Huh, mikä lukukokemus! Tuntuu, ettei oikein löydy sanoja
eikä tiedä, mistä aloittaisi, kun haluaa kertoa Jari Järvelän
historiallisesta romaanista Raiteet.
Ensinnäkin aihe, eli rautatiet, niiden historia ja vaikutus
Suomen historian käänteissä, ei kuulosta kovin kiehtovalta, pikemminkin
päinvastoin. Mutta Järvelä herättää aiheensa sellaiseen eloon, että aloin jo
mielessäni hahmotella ensi kesäksi pientä kierrosta Kotkan ja Kouvolan
suunnalla. Kierrokseen sisältyisivät ainakin käynnit Korian silloilla ja
sekä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Muitakin kiinnostavia kohteita
kirjan pohjalta olisi, mutta valitettavasti kaikkiin niihin ei liene suomalaisilla
pääsyä enää omana elinaikanani.
Toiseksi romaanin teemaksi nousee tavallisten suomalaisten
karu kohtalo lähihistorian pahimmissa kriiseissä. Kolmeen osaan jakautuvan
romaanin ajalliset miljööt ovat nälkävuosi 1868, kevät 1918 ja jatkosodan ajan kesä
1944. Jo tämän luettelo tuntuu musertavalta. Kurjuutta ja kuolemaa on tarjolla
kyllin. Mutta jälleen tämänkin Järvelä onnistuu kääntämään koskettavaksi ja
vaikuttavaksi tarinaksi. Kaikkiin kolmeen tarinaan liittyy myös pieni
toivonkipinä, yhdistäähän niitä sukupolvien ketju. Aina joku kuitenkin
selviytyy ja elämä jatkuu.
Kun maailma palaa, tai raunioiden tuhkat savuavat, antaa
toivoa se, ettei ole yksin.
Ensimmäisessä osassa, joka siis ajoittuu vuoteen 1868, kertojana
on Ilmar-niminen teini-ikäinen poika. Ilmar ja hänen pikkusiskonsa Amanda ovat
ainoat, jotka selvisivät heidän perheestään hengissä. Isä ja äiti sekä pikkusisarukset
kuolivat kotona nälkään. Ilmar ja Amanda ovat lähteneet maantielle ja pyrkivät
kohti ratatyömaata, jossa työtä vastaan saa ruokaa. Matkan varrella
maantienlaidan ruumiskasasta heidän joukkoonsa lyöttäytyy koko perheensä
menettänyt August.
Raihnainen ja nälän miltei hengiltä riuduttama kolmikko
hyväksytään hätäaputyömaalle juuri ja juuri, mutta se koituu heidän
pelastuksekseen. Ärhäkkäluonteinen, älykäs ja aikaansaava Amanda-sisko
värvätään pian räjäytysryhmään panostajan apulaiseksi.
Olosuhteet työmaalla ovat kammottavat, ja väkeä kuolee
tasaiseen tahtiin nälän, kylmyyden ja ankaran ruumiillisen työn aiheuttamiin
sairauksiin, rasitukseen ja tapaturmiin. Ruumiit haudataan ratapohjaan ja
-penkkaan. Ei siis ihme, että Riihimäki-Pietari-rataa kutsutaan kansan suussa
näinäkin päivinä luuradaksi ja nälkäradaksi.
Toinen näkökulma ensimmäisessä osassa on lehtimies Mathias
Mattsonin. Mies värvätään raportoimaan myönteisesti rataprojektista, mikä ei
ole aivan helppo tehtävä. Mathias unelmoi kirjailijan urasta, ja hänellä onkin
työn alla ’Kiskojen kreivi’ -niminen romaanikäsikirjoitus, jossa hän itse on ylivertaisen
sankarin roolissa. Häneltä jää tarinaan käsikirjoituksen lisäksi kultakuorinen
taskukello, johon on kaiverrettu nimikirjaimet MM. Amandan tulkinnan mukaan se
tarkoittaa Maailman Murenemista, hänen lapsenlapsenlapsensa tulkitsee kirjainten
merkitsevän Maailmanmestaria.
Paremman väen vierailut ratatyömaalla näyttävät karmealla
tavalla kontrastin hyvä- ja huono-osaisten välillä. Mattson haluaa antaa hätäaputöissä
raataville mahdollisuuden sivistää itseään ja tuottaa paikalle kärryllisen vanhoja
sanomalehtiä. Työläiset osaavat toki lahjan hyödyntää…
Toisessa osuudessa minäkertoja on Amandan tyttärentytär,
joka on värväytynyt punaisten puolen armeijaan ja päätynyt panssarijuna
kakkosen kuularuiskuampujaksi. Panssarijuna kakkosen kotipaikka on Kouvolan
asema, ja siellä oltaessa Amanda asuu isoäitinsä ja kolmivuotiaan Voitto-poikansa
kanssa pienessä mökissä. Samassa junassa sanitäärinä työskentelee Tekla, jonka
kanssa Amanda ystävystyy kevätkuukausien aikana. Naisten välillä tuntuisi
väreilevän vähän vakavampiakin tunteita, mutta suhde ei sodan melskeissä ehdi kunnolla
kehittyä. Panssarijunan katolta konekivääriampujan silmin katsottuna sota
näyttää sekasortoiselta ja absurdilta tapahtumasarjalta, joka ei ole kenenkään
hallinnassa.
Teklan ja Amandan tiet eroavat Kotkassa ratapihalla, kun
punaisten armeija ja pakolaiset saarretaan kaikista suunnista.
