maanantai 5. elokuuta 2019

Kirsti Ellilä: Lepra




Hienoiseksi häpeäkseni on tunnustettava, että lähestulkoon kaikki tähänastiset tietoni Diakonissalaitoksesta ja sen sisarista perustuvat Elisabet Ahon romaaniin Sisar. Sen olen näemmä lukenut jo vuonna 2011, mutta hyvin se muistui mieleeni lukiessani tänä kesänä ilmestynyttä Kirsti Ellilän romaania Lepra. Sen kannet suljettuani käännyinkin Wikipedian puoleen virkistämään muistiani ja saamaan edes pikkuisen lisätietoa. Lepraan ei ole liitetty mitään kirjallisuusluetteloa niiden lukijoiden varalta, jotka haluaisivat sukeltaa syvemmälle kirjan mielenkiintoisiin aiheisiin. Olisi voinut kyllä olla.

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Diakonissasisar Matilda on saanut sisareltaan Helmiltä kutsun saapua nopeasti Orivedelle. Matilda jättää helpottuneena työnsä Dragsvikin vankileirillä ja rientää siskonsa luokse. Leprasairaalassa tunnelma on levoton. Henkilökunnan keskuudessa huhutaan, että johtajatar Helmi on itse saanut lepratartunnan. Jos niin on, on kaikkia työntekijöitä todennäköisesti huijattu, sillä heille on vakuuteltu, ettei lepra tartu hoitohenkilökuntaan, mikäli normaaleja varotoimia noudatetaan tarkoin. Matilda ei kuitenkaan pääse heti edes tapaamaan vanhempaa sisartaan, vaan tämä välttelee häntä. Vahva side sisarusten väliltä näyttää hiutuneen.

Työntekoon omat murheensa hukuttamaan tottunut Matilda tarttuu rivakasti työhön, kun on käynyt selväksi, että Helmi on kutsunut hänet Orivedelle itsensä tilalle johtamaan leprasairaalaa. Helmi epäilee paitsi saaneensa lepran myös omaa diakonikutsumustaan ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Miksi näin on käynyt? Matilda ei ymmärrä, mikä on muuttanut palavasieluisen Helmin epäileväksi kyynikoksi. Onko syynä pelkästään raskas ja toivotonkin työ parantumattomasti sairaiden ja yhteiskunnan hyljeksimien potilaiden parissa? Miten asiaan liittyy laitoksen lääkärinä toimiva tohtori Alho?

Vaikka Matilda on kokenut todella kovia Tammisaaren punavankileirillä lääkärinä työskentelevän sisarenpoikansa apuna toimiessaan, leprapotilaiden kohtalo koskettaa ja järkyttää silti. Sairaus ei valikoi uhrejaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, kuten Aune, joka on saanut tartunnan lapsena. Aune on viettänyt osan lapsuudestaan ja koko nuoruutensa Leprassa, mutta ei halua alistua kohtaloonsa. Nuori verevä nainen kaipaa elämää, vapautta ja rakkautta. Niitä hänelle ei kuitenkaan ole tarjolla. Kapinointi yritetään kitkeä kovilla rangaistuksilla, jotka puistattavat Matildaa.

Alkuun Lepraa lukiessani koin Matildan kovin etäiseksi henkilöksi, vaikka hän selvästikin on tarinan keskiössä. Syy tähän selviää vähitellen, kun paljastuu, kuka tarinaa lopulta kertoo ja miten hän liittyy kuvattuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikella on lopulta selityksensä ja tarkoituksensa. Romaanin rakenne on vähän erikoinen, mutta onnistunut.

Helmi käy läpi ankaran kamppailun itsensä, omatuntonsa ja kutsumuksensa kanssa, mutta ei Matildakaan aivan ongelmitta selviydy. Hänenkin kutsumuksensa on paikoin kovalla koetuksella. Diakonisisarten työ ei ole vain työtä vaan kutsumuksellinen elämäntapa, joka muistuttaa joiltakin osin luostarien nunnien elämää. Diakonissat omistautuivat vain työlleen ja Diakonissalaitokselle, joka vastavuoroisesti piti huolen omistaan.

