Olen parikymmenvuotisen äidinkielen opettajan urani aikana puhunut paljonkin Elias Lönnrotista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Oman mausteensa asiaan toi työpaikkani sijainti silloisen Sammatin kunnan kyljessä. Paikkarin torppa on tullut tutuksi ihan konkreettisena paikkana, samoin sen pihapiirissä tönättävä Lönnrotin näköispatsas.
Sen sijaan en ole juurikaan uhrannut ajatuksia Lönnrotin varsinaiselle
elämäntarinalle saati hänen perheelleen ja omaisilleen. Olin toki pannut
merkille, että hän oli avioituessaan jo varsin kokenut (omana aikanaan jo ikämies
eli 47-vuotias) ja että suurin osa hänen mittavista runonkeruumatkoistaan oli silloin
jo tehtynä. Samaten olin huomannut, että Lönnrot oli aika paljonkin vaimoaan
vanhempi. Sammatin hautausmaalla sijaitsevassa hautakivessä on liuta nimiä,
joiden perusteella voi päätellä jotain perheen tarinasta.
Tätä taustaa vasten oli oikein iloinen yllätys huomata, että
Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja kertoo Elias Lönnrotin
vaimosta Maria Piponiuksesta, josta en tiennyt yhtään mitään.
Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin loppuun Taustaksi-nimisen
osion, jossa hän kertaa muutamia faktoja, kuten keskeisimmät Lönnrotien
perheeseen liittyvät vuosiluvut. Osiossa on myös mittava lähdeluettelo, joka
paljastaa, kuinka valtavasti Lönnrotista on kirjoitettu ja julkaistu hänen
itsensä kirjoittamaa erilaista materiaalia, kuten kirjeenvaihtoa ja matkakertomuksia.
Sen sijaan Maria Piponiuksen tarinan raamit kirjailijan on
pitänyt kaivaa esiin tästä materiaalista ja käytännössä etsimällä etsiä
tietoja. Tämä tietysti toisaalta antaa biofiktion kirjoittajalle paljon liikkumatilaa,
jossa käyttää luovuutta ja kirjallista vapautta.
Faktat ovat karut. Elias Lönnrot ja Maria Piponius solmivat
avioliiton vuonna 1849. Pariskunnan esikoinen, Elias-poika, eli vain vähän yli
kaksivuotiaaksi (1850–1852). Kaikki neljä tytärtä elivät pidempään kuin äitinsä,
sillä Maria Piponius menehtyi keuhkotautiin vuonna 1868 vain 45-vuotiaana.
Kolme tyttäristä kuoli vielä ennen Elias Lönnrotin kuolemaa, kukin
parikymmenvuotiaina 1870-luvulla. Koska Lähteenmäen romaani kertoo Mariasta,
näitä tyttärien menetyksiä teoksessa ei käsitellä, mutta ne väikkyvät kyllä
lukijan mielessä, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt.
Lähteenmäki on kirjoittanut Mariasta kiinnostavan ja vahvan,
päämäärätietoisen ja älykkään naisen. Marian ja Eliaksen suhde on kiihkeän
fyysinen ja heillä on myös tärkeä henkinen yhteys. Yhteiselämä ei kuitenkaan
ole pelkkää idylliä. Esikoislapsen traaginen menetys on luonnollisesti kova
koetinkivi. Muitakin vastuksia riittää. Lönnrot ei ole helpoin kumppani, ja esimerkiksi
suuret talonrakennusprojektit, joita pariskunta ehtii yhdessä toteuttaa kaksi
kappaletta (ensin Kajaaniin, sitten myöhemmin Sammattiin), ovat pääosin Marian
harteilla.
