Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Norjalainen dekkari- ja näytelmäkirjailija Jørn Lier Horst on ollut tuottelias ja menestynyt vuodesta 2004, jolloin hän julkaisi esikoisdekkarinsa Nøkkelvitnet. Kyseinen teos oli samalla ensimmäinen osa niin sanottua William Wisting -sarjaa, jonka kymmenes osa tiettävästi ilmestyy tänä kesänä. Tämän poliisiromaanisarjan ohella Lier Horst on kirjoittanut kahta lasten- ja nuortenkirjasarjaa, jotka nekin asettuvat jännityskirjallisuusgenreen. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmäkäsikirjoituksia ja tietokirjoja.

William Wisting -sarjan kahdeksas osa Jakthundene (2012) sai Riverton-palkinnon, Lasiavain-palkinnon ja Ruotsin Dekkariakatemian palkinnon vuoden parhaasta käännösdekkarista. Seitsemäs osa Vinterstegt eli Suljettu talveksi (2011, suom. 2015), palkittiin Norjan kirjakauppaliiton palkinnolla.

Suomalainen Sitruuna kustannus siis aloittaa sarjan suomentamisen keskeltä. Ratkaisun perusteluja olisi mukava kuulla, sillä ainakin itse luen sarjat mieluiten aikajärjestyksessä. Mikään poikkeuksellinen ratkaisu ei toki ole, ja mieleen tuleen vaikkapa suositun islantilaisdekkaristi Arnaldrur Indriðasonin Erlendur-sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa eivät vieläkään ole ilmestyneet suomeksi. Sarjan suomentaminen aloitettiin kolmannesta osasta.

Ensimmäisen suomennetun teoksen perusteella William Wisting -sarja on laadukas mutta melko yllätyksetön peruspoliisidekkarisarja. Päähenkilö rikoskomisario Wisting on jo hieman vanhempi, kokenut poliisi, jonka johtamistavoissa ja työmoraalissa ei ole moitteen sijaa. Yksityiselämässä on ollut omat kiemuransa, mutta nyt elämä vaikuttaa pääosin seesteiseltä. Naisystävä on asettunut Wistingin asuntoon putkiremonttia pakoon, ja kumpikin osapuoli huomaa, että ratkaisu ei ole ollenkaan huono. 

Huolta aiheuttaa sen sijaan aikuinen rikostoimittajatytär, jonka ravintoloitsijana toimiva avopuoliso on entinen rikollinen. Wistingiä harmittaa, ettei hän ole puuttunut asiaan, vaan on antanut sen olla. Nyt tilanne näyttää purkautuvan itsestään, kun tytär ilmoittaa eroavansa avomiehestään ja muuttavansa joksikin aikaa Wistingin vuonon rannalla sijaitsevaan mökkiin.

Mökin liepeiltä on vasta edellisenä päivänä löydetty ruumis. Tutkinnan yhteydessä huomataan, että seudun lähes kaikkiin mökkeihin on murtauduttu, ja kuollut mies näyttäisi asustaan päätellen kuuluneen murtokoplaan. Miehen kuolintapa on kuitenkin erikoinen, eikä hänen henkilöytensä selvittäminen ole aivan yksinkertaista. Poliisilla on käsissään melkoinen arvoitus, jonka johtolangat tuntuvat vetävän aivan ristikkäisiin suuntiin. Lisäksi kummastusta herättävät linnut, joita putoilee kuolleena taivaalta.

Kuten arvata saattaa, Wistingin tytär joutuu mukaan tapahtumiin ja niiden selvittelyyn. Tutkinta rönsyää myös Baltiaan, ja tässä vaiheessa tarina alkaa hieman muistuttaa Henning Mankellin dekkaria Riian verikoirat. Lopullisesti rikokset kuitenkin selvitetään Norjassa. Myös lintukuolemat saavat selityksensä.

Lier Horst on punonut tarinaan kaikkea sitä, mistä laadukkaat pohjoismaiset dekkarit ovat tunnettuja: tarkka ja huolellinen poliisityön kuvaus, miellyttävät ja uskottavat henkilöt, sopiva ripaus yhteiskunnallista kantaaottavuutta sekä toimiva, monipolvinen juoni. Romaani alkaa räväkästi odottamattomilla juonenkäänteillä, eikä keskivaiheillakaan aivan pysähtyneitä jaksoja ole, vaikka paikoin lukija toivoikin poliiseilta pikaisempia johtopäätöksiä. Monimutkaisehko juoni ei antanut lukijalle mahdollisuutta arvata ratkaisua paljoakaan ennen Wistingiä, mutta väitän, ettei se ihan puskista päässyt yllättämään. Henkilösuhteista saattoi päätellä, että yhteistä historiaa on monillakin kirjan henkilöillä takanaan, mutta menneisyyttä ei juurikaan kommentoida. Ei siis haitanne lukea sarjaa epäjärjestyksessäkään.

Jos ja kun William Wisting -sarjaa suomennetaan lisää, luen sitä mieluusti. Viihdyttävän laatudekkarin parissa vierähti mukavasti pari iltaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi (Vinterstengt)

Sitruuna kustannus 2015. Suom. Tiina Sjelvgren. 354 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Lisätietoa kirjailijasta tarjoaa norjankielinen Wikipedia-sivu, kirjailijan nettisivut sekä kirjailijan Facebook-sivu.

Sanni Antelo: Siniset silmät!