Henkilöidensä ja tapahtumien kautta Ellilä käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä kuin varkain. Miksi ihminen on itselleen ja toiselle ihmiselle ankarampi kuin eläimille, jotka armollisesti lopetetaan pois kärsimästä? Ihmisille tätä armoa ei anneta. Pitäisikö? Miksi ei? Mitä on rakkaus ja keillä on siihen oikeus? Onko laitokseen suljetuilla potilailla ihmisoikeuksia? Ovatko laillisuus ja oikeudenmukaisuus sama asia? Mitä haittaa on sääntöjen venyttämisestä, jos kukaan ei saa tietää? Piittaako Jumala lopulta?

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019. 304 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilällä on laaja ja monipuolinen tuotanto, johon tutustumista suosittelen lämpimästi. Itse olen lukenut häneltä seuraavat teokset:

Maanantaisyndrooma (Karisto, 2005), nuortenromaani
Majavakevät (Karisto, 2012), lapsille ja varhaisnuorille
Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011), nuorten fantasia
Usko, toivo jakuolema (Tammi, 1998), dekkari
Nainen joka kirjoittirakkausromaanin (Karisto, 2005), chick lit -parodia
Outoa rakkautta (Turbator, 2008), novellikokoelma
Miehen tuoksu (Karisto, 2007)
Pappia kyydissä (Karisto, 2009)
Pelastusrenkaita (Karisto, 2010)
Ristiaallokkoa (Karisto, 2011)
Tuntemattomat (Karisto, 2015)
Arpapeliä (Karisto, 2016)

4 kommenttia:

  1. Tämän kirjan minäkin haluaisin lukea Orivesi ei ole kaukana omalta paikakunnaltani, joten siinäkin mielessä tämä olisi kiinnostavaa luettavaa. Täytyykin pistää heti kirjan tiedot ylös.

    VastaaPoista
  2. Onpa mielenkiintoinen tarina, kiitos vinkistä! /Mari

    VastaaPoista
  3. Ooh, tämä on sitten vihdoin saatu ulos, runsaasta taustatyöstä olin ajoittain kuullut vuosien varrella, ja aihe on kyllä kiinnostava (ja Ellilän tapa yhdistää sujuva kerronta salaviisaaseen etiikan ja filosofian pohdintaan on kyllä ollut nautittavaa...)
    Kai tämä pitää hankkia jahka Suomeen seuraavan kerran pääsee.

    VastaaPoista
  4. Suurenmoinen kirja, luin yhdeltä istumalta. Niin myötäeläen kirjoitettu vaikean ajan tosielämäkohtalosta! Kirjan kansien sulkeminen toi kyyneleet silmiin ja muistoja mieleen, muistoja jo manan majoille muuttaneista Tammelan ja Amurin diakonissasisarista siltä ajalta, kun köyhät mutta yhteisölliset Tampereen puutalokaupunginosat vielä hengittivät vilkasta ja toimeliasta elämää mukulakivikaduillaan. Ja joissa siellä täällä vilahteli sisaren harmaa puku ja valkoinen, soreasti leuan alle solmittu tärkkimyssy.

    Tiesittekö, että Matilda Hjon oli Kirsti Ellilän iso-isotäti? Ja että Tammisaaren punavankileirin sairaalan ylilääkäriksi joutunut nuori lääketieteen kandi Toivo Ellilä oli hänen sisarenpoikansa, se joka lähetti hätähuudon katastrofin keskeltä, josta Mannerheimin käskystä ei saanut julkisesti puhua? Matilda tuli ja toimi.

    Olen miettinyt Matildaa paljon. Siellä, missä hän oli, vallitsi puhtaus, kuri, järjestys, Herran henki. Taipumaton diakonissasielu vailla vertaa hän oli!

