaa tökkiä maininta vaikkapa siitä, miten etsivä nappaa omenan aamupalakseen tai vaikka nyt pesee kätensä wc-käynnin jälkeen. Kyse on kai perimmältään tyylistä. Toinen onnistuu upottamaan arkiset puuhat paremmin tarinaan kuin toinen. Sitten kun alkaa jokin muukin kirjassa tökkiä, alkaa havaita näitä juttuja liiankin tarkasti.

      Ruotsalaisilla on monia todella hyviäkin dekkaristeja, ja voisin kuvitella, että esimerkiksi Inger Frimanssonin teokset uppoaisivat sinuunkin. Hän kirjoittaa psykologista jännitystä.

      Poista
  10. Älkääs nyt!
    Täälläkin on ylistetty (omasta ja monen muun mielestä) todella huonosti kirjoitettuja suomalaisia dekkareita maasta taivaisiin.
    Onko Camilla Läckberg heitä huonompi, ja onko paljonkin? Entä ne muut ruotsalaiset dekkaristit, Annat ja Lisat..?
    Ehkä seuraavan analyysin voisi tehdä vertailemalla suomalaisia ja ruotsalaisia dekkareita ja kertoa, miksi suomalaiset dekkaristit ovat niin hyviä ruotsalaisiin verrattuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tuolla yllä jossakin kommentissa mainitsenkin, että Lisat ja Annat ovat jo valmiiksi omalla henkilökohtaisella boikottilistallani (ainakin toistaiseksi). Kiitos myös juttuvinkistä. Vapaasti voinee sen napata tuosta ken haluaa. Voisit vaikka itsekin sellaisen jutun kirjoittaa? Kirjamaku on makuasia siinä kuin muutkin, ja pidätän edelleen itselleni oikeuden pitää siitä mistä pidän :D

      Oikein mukavaa joulua!

      Poista
  11. Hauskaa, että minä pidän nimenomaan Anna Janssonista ja Mari Jungstedtista! :) Läckberg on ok, vaikka teksti onkin naiivia välillä, mutta Marklundia en voi sietää. Sen jälkeen, kun Annika BengtZONin vuokra-asunnon ikkunat menivät rikki ja hän vain teippasi niihin pahvia sen sijaan, että olisi normaalin ihmisen tapaan soittanut vuokraisännälle ja kertonut asiasta, en ole kyennyt niitä lukemaan... :D

    VastaaPoista
  12. Kirsi, Läckbergistä ja Ericasta niin samaa mieltä!

    VastaaPoista