Leena on kolmikymppinen sinkku, jonka sulhanen menehtyi hirvikolarissa juuri ennen pariskunnan häitä. Onnettomuudesta on jo vuosia, mutta Leena ei ole oikein päässyt menetyksestään yli ja elelee yksikseen. Sitten eräänä päivänä hän löytää postilaatikostaan hieman hämäräperäisen kutsun läheisessä kaupungissa sijaitsevassa hotellissa pidettäviin juhliin. Kutsuja ja juhlan aihe jäävät hämärän peittoon, mutta kaikkien, niin Leenan itsensä kuin lukijankin yllätykseksi Leena varaa itselleen hotellihuoneen ja lähtee juhliin vielä samana iltana.

Juhliminen tyssää nopeasti, kun paikalle saapuu karhuksi pukeutunut mies. Lasillisen viiniä nauttinut Leena menee paniikkiin ja pakenee huoneeseensa karhu kintereillään, niin hänestä ainakin tuntuu. Lapsuudesta saakka Leena on pelännyt karhuja lähes hysteerisesti, onpa sitten kyse teddynallesta tai oikeasta mesikämmenestä.

Hyvin epäloogisesti Leena päättää jäädä vielä toiseksikin yöksi hotelliin ja osallistua illalla ravintolassa pidettävään juhlaan. Niissä hän tutustuu komeaan ja mukavaan Pekkaan, joka paljastuu myös karhupuvun omistajaksi. Kuin huomaamatta Leena rakastuu Pekkaan, ja he alkavat seurustella.

Rakastunut Leena ei suostu huomamaan Pekan käytöksessä mitään outoa. Pekka kertoo eronneensa, koska hänen entisellä vaimollaan on pahoja mielenterveysongelmia. Jos Kirsi siis ottaisi Leenaan yhteyttä, ei kannattaisi uskoa mitään. Pekka tekee etätöitä kotoa ja varjelee visusti tietokonettaan. Mies saa helposti raivokohtauksia ja on mustasukkainen Leenan menemisistä ja jopa kuolleesta sulhasesta. Toisaalta mies pitää lapsista kovasti ja osallistuu erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin vähäosaisten lasten hyväksi. Siksi hänellä on autossaan mukana nalleja kokonainen kassillinen. Naapurin kymmenvuotias poika muuttuu kummalliseksi oltuaan Pekan kanssa kalaretkellä.

Sitten Leena alkaa odottaa lasta. Leenan äiti penkoo vintiltään Leenan lapsuuden leluja, ja yllättäen Leena alkaa muistaa kauan sitten unohtamiaan asioita omasta lapsuudestaan, myös sen, miksi hän niin silmittömästi pelkäsi sedältään lahjaksi saamaansa murisevaa nallekarhua.

Sanni Antelon psykologinen trilleri Siniset silmät! on perusjuoneltaan ja -idealtaan kiinnostava. Lukija arvaa aika nopeasti, mikä Pekassa on vialla, mutta sinisilmäinen Leena ei tunnu millään havahtuvan todellisuuteen. Loppuratkaisukin on poikkeuksellisen hyytävä.

Siniset silmät! on julkaistu niin sanottuna puolikustanteena, mikä sitten selittääkin tarinan ongelmat eli epäuskottavat juonenkäänteet, kuten Leenan mielijohteen lähteä juhliin tietämättä niistä mitään tai dramaattiset loppukäänteet etelänlomalla. Lisäksi tarina on kirjoitettu tukkoon arjen yksityiskohdilla. Esimerkiksi joulua vietetään teoksen mittaan kahdesti kaikkine siivouksineen ja laatikonpaistoineen. Nämä ongelmat olisi hyvä kustannustoimittaja poistanut ja kirjoituttanut tekstiä uudelleen. Kieli sen sijaan on luistavaa, ja lukeminen sujuu sen suhteen ongelmitta. Ulkoasuun on panostettu mukavasti, vaikka taitossa jonkin verran horjuntaa onkin.

***

Antelo on julkaissut samaten puolikustanteena myös kuvitetun satukirjan Ihmeellinen taulu. Siinä pieni Heidi-tyttö ihailee mummolan seinällä olevaa koirataulua ja huomaa ihmeekseen, että taulun koira osaa puhua hänelle. Petrus-koira neuvoo Heidiä, miten tämä pääsee taulun puutarhaan leikkimään sen kanssa. Heidi tekee työtä käskettyä ja vieraileekin useita kertoja Petruksen luona ja ottaa mukaan pikkuveljensäkin. Vähitellen Heidille selviää, mitä Petrukselle ja sen koiraystäville on tapahtunut. Kirjassa siis kerrotaan lapsille sadun keinoin kuolemasta. Se sopii hyvin vaikkapa lohduttamaan lemmikkinsä menettänyttä lasta. Tämä puolikustanneteos on huolella viimeistelty ja idealtaan raikas.

Kolmas lukemani Antelon teos Kuunsillan kutsu on jonkinlainen fantasiapamfletti, jossa unenomaisen kerronnan avulla otetaan kantaa luonnonsuojelun ja maailman pelastamisen puolesta. Vaikeuksista voidaan selvitä, eikä vielä ole liian myöhäistä. Tämän aikuisille suunnatun teoksen Antelo on myös kuvittanut itse.

Sanni Antelo: Siniset silmät!   

Kustannus HD 2011. 245 s.

Sanni Antelo: Ihmeellinen taulu

Kuvitus Mari Lepistö. Kustannus HD 2012. 56 s.

Sanni Antelo: Kuunsillan kutsu

Mediapinta 2015. 48 s.

Kiitokset kirjoista kirjailijalle!

Aiheeseen liittyy muutama vuosi sitten kirjoittamani juttu omakustanteista ja erilaisista vaihtoehdoista saada teoksensa julkaistua. 

Breaking the Waves (näytelmä)

Yhteistyö kirjablogin ja Turun kaupunginteatterin kanssa käynnistyi rivakasti ja rajusti, sillä olimme jo keskiviikkona (15.4.) katsomassa ennakkonäytöstä tänään perjantaina ensi-iltansa saavasta näytelmästä Breaking the Waves. Kyseessä on näytelmän kantaesitys ja yhteistyöproduktio Espoon kaupunginteatterin kanssa.

En ole tainnut koskaan nähdä Lars von Trierin elokuvaa, johon näytelmän käsikirjoitus perustuu. Oikeastaan hyvä niin, sillä nyt sain seurata esitystä avoimin mielin eikä kenenkään näyttelijän tarvinnut raivata pääni sisältä mielikuvaa toisenlaisesta ulkomuodosta. Nyt voisin ehkä elokuvan katsoakin, vaikka tarina on ahdistava ja raju. Mutta ehkä vielä joskus. Pidin Emily Watsonista tv-sarjassa Poliitikon aviomies, jonka katsoin molemmin puolin teatterikäyntiämme.

Tarina sijoittuu 1970-luvun Skotlannin rannikolle, jossa miehet ansaitsevat elannon perheelleen kalastamalla tai työskentelemällä öljynporauslautalla. Päähenkilö Bess McNeill on jyrkän kalvinistiseen seurakuntaan kuuluvan perheen tytär. Isä on kuollut kalastusveneonnettomuudessa ja veli öljynporauslautalla. Jäljellä ovat vain naiset, äiti, Bess ja veljen vaimo Dodo. Bess on viaton luonnonlapsi, vähän yksinkertainenkin, mutta ehdottoman hyväsydäminen ja aito.

Bess rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan öljynporaajaan Jan Amundseniin, joka on keikkahommissa lautalla. Seurakunta siunaa avioliiton, vaikka pitkin hampain, sillä Jan ei ole uskossa. Bess takertuu mieheensä vimmaisesti eikä kestä elää ilman häntä. Niinpä hän rukoilee, että Jumala toisi hänen miehensä kotiin lauttakomennukselta. Tässä vaiheessa on jo selvää, että edessä on onnettomuuksia ja ettei loppu välttämättä ole kovin onnellinen.

Turun BtW:ssa Bessin roolin tekee upea Helmi-Leena Nummela (s.1987), joka näyttelee vaativan pääroolin myös BtW:n kanssa keväällä vuorottelevassa Seili-musikaalissa. Bessinä Nummela on loistava. Näytelmän mittaan on muistuteltava itselleen, että kyseessä ei ole oikeasti hupsu, hieman hassahtanut tytönhupakko, vaan että sellaista vain meille esitetään.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatteri.

Vastanäyttelijänä Nummelalla on Taneli Mäkelä (s.1959), joka ei esittelyjä kaipaa. Nummelan ja Mäkelän kemiat sopivat vallan mainiosti yhteen, ja ammattitaitoiset näyttelijät tekevät melkoiset roolisuoritukset. Mikko Koukin ohjaus on nimittäin hyvin fyysinen ja suorasukainen, paikoin jopa brutaali. Seksuaalisuus on tarinassa korostunut, ja näyttämöllepanossa sitä vielä lisää alleviivataan. Uskonnollisen yhteisön ahdasmielisyys ja ankara suhtautuminen erityisesti naisiin tuo vielä oman mausteensa teemaan.

Näyttämöllä nähdään runsaasti alastomia miesvartaloita ja lukuisa määrä erilaisia sukupuoliakteja, jopa niin paljon, että jossain vaiheessa keski-ikäinen katsoja alkoi toivoa, että edes jotain jätettäisiin katsojan omien korvien välissä tapahtuvaksi. Ihan kaikkea ei tarvitsisi näyttää. Näytelmän ikärajasuositus on 16 vuotta, ja mielestäni se on osunut oikeaan.

Ajankuvan rakentamisessa käytetään lähinnä puvustusta ja taustanauhalta soitettavaa musiikkia, joka luo kontrastia yhteisön ankaralle kurinalaisuudelle. Lavastus on yksinkertainen. Rantakallio toimii tarvittaessa keittiönä ja helikopterikenttä juhlasalina.

Breakin the Waves ei ole mikään keveä hyvän mielen näytelmä, vaan se ahdistaa ja kuristaa kurkusta. Bessin tarina on äärimmäisen surullinen, mutta jollain tapaa lopussa on mukana ripaus toiveikkuuttakin.

***

Turun kaupunginteatterin päänäyttämö sijaitsee väistötiloissa Logomossa Köydenpunojankadulla. Maalta tulevalle katsojalle tämä on itse asiassa hyvinkin miellyttävää, koska esimerkiksi Helsingin suunnasta tullessa pääsee perille sen kummemmitta ongelmitta. Myös paikoitustilaa on runsaasti, vaikka sekin on turkulaiseen tapaan maksullista (salolaisen on tätä vaikea sulattaa, mutta kaupungissa kaupungin tavalla). 

Logomossa on myös konserttisali, ja keskiviikkonakin alkoi siellä samaan aikaan ohjelmaa kuin teatterin puolella. Ystävällinen henkilökunta tarkisti moneen kertaan, että varmasti olemme tulossa katsomaan näytelmää. Jos haluaa jättää takkinsa naulakkoon, kannattaa varata kolikoita taskuunsa, sillä naulakkomaksu on 2,50 euroa takilta. Naulakkopalvelut toimivat luistavasti, mutta miinusta Logomo saa niukoista wc-tiloista. Vaikka ennakkonäytöksessä sali oli vain puolillaan, naistenvessan jono oli väliajalla murhaava.

Lämpiötila on avara ja viihtyisä. Kahvin kanssa on tarjolla suolaista ja makeaa, ja jokaista näytelmää varten on suunniteltu oma leivos. Valitsin BtW-leivoksen, jossa makuina ovat valkosuklaa ja persikka. Seuralaisen valinta oli suklaa-hunajakakku. Molemmat maistuivat kahvin kanssa oikein hyvin.

Breaking the Waves Turun kaupunginteatterissa 15.4.2015 (ennakkonäytös). Ohjaus Mikko Kouki. Pääosissa Helmi-Leena Nummela ja Taneli Mäkelä. Muissa rooleissa  Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Miska Kaukonen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala, Kimmo Rasila jaAntti Kankainen. Työryhmässä myös Markus Tsokkinen (lavastus), Tuomas Lampinen (puvustus), Tommi Koskinen (äänisuunnittelu), Jarmo Esko (valosuunnittelu),  Sanna Malkavaara (projisointi)  ja Antti Kankainen (koreografia).

Audrey Magee: Sopimus

Pääkoppani sisällä on tänä vuonna sodittu ennätyksellisen paljon. Olen lukenut toinen toistaan raastavampia sotakuvauksia. Niistä rankin on ilman epäilyjen häivääkään irlantilaisen toimittajan Audrey Mageen esikoisromaani Sopimus. Kirja ei ole jättänyt rauhaan vieläkään, vaikka lukemisesta on jo pari viikkoa.

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin ja itärintamalle, lähinnä Stalingradiin. Sotamies Peter Faber ja keskiluokkaisen perheen tytär Katharina Spinell solmivat järjestetyn avioliiton. Vihkiminen toimitetaan etänä, ja sopimuksen hyöty on kahtalainen. Peter saa avioliiton takia kauan kaivatun loman rintamalta, ja Katharina saa leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu. Kun puolisot tapaavat ensimmäisen kerran, heidät on siis jo vihitty. Ilokseen Peter toteaa Katharinan olevan kauniimpi luonnossa kuin valokuvassa, mutta Katharina on kauhuissaan tavatessaan ensimmäistä kertaa laihan, täitä kuhisevan ja löyhkäävän sulhasensa.

Vaikka Katharinan äiti jaksaa jankuttaa, että Katharinan olisi sittenkin pitänyt valita pulska lääkärin poika Peterin sijaan, sujuu puolisoiden lyhyt kuherruskuukausi kaikkia ennakko-odotuksia paremmin. Peterin lomaa vielä jatketaankin, koska hän kunnostautuu appensa järjestämissä öisissä tehtävissä. Peter osallistuu partioihin, jotka tyhjentävät kaupungista juutalaisia. Kun Peter palaa rintamalle, on Katharina raskaana. Katharina lupaa odottaa Peterin paluuta.

Näkökulma vuorottelee Katharinan arjessa Berliinissä ja Peterin mukana itärintamalla. Spinellien perheellä menee keskimääräistä paremmin, sillä Katharinan isällä on hyvät suhteet natsien sisäpiirissä vaikuttavaan lääkäriin. Tämän kautta Spinellien perheessä syödään hyvin, ja perhe myös muuttaa upeaan juutalaisista vapautettuun asuntoon. Vanhempien välit kuitenkin kiristyvät Katharinan veljen kohtalon takia, ja kotona tunnelma alkaa olla painostava. Yhä pahenevat pommitukset alkavat raastaa hermoja. Katharinan ongelmat vaikuttavat kuitenkin absurdeilta Peterin silmissä. Kun Peter kärsii nälkää ja hyytävää kylmyyttä, kuolemanpelkoa ja kauhua, Katharina syö sitruunatorttua kutsuilla ja kärsii, kun ei ole suosituimman kerroksen kutsuvieraslistalla. Ristiriita on suorastaan huutava.

Itärintama ja Stalingrad ovat oikea helvetti maan päällä. Magee kuvaa armotta, millaiseksi sota muuttaa ihmiset. Vihollista kohtaan ei tunneta mitään armoa tai sääliä, vaan sotilaat ottavat vahvemman oikeudella mitä katsovat tarvitsevansa. Siviilit sotketaan sotilassaappaan alle silmää räpäyttämättä. Kun osat sitten vaihtuvat, on kohtelu vähintään yhtä julmaa. Peter tovereineen joutuu kokemaan kauhuja, joita ei voi edes kuvitella. Magee kuitenkin kuvaa kaikki kauheudet tehokkaan taloudellisesti ja eleettömästi.

Hän kuuli heidän hengittävän. Juuri ja juuri. Erotti nälkiintyneiden, lähinnä kuolemaa olevien oranssinpunertavat hiukset ja laikukkaan ihon. Huone löyhkäsi ulosteilta ja tartuntataudeilta, kuolioon joutuneelta lihalta.

Sota tuhoaa Katharinan ja Peterin täydellisesti ja armotta. Vain Katharinan isän kaltaiset opportunistit tuntuvat selviytyvän tai ainakin he tuntuvat jatkavan elämäänsä aina yhtä pystypäin. Sota paljastaa ihmisen perimmäisen luonteen, eikä se ainakaan Mageen henkilöiden tapauksessa ole mitään kaunista katsottavaa.

Pidin Mageen tavasta kertoa kammottavista ja pahoista asioista suoraan ja kiertelemättä, mutta myös mässäilemättä. Mageen dialogi on lakonisuudessaan kiehtovaa ja jollakin tapaa saksalaisen tehokasta ja taloudellista. Heli Naskin käännös noudattelee hyvin tätä linjaa ja kieli on sulavaa ja vaivatonta.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu valtavat määrät kirjoja ja tehty elokuvia. Sopimuksen näkökulma Saksan tapahtumiin on kuitenkin omalla tavallaan tuore. Rintamakuvaukset nostivat mieleen Erich Maria Remarquen sotakirjaklassikon Länsirintamalta ei mitään uutta. Kaikuja tuntui tulevan myös Gerald Greenen Polttouhreista, jossa seurataan natsi-ideologian käytännön vaikutuksia myös ei-juutalaisiin saksalaisiin. Mageen teoksessa juutalaisvainot ovat taustalla ja pulpahtavat joissakin kohdin hyvinkin lähelle pintaa, mutta fokus on kuitenkin toisaalla. Katharina ei paljoakaan uhraa ajatuksia sille, mitä on tapahtunut perheelle, jonka lakanoissa hän nukkuu.