Naisen asema ei 1800-luvulla ollut kaksinen, ja teema nousee
luonnollisesti esiin tässäkin aikakautta kuvaavassa teoksessa. Marian suvussa
käytetään termiä morsiussuru, joka kertoo siitä, millaisia uhrauksia naiset ovat
joutuneet ja joutuvat tekemään. Esimerkiksi Marian sisar Kaarina on avioitunut
varakkaan miehen kanssa, koska oman perheen varat ovat huvenneet epäonnen
seurauksena. Perheen etu siis meni naisen oman edun ja tahdon edelle. Biina-siskon
tarina on toisella tavalla surullinen, sillä sisaren rakas sulhanen ehti
menehtyä ennen avioliiton solmimista.
Maria ei siis morsiussurua joudu kokemaan, sillä hän solmii
rakkausavioliiton. Lähteenmäki kuvaa pariskunnan jokseenkin tasaveroiseksi, sillä
Maria on kuitenkin jo 26-vuotias aikuinen ja maailmaa nähnyt nainen avioituessaan,
eikä enää asu Oulussa perheensä luona vaan hankkii oman elantonsa
sukulaismiehen sahalla sihteerin tehtävissä Kajaanissa. Marian perhe ei ole
mitenkään erityisen otettu sulhasesta, vaikka Lönnrot sentään on lääkäri.
Miehen runonkeruumatkat herättävät lähinnä epäluuloa ja niistä tehdään pilaa. Kovin
iäkäskin sulho on.
Lönnrot oli toimelias kovin monella alalla, ja Lähteenmäki
antaa ymmärtää, että myös vaimo Marialla oli oma merkittävä osuutensa monessakin
projektissa. Laajalti arvostettu ja kunnioitettu aviomies merkitsi kuitenkin kaikki
yhteiset ja Marian omatkin aikaansaannokset suvereenisti omiin nimiinsä. Olisipa
hienoa saada tietää, kuinka paljon Elias Lönnrotin nimissä julkaistuista töistä
ihan oikeasti on jonkun muun, kuten vaikkapa juuri Maria-vaimon edistämää ja aikaan
saamaa.
Marian kirja kertoo Maria Lönnrotista, os. Piponiuksesta,
(1823–1868), mutta ei minämuodossa vaan ulkopuolista kertojaa käyttäen. Marian osuuksien
lomassa on otteita Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnöistä. Lähteenmäki avaa
lyhyesti myös niitä Taustaksi-osiossa. Kyse on kuvitteellisesta päiväkirjasta,
joka kuitenkin perustuu Lönnrotin matkakertomuksiin, kirjeisiin, päiväkirjoihin
ja julkaistuihin teoksiin. Ne tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Viimeinen
merkintä tässä kuvitteellisessa päiväkirjassa on ajalta Marian eli Marin
kuoleman ja hautajaisten väliseltä ajalta. Marian kirja siis päättyy
Elias Lönnrotin sanoihin.
Pidin Marian kirjasta kovasti! Se avasi uusia raikkaita
näkökulmia jo kovin kaluttuna pitämääni aiheeseen. Kirjan lukemisesta on jo
tovi, ja ehdin tässä välillä myös kuulla tietokirjailija Irma Sulkusen
haastattelun Helsingin kirjamessuilla. Sulkunen julkaisi alkuvuodesta 2025
teoksen Elias Lönnrot – ja hänen pitkä varjonsa (SKS). Myös Lähteenmäki
kertoo ehtineensä lukea tämän kirjan ennen Marian kirjan painoon
lähettämistä (se mainitaan myös romaanin lopun lähdeluettelossa).
Sulkusen teoksesta löytyy uutta tietoa myös Lönnrotien Ida-tyttärestä,
joka isänsä kuoleman jälkeen muutti pysyvästi ulkomaille. Mietin jo kirjamessuilla
teoksen hankkimista, mutta tein siitä nyt kirjastovarauksen. Lisäksi olen päättynyt,
että ensi kesänä on päästävä käymään Sammatissa Lammin talolla eli Lönnrotien rakennuttamassa
kodissa. Talo on museo, mutta sen aukiolo on kovin rajattua.
WSOY 2025. 358 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti