maanantai 14. lokakuuta 2013

Henning Mankell: Haudattu



Hieman kohottelin kesällä kulmiani, kun huomasin uuden Wallander-romaanin ilmestyneen kauppoihin. Olin nimittäin ollut siinä vakaassa uskossa, että Henning Mankell olisi visusti päättänyt, että Kurt Wallanderista kertova Rauhaton mies olisi vihoviimeinen sarjan osa. Tarinakin oli sellainen, että sen jälkeen oli vaikea odottaa jatkoa, vaikka päähenkilö henkiin jäikin. Pitelin kesällä Haudattua kirjakaupassa kädessäni ja hämmästelin sen pienuutta (Wallanderithan ovat olleet varsin tuhteja), mutta en sitten sen enempää selaillut vaan jätin kirjan hyllyyn. Viime kirjastokäynnillä nappasin Haudatun tyrkkykarusellista, koska kaipailin välillä jotain ohutta luettavaa välipalaksi.

Esipuheesta selviääkin sitten, mistä on kyse. Mankell kertoo, että Haudattu on tilaustyö. Hollantilaiset kirjakauppiaat (?) olivat vuosia sitten keksineet myynninedistämiskampanjan, jossa kuukauden ajan annettiin dekkarin ostajalle ilmaiseksi kylkiäiskirja. Tuo kylkiäiskirja tilattiin Mankellilta, joka suostui ilomielin. Idea on siis noin päällisin puolin sama kuin Suomessa pari kertaa toteutettu Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja (Miniä ja Jarrusukka). Mankell kertoo sijoittaneensa kirjan tarinan Wallanderin elämään juuri ennen Rauhatonta miestä. Se on siis kymmenosaisen Wallander-sarjan osa 9,5. Kylkiäiskirjastatus myös selittää kirjan pienuuden. Kyseessä on oikeastaan pienoisdekkari, sillä Haudattu on vain runsaat 150 sivua pitkä.

Lähtöasetelma selviää jo takakannestakin. Martinsson tarjoaa Wallanderille ostettavaksi etäisen sukulaisensa omistamaa taloa. Wallander käy tutustumassa paikkaan, joka tuntuukin hyvältä eikä hintakaan ole mahdoton. Mutta sitten hän tajuaa puutarhassa kompastuneensa johonkin, joka ei ole vanha harava. Kyseessä on ihmisen käsivarren luu, joka pilkistää maasta. Alkaa tietysti tutkinta, vaikkakin varsin verkkainen, koska vainaja on ollut haudattuna puutarhaan kymmeniä vuosia.

Juoni etenee hyvin tyypilliseen Mankell-tapaan, eli poliisi uurastaa epämääräisten vihjeiden perusteella, tehdään paljon työtä ja onnea sekä vaistoa tarvitaan. Loppuhuipennuskin tarinaan saadaan, vaikkakin hieman ärsyttävästi Wallander toistaa entisiä virheitään joutuessaan hankalaan tilanteeseen.

Kirjan paras osuus on oikeastaan lopun essee, jossa Mankell kertoo suhteestaan luomaansa fiktiiviseen henkilöön Kurt Wallanderiin. Hän myös pohdiskelee ylipäätään kirjoittamista ja Wallander-kirjojen suosiota. Esimerkiksi päätös sarjan rajallisuudesta syntyi jo varsin varhain. Mankell toteaa, että olisi väärin lukijoita kohtaan kirjoittaa rutiininomaisesti. Pitää kirjoittaa tarina edellä, kuten hän sanoo. Wallander itsessään ei ole pääasia eikä tärkein osa kirjoja, vaan tarina on. Mankellhan kirjoittaa varsin yhteiskunnallisesti. Tosin myönnän, että monet hänen kirjansa olen lukenut ennen kaikkea hyvinä, jännittävinä dekkareina ja vasta toisella lukemalla (tai yleensä kuuntelulla) olen malttanut pysähtyä huomaamaan, mistä tarinan syövereissä lopulta on kyse.

Tuosta ajoissa lopettamisesta muuten ajattelen samoin kuin Mankell. Vaikka pidän kovasti kömpelöstä ja synkeästä Wallanderista ja minulla on häntä rahtusen ikäväkin, on hienoa, että kirjailija osaa lopettaa ajoissa. Muutaman entisen suosikkisarjani vaiheita seuratessani ajatus on tullut kieltämättä mieleen. Ainakin pitäisi antaa päähenkilön ihan oikeasti muuttua, jotta sarja pysyy riittävän tuoreena. Mieleen tulee sekä koti- että ulkomaisia sarjoja.

Henning Mankell: Haudattu (Handen)
Suom. Kari Koski. Otava 2013. 174 s.


Lainattu kirjastosta.

6 kommenttia:

  1. Luin näitä alkupään kirjoja 1990-luvulla muistaakseni jonkun jopa ruotsiksi, ja muistaakseni Wallander pohti paljon Rydbergin (?) kanssa, mikä on pielessä. Luulin ymmärtäneeni, mikä oli herrojen mukaan pielessä, mutta sitä ei minusta kerrottu. Olen kunnioittanut aina Ruotsia avoimena yhteiskuntana, ja minusta kaikki on suhteellista, minusta ehkä absoluuttisesti mikään ei ollut vinossa, ainakaan silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haudatun lopussa Mankell avaa vähän tätä näkökulmaa kirjoihinsa. Ruotsi ei hänen silmissään ole mikään lintukoto tai onnen kultamaa, ja se myös näkyy kirjoissa. Esimerkiksi rasismin nousu on kirjailijaa huolettanut. Kaikki toki on suhteellista, mutta onhan tästä näkynyt merkkejä tännekin asti. Mutta ennen kaikkea Mankell on minusta loistava dekkaristi. Hieman jaaritteleva tosin paikoin.

      Poista
  2. Minulla tirahri itku Rauhtonta miestä lukiessani, mutta olen kyllä samaa mieltä Mankelin ja sinun kanssasi että parempi lopettaa ajoissa. Tämä Haudattu oli siksi kuitenkin ihana ylläri, kun pääsi vielä edes pieneksi hetkeksi Wallanderin maailmaan. Harvasta kirjailijasta sanon näin, mutta Mankelin kohdalla on ihan sama mitä herra kirjoittaa, olen joka tapauksessa aah ja iih :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rauhaton mies on todellakin surumielinen ja haikea! Oli vain pakko heittää hyvästit rakkaalle ystävlle. Vielä tiesi, ettei elämässä ollut kovin paljon enää hyvää tiedossa hänelle. Sniff.

      Poista
  3. Eikös juuri tämä 'haudattu' tullut teeveestä sunnuntai-iltana englanninkielisenä?
    Kiitos esittelystä, Kirsi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattaa hyvinkin olla, tv:stähän on tullut Wallander-elokuvia. En ole niitä kuitenkaan katsonut, sillä Lassgård on ainoa Wallander minulle :)

      Poista