Lehdelle lankesi varjo. Katharina kohotti katseensa. Se oli nainen yllään kesäleninki, joka oli joskus ollut tyylikäs, vauva lanteillaan ja pikkulapsi roikkumassa helmastaan. Molemmat olivat poikia. --- Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Katharinan puhuvan juutalaiselle. ”Te ette voi istuutua tähän”, Katharina sanoi. ”Tiedän sen. Olen vain väsynyt.” Nainen ojentautui ja siirsi vauvan toiselle lanteelleen. Hän käveli pois poika yhä helmassa roikkuen. Katharina vilkaisi lastaan, siirsi tämän pois valosta ja jatkoi lehtensä lukemista.

Audrey Magee: Sopimus (The Undertaking)

Suom. Heli Naski. Atena 2015. 332 s.

Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!

Kirjabloggaaja median myllerryksessä ja yhteistyökuvio!

Turun kaupunginteatteri.

Runsaat neljä vuotta sitten kirjablogia perustaessani en osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea nettiin kirjoittaminen voisi tuoda tullessaan. Näiden vuosien aikana on mediassa tapahtunut melkoisia myllerryksiä, joissa olen itsekin ollut mukana tulva-aallon jälkimainingeissa holtittomana kaarnaveneenä keikkuen. En siis väitä lainkaan, että olisin ’nähnyt’, mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä vielä tuleman pitää, saati että olisin siihen jotenkin vaikuttanut. Olenpahan vain seuraillut ällistyneenä menoa.

Kun aloitin bloggaamisen, olin jo useita vuosia avustanut paikallista sanomalehteä ja sen kulttuuritoimitusta kirjoittamalla kirja-arvioita ja paikallisten harrastaja- ja puoliammattilaisteattereiden esityksistä juttuja. Olinpa tehnyt pari haastattelua ja vähän muutakin. Kirjoittaminen, arvostelukappaleet ja vapaaliput olivat siis minulle jo tuttuja asioita ennen blogin aloittamista.

Harrastajablogi ja sanomalehden kulttuurisivu ovat tietysti kaksi aivan eri asiaa. Omassa blogissani päätoimittaja ja kirjoittaja ovat yksi ja sama ihminen: minä. Vain minä päätän, mistä, miten ja milloin kirjoitan. Lehteen minulta pyydetään tietyt jutut tietyn aikataulun ja mittapuun mukaan. Kirjat eivät saa odottaa lukemista ja arviointia hyllyssäni kuukausia, saati vuosia. Saan ehdottaa ja toivoa, mistä kirjoista voisin kirjoittaa, mutta aina toiveeni ei toteudu. Joskus olen rahasta lukenut sellaistakin, jota en muuten olisi tullut lukeneeksi. Bloggaamisesta en saa mitään rahallista korvausta, mutta lehtijutuista maksetaan kirjoituspalkkio.

Teatteriarvioiden kohdalla on samoin. Ei lehden lähettämä harrastajakriitikko voi poistua kesken esityksen väliaikaryysiksen turvin, vaikka kuinka haluaisi (harvoin tosin olen halunnut). On jaksettava loppuun ja koetettava kaivaa positiivista ja kannustavaakin sanottavaa juttuun. Teatteri ei ehkä saa yhtään muuta painettua arviota esityksestään kuin sen minun kirjoittamani. Vastuu painaa. Lehti on myös kömpelö väline, mitä tulee vuorovaikutukseen. Mielipidepalstalle tai ainakin tekstareihin voi joku suivaantunut katsoja lähettää eriävän mielipiteensä, mutta harvoin kukaan viitsii vaivautua.

Viime vuosien aikana monen lehden taloustilanne on heikentynyt. Paikallislehdessäkin on käyty monet rankat yyteet ja toimituksesta on irtisanottu väkeä. Myös kulttuuriavustajien palkkioihin varattu määräraha on kutistunut vuosi vuodelta. Yhä harvempi kirjoittaa yhä harvemmista aiheista, valitettavasti. Olen saanut ja voinut roikkua menossa mukana, koska olen tehnyt ja teen jatkossakin avustajantehtäviä puhtaasti harrastuksena. Minua ei haittaa, vaikka välillä menee kuukausi tai pari ilman toimeksiantoa.

Olen nimittäin keksinyt korvaavan välineen, tämän rakkaan kirjablogini. Tänne voin kirjoittaa vapaasti vaikka joka päivä ja niin pitkiä juttuja kuin mieli tekee. Ilokseni kustantajat ja kirjailijat ovat myös havainneet, että blogit ovat tapa saada näkyvyyttä kirjoille. Arvostelukappaleita olen saanut lähes koko blogini olemassa olon ajan, ja niistä olen aina yhtä vilpittömän iloinen. Valitettavasti bloggaajakaan ei ehdi kaikkea tarjottua lukea, joten välillä on ollut pakko kieltäytyä tarjotuista kirjoista. Onneksi blogeja riittää!

Teatterista olen kirjoittanut koko blogihistoriani aikana vain pari juttua. Usein syynä on ollut, että olen kirjoittanut katsomastani näytelmästä lehteen. Lisäksi olen ajatellut, että koetan pysytellä otsikossa eli kirjoissa. Nyt tähän on kuitenkin tulossa muutos. Mietin nimittäin muutama viikko sitten nähtyäni Turun kaupunginteatterissa aivan huikean musikaalin Seili, että olisipa mukavaa jakaa tunnelmia kokemuksesta laajemminkin. Toki jaoimme ajatuksia sisareni ja äitini kanssa, mutta se ei tuntunut oikein riittävän. Sain ajatuksen kysäistä teatterilta, ollaanko siellä kiinnostuneita blogiyhteistyöstä.

Osuinkin asialle oivallisella hetkellä, sillä Turun kaupunginteatterissa oltiin juuri valmistelemassa bloggaritapaamista, johon minutkin toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Ihan kustantamojen bloggaritapaamisten kaavalla mentiin, eli meille esiteltiin teatterin toimintaa, tulevaa ohjelmistoa ja tiloja. Saimme pientä iltapalaa ja pääsimme lyhyesti (ja aavistuksen ujosti) haastattelemaan ohjaaja Mikko Koukia tulevasta ensi-illasta. Näytettiinpä meille vartin verran maistiaisiakin ensi viikolla ensi-iltaan tulevasta uutuusnäytelmästä Breaking the Waves. Sitä pääsen keskiviikon ennakkonäytökseen teatterin tarjoamana katsomaan. Siitä siis raporttia tulossa tänne ensi viikolla! Syksyllä olisi mukavaa mennä katsomaan Tamara, ja Kaikki oikein on jo päätettykin ystävien kanssa katsastaa (se ihan perinteisesti itse liput maksaen). Kuuntelin Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -kirjan äänikirjana, ja on hauska nähdä, miten siitä on tehty näytelmä.

Breaking the Waves -näytelmän päärooleissa ovat Helmi-Leena Nummela ja Taneli Mäkelä.
Kuva Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen.

Olen todella iloinen tästä yhteistyökuviosta, joka toivottavasti ilahduttaa itseni ja mahdollisesti teatterin väen lisäksi myös teitä blogini lukijoita. Toivon keskustelua katselukokemuksesta ja taide-elämyksen jakamista, ihan niin kuin kirjajuttujenkin kanssa on tehty koko ajan ja tehdään vastakin. Aion kirjoittaa teatterikäynneistäni tavallisen keski-ikäisen teatteria ja kulttuuria kohtalaisesti harrastavan naishenkilön näkökulmasta, en niinkään perusteellisia arvioita rakennellen.

Bloggarit Turun kaupunginteatterin lämpiössä 8.4.2015
 kuvasi tiedottaja Kirsi Lönnmark.

Oli mukavaa myös nähdä muita kirjabloggaajia paikan päällä. Samaten kiinnostuneena seurailin, miten niin sanotut life style -bloggaajat toimivat kyseisissä tilanteissa. Seurailen todella vähän muita kuin kirjablogeja, joten life style -blogien pitäjien ajatusmaailma on minulle vieras ja hieman kummallinenkin. Huomasin myös jälleen kerran olevani aika vanha bloggaajaksi. Mutta erilaisuus on rikkautta tässäkin!

Kiitokset siis bloggaritapaamisesta ja tulevista teatterielämyksistä, Turun kaupunginteatteri!

Milja Kaunisto: Piispansormus

Enpä olisi pari vuotta sitten Milja Kauniston Synnintekijän suljettuani uskonut, että vielä tulen ahmimaan sarjan kolmannen osan lähes päivässä. Melkoisen varauksellisesti olen Kauniston historiallisen trilogian aloitusosaan suhtautunut, mutta jo kakkososan eli Kalmantanssin äärellä olen ollut huomattavasti suopeammalla mielellä. Pääsiäiseksi säästelemäni Piispansormus sitten veikin sydämeni lopullisesti.

1300-luvun Ranskaan ja vähän Suomeenkin sijoittuvan sarjan päähenkilö on historiallinen henkilö Olavi Maununpoika, joka teki näyttävän uran sekä Sorbonnen yliopistossa että myöhemmin kirkon palveluksessa yleten lopulta Turun piispaksi kasvatti-isänsä Maunu Tavastin jälkeen. Protestoin sarjan aloitusosan luettuani tällaista ratkaisua vastaan, Kaunisto kun on punonut historiallisten henkilöiden tarinoihin huiman mielikuvituksellisia käänteitä seikkailuineen ja romansseineen. Mutta on tunnustettava, että Kaunisto saa yhtälön toimimaan lopulta loistavasti. Henkeä haukkoen seurasin, miten kaikki juonittelu ja yllätyskäänteet lomittuivat sulavasti kuin kohtalon oikusta historiallisten faktojen kanssa muodostaen kiehtovan tarinan.

Piispansormuksen alussa Olavi Maununpoika on tyytyväinen elämäänsä. Hän pitää tiukassa otteessaan entistä verivihollistaan rehtori Cauchonia. Vieläkin täydellisempää on, että hän elää hekumallista elämää Etelä-Ranskassa syrjäisessä Serviéresin linnassa rakastajansa kreivi Miracle de Servièresin käsivarsilla. Onni olisi täydellinen, jollei käärmeenä paratiisissa luikertelisi Miraclen lapsuudenystävä, tallimestari Oudinet. Mies herättää Olavissa ristiriitaisia tunteita himosta mustasukkaisuuteen. Muutenkin viini alkaa houkuttaa Olavia kuukaudesta toiseen yhä enemmän. Kunnes eräänä kohtalokkaana yönä kaikki muuttuu.

Kauhukseen Olavi huomaa menettävänsä nopeassa tahdissa kaiken itselleen tärkeän Miraclea myöten. Hän on myös sotkeutunut kiristyksellään Euroopan korkeaan poliittiseen juonitteluun, josta hän ei olisi osannut villeimmissä unissaankaan haaveilla tai pelätä. Panokset ovat kovat, eikä vähäinen ulkomaalaismaisteri tunnu merkitsevän pelaajille mitään. Kuka lopulta käyttää hyväkseen ketä? Tiedonsaanti on uuvuttavan hidasta ja vaarallista, ja epätietoisuus Miraclen kohtalosta kalvaa Olavin mieltä.