Kolmannessa osassa tavataan Amandan poika Voitto jatkosodan
viimeisenä kesänä 1944 jokseenkin omituisessa paikassa. Voitto on saanut talvisodassa
polveensa kranaatinsirpaleen, eikä jalka enää toimi entiseen tapaan. Sotavamma
on vienyt mennessään unelman urheilu-urasta, mutta nyt miehellä on uusi
tavoite. Hän haluaa menestyskirjailijaksi. Sillä uralla alkuun saa luvan auttaa
eräs tietty keskeneräinen käsikirjoitus.
Sotavammoistaan huolimatta Voitto kutsutaan palvelukseen
myös jatkosodan aikana. Hän päätyy erinäisten vaiheiden jälkeen Muurmanninradan
seisakevahdiksi Aunukseen. Alkuun hän on metsän keskellä sijaitsevalla
seisakkeella yksin, sitten sinne komennetaan hänen avukseen eksentrinen
Hesekiel, joka alkaa kunnostaa tallissa paikoilleen lahonnutta vanhaa
höyryveturia eikä juurikaan piittaa niistä tehtävistä, joita Voitto hänelle
yrittää määrätä.
Tunnelma erämaassa junaradan kupeessa on aavemainen ja käy yhä
painostavammaksi kesän edetessä. Ohikulkevat junat eivät juurikaan helpota
tilannetta. Kesä 1944 on helteinen, ja kaukaisuudesta kuuluu jylinää, josta ei
ota selvää, onko se ukkosta vai tykistöammuntaa. Kenties molempia. Lopulta
seisakkeelta kuitenkin tulee lähtö, eikä suinkaan sellaisella tavalla, jota
Voitto on ajatellut.
Kirjan lopussa on vielä kirjailijan usean sivun mittaiset
jälkisanat, joissa hän kertoo romaanin synnystä. Osa ideoista on muhinut
kirjailijan mielessä vuosikymmeniä, varhaisimmat kysymykset ja ihmettelyt aivan
lapsuudesta asti. Kun tietoa on ajan mittaan kertynyt eri lähteistä, ei ole enää
mieltä yrittää laatia kattavaa lähdeluetteloa. Sen sijaan Järvelä mainitsee
muutaman tuoreehkon tietoteoksen, joita hän on lukenut antaumuksella. Tarinat
olennaisimpien ideoiden taustoista ovat yhtä kiehtovia kuin itse romaanin
tarinatkin. Kiitos siis tästäkin teoksen osuudesta!
On vaikea sanoa, mikä osa romaanista on vaikuttavin. Kaikki
ovat omalla tavallaan koskettavia ja raastavia. Mutta jos olisi pakko valita, on
vuoden 1868 osuus julmuudessaan pahin ja toisaalta myös kiinnostavin. Julmuutta
korostaa lasten osuus tapahtumissa. Kiinnostava jakso on, koska sain siitä valtavasti
uutta tietoa tai ainakin lisätietoa.
Olen totta kai tiennyt, että valtio rakensi rautatietä Helsingin
ja Pietarin välille juuri 1860-luvun lopulla eli samaan aikaan, kun Suomessa
vallitsi ankara nälänhätä. Aika näkyy Suomen väestönkehityskäyrässäkin poikkeuksellisena
kuoppana. Mutta Raiteet-romaanissa kuvattu valtava työmaa ei ole mikään
hyväntekeväisyysprojekti vaan käytännössä pakkotyöleiri, jossa teetettiin raskasta
ruumiillista työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä käsittämättömän
alkeellisissa oloissa. Vartijat ja aidat puuttuivat, mutta käytännössä
ihmisillä ei ollut vaihtoehtoa. Jos työmaalta lähti, ei ollut paikkaa, minne
mennä tai mistä saisi ruokaa.
Nälkävuosiin en ole kovinkaan usein suomalaisessa kirjallisuudessa
törmännyt. Aki Ollikaisen Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti
karun tarinan nälkävuosien ajalta, mutta muuten se on jäänyt vähäisehkölle
huomiolle traagisuudestaan huolimatta. Mutta vuonna 2025 Raiteet on jo
kolmas uutuusteos, jossa siitä kirjoitetaan. Nälkävuodet ovat mukana Maria
Piponiuksesta ja Elias Lönnrotista kertovassa Laura Lähteenmäen Marian
kirja -romaanissa, samoin Antti Heikkisen Rautavaara-romaanissa (tosin ilmestynyt v. 2024),
jossa nälkävuodet kurittavat kovalla kädellä juuri syntymässä olevaa kuntaa ja
sen asukkaita.
Kansalaissodan ajan kauheuksista olen sen sijaan lukenut
mielestäni paljonkin, mutta panssarijunista ja niiden käytöstä en muista ennen
lukeneeni. Kansalaissodan naissotilaat kiinnostavat myös, vaikka heistä on
viime aikoina kirjoitettukin. Samoin jatkosodasta Järvelä on rautatieaiheen
avulla löytänyt jälleen uutta näkökulmaa. Sota on monikasvoinen hirviö, joka
muuntuu yhä uusiin ilmenemismuotoihin.
Olen kiitollinen, että Jari Järvelä kirjoitti tämän teoksen
ja että sain sen lukea. Raiteet luettuaan todellakin katsoo Suomen
valtasuonistoa eli rataverkkoa uusin silmin. On hyvä välillä pysähtyä
miettimään, millaisin uhrauksin ja millä hinnalla hyvinvointimme on aikanaan
rakennettu. Radan kolke saa korvissa uudenlaisen kaiun.
Jari Järvelä: Raiteet
Tammi 2025. 479 s.
Arvostelukappale.