    Kerrotaan, että kuollessaan 89-vuotiaana Tampereen kodissaan hänen lakanoissaan vielä tuoksui lysoli. Se haju seurasi häntä läpi elämän. Kertoopa Oriveden kunnalliskodin johtajatar, kun oli kirkkokuoron harjoitukset ja Matildaa siellä pihan pimeissä odoteltiin, niin ensin tuoksahti vienosti lysoli, sitten hieman vahvemmin, sitten näkyikin jo Matildan kirkkoa kohti kävelevä hahmo...

    Entä Matildan työpäivä Leprassa? Herätys aamulla klo 6, sitten huolta ja raatamista yhtä soittoa iltaan klo 21 asti, jolloin potilaiden piti olla vuoteissaan. Tätä seitsemänä päivänä viikossa!!

    Sitäpaitsi diakonissa ei varsinaisesti saanut palkkaa työstään, vain "kvartaalin", neljästi vuodessa jaettavan taskurahan, josta piti palauttaa jäljelle jäänyt osa takaisin Diakonissalaitokselle.

    Vaatteensakin Matilda joutui laitokselta ruinaamaan. Kaksi esiliinaa jo vihersivät ja myssytkin olivat kuluneet, kun Matilda rohkeni pyytää pastori Palmrothilta uudet Lepraan lähetettäväksi - "mieluummin jonkun mukana, jotta postikulut säästyisivät"...

    Valtion perustama Oriveden leprasairaala oli Diakonissalaitokselle hyödyllinen rahalähde. Ja sisarten säästäväisyys samaten!

    Oriveden leprasairaala on kouluesimerkki jakautuneesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Korkeille vierailijatahoille näyttäytyi esimerkillisesti hoidettu ruusupuisto ja uhkea kasvitarha, punaiset rakennukset, joilla oli viehättävät nimet.

    Se, mitä ei näytetty, oli tämä: elävältä lahoavat potilaat kääreissään, heidän kärsimyksensä sairaudessa, joka ei suostunut tappamaan uhriaan, vaikka se olisi ollut sopivin ratkaisu. Spitaalipotilaan hoito kun oli tavalliseen sairaalahoitomaksuun verrattuna kymmenkertainen.

    Liikuntakykyiset ja näkevät potilaat tekivät osansa ruusutarhassa. Siivosivat taloissa, pyykkäsivät, pyyhkivät ovenripoja lysolilla. Hoitajilla oli suojavaatteet, suojahattu ja kumikäsineet hoitotyössään. Ja se ikuinen lysoli, karbolihappo ja sublimaattiliuos... Tämä EI ole kauhuleffaa.

    Ellilän kirjalle toivon suurta menestystä. Sosiaali- ja hoiva-alan nykyisissä myllerryksissä on arvokas asia avata perspektiiviä sittenkin vain vajaan sadan vuoden takaisiin kauheuksiin. Ja ihmisiin, jotka kestivät sen tai eivät kestäneet, vaan taipuivat ja katkesivat. Kuten se Lepran potilas, jolta joulupäivänä jäi sormi oven väliin, katkesi ja putosi lattialle ilman että potilas itse huomasi...

    Oivallinen tietolähde, jota Ellilä itsekin on käyttänyt työssään, on Ulla-Maija Kauppinen-Perttulan väitöskirja nimeltä "KUTSUMUS, PALVELUSTYÖ, JAKSAMINEN. Sisaret Oriveden leprasairaalassa 1904-1953", Tampereen yliopisto 2004. Teoksen voi lukea netistä.

    Perkaamatonta sarkaa on riittämiin aiheesta kiinnostuneelle. Vallan monumentteja kun ei ole pystytetty näille urheille sisarille, vaikka muuten on kivisiä pystejä valtakunnan etu- ja takapihat väärällään...

    Respektiä siis Matildalle ja muille rohkeille ja taipumattomille entisajan diakonissoille! Kuormanne ei ollut kepeä, kuten laitoksessa luvattiin. Olkoon hautojenne multa sitäkin kepeämpi!

    VastaaPoista