Kaunisto on uskollinen persoonalliselle tyylilleen. Hänen kielensä on rehevää ja aistivoimaista. Erityisesti hajut ja löyhkät tuntuvat olevan hänen sydäntään lähellä, sillä keskiaikaisen elämän hajumaailma tuntuu välittyvän kirjan sivuilta suoraan lukijan nenään, joka paikoin nyrpistyy ja paikoin on nipistettävä huolella kiinni.

Myös estoton erotiikka on jälleen vahvasti mukana tarinassa. Olavi on monen muun kirjan henkilön tavoin katolisen kirkon pappisvihkimyksen ottanut hengenmies, jota siis sitoo selibaattisääntö. Säännöille ja laeille ei tunnuta paljoakaan arvoa annettavan, vaan päinvastoin mitä pyhempi mies, sitä irstaampaa on meno.

Kiinnostavimpia teemoja sarjassa on sukupuolisuuden käsite ja siihen suhtautuminen ylipäätään. Motiivina on useaan otteeseen ristiinpukeutuminen, joka oli keskiajan Euroopassa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä, niin kuin moni muukin seksuaalisuuteen ja siveellisyyteen liittyvä asia. Olavinkaan mieltymykset eivät mene aivan perinteiseen heteromuottiin, mikäli tarkkoja ollaan, ja monenlaista muuta meilenkiintoista vilahtelee sivujuonteissa sarjan mittaan.

Myös henkilökuvauksessa Kaunisto on vahvoilla. Erityisesti Olavi tuntuu oikealta ihmiseltä heikkouksineen. Olavin parissa viihtyy, vaikkei häntä aina niin kovin hyvänä ja mukavana ihmisenä pidäkään. Oikeastaan välillä kaveri kävi hermoillenikin ruikutuksineen. Ainakaan Kaunisto ei ole tehnyt hänestä ylivertaista älyniekkaa tai muuta vastaavaa. Miracle on kiinnostava ja kompleksinen, vaikka ei kovin uskottava hahmo. Epäuskottavuuskaan ei haittaa, koska juuri se tuo sarjaan jännitteen.

Huonomuistisena lukijana hieman kadehdin nyt niitä, jotka vasta sarjan kokonaan valmistuttua tarttuvat siihen. Osien lukeminen vuoden välein on tuhoisaa yksityiskohtien ja henkilöiden suhteiden muistamisen kannalta, joten on järkevää aloittaa vasta nyt, kun voi lukea kirjat vaikka yhteen menoon. Teokset muodostavat kiinteän jatkumon, joten järjestyksessä lukemista suosittelen erittäin lämpimästi. Suosittelen Kauniston sarjaa myös mieslukijoille, jotka pitävät historiallisesta seikkailusta. 

Milja Kaunisto: Piispansormus

Gummerus 2015. 469 s.

Lainattu kirjastosta.

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

P.S. Piispansormuksen kansikuva on upea, mutta kirjaston kappaleesta ei käy ilmi kannen tekijää tai alkuperäisiä teoksia.

Jenna Kostet: Lautturi

Osallistuin alkutalvesta jo perinteisesti Blogistanian kirjapalkintoäänestyksiin. Harmillisesti jäi kirveltämään, että Blogistanian Kuopus -kisassa oma suosikkini Magdalena Hain Susikuningatar jäi äärimmäisen niukasti kakkoseksi. En olisi kuitenkaan voinut tehdä mitään enempää oman suosikkini eteen, joten harmistus oli vain nieltävä, kuten demokratiassa on tapana.

Kuopuksen nappasi Jenna Kosteen esikoisromaani Lautturi. Siitä oli jo kuullut paljon kohistavan eri puolilla kirjablogimaailmaa ja sen some-liitännäisissä kuten Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, joissa monilla kirjablogeilla on edustuksensa. Itse olin kuitenkin Lautturin onnistunut ohittamaan, vaikka se kiinnostavalta ja erilaiselta kuulopuheiden mukaan vaikuttikin. Nuorten aikuisten kotimainen spefi-romaani on aina kiinnostava yhdistelmä.

Omat suosikkini nappasivat voitot muissa kaunokirjallisuuden Blogistania-kisoissa, joten päätin lukea vielä Kosteen kirjankin saadakseni voittajasuoran haltuuni. Heräsin lopulta toimintaan pari viikkoa sitten, ja huomasin, ettei kirjaa ollut lainkaan hankittu kaupunkimme kirjastoihin. Kirjakaupoistakaan teosta ei hyllyistä löytynyt, enkä halunnut sitä lähteä kaupasta tilaamaan. Verkosta olisin teoksen saanut näppärästi tilattua esimerkiksi kustantajan sivuilta.

Puntaroin vaihtoehtoja ja päädyin tekemään kirjasta hankintaehdotuksen kirjastoon. Toiveeseeni vastattiinkin myönteisesti jo samana päivänä, ja teos luvattiin toimittaa minua varten lähikirjastooni. Loistavaa palvelua, kiitos! Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kirja ostettiin nyt yhteiseksi iloksi, ei vain minun hyllyyni. Harmittamaan jäi vain sen seikan toteaminen, mitä kirjaston hankintamäärärahojen supistaminen on käytännössä tarkoittanut. Pienten kustantamojen lasten- ja nuortenkirjoja ei enää juurikaan osteta kokoelmaan, jollei niitä erikseen joku toivo.

Ensivaikutelmani Lautturista oli synkkä. Johanna Lumpeen tekemä kansi on lähes musta. Vasta tarkemmin katsoessaan alkaa kannesta hahmottaa vettä, aaltoja ja kaukaisuudessa loistavan tähden. Kirjan tarinakaan ei nyt mitään kovin vaaleasävyistä ilottelua ole, mutta ihan niin synkkää menoakaan ei kansien välistä löydä kuin mitä kansikuva antaa ymmärtää.

Kai on Tuonelan lautturin poika, jonka tulevaisuus on Tuonen virralla ohjaamassa sieluja eteenpäin. Kai kuitenkin kaipaa jotain muuta. Hän haluaa sinne, mistä sielut tulevat, maailmaan. Äidin ja muiden perheenjäsenten estelyistä huolimatta Kai päättää lähteä. Ylhäällä hänellä on oppaanaan Eero, isän veli, suvun toinen musta lammas. Eero on sopeutunut maailmaan eikä enää aio palata alas. Silti hän muistuttaa Kaita, että tämä voi aina palata kotiin, jos maailmassa on liian vaikeaa.

Kostet menee aika suoraan asiaan, eikä turhia selittele. Kain matka Tuonen virralta maailmaan, suomalaisen kaupungin liepeille on nopeasti ohi, ja alkuvaikeudet sopeutumisessa ohitetaan pikaisesti. Hieman Kai sentään ihmettelee autoja ja sen sellaista, mutta tärkeintä on kuitenkin lukioon meneminen. Kai aloittaa läheisessä lukiossa uutena oppilaana lukion toisen vuosikurssin opiskelijana. Kirjat  ja sanat ovat olleet Kaille tärkeitä aina. Niinpä opiskelu ja oppiminen eivät tuota vaikeuksia. Ihmisiin sopeutuminen sen sijaan on vaikeampaa. Hiljainen, ulkonäöltään erilainen Kai ystävystyy nopeasti kiusatun ylipainoisen Veetin kanssa. Kai saa lempinimen Maitonaama, ja hänet luokitellaan nörttifriikiksi, jota pilkataan avoimesti muiden surkimusten tavoin.

Sitten Kai näkee ensi kerran Iran. Ira on koulun kaunein tyttö. Hänen äitinsä on Iranista, ja hän rakastaa aurinkoa, joka taas on myrkkyä Kaille. Kai ei kuitenkaan saa silmiään irti Irasta. Hän rakastuu. Tilanne on kuitenkin toivoton, sillä Ira näyttää kuuluvan koulun suosituimmalle pojalle Aarolle. Äidinkielen tunneilla Ira ja Kai kuitenkin kohtaavat, ja pian käy ilmi, että heillä on yhteinen kiinnostuksen kohde eli kieli. Ira osaa ulkoa runoja ja on opettajan suosikki. Kai taas kirjoittaa esseen, joka mykistää paitsi opettajan myös Iran.

Lautturi jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kertojana on Kai, toisessa Ira ja kolmannessa molemmat vuorottain. Ratkaisu toimii oivallisesti, sillä näkökulmanvaihdos avaa lukijalle nuorten maailmaa enemmän kuin he toisistaan saavat tietää. Irallakin on salaisuutensa. Perhe elää omassa yksityisessä helvetissään tyrannimaisen ja väkivaltaisen isän kynsissä. Ira on loukussa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Mustasukkainen Aaro vahtii tyttöä silloin, kun isä ei ole valvomassa tätä.

Kain ja Iran tarinat kietoutuvat yhteen hyvin dramaattisen tapahtuman kautta. Ira alkaa aavistella Kain salaisuutta, kun nuoret vähitellen salavihkaa ystävystyvät. Kostetin avoimesta loppuratkaisusta pidin kovasti. Se on samaan aikaan sekä surumielinen että toiveikas.

Lautturi on kiehtovan erilainen teos. Idea Tuonelan väestä ihmisten keskellä ihmettelemässä maailman menoa ja kaipaamassa kuolevaisten elämään on kutkuttava. Idean avaamista olisin kaivannut enemmänkin. Alkupuolella yhteydet Kalevalan myyttiseen maailmaan nousevat esille enemmän, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmälle tämä puoli kirjassa jää. Kain voi lukea vertauskuvallisena erilaisuuden edustajana ja unohtaa yliluonnollisen puolen, jos niin haluaa. Näitä kavereitahan tuntuvat koulujen käytävät olevan pullollaan, vaikka huomio kiinnittyy ensin Aaron, Iran ja muiden kovaäänisten hahmojen kaltaisiin menestyjiin. Aavistuksellinen flrttailu kuoleman ja itsemurhan kanssakin nousi lukiessa mieleen.

Kosteen kielen herkkyyttä on monissa arvioissa kehuttu kovasti, eikä suotta. Muiden kirjasta kirjoittaneiden bloggaajien tavoin jään odottelemaan, mihin suuntaan lupaavan esikoiskirjailijan tuotanto tästä lähtee. Ihan täysillä en tempautunut Lautturin matkaan, mutta olisi kiinnostavaa testata tätä varsinaisen kohderyhmän lukijoilla. Uskoisin, että lukemista harrastavat peruskoulun yläluokkalaiset saavat tästä irti paljon sellaista, mikä itseltäni menee vähän ohi, koska en ihan pysty samastumaan nuorten maailmaan. Spefin keinoilla siihenkin tosiaan saa uusia ulottuvuuksia.

Jenna Kostet: Lautturi

Robustos 2014. 199 s.

Lainattu kirjastosta.

Jenna Kostet kirjoittaa Kaikkitietämättömät kertojat -blogia kahden muun esikoiskirjailijan kanssa. Sieltä Kosteen sivulta löytyy kattava lista Lautturin arvioita.